Baker-Miller pink

Baker-Miller pink lienee useimmille outo käsite. Ja se oli sitä minullekin, kunnes törmäsin siihen romaanin sivuilla. Ryhdyin selvittämään, mistä on oikein kysymys, ja siitä avautuikin moneen suuntaan polveileva kertomus. Joten aloitetaan siitä mistä kaikki alkoi.

Tuo sanayhdistelmä tarkoittaa tietynlaista vaaleanpunaista väriä. 1960- luvun lopulla Washingtonin valtiossa toiminut psykologi Alexander Schauss teki kokeita värien vaikutuksesta ihmisen psyykeen ja fysiologiaan. Sveitsiläinen psykiatri Max Lüscher teoretisoi, että ihmisen mieltymys tiettyihin väreihin heijastaisi hänen persoonallisuutta. Schauss päätteli, että asia voisi olla myös toisin päin, eli värit vaikuttaisivat persoonallisuuteen. Jostain syystä hän päätyi esittämään, että eräs aivan tietty vaaleanpunaisen sävy vaikuttaisi rauhoittavasti. Tuo väri saatiin aikaan sekoittamalla yhteen gallonaan (vajaa 4 litraa) vakoista lateksimaalia yksi pinttti (Yhdysvalloissa vajaa puoli litraa) punaista sävytysmaalia. Värille annettiin koodi P-168. Sille on olemassa myös RGB- värijärjestelmän mukainen määritys R:255, G:145, B:175.

Vuonna 1979 Schauss sai Seattlessa sijaitsevan laivaston rangaistuslaitoksen johtajat vakuuttumaan teorioistaan. Tehtiin suuren mittakaavan koe: tiettyjen vankiosastojen seinät maalattiin juuri tällä vaaleanpunaisella värillä. Niin kuin tällaisessa tapauksessa yleensä käy, koe oli suuri menestys. Väkivaltaisuudet ja hyökkäävä käytös vähenivät merkittävästi. Väitettiin jopa, että häiriökäyttäytyminen loppui kokonaan, ja että jo 15 minuutin altistuminen vaaleanpunaisille seinille rauhoitti vangit. Ilmeinen läpimurto vankeinhoidossa oli tapahtunut. Kiitollinen Schauss antoi värilleen vankilan johtajien mukaan nimen Baker-Miller pink, ja se tunnetaan myös kesijänsä mukaan nimellä Schauss pink.

Ilmeisesti sana alkoi levitä vankila- ja poliisipiireissä, ja rangaistusosastot alkoivat saada uuden väri-ilmeen. Ja tietenkin erityisesti juoppoputkat olivat sopiva kokeilukohde, ovathan ne pieniä ja erillisiä kohteita, joihin sijoitetaan levottomia ja usein aggressiivisia asiakkaita. Siksi tuo tietty vaaleanpunainen tunnetaan kansan suussa myös nimellä Drunk tank pink. Niin, aivan oikein, juoppoputkat eivät suinkaan ole mikään suomalainen ilmiö. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä alkoholin juominen on yleinen tapa, syntyy myös tarve rakentaa tällaisia palvelulaitoksia.

Tarinan jatko ei ole yhtä onnellinen. Seuraava laajempi vankilakokeilu tuotti hämmentävästi aivan päinvastaisen tuloksen. Näytti jopa siltä, että vaaleanpunaiset seinät saivat vangit raivoamaan. Uudet ja huolellisemmat kokeet himmensivät vaaleanpunaisten seinien menestyksen. Seinien värillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta ihmisten psykologiaan. Ei ainakaan sellaista vaikutusta, joka nousisi esiin erillisenä ilmiönä huolellisessa tilastollisessa analyysissä. Myös kuvaukset Schaussin toiminnasta herättävät heti epäilyksiä. Maalin resepti tuntuu täysin mielivaltaiselta. Otetaan vakiopönttö valkoista ja vakiopurkki punaista ja sekoitetaan. Ja silti juuri oikeaa sävyä kovasti korostettiin. Tieteen sosiologeille ilmiö on tuttu. Tutkija innostuu ylen määrin omasta ideastaan varsinkin silloin kun saa sille tukea alustavista kokeista. Schaussin tapauksessa teoreettinen tausta näyttää tarkoituksenmukaisesti poimitulta. Ja kun itse kokeet tehdään vailla kunnollista kontrollia ja verrokkiryhmiä, tuloksiin vaikuttavatkin aivan muut tekijät kuin ne joita oli tarkoitus tutkia. Tunnetusti jo sellainen tieto tai edes aavistus, että ollaan tekemässä jonkinlaista koetta voi vaikuttaa radikaalisti koehenkilöiden käyttäytymiseen.

Kuinka suureessa määrin huono tieteelinen käytäntö on psykologian valtavirtaa esimerkiksi tänä päivänä? Tekisi mieli varoittaa asiasta, sillä psykologiasta on tullut nykyään jonkinlainen suosikkitiede. Luemme jatkuvasti uutisia hämmästyttävistä psykologien havainnoista sekä sanomalehdistä että populaaritieteellisistä lehdistä. Itsehoito-oppaat ja bisneskirjat tulvivat teorioita ja väitteitä, jotka kriittisesti tarkastellen tuntuvat epäilyttäviltä. On hyvä muistaa, että psykologia on erittäin vaikea tiede, koska ihminen on sekä yksilönä että ryhmissä äärimmäisen monimutkainen kohde. Vahvatkin teoriat ovat usein intuitiivisia, ja niiden pysyvämpi uskottavuus voi syntyä vain huolellisista ja kontrolloiduista kokeista.

Uskomus vaaleanpunaisen värin hämmästyttävistä vaikutuksista levisi yllättävän nopeasti, se otettiin todella vakavasti. Kyseessä ei ollutkaan vain yksittäinen väärä tai huolimaton väittämä, vaan asialla on laaja tausta, jota voisi pitää juuri laajuuden takia vakuuttavana. Värien vaikutuksia fysiologiaan ja psyykeen on tutkittu pitkään – ja tutkitaan edelleen (en tiedä pitäisikö jatkaa ”ikävä kyllä”). Luulen, että jonkinlaista psykologista värioppia sisällytetään edelleenkin arkkitehtien koulutukseen. Kaukainen ja erittäin vahva vaikuttaja on saksalainen yleisnero ja ihmishengen tuotteiden viljelyn moniottelija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Goethe piti itseään ennen kaikkea tiedemiehenä, ja piti tärkeimpänä teoksenaan laajaa värioppia, jossa värejä lähestytään myös kokemuksen näkökulmasta. Wikipedian pääartikkeli tosin vaikenee häveliäästi koko väriopista. Värioppi on vaikuttanut laajasti käsityksiin nimenomaan luojansa arvovallan kautta. Vaikka sen tieteellinen arvo on vähäinen, sitä ei voi nollata kokonaan: värien aistiminen on modernissa kokeellisessa ja neuropsykologiassa osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi.

Psykologiassa väreihin on ehkä Goethen esimerkin mukaan pitkään liitetty erilaisia ”vaikutuksia”. Huolellisissa tutkimuksissa on saatu kuitenkin ristiriitaisia tai heikkoja tuloksia. Ammattimaisen psykologian reuna-alueilla, erilaisissa uskomusjärjestelmissä ja terapialiikkeissä värit ovat kuitenkin vahvassa roolissa. Steinerilanen antroposofia, joka on selkeä valetiede, vannoo vahvasti Goethen väriopin nimeen ja soveltaa sitä pedagogiikassa. Ilmeisesti Suomessa voi näin toimia. "Ei kai siitä haittaakaan ole".

Eräs esimerkki väriopin oudoista sovelluksista on esoteerisiin liikkeisiin lukeutuva oppi chakroista. Ne ovat kehon energiakeskuksia, ja niillä on vaikutuksia kasveja, eläimiä ja ihmisiä ympäröivään energiakenttään. Kullakin seitsemästä päächakrasta on myös oma värinsä. Sanat energia ja kenttä ovat jo sinänsä tässä kontekstissa epätieteellisessä käytössä, ja niiden vahvat väripainotukset ovat yhtä lailla pohjaa vailla. 

Ruotsalaisen kirjailijan Thomas Eriksonin teos Idiootit ympärilläni perustuu epätieteelliseen neljän värin persoonallisuusteoriaan. Ammatissa toimivat psykologit ovat laajasti tuominneet kirjan haitalliseksi hölynpölyksi. Silti johtava talouslehti ylistää tätä satusetää "huippukirjailijaksi".

Tämä kirjoitus aiheutui siitä, kun törmäsin Baker-Miller pinkkiin William Gibsonin tieteisromaanissa Agency. Eräs sen henkilöistä maalasi tällä värillä lastenhuoneen seinät, vaikka hänellä oli vain yksi vauvaikäinen lapsi. Kirjailija halusi selvästi kertoa jotain henkilönsä luonteesta, mutta koska en tuntenut koko käsitettä, kirjailijan vihje meni ohi.

 

Matka oudon tuolle puolen

Espoon modernin taiteen museossa Emmassa on näyttely ”Arjen muotoilija – Rudolf Steiner 26.02.2014 - 11.05.2014”. Kiinnostuin näyttelystä, mutta se jopa ylitti odotukseni. Se oli kuin science fictionia - matka vieraalle planeetalle, missä meitä ulkoisesti muistuttavat avaruusoliot ovat luoneet oudon kulttuurin. Tai aikamatka vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, missä luonnontieteiden läpimurto on epäonnistunut ja tiede on ottanut aivan toisen suunnan. Yhteenvetona: näyttely tutustuttaa kävijän kummalliseen maailmaan, ja käynnistä tulee hiukan hassu olo, kun tietää että joillekin ihmisille juuri tämä maailma on totta. 

Itävalta-Unkarissa syntynyt Rudolf Steiner (1861 - 1926) opiskeli aluksi luonnontieteitä ja teknisiä tieteitä Wienin teknisessä korkeakoulussa. Sitten hänen filosofian alalta tehty väitöskirjansa Rostockin yliopistosta v 1891 lähti aivan omille teilleen (se on julkaistu suomeksi nimellä ”Totuus ja tiede”). Siinä Steiner oikeastaan hylkäsi tieteen ja kääntyi henkisyyden ja mystiikan poluille - höystäen toki keitoksensa tieteestä lainatuilla mausteilla. Tämä ei ole toisen käden tietoia: uteliaisuuttani luin kirjan.Se on niitä teoksia, jotka oikeastaan avautuvat vain uskoville. Steiner lähestyi teosofiaa, mutta loi sitten aivan oman aatesuuntansa, antroposofian. Sitä voidaan luonnehtia sanoilla henkisyys ja kasvu ihmisenä. Siihen liittyy myös karma, uudelleensyntyminen, luonnonhenget, enkelit ja biodynaaminen viljely. Kyseessä on ilmiselvästi uskonto, mutta steinerilaiset kieltäytyvät näkemästä itseään uskonlahkona, ja väittävät kyseessä olevan tieteellinen maailmankatsomus. Se ei kuitenkaan täytä tieteellisyyden kriteerejä. Steiner on kehittänyt teoriansa omien tutkimustensa kautta, mutta hänen tutkimusmetodinsa ei avaudu ulkopuolisille. Siinä suhteessa antroposofia muistuttaa aikansa sisaraatetta, psykoanalyysia.

Steiner ei ollut suinkaan ainoa omatekoinen profeetta, pikemminkin tällaiset harrastukset olivat ajalle tyypillisiä.  Meidän suomalaisten kannattaa panna merkille  Aleksanteri Ahola-Valo.  Tämä venäjällä toimintansa aloittanut omaperäinen  taiteilija ja ajattelija loi oman oppinsa ihmiskunnan pelastamiseksi: AE-evohomologian. Se tuntuu saaneen vaikutteita sekä tolstoilaisuudesta että antroposofiasta.

Miten on mahdollista, että steinerilaisuus jäi aatteena - ja myös steiner- pedagogiikan muodossa henkiin: marginaalisena, mutta yhteiskunnassa edelleen vaikuttavana liikkeenä. Näyttely vastaa osittain tähän kysymykseen. Steinerilaisuus syntyi aatteellisen kuohunnan aikakautena - samassa kuohunnassa syntyivät myös psykoanalyysi ja marxismi. Jollain lailla myös Nietzsche tuntuu liittyvän Sterineriin. Steiner oli kosketuksissa monien tärkeiden kulttuurin vaikuttajien kanssa. Saksalaisella kielialueella on myös oma vaikutuksensa, koska se näyttää synnyttäneen 1900-luvulle tultaessa vaikutusvaltaisimmat aatteet. Steiner ankkuroi aatteensa tieteellisiä juuria saksalaisen kulttuurin suurimpaan neroon Johann Wolfgang von Goetheen. Goethen väriopilla on steinerilaisuudessa ihmeen suuri vaikutus - vaikka sillä ei ole minkäänlaista tieteellistä arvoa*).

Steinerilaisuus siis haluaa naamioitua tieteeksi. Tosiasiassa se on valetiede. Antroposofiassa ei ole nähtävissä tieteelle ominaista edistystä, eivätkä antroposofit harjoita tieteellistä tutkimusta - ainakaan siinä mielessä, kun se yleensä ymmärretään. Sen sijaan antroposofit varjelevat oppinsa puhtautta. Sekin on uskonnon, ei tieteen piirre. Naamioitumiselle on selvä syy. Halutaan anastaa tieteeltä sen nauttimaa arvovaltaa. Kaikki eivät pidä sanasta valetiede. Halutaan puhua ”laajennetusta tieteestä”. Mutta luulen, että näillä tieteen laajentajilla on sama motiivi kuin Steinerilla: halutaan ahnehtia tieteen arvovaltaa.

Epä-älyllisyydestään ja sekavuudestaan huolimatta steinerilaisuus ja antroposofia on minun silmissäni enimmäkseen sympaattinen ja ylevä aate. Se on suvaitsevaista, se hyväksyy muun muassa kaikki uskonnot ja julistaa ihmisten tasa-arvoa. Se puhuu kasvusta ja moraalisista arvoista ja edistää hyvää. Se uskoon ihmisyyteen ylevässä mielessä ja ihanteena. Se suosii taiteita ja tieteitä. Steinerkoulut ovat luovien ihmisten kouluja.**)

Näyttelyssä käy hyvin ilmi, kuinka Steiner oli tavattoman lahjakas ja monipuolinen ihminen. Filosofisten harrastusten ohella hän oli arkkitehti ja muotoilija. Liikkeen päämajaksi hän suunnitteli omaperäisen Goetheanum- nimisen rakennuksen - se oli samalla kertaa kongressikeskus, kulttuurikeskus ja temppeli. Kun puusta rakennettu Goetheanum joutui tuhopolton uhriksi vuonna 1923, Steiner suunnitteli betonista uuden rakennuksen nimeltään Goetheanum II. Rakennus sijaitsee edelleen Sveitsin Dornachissa. Se on betonirakentamisen merkkipaaluja.

Steinerin arkkitehtuuria ja muotoilua luonnehditaan sanalla orgaaninen arkkitehtuuri. Se ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan niveltyi jugend- tyyliin ja kehitti sitä edelleen. Orgaaninen arkkitehtuuri voidaan nähdä suuntana, joka hyödyntää elollisen luonnon muotokieltä. Esimerkiksi jugendille on ominaista kasvimuotojen viljely. Laajemmin ottaen orgaaninen arkkitehtuuri pyrkii sovittamaan yhteen ihmisen luoman keinotekoisen ympäristön ja elävän luonnon. Tästä suuntauksesta ovat saaneet vaikutteita monet suuret arkkitehdit, esimerkiksi Frank Lloyd Wright, Antoni Gaudi, Le Corbusier, Eero Saarinen ja Alvar Aalto.

Steinerin suunnittelemat talot tekevät - ainakin minuun - oudon, jopa vastenmielisen vaikutuksen. Niiden biologinen olemus on kuin mielipuolisen geneettisen insinöörin laboratoriosta. Ne muistuttavat jollain lailla Antoni Gaudin rakennuksia, mutta niissä on ylimääräinen ahdistava piirre. Ehkä se johtuu niihin ympätyn uskonnollisen rakennusperinteen halusta julistaa, vaikka sitten väkisin. Mutta siinä missä vaikkapa goottilaiset kirkot ovat valoisia ja yleviä, Steinerin luomukset ovat lähes painajaismaisia. Samalla ne ovat oudosti vaikuttavia. Ne tuovat mieleen sveitsiläisen taiteilijan Hans Rudolf Gigerin biomekaanisen taiteen. Suuri yleisö tuntee sen ”Alien”- elokuvan lavasteista. Näyttelyssä on myös Steinerin suunnittelemia huonekaluja. Kirjoituspöytä ja sänky ovat jonkinlaisia kasvin ja huonekalun sekasikiöitä - minun silmissäni varsin vastenmielisiä.

Goetheanumin tulipalosta säästyi Steinerin keskeinen taideluomus: valtava puuveistos nimeltä ”Ihmiskunnan edustaja”. Se on kuvottavaa kitschiä - se ikäänkuin tiivistää antroposofian kornit piirteet.

Emman näyttely askarruttaa. Se saa pohtimaan tiedettä ja valetiedettä, uskontoa ja valeuskontoa. Steinerilaisuus on totalitaarinen oppi - vaikkakin se onkin suvaitseva. Se haluaa olla tieteellinen liike, mutta näkee oikean tieteen mahdolliseksi vain ideologian haarniskaan puettuna. Samalla se yrittää ottaa haltuunsa kaikki elämän alueet: teknologian (muotoilu, arkkitehtuuri), sivistyksen (pedagogiikka), musiikin (eurytmia), terveyden ja ravinnon (biodynaaminen viljely, väriterapia, antroposofinen lääketiede) ja elämän tarkoituksen (henkisyys ja kasvu). New age on oikeastaan vain antroposofiaa uudessa pakkauksessa. Eräs myöhemmän steinerilaisuuden outo ilmentymä on oloidi - joka myös on näyttelyssä. Tämä kummajainen ansaitsee lyhyen esittelyn. 

 

Oloidi siihen kiinnitettyine akseleineen. Tällainen laite toimii antroposofisena sekoittimena.

Oloidi on kolmiulotteinen kupera geometrinen kappale (convex hull). Se voidaan tuottaa kahden ympyrän avulla, tai geometrisena muunnoksena kuutiosta. Vaikka se on hyvin yksinkertainen, yllättävästi sen keksi vasta vuonna 1929 saksalainen keksijä ja taiteilija Paul Schatz. Oloidilla on joitain erikoisia ominaisuuksia. Silti on outoa, että siitä on tullut eräänlainen antroposofinen kulttiesine. Oloidia voidaan käyttää yksinkertaisena potkurina, tosin se edellyttää hieman hankalaa nivelmekanismia. Tällaisilla oloidi- sekoittimilla eräät biodynaamiset viljelijät hämmentelevät ravintoliuoksiaan.

*)  Goethen hyljeksitty värioppi on kuitenkin osoittautunut neurologisesti kiinnostavaksi, koska siinä hän pohtii värien aistimista.

**)  Täysin harmittomana ei steinerilaisuutta voi kuitenkaan pitää. Sen synneiksi on luettu taikauskon levittäminen, rasismi, tieteenvastaisuus, epätieteelliset ja lasten kehitystä hidastavat opetusmenetelmät ja puoskarointi.