Baker-Miller pink

Baker-Miller pink lienee useimmille outo käsite. Ja se oli sitä minullekin, kunnes törmäsin siihen romaanin sivuilla. Ryhdyin selvittämään, mistä on oikein kysymys, ja siitä avautuikin moneen suuntaan polveileva kertomus. Joten aloitetaan siitä mistä kaikki alkoi.

Tuo sanayhdistelmä tarkoittaa tietynlaista vaaleanpunaista väriä. 1960- luvun lopulla Washingtonin valtiossa toiminut psykologi Alexander Schauss teki kokeita värien vaikutuksesta ihmisen psyykeen ja fysiologiaan. Sveitsiläinen psykiatri Max Lüscher teoretisoi, että ihmisen mieltymys tiettyihin väreihin heijastaisi hänen persoonallisuutta. Schauss päätteli, että asia voisi olla myös toisin päin, eli värit vaikuttaisivat persoonallisuuteen. Jostain syystä hän päätyi esittämään, että eräs aivan tietty vaaleanpunaisen sävy vaikuttaisi rauhoittavasti. Tuo väri saatiin aikaan sekoittamalla yhteen gallonaan (vajaa 4 litraa) vakoista lateksimaalia yksi pinttti (Yhdysvalloissa vajaa puoli litraa) punaista sävytysmaalia. Värille annettiin koodi P-168. Sille on olemassa myös RGB- värijärjestelmän mukainen määritys R:255, G:145, B:175.

Vuonna 1979 Schauss sai Seattlessa sijaitsevan laivaston rangaistuslaitoksen johtajat vakuuttumaan teorioistaan. Tehtiin suuren mittakaavan koe: tiettyjen vankiosastojen seinät maalattiin juuri tällä vaaleanpunaisella värillä. Niin kuin tällaisessa tapauksessa yleensä käy, koe oli suuri menestys. Väkivaltaisuudet ja hyökkäävä käytös vähenivät merkittävästi. Väitettiin jopa, että häiriökäyttäytyminen loppui kokonaan, ja että jo 15 minuutin altistuminen vaaleanpunaisille seinille rauhoitti vangit. Ilmeinen läpimurto vankeinhoidossa oli tapahtunut. Kiitollinen Schauss antoi värilleen vankilan johtajien mukaan nimen Baker-Miller pink, ja se tunnetaan myös kesijänsä mukaan nimellä Schauss pink.

Ilmeisesti sana alkoi levitä vankila- ja poliisipiireissä, ja rangaistusosastot alkoivat saada uuden väri-ilmeen. Ja tietenkin erityisesti juoppoputkat olivat sopiva kokeilukohde, ovathan ne pieniä ja erillisiä kohteita, joihin sijoitetaan levottomia ja usein aggressiivisia asiakkaita. Siksi tuo tietty vaaleanpunainen tunnetaan kansan suussa myös nimellä Drunk tank pink. Niin, aivan oikein, juoppoputkat eivät suinkaan ole mikään suomalainen ilmiö. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä alkoholin juominen on yleinen tapa, syntyy myös tarve rakentaa tällaisia palvelulaitoksia.

Tarinan jatko ei ole yhtä onnellinen. Seuraava laajempi vankilakokeilu tuotti hämmentävästi aivan päinvastaisen tuloksen. Näytti jopa siltä, että vaaleanpunaiset seinät saivat vangit raivoamaan. Uudet ja huolellisemmat kokeet himmensivät vaaleanpunaisten seinien menestyksen. Seinien värillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta ihmisten psykologiaan. Ei ainakaan sellaista vaikutusta, joka nousisi esiin erillisenä ilmiönä huolellisessa tilastollisessa analyysissä. Myös kuvaukset Schaussin toiminnasta herättävät heti epäilyksiä. Maalin resepti tuntuu täysin mielivaltaiselta. Otetaan vakiopönttö valkoista ja vakiopurkki punaista ja sekoitetaan. Ja silti juuri oikeaa sävyä kovasti korostettiin. Tieteen sosiologeille ilmiö on tuttu. Tutkija innostuu ylen määrin omasta ideastaan varsinkin silloin kun saa sille tukea alustavista kokeista. Schaussin tapauksessa teoreettinen tausta näyttää tarkoituksenmukaisesti poimitulta. Ja kun itse kokeet tehdään vailla kunnollista kontrollia ja verrokkiryhmiä, tuloksiin vaikuttavatkin aivan muut tekijät kuin ne joita oli tarkoitus tutkia. Tunnetusti jo sellainen tieto tai edes aavistus, että ollaan tekemässä jonkinlaista koetta voi vaikuttaa radikaalisti koehenkilöiden käyttäytymiseen.

Kuinka suureessa määrin huono tieteelinen käytäntö on psykologian valtavirtaa esimerkiksi tänä päivänä? Tekisi mieli varoittaa asiasta, sillä psykologiasta on tullut nykyään jonkinlainen suosikkitiede. Luemme jatkuvasti uutisia hämmästyttävistä psykologien havainnoista sekä sanomalehdistä että populaaritieteellisistä lehdistä. Itsehoito-oppaat ja bisneskirjat tulvivat teorioita ja väitteitä, jotka kriittisesti tarkastellen tuntuvat epäilyttäviltä. On hyvä muistaa, että psykologia on erittäin vaikea tiede, koska ihminen on sekä yksilönä että ryhmissä äärimmäisen monimutkainen kohde. Vahvatkin teoriat ovat usein intuitiivisia, ja niiden pysyvämpi uskottavuus voi syntyä vain huolellisista ja kontrolloiduista kokeista.

Uskomus vaaleanpunaisen värin hämmästyttävistä vaikutuksista levisi yllättävän nopeasti, se otettiin todella vakavasti. Kyseessä ei ollutkaan vain yksittäinen väärä tai huolimaton väittämä, vaan asialla on laaja tausta, jota voisi pitää juuri laajuuden takia vakuuttavana. Värien vaikutuksia fysiologiaan ja psyykeen on tutkittu pitkään – ja tutkitaan edelleen (en tiedä pitäisikö jatkaa ”ikävä kyllä”). Luulen, että jonkinlaista psykologista värioppia sisällytetään edelleenkin arkkitehtien koulutukseen. Kaukainen ja erittäin vahva vaikuttaja on saksalainen yleisnero ja ihmishengen tuotteiden viljelyn moniottelija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Goethe piti itseään ennen kaikkea tiedemiehenä, ja piti tärkeimpänä teoksenaan laajaa värioppia, jossa värejä lähestytään myös kokemuksen näkökulmasta. Wikipedian pääartikkeli tosin vaikenee häveliäästi koko väriopista. Värioppi on vaikuttanut laajasti käsityksiin nimenomaan luojansa arvovallan kautta. Vaikka sen tieteellinen arvo on vähäinen, sitä ei voi nollata kokonaan: värien aistiminen on modernissa kokeellisessa ja neuropsykologiassa osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi.

Psykologiassa väreihin on ehkä Goethen esimerkin mukaan pitkään liitetty erilaisia ”vaikutuksia”. Huolellisissa tutkimuksissa on saatu kuitenkin ristiriitaisia tai heikkoja tuloksia. Ammattimaisen psykologian reuna-alueilla, erilaisissa uskomusjärjestelmissä ja terapialiikkeissä värit ovat kuitenkin vahvassa roolissa. Steinerilanen antroposofia, joka on selkeä valetiede, vannoo vahvasti Goethen väriopin nimeen ja soveltaa sitä pedagogiikassa. Ilmeisesti Suomessa voi näin toimia. "Ei kai siitä haittaakaan ole".

Eräs esimerkki väriopin oudoista sovelluksista on esoteerisiin liikkeisiin lukeutuva oppi chakroista. Ne ovat kehon energiakeskuksia, ja niillä on vaikutuksia kasveja, eläimiä ja ihmisiä ympäröivään energiakenttään. Kullakin seitsemästä päächakrasta on myös oma värinsä. Sanat energia ja kenttä ovat jo sinänsä tässä kontekstissa epätieteellisessä käytössä, ja niiden vahvat väripainotukset ovat yhtä lailla pohjaa vailla. 

Ruotsalaisen kirjailijan Thomas Eriksonin teos Idiootit ympärilläni perustuu epätieteelliseen neljän värin persoonallisuusteoriaan. Ammatissa toimivat psykologit ovat laajasti tuominneet kirjan haitalliseksi hölynpölyksi. Silti johtava talouslehti ylistää tätä satusetää "huippukirjailijaksi".

Tämä kirjoitus aiheutui siitä, kun törmäsin Baker-Miller pinkkiin William Gibsonin tieteisromaanissa Agency. Eräs sen henkilöistä maalasi tällä värillä lastenhuoneen seinät, vaikka hänellä oli vain yksi vauvaikäinen lapsi. Kirjailija halusi selvästi kertoa jotain henkilönsä luonteesta, mutta koska en tuntenut koko käsitettä, kirjailijan vihje meni ohi.

 

Taloustiede – moraalitiede

Kuuntelin juuri radiokeskustelua, jossa puhujat olivat yksimielisiä siitä, että pitäisi alkaa kehittää moraalista taloustiedettä. Koska talouden hallitsematon toiminta alkaa uhata koko ihmiskuntaa. Ja niinhän asia voidaan tosiaan ja hyvin syin nähdä. En kuitenkaan ollut samaa mieltä taloustieteen moraalittomuudesta tai moraalivajeesta, vaan mielestäni totuus on suorastaan päinvastainen. Tämä vaatii ilmeisesti selittämistä.

Taloustiede ei ole suorastaan harrastusalueellani, muta tehdessäni aikanaan väitöskirjaa teollisuustalouden osastolle jouduin perehtymän asiaan lukemalla ja tenttimällä läjittäin taloustieteen klassikoita - ja myös uudempia kirjoja. Tutustuin siis minulle uuteen alaan uteliaana ja tuorein aivoin, ja myös kriittisesti. Se oli mielenkiintoista, ja myös vaikuttavaa. Taloustieteessä avautui minulle uusi maailma, joka ei suinkaan ollut aivan sellainen kuin luullaan, ja mitä itsekin luulin. 

 

Palasin taloustieteen äärelle uudestaan reilun kymmenen vuoden kuluttua. Olin puhumassa innovaatiojohtamisesta eMBA- kursseilla (yritysten johtotehtävissä toimiville tarkoitettu täydennyskoulutusohjelma). Koska mielestäni tavoitteellisen toiminnan pitää pohjautua tietoon, halusin aluksi pohtia, mistä saadaan taloutta kuvaavaa tietoa. Oli varsin luontevaa aloittaa luento sokraattisella kysymyksellä: mikä on talous? Varsin pian pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että talous on sellainen käytäntöjen, organisaatioiden ja sopimusten järjestelmä, joka tähtää aineelliseen hyötyyn. Oikeastaan tällainen keskustelu selventää asioita jo aika paljon. 

 

Olisiko taloustiede hyvä pohja talouden ymmärtämiselle? Ehkä on syytä tarkastella ensin taloustieteen juuria. Teollinen talous kehittyi voimakkaasti Englannissa valistuksen aikaan 1700-luvulla. Ei ihme, että ensimmäiset suuret taloustieteen klassikkoteokset kirjoitettiin juuri silloin. On kiinnostavaa, että tuon ajan taloustieteilijät kuten David Hume ja Adam Smith katsoivat olevansa myös ja jopa ennen kaikkea moraalifilosofeja. Taloustieteen keskeinen kysymys oli: millainen menettely on oikein, ja miten talous tuottaa eniten hyötyä ihmiskunnalle. Moraalinen asenne talouteen jatkui seuraavalla vuosisadalla, muun muassa John Stuart Millin kautta, ja huipentui Karl Marxiin. 

 

Talouden ja hyvinvoinnin teorioiden kytkentä oli johtanut taloustieteen politisoitumiseen. Oikeastaan se oli väistämätöntä. On yhtä luonnollista, että syntyi suuntauksia, jotka pyrkivät irrottamaan talouden moraalisista kysymyksistä. Luonnontieteiden esimerkin mukaan koetettiin keskittyä puhtaasti sisäiseen tehokkuuteen, muun hyvän ajateltiin seuraavan luonnollisella tavalla talouden tehokkuudesta. Mutta tokihan tämäkin on poliittinen asenne. Tunnettu ”hiostuksen isä ja kello-kallejen kummisetä” Frederick Taylor uskoi pelkän tehokkuuden riittävän. Mutta hänen menetelmiensä sokea noudattaminen johti aikanaan, ja johtaa edelleen ristiriitoihin ja konflikteihin. Ilmeisesti talouden moraalisesta ulottuvuudesta ei niin vain pääse eroon. Palaan tähän asiaan kohta.

Etenkin Marxin jälkeen taloustieteessä on ollut mielestäni aplologinen sävy. Vaikka moraalinen näkökulma on häveliäästi piiilotettu,  taloustiede pyrkii puolustelemaan talousjärjestelmää - tai harvemmin haastamaan. Vaikka tieteen tulisi pikemminkin tutkia taloutta viileästi, kuin jotain outoa eläintä tai konetta. ”Poliittisesti neutraalin” taloustieteen keskeinen doktriini on odotetun hyödyn teoria. Ajatuksella on pitkä historia, mutta 1940-luvulla Oskar Morgenstern ja matematiikkanero John von Neumann onnistuivat formalisoimaan sen. Kyseessä on peliteoriaan perustuva malli. Talouden toimijat oletetaan rationaalisiksi olennoiksi jotka tekevät loogisia päätöksiä. Ajatus on hallinnut 1900-luvun jälkipuoliskon taloustiedettä. Ei siksi, että teorialla olisi hyvä selitys- ja ennustuskyky, vaan koska se on eräs harvoja talousteorioita, jotka pystytään paketoimaan siistiin matemaattiseen muotoon.

Kaikki eivät siihen usko. Amerikkalainen taloustieteilijä, matemaatikko ja psykologi Herbert A. Simon on  esittänyt niin sanotun rajoitetun rationaalisuuden mallin (model of bounded rationality). Hän havaitsi, että ihminen ei ajattele rationaalisesti, vaan pyrkii pikemminkin optimoimaan paikalliset ja lyhtytakaiset edut. Myös Amos Tversky ja Daniel Kahneman ovat luoneet realistisempia malleja, jotka osoittavat inhimillisen ajattelun virheellisyyden.

Aivan kuten John von Neumann, myös Herbert A. Simon on tietokonealan ja tekoälyn pioneereja. Hän myös kirjoitti 1950-luvulla kuuluisan kirjan Administrative behavior. Se herätti paljon huomiota, ja osaltaan vaikutti siihen, että hänelle myönnettiin taloustieteen Nobel-muistopalkinto. Kirjaa ylistettiin, ja Simonilta kysyttiin, millaisiin organisaatioita mittaaviin aineistoihin kirja perustuu. Kerrotaan, että Simon vastasi: ”ei mihinkään, keksin kaiken omasta päästäni”. Suurella ajattelijalla oli rohkeutta puhua rehellisesti – ja hänellä oli myös rohkeutta irtisanoutua myöhemmin varhaisen kirjansa ideoista. Kirjan suomennettu laitos Päätöksenteko ja hallinto on omassa hyllyssäni, löysin sen Oulun kaupunginkirjaston poistokirjojen laarista.

Palataan taloustiedon lähteille. Millä tavalla tätä tietoa on paketoitu kirjalliseen muotoon? Alan klassikot tuntuvat yhdistelevän ajatuksia kansantaloudesta, psykologiasta ja organisaatioiden teoriasta. Sellaisena ne ovat raskasta luettavaa. Uusia oppikirjoja kyllä kirjoitetaan, vaikka mieleeni ei tule yhtään hyvää. Nykyään taloutta käsittelevät paksut yleisteokset ovat harvinaisia.  Ne ovat pikemminkin pamfletteja tai yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Toki niitä edelleen kirjoitetaan, kuten Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (2014). Varsinaiset tieteelliset teoriat julkaistaan vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä. Tieto on sirpaloitunutta ja omaksumiskynnys on valitettavan korkea. 

  

Kuten edellä kirjoitetusta varmaan kävi ilmi, taloustiede ja organisaatiotiede ovat lähellä toisiaan. Organisaatiotieteen klassikot kirjoitettiin 1900- luvun alkupuolella. Oman näkemykseni mukaan ne ovat edelleen ajankohtaisia. Niitä kannattaa lukea, ja ne ovat onneksi myös varsin helppolukuisia. 

 

Kokonaan oma lukunsa ovat niin sanotut bisneskirjat, jotka eMBA-kurssilaisia kovasti kiinnostivat. Ne muodostavatkin varsin laajan ja ongelmallisen joukon. Joskus niitä kirjoittavat arvostetut taloustieteilijät. Mutta valitettavasti suurimman osan kirjoista ovat kirjoittaneet erilaiset omatekoisia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt. Kirjoihin kannattaa suhtautua erittäin varovaisesti. Tyypillisesti ne ovat ns. preskriptiivisiä eli reseptejä tarjoilevia. ”Tehkää näin, niin yrityksenne menestyy”. Viime aikoina on saanut julkisuutta Thomas Eriksonin kirja Idiootit ympärilläni. Monet asiantuntijat ovat nähneet aiheelliseksi todeta kirjan hölynpölyksi, sen suosion ja ilmeisen haitallisuuden takia.

Toinen yleinen bisneskirjojen muoto ovat deskriptiiviset kirjat, siis erilaisia tarinoita kertovat kirjat ja muistelmateokset. Ne ovat ilman muuta vankemmalla pohjalla, jos kerronta on rehellistä. On hyvä muistaa, että aina se ei sitä ole. Alan vanha klassikko on valtavan suosion saanut teos In Search of Excellence (Tom Peters ja Robert Waterman Jr. 1982), jossa analysoitiin 42 amerikkalaista yritystä ja kerrottiin, mikä tekee niistä erinomaisia. Kirjaa luetaan edelleen, vaikka on osoittautunut, että aikaa myöten nuo yritykset ja niiden johtamistavat ovatkin olleet vähemmän onnistuneita tai suorastaan surkeita. Niinpä kirja sai eräänlaisen jatko-osan: In Search of Stupidity: Over 20 Years of High-Tech Marketing Disasters (Merrill R. Chapman 2003). Ehkäpä molemmat kirjat kannattaisi lukea, vaikka ovatkin jo vanhoja.

Mutta palataan nyt alun aiheeseen: onko taloustiede moraalitonta, ja tarvittaisiinko erityistä moraalista taloustiedettä. Olen esittänyt, että kysymys on oikeastaan näennäinen, sillä se ohittaa sen tosiasian, että talous on laaja ilmiö ja kattaa kaikki yhteiskunnan alueet ja tasot. Minusta on parempi sanoa, että taloustiede on jo lähtökodiltaan moraalista, sillä se käsittelee hyvän ongelmaa. 

Mutkikkaassa maailmassamme on niin kovin paljon erilaisia ryhmiä ja tasoja. Niiden välillä on erilaisia näkökulmia ja eturistiriitoja. Koko yhteiskuntaelämän tärkein asia on sovitella nämä ristiriidat ja saada eri ryhmät toimimaan yhdessä. Ei sen kummempaa (vaikka ei se helppoa ole).

Joten kerrataan. Psykologia tutkii, mitä on yksilön hyvä. Sosiologia tutkii pienyhteisöjen hyvää. Yritystaloustiede tutkii, mitä on yritysten hyvä. Ekologia tutkii lisääntyvässä määrin, mitä on hyvä ekosysteemille. Kansantaloustiede tutkii, mitä on kansakunnan hyvä. 

Ja aivan ilmeisesti tarvittaisiin globaali taloustiede selvittämään, mitä on maapallon hyvä.