Nokia on nyt tunnustanut ainakin joitain virheitään (kuulostaako hiukan Orwellilta?). Se vaikuttaa voimattomalta, ja Aisoposta mukaillen, itse kukin käy antamassa sille aimo potkun. Kun leijona on voimaton, se oppii tuntemaan myös aasin kavion. Jorma Ollila on jo paheksunut katsomosta huutelijoita.
Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.
Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.
Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?
Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.
Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...
Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.
Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.
tiistai 5. lokakuuta 2010
lauantai 18. syyskuuta 2010
Miksi kaikki maat eivät kehity?
Kirjoittelen tätä tekstiä Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Oikeastaan työni täällä liittyy juuri tähän ongelmaan. Afrikka haluaisi kehittyä, ja se haluaisi kehittyä nopeammin. Ehkäpä suomalaiset ovat hyviä pohtimaan asiaa yhdessä afrikkalaisten kolleegojen kanssa. Onhan oma maamme noussut aikanaan hämmästyttävän nopeasti köyhästä maasta teollisuusmaaksi, ja tällä hetkellä olemme monilla teknologiaindikaattoreilla mitaten maailman huippua.
Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.
Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.
1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.
Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.
Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.
Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.
Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.
1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.
Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.
Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.
torstai 16. syyskuuta 2010
Missä viipyvät avaruuslentokoneet
Avaruusmatkailu kuuluu teknisen edistyksen lupausten suurimpin petoksiin. Missä ovat sulavalinjaiset avaruusalukset, jotka kiidättävät matkailijoita vieraisiin maailmoihin? Sellaiset alukset, joita olemme nähneet vaikkapa Flash Gordon- sarjakuvissa jo vuosikymmeniä! Niin, miksi niitä ei enää valmisteta? Ehkäpä kysymys on teknologiasta. Avaruusmatkat saatiin käyntiin II maailmansodan tekniikalla, mutta miksi se on edelleen käytössä? Miksi tekniikka ei kehity?
Konstantin Tsiolkovski kehitti avaruusmatkailun teoriaperustan jo sata vuotta sitten, ja oivalsi myös että kemiallisista rakettipolttoaineista vety ja happi ovat lupaavimmat. Goddard teki ensimmäiset onnistuneet kokeet nestepolttoainetta käyttävillä raketeilla. Vaikka raketit ovat suurentuneet, samalla teknologiapohjalla ollaan edelleen. Syynä on avaruuteen pääsyn vaatima suuri energiamäärä painoyksikköä kohti. Aikanaan ajateltiin, että atomivoima olisi seuraava läpimurto. Mutta sen ikävät ympäristövaikutukset ja tarvittavien säteilysuojusten paino ovat tehneet sen haaveen tyhjäksi.
Siivet olisivat hyödylliset sekä nousussa että laskeutuessa, ja siivekästä alusta olisi luontevaa käyttää uudelleen. Mutta siivet edustavat myös ylimääräistä massaa. Siksi ne oli hylättävä. No onhan avaruussukkulalla siivet? On kyllä, mutta niistä maksetaan kova hinta. Sukkula on ylivoimaisesti kallein tapa viedä tavaraa avaruuteen.
Joten onko mitään mahdollisuuksia on siirtyä Flash Gordonin teknologiaan?
On. Sukkulakonsepti voitaisiin elvyttää paremmalla moottoritekniikalla ja kevyemmällä lämpöeristyksellä. Valitettavasti kehitystyön kovat kustannukset ja marginaalinen hyöty ovat panneet tämän suunnitelman jäihin.
Rakettipolttoaineesta suurin osa poltetaan jo ilmakehässä, ja polttoaineen massaasta suurin osa on happea. Entä, jos happi otetaankin pääosin ilmasta? Ilmaa hengittävä moottori olisi todellinen läpimurto. Sen avulla päästäisiin avaruuslentokoneisiin, jotka eivät juuri poikkeaisi tavallisista lentokoneista. Tässä ei ole mitään periaatteellista ongelmaa, mutta käytännöllisiä kyllä. Ns. hyperyliääninopeudella toimiva suihkumoottori asettaa suuria vaatimuksia käytetyille materiaaleille, ja moottorin virtausdynamiikka jan termodynamiikka vaatisivat paljon kalliita kokeita.
Jos avaruustoiminta tarjoaisi todella suuria taloudellisia näkymiä, ilmaa hengittävä avaruuslentokone olisi epäilemättä jo käytössä. Mutta hallitukset eivät uskalla siihen satsata. Entä tarjoaisiko joku eksoottinen teknologia halvan oikotien?
Katsotaan ensin selvästi toteuttamiskelpoiset suunnitelmat. Avaruusalus voitaisiin ampua taivaalle vuoristoon sijoitetusta kaltevasta vakuumiputkesta, jossa se kiihdytettäsiin sähköllä korkeaan nopeuteen. Tämä muunnelma Jules Vernen ideasta on todella peraatteessa mahdollinen. Tai entäpä jos laukaisuun tarvittava energia pumpataankin alukseen maan pinnalta, laserilla tai mikroaalloilla. Näiden suunnitelmien vikana on se, että niihin liittyy suuria hankeriskejä. Kustannuksiin tulee helposti yksi tai kaksi nollaa perään. Arthur C. Clarken tunnetuksi tekemä avaruushissi edellyttäisi supervahvoja materiaaleja, muilta osin fysiikka on kohdallaan.
Entäpä sitten joku eksoottinen teknologia, joka ehkä voitaisiin keksiä. Ehkäpä keksitään tapa säilöä energiaa todella tehokkaaasti, vaikkapa antimaterian tai äärimmäisen kuuman aineen tai vahvan kentän muodossa (tässäkin fysiikka on kohdallaan mutta hyödyntämiseen tarvittava teknologia puuttuu). Entä eksoottinen fysiikka, kuten toistaiseksi tuntemattomat suuren energiatason ilmiöt? Uskaltaako joku sanoa, että luonto on jo paljastanut salaisuutensa? NASA:lla on ollut ns.”eksoottisen työntövoiman tutkimusohjelma”. Tämän kummallisempia asioita tuo ohjelma ei ole tuottanut.
Esitin alussa kysymyksen, miksi tekniikka ei enää kehity? Vastaus on, että kyllä se kehityy ja kehittyisi enemmänkin, mutta kuka sen lystin maksaa?
Konstantin Tsiolkovski kehitti avaruusmatkailun teoriaperustan jo sata vuotta sitten, ja oivalsi myös että kemiallisista rakettipolttoaineista vety ja happi ovat lupaavimmat. Goddard teki ensimmäiset onnistuneet kokeet nestepolttoainetta käyttävillä raketeilla. Vaikka raketit ovat suurentuneet, samalla teknologiapohjalla ollaan edelleen. Syynä on avaruuteen pääsyn vaatima suuri energiamäärä painoyksikköä kohti. Aikanaan ajateltiin, että atomivoima olisi seuraava läpimurto. Mutta sen ikävät ympäristövaikutukset ja tarvittavien säteilysuojusten paino ovat tehneet sen haaveen tyhjäksi.
Siivet olisivat hyödylliset sekä nousussa että laskeutuessa, ja siivekästä alusta olisi luontevaa käyttää uudelleen. Mutta siivet edustavat myös ylimääräistä massaa. Siksi ne oli hylättävä. No onhan avaruussukkulalla siivet? On kyllä, mutta niistä maksetaan kova hinta. Sukkula on ylivoimaisesti kallein tapa viedä tavaraa avaruuteen.
Joten onko mitään mahdollisuuksia on siirtyä Flash Gordonin teknologiaan?
On. Sukkulakonsepti voitaisiin elvyttää paremmalla moottoritekniikalla ja kevyemmällä lämpöeristyksellä. Valitettavasti kehitystyön kovat kustannukset ja marginaalinen hyöty ovat panneet tämän suunnitelman jäihin.
Rakettipolttoaineesta suurin osa poltetaan jo ilmakehässä, ja polttoaineen massaasta suurin osa on happea. Entä, jos happi otetaankin pääosin ilmasta? Ilmaa hengittävä moottori olisi todellinen läpimurto. Sen avulla päästäisiin avaruuslentokoneisiin, jotka eivät juuri poikkeaisi tavallisista lentokoneista. Tässä ei ole mitään periaatteellista ongelmaa, mutta käytännöllisiä kyllä. Ns. hyperyliääninopeudella toimiva suihkumoottori asettaa suuria vaatimuksia käytetyille materiaaleille, ja moottorin virtausdynamiikka jan termodynamiikka vaatisivat paljon kalliita kokeita.
Jos avaruustoiminta tarjoaisi todella suuria taloudellisia näkymiä, ilmaa hengittävä avaruuslentokone olisi epäilemättä jo käytössä. Mutta hallitukset eivät uskalla siihen satsata. Entä tarjoaisiko joku eksoottinen teknologia halvan oikotien?
Katsotaan ensin selvästi toteuttamiskelpoiset suunnitelmat. Avaruusalus voitaisiin ampua taivaalle vuoristoon sijoitetusta kaltevasta vakuumiputkesta, jossa se kiihdytettäsiin sähköllä korkeaan nopeuteen. Tämä muunnelma Jules Vernen ideasta on todella peraatteessa mahdollinen. Tai entäpä jos laukaisuun tarvittava energia pumpataankin alukseen maan pinnalta, laserilla tai mikroaalloilla. Näiden suunnitelmien vikana on se, että niihin liittyy suuria hankeriskejä. Kustannuksiin tulee helposti yksi tai kaksi nollaa perään. Arthur C. Clarken tunnetuksi tekemä avaruushissi edellyttäisi supervahvoja materiaaleja, muilta osin fysiikka on kohdallaan.
Entäpä sitten joku eksoottinen teknologia, joka ehkä voitaisiin keksiä. Ehkäpä keksitään tapa säilöä energiaa todella tehokkaaasti, vaikkapa antimaterian tai äärimmäisen kuuman aineen tai vahvan kentän muodossa (tässäkin fysiikka on kohdallaan mutta hyödyntämiseen tarvittava teknologia puuttuu). Entä eksoottinen fysiikka, kuten toistaiseksi tuntemattomat suuren energiatason ilmiöt? Uskaltaako joku sanoa, että luonto on jo paljastanut salaisuutensa? NASA:lla on ollut ns.”eksoottisen työntövoiman tutkimusohjelma”. Tämän kummallisempia asioita tuo ohjelma ei ole tuottanut.
Esitin alussa kysymyksen, miksi tekniikka ei enää kehity? Vastaus on, että kyllä se kehityy ja kehittyisi enemmänkin, mutta kuka sen lystin maksaa?
tiistai 7. syyskuuta 2010
Sietämättömän pateettista
Taiteilija Vesa-Matti Loiri herättää monenlaisia tunteita. Minulle on vaikeaa kestää hänen esiintymistään laulajana. Se on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä, en voi millään eläytyä suurieleiseen tunteiden paisutteluun. Toisaalta tiedän että monet ovat siitä todella otettuja.
Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.
Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.
Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.
Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.
Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.
Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.
Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.
Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.
Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.
Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.
Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.
Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Kleion silmien alla
Sain käsiini oivallisen taloushistoriaa käsittelevän teoksen, joka käsitteli mm Kondratjevin pitkiä aaltoja (Freeman & Louçã: ”As time goes by. From industrial revolutions to information revolution”. Oxford University Press 2002). Oivalsin, että se ajattelu, jota olin soveltanut omissa teknologiadynamiikkaa koskevissa tutkimuksissani, kuuluu itse asiassa suuntaukseen, jota anglosaksisessa kirjallisuudessa nimitetään kliometriaksi. Nimi tulee antiikin kreikan historiantieteen muusasta, Kleiosta. Tämä tutkimusote on ollut lähes unohduksissa vuosikymmeniä, mutta nyt se on uudessa nousussa. Syynä saattaa olla, että sitä sivuava toinen, myös syrjässä ollut tieteenhaara on elpymässä, nimittäin systeemiteoria. Suomessa lähestymistapa on - tietenkin - epämuodikas, joskin olen kuullut voimakkaita kommentteja sen puolesta.
Kun historiallsta metodia sovelletaan teknologian ja teollisuuden kehityksen analyysiin, kaksi klassikkoa kohoaa ylitse muiden: Joseph Schumpeter ja Nikolai Kondrjatev – ja jonkinlaisena esiajattelijana Karl Marx. Varmaan moni on kuullut luovasta tuhosta ja ehkä myös kehityksen pitkistä aalloista. Asia liittyy systeemiteoriaan siten, että kehitys nähdään prosesseina. Mutta minkälaisia prosesseja ne ovat? Teollisen ajan talouden ja teknologian kehitykselle ovat ominaisia tilastollisella analyysillä havaittavat piirteet, joiden voidaan ajatella syntyvän tietynlaisten prosessien tuloksena. Tällaisia piirteitä ovat: trendit, pitkät aallot, suhdannevaihtelut (värähtelyt) ja äkilliset shokit. Tuntuu ymmärrettävältä. Tilastollisen datan ja systeemiteorian soveltaminen tekee lähestymistavasta houkuttelevan: se tuntuu olevan varmemmalla pohjalla kuin monet aivan spekulatiiviset talousteoriat.
Prosessit voidaan jakaa yleisesti ottaen palautuviin eli reversiibeleihin prosesseihin, ja palautumattomiin eli irreversiibeleihin. Edellä mainitut klassikkotieteilijät olivat vahvasti sitä mieltä, että teknologian ja teollisuuden kehityksessä irreversiibeleillä prosesseilla on suuri rooli. Ne tuottavat mm ns. pitkiä aaltoja. Palautuvilla prosesseilla taas on taipumus tuottaa syklisiä värähtelyjä, kuten suhdannevaihteluita. Ne eivät johda kehitykseen, kun taas irreversiibeleissä prosesseissa on kehityksen ja pysyvän muutoksen elementti.
Otetaanpa hauska analogia. Kondensaattorin lataaminen sähköllä on palautuva prosessi. Sähkö saadaan sieltä samanlaisena ulos. Jos kondensaattoriin kytketään toinen saman tapainen prosessi, kela, saadaan systeemi, joka tuottaa syklisiä värähdyksiä. Tekniikkaa opiskelleet tuntevat sen yksinkertaisena värähtelypiirinä. Sen toiminta näyttää dynaamiselta, mutta se ei johda mihinkään, se ei kehity.
Lisätään systeemiin irreversiibeli eli palautumaton prosessi. Olkoon se johtimissa syntyvä, sähkövastuksesta johtuva lämpö, joka on itse asiassa luonnostaan mukana tässä piirissä. Kun vastukseen johdetaan virtaa, se lämpenee. Mutta prosessi ei ole palautuva. Vastuksen lämmittäminen ei saa aikaan sähkövirtaa. Nyt mukaan tulee kehitystä: värähtely vaimenee ja lopulta lakkaa.
Tässä tapauksessa kehityssuunta oli entropiaa lisäävä, muutos kulki kohti nollatilaa. Mutta teknologiassa ja taloudessa osa palautumattomista prosesseista on entropiaa vähentäviä, syntyy kasvua ja ihmiselle resursseja tuottavaa muutosta.
Ajattelemisen aihetta...
Kun historiallsta metodia sovelletaan teknologian ja teollisuuden kehityksen analyysiin, kaksi klassikkoa kohoaa ylitse muiden: Joseph Schumpeter ja Nikolai Kondrjatev – ja jonkinlaisena esiajattelijana Karl Marx. Varmaan moni on kuullut luovasta tuhosta ja ehkä myös kehityksen pitkistä aalloista. Asia liittyy systeemiteoriaan siten, että kehitys nähdään prosesseina. Mutta minkälaisia prosesseja ne ovat? Teollisen ajan talouden ja teknologian kehitykselle ovat ominaisia tilastollisella analyysillä havaittavat piirteet, joiden voidaan ajatella syntyvän tietynlaisten prosessien tuloksena. Tällaisia piirteitä ovat: trendit, pitkät aallot, suhdannevaihtelut (värähtelyt) ja äkilliset shokit. Tuntuu ymmärrettävältä. Tilastollisen datan ja systeemiteorian soveltaminen tekee lähestymistavasta houkuttelevan: se tuntuu olevan varmemmalla pohjalla kuin monet aivan spekulatiiviset talousteoriat.
Prosessit voidaan jakaa yleisesti ottaen palautuviin eli reversiibeleihin prosesseihin, ja palautumattomiin eli irreversiibeleihin. Edellä mainitut klassikkotieteilijät olivat vahvasti sitä mieltä, että teknologian ja teollisuuden kehityksessä irreversiibeleillä prosesseilla on suuri rooli. Ne tuottavat mm ns. pitkiä aaltoja. Palautuvilla prosesseilla taas on taipumus tuottaa syklisiä värähtelyjä, kuten suhdannevaihteluita. Ne eivät johda kehitykseen, kun taas irreversiibeleissä prosesseissa on kehityksen ja pysyvän muutoksen elementti.
Otetaanpa hauska analogia. Kondensaattorin lataaminen sähköllä on palautuva prosessi. Sähkö saadaan sieltä samanlaisena ulos. Jos kondensaattoriin kytketään toinen saman tapainen prosessi, kela, saadaan systeemi, joka tuottaa syklisiä värähdyksiä. Tekniikkaa opiskelleet tuntevat sen yksinkertaisena värähtelypiirinä. Sen toiminta näyttää dynaamiselta, mutta se ei johda mihinkään, se ei kehity.
Lisätään systeemiin irreversiibeli eli palautumaton prosessi. Olkoon se johtimissa syntyvä, sähkövastuksesta johtuva lämpö, joka on itse asiassa luonnostaan mukana tässä piirissä. Kun vastukseen johdetaan virtaa, se lämpenee. Mutta prosessi ei ole palautuva. Vastuksen lämmittäminen ei saa aikaan sähkövirtaa. Nyt mukaan tulee kehitystä: värähtely vaimenee ja lopulta lakkaa.
Tässä tapauksessa kehityssuunta oli entropiaa lisäävä, muutos kulki kohti nollatilaa. Mutta teknologiassa ja taloudessa osa palautumattomista prosesseista on entropiaa vähentäviä, syntyy kasvua ja ihmiselle resursseja tuottavaa muutosta.
Ajattelemisen aihetta...
perjantai 14. toukokuuta 2010
Nuoriso! Muistakaa lukea Mika Waltarin teoksia
…jos ette ole lukeneet. Hän on klassikko, joita on vain muutama kirjallisuudessamme (Kivi ja Linna nyt lähinnä tulevat mieleen). Panu Rajalan massiivinen elämänkerta ”Unio Mystica” valottaa hyvin taustoja – kunhan ei piittaa kirjan ”rajalamaisuuksista”.
Waltarin kirjailijakuva ei ole aivan tahraton. Siihen on syynä osin hänen suunnaton tuotteliaisuutensa, joka herätti kauhua ja kateutta joissakin kollegoissa. Waltari oli tupakansavua suitsuttava ihmiskone, joka takoi valmista tekstiä 20-30 liuskaa päivässä. Mutta on myös Waltarin omaa syytä. Kirjan ”Palava nuoruus” saama murskakritiikki harhautti kirjailijan julkiseen puolustautumiseen. Se laukaisi vuoden 1936 kirjallisuussodan, joka politisoitui pahasti ja leimasi Waltarin – hänen tahtomattaan – oikeistolaiseksi ja konservatiiviksi. Samalla todelliset konservatiivit tuomitsivat hänet säädyttömänä. Asia paheni, kun Waltari värvättiin sodan aikana propagandatoimintaan - ja tapansa mukaan hän oli siinäkin hyvin tehokas. Vihollisten parjaaminen näyttää olevan pahempi synti kuin vihollisten tappaminen.
Waltarista ei kuitenkaan oikein ole aatteiden ajajaksi. Monia hänen nuoruuden teoksiaan leimaa uskonnollis-porvarillinen ohjelma, jossa tendenssimäisyys pistää väkisin lukijan silmään. Rajalan sanoin, siinä sielua ensin ryvetetään synnin loassa, jonka jälkeen kadutaan ja nostetaan se moraalin pyykkinarulle kuivumaan. Tämä herännäisliikkeiden toimintakaava syöpyi hänen sieluunsa liiankin syvälle kirkollisessa lapsuudessa. Yhtä lailla Waltari epäonnistuu propagoidessaan erityisesti Sinuhessa kukkivaa historiallista konservatismia: ”näin on aina ollut ja näin on oleva, eikä ole mitään uutta auringon alla”. Tämäkö on todella se viesti, joka on saanut miljoonat lukijat ihastuksen valtaan?
Ei tietenkään ole. Päälle liimattu uskonnollinen tai yhteiskunnallinen filosofeeraus on vain suitsukkeen savua kirjailijan oman sielun tyynnytykseksi. Kirjojen todellinen imu on rakennettu rivien väliin. Se on eläväksi tulevaa tunnetta, kiihkoa ja seikkailun imua ja ihmettelyä elämän arvoituksen äärellä. Vain viimeisissä, uskontoaiheisissa suurromaaneissa suitsutuksen pyhä savu alkaa jo lukijaa yskittää.
Oma suosikkilistani: Sinuhe, Turms, Karvajalka, Suuri illuusio, Koiranheisipuu. Ja tietysti ne kolme komisario Palmua.
Waltarin kirjailijakuva ei ole aivan tahraton. Siihen on syynä osin hänen suunnaton tuotteliaisuutensa, joka herätti kauhua ja kateutta joissakin kollegoissa. Waltari oli tupakansavua suitsuttava ihmiskone, joka takoi valmista tekstiä 20-30 liuskaa päivässä. Mutta on myös Waltarin omaa syytä. Kirjan ”Palava nuoruus” saama murskakritiikki harhautti kirjailijan julkiseen puolustautumiseen. Se laukaisi vuoden 1936 kirjallisuussodan, joka politisoitui pahasti ja leimasi Waltarin – hänen tahtomattaan – oikeistolaiseksi ja konservatiiviksi. Samalla todelliset konservatiivit tuomitsivat hänet säädyttömänä. Asia paheni, kun Waltari värvättiin sodan aikana propagandatoimintaan - ja tapansa mukaan hän oli siinäkin hyvin tehokas. Vihollisten parjaaminen näyttää olevan pahempi synti kuin vihollisten tappaminen.
Waltarista ei kuitenkaan oikein ole aatteiden ajajaksi. Monia hänen nuoruuden teoksiaan leimaa uskonnollis-porvarillinen ohjelma, jossa tendenssimäisyys pistää väkisin lukijan silmään. Rajalan sanoin, siinä sielua ensin ryvetetään synnin loassa, jonka jälkeen kadutaan ja nostetaan se moraalin pyykkinarulle kuivumaan. Tämä herännäisliikkeiden toimintakaava syöpyi hänen sieluunsa liiankin syvälle kirkollisessa lapsuudessa. Yhtä lailla Waltari epäonnistuu propagoidessaan erityisesti Sinuhessa kukkivaa historiallista konservatismia: ”näin on aina ollut ja näin on oleva, eikä ole mitään uutta auringon alla”. Tämäkö on todella se viesti, joka on saanut miljoonat lukijat ihastuksen valtaan?
Ei tietenkään ole. Päälle liimattu uskonnollinen tai yhteiskunnallinen filosofeeraus on vain suitsukkeen savua kirjailijan oman sielun tyynnytykseksi. Kirjojen todellinen imu on rakennettu rivien väliin. Se on eläväksi tulevaa tunnetta, kiihkoa ja seikkailun imua ja ihmettelyä elämän arvoituksen äärellä. Vain viimeisissä, uskontoaiheisissa suurromaaneissa suitsutuksen pyhä savu alkaa jo lukijaa yskittää.
Oma suosikkilistani: Sinuhe, Turms, Karvajalka, Suuri illuusio, Koiranheisipuu. Ja tietysti ne kolme komisario Palmua.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Atlantic Unicorn
Meksikon lahdella huhtikuun lopussa sattunut öljynporauslautan räjähdys vaati ihmishenkiä, ja uhkaa myös aiheuttaa suunnattoman ympäristökatastrofin. Mutta minkälainen hirviö on tuollainen öljynporauslautta, ja millaista siellä on olla töissä? Tiedämme ehkä, että siellä tienaa kuukaudessa sen, mitä tavalliset kuolevaiset koko vuonna. Ja ehkä aavistamme, että hyvästä syystä.
Merikapteeni Juha Lehtosen kirja ”Atlantic Unicorn” (Tammi 2002) kertoo porauslauttojen työmiehistä. Kirja kertoo todellisesta elämästä, tosin hieman tavallista dramaattisemmissa olosuhteissa. Se on jännityskirja, realistinen kirja, ja äijäkirja. Se kertoo arjen sankaruudesta, käsittämättömästä rohkeudesta ja moraalisesta vastuuntunnosta. Se kertoo myös ahneudesta, voiton tavoittelusta keinoja kaíhtamatta ja suoranaisesta roistomaisuudesta.
Miksi kriitikot eivät aikanaan ylistäneet tätä kirjaa? Se ei ehkä sovi umpihumanistiseen kirjallisuusperinteeseemme. Mielummin ylistetään kirjoja joissa wannabee taiteilijaretkut juopottelevat ja turhautuvat luomisen tuskassaan. Mitä muuta tärkeää maailmassa muka voisi olla?
Älkää uskoko. Kääntykää kirjakauppiaanne tai kirjastonne puoleen. Lukekaa tämä kirja. Se on hyvää kirjallisuutta, ja se on myös opettavaa, sujuvaa ja viihdyttävää ajankäyttöä. Samalla saatte tietää jotain olennaista tästä ihmisen tekemästä maailmasta. Ehkä saatte myös aavistuksen siitä, millaista oli Meksikonlahden porauslautalla huhtikuussa 2010.
Merikapteeni Juha Lehtosen kirja ”Atlantic Unicorn” (Tammi 2002) kertoo porauslauttojen työmiehistä. Kirja kertoo todellisesta elämästä, tosin hieman tavallista dramaattisemmissa olosuhteissa. Se on jännityskirja, realistinen kirja, ja äijäkirja. Se kertoo arjen sankaruudesta, käsittämättömästä rohkeudesta ja moraalisesta vastuuntunnosta. Se kertoo myös ahneudesta, voiton tavoittelusta keinoja kaíhtamatta ja suoranaisesta roistomaisuudesta.
Miksi kriitikot eivät aikanaan ylistäneet tätä kirjaa? Se ei ehkä sovi umpihumanistiseen kirjallisuusperinteeseemme. Mielummin ylistetään kirjoja joissa wannabee taiteilijaretkut juopottelevat ja turhautuvat luomisen tuskassaan. Mitä muuta tärkeää maailmassa muka voisi olla?
Älkää uskoko. Kääntykää kirjakauppiaanne tai kirjastonne puoleen. Lukekaa tämä kirja. Se on hyvää kirjallisuutta, ja se on myös opettavaa, sujuvaa ja viihdyttävää ajankäyttöä. Samalla saatte tietää jotain olennaista tästä ihmisen tekemästä maailmasta. Ehkä saatte myös aavistuksen siitä, millaista oli Meksikonlahden porauslautalla huhtikuussa 2010.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Kamreerien johtama Nokia
Nokian menestys kiinnostaa edelleen suomalaisia, vaikka kyseessä onkin nykyisin amerikkalaisten eläkeläisten omistama yhtiö. Nokian vaikutus Suomeen on valtava, ja Nokian T&K toiminta Suomessa ruokkii koko innovaatiojärjestelmäämme. Siksi Nokian menestys ei ole yhdentekevä.
Nokian rakettimainen nousu maailman suurimmaksi elektroniikan laitevalmistajaksi oli monien sattumien summa. Valtava merkitys oli sillä, että insinöörit tekivät hyviä puhelimia. Esimerkiksi Lauri Kuokkanen auttoi Nokiaa, koska hänen duplex-suodattimensa tekivät pienet analogiset matkapuhelimet mahdollisiksi. Aivan ratkaisevaa oli kuitenkin tuoda markkinoille juuri oikeaan aikaan mullistava puhelin, vuonna 1994 esitelty 2110. Se muutti kaikki käsitykset puhelimesta. Se oli pienin, kevein, littein, kaunein ja helppokäyttöisin puhelin. Sitä myytiin yli 20 miljoonaa, kertaluokkaa enemmän kuin oli suunniteltu. Uudet mallit jatkoivat menestystä. ”Kansanmalli” 5110 myi yli 50 miljoonaa. Nokia pystyi onneksi vastaamaan kysyntään. Vuoteen 1999 mennessä Nokia oli noussut tuntemattomuudesta globaaliksi markkinajohtajaksi.
Nyt Apple on tehnyt Nokialle nokiat. iPhone myy kun häkää, ja Nokian omat älypuhelimet herättävät lähinnä myötähäpeän tunteita. Ja tällä asialla on merkitystä. Matka- ja älypuhelin on kuluttajalle hyvin henkilökohtainen laite. Sen käyttökokemus ja statusarvo ovat aivan ratkaisevia. Miten tähän on jouduttu. Eivätkö Nokian tuhannet insinöörit osaa enää tehdä puhelimia? Missä on muotoiluperinteemme?
Syy on ehkä siinä, että Nokia on nykyisin kamreerien johtama rahantekokone. Apple saa puhelimestaan huonon katteen, koska se käyttää kallista, uutta teknologiaa. Nokia taas käyttää vanhaa, halpaa teknologiaa. Siksi puhelimet ovat paksuja ja kömpelöitä – mutta epäilemättä niiden valmistus on tuottoisaa. Kamreerijohtamisen ideana on taloudellinen tuotto. Kamreerit eivät voi ymmärtää, että tuotteella itsellään olisi väliä. Nokian maine ja imago ovat jo tahriintuneet. Apple ei välttämättä ohita Nokiaa helposti, koska huipulla voluumit ovat valtavia, ja Nokian tuotekehitys- ja tuotantokoneistot ovat murskaavan tehokkaita. Mutta Nokiaa on haavoitettu pahasti, ja taistelun voittaja voikin tulla idästä.
Nokian rakettimainen nousu maailman suurimmaksi elektroniikan laitevalmistajaksi oli monien sattumien summa. Valtava merkitys oli sillä, että insinöörit tekivät hyviä puhelimia. Esimerkiksi Lauri Kuokkanen auttoi Nokiaa, koska hänen duplex-suodattimensa tekivät pienet analogiset matkapuhelimet mahdollisiksi. Aivan ratkaisevaa oli kuitenkin tuoda markkinoille juuri oikeaan aikaan mullistava puhelin, vuonna 1994 esitelty 2110. Se muutti kaikki käsitykset puhelimesta. Se oli pienin, kevein, littein, kaunein ja helppokäyttöisin puhelin. Sitä myytiin yli 20 miljoonaa, kertaluokkaa enemmän kuin oli suunniteltu. Uudet mallit jatkoivat menestystä. ”Kansanmalli” 5110 myi yli 50 miljoonaa. Nokia pystyi onneksi vastaamaan kysyntään. Vuoteen 1999 mennessä Nokia oli noussut tuntemattomuudesta globaaliksi markkinajohtajaksi.
Nyt Apple on tehnyt Nokialle nokiat. iPhone myy kun häkää, ja Nokian omat älypuhelimet herättävät lähinnä myötähäpeän tunteita. Ja tällä asialla on merkitystä. Matka- ja älypuhelin on kuluttajalle hyvin henkilökohtainen laite. Sen käyttökokemus ja statusarvo ovat aivan ratkaisevia. Miten tähän on jouduttu. Eivätkö Nokian tuhannet insinöörit osaa enää tehdä puhelimia? Missä on muotoiluperinteemme?
Syy on ehkä siinä, että Nokia on nykyisin kamreerien johtama rahantekokone. Apple saa puhelimestaan huonon katteen, koska se käyttää kallista, uutta teknologiaa. Nokia taas käyttää vanhaa, halpaa teknologiaa. Siksi puhelimet ovat paksuja ja kömpelöitä – mutta epäilemättä niiden valmistus on tuottoisaa. Kamreerijohtamisen ideana on taloudellinen tuotto. Kamreerit eivät voi ymmärtää, että tuotteella itsellään olisi väliä. Nokian maine ja imago ovat jo tahriintuneet. Apple ei välttämättä ohita Nokiaa helposti, koska huipulla voluumit ovat valtavia, ja Nokian tuotekehitys- ja tuotantokoneistot ovat murskaavan tehokkaita. Mutta Nokiaa on haavoitettu pahasti, ja taistelun voittaja voikin tulla idästä.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Maailma jonka Dick teki
Philip K. Dick (1928-1982) tunnetaan pehmeän, psykologisen ja filosofisen tieteiskirjallisuuden mestarina. Vähemmän tunnettua on, että hänen ylittämätön mielikuvituksensa on tuottanut myös aivan hämmästyttäviä teknisiä oivalluksia. Dick ei kuitenkaan ole siinä mielessä hard core suunnan edustaja, että hän jäisi itse keksimiensä maailmojen ja teknologioiden vangiksi. Hän esittelee ällistyttävät teknologiset ideansa lähes huomaamatta ja sivulauseissa, luonnollisena asiana, mitä kaikki teknologiat aikalaisille ovatkin. Sen sijaan että jäisi erittelemään keksimiensä teknologioiden hienouksia hän kuvaa niiden vaikutusta ihmisen arkipäivään. Dickin näkökulma on aina arjen sankarin, pienen ihmisen puolella. Dickiä on sanottu pienyrittäjien Dostojevskiksi.
Mutta tarkastellaanpa hieman Dickin profeetallisia teknisiä keksintöjä.
Homeopap
Tämä lienee Dickin keksinnöistä profeetallisin. Se tarkoittaa elektronista mediaa joka sensorien ja kaikkialle ulottuvan tietoverkon kautta tuottaa uutisia lähes reaaliajassa. Dick ennusti näin epäsuorasti internetin ja sosiaalisen median. Kirjoissa internetin kaltainen tietoverkko, tietokoneet ja mobiililaitteet ovat epäilemättä läsnä, mutta kaukana taustalla. Arkipäiväisinä asioina niihin ei sinänsä kiinnitetä huomiota. Novellissa ”Minority report” päähenkilö tekee murhan. Hänellä on kiire, sillä hän tietää, että kymmenessä minuutissa juttu on jo homeopapissa.
Velkojen perintäpallot ja Nitzin elävät mainokset
Pirullisia media - ajan keksintöjä. Dick ymmärsi myös, että mitä tehokkaammaksi ja aggressiivisemmaksi mainonta tulee, sen typerämmäksi käy sen sisältö. Onneksi meillä ei ole näitä – vielä.
Ubiympäristö eli älykäs ympäristö
Dickin henkilöt joutuvat toistuvasti kahnauksiin erilaisia palveluja tyrkyttävien ja tekoälyllä käyvien puhuvien laitteiden kanssa. Niitä ovat esimerkiksi robottitaksit, hissit ja myyntiautomaatit. Monimutkaisissa oikean elämän tilanteissa laitteet vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta, ja kohtaukset niiden kanssa ovat usein farssimaisia. Varsin hirtehinen on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää huijata kolikolla toimivan ulko-ovensa avautumaan ilmaiseksi.
Virtuaalitodellisuus, keinotekoiset muistot ja muistin manipulointi
Nämä teemat sekoittuvat Dickillä toisiinsa. Dick näkee virtuaalitodellisuudessa filosofisen ongelman, joka liittyy hänen yleiseen teemaansa todellisen ja koetun suhteesta. Pisimmälle viety ja tarkimmin kuvattu on uskonnollinen sovellus, mercerismi. Empatialaitteen avulla pääsee sisälle profeetan kokemaan todellisuuteen – ja jakaa myös profeetan kärsimykset.
Simulantit ja androidit
Dickillä on useita versioita: tyhmät palvelijarobotit, ulkoista käyttäytymistä uskollisesti tuottavat simulantit (”We can build you”), tunteilla varustetut androidit (”Blade runner”) ja sotilaallisena sovelluksena hyytävät soluttautujarobotit (”Second variety”). Myös tämä teema liittyy pohdiskeluun todellisuuden luonteesta.
Autofac
Kapitalismin äärimmäinen muoto, täysin automatisoitu teollisuus. Eikö tuotanto olekin ihmisluonnon suurin saavutus. Ja sen täydellisin sovellus on tietysti sotatalous, jossa sotatilan nojalla voidaan tukahduttaa demokratia, tuo tuotantoa haittaava elementti. (”Penultimate truth”)
Mutta tarkastellaanpa hieman Dickin profeetallisia teknisiä keksintöjä.
Homeopap
Tämä lienee Dickin keksinnöistä profeetallisin. Se tarkoittaa elektronista mediaa joka sensorien ja kaikkialle ulottuvan tietoverkon kautta tuottaa uutisia lähes reaaliajassa. Dick ennusti näin epäsuorasti internetin ja sosiaalisen median. Kirjoissa internetin kaltainen tietoverkko, tietokoneet ja mobiililaitteet ovat epäilemättä läsnä, mutta kaukana taustalla. Arkipäiväisinä asioina niihin ei sinänsä kiinnitetä huomiota. Novellissa ”Minority report” päähenkilö tekee murhan. Hänellä on kiire, sillä hän tietää, että kymmenessä minuutissa juttu on jo homeopapissa.
Velkojen perintäpallot ja Nitzin elävät mainokset
Pirullisia media - ajan keksintöjä. Dick ymmärsi myös, että mitä tehokkaammaksi ja aggressiivisemmaksi mainonta tulee, sen typerämmäksi käy sen sisältö. Onneksi meillä ei ole näitä – vielä.
Ubiympäristö eli älykäs ympäristö
Dickin henkilöt joutuvat toistuvasti kahnauksiin erilaisia palveluja tyrkyttävien ja tekoälyllä käyvien puhuvien laitteiden kanssa. Niitä ovat esimerkiksi robottitaksit, hissit ja myyntiautomaatit. Monimutkaisissa oikean elämän tilanteissa laitteet vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta, ja kohtaukset niiden kanssa ovat usein farssimaisia. Varsin hirtehinen on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää huijata kolikolla toimivan ulko-ovensa avautumaan ilmaiseksi.
Virtuaalitodellisuus, keinotekoiset muistot ja muistin manipulointi
Nämä teemat sekoittuvat Dickillä toisiinsa. Dick näkee virtuaalitodellisuudessa filosofisen ongelman, joka liittyy hänen yleiseen teemaansa todellisen ja koetun suhteesta. Pisimmälle viety ja tarkimmin kuvattu on uskonnollinen sovellus, mercerismi. Empatialaitteen avulla pääsee sisälle profeetan kokemaan todellisuuteen – ja jakaa myös profeetan kärsimykset.
Simulantit ja androidit
Dickillä on useita versioita: tyhmät palvelijarobotit, ulkoista käyttäytymistä uskollisesti tuottavat simulantit (”We can build you”), tunteilla varustetut androidit (”Blade runner”) ja sotilaallisena sovelluksena hyytävät soluttautujarobotit (”Second variety”). Myös tämä teema liittyy pohdiskeluun todellisuuden luonteesta.
Autofac
Kapitalismin äärimmäinen muoto, täysin automatisoitu teollisuus. Eikö tuotanto olekin ihmisluonnon suurin saavutus. Ja sen täydellisin sovellus on tietysti sotatalous, jossa sotatilan nojalla voidaan tukahduttaa demokratia, tuo tuotantoa haittaava elementti. (”Penultimate truth”)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
