Tämä on postuumi kommetti. Julkaisen vain jos jotain todella kamalaa - tai hauskaa - tapahtuu.
Tämä postaus on on kirjoitettu alun perin 28.6.2011.
Syy pimittämiseen on, että pitää myös armahtaa satunnaista lukijaa. Nokiasta on kirjoitettu niin paljon, että ei sitä kukaan enää viitsi lukea.
Tässä siis tämä historiallinen teksti:
***************************************
On kauhea houkutus kommentoida Nokian tekemisiä - tuon firman merkitys kun on ollut sen verran suuri sekä omassa työhistoriassa että kansallisella tasolla.
Joten tämä olkoon viho viimeinen kommentti. Kuten olen todennut, koko juttu muistuttaa antiikin tragediaa. Nyt tulee mieleen troijan sota. Kun vihollinen pääsee kaupungin muurin sisäpuolelle, portit avataan - ja pakoreitit tukitaan.
Herra Elopin hämmästystä ja kauhuakin herättäneet lausunnot voidaan nyt tulkita oikein. Pakoreitit on tukittava. Kun oma mies ampuu liiketoiminnan strategisia resursseja, Symbiania ja Meegoa raskaalla tykistöllä, siihen on vain yksi järkeenkäyvä syy. Ei sää jättää pakoreittiä auki. Nyt Nokialla on jäljellä vain yksi suunta.
Mutta miten ihmeessä Troijan hevonen pääsi muurien sisälle? Ehkä vastaus löytyy nyt William Shakespearen draamasta "kuningas Lear". Ollila halusi välttää Learin kohtalon, eikä enää uskaltanut luottaa oppipoikiinsa, yksi kun jo tyri niin pahasti. (olkoonkin että se oli pientä sen rinnalla mitä nyt nähdään).
Lopputulos on nyt tässä.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Elämäni kirjoja
Kirjoilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi ihmisen ura muodostuu ja millaisen ammatin valitsee. Ainakin jos jo lapsena lukee paljon. Tai näin voisi ainakin ajatella. Asiaa on kuitenkin mahdotonta näyttää toteen. Ehkä elämämme onkin kiinni enemmän sattumista kuin valinnoista. Mutta ehkä kuitenkin. Sillä ratkaisevaa on, millaisiin sattuman tuomiin mahdollisuuksiin tarttuu. Ja joutuuhan ihminen tekemään ratkaisujaan kovin nuorena. Kun elämänkokemusta ei juuri ole, miksei se korvautuisi osaksi kirjallisuuden tarjoamalla sisällöllä.
Tällaisella ajatuksella on hauska
leikkiä. Olen joskus pohtinut asiaa omalta kohdaltani. Opin lukemaan
varhain, ehkä nelivuotiaana ja ilmeisen vahingossa. Muistan
hämärästi, kuinka Helsingin neonvalojen viestit alkoivat avautua.
Ehkä kyselin niistä vanhemmiltani, ja sitä kautta opin lukemaan.
Erityisesti mieleen painui Töölöntorin kulmassa sininen HOK-
kahvilan mainos, Forumin hauskat lääkemainokset ja aivan
käsittämätön vaaleanvihreä kirjoitus ”Varubåden”. Siitä
pitäen minusta tuli lukutoukka. Luin, niin kuin tyypillisesti
sanotaan, kaiken minkä sain käsiini. Se ei kuitenkaan ole ihan
totta. En koskaan lukenut raamattua enkä aikuisten kirjoja – koska
ne vaikuttivat tylsiltä, paljon tekstiä, ei kuvia. Minun ei
tarvinnut lukea niitä, koska oli aina vaihtoehtoista luettavaa. Luin
sanomalehtiä, aikakauslehtiä, satukirjoja, sarjakuvia, mainoksia,
ja satunnaisesti kirjoja - etenkin jos niissä oli kuvia.
On kirjoja joista olen varma, että ne
ovat vaikuttaneet elämääni. Ja sitten on kirjoja, jotka ovat
tehneet vaikutuksen muuten vain. Olen myös varma , että kirjojen
vaikutus elämään ei rajoitu lapsuuteen, vaan ehkä sitä tapahtuu
koko elämän. Aloitan oman elämäni kirjalistan kahdella kirjalla,
joista olen varma, että ne ovat tehneet minusta sen mikä olen.
Sitten jatkan muuten vain vaikuttavilla kirjoilla.
Kaikista tärkein lapsuuden kirjani on
Jules Vernen ”Sukelluslaivalla maailman ympäri”. Olen lukenut
sen kymmenkunta kertaa, eikä kirjan loisto himmene. Se on
seikkailukirja, mutta tärkeintä on, että se johdatti minut tieteen
pariin. Tiede tuossa kirjassa merkitsi tutkimusmatkaa, eliöiden
luokittelua ja tieteellistä asennetta. Kirjan toinen peruselementti
on teknologia, insinöörinero kapteeni Nemon rakentama sähköllä
toimiva sukellusvene Nautilus. Vakuutuin, että sähkö ratkaisee
maailmassa kaikki tärkeät asiat. En tiedä kumpi asia kiehtoi
voimakkaammin. Ehkä teknologia, kai siksi minusta tuli ensin
insinööri ja sitten tutkija.
Toinen tärkeä lapsuuden kirja on:
Talvitie: ”Kemiallinen teknologia, osa II”. Kirjan teemana oli
räjähdysaineet, happojen valmistus, kehruuteollisuus ja
selluloosateollisuus. Olin ehkä kymmenen, kun tuo kirja tuli
elämääni, ja luin sen kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen.
Se vei teollisuuden kiehtovaan maailmaan.
Talvitien kirjan ilmestyminen kotiini on oma
kertomuksensa. Eräänä päivänä ovellemme tuli mies, ja selitti
äidilleni, että isäni, joka oli poissa kotoa, oli luvannut lainata
hänelle rahaa. Äitini ei aluksi uskonut, mutta mies ilmoitti
jättävänsä pantiksi kassin, jossa oli kuulemma uusi puku ja
tärkeitä tavaroita. Mies sai siis rahansa, muistaakseni
viisituhatta silloista markkaa (noin sata euroa). Osoittautui, että
mies oli isälleni tuntematon. Kun takaisinmaksukin viipyi, pantti
tutkittiin. Suuresti mainostettu ”puku” oli mytty likaista
kangasta. Kassissa oli myös läjä veitsiä ja haarukoita, joihin
oli kaiverrettu ”Elanto”, ilmeisesti ravintolasta kähvellettyjä.
Ja tuo ihmeellinen kirja. Aterimet otimme käyttöön, mutta
piilotimme ne, jos tuli vieraita. Oliko tuo hämärä lainan pyytäjä
tavallinen rosvo vai epäonninen insinööriopiskelija? Emme saaneet
tietää.
Entä ne muut tärkeät kirjat? Aloitan
lapsuudesta. Osmo Ilmarin unhoon jääneet ja aliarvostetut
tieteiskirjat nuorille: Kadonneet kuussa, Uhka avaruudesta ja
Planeetta Logos olivat ihmeellisiä. Pidin Väinö Riikkilän
Pertsasta ja Kilusta, siinä liikuttiin saaristossa, missä vietimme
kesiä. Mark Twainin Tom Sawyer oli hieman hämmentävä, sillä en
oikein päässyt selville, minkä ikäisiä sen pojat olivat. Mutta
seikkailun lumo oli vahva. Etenkin neekeriorja Jimin pelastaminen oli
hurjaa. Se myös hämmensi: pidetäänkö jossain orjia? Tove
Janssonin Muumikirjat olivat myös suuri rakkauteni, ja pidän niistä
edelleen. Ennen kaikkea Pyrstötähti, Taikurin hattu ja Vaarallinen
juhannus. Vasta aikuisena luin ”Muumipapan urotyöt” omille
lapsilleni, ja lumouduin edelleen. Se on kaikista Muumikirjoista
paras.
Kansakoulussa opettaja luki meille
oppilaille ääneen Kalevalaa. Se kiehtoi tavattomasti mielikuvitustani.
Huomasin, että runomittaa on vaikea lukea, mutta kuunneltuna se
vaikuttaa. Kalevalan maailma on minulle taianomainen suomalaisten
alkukoti.
Lukiossa tuli lisää vaikuttavia
kirjoja. ”Pakkoluku” pani tutustumaan Kafkaan, johon ihastuin
silmittömästi. Samoin pidin kovasti Strindbergin Punaisesta
huoneesta. Koulutovereiden vaikutuksesta luin Harry Martinsonin
kulkurieepoksen ”Kulkijan pilvilinnat”. Se tietysti vetosi
voimakkaasti romanttisiin teineihin. Myöhemmin kirja on tuottanut
minulle suuren pettymyksen. Lähes ainoa kirja, jonka lumo on
kokonaan kadonnut. Hieman samoin on käynyt Marquesin ”Sadan vuoden
yksinäisyydelle”.
Opiskelijana lumouduin Waltarin historiallisista romaaneista. Luin myös paljon venäläisiä klassikoita: Tolstoita, Tšehovia, Turgenjevia, Puškinia, Gogolia. Dostojevskia vierastin hieman moraalisen paatoksen takia.
Aikuisiän ällistyttäviä lukukokemuksia ovat olleet Jorma Korpelan ”Tohtori Finckelmann”, Tove Janssonin hurjat "aikuisnovellit", Melvillen ”Moby Dick” (kerta kaikkiaan tolkuton kirja), ja Flann O'Brienin ”Kolmas konstaapeli”.
Lapsuuden lukutaivas aukeni tieteiskirjallisuuden ja Jules Vernen kautta kautta. Myöhemmin palasin näille vanhoille juurilleni. Ehkä ovet avasi Stanislaw Lemin ”Kyberias” - ja muut Lemit. Sitten luin Iain Banksin läpimurtokirjan ”Ampiaistehdas”. Se ällistytti: oliko se scifiä, draamaa vai kauhukertomus? Banksin ”kulttuuri”- sarjan ohella rakkaimmaksi muodostui lopulta Philip K. Dick.
Tämä oli lyhyt lista. Koska kirjoista olisi niin paljon kerrottavaa – asiaan lienee pakko palata.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Eikö menneisyys olekaan mustavalkoinen?
Kävin Tarvaspään museossa katsomassa
Sergei Prokudin-Gorskin (1863 - 1944) valokuvanäyttelyä. Kuvia oli
otettu vuosina 1906 – 1915 Venäjällä, Karjalassa ja Suomessa –
ja mikä ihmeellisintä, ne olivat värivalokuvia.
En olisi uskonut, että kuvat tekisivät
minuun niin suuren vaikutuksen. Koetan selittää, mistä on kysymys.
Minulle, ja varmaan useimmille muillekin historia on olennaisesti mustavalkoista. Tämä mielikuva on luotu historiankirjojen, dokumenttifilmien ja vanhojen elokuvien avulla. Erityisesti Venäjä kuvataan usein ankeana ja rähjäisenä. Tietenkin myös elokuvaohjaajat ja lavastajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tehostaa sanomaansa rähjäromanttisilla asetelmilla.
Minulle, ja varmaan useimmille muillekin historia on olennaisesti mustavalkoista. Tämä mielikuva on luotu historiankirjojen, dokumenttifilmien ja vanhojen elokuvien avulla. Erityisesti Venäjä kuvataan usein ankeana ja rähjäisenä. Tietenkin myös elokuvaohjaajat ja lavastajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tehostaa sanomaansa rähjäromanttisilla asetelmilla.
Prokudin-Gorskin valokuvat veivät
minut aivan toisenlaiseen maailmaan. Tuntui, kuin minut olisi pantu
aikakoneeseen, ja siirretty sitten jonkinlaiseen science fiction –
rinnakkaistodellisuuteen. Kuvat olivat hyvin kauniita. Niissä oli
uljasta, hieman tutun omaista luontoa, siistejä ja hyvin
järjestyneitä kaupunkeja, tehtaita, koneita, kanavia ja rautateitä.
Kuvien ihmiset eivät olleet mitään ryysyläisiä. He olivat
puhtaissa arkivaatteissa, tai joskus juhlapuvuissa tai siisteissä
univormuissa. Ja ennen kaikkea, he katsoivat kameraa kohti vakavina
ja ylpeinä. Kuvat eivät tuntuneet lavastetuilta, koska niissä
näkyi yksinkertaisesti aivan liikaa yksityiskohtia, ne kun oli
kuvattu veitsenterävästi piirtäville lasinegatiiveille. Terävyys
yhdessä neutraaleilta tuntuvien värien kanssa loi voimakkaan
todellisuusilluusion. Tuntui kuin olisin ollut itse kuvassa mukana.
On selvää, että kuvaaja oli
valikoinut kohteensa, ja tietysti Venäjällä oli paljon kurjuutta.
Tiedän myös, että kuvaaja nimenomaan halusi dokumentoida
venäläistä kulttuuria, mutta samalla myös sen kehitystä ja
teknistä edistystä. Niinpä kuvista näkyy täysin toisenlainen
1900-luvun alun Venäjä, kun mitä meille on muulta taholta esitelty. Se
oli kehittyvä, monikulttuurinen, vaurastuva ja teollistuva Venäjä.
Näyttelyssä on myös surullinen sävy, sillä se kuvaa maata, joka
on juuri syöksymäisillään sodan ja vallankumouksen
katastrofeihin. Valokuvaaja ei vielä tiennyt sitä, me tiedämme.
Näyttelyssä oli myös joitain
suomalaisen mestarivalokuvaajan I.K. Inhan valokuvia. Niiden
mustavalkoinen estetiikka näyttää toimivan vieraannuttavana
tekijänä. Vaikka kuvat ovat tavattoman kauniita, ne eivät synnytä
kuvaamaani aikakone-efektiä.
Pari sanaa värivalokuvauksesta. Se oli
tuohon aikaan todella harvinaista. Englantilainen tiedenero James
Clerk Maxwell oli tosin demonstroinut värivalokuvauksen jo vuonna
1862, kuvaamalla kohteesta kolme kuvaa punaisen, sinisen ja vihreän
suodattimen läpi. Kuva synnytettiin sitten heijastamalla nuo kolme
kuvaa päällekkäin värisuodattimen läpi. Maxwell ei sittemmin
kiinnostunut värikuvauksesta, hänelle riitti osoittaa periaatteen
toimivuus.
Prokudin-Gorski käytti juuri tätä
menetelmää. Hän kuvasi konstruoimallaan kameralla nopeasti kolme
kuvaa lasinegatiiveille värisuodatinten läpi. Koska kuvaus vei
muutaman sekunnin, liikkuvia kohteita ei voinut kuvata. Kuvia
tarkasteltiin sitten kehittämällä nuo kolme kuvaa diapositiiveiksi
ja heijastamalla ne kolmella projektorilla värisuodatinten läpi
päällekkäin valkokankaalle. Aikalaisiin tällaisella esityksellä
on täytynyt olla todella hätkähdyttävä vaikutus, etenkin kun
kuvat olivat suuren negatiivikoon ansiosta hyvin tarkkoja. Kuvat
voitiin tietenkin myös painaa paperille, olihan väripainotekniikka
jo tunnettua. Se oli kuitenkin vielä tuolloin melko kallis
menetelmä, eikä tulos ollut yhtä loistava. Näyttelyssä esillä
olevat kuvat ovat alkuperäisistä lasipositiiveista tuotettuja
nykyaikaisia digitaalisia paperivedoksia.
Tuohon aikaan värikuvia kuvattiin myös
Lumiere- veljesten keksimille autochrome- diapositiivilevyille.
Prokudin-Gorski ei käyttänyt niitä. Autochrome- kuvat ovat
rakeisia, eivätkä ne ole yhtä teräviä ja naturalistisia, kuin
Prokudin-Gorskin vaivalloisemmalla menetelmällä tuottamat kuvat.
Lähes samaan aikaan venäläinen kirjailija Leonid Andrejev kuvasi
autochromella Karjalassa ja Suomessa. Nämä kuvat ovat runollisen
kauniita – mutta eivät samalla tavalla hyperrealistisia.
Näyttely oli saatu Kongressin
kirjaston Prokudin-Gorski – arkistosta. Kun se on Tarvaspäässä
Akseli Gallen-Kallelan museossa, on kuin kuvat olisivat palanneet
kotiin. Olivathan Gallen-Kallela ja Prokudin-Gorski aikalaisia,
vaikka en tiedä, tapasivatko he. Gallen-Kallelalla oli myös suhteita venäläisiin taiteilijoihin. Oli hieman aavemaista katsoa Leo Tolstoista otettua, täysin naturalistista värivalokuvaa.
Tässä itse valokuvaaja kahden kasakan kanssa Murmanskissa.
Tässä itse valokuvaaja kahden kasakan kanssa Murmanskissa.
maanantai 16. syyskuuta 2013
Vastavirtaan uimisesta
Olen joskus pohtinut, mikä ihmisiä pyörittää. Siis oikeastaan olen miettinyt, mikä minua pyörittää. Uskoisin että perusmotiiveja on monenlaisia. Me ihmiset olemme aika erilaisia.
Joten kun olen tarkastellut puuhiani
”iän tuomalla viisaudella” (huomasitte varmaan lainausmerkit
jotka tarkoittavat tässä ironiaa; en oikeasti taida uskoa että
vanhetessaan mitenkään viisastuu, kunhan vain väsyy riitelemään
itsensä kanssa).
… siis kun pohdin puuhiani, olen
huomannut että olen sitkeästi uinut vastavirtaan.
Oikeastaan oivalsin asian pari päivää
sitten, kun näin että teini-ikäisellä sukulaistytöllä oli
päällään teepaita, jossa luki: ”vain kuolleet kalat menevät
virran mukana”.
Luulen että taipumus on minussa
synnynnäinen. Eikä se välttämättä ole mukava taipumus. Vaimo
sanoo minua besserwsisseriksi. Siis ihmiseksi, joka aina uskoo
olevansa enemmän oikeassa kuin muut. Se on ilkeä vertaus ja
ilmeisesti totta. Minua kiehtoo voimakkaasti ajatus, että on
toinenkin näkökanta. Mutta sen sylkeminen oikopäätä
keskustelukumppanin silmille ei ole kohteliasta. Sillä ei voita
ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa. Olen koettanut opetella
diplomatian taitoa, vaihtelevalla menestyksellä.
Maija Vilkkumaalla on kappale ”Ei se
ollutkaan niin”. Pidän siitä.
No, seuraavina vuosina kaupallinen MIPS race (eli kenen laite tekee enemmän miljoonia käskyjä sekunnissa) riehui kuumana. Kommenttini lehteen vaikutti hölmöltä. Lehti ei enää koskaan käyttänyt minua asiantuntijana. Toki vieläkin, useamman vuosikymmenen jälkeen tiedän varmasti että olen oikeassa. Tekniikan kehitys valitsi polun, jonka tiesin sen valitsevan. Hyväkin lohtu.
Toimiessani myöhemmin konsulttina huomasin, että asiakas ei oikeasti haluakaan ostaa asiantuntemusta. Pikemminkin asiakas haluaa, että konsultti imee asiakkaasta hänen uskomuksensa ja toiveensa, ja syöttää ne sitten takaisin kauniiksi konsultointipaketiksi käärittynä. Huomasin kirjakaupassa kirjan ”konsulttidemokratia”. Se kertoo juuri tästä ilmiöstä. Mutta en halunnut olla siinä mukana.
Miksi sitten niin usein tuntee halua uida vastavirtaan? Siksi, että kun maailma muuttuu, ihmisten, poliitikkojen ja yritysten pitäisi muuttaa ajattelutapaansa, uida uuteen suuntaan. Mutta suuntaa on vaikea nähdä, tai ainakin pitää ensin nähdä vähän vaivaa. Siksi mennään mieluimmin virran mukana.
Vastavirtaan uimisen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla kiehtovaa, ainakin joillekin ihmisille. Se on vienyt minut uusiin paikkoihin ja uusien näköalojen eteen. Ja tietysti haluan, että muutkin näkevät saman. Olen kirjoittanut joitakin julkaistuja kirjoja ja ujuttanut niihin keksintöjäni. Toistaiseksi tilanne on sama, kun kuvaamassani RISC- tekniikan tapauksessa. Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota. Enemmän huomiota saa toistelemalla samaa kuin muutkin. Joskus, kun on pakko mennä vastavirtaan, tiedän että olen oikeassa - mutta miksi en pidä sitä omana tietonani?
Tässä voi olla myös laajempi ulottuvuus. Tunnen kutsumusta olla paholaisen asianajaja. Tällä ammatilla on sekä konkreettinen, kulttuurihistoriallinen sisältö, että kuvaannollinen merkitys. Lupaan palata asiaan.
Tunnisteet:
asiantuntijuus,
besserwisser,
konsultointi,
konsulttidemokratia,
paholaisen asianajaja,
totuus,
vastavirta
perjantai 6. syyskuuta 2013
Äly ja superäly
Älykkyys on useimpien mielestä hieno
asia. Sitä tavoitellaan ja sitä arvostetaan. Tukijat jopa miettivät
keinoja, joilla yksilön älykkyyttä voidaan parantaa. Auttaisiko
aivojen magneettistimulaatio, lääkkeet tai implantit? Aina ajan
hermolla olevat opiskelijat popsivat ennen tenttiä mömmöjä,
”brain boostereita”. On aivojumppaa, ”aivobicia”. Etenkin
Japanissa vanhemmat preppaavat lapsiaan ja laittavat heitä
kalliisiin erikoiskouluihin.
Älykkyyttä on vaikea mitata, ja se on
käsitteenä vaikea ja kiistelty. Silti on pakko myöntää, että
älykkyyden tausta on jollain lailla reaalinen. Jos älykkyyteen
liittyvät emotionaalisesti latautuneet oletukset kiusaavat, voisimme
käyttää siitä nimitystä ”kognitiivinen suorituskyky”.
Jollain lailla se on ihmistä luonnehtiva ominaisuus.
Voisi olla hyödyllistä ottaa
näkökulmaksi ”superäly”. Se on meille tuttu ainakin
populaarista tieteiskirjallisuudesta. Tunnemme positiivisen
fantasian: maahan tulee ufoilla ylivoimaisen älykäs rotu, joka
auttaa meitä ratkaisemaan planeettamme ongelmat. On myös vähemmän
miellyttävä versio. Älyltään ylivoimaiset muukalaiset eivät
piittaa meistä pätkääkään, tai enintään olemme heidän
mielestään kuin torakoita (katso myös kirjoitukseni SETI-projektista).
Mietitäänpä vielä hiukan tätä
”brain boost”- hypetystä. Ensinnäkin, olettakaamme että
älykkyys – kognitiivinen kapasiteetti – on ihan oikea ihmisen
ominaisuus, vaikkakin se näyttäisi olevan moniulotteinen ja monella
tapaa ymmärretty asia. Arkikokemus sanoo, että se vaikuttaa sekä
yksilön että yhteisön pärjäämiseen. Jos tarkastellaan yksilöä,
liian vähäinen määrä ei näytä olevan hyväksi. Pärjääminen
arjen askareissa vaikeutuu, kouluoppi ei mene perille, ja pääsy
mukaviin ja hyvin palkattuihin ammatteihin on tukossa. Myös
sosiaalisessa elämässä tulee takapakkia. Liian vähällä älyllä
varustettu tulee armotta kiusatuksi jo koulussa.
Entä voiko älyä olla liikaa? Kaikki
tuntuvat tällaista tilannetta ihailevan tai tavoittelevan, mutta
onko se oikeasti sen arvoista? Omat kokemukseni ilmeisen
huippuälykkäistä ihmisistä vihjaavat siihen, että se ei ole
automaattinen tie onneen ja menestykseen. Huippuälykäs saattaa
turhautua lähimmäistensä hitauteen, tai työtehtävät voivat
tuntua liian tylsiltä. Älykköseura Mensan jäsenistä tehdyt
havainnot osoittavat, että kaikki jäsenet eivät ole menestyjiä
sanan banaalissa merkityksessä. Osa mensalaisista toimii aivan
tavallisissa ammateissa ja viettää hyvin keskinkertaisen oloista
elämää. Toisaalta Mensan jäsenyys on oma valinta. Olettamamme
huippukyvyt eivät välttämättä hakeudu Mensaan. He ovat joko
liian epäsosiaalisia, tai sitten Mensan tapa mitata älykkyyttä on
heidän mielestään älyllisesti loukkaava.
Entä niin sanotut nerot? Ovatko he
huippuälykkäitä? Osa heistä varmaankin on. Osa saattaa olla
muuten poikkeavia. Ja käsittääkseni hyvin suuri osa neroiksi
nimettyjä henkilöitä onkin vain yksinkertaisesti onnekkaita. He
olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja tekivät sattumalta
onnekkaan ratkaisun.
Oma lukunsa ovat ns. älykkäät
idiootit (idiots savants). He ovat ihmisiä, joilla on joku hyvin
poikkeuksellinen henkinen kyky. Se voi olla käsittämättömän
tarkka muisti, musiikillinen lahjakkuus, päässälaskutaito
(esimerkiksi ottaa neliöjuuri 20- numeroisista luvuista muutamassa
hetkessä), tai valokuvantarkka piirustustaito. Samalla kykyyn
liittyy vakava aivojen vaurio tai toiminnallinen puute. Usein nämä
henkilöt eivät juuri hyödy taidoistaan, joskus eivät edes pysty
itsenäiseen elämään. Myös monilla autisteilla on
poikkeuksellisia erikoiskykyjä. On siis aika opettavaista pohtia,
voidaanko tällaisia henkilöitä pitää älykkäinä.
Entä sitten huippuälykkäistä
koottujen yhteisöjen hyödyllisyys? Käsittääkseni tällaiset
huipputiimit ovat yleensä epäonnistuneet. Jäsenet ovat liian
yksilöllisiä ja joustamattomia toimiakseen tehokkaasti tiiminä.
Joten erityisesti organisaatioissa älykkyyteen näyttää pätevän
sääntö: sopiva määrä on hyväksi, liikaa tai liian vähän
haitaksi.
Olisikohan aika esittää
johtopäätöksiä? Oma johtopäätökseni on seuraava. Ihmiskunnan
saavutukset kirjataan nerojen tai poikkeusyksilöiden saavutuksiksi.
Tosiasiassa ne perustuvat suuren ihmisjoukon tuottamaan henkiseen
pääomaan. Kunniaa annetaan niille, jotka ovat olleet kasaamassa
laadullista hyppäystä, ja varmaan se heille kuuluukin. Mutta
tapamme personoida menestystä peittää alleen sen tosiasian, että
niin sanottu henkinen edistys on olennaisesti kulttuurillista. Tätä
asiaa on vaikea sanoa oikein, sillä toki tarvitsemme myös
poikkeusihmisiä. Mutta vielä olennaisempaa saattaa olla, että on
olemassa hyvin erilaisia ihmisiä.
Olen myös pohtinut, voiko älykkyyttä
kehittää. Uskon, että aika paljon voi, jos emme pyri
kulttuurivapaaseen älyn määritelmään. Uskoakseni älyyn tarvitaan kaksi tekijää: riittävän
monimutkaisesti rakentuneet aivot, ja riittävän hyvä ohjelmointi,
joka tarkoittaa tietynlaista harjaannusta ja kokemusvarastoa.
Ohjelmoinnin kehittäminen on mahdollista koko elämän ajan, aivot
ovat hyvin joustavat. Juuri tämän, osin intuitiivisen oivalluksen
takia olen vierastanut älykkyyden mittaamista, ja erityisesti olen
vierastanut kulttuurivapaan älykkyystestin käsitettä. Sillä sen
perusoletus on: ihminen saavuttaa lopullisen älykkyystasonsa noin
16-vuotiaana, eikä se sen jälkeen kehity! Ei hemmetissä, asia ei
voi olla niin, tai sitten tällä tavoin määritelty älykkyys on
jokseenkin sisältövapaa käsite.
Luodaanpa vielä katse tulevaisuuteen.
Voidaanko ihmiskunnan älyn hardware- komponenttia, eli aivojen
rakenteellista suorituskykyä kasvattaa evoluution ja
geenimuokkauksen keinoin? Arvaukseni on: ehkä, mutta ei kovin
paljoa, jos jätämme laskuista hyvin radikaalit muutokset. Minusta
näyttää, että ihminen on likimain älykkäin mahdollinen
selkärankainen. Olen perustellut väitettä pohtimalla aivojen
rakentamista Darwinin laboratoriossa. Kyborgeja olen käsitellyt
aiemmin mainitsemassani kirjoituksessa.
Tunnisteet:
aivojumppa,
aivot,
autismi,
brain booster,
evoluutio,
idiot savant,
kyborg,
Mensa,
nerot,
stimulantit,
älykkyys,
älykkyystesti
torstai 5. syyskuuta 2013
Katastrofit suuntaavat kehitystä
Viime päivien uutiset Fukushimasta
ovat olleet hälyttäviä. Säteily jäähdytysvettä sisältävän
tankin lähellä on noussut tappaviin arvoihin, ja mereen vuotaa
radioaktiivista vettä 300 kuutiometriä vuorokaudessa. Tilanne ei
siis ole edelleenkään ohi, vaikka onnettomuus tapahtui maaliskuussa
2011.
Katastrofit vaikuttavat siihen,
millaisia teknologisia valintoja teemme. Ne vaikuttavat suureen
yleisöön. Myös asiantuntijat oppivat katastrofeista, sekä
suoraan, että yleisön reaktioiden kautta. Katastrofit ovat aina
ohjanneet kehitystä. 1800- luvulla höyryvoiman vaarallisuus aivan
ilmeisesti kiihdytti polttomoottorien kehitystä, niissä kun ei
tarvittu vaarallista kattilaa. (Vuosina 1870-1910 Yhdysvaltojen
viranomaiset tilastoivat noin 10 000 höyrykattilaräjähdystä,
mistä voisi päätellä että koko maailmassa luku oli ehkä 3-5
kertainen).
Höyrykattilaräjähdys vaatii lähes
aina ihmisuhreja, usein jopa kymmeniä. Ne olivat pelottava signaali
teknisen edistyksen hinnasta. Mutta ydinvoimaonnettomuudella on vielä
paljon pelottavammat kasvot, kiitos ydinaseiden ja Japanin
ydinpommitusten. Radioaktiivinen säteily on salaperäinen, näkymätön
ja hiipivä tappaja, suoraan tai syöpiä aiheuttamalla. Se seikka,
että Fukushiman tuhot ovat aivan mitättömät verrattuna sen
aiheuttaneen tsunamin tuhoihin, on jo aikaa sitten unohtunut.
Koska minua kiinnostaa teknologia ja
sen vaikutukset, olen myös kiinnostunut teknisistä katastrofeista.
Olen lukenut lähes kaiken Tšernobylin
onnettomuudesta ja katsonut sitä käsittelevät dokumenttielokuvat.
Fukushiman tapaus on suoraviivaisempi, sen mekanismi on helpompi
ymmärtää kuin monessa suhteessa erikoisen Tšernobylin.
Olen myös käyttänyt Tšernobylin
materiaalia luennoidessani riskianalyysistä.
Näille tapauksille on yhteistä, että
niissä inhimillinen tekijä ja toimintakulttuuri ovat aivan
ratkaisevassa roolissa. Tarkastellaanpa hieman näitä tapauksia.
Tšernobylissä
suurta huomiota on kiinnitetty grafiittihidasteiseen RMBK-
reaktoriin. Ikäänkuin teknologia olisi ollut ratkaiseva. Mutta mikä
on totuus? Sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa reaktorityyppiä
pidettiin aikanaan päin vastoin varsin turvallisena. Siihen on
eräitä syitä. Käytetty uraanipolttoaine on vähemmän
rikastettua, ja reaktori on sen takia ”laiska”. Jäähdytysveden
paine on varsin matala. Reaktoritila on jaettu useihin eristettyihin
paineenkestäviin kanaviin, ja nämä puolestaan suljettu raskaan
suoja-astian sisälle.
Oli vähemmän tunnettua, että
Englannissa, Windscalessa tapahtui onnettomuus sotilaallisessa
grafiittireaktorissa vuonna 1957. Onnettomuuden yksityiskohdat
pidettiin salaisina 2000- luvulle asti. Vaikka tapaus oli varsin
erilainen, sen tunteminen olisi saattanut muuttaa suhtautumista
grafiittireaktoreihin.
Tiedon salailun perinteellä oli oma osuutensa Tšernobylin onnettomuuteen. Reaktorin suunnitelleet fyysikot itse asiassa tiesivät, että reaktori on epävakaa pienillä tehoilla. Tieto pidettiin kuitenkin salassa, joten reaktorin käyttäjät eivät täysin ymmärtäneet laitoksen ominaisuuksia. Ainoa viite epävakauteen oli käyttökäsikirjaan kirjattu kielto ajaa reaktoria pienillä tehoilla – syytä kertomatta.
Tiedon salailun perinteellä oli oma osuutensa Tšernobylin onnettomuuteen. Reaktorin suunnitelleet fyysikot itse asiassa tiesivät, että reaktori on epävakaa pienillä tehoilla. Tieto pidettiin kuitenkin salassa, joten reaktorin käyttäjät eivät täysin ymmärtäneet laitoksen ominaisuuksia. Ainoa viite epävakauteen oli käyttökäsikirjaan kirjattu kielto ajaa reaktoria pienillä tehoilla – syytä kertomatta.
Toimintakulttuuri oli ehkä ratkaiseva
onnettomuuden aiheuttaja. Kulttuuri oli hierarkkinen ja
autoritäärinen, toisinajattelua ei siedetty. Kun reaktorissa
suoritettu koe ei sujunut suunnitellusti, osa operaattoreista vaati
kokeen keskeytystä. Heidät peloteltiin ja uhkailtiin hiljaisiksi –
tunnetuin seurauksin. Kokeen pitkittyessä aloitti uusi työvuoro,
joka oli vielä vähemmän selvillä reaktorin ominaisuuksista.
Lopulta vaarallisella tehoalueella toimivaan reaktoriin syntyi
tehopiikki, joka rikkoi polttoainesauvoja ja aiheutti
höyryräjähdyksen. Paineaalto irrotti suoja-astian kannen ja särki
reaktorirakennuksen katon. Grafiitti rikkoutui ja syttyi tuleen.
Se, mitä tapahtui onnettomuuden
jälkeen, on myös hämmästyttävää. Voimalaitoksen työntekijät
ja paikalle saapuneet pelastajat ryhtyivät välittömästi toimiin
tulipalon hillitsemiseksi ja katastrofin rajoittamiseksi. Ennalta
harjoiteltujen pelastustoimien lisäksi toimittiin improvisoidusti,
luovasti ja hyvin rohkeasti. On vaikea sanoa oliko kaikki tehty
hyödyllistä, mutta joka tapauksessa katastrofin hallintaan pantiin
kaikki mahdolliset resurssit. Pelastajien henki ja terveys asetettiin
toiselle sijalle.
Fukushiman onnettomuus sai alkunsa
luonnonkatastrofista. Maanjäristyksen seurauksena toiminnassa olleet
reaktorit 1,2 ja 3 pysäytettiin hallitusti. Sitten järistystä
seurannut tsunami katkaisi ulkoiset sähkölinjat ja pysäytti
varasähköä tuottavat dieselgeneraattorit. Reaktorien
ohjausjärjestelmä jäi toimimaan akkuvirran avulla, mutta
jäähdytysjärjestelmä olisi tarvinnut kipeästi ulkoista
sähkövirtaa. Lisää akkuja tuotiin laitoksille, mutta
jäähdytyspumppujen tarvitsemaa sähkövirtaa saatiin vasta 1-5
vuorokauden kuluttua, eikä silloinkaan riittävästi. Tilannetta
vaikeutti se, että tsunami oli vahingoittanut myös laitoksen
sisäistä sähkökytkentälaitteistoa. Normaali sähkönsaanti
turvattiin laitoksille vasta kaksi viikkoa onnettomuudesta.
Fukushiman ydinonnettomuus paljasti
erään ydinvoimalan ikävän piirteen. Reaktori saadaan kyllä
pysäytettyä luotettavasti sekunnin murto-osassa, mutta
polttoainesauvoissa on runsaasti lyhytikäisiä radioisotooppeja,
jotka tuottavat spontaanisti jälkilämpöä. Lämmöntuotto
vaimenee nopeasti, ja kuukauden kuluttua se on 0,2 % nimellistehosta.
Ei tunnu paljolta, mutta jos nimellisteho on 1000 MW, jälkilämpöä
syntyy kuukauden kuluttua vielä 2000 kW teholla.
Kun Fukushiman reaktorit jäivät
vaille jäähdytyskiertoa, niiden jäähdytysvesi alkoi pian kiehua.
Kiehumisen jatkuessa polttoainesauvat jäivät kuiviksi, ja tulivat
yhä kuumemmiksi. Hehkuva metalli alkoi syödä vesihöyrystä
happea, ja vapautti runsaasti räjähdysherkkää vetyä. 2-5 päivän
kuluessa onnettomuudesta reaktoreissa 1, 2 ja 3 tapahtui
vetyräjähdys, joka rikkoi rakennuksia ja vahingoitti laitteita.
Reaktorien jäähdytys kävi entistä hankalammaksi, niiden
polttoaine alkoi sulaa, ja yhä suurempia määriä
radioaktiivisuutta joutui ilmaan ja jäähdytysveteen. Reaktori 4 oli
pysäytetty ja polttoainesauvat siirretty varastoaltaaseen.
Ilmeisesti hieman yllättäen myös varastoallas alkoi kiehua, ja sai
aikaan vetyräjähdyksen viiden päivän kuluttua onnettomuudesta.
On vaikea saada selkoa, miten tehokkaasti tilanteessa toimittiin. Kuten edellä kerrotusta käy ilmi, kiireelliset toimet olisivat olleet tarpeen. Osattiinko tilanteen vakavuus viestiä välittömästi, jotta tarpeelliset resurssit, ennen kaikkea varavoimayksiköt olisi lennätetty paikalle, ja osattiinko improvisoida ja tehdä nopeita päätöksiä? Vai kangistuiko toiminta japanilaisen yhteiskunnan jäykkyyteen, arvovaltakysymyksiin ja raskaaseen hierarkiaan? On myös selvää, että tsunamin aiheuttama valtava tuho ja inhimillinen hätä vaikeuttivat resurssien irrottamista reaktorien pelastamiseen.
Onnettomuuksien pohtimisesta jää
mieleen kaksi asiaa. Ensinnä, voimalat, niiden käyttöympäristöt,
ja suunnittelijoiden ja käyttäjien toimintakulttuurit muodostavat
mutkikkaan kokonaisuuden. Tekniset viat, käyttäjien virheet tai
ympäriltä tulevat häiriöt voivat laukaista tapahtumaketjun, joka
voi johtaa onnettomuuteen. Ja onnettomuustilanteen hallinta on myös
herkkää virheille ja toimintakulttuurin piirteille.
Toiseksi, jokainen onnettomuus saa
aikaan korjaavia toimenpiteitä. Kaikki tekniikka etenee kokemuksen
ja erehdysten reittiä. Ilmailu on vaatinut kymmeniä tuhansia
ihmishenkiä, maantieliikenne tappaa satoja tuhansia ihmisiä joka
vuosi. Ydinvoimaonnettomuudet taas ovat hyvin harvinaisia, ja niiden
vaikutukset ovat globaalissa skaalassa mitättömiä. Uhka on mitätön
myös verrattuna globaalin ilmastomuutoksen huonoihin skenarioihin.
Ydinvoima lienee edelleenkin turvallisin energian tuoton muoto
suhteutettuna energian määrään.
Mutta teknologia on muutakin kuin
kylmiä numeroita. Se on osa kulttuuria, ja suhtaudumme siihen myös
tunteella. Aiemmin myös ajateltiin, että ydinvoimaa pitäisi
käyttää vain teknisesti kehittyneissä ja oloiltaan vakaissa ja
demokraattisissa maissa. Mutta Three Mile Islandin ja Fukushiman
onnettomuudet saavat epäilemään tätäkin lähtökohtaa.
Olen varma, että pitkällä
tähtäimellä ihmiskunta ei halua elää ydinvoiman kanssa. Elämme
nyt siirtymäkautta – mutta se saattaa olla yllättävän pitkä.
Tunnisteet:
Fukushima,
teknologia,
Tšernobyl,
Windscale,
ydinvoima,
ydinvoimaonnettomus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)