Nokian kommentointi loppuu tähän

Tämä on postuumi kommetti. Julkaisen vain jos jotain todella kamalaa - tai hauskaa - tapahtuu.

Tämä postaus on on kirjoitettu alun perin 28.6.2011.

Syy pimittämiseen on, että pitää myös armahtaa satunnaista lukijaa. Nokiasta on kirjoitettu niin paljon, että ei sitä kukaan enää viitsi lukea.

Tässä siis tämä historiallinen teksti:

***************************************

On kauhea houkutus kommentoida Nokian tekemisiä - tuon firman merkitys kun on ollut sen verran suuri sekä omassa työhistoriassa että kansallisella tasolla.

Joten tämä olkoon viho viimeinen kommentti. Kuten olen todennut, koko juttu muistuttaa antiikin tragediaa. Nyt tulee mieleen troijan sota. Kun vihollinen pääsee kaupungin muurin sisäpuolelle, portit avataan - ja pakoreitit tukitaan.

Herra Elopin hämmästystä ja kauhuakin herättäneet lausunnot voidaan nyt tulkita oikein. Pakoreitit on tukittava. Kun oma mies ampuu liiketoiminnan strategisia resursseja, Symbiania ja Meegoa raskaalla tykistöllä, siihen on vain yksi järkeenkäyvä syy. Ei sää jättää pakoreittiä auki. Nyt Nokialla on jäljellä vain yksi suunta.

Mutta miten ihmeessä Troijan hevonen pääsi muurien sisälle? Ehkä vastaus löytyy nyt William Shakespearen draamasta "kuningas Lear". Ollila halusi välttää Learin kohtalon, eikä enää uskaltanut luottaa oppipoikiinsa, yksi kun jo tyri niin pahasti. (olkoonkin että se oli pientä sen rinnalla mitä nyt nähdään).

Lopputulos on nyt tässä.

Elämäni kirjoja

Kirjoilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi ihmisen ura muodostuu ja millaisen ammatin valitsee. Ainakin jos jo lapsena lukee paljon. Tai näin voisi ainakin ajatella. Asiaa on kuitenkin mahdotonta näyttää toteen. Ehkä elämämme onkin kiinni enemmän sattumista kuin valinnoista. Mutta ehkä kuitenkin. Sillä ratkaisevaa on, millaisiin sattuman tuomiin mahdollisuuksiin tarttuu. Ja joutuuhan ihminen tekemään ratkaisujaan kovin nuorena. Kun elämänkokemusta ei juuri ole, miksei se korvautuisi osaksi kirjallisuuden tarjoamalla sisällöllä.

Tällaisella ajatuksella on hauska leikkiä. Olen joskus pohtinut asiaa omalta kohdaltani. Opin lukemaan varhain, ehkä nelivuotiaana ja ilmeisen vahingossa. Muistan hämärästi, kuinka Helsingin neonvalojen viestit alkoivat avautua. Ehkä kyselin niistä vanhemmiltani, ja sitä kautta opin lukemaan. Erityisesti mieleen painui Töölöntorin kulmassa sininen HOK- kahvilan mainos, Forumin hauskat lääkemainokset ja aivan käsittämätön vaaleanvihreä kirjoitus ”Varubåden”. Siitä pitäen minusta tuli lukutoukka. Luin, niin kuin tyypillisesti sanotaan, kaiken minkä sain käsiini. Se ei kuitenkaan ole ihan totta. En koskaan lukenut raamattua enkä aikuisten kirjoja – koska ne vaikuttivat tylsiltä, paljon tekstiä, ei kuvia. Minun ei tarvinnut lukea niitä, koska oli aina vaihtoehtoista luettavaa. Luin sanomalehtiä, aikakauslehtiä, satukirjoja, sarjakuvia, mainoksia, ja satunnaisesti kirjoja - etenkin jos niissä oli kuvia. 

On kirjoja joista olen varma, että ne ovat vaikuttaneet elämääni. Ja sitten on kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen muuten vain. Olen myös varma , että kirjojen vaikutus elämään ei rajoitu lapsuuteen, vaan ehkä sitä tapahtuu koko elämän. Aloitan oman elämäni kirjalistan kahdella kirjalla, joista olen varma, että ne ovat tehneet minusta sen mikä olen. Sitten jatkan muuten vain vaikuttavilla kirjoilla.

Kaikista tärkein lapsuuden kirjani on Jules Vernen ”Sukelluslaivalla maailman ympäri”. Olen lukenut sen kymmenkunta kertaa, eikä kirjan loisto himmene. Se on seikkailukirja, mutta tärkeintä on, että se johdatti minut tieteen pariin. Tiede tuossa kirjassa merkitsi tutkimusmatkaa, eliöiden luokittelua ja tieteellistä asennetta. Kirjan toinen peruselementti on teknologia, insinöörinero kapteeni Nemon rakentama sähköllä toimiva sukellusvene Nautilus. Vakuutuin, että sähkö ratkaisee maailmassa kaikki tärkeät asiat. En tiedä kumpi asia kiehtoi voimakkaammin. Ehkä teknologia, kai siksi minusta tuli ensin insinööri ja sitten tutkija. 

Toinen tärkeä lapsuuden kirja on: Talvitie: ”Kemiallinen teknologia, osa II”. Kirjan teemana oli räjähdysaineet, happojen valmistus, kehruuteollisuus ja selluloosateollisuus. Olin ehkä kymmenen, kun tuo kirja tuli elämääni, ja luin sen kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen. Se vei teollisuuden kiehtovaan maailmaan.

Talvitien kirjan ilmestyminen kotiini on oma kertomuksensa. Eräänä päivänä ovellemme tuli mies, ja selitti äidilleni, että isäni, joka oli poissa kotoa, oli luvannut lainata hänelle rahaa. Äitini ei aluksi uskonut, mutta mies ilmoitti jättävänsä pantiksi kassin, jossa oli kuulemma uusi puku ja tärkeitä tavaroita. Mies sai siis rahansa, muistaakseni viisituhatta silloista markkaa (noin sata euroa). Osoittautui, että mies oli isälleni tuntematon. Kun takaisinmaksukin viipyi, pantti tutkittiin. Suuresti mainostettu ”puku” oli mytty likaista kangasta. Kassissa oli myös läjä veitsiä ja haarukoita, joihin oli kaiverrettu ”Elanto”, ilmeisesti ravintolasta kähvellettyjä. Ja tuo ihmeellinen kirja. Aterimet otimme käyttöön, mutta piilotimme ne, jos tuli vieraita. Oliko tuo hämärä lainan pyytäjä tavallinen rosvo vai epäonninen insinööriopiskelija? Emme saaneet tietää.

Entä ne muut tärkeät kirjat? Aloitan lapsuudesta. Osmo Ilmarin unhoon jääneet ja aliarvostetut tieteiskirjat nuorille: Kadonneet kuussa, Uhka avaruudesta ja Planeetta Logos olivat ihmeellisiä. Pidin Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta, siinä liikuttiin saaristossa, missä vietimme kesiä. Mark Twainin Tom Sawyer oli hieman hämmentävä, sillä en oikein päässyt selville, minkä ikäisiä sen pojat olivat. Mutta seikkailun lumo oli vahva. Etenkin neekeriorja Jimin pelastaminen oli hurjaa. Se myös hämmensi: pidetäänkö jossain orjia? Tove Janssonin Muumikirjat olivat myös suuri rakkauteni, ja pidän niistä edelleen. Ennen kaikkea Pyrstötähti, Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus. Vasta aikuisena luin ”Muumipapan urotyöt” omille lapsilleni, ja lumouduin edelleen. Se on kaikista Muumikirjoista paras.

Kansakoulussa opettaja luki meille oppilaille ääneen Kalevalaa. Se kiehtoi tavattomasti mielikuvitustani. Huomasin, että runomittaa on vaikea lukea, mutta kuunneltuna se vaikuttaa. Kalevalan maailma on minulle taianomainen suomalaisten alkukoti.

Lukiossa tuli lisää vaikuttavia kirjoja. ”Pakkoluku” pani tutustumaan Kafkaan, johon ihastuin silmittömästi. Samoin pidin kovasti Strindbergin Punaisesta huoneesta. Koulutovereiden vaikutuksesta luin Harry Martinsonin kulkurieepoksen ”Kulkijan pilvilinnat”. Se tietysti vetosi voimakkaasti romanttisiin teineihin. Myöhemmin kirja on tuottanut minulle suuren pettymyksen. Lähes ainoa kirja, jonka lumo on kokonaan kadonnut. Hieman samoin on käynyt Marquesin ”Sadan vuoden yksinäisyydelle”.

Opiskelijana lumouduin Waltarin historiallisista romaaneista. Luin myös paljon venäläisiä klassikoita: Tolstoita, Tšehovia, Turgenjevia, Puškinia, Gogolia. Dostojevskia vierastin hieman moraalisen paatoksen takia.

Aikuisiän ällistyttäviä lukukokemuksia ovat olleet Jorma Korpelan ”Tohtori Finckelmann”, Tove Janssonin hurjat "aikuisnovellit", Melvillen ”Moby Dick” (kerta kaikkiaan tolkuton kirja), ja Flann O'Brienin ”Kolmas konstaapeli”.

Lapsuuden lukutaivas aukeni tieteiskirjallisuuden ja Jules Vernen kautta kautta. Myöhemmin palasin näille vanhoille juurilleni. Ehkä ovet avasi Stanislaw Lemin ”Kyberias” - ja muut Lemit. Sitten luin Iain Banksin läpimurtokirjan ”Ampiaistehdas”. Se ällistytti: oliko se scifiä, draamaa vai kauhukertomus? Banksin ”kulttuuri”- sarjan ohella rakkaimmaksi muodostui lopulta Philip K. Dick.

Tämä oli lyhyt lista. Koska kirjoista olisi niin paljon kerrottavaa – asiaan lienee pakko palata.

Eikö menneisyys olekaan mustavalkoinen?

Kävin Tarvaspään museossa katsomassa Sergei Prokudin-Gorskin (1863 - 1944) valokuvanäyttelyä. Kuvia oli otettu vuosina 1906 – 1915 Venäjällä, Karjalassa ja Suomessa – ja mikä ihmeellisintä, ne olivat värivalokuvia.

En olisi uskonut, että kuvat tekisivät minuun niin suuren vaikutuksen. Koetan selittää, mistä on kysymys.

Minulle, ja varmaan useimmille muillekin historia on olennaisesti mustavalkoista. Tämä mielikuva on luotu historiankirjojen, dokumenttifilmien ja vanhojen elokuvien avulla. Erityisesti Venäjä kuvataan usein ankeana ja rähjäisenä. Tietenkin myös elokuvaohjaajat ja lavastajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tehostaa sanomaansa rähjäromanttisilla asetelmilla. 

Prokudin-Gorskin valokuvat veivät minut aivan toisenlaiseen maailmaan. Tuntui, kuin minut olisi pantu aikakoneeseen, ja siirretty sitten jonkinlaiseen science fiction – rinnakkaistodellisuuteen. Kuvat olivat hyvin kauniita. Niissä oli uljasta, hieman tutun omaista luontoa, siistejä ja hyvin järjestyneitä kaupunkeja, tehtaita, koneita, kanavia ja rautateitä. Kuvien ihmiset eivät olleet mitään ryysyläisiä. He olivat puhtaissa arkivaatteissa, tai joskus juhlapuvuissa tai siisteissä univormuissa. Ja ennen kaikkea, he katsoivat kameraa kohti vakavina ja ylpeinä. Kuvat eivät tuntuneet lavastetuilta, koska niissä näkyi yksinkertaisesti aivan liikaa yksityiskohtia, ne kun oli kuvattu veitsenterävästi piirtäville lasinegatiiveille. Terävyys yhdessä neutraaleilta tuntuvien värien kanssa loi voimakkaan todellisuusilluusion. Tuntui kuin olisin ollut itse kuvassa mukana.

On selvää, että kuvaaja oli valikoinut kohteensa, ja tietysti Venäjällä oli paljon kurjuutta. Tiedän myös, että kuvaaja nimenomaan halusi dokumentoida venäläistä kulttuuria, mutta samalla myös sen kehitystä ja teknistä edistystä. Niinpä kuvista näkyy täysin toisenlainen 1900-luvun alun Venäjä, kun mitä meille on muulta taholta esitelty. Se oli kehittyvä, monikulttuurinen, vaurastuva ja teollistuva Venäjä. Näyttelyssä on myös surullinen sävy, sillä se kuvaa maata, joka on juuri syöksymäisillään sodan ja vallankumouksen katastrofeihin. Valokuvaaja ei vielä tiennyt sitä, me tiedämme. 

Näyttelyssä oli myös joitain suomalaisen mestarivalokuvaajan I.K. Inhan valokuvia. Niiden mustavalkoinen estetiikka näyttää toimivan vieraannuttavana tekijänä. Vaikka kuvat ovat tavattoman kauniita, ne eivät synnytä kuvaamaani aikakone-efektiä.

Pari sanaa värivalokuvauksesta. Se oli tuohon aikaan todella harvinaista. Englantilainen tiedenero James Clerk Maxwell oli tosin demonstroinut värivalokuvauksen jo vuonna 1862, kuvaamalla kohteesta kolme kuvaa punaisen, sinisen ja vihreän suodattimen läpi. Kuva synnytettiin sitten heijastamalla nuo kolme kuvaa päällekkäin värisuodattimen läpi. Maxwell ei sittemmin kiinnostunut värikuvauksesta, hänelle riitti osoittaa periaatteen toimivuus. 

Prokudin-Gorski käytti juuri tätä menetelmää. Hän kuvasi konstruoimallaan kameralla nopeasti kolme kuvaa lasinegatiiveille värisuodatinten läpi. Koska kuvaus vei muutaman sekunnin, liikkuvia kohteita ei voinut kuvata. Kuvia tarkasteltiin sitten kehittämällä nuo kolme kuvaa diapositiiveiksi ja heijastamalla ne kolmella projektorilla värisuodatinten läpi päällekkäin valkokankaalle. Aikalaisiin tällaisella esityksellä on täytynyt olla todella hätkähdyttävä vaikutus, etenkin kun kuvat olivat suuren negatiivikoon ansiosta hyvin tarkkoja. Kuvat voitiin tietenkin myös painaa paperille, olihan väripainotekniikka jo tunnettua. Se oli kuitenkin vielä tuolloin melko kallis menetelmä, eikä tulos ollut yhtä loistava. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat alkuperäisistä lasipositiiveista tuotettuja nykyaikaisia digitaalisia paperivedoksia.

Tuohon aikaan värikuvia kuvattiin myös Lumiere- veljesten keksimille autochrome- diapositiivilevyille. Prokudin-Gorski ei käyttänyt niitä. Autochrome- kuvat ovat rakeisia, eivätkä ne ole yhtä teräviä ja naturalistisia, kuin Prokudin-Gorskin vaivalloisemmalla menetelmällä tuottamat kuvat. Lähes samaan aikaan venäläinen kirjailija Leonid Andrejev kuvasi autochromella Karjalassa ja Suomessa. Nämä kuvat ovat runollisen kauniita – mutta eivät samalla tavalla hyperrealistisia.

Näyttely oli saatu Kongressin kirjaston Prokudin-Gorski – arkistosta. Kun se on Tarvaspäässä Akseli Gallen-Kallelan museossa, on kuin kuvat olisivat palanneet kotiin. Olivathan Gallen-Kallela ja Prokudin-Gorski aikalaisia, vaikka en tiedä, tapasivatko he. Gallen-Kallelalla oli myös suhteita venäläisiin taiteilijoihin. Oli hieman aavemaista katsoa Leo Tolstoista otettua, täysin naturalistista värivalokuvaa.

Tässä itse valokuvaaja kahden kasakan kanssa Murmanskissa.

Vastavirtaan uimisesta

Olen joskus pohtinut, mikä ihmisiä pyörittää. Siis oikeastaan olen miettinyt, mikä minua pyörittää. Uskoisin että perusmotiiveja on monenlaisia. Me ihmiset olemme aika erilaisia.

Joten kun olen tarkastellut puuhiani ”iän tuomalla viisaudella” (huomasitte varmaan lainausmerkit jotka tarkoittavat tässä ironiaa; en oikeasti taida uskoa että vanhetessaan mitenkään viisastuu, kunhan vain väsyy riitelemään itsensä kanssa).

… siis kun pohdin puuhiani, olen huomannut että olen sitkeästi uinut vastavirtaan.

Oikeastaan oivalsin asian pari päivää sitten, kun näin että teini-ikäisellä sukulaistytöllä oli päällään teepaita, jossa luki: ”vain kuolleet kalat menevät virran mukana”. 

Luulen että taipumus on minussa synnynnäinen. Eikä se välttämättä ole mukava taipumus. Vaimo sanoo minua besserwsisseriksi. Siis ihmiseksi, joka aina uskoo olevansa enemmän oikeassa kuin muut. Se on ilkeä vertaus ja ilmeisesti totta. Minua kiehtoo voimakkaasti ajatus, että on toinenkin näkökanta. Mutta sen sylkeminen oikopäätä keskustelukumppanin silmille ei ole kohteliasta. Sillä ei voita ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa. Olen koettanut opetella diplomatian taitoa, vaihtelevalla menestyksellä. 

Maija Vilkkumaalla on kappale ”Ei se ollutkaan niin”. Pidän siitä. 

Vastavirtaan uiminen ei ole mukavaa, eikä se edistä uraa. Kerron esimerkin. Vuosia sitten olin Suomen etevimpiä tietokonetieteilijöitä (computer scientist). No, eihän meitä montaa Suomessa ollutkaan. Siihen aikaan oli keksitty ns. RISC prosessori (rajoitetun käskykannan tietokone). Alan johtava lehti otti minuun yhteyttä, ja kysyi, onko tämä tärkeä keksintö? Vastasin, että ei oikeastaan, vaan pikemminkin kaupallinen trendi. Tekemällä prosessori simppeliksi se saadaan tekemään enemmän käskyjä sekunnissa, mutta ne ovat laskennallisesti tehottomia. Oikeasti piipalalle kannattaa tunkea mahdollisimman paljon toimintoja, siis myös monimutkaisia käskyjä. 
 
No, seuraavina vuosina kaupallinen MIPS race (eli kenen laite tekee enemmän miljoonia käskyjä sekunnissa) riehui kuumana. Kommenttini lehteen vaikutti hölmöltä. Lehti ei enää koskaan käyttänyt minua asiantuntijana. Toki vieläkin, useamman vuosikymmenen jälkeen tiedän varmasti että olen oikeassa. Tekniikan kehitys valitsi polun, jonka tiesin sen valitsevan. Hyväkin lohtu.

Toimiessani myöhemmin konsulttina huomasin, että asiakas ei oikeasti haluakaan ostaa asiantuntemusta. Pikemminkin asiakas haluaa, että konsultti imee asiakkaasta hänen uskomuksensa ja toiveensa, ja syöttää ne sitten takaisin kauniiksi konsultointipaketiksi käärittynä. Huomasin kirjakaupassa kirjan ”konsulttidemokratia”. Se kertoo juuri tästä ilmiöstä. Mutta en halunnut olla siinä mukana.

Miksi sitten niin usein tuntee halua uida vastavirtaan? Siksi, että kun maailma muuttuu, ihmisten, poliitikkojen ja yritysten pitäisi muuttaa ajattelutapaansa, uida uuteen suuntaan. Mutta suuntaa on vaikea nähdä, tai ainakin pitää ensin nähdä vähän vaivaa. Siksi mennään mieluimmin virran mukana.

Vastavirtaan uimisen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla kiehtovaa, ainakin joillekin ihmisille. Se on vienyt minut uusiin paikkoihin ja uusien näköalojen eteen. Ja tietysti haluan, että muutkin näkevät saman. Olen kirjoittanut joitakin julkaistuja kirjoja ja ujuttanut niihin keksintöjäni. Toistaiseksi tilanne on sama, kun kuvaamassani RISC- tekniikan tapauksessa. Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota. Enemmän huomiota saa toistelemalla samaa kuin muutkin. Joskus, kun on pakko mennä vastavirtaan, tiedän että olen oikeassa - mutta miksi en pidä sitä omana tietonani?

Tässä voi olla myös laajempi ulottuvuus. Tunnen kutsumusta olla paholaisen asianajaja. Tällä ammatilla on sekä konkreettinen, kulttuurihistoriallinen sisältö, että kuvaannollinen merkitys. Lupaan palata asiaan.

Äly ja superäly

Älykkyys on useimpien mielestä hieno asia. Sitä tavoitellaan ja sitä arvostetaan. Tukijat jopa miettivät keinoja, joilla yksilön älykkyyttä voidaan parantaa. Auttaisiko aivojen magneettistimulaatio, lääkkeet tai implantit? Aina ajan hermolla olevat opiskelijat popsivat ennen tenttiä mömmöjä, ”brain boostereita”. On aivojumppaa, ”aivobicia”. Etenkin Japanissa vanhemmat preppaavat lapsiaan ja laittavat heitä kalliisiin erikoiskouluihin.

Älykkyyttä on vaikea mitata, ja se on käsitteenä vaikea ja kiistelty. Silti on pakko myöntää, että älykkyyden tausta on jollain lailla reaalinen. Jos älykkyyteen liittyvät emotionaalisesti latautuneet oletukset kiusaavat, voisimme käyttää siitä nimitystä ”kognitiivinen suorituskyky”. Jollain lailla se on ihmistä luonnehtiva ominaisuus. 

Voisi olla hyödyllistä ottaa näkökulmaksi ”superäly”. Se on meille tuttu ainakin populaarista tieteiskirjallisuudesta. Tunnemme positiivisen fantasian: maahan tulee ufoilla ylivoimaisen älykäs rotu, joka auttaa meitä ratkaisemaan planeettamme ongelmat. On myös vähemmän miellyttävä versio. Älyltään ylivoimaiset muukalaiset eivät piittaa meistä pätkääkään, tai enintään olemme heidän mielestään kuin torakoita (katso myös kirjoitukseni SETI-projektista).

Mietitäänpä vielä hiukan tätä ”brain boost”- hypetystä. Ensinnäkin, olettakaamme että älykkyys – kognitiivinen kapasiteetti – on ihan oikea ihmisen ominaisuus, vaikkakin se näyttäisi olevan moniulotteinen ja monella tapaa ymmärretty asia. Arkikokemus sanoo, että se vaikuttaa sekä yksilön että yhteisön pärjäämiseen. Jos tarkastellaan yksilöä, liian vähäinen määrä ei näytä olevan hyväksi. Pärjääminen arjen askareissa vaikeutuu, kouluoppi ei mene perille, ja pääsy mukaviin ja hyvin palkattuihin ammatteihin on tukossa. Myös sosiaalisessa elämässä tulee takapakkia. Liian vähällä älyllä varustettu tulee armotta kiusatuksi jo koulussa.

Entä voiko älyä olla liikaa? Kaikki tuntuvat tällaista tilannetta ihailevan tai tavoittelevan, mutta onko se oikeasti sen arvoista? Omat kokemukseni ilmeisen huippuälykkäistä ihmisistä vihjaavat siihen, että se ei ole automaattinen tie onneen ja menestykseen. Huippuälykäs saattaa turhautua lähimmäistensä hitauteen, tai työtehtävät voivat tuntua liian tylsiltä. Älykköseura Mensan jäsenistä tehdyt havainnot osoittavat, että kaikki jäsenet eivät ole menestyjiä sanan banaalissa merkityksessä. Osa mensalaisista toimii aivan tavallisissa ammateissa ja viettää hyvin keskinkertaisen oloista elämää. Toisaalta Mensan jäsenyys on oma valinta. Olettamamme huippukyvyt eivät välttämättä hakeudu Mensaan. He ovat joko liian epäsosiaalisia, tai sitten Mensan tapa mitata älykkyyttä on heidän mielestään älyllisesti loukkaava.

Entä niin sanotut nerot? Ovatko he huippuälykkäitä? Osa heistä varmaankin on. Osa saattaa olla muuten poikkeavia. Ja käsittääkseni hyvin suuri osa neroiksi nimettyjä henkilöitä onkin vain yksinkertaisesti onnekkaita. He olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja tekivät sattumalta onnekkaan ratkaisun.

Oma lukunsa ovat ns. älykkäät idiootit (idiots savants). He ovat ihmisiä, joilla on joku hyvin poikkeuksellinen henkinen kyky. Se voi olla käsittämättömän tarkka muisti, musiikillinen lahjakkuus, päässälaskutaito (esimerkiksi ottaa neliöjuuri 20- numeroisista luvuista muutamassa hetkessä), tai valokuvantarkka piirustustaito. Samalla kykyyn liittyy vakava aivojen vaurio tai toiminnallinen puute. Usein nämä henkilöt eivät juuri hyödy taidoistaan, joskus eivät edes pysty itsenäiseen elämään. Myös monilla autisteilla on poikkeuksellisia erikoiskykyjä. On siis aika opettavaista pohtia, voidaanko tällaisia henkilöitä pitää älykkäinä.

Entä sitten huippuälykkäistä koottujen yhteisöjen hyödyllisyys? Käsittääkseni tällaiset huipputiimit ovat yleensä epäonnistuneet. Jäsenet ovat liian yksilöllisiä ja joustamattomia toimiakseen tehokkaasti tiiminä. Joten erityisesti organisaatioissa älykkyyteen näyttää pätevän sääntö: sopiva määrä on hyväksi, liikaa tai liian vähän haitaksi.

Olisikohan aika esittää johtopäätöksiä? Oma johtopäätökseni on seuraava. Ihmiskunnan saavutukset kirjataan nerojen tai poikkeusyksilöiden saavutuksiksi. Tosiasiassa ne perustuvat suuren ihmisjoukon tuottamaan henkiseen pääomaan. Kunniaa annetaan niille, jotka ovat olleet kasaamassa laadullista hyppäystä, ja varmaan se heille kuuluukin. Mutta tapamme personoida menestystä peittää alleen sen tosiasian, että niin sanottu henkinen edistys on olennaisesti kulttuurillista. Tätä asiaa on vaikea sanoa oikein, sillä toki tarvitsemme myös poikkeusihmisiä. Mutta vielä olennaisempaa saattaa olla, että on olemassa hyvin erilaisia ihmisiä. 

Olen myös pohtinut, voiko älykkyyttä kehittää. Uskon, että aika paljon voi, jos emme pyri kulttuurivapaaseen älyn määritelmään. Uskoakseni älyyn tarvitaan kaksi tekijää: riittävän monimutkaisesti rakentuneet aivot, ja riittävän hyvä ohjelmointi, joka tarkoittaa tietynlaista harjaannusta ja kokemusvarastoa. Ohjelmoinnin kehittäminen on mahdollista koko elämän ajan, aivot ovat hyvin joustavat. Juuri tämän, osin intuitiivisen oivalluksen takia olen vierastanut älykkyyden mittaamista, ja erityisesti olen vierastanut kulttuurivapaan älykkyystestin käsitettä. Sillä sen perusoletus on: ihminen saavuttaa lopullisen älykkyystasonsa noin 16-vuotiaana, eikä se sen jälkeen kehity! Ei hemmetissä, asia ei voi olla niin, tai sitten tällä tavoin määritelty älykkyys on jokseenkin sisältövapaa käsite.

Luodaanpa vielä katse tulevaisuuteen. Voidaanko ihmiskunnan älyn hardware- komponenttia, eli aivojen rakenteellista suorituskykyä kasvattaa evoluution ja geenimuokkauksen keinoin? Arvaukseni on: ehkä, mutta ei kovin paljoa, jos jätämme laskuista hyvin radikaalit muutokset. Minusta näyttää, että ihminen on likimain älykkäin mahdollinen selkärankainen. Olen perustellut väitettä pohtimalla aivojen rakentamista Darwinin laboratoriossa. Kyborgeja olen käsitellyt aiemmin mainitsemassani kirjoituksessa.

Katastrofit suuntaavat kehitystä

Viime päivien uutiset Fukushimasta ovat olleet hälyttäviä. Säteily jäähdytysvettä sisältävän tankin lähellä on noussut tappaviin arvoihin, ja mereen vuotaa radioaktiivista vettä 300 kuutiometriä vuorokaudessa. Tilanne ei siis ole edelleenkään ohi, vaikka onnettomuus tapahtui maaliskuussa 2011.

Katastrofit vaikuttavat siihen, millaisia teknologisia valintoja teemme. Ne vaikuttavat suureen yleisöön. Myös asiantuntijat oppivat katastrofeista, sekä suoraan, että yleisön reaktioiden kautta. Katastrofit ovat aina ohjanneet kehitystä. 1800- luvulla höyryvoiman vaarallisuus aivan ilmeisesti kiihdytti polttomoottorien kehitystä, niissä kun ei tarvittu vaarallista kattilaa. (Vuosina 1870-1910 Yhdysvaltojen viranomaiset tilastoivat noin 10 000 höyrykattilaräjähdystä, mistä voisi päätellä että koko maailmassa luku oli ehkä 3-5 kertainen).

Höyrykattilaräjähdys vaatii lähes aina ihmisuhreja, usein jopa kymmeniä. Ne olivat pelottava signaali teknisen edistyksen hinnasta. Mutta ydinvoimaonnettomuudella on vielä paljon pelottavammat kasvot, kiitos ydinaseiden ja Japanin ydinpommitusten. Radioaktiivinen säteily on salaperäinen, näkymätön ja hiipivä tappaja, suoraan tai syöpiä aiheuttamalla. Se seikka, että Fukushiman tuhot ovat aivan mitättömät verrattuna sen aiheuttaneen tsunamin tuhoihin, on jo aikaa sitten unohtunut.

Koska minua kiinnostaa teknologia ja sen vaikutukset, olen myös kiinnostunut teknisistä katastrofeista. Olen lukenut lähes kaiken Tšernobylin onnettomuudesta ja katsonut sitä käsittelevät dokumenttielokuvat. Fukushiman tapaus on suoraviivaisempi, sen mekanismi on helpompi ymmärtää kuin monessa suhteessa erikoisen Tšernobylin. Olen myös käyttänyt Tšernobylin materiaalia luennoidessani riskianalyysistä.

Näille tapauksille on yhteistä, että niissä inhimillinen tekijä ja toimintakulttuuri ovat aivan ratkaisevassa roolissa. Tarkastellaanpa hieman näitä tapauksia.

Tšernobylissä suurta huomiota on kiinnitetty grafiittihidasteiseen RMBK- reaktoriin. Ikäänkuin teknologia olisi ollut ratkaiseva. Mutta mikä on totuus? Sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa reaktorityyppiä pidettiin aikanaan päin vastoin varsin turvallisena. Siihen on eräitä syitä. Käytetty uraanipolttoaine on vähemmän rikastettua, ja reaktori on sen takia ”laiska”. Jäähdytysveden paine on varsin matala. Reaktoritila on jaettu useihin eristettyihin paineenkestäviin kanaviin, ja nämä puolestaan suljettu raskaan suoja-astian sisälle. 

Oli vähemmän tunnettua, että Englannissa, Windscalessa tapahtui onnettomuus sotilaallisessa grafiittireaktorissa vuonna 1957. Onnettomuuden yksityiskohdat pidettiin salaisina 2000- luvulle asti. Vaikka tapaus oli varsin erilainen, sen tunteminen olisi saattanut muuttaa suhtautumista grafiittireaktoreihin.

Tiedon salailun perinteellä oli oma osuutensa Tšernobylin onnettomuuteen. Reaktorin suunnitelleet fyysikot itse asiassa tiesivät, että reaktori on epävakaa pienillä tehoilla. Tieto pidettiin kuitenkin salassa, joten reaktorin käyttäjät eivät täysin ymmärtäneet laitoksen ominaisuuksia. Ainoa viite epävakauteen oli käyttökäsikirjaan kirjattu kielto ajaa reaktoria pienillä tehoilla – syytä kertomatta. 

Toimintakulttuuri oli ehkä ratkaiseva onnettomuuden aiheuttaja. Kulttuuri oli hierarkkinen ja autoritäärinen, toisinajattelua ei siedetty. Kun reaktorissa suoritettu koe ei sujunut suunnitellusti, osa operaattoreista vaati kokeen keskeytystä. Heidät peloteltiin ja uhkailtiin hiljaisiksi – tunnetuin seurauksin. Kokeen pitkittyessä aloitti uusi työvuoro, joka oli vielä vähemmän selvillä reaktorin ominaisuuksista. Lopulta vaarallisella tehoalueella toimivaan reaktoriin syntyi tehopiikki, joka rikkoi polttoainesauvoja ja aiheutti höyryräjähdyksen. Paineaalto irrotti suoja-astian kannen ja särki reaktorirakennuksen katon. Grafiitti rikkoutui ja syttyi tuleen.

Se, mitä tapahtui onnettomuuden jälkeen, on myös hämmästyttävää. Voimalaitoksen työntekijät ja paikalle saapuneet pelastajat ryhtyivät välittömästi toimiin tulipalon hillitsemiseksi ja katastrofin rajoittamiseksi. Ennalta harjoiteltujen pelastustoimien lisäksi toimittiin improvisoidusti, luovasti ja hyvin rohkeasti. On vaikea sanoa oliko kaikki tehty hyödyllistä, mutta joka tapauksessa katastrofin hallintaan pantiin kaikki mahdolliset resurssit. Pelastajien henki ja terveys asetettiin toiselle sijalle.

Fukushiman onnettomuus sai alkunsa luonnonkatastrofista. Maanjäristyksen seurauksena toiminnassa olleet reaktorit 1,2 ja 3 pysäytettiin hallitusti. Sitten järistystä seurannut tsunami katkaisi ulkoiset sähkölinjat ja pysäytti varasähköä tuottavat dieselgeneraattorit. Reaktorien ohjausjärjestelmä jäi toimimaan akkuvirran avulla, mutta jäähdytysjärjestelmä olisi tarvinnut kipeästi ulkoista sähkövirtaa. Lisää akkuja tuotiin laitoksille, mutta jäähdytyspumppujen tarvitsemaa sähkövirtaa saatiin vasta 1-5 vuorokauden kuluttua, eikä silloinkaan riittävästi. Tilannetta vaikeutti se, että tsunami oli vahingoittanut myös laitoksen sisäistä sähkökytkentälaitteistoa. Normaali sähkönsaanti turvattiin laitoksille vasta kaksi viikkoa onnettomuudesta.

Fukushiman ydinonnettomuus paljasti erään ydinvoimalan ikävän piirteen. Reaktori saadaan kyllä pysäytettyä luotettavasti sekunnin murto-osassa, mutta polttoainesauvoissa on runsaasti lyhytikäisiä radioisotooppeja, jotka tuottavat spontaanisti jälkilämpöä. Lämmöntuotto vaimenee nopeasti, ja kuukauden kuluttua se on 0,2 % nimellistehosta. Ei tunnu paljolta, mutta jos nimellisteho on 1000 MW, jälkilämpöä syntyy kuukauden kuluttua vielä 2000 kW teholla.

Kun Fukushiman reaktorit jäivät vaille jäähdytyskiertoa, niiden jäähdytysvesi alkoi pian kiehua. Kiehumisen jatkuessa polttoainesauvat jäivät kuiviksi, ja tulivat yhä kuumemmiksi. Hehkuva metalli alkoi syödä vesihöyrystä happea, ja vapautti runsaasti räjähdysherkkää vetyä. 2-5 päivän kuluessa onnettomuudesta reaktoreissa 1, 2 ja 3 tapahtui vetyräjähdys, joka rikkoi rakennuksia ja vahingoitti laitteita. Reaktorien jäähdytys kävi entistä hankalammaksi, niiden polttoaine alkoi sulaa, ja yhä suurempia määriä radioaktiivisuutta joutui ilmaan ja jäähdytysveteen. Reaktori 4 oli pysäytetty ja polttoainesauvat siirretty varastoaltaaseen. Ilmeisesti hieman yllättäen myös varastoallas alkoi kiehua, ja sai aikaan vetyräjähdyksen viiden päivän kuluttua onnettomuudesta.

On vaikea saada selkoa, miten tehokkaasti tilanteessa toimittiin. Kuten edellä kerrotusta käy ilmi, kiireelliset toimet olisivat olleet tarpeen. Osattiinko tilanteen vakavuus viestiä välittömästi, jotta tarpeelliset resurssit, ennen kaikkea varavoimayksiköt olisi lennätetty paikalle, ja osattiinko improvisoida ja tehdä nopeita päätöksiä? Vai kangistuiko toiminta japanilaisen yhteiskunnan jäykkyyteen, arvovaltakysymyksiin ja raskaaseen hierarkiaan? On myös selvää, että tsunamin aiheuttama valtava tuho ja inhimillinen hätä vaikeuttivat resurssien irrottamista reaktorien pelastamiseen.

Onnettomuuksien pohtimisesta jää mieleen kaksi asiaa. Ensinnä, voimalat, niiden käyttöympäristöt, ja suunnittelijoiden ja käyttäjien toimintakulttuurit muodostavat mutkikkaan kokonaisuuden. Tekniset viat, käyttäjien virheet tai ympäriltä tulevat häiriöt voivat laukaista tapahtumaketjun, joka voi johtaa onnettomuuteen. Ja onnettomuustilanteen hallinta on myös herkkää virheille ja toimintakulttuurin piirteille.

Toiseksi, jokainen onnettomuus saa aikaan korjaavia toimenpiteitä. Kaikki tekniikka etenee kokemuksen ja erehdysten reittiä. Ilmailu on vaatinut kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, maantieliikenne tappaa satoja tuhansia ihmisiä joka vuosi. Ydinvoimaonnettomuudet taas ovat hyvin harvinaisia, ja niiden vaikutukset ovat globaalissa skaalassa mitättömiä. Uhka on mitätön myös verrattuna globaalin ilmastomuutoksen huonoihin skenarioihin. Ydinvoima lienee edelleenkin turvallisin energian tuoton muoto suhteutettuna energian määrään.

Mutta teknologia on muutakin kuin kylmiä numeroita. Se on osa kulttuuria, ja suhtaudumme siihen myös tunteella. Aiemmin myös ajateltiin, että ydinvoimaa pitäisi käyttää vain teknisesti kehittyneissä ja oloiltaan vakaissa ja demokraattisissa maissa. Mutta Three Mile Islandin ja Fukushiman onnettomuudet saavat epäilemään tätäkin lähtökohtaa.

Olen varma, että pitkällä tähtäimellä ihmiskunta ei halua elää ydinvoiman kanssa. Elämme nyt siirtymäkautta – mutta se saattaa olla yllättävän pitkä.