Nykyaikainen
talouselämä on monimutkaista. Tuotteet ja palvelut ovat harvoin
peräisin yhdeltä osapuolelta. Niiden takana on kokonainen joukko
toimijoita. Yritysstrategiassa arvoketjujen hallinta on
keskeisiä tarkastelukulmia. Jos kyse on vain tavaran ja energian liikkeestä, puhutaan logistiikasta. Arvoketju taas koostuu vaiheista ja toimijoista, jotka tuottavat liiketypimintaan arvoa. Tavaran myyjä saattaa pohtia, pitääkö
hänen uskoa kuljetukset erilliselle toimijalle. Pitäisikö
markkinointi hoitaa itse, vai käyttää palvelua. Pitäisikö olla
omaa valmistusta? Pitäisikö ottaa tuotevastuu, ja mitä se
käytännössä merkitsisi. Pitäisikö vastata myös suunnittelusta?
Jos arvoketju on
pitkä, se merkitsee ehkä ylimääräisiä kustannuksia, sillä
jokainen ketjun osa saa aina tietyn osuuden myyntituotosta. Toisaalta
omat kyvyt eivät riitä kaikkeen. Erikoistunut alihankkija on
yleensä hionut oman prosessinsa huipputehokkaaksi. Kun yritys ottaa
omaan hoitoonsa arvoketjun osia, puhutaan vertikaalisesta
integraatiosta. Mutkikas tuote tai palvelu saattaa edellyttää
eritysosaamista ja tuotevastuuta, ja silloin voi olla viisasta ottaa
omaan haltuun esimerkiksi tuotekehitys.
Arvoketju ei
tietenkään ole oman aikamme keksintö. Esimerkkinä voisi olla antiikin Rooman legioonien varusteiden hankkiminen.
Tarkastellaan kuitenkin lähempää tapausta. Valistusaikana sai
alkunsa kirjojen painamistaidon kiihdyttämä
mediavallankumous. 1800-luvulla siihen liittyi sanomalehdistön
levikin nopea kasvu. Valistavan lehdistön rinnalle nousi 1700-luvun
lopulla poliittinen lehdistö, ja lehdistön kaupallistuminen seurasi
1800-luvulla.
Tähän kehitykseen liittyy saumattomasti teknologia.
Kirjapainon vaatimukset täytti aluksi lumppupaperi, mutta halvempia
raaka-aineita etsittiin jatkuvasti. Erilaisia kasvikuituja
kokeiltiin, ja 1800- luvun puolivälistä alkaen kuitumateriaalina
alkoi yleistyä puu. Aluksi puusta valmistettiin mekaanisesti
hienontamalla hioketta, joka soveltui hyvin halvan sanomalehtipaperin
raaka-aineeksi. Pian keksittiin myös kemiallinen sellun keitto.
Sellu oli materiaalina yhtä korkealaatuista kuin lumppumassa, mutta
huomattavasti halvempaa.
Myös kirjallisuuden
läpimurto ajoittui 1800-luvun alkuun. Romanttinen kirjallisuus
korvautui nopeasti realistisella tyylillä. Se tarttui ajankohtaisiin
ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Romaanimuodosta tuli tavattoman
suosittua, 1800-luku oli suurten romaanien ja suurten kirjailijoiden
kulta-aikaa. Romaanit levisivät sekä kirjoina että sanomalehtien
jatkokertomuksina. Hieman nimien pudottelua tuolta ajalta,
namedropping: se virkistää muistia ja avartaa perspektiiviä.
Englannissa mm Jane Austen, Charles Dickens, Robert Louis Stevenson,
Amerikasta Herman Melville, Mark Twain; Ranskasta Victor Hugo,
Gustave Flaubert; Venäjältä Nikolai Gogol, Anton Tšehov, Leo
Tolstoi, Fjodor Dostojevski.
Kirjallisuus on
universaalia, ja sen virtaukset ylittävät maantieteelliset rajat.
Ja tietenkin nuo virtaukset myös mukautuvat paikallisen kulttuurin
olosuhteisiin. Kansoilla ja kielialueilla on omat klassikkonsa,
meidän Aleksis Kivemme sopii hyvin tähän joukkoon. Lukija voi
valita minkä tahansa edellä luetelluista nimistä tutustumisensa
kohteeksi, ja on luultavasti vaikuttunut. Klassikoiden hehkua ei edes
aika himmennä.
Palataan 1800- luvun
alkuun. Kirjallisuus ja yleisemmin kirjallinen tuotanto ei ollut
pelkkää estetiikkaa ja tyylisuuntia. Se oli myös oma talouselämän
tai jopa teollisuuden alansa. Ja se alkoi jo tuohon aikaan erottua arvoketjuiksi, joiden eri vaiheilla oli oma tehtävänsä.
Oli alkutuotanto eli tekstien ja ideoiden synnyttäminen. Siis
kirjailijat ja lehtimiehet. Oli kustannustoiminta, joka organisoi nuo
arvoketjut, siihen lukeutui romaanien kustantaminen ja
sanomalehdistö. Oli markkinointi, myynti ja rahoitus. Ja oli
materiaaliset arvoketjut, kuten paperitehtaat ja kirjapainot. Edellä
kuvattu vertikaalisen integroinnin ajatus oli luonnollisesti tuttu,
ja siitä esiintyi erilaisia muotoja.
Lukija ehkä huomasi,
että ranskalasien kirjallisuuden kohdalta puuttui eräs nimi, joka
on aivan keskeinen: Honoré de Balzac (1799 – 1850). Balzac otti
kirjallisuuden vakavasti. Hän näki kirjallisuuden eräänlaisena
tutkimuslaboratoriona, jonka tehtävänä on yhteiskunnan toiminnan
tutkiminen ja kuvaaminen. Tätä tehtävää varten hän aloitti
suurprojektin, la Comédie humaine. Hanke oli suurellinen, ja
jäi tietenkin kesken. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa sitä varten 90
romaania. Balzac oli maaninen tekstiä suoltava ihmiskone. Aikataulun
ahdistaessa hän saattoi kahdessa vuorokaudessa tuottaa kaksisataa
liuskaa käsikirjoitusta, ja liuskat kiidätettiin vauhdilla
kärsimättömänä odottavalle latojien armeijalle.
Bazaciile
kirjoittaminen oli syvästi henkilökohtaista. Hän kertoi, miten
valtavan elämyksen hän koki, kun näki ensimmäisen kerran
tekstejään painettuna. Ja hän teki parhaansa tuottaakseen samaa
tavaraa aina vain lisää. Jossain vaiheessa hän perusti oman
lehden, ja kirjoitti itse lähes kaikki sen artikkelit. Hän hankki
myös oman kirjapainon, ja mahdollisesti suunnitteli myös omaa
paperitehdasta. Ilmeisesti näistä hänen uransa vaiheista juontuvia
kuvauksia löytyy hänen romaanistaan Kadonneet illuusiot.
Romaani kuvaa oivallisesti sitä kehitysvaihetta, missä
sanomalehdistö ja kustannustoiminta alkoivat kaupallistua. Kuvaus on
inhorealistista. Näin pitkälle menevä vertikaalinen integraatio ei
ollut järkevää edes Balzacin kaltaiselle ihmisdynamolle. Jatkossa
hän julkaisi romaanejaan muiden omistamien kustantamojen kautta.
Lopetan kertomukseen,
jonka lähteen olen unohtanut, mutta kerron sen kuitenkin, koska se
on hyvä tarina. Eräs lääkäri 1800-luvulla oli erikoistunut
mielisairaiden hoitoon. Hänen lehtimiesystävänsä halusi tavata
"tyypillisen hullun". Lopulta lääkäri kyllästyi
ystävänsä pyyntöihin, ja lupasikin järjestää päivällisen,
johon tämä kiinnostava henkilö osallistuisi. Päivällisillä oli
mukana kaksi lehtimiehelle vierasta henkilöä. Toinen söi
rauhallisesti ruokansa, ja toinen keskusteli vilkkaasti. Jälkeenpäin
lehtimies oli kokemuksestaan pöyristynyt. "Olipa se kauhea
kokemus. En koskaan unohda sen hullun ilmehtimistä ja hänen
mielipuolisia juttujaan". "Taidat nyt erehtyä",
vastasi lääkäri. "Se hiljainen mies oli tyypillinen hullu. Se
toinen oli kuuluisa kirjailija Honoré de Balzac".
