Kun maailma oli litteä

Mieleeni tuli, että lapsuudessani ja nuoruudessani - puolisen vuosisataa sitten - asiat olivat aika paljon yksinkertaisempia. Monet tieteelliset läpimurrot olivat joko uusia, tai antoivat odottaa itseään. Maailmamme oli litteä - mutta emme tienneet sitä. Tässä joitain esimerkkejä.

Kosmologia: 3 K taustasäteily oli tiedossa, sen seurauksia maailmankuvalle ei vielä ymmärretty. Sama koski laajenevaa maailmankaikkeutta. Kukaan ei puhunut mustista aukoista (teoria keksittiin 1916). Eksoplaneettoihin (aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat) ei vain yksinkertaisesti uskottu.

Fysiikka: alkeishiukkasten perhe oli räjähtämässä villisti lisääntyväksi eläintarhaksi. Kvarkkeja ei tunnettu, eikä niihin liittyvää ns. standardimallia. Kanttimekaniikassa keskustelu kohdistui epädeterminismistä johdettuihin spekulaatioihin, joista ei edes teologia ollut kaukana.

Psykologia: koulun oppikirjassa esiteltiin aika tasavertaisina behaviorismi ja sen korvaajaksi ajateltu psykoanalyysi, joihin suhtauduttiin lievän viileästi. Kuvaa täydennettiin kotikutoisella kyökkipsykologialla. Usko psykoanalyysiin lujittui vähitellen ja säilyi vahvana aina 2000- luvulle asti (kyseessähän on oikeastaan uskonto).

Genetiikka: geenit ja DNA tunnettiin, mutta ne ymmärrettiin mekaanisesti, eräänlaiseksi ihmisen tai eliön rakennuspiirustukseksi. Geenien toiminnasta ja aktiivisuudesta ei tiedetty juuri mitään.

Teknologia: tietokoneet olivat 1960- luvulla valtavia sähköä ahmivia kaappeja, mutta meillä oli hyvin suuret luulot niiden kyvyistä. Nyt kanniskelemme paljon tehokkaampia koneita taskussa, mutta pidämme niitä typerinä - mitä ne ovatkin. Emme osanneet edes kuvitella internettiä emmekä matkapuhelimia. Nyt maailma ja toiset ihmiset ovat tulleet helpommin saavutettaviksi - vaikka ei välttämättä läheisemmiksi.

Ekologinen tietoisuus: se minulla oli jo 1960- luvulla, eikä sen sisältö ole juuri muuttunut (saastuminen, liikakansoitus ja kasvihuoneilmiö olivat todella jo tunnettuja). Mutta silloin meitä oli mitätön vähemmistö, nyt alkaa olla enemmistö.

Neuropsykologia: aivojen jakautuminen toiminnallisiin keskuksiin ymmärrettiin. Yleisesti vallitsi jako ”korkeisiin” aivokuoren toimintoihin ja primitiivisiin ”liskoaivoihin”. Aivopuoliskoihin liitettiin mystifioitu jako rationaaliseen puoliskoon, jota halveksittiin humanistisessa hengessä, ja luovaan puoliskoon, jota näppärät kouluttajagurut yrittivät ”stimuloida” erilaisilla tekniikoilla.

Tuskin kenelläkään yleissivistys on pelkästään koulutiedon varassa. Sitä saa tiedotusvälineistä, lehdistä ja kirjallisuudesta. Ja ainakin itse olen ajatellut, että velvollisuuteni on myös opiskella vakavissani korjatakseni maailmankuvaani.

Tiede ja teknologia muuttavat maailmaa, usein aika vauhdikkaasti. Kulttuuri ja yleinen maailmankuva muuttuvat kuitenkin aika hitaasti. Kopernikaaninen maailmankuva korvasi antiikin staattisen maailman. En ole varma, kauanko muutos vei kulttuurissa, ja miten sitä voisikaan tutkia. Mutta ehkä siihen meni pari sataa vuotta. Darwinin tunnetuksi tekemä evoluutio otti paikkansa kulttuurissa alle sadassa vuodessa. Käsitys maapallon kaltaisen planeetan ja elämän ainutkertaisuudesta universumista muuttunee muutamassa vuosikymmenessä. Joukkotiedotuksen tehokkuus levittää tietoa tieteestä entistä nopeammin.

Maailmankuva on muutakin kuin tieteellistä tietoa. Ekologinen tietoisuus merkitsee ymmärrystä planeettamme resurssien rajoista, mutta silti se leviää tuskastuttavan hitaasti.

Ja nationalismi, rasismi, suvaitsemattomuus ja uskonnollinen kiihkoilu rehottavat, myös meidän maassamme. Sitä on kyllä vaikea ymmärtää.

PS takaisin otsikkoon. Erityisesti nettikeskusteluissa tuodaan usein esille, ettei kirkko koskaan ole väittänyt maan olevan litteä. Tämä ei ole koko totuus! Jo antiikin Kreikassa maan tajuttiin olevan pyöreä (Eratosthenes jopa mittasi maan halkaisijan hämmästyttävällä tarkkuudella), ja toinen aleksandrialainen, Klaudios Ptolemaios piti planeettoja ja maata palloina, ja laati ensimmäisen karttapallon. Litteä maa oli kuitenkin varhaiskeskiajan kristityillä yleinen käsitys, jolle löytyi tukea Raamatusta, ja jota monet kirkkoisät ja teologit tukivat. Vähitellen litteä maa väistyi. Mutta 1300 - luvulla julkaistu Dante Alighierin ehdottoman ortodoksinen  runoelma "Jumalainen näytelmä" palasi litteän maan ideaan. Asia on helppo todentaa, koska teoksesta löytyy kaksikin käännöstä. Kirjasta tuli aikansa menestysteos. Se levisi lukuisina kuvitettuina laitoksina ja tuhansina kopioina ympäri Eurooppaa. Ei ihme, että monet kristityt uskoivat litteään maahan. Luullakseni kirkolla ei ollut asiaan virallista kantaa - toisin, kun kopernikaanisen maailmankuvan, kohdalla, jonka kiistämiseen kirkko kohtalokkaasti lukittui.

Olen muuten nänhyt Ptolemaioksen "Almagestin" käsinkirjoitetun kopion Vatikaanin kirjastossa. Kyllähän teki vaikutuksen!

Dante ja varhainen science fiction

Dante Alighieri laati kuuluisan runoelmansa "Jumalainen näytelmä" (La divina commedia) vuosina 1308 - 1321. Teoksen aihe on raskas, teologiaan vahvasti ankkuroitu. Sillä on ollut valtava merkitys Italian kirjallisuudelle ja kirjakielelle. Ylipäätään se on eräs ihmiskunnan kulttuurin suuria monumentteja, todellinen järkäle. Useimmat "Jumalaisen näytelmän" tulkinnat ovat teologisia ja kulttuurihistoriallisia. Kokonaan vaille huomiota on jäänyt se näkökulma, että teos on oikeastaan varhaista science fictionia, ja kirjoitettu noin puoli vuosituhatta ennen lajityypin varsinaista syntyä. Jätän nyt syrjään sekä runoelman syntyyn vaikuttaneet asiat ja sen teologiset tulkinnat, ja koetan valottaa science fiction- näkökulmaa.

Voisimme kuvata tieteiskirjallisuutta siten, että se yhdistää tieteellisen tiedon kaunokirjalliseen muotoon. Yleensä tieteiskirjallisuudessa havaitaan myös pyrkimyksiä. Se haluaa esitellä tieteellisiä ideoita suurelle yleisölle, ja ylipäätään edistää tiedetä. Toinen tieteiskirjallisuuden elementti on käsitellä moraalisia teemoja. Kolmantena piirteenä voisi mainita fantasian. Vain faktoihin pitäytyvä tieteiskirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan, se olisi myös kuivaa ja niukkaa. Fantasian keinoin voidaan valottaa vielä tutkimattomia mahdollisuuksia, mutta myös pohtia tiedon ja moraalisten valintojen seurauksia.

Danten aikana luonnontiedettä sellaisena kun me sen tunnemme ei vielä ollut edes olemassa. Mutta tiedon idea oli toki olemassa, ja jopa hyvin vahvana. Tieto vain oli erilaista. Se oli kietoutunut lähes erottamattomasti teologiaan. Raamatun uskottiin olevan kirjaimellisesti totta. Raamattu oli jopa paljon enemmän. Se oli ihmisten käyttöön uskottu viisasten kivi, kaiken tiedon perimmäinen lähde, josta viisautta voitiin ammentaa.

Tietoon viittaa myös kirjaan upotettu numeromystiikka, joka otettiin keskiajalla hyvin vakavasti. Kolme on raamatussa pyhä luku. Kirjassa on kolme osaa, ja jokaisessa 33 laulua, siis 99 laulua. On myös alkulaulu, joten laulujen määrä on sata, eli 10*10. Helvetissä ja kiirastulessa on kummassakin 9 piiriä, taivaassa 9 taivasta. Ja kussakin paikassa on lisäksi osa joka täydentää ne täydelliseksi luvuksi 10. (Säkeiden määrä lauluissa ei näytä noudattavan kaavoja; mahdolliselle lukijalle vihjeeksi tai varoitukseksi, että pikaisella laskulla säkeitä näyttäisi olevan koko teoksessa noin 15 000.

”Jumalaisessa näytelmässä” popularisoidaan muutakin kuin teologista tietoa. Se esittelee maantiedettä, piirtää tunnetun maailman rajat Lähi-idästä Gibraltariin ja viittaa maailman rakenteeseen, jonka keskiössä, jonkinlaisena maanalaisena systeeminä, oli suppilomainen teologinen rakennelma, päällekkäin asetellut helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Löytöretkien aika oli vasta edessä, joten tunnetuin viitattu tutkimusmatkailija oli Homeroksen Odysseus.

Kolmas elementti on historia. Kirjassa tapaamme suuren joukon historiallisia henkilöitä, raamatun henkilöitä, antiikin viisaita, ja Danten ajan vaikuttajia, joita emme edes tunnista. Kirjassa pohdiskellaan heidän tekojaan ja niiden seurauksia.

Kirjan selkeänä tendenssinä on toisaalta selventää ja toisaalta oikeuttaa katolisen kirkon moraalijärjestelmä. Erityisesti helvetti ja kiirastuli havainnollistavat taivaallista järjestystä ja oikeutta. Useimmille nykypäivän lukijoille Danten maailmanjärjestys näyttäytyy kuitenkin sekä kohtuuttomana että äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Tietenkin se heijastaa myös keskiaikaista ajattelua. Meidän aikamme paljon lempeämmän teologian valossa kirjaa voidaan pitää jopa äärimmäisenä dystopiana. 

Vertauskohteena tulee mieleen hiljan edesmennyt tieteiskirjailija Iain M. Banks, joka teoksessaan ”Pintakuvio” kuvaa virtuaalitodellisuuden avulla ylläpidettyjä helvettejä ja niiden takana olevaa valtapoliittista kuviota. Banksin helveteissä meno on aivan yhtä raakaa kuin Danten helvetissä ja kiirastulessa. Epäilemättä "Jumalainen näytelmä" on ollut tässä Banksin esikuvana. "Pintakuviossa"  moraalinen kysymys kuuluu: onko oikein ylläpitää helvettejä? Kysymyksen voi tietysti kohdistaa myös uskonnolliseen kulttuuriperintöön.

Fantasia on ilman muuta Dantella tärkeässä roolissa. Epäilemättä hän panee omiaan, mutta runomittaisessa kaunokirjallisessa teoksessa se on tietysti sallittua. Kirja ei ole historiallisesti todenmukainen, ja ilmeisesti ei myöskään tiukasti ottaen teologisesti oikeaoppinen.

Pari sanaa kirjan juonesta. Se on eräänlainen ”road movie”. Minämuotoon kirjoitetussa teoksessa kertoja eksyy kiirastorstain iltana uhkaavan jylhään maastoon ja joutuu leijonan ahdistamaksi. Sattumalta hän eksyy paikkaan, josta avautuu pääsy maanalaiseen helvettiin. Pelastajaksi näyttämölle ilmaantuu roomalainen oppinut runoilija Vergilius (70 -19 eaa.). Kertojan uteliaisuus saa hänet suostuttelemaan Vergiliuksen oppaaksi, ja kaksikko aloittaa pitkän vaelluksen helvetin ja kiirastulen kautta kohti paratiisia. Taivaan portilla Vergiliuksen korvaa oppaana vahvasti ihannoitu nainen, Beatrice. Hän on ilmeisesti Danten saavuttamaton nuoruuden rakastettu, ja samalla uskonnollisen kaipuun kohde. Freudilla voisi olla tähän naseva kommentti.

Jos lukija nyt tästä intoutuu tutustumaan itse teokseen, muutama opastava sana on paikallaan. Ensinnäkin teos on mitallista runoa. Sen runomitta on nimeltään tertsiini. Sen idea käyn ilmi kuuluisasta alkusäkeistöstä, tässä Eino Leinon suomennoksena:

”Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.”

Säkeistö muodostuu siis kolmesta säkeestä, joissa kussakin on yksitoista tavua. Lisäksi ensimmäisen ja kolmannen säkeen loppusoinnun pitäisi rimmata seuraavan säkeistön keskimmäisen säkeen kanssa. (Eino Leino huomasi tämän olevan kuitenkin liian vaikeaa. Loppusointuja ei olekaan systemaattisesti otettu suomennettuun runoelmaan).

Runomitta on nykyajan lukijalle ensimmäinen voitettava este. Proosateksti ja romaani olivat toki tunnettuja jopa jo ennen Danten aikaa. Proosaa ei kuitenkaan siihen aikaan arvostettu. On syytä muistaa, että runomuoto on vain tehokeino ja tyylillinen asia. Vähitellen siihen tottuu, joten aikaa myöten runomitta ei häiritse lukukokemusta. Se jopa tehostaa tekstin kauneutta ja vaikuttavuutta.

Teoksesta on laadittu kaksi käännöstä. On Eino Leinon kauniisti ja runollisesti riimittelemä, ja myöhempi Elina Vaaran ehkä tarkempi, mutta arkinen ja töksähtelevä käännös. Suosittelen lämpimästi Eino Leinon versiota.

Nykylukijalle on jokseenkin haastavaa, ehkä suorastaan mahdotonta sukeltaa vaikeaselkoiseen teokseen ilman luotettavaa opasta. Lukijakin tarvitsee oman Vergiliuksensa. ”Jumalaisesta näytelmästä" on kirjoitettu laajoja selitysteoksia. Mielestäni tekstiin tutustuvalle riittää kuitenkin ainakin aluksi Elina Vaaran käännökseen liitetyt runsaat tekstikommentit. Lukija tarvitsee siis kaksi opusta: Vaaran version selitysten takia, ja Leinon version lukunautinnon takia.

Hauskaa tutkimusmatkaa!