Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Dante ja varhainen science fiction

Dante Alighieri laati kuuluisan runoelmansa "Jumalainen näytelmä" (La divina commedia) vuosina 1308 - 1321. Teoksen aihe on raskas, teologiaan vahvasti ankkuroitu. Sillä on ollut valtava merkitys Italian kirjallisuudelle ja kirjakielelle. Ylipäätään se on eräs ihmiskunnan kulttuurin suuria monumentteja, todellinen järkäle. Useimmat "Jumalaisen näytelmän" tulkinnat ovat teologisia ja kulttuurihistoriallisia. Kokonaan vaille huomiota on jäänyt se näkökulma, että teos on oikeastaan varhaista science fictionia, ja kirjoitettu noin puoli vuosituhatta ennen lajityypin varsinaista syntyä. Jätän nyt syrjään sekä runoelman syntyyn vaikuttaneet asiat ja sen teologiset tulkinnat, ja koetan valottaa science fiction- näkökulmaa.

Voisimme kuvata tieteiskirjallisuutta siten, että se yhdistää tieteellisen tiedon kaunokirjalliseen muotoon. Yleensä tieteiskirjallisuudessa havaitaan myös pyrkimyksiä. Se haluaa esitellä tieteellisiä ideoita suurelle yleisölle, ja ylipäätään edistää tiedetä. Toinen tieteiskirjallisuuden elementti on käsitellä moraalisia teemoja. Kolmantena piirteenä voisi mainita fantasian. Vain faktoihin pitäytyvä tieteiskirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan, se olisi myös kuivaa ja niukkaa. Fantasian keinoin voidaan valottaa vielä tutkimattomia mahdollisuuksia, mutta myös pohtia tiedon ja moraalisten valintojen seurauksia.

Danten aikana luonnontiedettä sellaisena kun me sen tunnemme ei vielä ollut edes olemassa. Mutta tiedon idea oli toki olemassa, ja jopa hyvin vahvana. Tieto vain oli erilaista. Se oli kietoutunut lähes erottamattomasti teologiaan. Raamatun uskottiin olevan kirjaimellisesti totta. Raamattu oli jopa paljon enemmän. Se oli ihmisten käyttöön uskottu viisasten kivi, kaiken tiedon perimmäinen lähde, josta viisautta voitiin ammentaa.

Tietoon viittaa myös kirjaan upotettu numeromystiikka, joka otettiin keskiajalla hyvin vakavasti. Kolme on raamatussa pyhä luku. Kirjassa on kolme osaa, ja jokaisessa 33 laulua, siis 99 laulua. On myös alkulaulu, joten laulujen määrä on sata, eli 10*10. Helvetissä ja kiirastulessa on kummassakin 9 piiriä, taivaassa 9 taivasta. Ja kussakin paikassa on lisäksi osa joka täydentää ne täydelliseksi luvuksi 10. (Säkeiden määrä lauluissa ei näytä noudattavan kaavoja; mahdolliselle lukijalle vihjeeksi tai varoitukseksi, että pikaisella laskulla säkeitä näyttäisi olevan koko teoksessa noin 15 000.

”Jumalaisessa näytelmässä” popularisoidaan muutakin kuin teologista tietoa. Se esittelee maantiedettä, piirtää tunnetun maailman rajat Lähi-idästä Gibraltariin ja viittaa maailman rakenteeseen, jonka keskiössä, jonkinlaisena maanalaisena systeeminä, oli suppilomainen teologinen rakennelma, päällekkäin asetellut helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Löytöretkien aika oli vasta edessä, joten tunnetuin viitattu tutkimusmatkailija oli Homeroksen Odysseus.

Kolmas elementti on historia. Kirjassa tapaamme suuren joukon historiallisia henkilöitä, raamatun henkilöitä, antiikin viisaita, ja Danten ajan vaikuttajia, joita emme edes tunnista. Kirjassa pohdiskellaan heidän tekojaan ja niiden seurauksia.

Kirjan selkeänä tendenssinä on toisaalta selventää ja toisaalta oikeuttaa katolisen kirkon moraalijärjestelmä. Erityisesti helvetti ja kiirastuli havainnollistavat taivaallista järjestystä ja oikeutta. Useimmille nykypäivän lukijoille Danten maailmanjärjestys näyttäytyy kuitenkin sekä kohtuuttomana että äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Tietenkin se heijastaa myös keskiaikaista ajattelua. Meidän aikamme paljon lempeämmän teologian valossa kirjaa voidaan pitää jopa äärimmäisenä dystopiana. 

Vertauskohteena tulee mieleen hiljan edesmennyt tieteiskirjailija Iain M. Banks, joka teoksessaan ”Pintakuvio” kuvaa virtuaalitodellisuuden avulla ylläpidettyjä helvettejä ja niiden takana olevaa valtapoliittista kuviota. Banksin helveteissä meno on aivan yhtä raakaa kuin Danten helvetissä ja kiirastulessa. Epäilemättä "Jumalainen näytelmä" on ollut tässä Banksin esikuvana. "Pintakuviossa"  moraalinen kysymys kuuluu: onko oikein ylläpitää helvettejä? Kysymyksen voi tietysti kohdistaa myös uskonnolliseen kulttuuriperintöön.

Fantasia on ilman muuta Dantella tärkeässä roolissa. Epäilemättä hän panee omiaan, mutta runomittaisessa kaunokirjallisessa teoksessa se on tietysti sallittua. Kirja ei ole historiallisesti todenmukainen, ja ilmeisesti ei myöskään tiukasti ottaen teologisesti oikeaoppinen.

Pari sanaa kirjan juonesta. Se on eräänlainen ”road movie”. Minämuotoon kirjoitetussa teoksessa kertoja eksyy kiirastorstain iltana uhkaavan jylhään maastoon ja joutuu leijonan ahdistamaksi. Sattumalta hän eksyy paikkaan, josta avautuu pääsy maanalaiseen helvettiin. Pelastajaksi näyttämölle ilmaantuu roomalainen oppinut runoilija Vergilius (70 -19 eaa.). Kertojan uteliaisuus saa hänet suostuttelemaan Vergiliuksen oppaaksi, ja kaksikko aloittaa pitkän vaelluksen helvetin ja kiirastulen kautta kohti paratiisia. Taivaan portilla Vergiliuksen korvaa oppaana vahvasti ihannoitu nainen, Beatrice. Hän on ilmeisesti Danten saavuttamaton nuoruuden rakastettu, ja samalla uskonnollisen kaipuun kohde. Freudilla voisi olla tähän naseva kommentti.

Jos lukija nyt tästä intoutuu tutustumaan itse teokseen, muutama opastava sana on paikallaan. Ensinnäkin teos on mitallista runoa. Sen runomitta on nimeltään tertsiini. Sen idea käyn ilmi kuuluisasta alkusäkeistöstä, tässä Eino Leinon suomennoksena:

”Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.”

Säkeistö muodostuu siis kolmesta säkeestä, joissa kussakin on yksitoista tavua. Lisäksi ensimmäisen ja kolmannen säkeen loppusoinnun pitäisi rimmata seuraavan säkeistön keskimmäisen säkeen kanssa. (Eino Leino huomasi tämän olevan kuitenkin liian vaikeaa. Loppusointuja ei olekaan systemaattisesti otettu suomennettuun runoelmaan).

Runomitta on nykyajan lukijalle ensimmäinen voitettava este. Proosateksti ja romaani olivat toki tunnettuja jopa jo ennen Danten aikaa. Proosaa ei kuitenkaan siihen aikaan arvostettu. On syytä muistaa, että runomuoto on vain tehokeino ja tyylillinen asia. Vähitellen siihen tottuu, joten aikaa myöten runomitta ei häiritse lukukokemusta. Se jopa tehostaa tekstin kauneutta ja vaikuttavuutta.

Teoksesta on laadittu kaksi käännöstä. On Eino Leinon kauniisti ja runollisesti riimittelemä, ja myöhempi Elina Vaaran ehkä tarkempi, mutta arkinen ja töksähtelevä käännös. Suosittelen lämpimästi Eino Leinon versiota.

Nykylukijalle on jokseenkin haastavaa, ehkä suorastaan mahdotonta sukeltaa vaikeaselkoiseen teokseen ilman luotettavaa opasta. Lukijakin tarvitsee oman Vergiliuksensa. ”Jumalaisesta näytelmästä" on kirjoitettu laajoja selitysteoksia. Mielestäni tekstiin tutustuvalle riittää kuitenkin ainakin aluksi Elina Vaaran käännökseen liitetyt runsaat tekstikommentit. Lukija tarvitsee siis kaksi opusta: Vaaran version selitysten takia, ja Leinon version lukunautinnon takia.

Hauskaa tutkimusmatkaa!