Tekniikassa tunnetaan hyvin käsite moodi eli toimintatila. Se liitetään erityisesti elektroniikkaan ja tietotekniikkaan perustuviin älykkäisiin laitteisiin. Erilaiset moodit on tavallinen ominaisuus myös monissa kuluttajille tarkoitetuissa tuotteissa. Hyvin yleinen normaalitilan vaihtoehto on lataustila: laitetta joko käytetään, tai sen akkuja ladataan. Varsin tavallinen ja jopa kiusallinen toimintatila on laitteen eräänlainen ohjelmointi. Laite ei silloin toimi normaalisti, vaan sen sisäistä tilaa muutetaan. Tuttuja ja usein harmillisia toimintatiloja ovat television kanavaryppään viritys ja älylaitteiden päivitykset. Useimmille autoilijoille on tuttua vakionopeussäätimen käyttö. Tämä toimintatila ylläpitää itsenäisesti auton nopeutta, ja kuljettajan työksi jää vain ohjaaminen ja liikenteen tarkkailu. Tesla-autojen itseohjaustila näyttäisi olevan vain pieni askel tästä eteenpäin. Käytännössä kuljettajan on tieliikenteen määräysten ja autonvalmistajan ohjeiden mukaan pidettävä kädet ratissa. Kuljettajalla on siis velvoite seurata ja jäljitellä auton toimintatilaa ja olla valmis puuttumaan ohjaukseen. Oikeasti itseohjaus on tosielämän liikenteen mutkikkaissa ja yllättävissä olosuhteissa vain kaukainen illuusio, jota ruokitaan markkinointisyistä.
Tätä aasinsiltaa myöten päästään sitten ihmisen toimintatiloihin, ja se osoittautuukin hyvin monimutkaiseksi asiaksi. Tosin heti tulee mieleen kaksi vallitsevaa toimintatilaa: olemme valveilla tai nukumme. Ennen kuin menemme tästä pidemmälle, minun tutkijaminäni vaatii minua kuvailemaan tai määrittelemään, mitä tarkoitetaan moodilla tai toimintatilalla. Tietenkin ymmärrämme nämä käsitteet aivan vaistomaisesti ilman sen kummempaa ihmettelyä, mutta tarkempi pohtiminen voi tuottaa uusia oivalluksia.
Voisin aluksi ottaa pohjaksi erään toisen käsitteen. Tämä käsite kuuluu systeemiteorian alueeseen, aivan niin kuin sinne kuuluu myös toimintatilan käsite. Systeemiteorian peruskäsite on systeemi eli järjestelmä. Se on jokin rakenteiden, niiden suhteiden ja toimintojen kokonaisuus. Systeemillä on jollain lailla määräytyvät rajat. Esimerkiksi auto on luonnollisesti rajautuva systeemi. Ymmärrämme, että auto koostuu erilaisista osista. Tuo kokonaisuus voidaan kuitenkin jakaa osiin eli osasysteemeihin. Esimerkiksi auton moottori, kori, voimansiirto ja sähköjärjestelmä ovat kukin osasysteemejä. Noilla osasysteemeillä on luonnollisilta tuntuvat rajat, mutta ne eivät aina ole täysin selviä. Systeemi tai osasysteemi onkin ihmisen ajattelun apuväline, ja se määräytyy näkökulman mukaan. Aina systeemirajat eivät ole itsestään selviä. Esimerkiksi jos haluamme kuvailla auton energiajärjestelmän, onkin jo hankalampaa pohtia, millaisia osia siihen pitäisi lukea. Auto voi puolestaan olla osa liikennejärjestelmää tai osa kuljetusjärjestelmää. Ja ne ovat jokseenkin erilaisia. Oikeasti systeemejä ei siis edes ”ole olemassa”. Ne ovat abstraktioita, mutta ne helpottavat ajattelua ja käytännön toimintaa.
Vastaavasti voidaan nyt pohtia, mikä oikein on moodi tai toimintatila. Suomenkielisen nimityksen mukaisesti se on järjestelmän toiminnan jokin kokonaisvaltainen ilmentymä tai hahmo. Se on siis jonkinlainen järjestelmän piirteiden ja osatoimintojen kokonaisuus. Ja kuten systeemien tapauksessa, toimintatilan tunnistaminen riippuu myös näkökulmasta. Edellä mainitsin unitilan, joka on ihmisen mielen hyvin kokonaisvaltainen piirre. Unelle on tunnusomaista, että suuri osa ihmisen elimistön osista ja toiminnoista on asettunut aivan tiettyyn tilaan. Esimerkiksi emme näe tai kuule. Tarkemmin unta eritellessä tulee kuitenkin täysin selväksi, että ihmisessä on paljon sellaisia osasysteemejä, joiden toimintaan uni ei vaikuta. Jopa aivoissa on toimintoja jotka eivät riipu unitilasta. Kun nukumme, koko elimistömme ei nuku, eivätkä myöskään koko aivomme. Edes kuulomme ei nuku, ainoastaan se osa mieltä, joka kokee kuulevansa. Nukkuessamme näemme unia, emme tosin silmillämme, koska ne ovat kiinni. Pikemminkin meissä toimii unessa sellainen mielemme osa, joka tuottaa kokemista - vaikka valtaosa uniemme kokemuksista unohtuukin nopeasti.
Toivottavasti tämä pohdinta selventää asioita, kun alan pohtia varsinaista aihettani eli keskittymistä. Tarkkaavainen lukija huomaa, että ehdin tässä rakentaa jo toisenkin aasinsillan. Tai ehkä aasinsilta ei ole aivan oikea vertaus, pikemminkin koetin rakentaa jonkinlaiset telineet.
Keskittyminen näyttäisi olevan eräs mielemme toiminnallinen tila. Aivoissa on useita erilaisia ja samanaikaisesti toimivia mekanismeja. Neurotieteilijät mainitsevat joskus aivojemme vallitsevan toimintatilan eli eräänlaisen perusmoodin. Sille on tyypillistä rentoutunut olo, jossa mikään asia ei erityisesti vaivaa mieltämme. Mielemme harhailee, siihen voi nousta muistoja menneisyydestä tai kevyitä aavistuksia tulevista tapahtumista. Se on mukava tila, ja haluamme mielellämme palata siihen tai pysyä siinä. Perusmoodissa ei tietenkään voi olla jatkuvasti, sehän olisikin suorastaan tylsistyttävä. Tila keskeytyy vähän väliä, ulkopuoliset aistiärsykkeet kuten äänet, näköhavainnot ja tuntohavainnot käynnistävät sekä automaattisia että tietoisia toimintoja. Tai vaikkapa nälän tai janon tunne herättää aktiiviseen toimintaan.
Sisäisistä syistä tapahtuu myös siirtymisiä aktiivisempiin toimintatiloihin. Niiden syynä on aivojen tietoinen toimita, ja sen herättäjänä voi olla mieleen tullut muistikuva tai aiempi suunnitelma tai aikomus. Eräs tavallinen aktiivinen toimintatila on ongelmanratkaisu. Sitä tutkitaan psykologiassa paljon, koska tällainen toimintatila on helppo tuottaa toistuvasti ja määrämuotoisesti antamalla koehenkilöille ratkaistavia tehtäviä. Älykkyystestit ovat kehittyneet juuri tällaisista tehtävistä. Keskittyminen ei näytä olevan niinkään erityinen toimintatila, vaan pikemminkin se on kyky ylläpitää jatkuvaa tietoista toimintaa. Esimerkiksi ongelmanratkaisu edellyttää jatkuvaa keskittymistä. Tiedetään, että tietoinen keskittyminen eli mielen toiminnan ohjailu tahtotilan kautta on isojen aivojen otsalohkon etuosan toiminnallinen kyky.
Tässä kohden kannattaa palauttaa mieleen aiempi viittaus systeemiteoriaan. Aivojen toimintatilat ovat tietyllä tavalla rajautuvien neuroniryhmien toimintaa, ja samalla ne ovat osasysteemejä. Niiden määrittely ei ole täysin mielivaltaista, mutta siinä on myös kysymys näkökulmasta.
Keskittyminen ei välttämättä ole jatkuvan tietoisen ponnistelun tulosta. Se voi olla sitä, jos keskittymisen kohteena oleva toiminta on epämieluisaa. Tämä on hyvinkin tuttu tilanne opiskelijoille. Aivan toisenlainen keskittyminen syntyy elokuvaa katsellessa. Istuminen pimeässä salissa vähentää ulkoisia häiriöitä, ja valkokankaalla esitettävä tarina vie katsojan huomion. Elokuva tuottaa voimakkaan keskittymisen tunteen, mutta katsoja on oudolla tavalla sekä keskittynyt että passiivinen. Keskittyminen elokuvaan ei vaadi tietoista tahtotilan ylläpitämistä. Nykyään olemme tottuneet elokuviin sen eri muodoissa ja esitysvälineissä, mutta aikanaan, elokuvan ollessa uutta, jotkut tutkijat luonnehtivat osuvasti elokuvan katsomista valveilla tapahtuvaksi uneksimiseksi.
Keskittyminen voi syntyä myös aivojen tietoisen ja aktiivisen toimintatilan kautta ilman tietoista pakottamista. Pelaaminen, ongelmanratkaisu, suunnittelu ja taiteellinen työ kuten soittaminen, säveltäminen, kirjoittaminen, maalaaminen ja muovailu voivat tuottaa voimakkaan ja miellyttävän keskittymisen. Tällaisesta sisäsyntyisestä keskittymisen tilasta käytetään joskus nimitytä flow. Etenkin silloin kun toimintatila tuntuu ylläpitävän itse itseään, tietoisen itsen kokeminen voi jopa heikentyä. Flow-tilassa olemme hyvin keskittyneitä, mutta oudosti matalammalla tietoisuuden tasolla.
Onko keskittyminen sitten ylipäätään erillinen ja itsenäinen aivojen toimintatila, vai onko se jotain muuta? Ehkäpä kyseessä onkin toiminnassa ilmenevä piirre, joka syntyy silloin, kun siirrytään rennosta perustilasta johonkin tietoisesti ohjattuun tavoitteelliseen toimintaan. Psykologit ovat käytännön syistä tutkineet erityisesti ongelmanratkaisua: sitä on helppo tutkia. Mutta esimerkiksi soittaminen, lukeminen, piirtäminen ja käsitöiden tekeminen ovat myös aktiivista ja tietoista toimintaa, joihin liittyy keskittyminen. Keskittyminen näyttääkin olevan tarkoituksenmukainen piirre, joka suojelee kulloinkin käynnissä olevaa toimintatilaa keskeytyksiltä. Tiedämme kokemuksestamme hyvin, mitä keskittyessä tapahtuu. Lakkaamme reagoimasta ulkoisiin ärsykkeisiin, jos ne eivät ole voimakkaita. Emme juurikaan huomaa, mitä ympärillämme tapahtuu, ja jopa tietoisuutemme omasta itsestämme on heikentynyt. Pikemminkin mielemme sisällön korvaa se toiminta, johon olemme uppoutuneet.
Mielessämme näyttää myös olevan aivan erityinen toimintatilojen luokka, jolla ei ole yleispätevää nimeä. Voisimme sano sitä aktiiviseksi tarkkailuksi. Esimerkkejä siitä ovat keskustelun seuraaminen, lukeminen ja jo mainittu elokuvien ja videoesitysten katselu. Myös nämä toimintatilat tarvitsevat suojaa häiriöitä vastaan, joten niihin liittyy keskittyminen ja tietoisuuden alentunut tila. Viimeksi mainittu tietoisen itsen roolin vaimeneminen on kiinnostava ja jopa ristiriitainen asia. Suorittaessamme tietoisesti käynnistettyä keskittynyttä toimintaa tietoisuutemme taso alenee. Selitys on yksinkertainen. Käynnissä oleva tietoisen toiminnan tila tarvitsee suojaa myös omia ajatuksiamme vastaan.
Sosiaalinen media on varsin uusi asia, mutta se kuuluu selvästi kuvaamaamme aktiivisen tarkkailun toimintatilojen ryhmään. Se saa käyttäjänsä keskittymään ja alentaa tietoisuuden tasoa. Poikkeuksellista siinä on tarkkailun aikajänne. Siinä käyttäjä seuraa itse rajaamansa mediasfäärin tapahtumia, mutta nuo tapahtumat eli uudet päivitykset ilmaantuvat sekuntien, minuuttien ja jopa päivien välein. Siksi sosiaalisesta mediasta muodostuu eräänlainen taustatoiminta, joka aktivoituu joko halutessamme tarkistaa mediatilanteen, tai ääni-ilmoituksista. Tiedämme, kuinka kännykän piippaus voi hetkessä käynnistää aktiivisen tarkkailun toimintatilan.
En ole maininnut sanaa mindfulness, josta käytetään myös sanaa tietoisuustaidot. Kyseessä ei ole mikään uusi asia, sillä sen pohjana on ikivanha meditaation perinne. Psykologit ja jopa neurologit ovat tosiasiassa olleet jo pitkään kiinnostuneita meditaatiosta, ja sitä on tutkittu intensiivisesti. Tässä yhteydessä näen, että kyseessä on mielen perustilan laajennus tai sille rinnakkainen tila. Ne ovat myös sisäisesti ristiriitaisia, koska ne näyttävät edellyttävän keskittymistä. Täytyy siis keskittyä päästäkseen tilaan, jossa ei keskity mihinkään. Mindfulness ja meditaatio ovat uskoakseni hyödyllisiä, ja ennen kaikkea näen niissä terapeuttisia arvoja.
Tämän kirjoituksen aiheeksi valitsin keskittymisen kyvyn, sillä se näyttää olevan sekä arvokas resurssi että uhanalainen ilmiö. Keskittyminen on mielen produktiivisen toiminnan edellytys, siksi se on niin suunnattoman tärkeää. Opiskelu edellyttää keskittymistä, ja aivan erityisesti sitä tarvitaan korkeakoulutasolla. Vakava ja tuloksellinen tieteellinen työ on mahdotonta ilman pitkäkestoista keskittymistä. Monissa ammateissa tehdään keskittymistä edellyttävää työtä. On esitetty mielipiteitä, joiden mukaan ihmisten kyky keskittymiseen on heikentynyt, ja erityisesti ollaan huolestuneita nuorten ihmisten ja lasten keskittymistaidoista. Tiedämmehän, että opiskelu on väylä mielekkääseen elämään ja hyviin ammatteihin. Sitä paitsi yhteiskunnassamme tarvitaan yhä paremmin ja yhä korkeammalle koulutettuja ihmisiä.
Onko huoli yleisestä keskittymiskyvyn heikkenemisestä todellinen? Toistaiseksi en ole nähnyt asiaa koskevaa luotettavaa tutkimustietoa, ainoastaan erilaisia arveluja. Niiden perustana on rajusti lisääntynyt sosiaalisen median käyttö ja lukemisharrastuksen väheneminen. Entä mikä on oma mielipiteeni? En osaa syyttää suorastaan sosiaalista mediaa, samanlaisia syytöksiä on esitetty aikanaan äänilevyteollisuutta, elokuvia ja televisiota vastaan – ja ilmeisen aiheetta. On kyllä totta, että sosiaalinen media näyttää vievän aikaa lukuharrastukselta, ja SE voi olla huolestuttavaa.
Voiko keskittymistä sitten opetella ja kehittää? Mielestäni voi, sillä huomattava osa kognitiivisista ja sosiaalisista kyvyistämme on opittuja. Ja tiedämme että aivot kehittyvät, harjaantuvat ja muovautuvat jatkuvasti. Joten kyllä, mielestäni keskittymiskykyä voidaan kehittää ja harjoitella. Pidän lukemista erittäin hyvänä harjoituksena ja suosittelen sitä lämpimästi. Erilaiset lukupiirit tuovat harrastukseen sosiaalista ulottuvuutta ja laadullista kehitystä, niitä tulisi myös edistää. Ja kyllähän keskittymistä myös tietoisesti edistetään. Kun pohditaan koulunkäyntiä, huomattava osa lähiopetusta näyttäisi tähtäävän keskittymiskyvyn kehittämiseen. Alaluokilla opetuksen tärkein anti onkin opettaa oppilaat keskittymään oppitunnin ajaksi olemaan paikallaan ja seuraamaan opetusta.
Kun olin työelämässä, olin joskus ideoimassa tutkijakoulutusta. Puoliksi leikillämme ideoimme myös eräänlaista tutkijoiden samuraikoulutusta. Siinä ei olisi ollenkaan tieteellistä sisältöä, vaan se keskittyisi metataitoihin. Olennaista olisi ollut keskittymisharjoitukset, käyttäytymisharjoitukset ja kurinalaisuus. Emme kuitenkaan kokeilleet toteuttaa tällaisia kursseja, vaikka olisi varmaan pitänyt. Kurista puhuminen on kovin vanhanaikaista, mutta oikeasti tarvitsemme sekä itsekuria että itsekurittomuutta. Olin kyllä järjestämässä luovuuskoulutusta, ja se taas on olennaisesti kurittomuuskoulutusta.
