Uusi teknologia vaatii kehittyäkseen hyvän koulutustaustan ja tieteellistä tutkimusta, mutta ennen kaikkea se kehittyy ihmisten sosiaalisena toimintana. Esimerkit kehittyvien maiden avustushankkeista ovat olleet paljastavia. Teknologiaa ei voi tuoda, sillä se ei juurru, ei kasva eikä lisää talouden tuotosta – ellei teknologiaa ota vastaan, kehitä ja hyödynnä koulutettu ja motivoitunut kansakunta, joka on siitä kiinnostunut. Ja nyt tarkoitan kansakunnalla ihmisyhteisöä, joka toimii yhdessä ja jakaa yhteisiä kulttuurisia arvoja. Se ei aina ole sama asia kuin valtio, ne kun ovat usein poliitikkojen ja diktaattorien luomuksia, joilla on vähän elinvoimaa.
Suomi astui elektroniikan aikakauteen vähitellen 1960- luvulta alkaen, ja nyt tuo muutos tunnustetaan suureksi menestykseksi. Syntyi uudenlaista teollisuutta ja talouden tuottavuus lisääntyi. Erityisesti niin sanottu Nokian ihme auttoi vetämään kansakunnan kuiville kauheasta lamasta 1990-1995. Nokiasta kasvoi tuon vuosikymmenen loppuun mennessä maailman johtava elektroniikkayritys, joka oli jonkin aikaan myös maailman arvokkain yritys. Se olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi povailtu 1980-luvulla. Mutta: olihan siinä mukana muitakin. Brechtiä siteeraten: ”- Cesar löi Gallialaiset”.” - No kai hänellä edes kokki oli mukanaan?”
Tekniikkaa ei luoda eikä kehitellä matemaattisia yhtälöitä pyöritellen tai laskutikkua näpräten (laskutikku lienee tämän päivän ihmisille jo jokseenkin outo laite). Tekniikka koostuu erilaisista konkreettisista asioista, ja sen kehittämiseksi ja omaksumiseksi sellaisia täytyy hankkia. Insinöörin pitää liata kätensä, leikkiä työkaluilla, materiaaleilla, komponenteilla ja mittalaitteilla. Tekniikka virtaa vapaasti ympäri maailmaa ja eri maiden välillä, ja noita virtoja ohjailee ihmisten innostus uusiin asioihin. Ja myös nuorten ihmisten, yleensä uuden tekniikan taustalla on amatööritoimintaa. Esimerkiksi liikemiehet eivät noin vain päättäneet perustaa lentoyhtiöitä. Sen sijaan innostuneet amatöörit rakentelivat vuosikymmeniä kömpelöitä lentolaitteitaan kunnes ne vähitellen nousivat yhä korkeammalle ja alkoivat pysyä ilmassa yhä pidempään.
Elektroniikan eräs taustatekijä Suomessa oli radioamatööritoiminta. Se oli kiehtovaa, amatöörit rakentelivat vastaanottimia ja lähettimiä. Ja siihen he tarvitsivat erilaisia osia. Niitä hankittiin ulkomailta, niitä tehtiin itse, ja pian syntyi myös kauppoja, jotka hankkivat osia ulkomailta ja myivät niitä harrastajille. Ja vähitellen osa noista harrastajista alkoi valmistaa radioita ja muitakin laitteita ja myydä niitä kuluttajille. Näin se sujuu, ”korkeateknologinen innovaatio”.
Nuori, sodasta selviytynyt Yrjö Saraste oli monien muiden tapaan kiinnostunut radioista, mutta hän huomasi myös, miten vakava pula vallitsi radion osista ja tarvikkeista. Hän saikin idean: hän perustaisi tukkuliikkeen, joka hankkisi noita tavaroita suuria määriä ja myisi niitä postimyynnillä suomalaisille kauppiaille. Liikkeen nimeksi tuli Radio-Mikro (Radio Oy oli jo varattu). Aluksi liike koki vaihteleva vaiheita, ja oli välillä jopa kuilun partaalla. Näin se usein menee. Sitten toiminta vakiintui ja alkoi voimistuva kasvu. Mikrosta tuli merkittävä toimija kansallisella elektroniikkasektorilla, ja erityisen vahva oli sen vaikutus elektroniikkaharrastajille ja myöhemmin kuluttajille. Sen toiminnan ydin oli edelleen toimia elektroniikkatarvikkeiden ja myöhemmin kuluttajatuotteiden maahantuojana ja tukkukauppiaana. Siksi sen julkinen näkyvyys oli paljon sen merkitystä vähäisempi. Mikro tosin avasi myös myymälöitä kuluttajia varten, mutta niiden myynti oli vain pieni osa kokonaisuudesta.
On syytä kertoa hieman radio- ja elektroniikka-alan kaupankäynnistä 1960- luvulla. Perinteisesti radioliikkeet olivat hienosti sisustettuja myymälöitä, joissa siisteihin pukuihin pukeutuneet myyjät odottelivat asiakkaita ostamaan ylihinnoiteltuja radioita ja levysoittimia. Koko ala oli vahvasti kartellisoitunut ja hintataso oli sen mukainen. Saraste ei voinut sitä hyväksyä. Hänen periaatteensa oli hankkia suuria määriä edullisia tuotteita ympäri maailmaa. Liiketoiminnan idea ei ollut korkeat katteet vaan suuri myyntivolyymi. Se oli aikanaan uutta ja kumouksellista. Samaa ideaa noudatti Suomessa Kalle Anttila, ja myöhemmin esimerkiksi Ikea ja Biltema. Tällainen toimintatapa oli tietenkin myrkkyä kartellikauppiaille, ja Saraste sai paljon vihamiehiä. Kartellit olivat jo silloin virallisesti kiellettyjä, mutta viranomaiset eivät puuttuneet niihin. Radio-Mikron toimintaa yritettiin monin tavoin haitata ja estää, ja siitä kanneltiin. Suomea väitetään korruptiovapaaksi maaksi, mutta tämä historia kertoo jotain aivan muuta.
Radio-Mikron asiakkaille toimituissa tuoteluetteloisa tuotteita oli alusta lähtien paljon, jo vuoden 1956 luettelossa niitä oli 5000. 1970-luvulta lähtien tärkeäksi toimintatavaksi muodostuivat legendaariset ja omintakeiset kiertokirjeet jälleenmyyjille. Yrjö Saraste laati ne itse, niissä esiteltiin myynnissä olevien tuotteiden kuvia hintatietoineen. Kiertokirjeissä oli joskus lyhyitä, humoristisia ja suorasukaisia viestejä. ”Heikon näköinen tuote, hinnoitelkaa sen mukaan”. ”Jos ette tiedä mikä tämä on, älkää tilatko” tai jopa ”Emme tiedä mikä tämä on, jos tiedätte, ostakaa”. Kiertokirjeissä oli selvät ohjeet: ”Vain jälleenmyyjille, ei saa näyttää kuluttajille”. Kiertokirjeitä toimitettiin kuitenkin myös yliopistoihin, ammattiopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Näin tieto uutuuksista levisi laajasti, innokkaat opiskelijat ja amatöörit saivat ainutlaatuisen näköalan teknologiaan käytännön tasolla. Mitä kaikkea maailmassa on saatavana, ja mitä ihmeellistä sillä saattaisi saada aikaan. Radio-Mikro julkaisi kaikkiaan vajaa 500 kiertokirjettä. Kaikkia tuotteita ei mitenkään voitu esitellä kirjeissä, sillä varastossa saattoi samaan aikaan olla jopa 30 000 tuotetta.
Elektroniikkaharrastajia oli paljon, sillä kauppojen korkeat kartellihinnat motivoivat rakentamaan laitteita itse. Tällä tavoin Mikro oli luomassa sosiaalista pohjaa elektroniikkateollisuuden nousulle. Kun henkilökohtaiset tietokoneet ilmaantuivat markkinoille, Mikro alkoi mainostaa niitä ja tuoda niitä maahan. Erityisen tärkeä oli vuonna 1982 esitelty legendaarinen Commodore-64, Radio-Mikro oli sen tärkein maahantuoja.
Kiertokirjeistä käy selville, miten Mikro esitteli varhaisessa
vaiheissa suomalaisille sellaisia uutuuksia kuten sähköhammasharjat,
kodin palovaroittimet, radiopuhelimet (ennen kännykkäaikaa),
taskulaskimet, kelloradiot ja digitaaliset rannekellot, C-
kasettisoittimet, autosoittimet, korvalappusoittimet, videonauhurit,
elektroniikkapelit, videopelit, harrastustietokoneet ja
henkilökohtaiset tietokoneet. Elektroniikan kehityksen eturintama
näkyi Mikron kiertokirjeissä ennen kun se alkoi näkyi
kaupallisissa mainoksissa ja julkisuudessa. Tuoteluetteloissa
esiteltiin myös uusimmat elektroniikan komponentit, paljon ennen kun
ne ilmaantuivat varsinaisiin tuotteisiin. Edellä mainittiin
amatööri- ja harrastuspohjan merkitys innovaatioiden nousulle. Radio-Mikro oli oman toimintansa kautta informoimassa ja varustamassa
useita harrastelijasukupolvia: radioamatöörit,
elektroniikkarakentelijat ja tietokonenörtit.
On jokseenkin mahdotonta arvioida, mikä oli Radio-Mikron merkitys
Suomen teolliselle nousulle 1900 luvun loppuvuosikymmeninä. Sitä ei
ole tutkittu, enkä oikein edes tiedä, miten sitä voisi tutkia.
Yrjö Saraste oli persoonallinen yritysjohtaja, sekoitus perinteistä tyyliä ja ennakkoluulottomuutta. Hän oli valtavan työteliäs, vaativa, suorapuheinen ja usein ehdoton ja jyrkkä – mutta myös käytännöllinen. Tärkeintä oli, että työntekijä oli aloitteellinen ja hoiti hommansa, muulla ei ollut niin väliä. Sotilaskielellä sanottuna Saraste johti edestä ja esimerkillä. Siitä kertoo seuraava tapaus. Varastolle tuli paljon lähetyksiä, ja oli tärkeää että käytetyt pahvilaatikot litistettiin, jotta ne veisivät vähemmän tilaa. Työntekijöiltä se saattoi usein jäädä tekemättä. Kerran toimistolle tuli yllättäen joukko japanilaisten tehtaiden edustajia. He halusivat tavata henkilökohtaisesti tärkeän liikekumppaninsa, ja kysyivät kohteliaasti: ”Onkohan johtaja Saraste tavattavissa”? ”Kyllä vain, hän on tuolla roskalavalla litistämässä pahvilaatikoita”. On mahdotonta kuvitella, mitä jyrkkään sosiaaliseen hierarkiaan tottuneet japanilaiset mahtoivat ajatella.
Radio-Mikro kaatui pankkikriisiin ja sitä seuranneeseen suureen lamaan. Syynä ei ollut liiketoiminnan huono menestys. Päin vastoin, laman aikana ja oikeastaan sen seurauksena edullisten tavaroiden kauppa kävi erittäin hyvin. Mutta pankit iskivät silmänä Mikron hallussa olleeseen kiinteistöön ja varastoon täynnä arvokasta tavaraa. Ne piti ryöstää tilkitsemään pankkien vuotavia taseita – turhaan, niin kuin nyt tiedetään, nurin pankit menivät kuitenkin.
Maija Saraste, Yrjö Sarasteen tytär, on kirjoittanut erinomaisen kirjan Radio-Mikrosta. Siinä kerrotaan yrityksen historian monet vaiheet, ja kuvataan Yrjö Sarasteen omalaatuista johtamistyyliä ja monia yrityksessä toimita henkilöitä. Kirja tarjoaa näköalan vuosikymmenen takaisen Suomeen, ja se kuvaa myös kaupankäynnin ja teknologisen maiseman muuttumista ja uudistumista. Se kertoo siitä, kuinka elektroniikka mullisti Suomen ja rakensi pohjaa myöhemmälle menestykselle.
Kirjan rikas kuvitus perustuu vanhoihin valokuviin sekä Mikron kiertokirjeisiin ja markkinointimateriaaliin. Kauniin ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala.
