keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Nikolain kellareissa

Aloittaessani opinnot Teknillisessä korkeakoulussa syksyllä 1968 opinto-ohjelmaan kuului pakollisena osana konepajaharjoittelu. Se on epäilemättä vanha perinne. Konetekniikka on aikanaan ollut teollisuudessa perustavia toimintamuotoja, suorastaan sen ydin. Ovathan juuri koneet teollisen vallankumouksen keskeinen ikoni. Mieluummin kuin se, miten ja mihin niitä käytetään. Ja jotenkin ymmärrän tätä perinnettä oikein hyvin. Tulevien insinöörien on hyvä tutustua siihen, millaisissa oloissa heidän luomuksiaan valmistetaan ja käytetään. On myös ylipäätään hyödyllistä tutustua työnteon ja tavallisten ihmisten maailmaan. Ja varmaan se oli paikallaan erityisesti vanhojen aikojen herraskaisille opiskelijoille. Konepajoja ei toki minun opiskeluaikanani enää kaikille teekkareille riittänyt, joten mikä tahansa tehdas kävi, ja hommaa sanottiin myös miljööharjoitteluksi. Niinpä minäkin työskentelin kaapelitehtaassa, panimossa ja elektroniikkatehtaassa.

En tiedä onko tilanne Suomessa jollain lailla erityisen oikeudenmukainen ja tasapuolinen, sillä teekkarin työ harjoittelijana oli aivan tavallista tehdastyötä vailla mitään etuoikeuksia tai helpotuksia. Jopa päinvastoin, väitettiin että teekkareille varattiin joissain tehtaissa inhottavimmat hommat. Joillain sellutehtailla teekkarit on pantu nuohoamaan soodakattilaa, ja itsekin pääsin Kaapelitehtaalla jynssäämään liuottimilla öljykaapelista pois asfalttilakkaa (ks. kirjoitus Öljykaapelia ja erikoismiehiä). Lieneekö ollut proletaarista kaunaa. Ehkä Saksassa oli sama perinne, eräs vanhempi kollega kertoi minulle olleensa saksalaisessa kaivoksessa harjoittelijana, ja ihmetteli vieläkin, miten selvisi sieltä hengissä.

Minä sitten olin yhden kesän Sinebrychoffin panimolla Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut ihan duunarihommaa, vaan olin suunnittelukonttorissa nimikkeellä ”nuorempi konstruktööri”. Se oli hommaa, jota olisi normaalisti tehnyt joku teknikko. Ja nyt pitää hieman selittää, koska teknikkoja ei enää ole. Teknikko on käynyt läpi kolmevuotisen opinto-ohjelman, vaativuudessa tutkinto on ammattikoulun ja insinöörin välissä. Rakennusalalla teknikon nimike on rakennusmestari. Yleensä teknikot työskentelivät suunnittelu- tai työnjohtotehtävissä. Teknikkojen koulutus loppui, kun ammattikorkeakoulut luotiin 1990-luvulla. Minun työtovereinani suunnittelukonttorissa olikin kaksi teknikkoa. Hyvin minä heidän kanssaan pärjäsin, asiallisia miehiä.

Töissä on tietysti aina joku arvojärjestys. Nuoremman konstruktöörin piti pitää huolta kopiokoneesta. Se oli pitkänomainen laite, jolla otettiin enintään noin metrin levyisiä kopioita. Usein kopiot olivat kuitenkin pienempiä, jopa A4 - kokoisia. Tämä valokemiallinen laite toimii seuraavasti. Alkuperäinen läpikuultava originaali, niin sanottu transparentti ja valoherkkä kopiopaperi laitetaan päällekkäin ja syötetään koneen rullien väliin. Paperit kulkevat ensin ultraviolettilampun alta. Sitten valottunut kopiopaperi sukeltaa kehitysnestettä sisältävään altaaseen. Lopuksi kaksi rullaa pusertaa ylimääräisen kehitteen pois, ja kopio laitetaan kuivumaan Ultraviolettivalotuksen ansiosta konetta ei tarvitse käyttää pimiössä, normaali valaistus riittää. Tosin kopiopaperit piti säilyttää valonpitävissä laatikoissa, ne otettiin esiin vasta juuri ennen käyttöä.

Konttorin toiminta pyöri pitkälle piirtämis- ja kopiointiprosessin ympärillä. Alkuperäispiirustukset eli transparentit piirrettiin läpikuultaville kalvoille. Piirrokset tehtiin mustalla tussilla ja putkiteräkynällä, joka kulkee nimellä Rapidograph eli ”Rapido”. Se on legendaarinen työkalu, siihen saa teriä eri paksuisia viivoja varten, 0,1 mm levyisistä aina yhteen millimetriin asti. Rapidolla piirtämisen opettelu kuului aikanaan insinöörikoulutukseen ja mainostoimistotkin käyttivät sitä. Monet graafikot ja sarjakuvapiirtäjät käyttävät Rapidoa edelleen. Piirtämistä varten jokaisella piirtäjällä, minullakin, oli piirustuskoje. Se on kalteva pöytä johon voi kiinnittää aina A0 kokoisia piirustuspapereita (noin 85x120 cm). Pöydän päällä liikutellaan vipumekanismiin kiinnitettyä kulmaviivoitinta, jonka saattoi kääntää eri kulmiin asteen välein. Piirrokset siis tehtiin tussilla transparenteille. Kopiokoneella saattoi tehdä transparenteista myös uusia transparentteja. Muutokset piirustuksiin tehtiin seuraavasti: ensin kopioitiin uusi transparentti, sitten poistettiin siitä turhat viivat terällä raaputtamalla, ja lopuksi piirrettiin tussilla muutokset. Ennen tietokonegrafiikan aikaa työ oli tosiaan joskus hieman vaivalloista. Selostin tätä piirtämishommaa aika pitkään, koska tämä on katoavaa kansanperinnettä. On hyvä tietää kaikenlaisia asioita.

Illalla työpäivän jälkeen nuoremman konstruktöörin eli minun piti laskea kopiokoneesta vanha kehitysneste pois ja pestä kone puhtaalla vedellä. Pahoin pelkään, että neste laitettiin viemäriin. Tosin onneksi se taisi olla laimeaa ammoniakkiliuosta, siis ei erityisen vaarallista. Aamulla piti tulla töihin ennen muita ja laittaa uusi kehitysneste koneeseen. Työhöni kuului aika paljon kopioiden ottamista. Suunnittelutoiminnan ytimessä oli piirustusarkisto. Se oli suuri lipasto, jonka laatikoissa pidettiin alkuperäisiä piirustuksia. Jos tehtaalla tehtiin isompia korjauksia tai muutoksia, teknikko teki siitä piirustuksen, ja minä kopioin sen ja toimitin työmiehille. Pian aloin saada myös piirustustehtäviä. Teknikot tekivät luonnoksia lyijykynällä ja minun työni oli tehdä lopullinen mittapiirros piirustuskojeella ja Rapidolla.

Työjaksoni oli kesällä 1969, ja tuo aika oli hyvin tärkeä panimoille. Keskiolut oli vapautettu uudenvuoden yönä, ja sen menekki ylitti kaikki odotukset. Panimot tekivät olutta ”putket punaisina” eli niin paljon kuin koneista suinkin irti sai, ja janoinen kansakin teki parhaansa. Siksi käynnissä oli jatkuvasti hankkeita, joilla kapasiteettia kasvatettiin. Minulle mieluinen työ oli eräs kolmosoluen etiketti. Taiteilija oli sen suunnitellut, ja minun piti piirtää luonnos siististi puhtaaksi rapidolla. Siinä oli kultaisella pohjalla tyylitelty kolmosen numero ja jotain tekstejä. Oli jännittävää tehdä ”massatuote”, tosin ikävä kyllä, tuota etikettiä ei paljoa käytetty.

Toinen työ jäi myös mieleeni, koska sain tehdä sen oman pääni mukaan. Pullottamossa otettiin käyttöön uusi pullonpesukone, ja minun piti suunnitella, miten koneelle vedetään lipeäputki. Pesulipeä tuli paria kerrosta alempaa kellarissa olevasta lipeäsäiliöstä. Minä siis hiippailin tehtaalla pari päivää mittanauhan ja luonnoslehtiön kanssa. Sitten etsin piirustusarkistosta noiden tilojen pohjapiirrokset, kopioin niistä transparentit ja piirsin niihin lipeäputken vetoreitin. Viikon päästä kävin tehtaalla katsomassa, miten lipeäputki oli asennettu. Pitihän se arvata. Työmiehet oli vetäneet putken oman päänsä mukaan eli fiksummin. Näin ihminen oppii.

Työpaikkani oli kiinnostava ja ainutlaatuinen, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Se oli puhdasta nostalgista teollisuushistoriaa. Nikolai Sinebrychoff oli pitänyt Viaporin venäläisessä varuskunnassa pientä panimoa ja ravintolaa. Vuonna 1819 hän sai luvan perustaa panimon Helsinkiin. Hän osti seitsemän hehtaarin alueen Hietalahden torin vierestä. Sinne hän rakennutti panimorakennuksen kellareineen sekä itselleen asuintalon. Loppu alueesta rakennettiin puistoksi, mitä se on vieläkin. Panimon tunnelmallisin osa oli vanha keittämö. Sen suurissa kuparikattiloissa porisi pahanhajuista mäskiä, ja seinien vieressä odotti suuri määrä ihanalta tuoksuvia humalasäkkejä. Tietenkin siellä kerrottiin asiaan kuuluvaa kauhutarinaa. Yövuoron aikana joku työntekijä olisi pudonnut mäskikattilaan, ja löytynyt kattilan pohjaa siivottaessa vasta viikkojen kuluttua, kun keitetty mäski oli ajat sitten käytetty olueksi ja mennyt kauppoihin (vastaavaa tarinaa kerrotaan paperitehtailla: yövuorolainen olisi pudonnut pulpperiin, ja tonneittain paperia oli hävitetty kun siinä oli veriviiruja).

Vaikuttavin osa panimosta oli maan alla. Käymiskellarit levisivät laajalle tehdasalueen alle. Suurimat kellariholvit oli nimetty joko omien tai tsaarin perheenjäsenten mukaan kuten Anna ja Maria. Joissain holveissa oli suuria kaakeloituja altaita täynnä käyvää, kuohuvaa olutta. Suurimman tilan holveissa veivät suljetut jälkikäymistankit. Se oli valtaava labyrintti, ja uutta työntekijää varoiteltiin eksymisestä. Jotkut onnettomat olivat kuulemma harhailleet siellä päiväkausia. En ihan siihen uskonut, mutta olin kuitenkin sen verran huolissani, että kun joskus jouduin holveissa käymään, etsin arkistosta kellarien pohjapiirustukset ja kopioin niistä itselleni kartan.

Alkoholipolitiikan takia olueeseen suhtaudutaan Suomessa tunteenomaisesti ja jonkin asteen huumeena, mitä se tietenkin onkin. Kuitenkin olutta valmistetaan, ja heikot ihmiset sitä työtä vain tekevät. Panimolla luontaisetuihin kuului, että tehtaan tuotteita sai työaikana juoda vapaasti, kuten virvoitusjuomia, vissyä ja pilsneriä. Sitä varten käytävillä oli jääkaappeja. En erityisesti pidä virvoitusjuomista, joskus hain greippijuomaa tai Siff-kolaa. Vahvempaa olutta oli tehtaalla käytännössä kaikkialla, mutta ei sitä tietenkään saanut juoda tai viedä kotiin. Kotiin lähtiessä piti kulkea vartiokopin ohi ja painaa se vieressä olevaa nappia. Jos laitteeseen syttyi punainen valo, piti mennä koppiin kassitarkastukseen. Oli yleisesti tunnettua, että kellareissa työskentelevät miehet kyllä maistelivat. Kilometreittäin olutputkia kierteli kellareissa, ja työmiehet osasivat kertoa, missä oli niin sanottu motti. Se oli joku tulppa tai proppu, josta jakoavaimella kiertämällä sai laskettua herkkujuomaa mukiin. Työnantaja kyllä yritti silloin tällöin poistaa suosituimpia motteja käytöstä hitsaamalla niitä kiinni. Mutta ovelat duunarit löysivät aina uusia.

Hieman minua vanhempi serkkuni oli sattumalta ollut tehtaalla duunarina. Hän kertoi, että kellareissa ei oltu oluen maistelun suhteen kovin tarkkoja. Työ kellareissa ei ollut mitenkään miellyttävää. Piti olla päivät pitkät maan alla kosteissa ja viileissä kellareissa, ja joissain paikoissa hiilidioksidi kirveli silmiä. Työ oli pikku korjauksia ja ennen kaikkea tankkien ja altaiden kuurausta. Sinne ei ollut helppoa saada työvoimaa. Serkkuni mukaan sääntö oli, että jos pääsi työvuoron jälkeen omin jaloin maan pinnalle sai tulla seuraavana aamuna takaisin. Joskus kielletyn juoman himo meni liiankin pitkälle. Kellarissa tehtiin kerran betonivalutyötä. Betonia myllytettiin pihalla, ja sitä kärrättiin vaunuilla alas kellariin. Sattui niin, että kun vaunu palasi kellarista, se olikin täynnä olutta. Siihen päättyikin sen porukan työrupeama.

Harjoittelukauteni lopulla pääsin mukaan isompaan hankkeeseen. Tehtaalle oli hankittu uusi ja tehokas pullotuskone. Se oli eräänlainen valtava karuselli, joka täytti ja korkitti muistaakseni jopa muutamia tuhansia pulloja minuutissa. Konetta varten halliin piti rakentaa kuljetuslinjasto, joka pystyi syöttämään riittävästi pulloja ja pullokoreja koneelle ja sieltä pois. Kuljetinsysteemiä suunnittelemaan oli palkattu konsultti, ja minut määrättiin toimimaan hänen apunaan. Konsultti alkoi laatia piirustuksia, ja metallimiehet ryhtyivät kokoamaan kuljettimia niiden mukaan. Siitä piti muodostua mutkitteleva ratojen systeemi, jossa oli vuorotellen hihnakuljettimia, rullakuljettimia ja rullaratoja. Minä toimin apuna tekemällä piirroksia konsultin luonnoksista ja ottamalla kopioita työmiehille. Koska teknisen piirtämisen luonne ei varmaan ole monellekaan tuttua, avaan sitä hieman. Yleensä luonnos eli skissi esittää periaateratkaisua. Siitä pitää sen jälkeen tehdä mittapiirros eri projektioissa eli eri sunnista katsottuna. Mittapiirroksessa huomioidaan eri osien todelliset mitat ja sijainnit. Siis rullat, hihnat, moottorit, rautatangot, akselit, laakerit ja muut osat piirretään oikeassa mittakaavassa ja oikeisiin pakkoihin. Mittapiirros paljastaa, onko luonnos toteuttamiskelpoinen ja mahtuuko rakenne sille varattuun tilaan. Samalla mittapiirros toimii työohjeena metallimiehille, jotka rakentavat sen esittämän kohteen. Mutta rakenteen lopullinen toimivuus selviää vain kokeilemalla.

Pian ratoja sitten alettiin kokeilla, mutta kokeilu ei sujunut kovin hyvin. Olutkorit jumittuivat, ruuhkaantuivat ja putoilivat välillä lattialle. Ratoja purettiin, korjattiin ja siirrettiin, yhä uudelleen. Konsultin työpäivät pidentyivät. Hän jäi töihin kun lähdin illalla kotiin ja oli paikalla aamulla kun tulin töihin. Joskus hän pyysi minua ylitöihin. Konsultti alkoi stressaantua, hän poltti ketjussa tupakkaa, ja huomasin, että hän alkoi haista viinalle. Se oli masentavaa, hän oli selvästi ottanut työn, johon hänen kykynsä eivät riittäneet. Hanke alkoi muuttua hänelle henkilökohtaiseksi katastrofiksi. En nähnyt miten kaikki päättyi, sillä harjoittelujaksoni päättyi ja palasin opiskelemaan.

Akateemisessa maailmassa tekniikan opiskelijoiden status ei ole kovin korkealla – tai siltä minusta opiskeluni aikaan tuntui. Väheksyntä, jos sellaista oikeasti on, johtuu luultavasti tietämättömyydestä. Toisaalta insinöörikoulutus voi joskus hyvinkin olla elämyksellistä ja elämämakuista. Jos akateemiset humanistit tietäisivät millaista se on, he voisivat olla jopa kateellisia. Minä olisin heidän asemassaan. Lääkärien koulutus on hieman saman tapaista. Se voi sisältää dramatiikkaa ruumiinavauksineen ja sairaalajaksoineen, ja aiheesta onkin kirjoitettu kiinnostavia ja nautittavia romaaneja. Joten miksi joku ei dokumentoisi ja jopa dramatisoisi myös insinöörikoulutusta?

Itse asiassa huomaan tehneeni sitä blogikirjoituksissani. Joten tässä seuraa yhteenvetoa ja mksei myös luonnos romaaniksi. Tämä kirjoitus kuvaa harjoittelua olutpanimossa. Harjoittelujaksoa kaapelitehtaassa on kuvattu kahdessakin kirjoituksessa. Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee  kuvaa työntekoa hanttimiehen apulaisena, ja Öljykaapelia ja erikoismiehiä kertoo nimensä mukaisesti öljykaapelin valmistamisesta. Elektroniikkatehtaassa työskentelyä kuvaa juttu Naisen logiikka – ja miehen. Myös diplomityön tekemiseen voi sisältyä jännitystä ja jopa dramatiikkaa. Siitä kertoo tarina Teräksen hehkussa.

Sinebrychoffin panimo oli rakennushistoriaa ja teollisuushistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Hietalahden panimo kävi ahtaaksi laajenevalle yhtiölle, ja toiminta siirtyi Keravalle vuonna 1992. Sinebrychoffit olivat kulttuuria rakastavia ja edistysmielisiä teollisuusmiehiä, jotka suhtautuivat suopeasti työväkeensä. Heidän kaunis asuinrakennuksensa toimii kotimuseona ja taidemuseona, siellä vierailu on elämys. Ja vierailun jälkeen sopii vaikka levähtää Sinebrychoffin puistossa.