torstai 2. syyskuuta 2021

Tekniikan lisälehdet

Jokin aika sitten laadin kirjoitusta yliopisto-opiskeluun tehdyistä ja suunnitelluista rajoituksista (ks tarkemmin: Ikuinen ylioppilas ja ikuinen opiskelija). Pohdin sekä omaa opiskeluani puoli vuosisataa sitten, sekä yleisemin tuttavieni ja lasteni kokemuksia. En tunne suurtakaan ymmärrystä tällaisia opiskelun tehostamissuunnitelmia kohtaan. On mahdollista, että opiskeluaikojen lyheneminen ja opinto-ohjelmien rajoittaminen kapeiksi putkiksi saattavat tuottaa kirjanpidollisia säästöjä. Mahdollista mutta ei välttämättä edes totta, sillä putkesta putoavat opiskelijat ovat toiseen vaakakuppiin sijoittuvia kirjanpidollisia tappioita. Sen lisäksi näistä säästötoimista aiheutuu mittavia sivistyksellisiä tappioita ja osaamistappioita. Niiden taloudellinen arviointi ei vain ole niin yksinkertaista, että siihen riittäisi kamreerien taidot.

Sitä paitsi voisin ehdottaa vielä tehokkaampia säästötoimia. Rohkenen tehdä sen nyt, koska olen varma, että valtion rahakirstujen vartijat ovat jo suunnitelleet niitä. Joten tässä niitä tulee. Lakkautetaan pienet yliopistot. Pienen tiedekunnat voisi myös lopettaa. Asetetaan ylipistoille myös niin korkeat lukukausimaksut, että vain varakkaista perheistä tulevat nuoret uskaltavat harkita akateemista uraa, ja näin saadaan koulutukseen ”parempaa” väestöainesta. Samalla voitaisiin poistaa yliopistoista sellaiset tiedekunnat, jotka eivät tuota innovaatiota. Jos joku ei huomaa, tässä poljetaan nyt renessanssialalta periytyvää sivistysihannetta ja pohjoismaista demokratiaa vuosisatoja kantanutta kansansivistyksen aatetta. Jotenkin olen varma, että samalla myös yliopistojen taso romahtaa, kansainvälinen tiedeyhteistyö taantuu kehitysmaatasolle, ja innovaatiokyky katoaa.

Kun teknillisestä korkeakoulusta alettiin muokata Aalto- yliopistoa, pidin aloitetta hyvänä. Näin siinä mahdollisuuden lisääntyvään poikkitieteelliseen ja monialaiseen vuoropuheluun. Olen teknillisen korkeakoulun alumni, ja osallistuin joihinkin asiaa valmisteleviin kokouksiin. Eipä aikaakaan, niin meille lähetettiin yksityiskohtainen suunnitelma uuden korkeakoulun opinto-ohjelmista. Sen ydin oli suuri, värillisin rivein ja sarakkein korostettu Excel-taulukko. Siinä koko tutkintokokonaisuus oli koottu tiukasti rajatuista opintoputkista, jotka alkoivat heti ensimmäisestä opintovuodesta. Muistaakseni tekeleen laatijat jäivät anonyymeiksi, vaikka epäilen jotain konsulttitoimistoa. Kirjoitin tiukan ja melko pitkän kommentin, jossa selitin, miksi tällainen opintojen järjestely ei käy alkuunkaan (valitettavasti tuo vastineeni on kadonnut, olisi kiinnostavaa nähdä se). Kun Aalto-yliopisto sitten perustettiin, havaitsin helpotuksekseni, että nuo opintoputket olivat kadonneet, tai ainakin piilotettu. Ei se tietenkään minun ansiotani ollut, varmaan moni muukin oli niitä kauhistunut.

Korkeimman teknisen opiskelun järjestämiseen liittyy oikeastaan kaksi erillistä ongelmaa. Ensimmäinen on kysymys opintoputkista. Ne nousevat lähes automaattisesti esille, kun aletaan keskustella opiskelun tehokkuudesta. Olen aiemmin kirjoittanutkin putkimaisen opiskelun ongelmallisuudesta psykologisesta, sosiologisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta (Ikuinen ylioppilas..), joten en palaa siihen nyt. Toinen ongelma tavallaan kytkeytyy myös opintoputkiin. Jos joku ajattelee osaavansa suunnitella toimivia opintoputkia, hänen täytyy osata myös kertoa, mikä on niiden sisältö. Mitä tuleville tekniikan maistereille ja diplomi-insinööreille pitäisi opettaa?

Yleisesti tällaista koulutusta ajatellaan varsin suoraviivaiseksi. Ongelmana on kuitenkin, että ei ymmärretä, mitä tekniikka tai hienosti sanoen teknologia on. Voisimme ajatella, että insinöörit ja diplomi-insinöörit, jotka tuottavat teknologiaa ja ohjaavat sen käyttöä kyllä tietävät, mistä on kysymys. Ja aivan oikein, kyllä he sen homman hallitsevatkin, vaistomaisesti ja intuitiivisesti. Ja ennen kaikkea työssä ja työstä oppien. Mutta asiat voitaisiin tehdä paremminkin. On aivan luonnollista, vaikka valitettavaa, että suuri yleisö eli kuluttajat ja päättäjät eivät erityisemmin pohdi teknologian luonnetta. Ja filosofit, joiden työhön pohtiminen kuuluu, eivät näytä sitä ymmärtävän - vaikka ovat kyllä siitä kirjoittaneet filosofisen perinteen varassa ja itse kohdetta tutkimatta. Kuitenkin teknologia mullistaa maailmaa, muokkaa syvällisesti ihmisen elämää, ja on vaikuttava ja aktiivinen osapuoli ympäristökriisissä. Niin että kyllä meidän pitäisi pystyä parempaan, jo ihan oman tulevaisuutemme takia.

Koetan nyt hahmotella tämän kokonaisuuden niin kuin sen itse ymmärrän. Aloitetaan vakiintuneista käsityksistä. Usein ajatellaan, että teknologia on teollisen ajan ilmiö, joka hyödyntä kehittyvien luonnontieteiden tuottamaa tietoa. Tavallaan tämä on oikein, kyllä se sitä tekeekin. Siksi korkean teknisen koulutuksen sisältöön kuuluu perusluonnontieteistä fysiikan eri lajeja ja kemiaa, ehkä hiukan yksinkertaistetussa muodossa. Lisäksi, koska tekniikan tuotoksia havainnollistetaan kuvilla, koulutukseen kuuluu teknisiä piirustustaitoja. Sunnilleen tällainen onkin klassinen insinöörikulutus, ja suunnilleen tällainen oli oma opiskeluohjelmani puoli vuosisataa sitten. Mutta se ei riitä. Se ei riittänyt ennen, eikä se riitä edelleenkään. Puuttuvat taidot tietenkin oppitaan myöhemmin työelämässä, mutta oppiminen jää helposti vajaaksi ja epätasaiseksi. Lisäksi tarvittaisiin tietoon nojaava perusesitys teknologian yleisestä luonteesta.

Katsotaan teknologian olemusta hieman toisesta näkökulmasta. Unohdetaan perinteiset käsitykset ja unohdetaan hetkesi jopa luonnontiede ja kysytään aivan viattomasti: mitä se on syvimmältä olemukseltaan? Vastaus on yksinkertainen: se on jotain ihmisen tekemää. Tämä onkin yllättäen hyvin syvällinen havainto. Ihminen on teknologissa aina mukana: sen ideoijana, sen tuottajana, sen käyttäjänä, sen tutkijana ja jopa sen kohteena. Teknologia on samalla syvästi totta. Se on aineellista ja sen täytyy noudattaa fysiikan lakeja. Tämä asiantila ei kuitenkaan ole selitys vaan reunaehto, jonka tulee aina olla voimassa. Siksi fysiikkaan nojaava ymmärrys on niin tärkeää.

Herbert A. Simon (1916– 2001) oli amerikkalainen oppinut ja yleisnero, jolle myönnettiin taloustieteen Nobel-muistopalkinto, Turingin palkinto ja useita muita huomionosoituksia. Hän julkaisi uraauurtavia tutkimuksia muun muassa organisaatiotieteen, politiikan tutkimuksen ja päätöksentekoteorian aloilla. Hän oli aikanaan siteeratuin kognitiivisen psykologian ja tekoälyn tutkija. Kaiken tämän lisäksi hän harrasti vuorikiipeilyä, oli kiinnostunut taiteista ja oli taitava pianisti. Kun luin hänen yllättävän ohuen kirjansa The Sciences of the Artificial, olin aluksi hieman hämmentynyt, mutta vähitellen tuo kirja mullisti maailmankuvani. Simon pohtii, mikä on teknologian olemus. Se on keinotekoisten asioiden maailma, jonka tutkiminen on oma tieteenalansa. Hän tietää, että yhtenäistä keinotekoisen tiedettä ei ole, vaikka sellainen pitäisi olla. Se on pikemmin mosaiikki. Keinotekoisten asioiden tieteen pitäisi olla insinöörikoulutuksen pohjana ja kaiken tekniikkaa ja taloutta koskevan päätöksenteon taustalla.

Luonnehdin nyt teknologiaa siten kun sen ymmärrän, ja noudattaen Simonin linjoja. Perinteistä teknologianäkemystä ja koulutusmallia kuvaa näkökulma, jonka lähtökohtana on teknologian fysikaaliset ja loogiset ominaisuudet: millaista se on ja miten se toimii tai vaikuttaa. Erityisen keskeistä on teknisten järjestelmien ja niiden ympäristön vuorovaikutus.

Toinen näkökulma tuo mukaan tekniikkaa tuottavan ja hyödyntävän ihmisen. Se kattaa suunnittelun, valmistamisen ja käyttämisen menetelmät. Oikeastaan kyseessä ovat taidot: suunnittelijoiden, tuottajien, johtajien ja kansalaisten taidot.

Kolmas ja kaikkein laajin näkökulma käsittää teknologian tuottamat vaikutukset. Vaikutuksia syntyy jo tuottamisen aikana, mutta ne jatkuvat myös teknologian käytön aikana, ja niihin luuluu myös teknologian käytöstä poistamisen vaihe. Ja näitä vaikutuksia tulee tarkastella kaikkien osapuolien kannalta. Tulee ottaa huomioon vaikutukset yksilöön ja yhteisöihin, talouteen, kulttuuriin ja ympäristöön.

Tältä pohjalta voidaan luonnostella tekniikan lisälehdet sekä koulutuksen että yleisen ymmärrryksen tarpeisiin. Näkökulma yksi on perinteinen ja hyvin omaksuttu. Lisäyksiä ja uutta teoreettisen tutkimuksen tarvetta tarvitaan lähinnä systeeminäkemysten osalta selventämään tekniikan rajapintaa erilaisiin ympäristöihin logiikan ja matematiikan keinoin.

Näkökulma kaksi kuvaa menetelmiä, jolla tekniikkaa suunnitellaan ja valmistetaan. Koulutus kattaa niitä hyvin, tosin siinä on aukkoja. Projektijohtaminen, laadunvarmistus ja innovaatiojohtaminen kuuluvat sekä insinöörien perustaitoihin että teknologian ymmärtämisen työkaluihin. Myös tekniikan käyttäjien ja hyödyntäjien roolia ei huomioida riittävästi.

Näkökulma kolme on äärimmäisen tärkeä, eikä sitä ole juurikaan lähestytty systemaattisesti. Tekniikka vaikuttaa kaikkeen, mihin se on kosketuksissa, niin ihmisiin ja ihmisten muodostamiin yhteisöihin, kuin elolliseen ja elottomaan luontoon.