Huiluun liittyy paljo mytologiaa ja uskomuksia. Huilun ääni viettelee ja lumoaa, huilussa on enemmän taikuutta kuin missään muussa soittimessa. Toki muutkin soittimet ovat mystisiä ja taianomaisia. Omassa mytologiassamme Väinämöisen kannel loihtii ja lumoaa. Kielisoittimista myös harpun kaltaisilla soittimilla on lumovoimaa. Jos mennään kauemmas historiaan tai eristyneille alueille, uskonnollisissa menoissa ja rituaaleissa käytettävien soitinten luettelo kasvaa. Huilujen ja kielisoitinten lisäksi tapaamme erilaisia lyömäsoittimia kuten rumpuja ja symbaaleja. Raamatustakin voi lukea tällaisista soittimista. Erikoisia puhallinsoittimia ovat kotilonkuoresta tehdyt kovaääniset torvet, joilla on ollut tärkeä osuus juhlamenoissa Välimeren alueella.
Tiibetissä tapaamme suuria, 4 – 6 metrin pituisia torvia, niillä on siellä uskonnollinen rooli. Kiinnostavasti samanlaisia ja yhtä pitkiä torvia tavataan Sveitsissä. Alppitorvi on siellä suorastaan kansallinen symboli. Hieman lyhyempi, tyypillisesti puolitoistametrinen suora torvi on Australian aborigianaalien didgeridoo. Se valmistetaan puusta, kuten myös alppitorvet ja Tiibetin torvet. Tosin jostain syystä länsimaisessa soitinten teoriassa ne luetaan vaskipuhaltimiin. Tiibetin torvien ja alppitorvien ääni on kovaa tuuttausta. Sen sijaan didgeridoon ääni on kummallista surisevaa pörinää. Sen soitto on valtavan kiehtovaa se tuntuu kumpuavan suoraan ihmiskunnan esihistoriasta. Se lumoaa aivan toisella tavalla kuin huilun ääni. Olen joskus opetellut soittamaan didgeridoota ja huomannut että se on ällistyttävän vaikeaa. Oikeastaan siinä pitäisi osata kiertohengitys, tuo puhallinsoittajien mystinen salataito. Sen ääni ei ole mitenkään voimakas, siksi se ei ole merkinantoväline vaan pikemminkin rituaalisoitin. Didgeridoolla ei soiteta sävelmiä, vaikka sen äänellä on jonkinlainen peruskorkeus. Soittajat eivät myöskään käytä nuotteja.
Didgeridoota on arveltu maailman vanhimmaksi soittimeksi. En ole kuitenkaan tästä ollenkaan varma. Paleontologit ovat löytäneet ontoista luista tehtyjä ja hyvin vanhoja huiluja ja pillejä. Maailman vanhimmaksi soittimeksi on myös nimetty suhistuspuu. Se on sukkulan muotoinen litteä puinen tai luinen levy, jonka päässä on naru. Kun sitä heilutellaan narussa kovaa vauhtia, levy pyörii akselinsa ympäri ja siitä lähtee suriseva ääni.
Torvet ovat olleet tärkeitä viestimiä ja merkinantovälineitä. Erityisesti vaikeakulkuisessa vuoristossa äänellä viestiminen on varmaan havaittu tarpeelliseksi. Vuoristossa Tiibetintorven ja alppitorven ääni voi kantaa yli kymmenen kilometrin päähän. Metsästyskäyttöön kehitettiin pienempiä signaalitorvia. Sodankäynnissä hyödynnettiin erityisen kovaäänisiä ja helposti kuljetettavia torvia. Torvien sotilaskäyttö jatkui muinaisista ajoista aina 1800-luvulle. Trumpetin kaltainen soitin tunnettiin jo antiikin aikana, trumpetit ja pasuunat ovat sotilassoittimien meluisaa ydintä. Ennen kaikkea torvilla annettiin joukoille erilaisia ryhmittymis- ja valmiuskomentoja sekä hyökkäys- ja perääntymiskäskyjä. Ja ehkä soitolla myös nostatettiin joukkojen mielialaa ja jopa peloteltiin vihollista.
Säkkipilli tunnetaan laajasti ympäri Eurooppaa, ja siitä tuli Skotlannissa myös sotilassoitin. Skottien soittimelle on ominaista melodiapillin rinnalla soiva jatkuva moniääninen urkumainen bordunaääni, ja soitin on erittäin äänekäs. Se ei ole näkyvistä pilleistä huolimatta huilusoitin, vaan ääni lähtee ruokolehdistä. Säkkipillien sotilaskäyttö oli tietenkin saman kaltaista kun signaalitorvien, mutta ilmeisesti säkkipillijoukkueen tuottaman hirveän äänen arveltiin myös kauhistuttavan vihollista.
Uudenlaisia puhallinsoittimia tuli arabien invaasion myötä mukana Eurooppaan, ja ulkoilmaan soveltuvat äänekkäät soittimet löysivät tiensä sotilassoittokuntiin. Turkkilaisten ottomaanien sotilasluokka, janitsaarit, oli tunnettu sotilasmusiikin harrastuksesta. Suomessa autonomian ajalla sotilassoittokuntia sanottiin usein janitsaariorkestereiksi. Koska Turkki oli Venäjän vihollinen, näitä soittokuntia myös karsastettiin poliittisista syistä. Samaan aikaan Pelastusarmeija ja työväenliike alkoivat marssia torvisoiton tahdissa.
Nyt olen jo eksynyt aika kauas aiheestani, ja on aika palata huilun lumovoimaan. Musiikki ei tietenkään ole pelkkää melua, vaan sillä on voimakas vaikutus ihmisten tunteisiin. Musiikki manipuloi, viettelee ja lumoaa, siksi kirjailija Leo Tolstoi suhtautui musiikkiin vakaumuksellisen vihamielisesti. Mainitsin meille tutun Väinämöisen soiton. Vanhoissa saduissa ja legendoissa kerrotaan musiikilla lumoamisesta ympäri maailmaa. Uskonnotkin tuntevat musiikin taian, siksi ne ovat ottaneet musiikin työvälineekseen. Kirkkomusiikki on länsimaissa tuttu ja valtava aarreaitta. Samalla kirkko on usein karsastanut riippumatonta musisointia noituutena, Suomessa pyrittiin tuhoamaan saamelaisten rummut.
Kanteleen ääni kuulostaa korvissamme yksinkertaiselta ja jopa hieman valjulta. Silti kannelta, samoin kuin harppua ja psalttaria on pidetty ikään kuin pyhitettynä. Ne vievät ihmisen mielen arjen tuolle puolelle: johonkin mysteeriseen, henkiseen ja yliluonnolliseen. Näiden kielisoitinten rinnalla huilu on kuitenkin täysin omaa luokkansa. Huilun sointuvan syvä ja väräjävä ääni menee suoraan hermoon: sieluun ja tunteisiin. Se viettelee, lumoaa ja taikoo. Huilun soitto on kuin hengitystä, siksi huilunsoitolla on vahva yhteys ihmisen henkeen. Näemme tämän etymologiasta. Henki on samaa juurta kuin elämä, ja toisaalta henki viittaa syviin tunteisiin ja ajatuksiin, henkevyyteen tai hengellisyyteen. Huilisti työskentelee huulillaan, ja huulilla me myös suutelemme rakastettuamme. Siksi huilu on myös soittimista eroottisin. Viululla voi toki soittaa serenadeja, mutta serenadi on myös laajemmalle yleisölle suunnattu esittely rakkauden kohteen ihanuudesta. Serenadi ei sovi yhtä hyvin huilulle, sillä huilu on liian intiimi, yksityinen, kahdenkeskeinen. Huilun lämpö ja pehmeys liittää sen naisiin, sitä pidetään jopa hieman yllättäen naiselle sopivana soittimena. Tällainen jako on kuitenkin outo ja tarpeeton, tarkemmin pohtien huilun lumovoima on niin vahva ja omaehtoinen, ettei se tarvitse tuekseen sukupuolen leimaa.
Tunnetuin huilulla lumoaja lienee Pan, tuo pukinsorkkainen, karvainen ja kyltymättömän eroottinen hahmo, metsän, karjan ja hedelmällisyyden jumala. Mytologiassa Pan on panhuilun keksijä. Se on yksi huilun kolmesta perusmuodosta, siinä ei ole ääniaukkoja vaan rinnakkain kiinnitettyjä putkia, joiden päähän soittaja puhaltaa. Huilullaan Pan viettelee ihmisiä lähinnä oheisvahinkona, valtapiiriään suojellakseen ja tehdäkseen kiusaa. Panin huilu lumoaa, ja samalla hänen olemuksensa pelottaa. Tästä vaikutuksesta on tullut eurooppalaisiin kieliin sana ”paniikki”. Panin ulkoista hahmoa on käytetty eräänä paholaisen mallina pukinsorkkineen ja sarvineen. Paholaiselle ei ole kuitenkaan uskallettu antaa niin tehokasta viettelyvälinettä kuin huilua. Tiedämme, että Saatana ei musisoi. Hevimusiikin myötä tästä periaatteesta on nykyään luovuttu. Jostain syystä Saatana saa soittaa sähkökitaraa.
Mozartin ooppera Taikahuilu eli saksaksi Zauberflöte hyödyntää huilunsoiton vahvaa ja salaperäistä mielikuvaa ja yhdistää sen esoteerisuuteen ja salatieteisiin. Ooppera on saanut vaikutteita vapaamuurareiden mysteereistä, Mozart oli itsekin vapaamuurari. Oopperassa nähdään ja kuullaan useitakin huiluja. Prinssi Tamino soittaa lumottua huilua, jonka hän saa kolmelta yliluonnolliselta naiselta, toisissa esityksissä se on panhuilu. Linnunpyydystäjä Papagenolla on panhuilu, ja hän saa yliluonnollisilta naisilta maagisen kellopelin. Kaikille soittimille löytyykin hyödyllistä käyttöä. Oopperan juoni on ainutlaatuisen sekava. Sarastro on aluksi paha velho mutta loputa viisauden temppelin ylipappi. Yön kuningatar on ensin sorrettu nainen ja sitten hän onkin ilkeä noita. Prinssi Tamino koetta pelastaa Yön kuningattaren tyttären prinsessa Paminan Sarastron vallasta, mutta oikeasti asia onkin toisin. Mukana häärää myös ilkeä mauri Monostatos, joka on Sarastron palveluksessa. Asiaan sekaantuu vielä kolme yliluonnollista poikaa. Heidän avullaan Tamino ja Pamina läpäisevät veden ja tulen kokeen, ja heidät vihitään viisauden temppelin mysteereihin. ”Tavallinen” ihminen Papageno saa lopulta myös palkkionsa, hänelle luvatun Papagenan, ja he pääsevät erotiikan iloihin. Ja siinä koko keitos. Oopperan ystävä tekee viisaimmin kun ei edes yritä ymmärtää, vaan antautuu mystisen kertomuksen ja ihmeellisen musiikin vietäväksi.
Huilun lumoava ääni tuotetaan kolmella erilaisella teknisellä ratkaisulla, ja ilmeisesti ne ovat kaikki ikivanhoja. Panhuilussa ei ole ääniaukkoja sormille. Siinä on rivi eri sävelkorkeuksiin viritettyä putkia. Soittaja puhaltaa vinosti putken päähän. Huilun rakenteesta johtuen sillä ei voi tehdä nopeita hyppyjä usean sävelen yli. Tämä rajoittaa sen ohjelmistoa. Panhuilun ääni on kuultavan kaunis ja ilmeikäs. Soittajien yleisiä tehokeinoja ovat luritukset ja vibraatto.
Nokkahuilussa on aukot sormille, ja siihen puhalletaan päästä. Soittaja ei puhalla suoraan ääniaukkoon, vaan huilun pään tukkii tulppa. Siitä tulee sen saksankielinen nimi, blockflöte. Tulpan ja putken väliin jää kapea ilmakanava, joka johtaa ääniaukon reunaan. Äänenmuodostus onkin helppoa, kuka vain saa soittimesta äänen. Nokkahuilu oli tavattoman suosittu renessanssissa ja barokissa. Suurin osa tuon ajan sävellyksistä on kirjoitettu nokkahuilulle. Vaikka monet niistä soitetaan nykyään poikkihuilulla.
Helpon puhallustekniikan ansiosta nokkahuilusta tuli yleinen koulusoitin. Toisaalta nokkahuilun soiton suuri ongelma on hallita samaan aikaan sävelen voimakkuutta ja sävelkorkeutta, puhtaasti soittaminen on oikeasti varsin vaikeaa. Siksi koululaisten unisonossa soiva nokkahuiluorkesteri kuulostaa suorastaan kauhealta. Olen koululaisena itse soittanut nokkahuilulla barokkimusiikkia pienessä yhtyeessä. Nokkahuilun ääni on panhuilun tapaan kuultava ja ilmeikäs, ja soittaminen on todella nautinnollista, kunhan on oppinut riittävän hyvän tekniikan. Voisin luonnehtia asiaa niin, että kun huilussa soittajan huomio on huulissa ja sormissa, nokkahuilua soitetaan myös hartioilla ja koko keholla. Nokkahuilun ongelma on koneiston puuttumisesta johtuva rajoittuminen muutamaan sävellajiin. Englantilainen nokkahuilu, recorder, on hieman joustavampi, koska muutamassa sormiaukossa on kaksoisreiät. 1800-luvulla uudenlaisella koneistolla varustettu poikkihuilu, Böhmhuilu korvasi nokkahuilun konserteissa, sillä voi soittaa helposti kaikissa sävellajeissa ja siinä on voimakas ääni. Onneksi barokkimusiikin harrastuksen elpyminen on tuonut suloisen nokkahuilumusiikin uudelleen iloksemme.
Poikkihuilussa soittaja puhaltaa vinosti ääniaukon yli sen reunaan. Poikkihuilu on saanut nimensä siitä, että siihen puhalletaan sivulta, tosin eräisiin huiluihin kuten Inkojen huiluun puhalletaan päästä. Äänenmuodostus riippuu ratkaisevasti huuliotteesta eli ansatsista. Tämä muodostaa aloittelijalle kynnyksen, se on varsin vaikea oppia. Toisaalta huilulla voi tuottaa hyvinkin erilaisia sointivärejä ja äänenvoimakkuuksia. Sointiin sekoittuu lievä suhina, siksi se ei ole niin kuultava kuin nokkahuilulla, mutta paljon monipuolisempi. Suurten läppien ansiosta säveltasot ovat täsmälliset, puhtaasti soittaminen on helpompaa.
