Lajityypin eli genren käsitettä käytetään kuvaamaan ja luokitteleman kirjallisuutta. Toisaalta on olemassa myös laajempi käsite ei tyylisuunta. Niiden välillä ei kai ole selvää eroa. Meille on kerrottu, kuinka tyylisuunnat ovat vaihdelleet: on siirrytty romantiikasta realismiin, ja naturalismiin, joita seurasi kovin mutkikas modernin romaanin käsite. Genre tuntuu hankalammalta, on olemassa muinainen lajityyppien jako runouteen proosaan ja draamaan. Toisaalta genre voi määritellä paitsi kerronnan muotoa, myös niitä tyypillisiä aineksia joista teos kootaan. Esimerkiksi rakkausromaani tai kovaksikeitetty dekkari lienevät lajityyppejä. Toisaalta rakkausromaani voi edustaa romanttista tai realistista tyyliä tai se voi olla eroottinen kertomus. Joten asia on siis aika hienosyinen. Lisää tietoa aiheesta löytyy kirjallisuustieteen klassikoista – tai sitten voi olla viisaampaa, ettei suhtaudu lajityyppeihin ja tyylisuuntiin kovin puhdasoppisesti. Mutta toisaalta ja toisaalta, kyllähän nämä käsitteet ovat käteviä luokittelemaan kirjoja.
Voisimme suhtautua niihin eräänlaisena kirjatuotteen tuoteselostuksina. Muistaen, että genreleimoja lyödään kirjoihin kustantajien markkinointiosastolla sen mukaan, minkälaisia lukijoita oletetaan olevan liikkeellä. Ja kriitikot lyövät leimoja ties mistä syystä, toivottavasti kuitenkin kuluttajavalistuksen hengessä.
Romanttisessa ja realistisessa kirjallisuudessa tapaamme suuria moraalisia, yhteiskunnallisia ja psykologisia teemoja (taas uusi luokittelun väline). Ajatelkaa vaikka Hugo’ta, Dostojevskia, Kafkaa tai Tolstoita. Naturalistit taas ajattelivat, että lukija osaa löytää teemat itse. Modernissa kirjallisuudessa teemat tuntuivat ohenevan. Jäljelle jäi pikemminkin individualistisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen prosessointia ja purkamista. Ja ihan suoraan sanoen, tällaiset kirjat ovat pirullisen tylsiä. Mutta onneksi pulmaan löytyy oiva lääke: lajityyppi. Nyt ei lukijan enää tarvitse vaivaantua kirjailijan ahdistuksen takia, eikä hänen tarvitse eläytyä suuriin teemoihin – koska hän tuntee ne jo, ja osaa useimmat suorastaan ulkoa. Voi siis heittäytyä häpeämättömästi nauttimaan tutun lajityypin imusta ja kertomuksen lumosta.
No niin, tähän päättyy Tichyn nihilistinen kirjallisuustieteen luento. Ryhdymme nyt suruttomasti heiluttelemaan lajityypin käsikassaraa. Paskarakoukkaria, sanoisi kuningas Ubu. Mitä kirjallisuus oikein on? Kun sitä mietimme, pääsemmekin paljon kauemmas historiaan, kuin mihin mielikuva kirjallisuustutkimuksesta meidät vie. Pääsemme muinaisiin myyttisiin kertomuksiin, joiden luomisen sankari ei olekaan kirjailija, vaan kansa, eli tarinoita kertovat ihmiset. Historiassa vilahtaa toki tekijöitä, he ovat ilmeisesti kirjoitustaitoisia ihmisiä, jotka ovat merkinneet tarinoita muistiin ja jopa koonneet niitä. Kuten Iliaasta ja Odysseiasta tunnettu Homeros (n. 700 eaa.) tai Kreikan muinaisten jumalien mutkikkaat sukulais- ja muut suhteet (Theogonia) muistiin merkinnyt Hesiodos (myös noin 700 eaa.). Tai hieman myöhempi profeetta Esra (n. 440 eaa.), joka merkitsi muistiin juutalaista perimätietoa ja ilmeisesti myös muokkasi sitä mieleisekseen. Nykyään pidetään selvänä, että vanhinta säilynyttä kirjallisuutta edustavat eeppiset runoelmat, joita esitettiin laulamalla. Varmaankin on ollut vielä varhaisempia yksittäisten nuotiotarinoiden kertojia tai laulajia, heistä meillä ei ole säilynyttä tietoa.
Nuo eeppisten runoelmien muistiinmerkitsijät olivat tietenkin myös itse laulajia. He olivat sitä perinnettä, missä kuultuja lauluja toistetaan, muokataan, yhdistellään ja keksitään niihin täydennyksiä. Tästä seuraakin huikea tuhansien vuosien aikahyppy muinaiseen Suomeen, missä vielä 1800- luvulla pääosin kirjoitustaidoton kansa rakensi laulaen historiaansa, ja missä satunnainen kirjoitustaitoinen muistiinmerkitsijä, Elias Lönnrot, itsekin laulajan taidot oppinut, rakensi siitä kansalliseepoksen. Kulttuuripiireihin on lujasti iskostunut uskomus yksittäisestä nerosta, runoilijasta joka palavan henkenä voimalla luo suurteoksia. Siksi Hesiodosta ja Homerosta pidetään luovina neroina. Samasta syystä on ollut mahdotonta uskoa että, oppimaton kansa on luonut Kalevalan. Ulkomainen kalevalatutkimus nimeääkin Lönnrotin Kalevalan sepittäjäksi. Mutta Lönnrot olikin sekä ovela, että todellinen tiedemies. Hän talletti huolellisesti kaikki keräämänsä runot sellaisenaan arkistoon. Joten kuka tahansa voi käydä laskemassa, että Kalevala sisältää vain 4 % Lönnrotin itsensä tekemiä säkeitä.
Tästä voitaisiinkin johtaa kirjailijan eetos, muokkaamalla Francis Baconin (1561–1626) alun perin tiedettä koskevaa lausetta: ”Älköön taide enää olko riippuvainen yksinäisen neron vapisevalla kädellä kannattelemasta luovuuden soihdusta”. Kohottakaamme siis korkealle tuo tuli ja tehtäköön siitä lippumme. Olkaamme tästedes kulttuurin luovia muistiinmerkitsijöitä! Jotta jälkeemme tulevilla olisi jotain muistettavaa.
Palataanpa aiempaan kysymykseen: mitä kirjallisuus oikein on? Tai mitä kulttuuri on? Toisto on olennainen osa kulttuuria. Asioita toistetaan, jotta ne painuisivat muistiimme. Mutta ihminen on luonnoltaan myös utelias, joten mekaaninen toisto alkaa kyllästyttää. Kiinnostavampaa onkin, että toistossa on vaihtelua, ja vähitellen siitä muotoutuu yleinen hahmo. Sanomme sitä tyyliksi tai lajityypiksi. Mutta kirjallisuudessa tai kulttuurissa on muutakin. Mistä tulee se, mitä toistamme, yhä uudelleen? Nyt on tarpeen lisätä ”pehmeään” kulttuuripohdintaan ripaus kovaa luonnontiedettä eli neuropsykologiaa. Ihminen on mutkikkaalla hermostolla varustettu eliö, joka rakentaa havaintojen avulla hermostoonsa sisäisiä kuvauksia ympäristöstään, ja soveltaa niitä tapahtumien ennakointiin ja oman käyttäytymisen ohjaamiseen sen mukaisesti. Yhdysvaltalainen filosofi Daniel Dennett käyttää tällaisesta olennosta nimitystä gregorilainen eliö (brittiläisen psykologin Richard Gregoryn mukaan). Lisäksi ihmisellä on ainutlaatuinen symbolinen kieli, jonka avulla hän voi jakaa sosiaalisesti kuvauksia ja ennusteita. Olemme kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu ja varsinkin siitä, mitä voi tapahtua. Ihminen on ennustava eliö, jonka luonteessa on syvällä kyky rakentaa kuvitelmia. Tällaiset kielen avulla rakennetut ja sosiaalisesti jaetut kertomukset voivat toki kuvata myös menneisyyttä, mutta nekin ovat samalla myös ennakointia eli valmistautumista tulevaisuuteen.
Edellä rakensin biologisen perustan fiktiolle, ja myös sen pidemmälle viedylle lajille, fantasialle. Kysymys ei ole vain ajanvietteestä, vaikka siitäkin on tietysti kysymys. Kysymys on kulttuurista, joka taas on kysymys lajin selviytymisestä ja eloonjäämisestä. Fiktioista on säilynyt hyvinkin varhaisia kirjallisia dokumentteja. On luonnosteltu kuvitelmia toisenlaisista ja paremmista yhteiskuntajärjestyksistä. Ja joskus myös huonommista, siis kartettavista. Hyvinkin tunnettu on Platonin Valtio (n. 390 eaa.). Tai Thomas Moren Utopia (1516) tai Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726). Tieteisfiktion lajityyppi on määritelty vasta luonnontieteen ja valistuksen ajalla, mutta jopa avaruusmatkojen varhaisia kuvauksia löytyy, kuten Lukianos Samasotalaisen Tosi tarina (n. 150?) ja Johannes Keplerin Somnium (1608).
Palataan nyt jo alussa mainittuun lajityypin käsitteeseen. Se siis on kertomuksen yleinen hahmo, joten sellaista voidaan luonnehtia sen toistuvien ideoiden ja rakennusosien avulla. Vaikka tieteisfiktio (science fiction, scifi) sai nimensä vasta 1800-luvulla, se on ollut olemassa eri muodoissa varsin kauan. Lajityyppien rajoja on tietysti vaikea vetää. Vanhaan scifiin näyttää liittyvän jonkinlainen kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin. Matkakertomukset ja kokemukset vieraista kulttuureista näyttävät myös ruokkivan sitä. Nykyään jaotellaan erikseen tieteiskirjallisuus ja fantasiakirjallisuus. Mutta missä on raja? Scifihän on fantasiaa. On olemassa fantasiaa, joka voisi olla totta, kuten niin sanottu kova (hard core) scifi. Tai fantasiaa, joka selvästi ei voi olla totta. Sieltäkin voi löytyä scifiä, ainakin jos katsotaan niitä rakenneosia, joista se on koottu. Vitsin mukaan siinä pitää olla sädepyssyjä, avaruusaluksia, mulkosilmäisiä avaruusolioita ja kirkuvia blondeja. Tietysti on myös fantasiaa, jota ei edes ole tarkoitettu olemaan toden kaltaista. Ja miksei sitäkin voisi koota scifin rakennuspalikoista.
Tiede on mullistanut käsityksemme maailmasta, ja on pidetty tärkeänä edistää tieteellisiä maailmankäsityksiä. Sehän on jopa eräs tärkeä motiivi kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Mutta muutkin asiat mullistavat maailmaa. Pelkäämme katastrofeja, ja on syntynyt katastrofikirjallisuuden ja katastrofielokuvien lajityyppi. Myös teknologia ja teollinen vallankumous mullisti maailmamme perin pohjin. Mutta missä on teollisuusfiktio? Osittain se varmaan sulautuu tieteiskirjallisuuteen. Emme tunnista sitä emmekä osaa etsiä sitä lajityypin kautta.
Ehkä teollisuusfiktio oli syntymässä vallankumouksen jälkeisessä Neuvostoliitossa. Siihen vaikutti vahvoja suuntauksia, joista olisi voinut tulla sen rakenneosia. Esimerkiksi taiteessa vaikuttanut futurismi ja konstruktivismi. Tietysti vallankumous liitti yhteen teollisia ja yhteiskunnallisia utopioita, mutta mitään genreä siitä ei kuitenkaan syntynyt. Neuvostovalta näivetti nopeasti taiteelliset kokeilut, eikä tieteelle ja teknologialle käynyt siellä sen paremmin. Teollisuusfiktio latistui propagandaikoniksi.
Mutta lajityypit syntyvät ja kehittyvät omia reittejään myöten, niitä ei voi luoda, eivätkä ne noudata poliitikkojen toiveita. 1800-luvun suuret keksinnöt ja ennen kaikkea höyryn ja sähkön sovellukset synnyttivät Yhdysvalloissa aivan oman tieteiskirjallisuuden lajin, edisonadit. Nimi juontuu tietenkin keksijä Thomas Edisonista, joka oli aikansa superjulkkis. Sen sukulaistermi on robinsonadit, joissa henkilö tai henkilöt haaksirikkoutuvat autiolla saarelle – tai jopa autiolle planeetalle. Omana aikanaan ei edisonadeista kuitenkaan puhuttu, tuo nimi keksittiin vasta vuonna 1993.
Edisonadit ajoittuvat 1800- luvun loppupuoliskolle. Niissä ihannoidaan kovin amerikkalaiseen tapaan yksilöllistä, nerokasta ja yleensä hyvin nuorta keksijää, joka askartelee työpajallaan ainutlaatuisia keksintöjä. Keksinnöt liittyvät kovin usein myös sodankäyntiin, se lienee muutamaa vuosikymmentä aiemman sisällissodan heijastusta. Sähkö ei vielä ollut tehnyt läpimurtoaan jokapäiväiseen elämään, siksi edisonadien hyödyntämänä voimanlähteenä onkin höyryvoima. Ja nyt onkin aika paljastaa, että amerikkalaiset 1800- luvun lopun edisonadit laskivat perustan sille tieteisfiktion lajille, jota nykyisin nimitetään steampunkiksi.
Edisonadien tyylisuuntaa luonnehtii sen varhainen edustaja, Edward S. Ellisin kertomus The Steam Man of the Prairies (preerian höyrymies) vuodelta 1868. Sen teini-ikäinen sankari Johnny Brainerd on rakentanut suuren höyrykäyttöisen miehen kiskomaan vankkureita ympäri preeriaa. Robert Toomb puolestaan kertoo varakkaasta 10 -vuotiaasta keksijänerosta Electric Bobista (alias Robert Morse). Hänen luomiaan sotakoneita ovat mekaaninen alligaattori, jättiläisstrutsi ja sukellusvene. Monissa tuon ajan tieteisromaaneissa seikkailivat myös todelliset keksijäsankarit, Thomas Edison ja Nikola Tesla.
Mannermaalla tieteiskirjallisuuden nousua vauhditti viktoriaanisen ajan tekninen ja teollinen loisto: kypsä höyrytekniikka ja nouseva sähkötekniikka. Punkista ei kukaan puhunut, tieteiskirjallisuus oli ytimeltään vakavaa ja valistavaa. Kyberpunk nousi esiin vasta paljon myöhemmin, jonkinlaisena reaktiona uuden tietotekniikan aavisteluille uhkakuville: totalitarismille ja teollisuudenaloiksi järjestyneelle rikollisuudelle. Kyberpunkin alkuperäisiä sankareita olivat anarkistisesti toimivat hakkerit. Alan perusteos ja genren alkusysäys oli Bruce Sterlingin toimittama kyberpunk-antologia Peililasit (1986). Kyberpunkin rakenneosia ovat siis hakkerit, tietoverkot ja kyberrikolliset. Ja superrikkaat, jotka nyhtävät käsittämättömiä omaisuuksia tästä kaikesta. Ajankohtainen teema siis, sillä tunnistamme edelleen nämä ainesosat aikamme yhteiskunnassa.
Sterlingin mukana kirjoittajana oli toinen genren keskeinen luoja, William Gibson. Yhdessä nämä kirjoittajat julkaisivat romaanin The Difference Engine (1990). Se loi vaihtoehtoisen todellisuuden, jota hallitsee höyryvoima ja höyrykoneiden pyörittämät mekaaniset tietokoneet. Ja nyt sai vihdoin nimen se Yhdysvalloissa 1800- luvun lopulla syntynyt tieteisgenre, joka versoi groteskeja savuavia mekaanisia ihmis- ja eläinrobotteja. Steampunk oli syntynyt – tai oikeammin se oli saanut lopullisen nimen.
Steampunkissa eli höyrypunkissa on monia kiinnostavia ainesosia. Sinä on anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, teknologianostalgiaa ja katastrofin henkeä. Juuri nyt se nauttii jonkinlaista kulttimainetta. En kuitenkaan analysoi asiaa pidemmälle. Sen sijaan muistutan mieleen aiemmin kuvaamaani fiktiokertomusten evolutiivista taustaa ja tehtävää. Ne kertovat mitä on tapahtunut ja mitä ehkä voi tapahtua ja mitä ei saisi tapahtua. Difference enginen fiktiolla on vahva historiallinen pohja. Se nojaa höyrykoneiden voimaan, ja enne kaikkea Charles Babbagen ja Ada Lovelacen kehittelemien erotuskoneen ja analyyttisen koneen historiaan. Olen kirjoittanut aiheesta kertomuksen Joseph Jacquardin muotokuva.
