Ikuinen ylioppilas ja ikuinen opiskelija

Lapsuudessani muistan kuulleeni, varmaan vanhemmiltani, määritelmän ”ikuinen ylioppilas”. Se tuntui kovin vähättelevältä. Muistan myös, että se liitettiin Aleksis Kiveen. En tiedä, miksi kansalliskirjailijaamme haluttiin vähätellä, sillä Seitsemän veljestä oli paraatipakalla pienessä kirjahyllyssämme, ja vielä kuvitettuna juhlapainoksena. Sitä paitsi työläistaustaiset vanhempani arvostivat koulutusta. Minutkin laitettiin oppikouluun, tosin valtion kouluun jossa oli halpa lukukausimaksu, ja jonne sen takia oli vaikea päästä. Selvisin kuitenkin pääsykokeesta, ja palkinnoksi sain valita mieleiseni jäätelöannoksen. Muistan sen hyvin, se oli nimeltään herkkuamme. Vohvelista tehdyssä ammeessa oli mansikkahilloa ja vaniljajäätelöä, ja päällä suklaakuorrutus. Se oli todella herkullinen. Vuosia myöhemmin minusta sitten tulikin sukumme ensimmäinen ylioppilas. En kuitenkaan jäänyt ikuiseksi ylioppilaaksi. Jatkoin opintoja teknillisessä korkeakoulussa, koska olin kovin kiinnostunut sähköstä. Opiskelu on maassamme onneksi halpaa. En kuitenkaan kehdannut jäädä vanhempieni elätettäväksi, puhumattakaan että olisin pummannut taskurahaa ruokaani ja kaljanjuontiin. Siksi menin osa-aikatöihin toisen vuosikurssin jälkeen.

Kotini pieni kirjahylly oli varmaan hyvä läpileikkaus tuo ajan työväen sivistyksellisistä arvoista. Joitain kirjoja muistan edelleen. Siellä oli Otavan neliosainen Pieni tietosanakirja. Sen luin vähitellen kannesta kanteen. Oli Linnan Pohjantähti ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Tähtien turvatit ja Talvi-iltain tarinoita. Oli Waltarin Sinuhe ja Turms kuolematon, muistan vieläkin, miltä tuntui lukea nuo hurjat kirjat. Oli myös Tolstoin Lapsuus ja poikavuodet ja Jascha Golowanjukin Isoäiti on kaistapäinen ja Hopeahaapojen maa (luulin kirjailijaa venäläiseksi, mutta hänet olikin adoptoitu Ruotsiin). Oli satukirjoja ja jatkuvasti karttuva rivi nuortenkirjoja minulle ja sisarelleni, Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri on edelleen mielikirjojani. Oli myös perin salaperäinen kirja: Arvi Talvitie, Kemiallinen teknologia, osa II. Sen tarinan olen kertonut aiemmin, tuo kirja vei minut jo koulupoikana teollisuuden ihmeelliseen maailmaan. Ja oli salaisuus, hyllyn taakse näkymättömiin oli huolella kätketty Ivar Lo-Johanssonin Onni. Se oli hätkähdyttävän pornografinen.

Luulen että vanhempani lukivat aika paljon. Kirjoja oli enemmän kuin mitä mahtui pieneen kirjahyllyymme, en kyllä muista missä niitä pidettiin. Marja-Liisa Vartio, Maria Jotuni ja Helvi Hämäläinen olivat ainakin lukulistalla. Myöhään iltaisin, kun me lapset olimme nukkumassa, kuulin joskus kunka isäni luki ääneen äidilleni. Ilmeikkäästi ja sointuvalla äänellä. Lapsena en sitä osannut edes ihmetellä. Isäni huvitti itseään myös kevyemmällä tekstillä. Säännöllisesti ostettiin Joulukärpänen, Joulupippuri ja Lipeäkala. Ulkomaisperäistä seikkailulukemistoa edustivat El Coyote ja Zorro, nuo supersankareiden edeltäjät jotka puolustivat naamioituneina oikeutta ”Meksikon tulenhehkuisen taivaan alla”. Ja oli pseudoamerikkalaiset Jerry Cottonit, joihin niiden suomalaiset kirjoittajat loivat oudosti tutunomaisen tunnelman.

Entä miten kehitti itseään ”ikuinen ylioppilas” Aleksis Kivi? Hän onnistui vähävaraisesta perheestään huolimatta suorittamaan ylioppilastutkinnon, siinä ja monessa muussa häntä tuki kulttuuripersoona Fredrik Cygnaeus. Kivi opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta papiksi hän ei enää vastoin äitinsä toiveita halunnut, eikä hän maisteriksikaan lukenut. Kivi päätti sen sijaan hämmästyttävän määrätietoisesti ryhtyä kirjailijaksi. Ilmeisesti hän huomasi pian, etteivät opinnot häntä siinä mitenkään auta, ja opinnot saivat jäädä. Sen sijaan hän valmentautui kirjailijaksi lukemalla, todella paljon ja laidasta laitaan, ja myös hyvin uusia kirjoja. Kiven persoonallisuus on arvoitus, jota monet elämän- ja muut kirjurit ovat turhaan koettaneet availla, ainakaan itse en ole saanut siitä selvää. Hän heittäytyi aivan täysillä kirjailijan taloudellisesti kovin epävarmalle uralle. Toki häntä tuettiin taloudellisesti ja henkisesti ja hän sai joitakin palkintoja. Poliittisesti Kivi oli fennomaanien työväline, mutta ei sekään elättänyt. Ehkä hän luotti myyntituloihin, tosin niitä ei juuri tullut. Kivi kierteli itsekin kirjakauppoja ja tarjosi veljesten vihkoiksi jaettuja painoksia myyntitiliin. Ei hän selvästi edes harkinnut toista ammattia tai virkamiesuraa, sen tien hän hylkäsi jättäessään yliopiston taakseen.

”Ikuinen ylioppilas” on leimaava nimitys. Sillä vihjataan, että henkilö on jollain lailla epäonnistunut elämässään, kyvyttömyyttään, tyhmyyttään, laiskuuttaan tai muista syistä, kuten juoppous tai mielenterveysongelmat. Nykyisin en ole kuullut sitä käytettävän, vaikka lapsuudessani se oli yleinen luonnehdinta. Ehkä siinä oli silloin mukana jonkinlaista kateuden sekaista luokkavihaa. Varattomat ihmiset ilkkuivat rikkaiden kakaroille, joita kyllä tuupittiin kalliisiin yksityiskouluihin ja yliopistoihin, vaan eivätpä pärjää – vaikka ”pappa betalar”.

Mutta onko se nyt niin paha asia olla ikuinen ylioppilas? Teema on noussut esille aivan uudessa muodossa. Koulutusta ajatellaan tehokkuusnäkökulmasta, ja yliopistotkin ovat omaksuneet tämän näkökulman. Opiskelijan yliopistossa viettämä aika nähdään kustannuseränä ja suoritettu tutkinto koulutusjärjestelmän tuotoksena. Tuottavuus maksimoidaan lyhentämällä opiskeluaikaa. Myös opiskelijan kontaktipintaa yliopiston kanssa halutaan rajoittaa. Se näkyy opiskeluohjelmien virtaviivaistamisena, valinnaisten kurssien karsimisena ja poikkitieteellisen opiskelun rajoittamisena. Korkeakoululaitoksen optimaalinen toiminta halutaan nähdä valikoimana tarkkaan rajattuja tutkintoputkia, yksi putki kuhunkin yhteiskunnan tarpeeseen. Niin, kukahan osaisi kuvata nämä tarpeet ja niihin sovitetut putket. Etenkin kun korkeakoulutetun tuottavin työskentelyjakso sijoittuu tunnetusti muutaman vuosikymmenen päähän valmistumisesta, ja hyvin luultavasti toisenlaiseen maailmaan. Tiede, teknologia, yhteiskuntarakenne ja taloudellinen toimintaympäristö kun ovat tunnetusti jatkuvassa muutostilassa. Siksi korkeakoulu ei voi varustaa opiskelijaa valmiilla paketeilla tietoa ja toimintatapoja, vaan parhaan tiedon pohjata kootulla ymmärryskyvyllä tulevaisuuden varalta. Haluaisin pukea asian nykyään täysin vanhanaikaisena pidetyksi käsitteeksi. Ylipisto tuottavat sivistystä. Tämä asia ei ole vuosisatojen kuluessa muuttunut.

Pitää varmaan konkretisoida asiaa. Olen itse suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon. Diplomi-insinöörin koulutus on saman tapaista kuin lääkäreillä. Ymmärrämme, että lääkärin tulee tuntea ihmisen anatomia jokseenkin tarkalleen. Tulee myös tuntea alustavasti ihmisen fysiologian toiminta ja farmakologian perusta, eli miten lääkkeet vaikuttavat. Samoin tulee tuntea erilaisten sairauksien ja traumojen syyt ja tunnusmerkit, ja mikrobiologian perusteet. Nämä ovat osa lääkärin perusputkea, jonka lisäksi opiskelija sitten valitsee erikoistumisalansa oppiaineet. Vastaava perusputki löytyy diplomi-insinöörin koulutuksessa. Siihen sisältyy varsin laajasti matematiikkaa ja fysiikkaa ja hieman kemiaakin. Perinteisesti insinöörin tulee hallita myös tekninen piirustustaito.

Olen siis suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon, mutta tuo putki oli opiskeluni aikaan varsin väljä. Erikoistuin elektroniikkaan, mutta otin sen täydennykseksi kaikki löytämäni ohjelmointikurssit. Nykyään tämä valinta tuntuu kaukonäköiseltä, mutta 1970-luvun alkuvuosina ohjelmointi oli harvinainen kuriositeetti. Olin vain utelias. Opiskelin myös metalliteollisuuden valmistustekniikkaa, ja nyt jälkeenpäin voin sanoa, että siitä oli paljon hyötyä. Esiin voidaan nostaa erityisiä näkökulmia. Pitääkö ohjelmistoinsinöörin opiskella fysiikkaa tai materiaalioppia. Tai vastaavasti, pitääkö esimerkiksi psykiatrin tuntea anatomiaa tai fysiologiaa? Ehdotonta vastausta ei tietenkään voi antaa. Itse sanoisin että jossain määrin, ja se mikä peruskoulutuksen osalta jää vajaaksi, tulee ottaa haltuun opiskelun luoman sivistyskomponentin kautta. Vaihtoehto ei voi olla määritellä enemmän ja kapeampia koulutusputkia.

Onko mahdollista ylipäätään määritellä järkeviä koulutusputkia? Tämä voidaan nähdä epistemisenä eli tiedollisena ongelmana. Miten voitaisiin ylipäätään määritellä muuttuvassa maailmassa, mitä tulevan maisterin, insinöörin, lääkärin, juristin tai tohtorin pitäisi osata pitkän koulutusajan jälkeen tai vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua siitä. Mutta on vielä hankalampia kysymyksiä. Onko nuori ihminen valmis astumaan kulutusputkeen. Tietääkö hän mitä aikoo elämällään tehdä, vai ryhtyykö opiskelemaan koska ei osaa muutakaan tehdä. Entä jos hänelle selviää muutaman vuoden kuluttua, että haluaakin muuttaa suuntaa? Tai entä jos hyvin motivoitunut opiskelija on tyytymätön opintoputkensa tarjontaan ja haluaa siihen laajempia tai poikkitieteellisiä valintoja. Jos kovin tiukka koulutusputki ei jousta, vaihtoehto voi olla hankkia kaksi tutkintoa. Pitääkö se sallia?

Otan esimerkin omista opinnoistani. Diplomi-insinöörin tutkintovaatimukset perustuivat aikanaan, ja varmaan perustuvat edelleen sellaiseen vanhentuneeseen otaksumaan, että tekniikka on sovellettua (lue yksinkertaistettua) matematiikkaa ja fysiikkaa. Siksi monet opettajani olivat akateemisia matemaatikkoja ja fyysikkoja. Aivan hyviä opettajia, mutta jotain puuttui. Opettajakuntaa täydensivät kyllä ansiokkaasti kokeneet teollisuusmiehet, mutta jotain jäi edelleen puuttumaan. Tosiasiassa insinööriopetuksen tiedollinen perusta ei ole yksinkertaistettua luonnontiedettä, vaan aivan omaleimainen tieteensä, tekniikan tiede. Tekniikan kehittämisen ja soveltamisen tarve tuo mukana haasteita, jotka ovat erilaisia kuin luonnontieteissä, ja ne ovat monessa suhteessa ainutlaatuisen vaikeita. Ja puuttui muutakin, sillä insinööritaito on myös sosiaalista, taloudellista ja yhteiskunnallista. Oma putkeni oli onneksi ilahduttavan monitekninen, sisältäen muun muassa perspektiivioppia, teknistä piirustusta, kemiaa ja sähkövoimatekniikkaa. Se saatoi olla kaukonäköistä, tai historiallinen jäänne.  Toisaalta omasta putkestani puuttui kokonaan projektinhallinta, laatutekniikka, organisaatiotieteet ja johtamisoppi. Ainoa poikkeus oli vapaaehtoinen sosiologian kurssi, joka tosin oli kovin naiivi. Ja hieman taloustiedettä, ja se vasta naiivia olikin. Muilta osin jouduin täydentämään osaamistani työelämässä, osittain itseopiskelulla, osin vaistomaisesti ja osittain karvaankin kokemuksen kautta.

Aion palata tähän aiheeseen tarkemmin kirjoituksessa Tekniikan lisälehdet.

Hieman yhteenvetoa. Lukija huomaa ainakin rivien välistä, että puhun väljempien kurssien ja vapaan opiskeluoikeuden puolesta. Koulutuksen suunnittelijat, hallintojohtajat ja poliitikot eivät pysty ottamaan vastuuta siitä, että edes teknisimmän näköiset opintoputket vastaisivat tulevaisuuden tarpeita, ja nuoret opiskelijat ovat aivan liian arvokas resurssi väärin kohdeltaviksi. Kokonaisuudessa tarvitaan itseohjautuvuuden elementti. Viisaat nuoret aistivat tulevaisuutta herkemmin kuin byrokraatit. Ja vielä tämä näkökulma: korkeakoulut ja ammattikoulutus ovat vain osa sitä puitetta, jossa nuoret ja vanhemmatkin ihmiset kehittävät taitojaan ja tutkivat maailmaa. On myös käden taidot, kuvataiteet, kirjallisuus, visuaalinen kulttuuri, musiikki. Nekin niveltyvät kokonaisuuteen, ja systemaattiseen opiskeluun enemmän kuin tulisi ajatelleeksi.

Ikuinen ylioppilas on ehkä asiantuntijan alku ja maailman toivo.

Sivistynyt insinööri

Lainasin juuri kirjastosta kokoelman Mikko Niemen kirjoituksia, otsikolla ”Sivistynyt lääkäri”. Halusin ehkä tietää, millainen on sivistynyt lääkäri. No, ainakin vakuutuin siitä, että Mikko Niemi oli sivistynyt lääkäri. Mutta minut pysäytti juuri tuon kokoelman nimen antanut tarina. Niemi kertoi, kuinka eräs lääketieteen suuria nimiä, kanadalainen lääkäri sir William Osler (1849-1919) esitti, että lääkärikoulutukseen tulisi sisällyttää kaunokirjallisuutta. Hän oli myös pohtinut, millainen olisi luettavaksi suositeltavien teosten lista. 
 

No miksikä ei. Ovathan lääkärit monella tapaa kosketuksissa sairauksistaan hämmentyneiden ja kärsivien ihmisten ja heidän omaistensa kanssa. Miksei hyvän lääkärin pitäisi olla myös hyvä ihminen? Ehkä hyvää kirjallisuutta lukemalla voisi oppia ymmärtämään edes hieman paremmin ihmisenä olemisen monia puolia. Muistin myös edesmenneen hyvän ystäväni, joka oli syöpälääkäri. Hän oli hyvä ihminen - sen parempaa luonnehdintaa en ikinä voisi hänestä keksiä. Ja hänkin luki kirjallisuutta.

Olen siis samaa mieltä Mikko Niemen kanssa. Sitten ryhdyin tutkimaan, millainen on puolestaan sivistynyt insinööri. Google- haku suomenkielisestä aineistosta tuotti vajaat kymmenen osumaa, kaikki epäolennaisia. Esimerkiksi sivistynyt insinööri rinnastettiin joulupukkiin - molemmat taruolentoja.

Perustelu sivistyksen tarpeelle voisi olla saman tapainen kun Niemellä. Ihminen aloittaa tekniikan opiskelun kovin nuorena ja varustettuna hyvin suppealla elämänkokemuksella. Tekniikan opintojen sisältö ei lainkaan paranna tätä asiantilaa, opiskelijaelämä ehkä hieman. Esseessään ”Kirjallisuus todellisuuden hahmottajana” Väinö Linna totesi, kuinka suppea on se todellisuuden piiri, josta voimme tehdä havaintoja, niin että muu osa maailmasta on tiedostettava mielikuvituksen voimalla. Vaatimattoman kotitaustansa ja koulutuksensa takia Linna itsekin tiedosti ”sivistyksen puutteensa”, ja koetti korjata asiaa lukemalla ahkerasti. Ja myös Aleksis Kivi kehotti ihmisiä lukemaan paljon ”avartaakseen mielikuvituksensa piiriä”.

Perustelen insinöörin sivistämisen tarvetta myös ammatin luonteella. Vaikka koulutuksen painopiste on lähes yksinomaan teknisissä tieteissä, insinöörin ammatissa niiden merkitys on usein aivan toissijainen. Insinööri on työssään vahvasti ihmisten kanssa. Hän on asioiden järjestelijä, neuvottelija, diplomaatti, joskus vaikuttaja tai johtaja. Ja hänen työnsä muokkaa maailmaa, muuttaa ja tuottaa ihmisen elinympäristöjä, vaikuttaa luontoon ja jopa ihmisten hyvinvointiin. Työ on siis hieman niin kuin kuin lääkäreillä, ihmisten kanssa olemista ja jopa heidän elämäänsä puuttumista. Erona on, että lääkärin työhön liittyvät eettiset piirteet joko tiedostetaan, tai ainakin vaistotaan. Mutta insinööri saattaa helposti olla autuaan tietämätön oman työnsä eettisistä ulottuvuuksista. Emmekö siis tarvitse sivistyneitä insinöörejä?

William Oslerin esimerkin mukaan voisimme laatia suositellun kirjallisuuden luettelon. Siihen voisi kuulua kirjoja, joissa ratkotaan arvoituksia. Aivan kuten lääkärit, myös insinöörit joutuvat tekemään diagnooseja. Suosikkini ovat mm alkuperäiset Sherlock Holmes- tarinat. Samoin suosittelisin kirjoja, joissa käsitellään mahdollisimman monipuolisesti ihmissuhteita. Mutta haluaisin lisätä myös Oslerin suosituksista poikkeavaa lukemista. Haluaisin listaan kirjoja, joissa käsitellään valistuksen hengessä luontoa, tiedettä ja tekniikkaa. Esimerkiksi perinteistä science fictionia. Sitten haluaisin suositella kirjoja joista lukija voisi oppia nöyryyttä - kirjoja joissa lukijaa johdetaan harhaan ja siten osoitetaan että asiat ehkä voisivat olla toisinkin. En haluaisi listalle kirjallisuutta, joka lietsoo kansallisia ja etnisiä ennakkoluuloja. En myöskään haluaisi sinne tyypillistä eettis-uskonnollista kirjallisuutta - mielestäni se ruokkii omahyväisyyttä, tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta. Ainakin silloin kun kirjojen retorisena keinona on ”me hyvät vastaan nuo toiset syntiset”.

Mutta onkohan kirjallisuuden suosittelussa sittenkään mitään järkeä. Sillä on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät lue kaunokirjallisuutta, he eivät koe saavansa siitä mitään itselleen. Enkä silti usko että heistä tulisi vähemmän hyviä insinöörejä tai lääkäreitä.

Toisaalta haluaisin uskoa, että hyvä kirjallisuus olisi hyväksi. Se voisi olla sitä ainakin verrattuna etiikan opettamiseen oppiaineena. Etiikassahan on kyseessä viime kädessä sellaisen asian oivaltaminen, että on olemassa oikeita ja vääriä tapoja toimia. Ja että kyseessä on nimenomaan ymmärtäminen eikä tieto. Eikä ymmärrystä voi kaataa ihmisen päähän, vaan paremminkin se syntyy tunteiden ja mielikuvituksen kautta kun pohdimme omaa toimintaamme tai uppoudumme kiinnostavaan kertomukseen.

Myös moderni psykologia on alkanut valottaa motivaation ja päätöksenteon mysteeriä. Emme ole niin rationaalisia kuin ajattelemme. Saatamme myös olla eräässä mielessä varsin yksinkertaisia. Esimerkiksi kokeellinen psykologia on löytänyt ilmiöt, joita sanotaan ankkuroitumiseksi ja pohjustamiseksi. Päätöksiimme vaikuttaa, mitä olemme ajatelleet ja kokeneet ennen päätöksentekoa. Yksinkertainen esimerkki. Koehenkilöille annetaan tehtäviä, joissa joutuu pohtimaan rahaa (ja vertailuryhmille vastaava määrä neutraaleja tehtäviä). Sitten kumpikin ryhmä tekee testejä joissa tehdään eettisiä valintoja. Ilmenee, että rahaa ajatellut ryhmä on muuttunut itsekkäämmäksi.

Lopuksi paljastan, että Niemen kirjan lisäksi kirjoitukseeni vaikutti toinenkin assosiaatio. Kuuluisa amerikkalainen rakennusinsinööri Samuel C. Florman on kirjoittanut kirjan ”The Civilized Engineer”. Entä miten Flormanista itsestään tuli ”sivistynyt”? Hänen oma tarinansa on seuraava. Florman osallistui nuorena miehenä toiseen maailmansotaan teknisissä joukoissa. Hän ei joutunut taisteluihin, vaan juuttui useiden kuukausien ajaksi syrjäiselle saarelle perustettuun sotilastukikohtaan. Mitään järkevää tekemistä ei ollut. Miesjoukko kulutti aikaansa juopottelemalla ja puhumalla roskaa, aiheena naisten halventaminen, viinanhuuruisten toilailujen ruotiminen ja poissaolevien panettelu. Kuten ainakin armeijan käyneet miehet muistanevat, tällaisen kuurin vaikutus ihmiseen muistuttaa lobotomiaa. Tai kuten Harry Harrison totesi sotilaselämän lopputuloksesta (kirjassaan ”Bill, Linnunradan sankari”): ”moraali näivettyy pois tarpeettomana ja käytön puutteessa, ja aivot kutistuvat saksanpähkinän kokoisiksi”.

Entä miten Florman vältti tällaisen kohtalon? No, tukikohdassa oli onneksi suhteellisen hyvin varustettu kirjasto....

PS. Flormanin kirjaa ei ole suomennettu, mutta aina valpas Terra Cognita on julkaissut suomeksi toisen Flormanin kirjan: ”Tekniikan eksistentiaaliset nautinnot”. Suunnilleen samoja asioita siinä käsitellään, ja Florman kirjoittaa nautittavasti.