Rakastettava karvaloviniska

Hyönteiset herättävät monenlaisia ajatuksia. Monilla on ötököitä kohtaan vaistomainen ja syvään juurtunut vastenmielisyys. Mutta jos ötökkäkammosta pääsee yli, hyönteiset ovatkin tavattoman kiehtovia. Niiden käyttäytyminen on monipuolista, ja ne selviävät monista vaaroista, kuten pedoista tai kärpäslätkän huitaisuista. Tai monet eivät selviä, syöminen tai syödyksi tuleminen on paljon yleisempää ja selvemmin näkyvillä kuin isompien eläinten kohdalla. Eräät hyönteiset muodostavat monimutkaisia yhdyskuntia, joissa tuntuu olevan pitkälle viety työnjako ja ihailtava järjestys ja kurinalaisuus. Ja kuitenkin niiden päänupeissa on mitättömän pienet aivot. 

Olen juuri lueskellut Katja Bargumin ja Heikki Helanterän teosta "Suuri suomalainen muurahaiskirja" (Minerva 2019). Jo kirjassa esiintyvien muurahaislajien nimet ovat kiehtovia. Tutkijat saavat joskus kunnian nimetä harvinaisempia lajeja, joita tavallinen kansa ei pane merkille. Nuo nimet kuvastavat jopa jonkinlaista hellyyttä tai kiintymystä. Kuten karvaloviniska, tupsukekomuurahainen tai varjotuoksukeltiäinen. Muurahaislajeja on Suomessa noin 60. Enemmän kuin tulisi ajatelleeksi, mutta mehän huomaamme vain yleisimmät lajit. Koko maailmassa on noin 22 000 muurahaislajia, se on arvio, koska läheskään kaikkia ei ole vielä löydetty.

Muurahaisten maailma ottaa tutkijat pauloihinsa. Siellä tulevat elämän peruslainalaisuudet hyvin esille. Eri lajeja ja yksilöitä on paljon, niitä on helppo tutkia ja niiden elämänkaari on lyhyt. Erilaiset muuttumisen ja mukautumisen muodot ilmenevät tukijan kannalta sopivan nopealla aikaskaalalla. Aivan keskeinen tutkijan metodi on evoluutionäkökulma. Erialiset muodot ja käyttäytymisen piirteet ovat syntyneet luonnonvalinnan kautta, sopeutumina ympäristöpaineisiin ja lajien väliseen kilpailuun. Mutta niille annetut selitykset eivät aina ole yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Jokin hyödyllinen ominaisuus voikin olla myös haitta pitkällä tähtäimellä tai olosuhteiden muuttuessa.

Hyvä esimerkki on siivet. Hyönteisen ideaan kuluu tietty perusrakenne: jaokkeinen ruumis, kolme paria jalkoja ja kaksi paria siipiä. Lajikohtaisia sopeutumia kuitenkin esiintyy. Siivet ovat herkät ja alttiit vaurioille. Jos laji on kehittyessään siirtynyt elämään maan alle kaivamiinsa käytäviin, siivistä on haittaa. Siksi pistiäisten lahkossa muurahaiset ovat luopuneet siivistä. Kun keksiruumiissa ei enää tarvita isoja siipilihaksia, se on kutistunut ja muurahaisten niskasta on tullut taipuisa. Näin muurahainen pystyy työskentelemään tehokkaasti leuoillaan ja kantamaan taakkoja selässään. 

Mutta miksi lisääntymistä hoitavat kuningattaret ja koiraat ovat kuitenkin siivellisiä? Tai miksi toiset pistiäiset, kimalaiset asuvat maan alla mutta osaavat silti lentää. Eräät lentävät hyönteiset, kovakuoriaiset ovat muuttaneet etummaisen siipiparin panssariksi, jonka alle ne voivat laskostaa suojaan herkät lenninsiivet. Kovakuoriaiset möyrivätkin usein myös maan alla. Ne ovat monipuolisia, siksikö myös lajirikkain hyönteislahko?

Muurahaisia tutkitaan monin tavoin: niiden ulkonäköä, liikkumista, anatomiaa ja niiden erittämiä aineita. Eräät menetelmät ovat aika hauskoja. Miten lasketaan suuressa keossa asuvien muurahaisten määrä? Pyydystetään umpimähkään esimerkiksi muutama sata muurahaista, värjätään ne myrkyttömällä ja hajuttomalla väriaineella, ja päästetään vapaaksi. Jonkin ajan kuluttua pyydystetään uudelleen joukko muurahaisia, ja lasketaan, moniko niistä on värjätty. Siitä voidaan laskea koko keon asukasmäärä. Muurahaiskekoja voidaan tieteen nimissä eristää tai siirtää osia niistä koepesiksi laboratorioon. Muurahaisten touhuja kekojen pimeydessä voi niitä häiritsemättä seurata punaisessa valossa, koska muurahaiset eivät näe punaista. 

Huomasin, että omat tietoni muurahaisten lisääntymisestä olivat hieman vääriä. Pesässä on kuningatar, ja useimmiten niitä on monta. Kuningattaren munimista hedelmöitetyistä munista kehittyy työläisiä. Kun on aika lisääntyä, kuningatar munii hedelmöittämättömiä munia, joista tulee koiraita. Mutta joskus myös työläiset saattavat munia vaikka se on enemmän tai vähemmän luvatonta. Koko järjestelmä on mutkikas, erityisesti jos pesässä on useita kuningattaria. Lisääntymisen kontrollin eri muodot (syömällä "vääriä" munia) säätelevät yhteiskunnan kehittymistä ja laajentumista.

Muurahaiset viestivät hajujen ja houkutusaineiden eli feromonien avulla. Erityisen tärkeää on tunnistaa oman pesän asukit. Muurahaiset myös kuulevat.  Joillain muurahaisilla on hyvä näkö. Suomalaiset kekomuurahaiset eivät suunnista pelkästään hajujälkien avulla, vaan ne osaavat liikkua metsässä näköaistin avulla, ne tunnistavat puunlatvojen muodot. Kekomuurahainen on muutenkin  kiinnostava: hyvissä olosuhteissa se rakentaa kokonaisen keoista muodostuvan kaupunkien verkoston, joita yhdistävät vahvat polut. Niiden asukkaat ovat tietenkin sukua toisilleen, koska kaupungit ovat yhden pesän laajentumisen tulosta.

Jokseenkin kaikki muurahaiset rakentavat pesiä, joiden asukasluku vaihtelee muutamien satojen laumoista miljoonakaupunkeihin. Jopa tropiikin vaeltajamuurahaisetkin rakentavat tilapäisiä pesiä levähdys ja turvapaikoikseen. Nuo kuningatarta ja toukkia ympäröivät pesät muodostuvat elävien muurahaisten kehoista.

Muurahaisten yhteiskuntaelämä on tietenkin niiden kiinnostavin piirre. Nuo yhteisöt käyttäytyvät kuin suuri, monimutkainen eliö. Kuningattarien toiminta vaikuttaa vahvasti koko yhteisöön, mutta myös yhtä tärkeää on muiden pesän asukkaiden osuus. Tietenkään yhteisön älykkäältä ja tarkoituksenmukaiselta vaikuttava toiminta ei perustu keskitettyyn kontrolliin, vaan se nousee kaikkien jäsenten yhteisvaikutuksen kautta. Tällaista ilmiötä sanotaan parviälyksi. Yhteisön jäsenet ovat suuressa määrin luopuneet riippumattomuudestaan, ne ovat kuin koneen osia. Ne myös uhrautuvat yhteisen edun nimissä pesää puolustaakseen. Työläiset ovat jopa uhranneet lisääntymiskykynsä, mikä on erittäin suuri uhraus. Miten evoluutio on voinut tuottaa tällaisen sopeutuman, eikö sen tavoitteena ole maksimoida selviytyminen? 

Epäitsekkyydestä ei siinä ole kysymys. Vastaus piilee genetiikassa, kuningatar ja työläiset ovat sisaruksia. Siksi yhteisön säilyminen parantaa kaikkien sen jäsenen geenien menestystä uhrauksista huolimatta. Tätä sanotaan sukulaisvalinnaksi. Samasta syystä eläimet puolustavat pentujaan ja liikkuvat usein sukulaisista koostuvissa laumoissa. Yhteiskuntahyönteisten tutkiminen auttoi ymmärtämään tärkeän evoluution piirteen.

Muurahaisten yhteiskunnat valottavat toistakin kiinnostavaa genetiikan piirrettä. Useissa yhteisöissä on myös sotilaita, joiden tehtävä on puolustaa pesää. Kuningattaret, työläiset ja sotilaat ovat sisaruksia, niillä on sama perimä. Miten ne kehittyvät erilaisiksi? Osoittautuu, että DNA ei olekaan eliön rakennepiirros, vaan sen geenit toimivia aktiivisesti. Ympäristötekijöiden vaikutuksesta tietyt geenit aktivoituvat, se ratkaisee, tuleeko munasta kuningatar, sotilas vai työläinen. Tämä aktivoituminen riippuu käytännössä yhteisön elinkaaren tilanteessa. 

 

Muurahaiskeko on kuin kaupunki, ja suurkaupungeissa asuu monenlaista väkeä. Osa työläisistä on vastoin yleistä luuloa laiskureita, ne eivät tee lainkaan työtä. Itse asiassa ne ovat resurssi kriisitilanteiden varalta. Muurahaiskeoissa voi asua vakituisen kansan lisäksi orjiksi otettuja toisen lajin muurahaisia, karjaa (kirvoja), erilaisia loisia ja petoja, sekä asukkaita, jotka muuten vain asuvat vieraina muurahaisten keoissa aiheuttamatta erityistä vaivaa. Kuulostaa tutulta.

Voittamaton jerrykannu

Luin juuri lehtijutun amerikkalaisen Apollo-kuuohjelman tuottamista hyödyllisistä keksinnöistä. Juttu noudatti tiettyä agendaa. On ollut jonkinlaisena tapana tuoda esiin avaruustekniikan tai sotatekniikan tuomia hyötyjä. Ehkä räikein esimerkki on USA:n hallituksen 1950-luvulla käynnistämä "ystävämme atomi (our friend the atom)"- propagandakampanja. Siihen kuului Disney-yhtiön tuottama lastenkirja ja elokuva. Tarkoitus oli tietenkin rauhoittaa suuren yleisön mieltä sodan ja atomipommitusten jälkeen ja osoittaa, että atomienergia on täysin harmitonta ja jopa tavattoman hyödyllistä.

Apollo-ohjelman hyödyistä on myös kirjoitettu, jopa useita kertoja. Avaruustutkimus on tietenkin veronmaksajien silmissä kallista, joten sen suuria "siviilihyötyjä" on syytä nostaa esiin. Luin artikkelin hieman kriittisesti, sillä olen itse ollut mukana avaruustoiminnassa, ja tiedän varsin hyvin, millaista tekniikkaa ja millaisia materiaaleja se tarvitsee. Artikkeli ei oikein vakuuttanut. Aika monta keksintöä on laitettu avaruusohjelman piikkiin, vaikka tosiasiassa ne oli tehty paljon aikaisemmin. Esimerkiksi teflon (polytetrafluorieteeni eli PTFE), joka säännöllisesti kirjataan avaruustekniikan siunaukseksi, on keksitty vuonna 1938, sitä paitsi sitä ei oikeastaan avaruuslaitteissa edes käytetä. 

Sen sijaan mylar-kalvosta valmistettu ohut lämpöeriste kyllä syntyi NASA:n ohjelmassa vuonna 1964. Tuota kullanväristä kalvoa käytetään rutiinimaisesti avaruuslaitteiden lämpöeristykseen, koska se on kevyttä ja eristää hyvin. Siviilipuolella tämä "avaruushuopa" on säännöllisessä käytössä suojaamassa katastrofien uhreja kylmyydeltä. Itse mylar materiaalina eli polyesterikalvo keksittiin kyllä jo 1950-luvulla.

Katsotaan asiaa toisesta näkökulmasta. Suuret julkiset avaruus- ja asehankkeet (Manhattan, Mercury, Gemini, Polaris, avaruussukkula, "tähtien sota") ovat olleet merkittävä kanava, jonka kautta USA:n hallitus on ohjannut julkisia varoja teollisuuden tutkimus ja tuotekehityshankkeisiin. Virallisen totuuden mukaan kapitalistinen teollisuus kehittää teknologiansa yksityisin varoin. Se ei ole tietenkään totta, mutta on käytännössä mahdotonta sanoa, kuinka suuri osa näiden hallituksen hankkeiden varoista on todella mennyt niiden varsinaiseen tarkoitukseen. Tämä on myös teknologian sisäinen ominaisuus. Teknologiaa on vaikea yksilöidä ja sen rajoja on hankala vetää. Yleensä teknologia on osa jotain jatkumoa, ja se lainaa ja muuntaa olemassa olevia tietoja ja resursseja. Lisäksi teknologia on "tahmeaa": aina kun sitä harrastetaan, sitä tarttuu käsiin, vaatteisiin ja ylipäätään kaikkeen mikä on sen kanssa tekemisessä, eikä sen uudelleen käyttöä tai edelleen kehitystä voi estää.

Avaruustekniikkaan liittyy toinenkin "viikunanlehti-ilmiö". Rakettitekniikka on kallista, eikä sitä olisi pitkään aikaan kehitetty, jos tarve olisi vain saada muutama ukkeli tai mittavempain avaruuteen. Tosiasiassa kyse on ohjuksista: halusta lennättää atomipommeja vihollisen niskaan. Avaruustutkimus on vain tämän toiminnan sivutuote. Apollo-ohjelmaankin osallistui saksalasia V2- insinöörejä. V2-ohjusten isää, SS-majuri Wernher von Braunia ei koskaan asetettu syytteeseen sotarikoksista, vaan hänestä tuli amerikkalaisten sankari ja Saturnus V-raketin pääsuunnittelija.

Hätä tai kiire on monen innovaation äiti. Sota voi tuottaa keksintöjä, mutta niillä on yleensä laajempi tausta ja pidempi historia. Ihmiskunta voi käyttää resurssejaan pahaan tai hyvään, mutta se on moraalinen valinta, jonka vastuu leviä laajalle: kaikille ihmiskunnan jäsenille. Jonkun tekniikan erityisen ilmenemismuodon, aseen, pommin tai myrkyn tuottaminen tarkoituksena tappaa ja vahingoittaa ihmisiä on yksikäsitteisesti moraalisesti väärin. Se on aivan sama asia kuin paha teko. 

 

Eräs sotatekniikan tuottama ja sinänsä harmiton keksintö on jerrykannu. Niin, mistä se nimi jerrykannu oikein tulee? Historia on yllättävän pitkä ja menee toiseen maailmansotaan. Amerikkalaisten sotatoimissa käyttämät polttoainekanisterit olivat kelvottomia. Niitä oli hankala käsitellä ja ne vuotivat. Sitten he saivat sotasaaliiksi saksalaisia kanistereita. Saksan armeijan standardikanisterit, Wehrmachts Einheitskanister, olivat täysin ylivoimaisia. Teräksiset 20 litran vetoiset kanisterit ovat käsittelyn kannalta juuri oikean muotoisia, niissä on helppokäyttöinen ja luotettava korkki ja tukevat kantokahvat, ja kylkiin on prässätty tyypillisen muotoinen jäykistävä kuvio. Amerikkalaiset alkoivat kopioida kanistereja, ja samoin venäläiset. Lopulta myös aina niin "puolueettomat" ruotsalaiset tekivät oman versionsa. 

 

"Jerry" puolestaan on poliittisesti neutraali nimitys saksalaisista: jerry = german.

Omassa veneessäni on yksi venäläisvalmisteinen jerrykannu. Se on pyöreänkö, hieman improvisoidun oloinen. Toinen kanisteri on ruotsalainen. Se on kolmella kruunulla koristeltu, kulmikkaampi, hyvin säntillinen ja asiallinen, lagom. 

 

Lapsuudessani, 1960- luvulla, veneilijät käyttivät paljon myös 10 litran kanistereja. Vanhoista kuvista hoksasin niiden alkuperän. Ne olivat entisiä pirtukanistereja.

Myös muovisia jerrykannuja on tuotu markkinoille, mutta ne eivät ole havaintojeni mukaan yleisiä. Sen sijaan aitoja teräksisiä jerrykannuja myydään "äijäkaupoissa" kuten Motonetissä ja Biltemassa. Ne kolisevat juuri oikealla ja nostalgisella äänellä.

Henkilöauton omistajilla ei ole jerrykannuja. Ne ovat liian isoja ja hankalan muotoisia, jerrykannu ei mahdu takakonttiin. Mutta useimmilta maanviljelijöiltä niitä varmaan löytyy. Maastoautoissa saattaa olla suorastaan valmis paikka jerrykannulle. Ja jerrykannu löytyy myös Indiana Jonesin jeepistä.

Saksan Wehrmacht hävisi toisen maailmansodan, mutta jerrykannu selvisi voittajaksi.

Jerrykannu on tutkittua historiaa

Kertomus koneista, roboteista ja aivoista

Edelleen varsin yleisen ja aika kaavamaisen ajatuksen mukaan tiede käsittelee syvällisesti maailman perusasioita ja parantaa ymmärrystämme luonnonlaeista. Vaikka tiede on luonnostaan teoreettista ja abstraktia, siitä saattaa olla laajempaakin hyötyä. Esimerkiksi siten, että luonnontieteistä voi kehittyä hyödyllisiä insinööritieteitä. Tai että yhteisöjen sosiologinen tutkimus ehkä auttaa kehittämän yhteiskuntia harmonisempaan suuntaan. Tai että taloustieteet johtavat talouskriisien parempaan hallitaan ja talouden tuottaman hyvän levittämään yleiseen onneen. Tässä vaiheessa ajattelevan lukijan nauruhermoissa tosin voi jo tuntua kihelmöintiä. 

Tällainen käsitys vaikuttaa edelleen yhteiskunnaisen keskustelun taustalla, vaikka se on auttamattoman vanhentunut. Todellisuus on monipuolisempi, tieto ja muut vuorovaikutukset virtaavat kaikkiin suuntiin. Edes selvältä tuntuva käsite "luonnonlaki" ei todellisuudessa ole lainkaan yksinkertainen juttu: katso kirjoitukseni Se on luonnonlaki. Toisaalta pitää muistuttaa myös, että nykyään niin tavallisilla tieteen ja tiedon vastaisilla asenteilla ei ole todellisuuspohjaa.

Moderni maailma perustuu edelleenkin tietoon ja sen hyödyntämiseen. Taloustieteellä on edelleen yhtymäkohtia reaalitalouteen, vaikka ne ovat monimutkaisia ja monensuuntaisia. Lääketieteessä tapahtuu jatkuvaa edistymistä, se on poikkeuksellisen kiinteässä ja hyödyllisessä yhteydessä lääkintätaitoon. Koululääketieteen kritiikki ja uskomushoidot eivät ole todellisuuspohjalla, vaikka ne saavat näennäistä tukea ihmisen fysiologian monimutkaisuudesta ja siihen liittyvästä tilastollisesta vaihtelusta. Edes insinööritaito ei ole luonnontieteiden yksisuuntaista soveltamista, vaan se on enimmäkseen jotain aivan muuta: omalakista ja mutkikasta ihmisten toimintaa. Se tuottaa ymmärrystä tekniikasta, ihmisyhteisöistä, luonnosta. - ja myös luonnonlaeista. Olen kirjoittanut tästä asiasta tarkemmin otsikolla Isi, mitä sinä teet töissä?

Nyt seuraa kertomus insinööritaidon harrastamisen kautta syntyvästä laaja-alaisesta ymmärryksestä. Se ansaitse tulla kerrotuksi myös, koska se on katoavaa teollisuus- ja kulttuurihistoriaa.

1970- luvulla työskentelin teollisuuden automaatioinsinöörinä. Työpaikkani oli Helsingissä, Strömbergin Pitäjämäen tehtailla. Jälkeenpäin ajatellen tajuan, että silloin elimme huikean jännittävää tietokonetekniikan pioneeriaikaa. Tietokoneet kehittyivät tuohon aikaan valtavaa vauhtia. Emme voineet tietää, mihin se johtaisi, mutta tällaisessa tilanteessa parhaalta vaihtoehdolta tuntui elää muutoksen mukana ja koettaa hyötyä siitä.

Strömberg Oy on perinteinen ja merkittävä sähkövoimatekniikan pioneeriyritys. Sen perusti Berliinissä sähkötekniikkaa opiskellut Gottfrid Strömberg jo vuonna 1889. Voidaan sanoa, että yhtiö sähköisti Suomen teollisuuden ja jopa kotitaloudet. Se valmisti sähkömoottoreita ja generaattoreita, muuntajia ja säätölaitteita sekä sähkönjakelussa tarvittavia kojeita ja laitteita. Jonkin verran tuotettiin myös kotitalouksien liesiä ja lämmittimiä. Pitäjänmäen tehtaan konesalit ja asennushallit olivat kiehtovia paikkoja, koska ne yhdistivät luovasti raskasta metalliteollisuutta, sähkötekniikkaa ja elektroniikkaa. Juuri voimakkaasti kehittyvä elektroniikka oli monella tavalla kaiken keskiössä. Miten se tulisi ottaa huomioon tuotannossa, ja miten suuressa määrin. Nykyiset johtamisopit puhuvat rönsyjen karsimisesta, mutta 1970- luvulla tehtiin toisin. Rönsyjä ei karsittu, vaan niitä vaalittiin, jotta nähtäisiin, mitä niistä kasvaa. Ehkä äärimmäinen esimerkki on, että 1970- luvun alussa yhtiö kehitti ja valmisti pienen sarjan raskaita prosessitietokoneita (Strömberg 1000 eli SELCO 1000). 

Niinpä työskentelyni aikana laboratoriomme takaseinällä seisoi muutamia pakastekaapin kokoisia ja satojen kilojen painoisia tietokoneita. Taoimme ohjelmia koneiden sisään rämisevillä mekaanisilla teletype - kirjoittimilla. Ja sitten, muutamassa vuodessa siirryimme keskelle mikroprosessorien murrosaikaa. Teimme suunnilleen samoja asioita kuin kollegamme Amerikan piilaaksossa, ja luimme lehtikierrossa samoja ammattilehtiä. Se oli ihmeellistä ja se oli kiehtovaa. Mutta meistä, jotka olimme silloin mukana - se oli aivan normaalia.

Ammatillisesti kiinnostavin työvaihe alkoi, kun aloin vetää "mekaanisen puunjalostusteollisuuden automaatioryhmää". Minun tiimini kehitti ja toimitti sahoille puutavaran käsittelylaitteistojen ohjausjärjestelmiä. Nuo laitteistot olivat suuria, kymmenien metrien pituisia koneita, joissa tukkeja, lautoja ja lankkuja sahattiin, mitattiin, lajiteltiin ja paketoitiin. Tietokone ohjasi koneiden kaikkia toimintoja, ja ohjauksen piti olla hyvin täsmällistä ja oikein ajoitettua. Kaiken piti tapahtua muutaman sadasosasekunnin tarkkuudella. Viivytellä ei voinut, muuten joku lauta murskautuisi koneen rautojen välissä tai sinkoutuisi lattialle. Koneiden piti olla myös luotettavia: jos tietokone pysähtyisi tai hidastelisi, koko laitos pysähtyisi. Koneissa oli paljon antureita ja tietokoneen ohjaamia moottoreita ja työsylinterejä. Kaikkien osien piti toimia synkronoidusti, mutta myös joustavasti erilaisilla tuotantonopeuksilla. Teollisuuden alkuaikoina tällaisia työkoneita ohjattiin mekaanisilla releillä. Nyt kaikki piti tehdä paljon nopeammin, tehokkaammin ja älykkäämmin, ja siihen meillä oli tarjota tietokoneita, elektroniikkaa ja aineettomia bittejä.

Eräs merkittävä oivallus oli filosofinen, sitä voisi sanoa "insinöörieetokseksi". Itse asiassa se ei edes ollut oivallus, vaan ajattelutapa, jonka olimme omaksuneet aivan huomaamattamme. Törmäsin samaan asiaan kirjallisuudessa jokin aika sitten. Fyysikko ja säieteorian kehittäjä Michio Kaku nimitti sitä "konstruktiiviseksi filosofiaksi". Se on eräänlaista suoran toiminnan filosofiaa. Mekin tunsimme jo silloin tuon periaatteen. Toimiston seinällä oli taulu, jossa luki suunnilleen näin: "Mahdottomat asiat tehdään kahdessa viikossa, mutta ihmeistä pitää sopia ensin esimiehen kanssa". Ja näin me toimimme. Tiimini alkoi ensimmäisten joukossa talossamme käyttää mikroprosessoreita, kaikki oli uutta ja ongelmia oli. Kohtasimme ongelmia, joista tiesimme ettei niille ole teoreettista ratkaisua, ja sitten oli ongelmia, jotka olivat muuten vain vaikeita. Useimmiten ne kuitenkin ratkesivat. 

Rakentamistamme koneista opin tärkeitä asioita. Ne olivat ikään kuin eläviä olentoja. Ne saivat tietoja ympäristöstään lukuisten antureiden ja mittalaitteiden kautta, ja tiettyihin signaaleihin piti reagoida tarkasti ja oikealla tavalla. Koska signaaleja saapui näennäisen satunnaisesti, koneiden piti tehdä päätelmiä reaktioiden kiireellisyydestä. Koneiden tuli selvitä itsenäisesti poikkeustilanteista, kuten epänormaaleista signaaleista. Siinä ohessa niiden tuli reagoida konetta ohjaavien ihmisten toimenpiteisiin. Koneemme toimivat itsenäisesti rikkaassa ja dynaamisessa ympäristössä, ja niiden toiminnassa oli tarkoitukseen tähtäävä piirre: ylläpitää omaa toimintakykyä ja käsitellä puutavarakappaleita oikealla tavalla. 

Pian huomasimme laatimissamme ohjelmissa kiinnostavia piirteitä, ja ryhdyimme kehittämään ja vahvistamaan niitä tietoisesti. Ohjelmien avulla rakensimme tietokoneen sisään mallin puutavaraa käsittelevästä koneesta ja sitä ympäröivästä maailmasta. Malli oli dynaaminen, sillä erilaiset anturisignaalit ylläpitivät tuota mallia jatkuvasti. Mallin elementit: muuttujat, laskurit ja taulukot, kuvasivat sekä puutavaran käsittelykoneen omaa tilaa, että siinä liikkuvien puutavarakappaleiden tiloja. 

Aloimme käyttää tuota ohjelmarakennetta myös ohjelmistojemme testaukseen. Rakensimme yksinkertaisen simulaattorin kuvaamaan automaation toimintaa. Visualisoimme tuon tietokoneen sisäisen mallin: lisäsimme koneemme ohjelmistoon uuden ohjelman, joka piirsi noin viisi kertaa sekunnissa sisäisen mallin tilan graafisin symbolein kuvaruutunäytölle. Näin saatoimme katsella reaaliajassa, mitä teollisessa prosessissa tapahtui, tai oikeastaan mitä tietokone kuvitteli tapahtuvan. Tämä järjestely oli hyödyllinen ohjelmien testaajille - ja asiakkaamme suorastaan lumoutuivat siitä.

Opimme siis, että automaatiojärjestelmän sisälle tulee rakentaa dynaaminen malli sen ympäristöstä. Tietenkään emme silloin tienneet, että brittiläinen psykologi Richard Gregory oli keksinyt saman idean Edinburghin yliopiston tekoälyprojektissa jo vuonna 1967. Harvat tuntevat tätä ideaa vieläkään. Mutta alun perin idean takana on vielä vanhempi mentaalisen mallin käsite, ja sen esitti skottilainen filosofi Kenneth Craik (1914–1945). Ilmeisesti roboteillekin siis pitää rakentaa mentaalinen malli.

On varsin yllättävää, että kymmenisen vuotta sitten saman tapainen toiminta löytyi elävien olentojen ja ihmisen aivoista. Tosin asian tarkempi tutkiminen on edelleen käynnissä. Tämä asia on syvällinen, ja se tuntuu liittyvän myös tietoisuuden käsitteeseen. Elämme rikkaassa ja muuttuvassa maailmassa, johon tietoisuudellamme ei ole mitään suoraa yhteyttä. Tietoisuutemme tuntee vain tuon aivojen luoman sisäisen maailmanmallin. Ja asialla on toinenkin puoli. Aivomme tuottavat vastaavan mallin myös itsestämme. Se kertoo meille ruumiimme tilasta ja tuntemuksista, ja ruumiimme sijainnista maailmanmallissa. Ja se sisältää myös elämänkerrallisen mallin, joka on kertomus itsestämme, yhdistettynä muistikuviimme ja tulevaisuuden suunnitelmiimme. 

Kehomme malli, sisäinen ruumiinkuva on meille ainutlaatuisen tärkeä. Jos siinä on puutteita tai vikoja, ne ilmenevät psyykkisinä häiriöinä. Erityisen konkreettisina ne näkyvät syömishäiriöiden kohdalla. 

Neurofysiologit ja neuropsykologit ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä selvittäneet tämän aivojemme toiminnallisen piirteen, joka on automaatioinsinöörille vanhastaan tuttu. Miten he ovat päätyneet siihen? Eräs selitys saattaa olla, että hämmästyttävän monet eturivin aivotutkijat ovat alun perin insinöörejä tai tietokonenörttejä. Esimerkiksi Michio Kaku, Jeff Hawkins, Richard Gregory, Christof Koch ja Teuvo Kohonen. Ehkä siksi heillä on ollut ennakkoluulottomuutta ja moraalista rohkeutta tarkastella ihmisaivoja koneena.

Palaan vielä entiseen työnantajaani Strömbergiin. 1960- ja 1970- luvuilla sen insinööreillä oli varsin hyvät mahdollisuudet esittää elektroniikkaan liittyviä uusia hankkeita tai omaksua uusia ideoita projekteihinsa. Rönsyjä syntyi ja niitä ruokittiin, mutta syntyikö niistä vahvoja innovaatioita ja uutta liiketoimintaa? Tähän on vaikea vastata suoraan. Yleinen teollisuusautomaatio kuihtui vähitellen pois. Mutta elektroniikan ja mikroprosessorien yhdistäminen sähkövoimatekniikkaan tuotti tärkeitä uusia tuotteita, kuten ohjauslaitteita ja suojareleitä. Sähkönjakelua ei enää oikein voisi kuvitella ilman elektroniikan tuottamaa älyä ja toiminallisuutta. Loistava esimerkki on vaihtovirtamoottorien säätäminen taajuusmuuttajan avulla. Yhtiö kehitti tämän laitteen 1970- luvulla käyttökelpoiselle tasolle ensimmäisenä maailmassa, Vaikka Strömberg on nykyään sulautunut monikansalliseen ABB- konserniin, taajuusmuuttajien tuotanto Suomessa on edelleen merkittävää liiketoimintaa.  

Rönsyjen kasvattaminen vaatii myös aikaa. Kehitystyön jatkuminen pitää turvata, vaikka se on hidasta ja epävarmaa. Suuri ja vakiintunut yhtiö voi sallia itselleen tällaisia riskejä. Siksi niillä on oma roolinsa merkittävien innovaatioiden tuottajana. Muistan osallistuneeni keskusteluun ruoripotkureista vuonna 1982, kun olin juuri lähtemässä uuteen työpaikkaan. Voisivatko ne joskus toimia sähköllä? Ruoripotkuri on monipuolinen ja tehokas laivojen työntövoimaa tuottava laite. Ensimmäinen suoravetoinen, elektronisesti ohjattu ja sähköinen Azipod- ruoripotkuri asennettiin laivaan vuonna 1990. Siitäkin syntyi merkittävää ja kestävää liiketoimintaa.

Navigointia elämän ulapoilla

Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa,

kello viisi on.

Vaellat yössä yksinään, väsymys käy jo käpälään,
et löydä tietä kotiin...

Tove Jansson: Juhlijan laulu. 

Lapsena ihmettelin yhtä asiaa kovasti. Sekä vanhemmat että leikkitoverit puhuivat eksymisestä - ja joskus olin tosiaan eksynyt itsekin. En tosin vakavasti, selvisin aina jotenkin tutuille paikoille, mutta ehdin kuitenkin säikähtää. Eksymisen tunne oli ainakin itselleni enemmän pelottava kuin kiihdyttävä. Kaupunkilaisena en ole koskaan pelännyt kaupunkiin eksymistä, se ei minusta ollut edes mahdollista. Mutta maalla niin voi aivan helposti käydä. 

Mutta se todellinen ihmettelyn aihe minulla oli: eivätkö eläimet koskaan eksy? Mistä eläin tietää, minne sen pitää mennä? Mitkä ovat niiden kotinurkkia, ja miten ne ovat niihin kiintyneet? Ja tunteeko eläin eksymisen pelkoa, ja eksyykö eläin joskus? Ja löytäkö se silloin koskaan kotiin?

Tämä on taas eräs asia, jonka valtavan tärkeyden olen oivaltanut vasta viime vuosina. Tilassa liikkuminen, paikan ja sijainnin tunne ja kyky liikkua erialaisissa paikoissa on eräs ihmisenä olemisen perusasioista. Oikeastaan se on tunne. Ja varmaan se on myös eläimenä olemisen perustunteita.

Minusta näyttäisi, että neurotiede on tarjoamassa vastauksia, joilla on pelkän orientoitumisen mekanismin tuolle puolen meneviä ja evolutiivisia ulottuvuuksia.

Eläinten hermostossa - jopa hyvin yksinkertaisilla eliöillä - on kartta niiden ympäristöstä. Kehityksen myötä nuo hiljalleen monimutkaistuvat eliöt alkavat muistaa asioita (muisti on hermosolujen perustoiminto). Pienet alkueläimet ja madot oppiva karttamaan epämieluisia paikkoja ja hakeutumaan kohti miellyttäviä, joissa on sopiva lämpö ja ravintoa. Vähitellen tuo orientaatio johtaa jonkinlaisiin elinympäristöä kuvaaviin karttoihin. Kun eliöille kehittyy monisoluinen hermosto, tuon hermoston tärkeimpiä tehtäviä on kartoittaa ympäristö. Eliöiden sisälle muodostuu aktiivinen ja kehittyvä maailman malli.

Tämä voi kuulostaa ensin ihmeelliseltä, mutta tarkkaan ajatellen se on juuri se tekninen ratkaisu, mihin autonomisesti toimivan aktiivisen eliön hermoston on pakko päätyä.

Ihmisillä suunnistamisesta vastaava elin aivoissa on hippokampus eli aivoturso. Se kehittyy jatkuvasti, jopa niin, että jos ihminen harrastaa jatkuvaa muistinvaraista suunnistusta, tuo elin kasvaa niin että muutos havaitaan aivokuvauksessa. Ilmiö on havaittu ainakin Lontoon taksinkuljettajilla.

Ymmärrämme navigoinnin merenkulun, ilmailun ja avaruusmatkailun erityistaitona. Mutta asialla on syvällisempi tausta. Navigointi, eli hallittu tilassa liikkuminen on elämän perusasioita.

Navigoinnista puhuttaessa unohtuu helposti, että siinä on kaksi puolta. Välineiden ja periaatteiden lisäksi tarvitaan myös niitä käyttävän ihmisen henkilökohtainen panos. Navigoinnin täytyy liittyä luontevasti ihmisen synnynnäiseen kykyyn liikkua tilassa. Se täydentää ja laajentaa tuota kykyä, muodostaa laajennetun mentaalisen mielikuvamallin.

Tuntemallamme navigointitaidolla on pitkä perinne. Pohjana on jo antiikissa syntynyt kartografia sekä kulmien ja etäisyyksien mittaus. Astronomian kehitys loi vähitellen navigoinnin vankan matemaattisen ja tieteellisen pohjan. Astronominen ja uskonnollinen kulmanmittauslaite, astrolabi eli tähtilevy tunnettiin jo antiikissa. 1100- luvulla arabioppineet keksivät sen käytön avomeripurjehduksessa, paikanmäärityksen apuvälineenä. Tältä pohjalta Isaac Newton hahmotti modernin oktantin tai sekstantin periaatteen, ja 1700- luvulla niitä alettiin käyttämään valtamerillä purjehtivissa laivoissa. 

Aivan olennainen väline avomerellä on tietenkin kompassi. Se on tarpeen jo rannikko­purjehduksessa, ja siksi kompassi onkin vanhin navigointi-instrumentti. Magneettikompassi tunnettiin vaihtelevasti jo ennen ajanlaskun alkua. 

Ilmeisesti Viikingit suunnistivat ensimmäisinä länsimaisina merenkävijöinä ilmansuuntien mukaan, arvioiden suunnan auringon ja tähtien avulla. On säilynyt yksinkertainen aurinkokompassi: puulevy, jonka avulla arvioidaan etelän suunta ja keskipäivän hetki. Eurooppalaisten kielten nimitykset ilmansuunnille tulevat muinaisnorjasta.

Leveysasteen eli latitudin määritys oli riittävän tarkkaa optisilla välineillä, mutta pituuspiirin eli longitudin määritys oli pitkään vaikeaa, Liikkuvasta laivasta ei voitu tehdä riittävän tarkkoja havaintoja - vaikka Galileo Galilei ehdottikin Jupiterin kuiden liikkeiden hyödyntämistä. Vasta kronometrin eli riittävän tarkan kellon keksiminen 1700- luvulla ratkaisi longitudiongelman. Yhdessä sekunnissa maapallon ekvaattori liikkuu puolisen kilometriä. Kronometrin tuli siis olla niin tarkka, että sen käyntivirhe pitkänkin merimatkan aikana saisi olla vain sekuntien luokkaa. Kronometrin lisäksi tarvittiin oktantti tai sekstantti ja taivaankappaleiden asemaa kuvaavat taulukot: the Nautical Almanac.

Sekä pituus- että leveyspiirin määritys edellyttivät joka tapauksessa optisia havaintoja taivaankappaleista, eli sään tuli olla riittävän selkeä. Pohjoisilla ja eteläisillä merillä sää on usein huono. Taivas saattaa olla päiväkausia pilvessä. Silloin pitää turvautua arvioon - tai oikeammin laskemiseen. Lokilla mitatusta aluksen nopeudesta ja kompassisuunnasta voidaan laskea aluksen sijainnin muuttuminen verrattuna viimeiseen onnistuneeseen paikanmääritykseen. Tätä menetelmää kutsutaan merkintälaskuksi, ja sekin on navigoinnin perusasioita. Oppikirjoissa korostetaan merkintälaskun epävarmuutta. Onkohan sen englanninkelinen nimi sen takia dead reckoning. Huonossa säässä se on kuitenkin ainoa mahdollisuus. 

 

Merkintälaskun laiminlyönti tai sen huono laatu johtivat ilmeisesti siihen, että vuonna 1588 taistelusta vetäytyvä Espanjan suuri armada menetti kymmenittäin laivoja haaksirikoissa Irlannin pohjoisrannikolla. Syysmyrskyä kesti tuolloin kahden viikon ajan.

Jossain merenkulun historiaa kuvaavassa kirjassa olen nähnyt kuvan laitteesta, jolla voitiin helpottaa merkintälaskua. Se koostuu pyöreästä puulevystä,johon on piirretty väli-ilmansuuntien mukaan säteitä, ja niillä säännöllisin välein reikiä. Purjehdussuuntaa vastaavan säteen reikiin asetettiin tappeja, joita siirrettiin matkan jatkuessa. Laitteessa saattoi olla myös naruja, ja suorakulmainen alue, jonne eri purjehdussuunnissa kuljetut matkat koottiin. Laite saattoi liittyä viikinkien purjehduksiin mutta en ole varma. Kuvaa en hakemisesta huolimatta ole löytänyt uudelleen, enkä edes muista laitteesta käytettyä nimeä. Se saattoi olla tuulikompassi tai narukompassi, tai sitten jotain muuta.

Välineiden avulla ihmisen luontaista suunnistuskykyä voitiin tarkentaa ja tehostaa - sillä ihminen on kuitenkin klassisen navigoinnin keskiössä. Legendaarinen virolainen merikapteeni Kihnu-Jõnn eli Enn Uuetoa (1848-1913) ei ollut saanut perinteistä merenkulkukoulutusta. Hänen tunnustettu taitonsa liikkua merellä saattoikin perustua luontaiseen suuntavaistoon, jota hän oli täydentänyt omilla havainnoillaan merillä kulkiessaan. Tällaisella taidolla on rajansa. Hänen palatessa ensimmäiseltä Atlantin ylitykseltään tuulet ja Golf-virta veivät hänen laivansa Englannin kanaalin asemasta Pohjois-Norjaan. Itämeren rannoilla sekstantti oli ollut jokseenkin hyödytön, mutta Atlantilla oli toisin.

Ilmeisesti Kihnu-Jõnn harjoitti eräänlaista mentaalista mielen malleilla navigointia. Tämä on tietenkin spekulointia, emme voi tietää. Mutta tunnetaan toinenkin poikkeuksellinen navigointiperinne, joka perustuu länsimaisista poikkeaviin mielen malleihin. Voimme tutkia sitä, sillä polynesialaiset ovat edelleen keskuudessamme.

Polynesialaiset elävät laajalla alueella eteläisen Tyynenmeren saarilla, ja navigointi on olennainen osa heidän kulttuuriaan. He ovat taitavia merenkulkijoita. Purjekanooteillaan he tekevät jopa satojen merimailien pituisia matkoja kaukaisillekin saarille, jotka ovat kaukana näköpiirin takana, varmasti ja eksymättä ja ilman moderneja välineitä. Miten he sen tekevät?

Polynesialainen navigointi perustuu perimätietoon ja mentaalisin malleihin. Erä keskeinen navigoinnin käsite on etak. Se tarkoittaa jotain kohdetta, kiintopistettä, tai tietynlaista purjehdittavaa matkaa. Etak ei välttämättä ole näkyvissä, eikä se yleensä olekaan. Riittää kun navigaattori tietää, missä se on. Se on osa hänen sisäistä mielen malliaan. Toki kiintopisteitä on paljon, ja lähimmät ovat tärkeitä. Apuna käytetään tietenkin aurinkoa ja yöllä tähtien asemia. Ja tietoa merivirroista ja tuulista. Myös saarten yläpuolelle usein syntyvät pilvet ja merilinnut antavat navigoinnin lisätietoa.

Polynesialaiset eivät tee karttoja, he eivät edes tunne sellaista käsitettä. Kartta on länsimaista kulttuurivaikutusta, jonka he ovat tulleet tuntemaan vasta myöhemmin. Perinteiselle navigoinnille kartta ei anna mitään. Mutta polynesialaiset osaava rakentaa tikuista ja vahasta navigointimalleja. Ne eivät sisällä geometrista paikkatietoa, vaan käsitesuhteita. Ne ovat navigoinnin mielikuvamalleja.

Tietoa polynesialaisesta navigoinnista: Donald S. Johnson ja Juha Nurminen: Meritie – Navigoinnin historia (2007); Thomas Gladwin: East is a big bird (1970).

Komtuurit ympärillämme

Ryhdyin selaamaan Haruki Murakamin kirjaa "Komtuurin surma". Ja luin samalta istumalta ensimmäiset 30 sivua. Teksti kun on vain niin imevää ja koukuttavaa. Eläydyin päähenkilön tarinaan - mies, jonka elämässä tuntuu, meritermein sanottuna, ankkuriköysi katkenneen, ja pohjaroppukin on alkanut vuotaa. Tuo kuvaus menee niin lähelle, ihon alle, että sitä on vain seurattava, outous ja tuttuus lomittuvat. Ilmeisesti tuo lähes tuhatsivuinen kirjahirviö on pakko lukea loppuun.
 

Mutta mikä se komtuuri oikein on? Tunnistin kyllä tuon sanan. Komtuuri on Mozartin oopperan "Don Giovannin" henkilö, jonka tyttären don Giovanni raiskaa, ja joka joutuu sitten tämän murhaamaksi. Oopperan lopussa komtuuri kostaa murhaajalleen dramaattisesti. Joku onkin sanonut, että klassisten oopperoiden libretot ovat huomattavalta osin K18- tavaraa. 

Entä se komtuuri? Tällainen nippelitieto löytyy nykyään Wikipediasta käden käänteessä. Komtuuri on aikanaan ollut hengellisen ritarikunnan päällikkö, joka on hallinnut tiettyä aluetta linnastaan käsin ja sotajoukon tuella. Ritarikuntien kuihtuessa komtuuri kuihtui pelkäksi arvonimeksi. Joka tapauksessa, komtuurin asema on ilmeisesti taloudellisesti turvattu. Hän on eliittiä. Samalla tavalla kuin se suomalainen suurituloisten yläpromille, jonka niin sanottuja ajatuksia Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tuore kirja "Huipputuloiset - Suomen rikkain promille" (Vastapaino 2019) erittelee. 

Niin, meilläkin on ympärillämme tällainen eliitti, jonka olemassaolo ei varsinaisesti ole salaisuus, mutta joka kuitenkin kätkeytyy ovelasti tavallisten näköisten ihmisten joukkoon. No herra paratkoon, eivät ne meillä onneksi ainakaan vielä vetäydy aitojen taakse vartioituihin ghettoihinsa. Ruotsalainen Thomas Erikson on kirjoittanut hyvin myyvän kirjasarjan idiootit/psykopaatit/kehnot pomot/laiskat alaiset ympärilläni. Tuo otsikon muoto tekee ilmeisesti kirjat koskettaviksi: on joku ihmisryhmä, joka harmittaa nimenomaan lukijaa. Joten "eliitti ympärilläni" tai vaikkapa "komtuurit ympärilläni" olisi myös koskettava otsikko. 

 

Eliitti on herkkä käsite. 1800- luvun klassinen venäläinen kirjallisuus kuvaa ironisesti virkamieseliittiä, joka nostaa valtavaa palkkaa mitättömistä virkatoimistaan. Vanhalla Venäjällä korkea virka oli eliitin jäsenelle lankeava etuoikeus. Se tarjosi mukavan elämän, jos ei sattunut omistamaan maatiloja ja suurta määrää sieluja. Vastaavasti komtuurin asema lankesi veljeskunnan arvostetuille jäsenille. Sana veljeskunta on tässä olennainen. Kyseessä on kollegiaalinen yhteisö, joka puolustaa jäseniään ja hankkii heille etuja.

Tässä on silta nykyajan komtuureihin, siihen suurituloisten promilleen. Veljeskunnasta siinäkin on kysymys. Tietenkään tuo porukka ei ole aivan yhtenäinen. Sen jäseneksi kun pääsee perimällä, siis ilman mitään omaa yritystä. Tai on joukko onnenkantamoisia, kuten satumaisen onnistunut oman yrityksen myynti. Mutta suurin osa jäsenistä näyttää liittyvän yhteisöön tiettyä polkua myöten. 

Se alkaa oikeasta koulusta ja erityisesti lukiosta. Oikea harrastuspiiri on myös eduksi, en taida viitsiä edes mainita golfia. Yliopistossa pitää valita oikea tiedekunta, joku taloustieteen alalaji on sopiva. Pitää myös pyrkiä sopiviin luottamustehtäviin, ja oikea puoluekin voisi olla eduksi. Pitää kartuttaa itselleen oikeanlaista toveripiiriä. Korkean tason jatkokoulutus, seminaarit, MBA- ohjelmat ja muut korkean paikan leirit ovat erityisen kannatettavia. Ne tosin ovat kalliita, mutta oikea työnantaja voi tässä toimia maksumiehenä. Tohtorin tutkinto ei tosin taida olla kovin tehokas. Se kun on työläs ja vie aikaa ja energiaa, jonka voisi käyttää "verkostoitumiseen".

Eliitti on noussut julkisen huomion kohteeksi, sillä se palkitsee jäseniään näkyvästi johtajanviroilla. Huomiota herättää lähinnä niihin liittyvät palkat, palkkiot ja "kannustimet", jotka ylittävät kaikki järjen ja kohtuuden rajat. Miksi yritysten ja niitä matkivien julkisten laitosten kannattaa maksaa tällaisia suorituksia, jotka epäilemättä jo rasittavat niiden taloutta? Syynä lienee "maan tapa", joka on levinnyt meille vähitellen valtameren takaa. Noista "kannustimista" päättää johtokunta, jonka jäsenet ovatkin sen saman veljeskunnan jäseniä, josta johtajat noukitaan. Insinöörit tuntevat tällaisen systeemin nimellä "positiivinen takaisinkytkentä". Tunnetusti se johtaa häiriötiloihin. Ja itse kyllä pidän tällaista eliitin sisäistä itsepalkitsemista häiriötilana.

Eräs esimerkki häiriötilasta on Nokian matkapuhelinliiketoiminnan tuho. Lukuisissa Nokiasta kirjoitetuissa kirjoissa tätä ei sanota suoraan, se pitää lukea rivien välistä. Firman sisälle pesiytyi eliitin alalahko, joka keskittyi toistensa palkitsemiseen johtamisen sijasta. Häiriötila oli tässä tapauksessa erityisen tuhoisa.

Palaan don Giovanniin. Vaikuttavimman esityksen olen nähnyt Prahassa vuosia sitten. Se oli nukketeatteriesitys, ja musiikki tuli nauhalta. Esitys oli taitava ja vaikuttava, mutta paha järkytys tuli lopussa. Katsojat saivat pari tuntia seurata taidokkaasti valmistettujen ja liikuteltujen ja noin metrin pituisten nukkejen esittämää draamaa. Kunnes loppukohtauksessa don Giovannin illallisille ilmestyy komtuurin patsas - joka onkin luonnollisen kokoinen ihminen. Aito kauhu on oikea sana kuvaamaan oopperan lopetusta. 

 

En toivo eliitille tällaista kohtaloa. Toivottavasti tulemme järkiimme.