Muisti on kummallinen kapistus.
Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin
”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta
useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”.
Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin
oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen
lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä
siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
Usein kuulee harmiteltavan
ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen
aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen
lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin
ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän
eroon tästä vajavuudesta.
Ei, en usko, että se on hyvä
ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että
tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin
ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen.
Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin
sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi
toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko
tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole
mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole
mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja
selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden
sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo,
joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat
tällä periaatteella.
Aivot toimivat eri tavalla.
Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa
myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston
sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.
Ja on toinenkin syy, miksi ajatus
apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu
apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten
luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme
epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea
hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli
valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen
luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä
kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian
perusteella sen luotettavuus on todella heikko.
Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”.
Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa
syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten
tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi
rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin
särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät
juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.
Leo Tolstoi ihastui tähän
novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein,
voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä
ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan
”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja
konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret
romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.
Sen sijaan Tšehov on jopa
nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen
novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin
vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov
hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja
tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa
elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.
Oli tavattoman virkistävää
lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että
Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne
vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön
ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein
tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi
ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista
novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan
Muuta...
Tämä kirjoitus on oikeastaan
jatkoa aiempaan kirjoitukseen.
perjantai 22. helmikuuta 2013
Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy
Tunnisteet:
Anna Karenina,
Anton Tšehov,
Leo Tolstoi,
muisti,
Nataša Rostova,
Sota ja rauha,
valemuisto