Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia. 

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.

Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy

Muisti on kummallinen kapistus. Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin ”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”. Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
 
Usein kuulee harmiteltavan ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän eroon tästä vajavuudesta.

Ei, en usko, että se on hyvä ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen. Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo, joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat tällä periaatteella.

Aivot toimivat eri tavalla. Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.

Ja on toinenkin syy, miksi ajatus apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian perusteella sen luotettavuus on todella heikko.

Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”. Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.

Leo Tolstoi ihastui tähän novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein, voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan ”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.

Sen sijaan Tšehov on jopa nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.

Oli tavattoman virkistävää lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan Muuta...

Tämä kirjoitus on oikeastaan jatkoa aiempaan kirjoitukseen.