Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Väärin ymmärrettyä

Miten ihminen oikein selviytyy tässä aina vain monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa? Vastauksen pitäsi kai olla ihan selvä: suuren älynsä voimalla. Mutta kuinka älykäs ihminen oikein voikaan olla? Antaako moderni psykologia siihen vastauksen? Niin voisi toivoa.

Tutustuin psykologiaan alun perin lukiossa. Siihen aikaan piti tehdä kerta kaikkiaan järjetön valita. Saattoi opiskella joko psykologiaa tai biologiaa, mutta ei molempia, niin kuin olisin halunnut. Millä perusteella tällaisen valinnan ylipäätään voi tehdä? Itse pidän kovasti luonnosta ja olin nauttinut suuresti eläinopin ja kasviopin tunneista. Biologia syventäisi tätä oppia. Toisaalta arvasin suunnilleen, mitä se tulisi olemaan, mutta psykologiasta en tiennyt yhtään mitään. Siksi valitsin psykologian, ja siihen jäinkin sitten koukkuun. Lukion jälkeen en kuitenkaan ryhtynyt opiskelemaan psykologiaa, koska maailmassa oli niin paljon muutakin kiinnostavaa. Psykologiasta tuli minulle eräänlainen harrastus, jota täydensin neuropsykologialla ja aivotutkimuksella. Lukion psykologiasta jäi mieleeni kaksi tärkeää oivallusta. Ensinnäkin, ihminen on epävarma itsensä ymmärtäjä. Siksi ihmismieltä tulee lähestyä tekemällä huolellisesti suunniteltuja ja valvottuja kokeita. Toinen oppi on, että suurin osa mielemme toimintaa on tiedostamatonta. Itseksi kutsumamme tunne on siitä vain kalpea heijastus.

Tältä pohjalta minulla on jonkinlainen vastaus kysymykseen, miten ihminen voi mutkikkaassa maailmassamme pärjätä. Vastaus on: itseluottamuksella ja tekemällä rohkeita arvauksia. Useimmiten nuo arvaukset ovat sen verran oikean suuntaisia, että niiden varassa selviää. Ja ainahan voi tehdä korjauksia toimiinsa ja käsityksiinsä. Tästä seuraa kiinnostava asiantila. Elämme suuressa määrin väärin ymmärretyssä maailmassa. Ymmärrämme itse väärin, mutta onneksi kaikki muutkin tekevät samoin. Emme ole edes keskimäärin oikeassa, mutta olemme kuitenkin onnistuneet luomaan tästä jaetusta ymmärryksestä riittävässä määrin toimivan maailman. Tutun sanonnan mukaan: ”näillä mennään”.

Väärinymmärryksissä on oma kiehtova puolensa, ja ne voisivat olla kiinnostava tieteellisen tutkimuksen kohde. Ja sitä se onkin. Mutta aloitetaan hauskimmasta. Oikeastaan sellainen syvästi inhimillinen ilmiö kuin huumori perustu väärinymmärryksiin. Huumorin kenttä on niin laaja, että en nyt mene siihen sen pidemmälle. Sen sijaan otetaan toinen viihdyttävä näkökulma: väärin kuullut tai ymmärretyt laulujen sanat. Minua niissä kiinnostaa väärinymmärrysten luova voima. Ne avaavat oven toisenlaiseen vaihtoehtoiseen maailmaan. Väärin kuulluista laulun sanoista on julkaistu Suomessakin kaksi kirjaa. En ruodi niitä sen enempää, mutta otan muutaman esimerkin valaisemaan asiaa.

J. Karjalaisen laulusta ”villejä lupiineja” on tullut väärinymmärryksen klassikko: ”yhdessä kuljetaan / päivän kirkkauteen / tiellä, jonka varrella kasvaa villejä rubiineja”. Siinä se on: outo pakahduttavan onnen maailma, jossa kalliit jalokivet ovat muuttuneet eläviksi.

Ultra Bra - yhtyeen laulussa romanttinen sankari lupaa: ”minä suojelen sinua taiteelta / mitä ikinä keksit pelätä / ei ole sellaista pimeää / mitä minun väkevä käteni ei torjuisi.” Uudessa versiossa on viistoa korkeakulttuurin kritiikkiä. Usein hieman arvaamaton nykytaide on muuttunut astetta konkreettisemmaksi uhaksi, jota vastaan uuden ajan prinssin sopii käydä.

Vanha lastenlaulu voidaan kuulla näin: ”karhunpoika sairastaa / häntä hellii käärme”. Melko pliisu ja tekoherttainen laulu saa nyt aivan uudenlaisen ja jännittävän muodon.

Omien lasteni kohdalla tapahtui seuraava väärin kuuleminen. Imelä lastenlaulu ”Uuden nuken saanut pikku-Maija on” muuttui lasteni käsittelyssä, sen kertosäkeeksi tuli ”.. lala lallala lallala lallaa / kaikki yhdessä lapsia tallaa.” Väkivaltainen ja anarkistinen versio on ilmeinen reaktio opettavaksi tarkoitetun laulun ummehtuneeseen maailmaan.

Parhaat väärinkuulemiset ovat selvästi tahattomia, mutta ne paljastavat myös jotain kuulijasta. Samalla niiden myötä avautuu vaihtoehtoinen todellisuus, jossa on jotain kiehtovaa. Minusta ne paljastavat samalla luovuuden syntymekanismin. Usein toistetun teorian mukaan luovuus on loogisesti ajatellen mahdotonta, sillä informaatioteorian mukaan loogisessa ajatteluprosessissa informaation määrä enintään säilyy, mutta yleensä vähenee. (En tosin välttämättä hyväksy matemaattisen informaatioteorian relevanssia tällaisessa asiayhteydessä, mutta en nyt jatka siitä). Väärinymmärryksessä ilmaantuukin epälooginen hyppy uudenlaiseen maailmankuvaan.

Huumorista siirrymme nyt vakavampaan aiheeseen. Väärin ymmärtäminen on mukana myös erilaisissa elämänohjeissa, toimintasäännöissä ja periaatteissa, joiden avulla jäsennämme elämäämme. Oikeasti tällaisia käyttäytymistämme ohjaavia rakenteita ei voida edes teoriassa kirjoittaa tarkkaan muotoon meidän mutkikkaassa maailmassamme. Sen sijaan meidän arkeamme ohjaa käsityksemme tällaisista periaatteista – ja ne voivat olla monella tapaa väärin ymmärrettyjä. En nyt puhu laeista, jotka on säädetty, jotta voisimme käsitellä yhdessä tietynlaisia tilanteita. Yksilön näkökulmaan liittyy vielä sellainen paradoksi, että hänet velvoitetaan noudattamaan lakeja, mutta ei kuitenkaan tuntemaan tai ymmärtämään niitä.

Länsimaisessa kulttuurissa eräs keskeinen ohjeiden ja sääntöjen varasto on Raamattu. Kiinnostuin Raamatun väärinymmärryksistä, kun kuulin sattumalta, että opetus toisen posken kääntämisestä on ymmärretty väärin. ”Jos sinua lyödään oikealle poskelle, käännä toinen poski”. Aivan oikein, sillä vanhan tavan mukaan vain palvelijaa lyödään oikealle poskelle. Osoita siis arvosi, ja tarjoa vasen poskesi lyötäväksi. Kysymys ei ole nöyrtymisestä. Ohje kuuluukin: tunne oma arvosi!

Samassa lähteessä esiteltiin joukko muitakin väärin ymmärrettyjä opetuksia, joita tosin en nyt muista. Ryhdyin etsimään lisää aineistoa Raamatun väärin ymmärtämisestä, mutta törmäsikin valtavaan tiheikköön. Ymmärsin, että Raamattu on laaja, hajanainen ja epälooginen kirjoituskokoelma, jota on jatkuvasti muokattu ja tulkittu muutaman tuhannen vuoden ajan. Käsityksemme Raamatun opetuksista muodostavat suorastaan väärin ymmärtämisen valtameren. Eikä oikeaa ymmärtämistä edes ole olemassa, koska opetusten ja ajatusten asiayhteys, ajankuva ja lähteet ovat tavoittamattomissa. Yrityksiä ymmärtää kyllä löytyy. Uskonnosta kiinnostuneet ihmiset ovat innokkaita nettikirjoittajia, siksi näitä tulkintojen selityksiä ja uudelleen tulkintoja löytyy määräämättömästi. Yleinen kuvio näyttää olevan, että joku totuuden etsijä on löytänyt juuri omasta mielestään oikean näkökulman, ja esittelee ja puolustaa sitä innokkaasti.

Mielestäni tällainen ihmiskunnan kollektiivisen ja jaetun ymmärryksen muodostuminen ja hyödyntäminen on psykologian ja muiden ihmistieteiden suurimpia arvoituksia ja samalla vaikeimpia tutkittavia asioita. Jaettu ymmärrys on toki olemassa, mutta se ei ole yhtenäinen eikä myöskään oikea. Se on valtava suurten ja pienten väärinymmärrysten kokoelma. Tietysti tämä asiantila tuottaa myös ristiriitoja ja konflikteja. Siksi meille on kehittynyt myös keinoja konfliktien hallintaan. Tunnemme ne kyllä, ne ovat sellaisia kuin kunnioitus, kohteliaisuus, kohtuullisuus, harkinta ja ihmisarvo. Mediavallankumous on lisännyt ihmisten altistumista itselle vieraille väärinymmärryksille. Siksi olisi syytä tuoda esiin myös noita hallintakeinoja.

On vaara kuvitella, että erilaisten väärien käsitysten esiintyminen ja runsaus on haitallinen ilmiö, johon tulisi puuttua. Asia ei ole lainkaan niin. Ensiksi, se on vääjäämätön asiantila. Toiseksi, kysymys "oikeasta" ymmärryksestä on täysin ylivoimainen ratkaistavaksi. Kolmanneksi, "väärin ymmärtäminen" on valtava luovuuden ja uusien ideoiden lähde. Loppujen lopuksi se tarjoaa mahdollisuuksia oppimiseen ja kehittymiseen sekä yksilön että yhteiskuntien tasolla.