Vapaan tahdon raunioilla

 ”Vapaa tahto” on sanapari, johon silloin tällöin vetoamme, kun haluamme jotenkin korostaa toimijuuttamme. ”Onhan minulla toki vapaa tahto”. Käytämme sanaparia huolettomasti, koska pidämme sen tarkoittamaa asiantilaa itsestään selvänä. Mutta jos hiukankin epäilisimme sen olemassaoloa, joutuisimme heti niin sanotusti syviin vesiin. Toisin sanoen juuttuisimme mutkikkaisiin moraalisiin ja teologisiin pohdintoihin. Entä jos tuo kauhistuttava epäily olisi perusteltu? Ehkäpä ”vapaa tahto” on vain kulttuuriimme kuuluva sitkeä harhaluulo, oikeasti sellaista ei ole. Aivotutkimus ja neuropsykologia tuottavat jatkuvasti vahvistuvaa todistusaineistoa, että näin ikävästi asiat todella ovat. Vai onko se oikeasti ikävää – vai ehkä vain hieman outoa. Jotain, johon emme ole vielä tottuneet.

Helsingin sanomat julkaisi kesällä (HS 8.7.2024) Mikko Puttosen ansiokkaan esseen, jossa nostettiin pohdittavaksi tilanteesta luultavasti seuraava ja vähitellen voimistuva maailmankuvan muutos. Entä miten siihen reagoitiin? Odotetun laimeasti. Lehti julkaisi muistaakseni muutaman asiaankuuluvan nihkeän ”vastineen”, ja sillä selvä. ”Business as usual”. Voimme rauhoittua, yhteiskuntarauha on turvattu ja papit saavat pitää työpaikkansa.

En aio tässä esitellä vapaan tahdon puuttumisen tieteellistä pohjaa. Koska vakavaa epäilyä ei ole, voin säästää lukijoitteni aikaa ja vaivannäköä. Sen sijaan haluan eritellä tilanteesta vedettäviä tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka ovat mielestäni usein turhankin suoraviivaisia. Esimerkiksi Puttosen esseessä viitataan toistuvasti mekanistiseen maailmankuvaan, ikään kuin psykologisten prosessien mallina. Maailma, mukaan lukien ihmisen aivot, on kuin suuri kellokoneisto, kaikki tapahtuu vääjäämättömästi ankarien luonnonlakien ohjaamana. Jopa suuri filosofi René Descartes todella uskoi tällaiseen maailmankuvaan. Hän näkikin eläimet eräänlaisina koneina, mutta ei sentään rohjennut sanoa ihmisiä koneiksi, vaan oletti ihmisen ainutlaatuisuuden takaajaksi sielu-nimisen toimijan, jonka hän sijoitti aivojen käpyrauhaseen. Tämä tapahtui jo 1600-luvulla. Hänen looginen ymmärryksensä ei voinut hyväksyä vapaata tahtoa, mutta koska ajatus oli tuona aikana kauhistuttava ja moraaliton, hän siirsi ihmisen vastuun teoistaan maagiselle hengelle, joka piileskeli syvällä aivoissa..

Descartesin ratkaisu on väärä, sekä sielun että kellokoneiston metaforan osalta. Noin sata vuotta sitten mekanistinen maailmankuva nimittäin hajosi. Werner Heisenberg, Erwin Shrödinger, Niels Bohr ja monet muut eturivin fyysikot osoittivat vakuuttavasti, että maailman kellokoneisto on rikki – tai pikemminkin se toimii aivan eri tavalla kuin oli kuviteltu. Tapahtumien täsmällinen ennustaminen on mahdotonta. Säätiedotuksia seuraavat havaitsevat sen jopa aivan konkreettisesti. Tämä oli aikanaan valtava maailmankuvan mullistus, joka tuotti runsaasti tieteellistä, filosofista ja jopa teologista kiistelyä. Nyt asiantilaan on jo totuttu Kukaan fyysikko ei menetä yöuniaan se takia, ja itse asiassa fysiikastakin tuli entistä täsmällisempää.

Myös vapaan tahdon osalta olemme murrosvaiheessa. Maailmankuvamme muuttuu, tosin hyvin hitaasti, ja filosofinen, yhteiskunnallinen ja teologinen debatti on kiihtymässä. Millaisia ovat vapaan tahdon puuttumisen seuraukset ja asiasta vedettävät johtopäätökset modernin fysikaalisen maailmankuvan valossa? En pysty erittelemään sitä tässä lyhyesti, mutta aivan selvästi asia on varsin monimutkainen, se antaa tilaa hyvinkin erilaisille spekulaatiolle. Jos haluaa perehtyä eri näkökulmiin lähemmin, kannattaisi lukea kirjani Robottipuisto (Momentum 2023).  Se käsittelee mm. ihmisen mieltä, älykkyyttä, vapaata tahtoa, tietoisuutta ja  - tietenkin - tekoälyä. 

On syytä mainita eräs yleinen ja mielestäni haitallinen spekulaatio. Se hyökkää suoraviivaisesti luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaan ja pyrkii raivaamaan tietä erilaisille uushenkisille liikkeille (ks. esim Thomas Nagel). Pidän tätä suuntausta yrityksenä nostattaa uutta magiaa ja mystiikkaa näennäistieteellisellä argumentilla. Miten sen esittäjiltä saattoi jäädä huomaamatta, että juuri moderni fysiikka paljasti maailmamme paljon luultua mutkikkaamman syvärakenteen.

Ei ole mitenkään hyväksyttävää hyökätä ihmisen ainutlaatuisuutta vastaan epämääräisillä tieteenvastaisilla väitteillä.

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Se on luonnonlaki

Käsitys luonnonlaeista on nykyaikaisen maailmankuvan perustavia rakennekiviä. Maailma ei ole kaoottinen, eikä sen myöskään tarvitse seurata jumalien oikukkaita päähänpistoja. Sen sijaan maailman toimii, kehittyy ja muuttuu luonnonlakien järkkymättömässä ohjauksessa. Oletamme luonnonlait muuttumattomiksi, ja siten ne tekevät maailman ymmärrettäväksi ja ennustettavaksi. Tämä oletus on meille turvallinen, sen rohkaisemina voimme käyttää luonnon resursseja hyödyksemme, ja voimme suunnitella luottavaisin mielin tulevaisuuttamme. Kunhan vain ponnistelemme riittävästi oppiaksemme tuntemaan luonnon ja sen lainalaisuudet aina vain paremmin. 

Sanon heti, että en aio jonkun postmodernin impulssin voimasta kiistää tätä asiantilaa. En myöskään aio väittää, että emme koskaan pysty ymmärtämään maailmaa tai luontoa emmekä pysty saamaan siitä sellaista tietoa, jota voisi pitää edes jossain määrin luotettavana. Ei, en aio kyseenalaistaa valistuksen suurta ideaa. Ajatus maailmasta lainomaisesti toimivana ja monessa suhteessa ennustettavana järjestelmänä on yleisesti ottaen todenmukainen suuri kuva. 

Mutta luonnonlain käsite ei ole lainkaan ongelmaton, tai ainakaan se ei ole yksinkertainen. Pohditaan sitä hieman. Fyysikoille luonnon lait ovat tietenkin erittäin tuttuja, heidän maailmankuvansa on suorastaan rakennettu luonnon lainmukaisten toiminnan oletuksen varaan. Mutta pinnallinenkin fysiikkaan perehtyminen (niinkuin omalla kohdallani) paljastaa toisenlaisen totuuden. Luonnonlait ovatkin jotain muuta kuin yleensä oletetaan. 

Eräs 1900-luvulla syntyneen modernin fysiikan perustan rakentajista, Richard Feynman (1918 - 1988) on jopa kirjoittanut merkittävän teoksen: Fysiikan lain luonne. En aio referoida hänen kirjaansa, vaan otin sen esiin, koska se osoittaa, että luonnonlain käsite askarruttaa vakavaa ajattelijaa. Käsite on, jos ei suorastaan ongelmallinen, niin ainakin monimutkainen. En voi enkä haluakaan kiistää luonnonlain periaatteellista ideaa. Toisaalta minusta tuntuu, että sen olemuksen kriittinen pohtiminen vie suoraan fysiikan ytimeen. 

Taas kerran pitää aloittaa antiikin filosofiasta. 

Muinaisen Kreikan filosofit etsivät ja pohtivat maailmaa kuvaavia yleisiä periaatteita. Aristoteles muodostui keskeiseksi auktoriteetiksi, ja tuo asema säilyi vuosisatojen ajan. Filosofien mukaan luonto pyrkii kohti päämäärää, luonnossa vallitsevat lait ovat teleologisia. Ne tähtäävät universaaliin järjestykseen ja kosmiseen harmoniaan. 

 

1600-luvulla, luonnontieteen astuessa voimalla historian näyttämölle, luonnonlain käsite vahvistui, ja nyt siitä tuli teologiaa. Luonnonlait olisivat Jumalan tahdon ilmauksia maailmassa. Epäilemättä luonnonlakien teologisen luonteen korostaminen oli myös tutkijoiden itsepuolustusta. Kirkko kun suhtautui luonnon tieteelliseen tutkimiseen karsaasti, se uhkasi kirkon mahtiasemaa. 

Nopeasti kehittyvien fysiikan ja kemian keskeinen toimintatapa oli luonnonlakien ominaisuuksien selventäminen ja uusien lakien keksiminen. Sen sijaan uusin fysiikka 1900-luvun loppupuolelta lähtien ei oman käsitykseni mukaan juurikaan puhu luonnonlaeista. Luulen, että se halutaan korvata täsmällisemmillä käsitteillä. 

Joten mitä on luonnonlain ongelmallisuus, johon olen jo muutaman kerran viitannut? Tarkastellaan asiaa esimerkkien kautta. 

Antiikin luonnonfilosofiassa kappale liikkuu, jos siihen vaikuttaa jokin voima. Mutta miten voidaan ymmärtää ammutun nuolen jatkuva lento? Nuoli saa tietenkin liiketilansa jousen jänteen vaikutuksesta. Mutta miten voidaan selittää että se etenee pidemmälle? Filosofit selittivät, että jousen jänteestä siirtyy nuoleen salaperäinen tekijä, impetus. Se antaa lennon aikana nuolelle ikään kuin jatkuvia sysäyksiä. Lopulta impetus ehtyy, ja nuoli putoaa maahan. Onko impetusteoria luonnonlaki, vai onko luonnonlaki se periaate, että liike edellyttää välittömän vaikutuksen? Niin tai näin, kumpikin vaihtoehto on nykytiedon valossa selvästi virheellinen. 

 

Toinen antiikin aikainen periaate on tyhjiön kammo. Sen avulla voitiin selittää vesipumpun toiminta: männän liike pyrkii aiheuttamaan tyhjiön, ja luonto torjuu sen antamalla veden imeytyä pumppuun. Tyhjiön kammo on luonnon peruslaki siinä mielessä, että sitä ei voi selittää, mutta se auttaa ymmärtämään havaittuja ilmiöitä. Nykytiedon valossa tyhjiön kammo ei ole luonnonlaki, eikä edes hyödyllinen hypoteesi. Sitä kun vain ei ole. Sen sijaan tyhjiön kammon periaatteen pohtiminen johti lämpövoimakoneiden keksimiseen 1600- luvulla. Sinänsä virheellinen luonnonlaki tuottikin odottamattoman teknologisen läpimurron! 

Klassinen fysiikka korvasi impetuksen uusilla luonnonlaeilla. Voima saa aikaan kappaleen nopeuden muutoksen. Jos voima ei vaikuta, kappale on levossa tai tasaisessa liikkeessä. Lukija saattaa aavistaa, että nämäkään lait eivät ole aivan ongelmattomia. Fysiikassa voima ei ole perussuure, vaan se ilmenee kappaleen nopeuden muuttumisena. Fysikaalinen laki on siis oikeastaan aivan muuta kuin intuitiivinen luonnonlaki liikkeen luonteesta. Entä mitä oikeastaan tarkoittaa liike? Klassinen fysiikka olettaa, että jossain on olemassa vertailutila ei koordinaatisto, jonka suhteen liike voidaan ilmoittaa. Nykytiedon valossa kaikki koordinaatistot ovat samanarvoisia. Aivan, siellähän vaanii suhteellisuusteoria. 

 

Entä klassisen fysiikan painovoimateoria? Siinä on mukana maapallon massa, tarkasteltavan kappaleen massa ja sen etäisyys maan keskipisteestä ja verrannollisuuskerroin. Painovoimateoria kuvaa fyysikon ajattelua, mutta käytännön ja havaintojen kannalta se on hyödytön ja jopa virheellinen: emme tunne maapallon massaa emmekä verrannollisuuskerrointa, ja tutkimamme kappaleen massakin on tuntematon: tiedämmehän sen kappaleen painon perusteella, siis kehäpäätelmä! Jos haluamme tislata tästä esiin luonnonlain, se voisi olla kappaleen taipumus pudota tai vieriä alamäkeen suuren massan läheisyydessä eli maan pinnalla. Tässäkin luonnonlaki on jotain jota emme voi tarkemmin määritellä: taipumus tai ominaisuus. Nykytiedon valossa tämä ongelmallisuus häviää kokonaan: painovoima onkin aika-avaruuden geometriaa. 

On olemassa tietyllä lailla perustavampia luonnonlakeja, Energian siirtyminen korkeasta lämpötilasta tai energiatasosta matalamman suuntaan eli entropian kasvu. Tässä ongelmallisuus ei ole itse ilmiössä. Tarkkaan ajatellen kyseessä on seuraus molekyylien kinematiikasta tai säteilylaista, jos energia siirtyy säteilemällä. Entropialaki on ilmeisen todenmukainen, eikä riitele muiden lainalaisuuksien kanssa. Ongelmallisuus liittyy siihen, että entropiaprosessi edellyttää materiaalista kehikkoa eli fysikaalista systeemiä jossa se vaikuttaa. Ja tämä on johtanut tulkintaongelmiin. 

Oma johtopäätökseni voisi olla seuraava: luonnonlait ovatkin tulkintoja, jotka auttavat omaa ymmärtämystämme, kun tarkastelemme maailman ilmiöitä. Mutta ne näyttävät olevan ristiriitaisia. Ja ne saattavat samalla selittää ilmiön täysin väärin. 

Entä mitä Richard Feynman ajatteli luonnonlaeista? Tarkkaan ottaen hän ei puhunut luonnonlaeista, vaan fysiikan laeista, joille asetetaan tiukempia muodollisia ehtoja. Fysiikan laki ilmaistaan matemaattisella yhtälöllä, joka kertoo maailmassa vallitsevan asiantilan. Tällaisia lakeja on klassisessa fysiikassa paljon, esimerkiksi putoamisliikkeen kaava ja Maxwellin yhtälöt. Usein tällainen fysiikan laki liittyy pikemminkin fysiikan soveltamiseen tekniikassa kuin fysikaalisen ilmiön kuvaamiseen. Kuten Ohmin laki tai Tsiolkovskin rakettiyhtälö. Feynman pohdiskeli mm miksi matematiikka toimii luonnon kuvaamisessa. On myös olemassa hyvin perustavanlaatuisia lainalaisuuksia, ja mahdollisesti fysiikan lait johtuvat niistä. Tällaisia ovat vuorovaikutuksiin liittyvät säilymislait ja matemaattiset symmetriat. 

Tässä blogissa harjoitin tieteestä puhumista. Kaikki tutkijat harjoittavat sitä, sillä se on ainoa tapa luoda ymmärrystä. Ja mikä tärkeintä, myös maallikot harrastavat sitä. Se rakentaa siltaa tieteen ja muun yhteiskunnan välille. Kun sitten tieteenhaara vakiintuu, sen perusasiat saatetaan ilmaista hyvinkin tiiviissä muodossa. Ne ovat kuitenkin syntyneet intuitiivisen tieteestä puhumisen kautta. Ja ne myös pitävät yllä ja synnyttävät lisää tieteestä puhumista. 

Oma pohdiskeluni luonnonlain luonteesta lähti liikkeelle, kun ihmettelin sellaisia asioita kuin evoluutio, elämän synty ja älykkyyden ilmaantuminen. Ovatko ne luonnonlakeja, vai ovatko ne jonkun tietyn luonnonlain ilmentymiä? 

Palaan tähän myöhemmin, sillä se on aivan oma juttunsa.

Yliluonnollisen seurauksia

Muistan lapsuudestani kuvan, varmaan saksalaisen painokuvan, jossa siivekäs enkeli johdattaa pelokkaita lapsukaisia uhkaavassa romanttisessa maisemassa. Tuo enkeli on ihana liehuvahiuksinen nainen pitkässä yöpaidassa, selässään melko epäkäytännöllisiltä vaikuttavat siivet.

Mutta eivät enkelit ole sellaisia. Nämä enkelit edustavat mukavuusteologiaa, missä uskonnosta on hiottu pois kaikki terävät särmät ja pistävät piikit. Raamatun ja siihen liittyvien muiden kanonisoitujen tekstien mukaan enkelit eivät ole mitään miellyttäviä tuttavuuksia. Ne ovat pelottavia katsoa, käyttäytymiseltään arvaamattomia, ja toisinaan vihamielisiä. Ne eivät ole edes inhimillisiä, vaan niiden voisi arvailla olevan jopa jotain maapallon ulkopuolista älyllistä lajia.

Tieteiskirjailija Philip K. Dick oli kiinnostunut päätä sekoittavien aineiden ohella myös teologiasta. Älykkäänä ihmisenä hän ei voinut tyytyä teologien selityksiin, vaan ajatteli rohkeasti eteenpäin. Jos hyväksymme yliluonnollisen, kuten enkelit ja jumaluudet, meidän on myös hyväksyttävä kaikki se, mitä tästä olettamuksesta seuraa. Esimeriksi enkeleiden ilmeinen ei-inhimillinen hahmo voidaan selittää. Dick esittää, että kristinuskon syntyyn vaikutti muukalaisten vierailu. Nämä olivat meitä hiukan pidemmälle kehittyneitä, äyriäisen kaltaisia olentoja, jotka tulivat Albemuth- nimiseltä planeetalta.

Jumaluutta ei voi selittää tai ratkaista kaikkivoipaisuuden avulla, sillä se johtaa jo keskiaikaisten teologien tuntemiin ja edelleen ratkaisemattomiin paradokseihin. Siksi onkin järkevää tinkiä olettamuksesta hieman. Ehkäpä jumaluudet eivät olekaan kaikkivoivia, vaan yksinkertaisesti vain meitä hieman kyvykkäämpiä olentoja. Tällainen teologia tarjoaa kiehtovia, mutta myös varsin lohduttomia ja jollain lailla hyvin realistisia visioita. On turhaa odotella apua ulkoavaruudesta, hyväntahtoisilta olennoilta, jotka lopettaisivat sorron ja väkivallan, ja pelastaisivat tuhoutuvan luonnon. Tämä vulgaariteologinen ratkaisu nimittäin lupaa vain pelkkää umpikujaa. Sorto ja väkivalta voidaan poistaa tehokkaamman sorron ja totaalisemman väkivallan avulla.

Kuvitellaan siis jumalat, jotka ovat evoluution tuottamia olentoja, ainoastaan meitä pidemmälle kehittyneitä. Monissa Dickin kertomuksissa ihmiskunta elää jonkinlaisessa fasistisessa diktatuurissa, ja jumalat käyttävät tilannetta hyväkseen - aivan kun ihmisten siirtomaavallat aikanaan tekivät. Eräässä kertomuksessa ihmisiä manipuloidaan hallusinogeenien avulla uskomaan, että heidän johtajansa on hyväntahoinen ja kaikkien tarpeista huolehtiva. Tarinan sankari saa käsiinsä vastamyrkkyä, mutta todellisuuden paljastaminen on turhaa, koska se on liian kammottava. Johtajan hahmon takana on ilkeä jumala, mutta sen yläpuolella on muita, vielä pahempia.

Toisessa kertomuksessa on tutulta vaikuttava jumala, joka on kuitenkin voimaton, koska se on karkotettuna kaukaisen aurinkokunnan kuuhun. Niin kuin monessa Dickin kertomuksessa, tässäkin alkuperäinen juoniasetelma unohtuu, kun uusia kiinnostavia ideoita putkahtaa esiin ("the divine invasion").

Entä kaiken tarkoitus? Miksi nämä olennot ovat keskuudessamme? On järkevintä olettaa, että ne ovat tulleet tänne omista syistään, ja nuo syyt ovat meidän oman rajoittuneen ymmärryksemme ulottumattomissa. Missään tapauksessa meidän ei ole syytä kuvitella, että nuo olennot pitäisivät meistä, tai tahtoisivat meille hyvää. Kannaltamme lohdullisin olettamus on, että olemme niille jokseenkin yhdentekeviä.

Kaikki Dickin jumaluudet eivät kuitenkaan ole välinpitämättömiä. Eräs helpommin ymmärrettävä hahmo on Ganymedeläinen pieni puujumala ("Present for Pat"), joka tekee pikku ihmeitä ruokapalkalla. Evoluution valossa siis uskottava sopeutuma. Novelli noudattaa sananlaskun logiikkaa: "varo, mitä toivot, se voi toteutua". Jumala kun on sekä itsekäs, että varsin ilkeä.

Dick esittelee myös ihmisiin empaattisesti suhtautuvan jumalhahmon. "Maan päällä vaeltaja" ("walker on the earth" kirjassa "Maze of death") karttaa käyttämästä valtaa, ja ilmestyy siksi vain köyhille ja epätoivoisille. Hänen kykynsä ovat ehkä rajatut, siksi hän voi vain lohduttaa, ja tehdä enintään pieniä fiksauksia todellisuuteen. Hän muistuttaa arkisen vaikuttavia enkeleitä Wim Wendersin elokuvassa "Berliinin taivaan alla". Nämä enkelit ovat kovin lähellä ihmistä. Ehkä ne tarjotaan meille esimerkeiksi: tulkaamme niiden kaltaisiksi.

Samassa romaanissa Dick ratkaisee erään toisen tunnetun teologisen ongelman: miksi ihmisten rukouksia ei kuulla, tai miksi vain joitakin näytetään kuultavan. Vastaus: jumalat ovat kovin kaukana ja rukoukset ovat yleensä liian heikkoja. Mutta onneksi on vihdoinkin keksitty elektroninen rukousten vahvistin. Sen avulla asioihin saadaan oikea järjestys. Rukouksesi kuullaan, kunhan sinulla on mahdollisuus - ja rahaa - ostaa käyttöaikaa rukouskoneelta.

Vaikka Dickin teologinen ajattelu vaikuttaa anarkistiselta ja jopa uskontojen vastaiselta, hänellä on kuitenkin yksi kestävä teologinen teema: kärsimys ja sen sovittava vaikutus. Lähes kaikki hänen päähenkilönsä kärsivät - puhumattakaan profeetta Wilbur Merceristä, jonka kärsimykset kuka tahansa voi jakaa empatialaitteen avulla. Kärsimys puhuttelee myös nykyajan ihmistä. Ehkä niin monet kokevat itsekin kärsivänsä.