Ajattelun tutkimisen oudot juuret ja oudot tulokset

Mistä ihmisen ajattelu alkaa? Useimmiten sijoitamme ajattelun päähämme. Se on jotain, mitä aivomme tekevät. Entä miten se tapahtuu? Vanhan käsityksen mukaan ajatteleva osamme on sielu. Sielu pakenee kuitenkin tieteellistä erittelyä. Sielu on ikuinen ja aineeton, mutta miten aineeton olento voi toimia aineellisen ruumiimme kanssa. Miten se saa lihaksemme liikkumaan, ja miten se saa tietoa aineellisilta aisteiltamme? Filosofit joutuivat pulaan tämän ongelman kanssa, sille ei löytynyt filosofista ratkaisua. Anatomit, lääkärit ja fyysikot eivät myöskään löytäneet todisteita sielusta. 1600- luvulla oman aikansa suuri ajattelija ja yleisnero René Descartes joutui myös antamaan periksi. Hän arveli, että sielun ja ruumiin vuorovaikutusta välittää aivoissamme sijaitseva pieni elin, käpyrauhanen. Emme tiedä, kuinka vakavissaan hän oli. Tutkimusaihe oli vielä hänen aikanaan sopimaton ja tutkijalle jopa vaarallinen.

Tutkikoon siis filosofit ihmisen ajattelua, kunhan tekevät sen varovasti ja hienotunteisesti. Anatomit ja lääkärit olivat kuitenkin jo löytäneet hermoston, joka on monin tavoin mukana ihmisen toiminnassa. Tunnettiin heijasteet eli refleksit. Kosketus, kipu ja myös sähkö voivat saada aikaan nopeita ja tahdosta riippumattomia lihasliikkeitä. Ehkä ajattelun tutkiminen alkaakin heijasteista. Onko ajattelulla ja heijasteilla jokin yhteys? Filosofit eivät pohtisi näin outoa asia. Mutta lääkärit ja fysiologit ovat pragmaattisia: ainakin heijasteita voi tutkia ja mitata objektiivisesti.

Venäläinen fysiologi ja psykologi Ivan Setšenov (1829–1905) sai rohkean idean. Entä jos hermoston ja aivojen välinen yhteys katkaistaan. Miten se vaikuttaa heijasteisiin? Ovatko ne riippuvia aivojen toiminnasta? Vai onko peräti niin, että aivot jopa tuottavat heijasteita? Hän tutki asiaa eläinkokeilla. Hän katkaisi aivoista lihaksen suuntaan johtavan hermoradan. Tapahtui jotain täysin yllättävää. Heijasteet tulivat paljon nopeammiksi. Setšenov päätteli, että ajatus hidastaa reaktioita. Hän teki lopulta todella rohkeita ja kauaskantoisia päätelmiä: "Kyky estää liikettä antaa ihmiselle kyvyn ajatella" ja "ajatus on psyykkisen refleksin kaksi ensimmäistä osaa ilman kolmatta".

Setšenovin työ ei jäänyt huomiotta, ei edes Venäjällä. Perinteisesti ajattelevat ihmiset pitivät hermoston tutkimista vaarana ihmisen henkisyydelle. Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski kritisoi ankarasti näitä ajatuksia, tosin mainitsematta Setšenovia nimeltä.

Myöhemmin toinen venäläinen, Ivan Pavlov (1849–1936) tutki automaattisia reaktioita koirilla. Hän keksi ehdollistamisen: automaattinen reaktio, tässä tapauksessa kuolan eritys, voidaan siirtää käynnistymään ruoan asemasta jostain alun perin merkityksettömästä signaalista. Tämä oli jo todella vaarallinen ajatus, sillä nyt myös aivot näyttävät osallistuvan automaattisten reaktioiden tuottamiseen. Mutta onko se todella automaattista? Emme voi kysyä koiralta, ajatteleeko se, että ”ahaa, kello soi tai lamppu syttyy, ruokaa on siis tulossa”.

Pavlovin kokeiden suoraviivainen yleistäminen johti Yhdysvalloissa behaviorismiksi sanotun psykologian suuntauksen syntymiseen. Se selittää ihmisen käyttäytymisen ja ylipäänsä koko psyyken toiminnan ehdollistamisella ja heijasteilla. Ihmisen niin sanottu henkinen elämä olisi siis pelkkää käyttäytymistä. No, jälkiviisaina tiedämme nyt, että se ei merkinnyt psykologista läpimurtoa. Behavioristit nimittäin sivuuttivat käsitteellisen ajattelun ja tunteet. Tai oikeammin, he väittivät niitä illuusioiksi. Toinen uusi psykologinen suuntaus, psykoanalyysi oli täysin eri mieltä. Heidän mielestään ihmisyyden syvin olemus oli mielen sisäisissä ja osin kätketyissä ajatuksissa.

Jälkiviisaina tiedämme nyt, että myös psykoanalyysi oli pääosin väärässä. Aivojen tutkiminen eksaktein luonnontieteellisin keinoin paljastaa aivan uudenlaisen totuuden ihmisestä. Ja yllättäen Setšenovin ajatukset yli sadan vuoden takaa osoittautuvat suorastaan profeetallisiksi. Ihmisen käyttäytyminen ja toiminta perustuu sittenkin nopeisiin ja automaattisiin reaktioihin. Mutta tehdään kuitenkin tärkeä lisäys: ei kokonaan.

Psykologit Daniel Kahneman ja Amos Twersky alkoivat tutkia ihmisen kykyä tehdä päätöksiä. Päätöksenteko on mutkikas ”henkinen” tehtävä, ja on myös mahdollista arvioida sen nopeutta ja laatua varsin objektiivisesti. Tutkimukset alkoivat tuottaa tuloksia 1970-luvun lopulla. Osoittautui, että ihmisen mielessä toimii kaksi aivan erilaista päätöksenteon mekanismia. Toinen on nopea ja automaattinen. Toinen taas on hidas ja vaivalloinen, se perustuu tietoiseen järkeilyyn ja kielelliseen retoriikkaan. Mekanismit toimivat rinnan ja osin kilpaillen, ja loppujen lopuksi tietoinen retoriikkamme selittää päätöksemme parhain päin. Haluamme toki uskoa olevamme rationaalisia.

Löytö oli mullistava ja arkijärjen vastainen, ja alamme vasta hitaasti tottua tähän maailmankuvamme mullistukseen. Kahnemanille myönnettiin vuonna 2002 taloustieteen Nobel-muistopalkinto (jaettu Vernon Smithin kanssa). Olen kirjoittanut asiasta blogissani tarkemmin (Nopeat, hitaat ja tyhmät sekä Kouluta sisäinen Zombisi).

Mutta jätetään nyt psykologian mutkikkaat teoriat ja siirrytään käytäntöön. Alkoihan ajattelun tutkiminen aivan konkreettisista asioista, eli jäsenten automaattisten liikkeiden tutkimisesta. Joten mennään konkreettiseen eli musiikin harrastukseen. Kun opettelemme jonkun instrumentin soittoa, joudumme pinnistämään aivojamme. Joudumme ajattelemaan, mihin laitamme sormemme ja miten niiden pitäisi liikkua ja miten löytää kullekin sormelle eri tilanteissa kuuluvat koskettimet tai läpät tai aukot tai kielet. Ja puhallinsoittaja kontrolloi jopa hengitystäänkin. Tämä on hyvin hidasta ja työlästä, mutta kun toistamme näitä liikkeitä, ne muuttuvat nopeammiksi ja varmemmiksi. Vähitellen nopeutemme kymmenkertaistuu ja satakertaistuu, kun hermojemme ja lihastemme toiminta tulee yhä  automaattisemmaksi, ikään kuin heijasteiksi. Ivan Pavlovin termein, kehomme ehdollistuu musiikille.

Ja kun sitten esitämme musiikkikappaletta, laulamme tai pidämme puhetta, se onkin suuressa määrin automaattista. Jos erehdymme ajattelemaan, vaikkapa ”miltähän tämä kuulostaa”, esitys hidastuu, sekoaa ja menee jopa aivan pilalle. Kuten Ivan Setšenov totesi, ”ajatus estää liikettä”.

Joten: ihmisenä oleminen on aika ristiriitaista. Suuri osa ihmisyyttä ja ihmisenä kehittymistä on oppia olemaan ajattelematta liikoja. Ja samaan aikaan ajattelu käsitteillä, kielellä ja logiikalla on kuitenkin aivan välttämätöntä. Joten sillekin pitää varata tarpeeksi aikaa, ja sitäkin pitää harjoitella.

Eikä siinä vielä kaikki. Valistusajan suuret englantilaiset filosofit kuten Adam Smith ja David Hume oivalsivat, että myös esteettiset ja moraaliset valinnat ovat tunteita, ja tunnereaktiomme ovat automaattisia ja nopeita. Nykyaikainen aivotutkimus on vahvistanut tämän havainnon. Tunteille on kuitenkin syytä varata aikaa vaikuttaa meihin, ja ne tarvitsevat tuekseen rationaalista ajattelua. Musiikissa taas tunteilla on erilainen, toissijainen, vaikka tärkeä rooli. Ne tuottavat musisointiin motivaatiota ja merkitystä.

Sosiaalinen media nostaa sen käyttäjien tunteet pintaan, ja se palkitsee reaktioiden nopeudesta. Se näkyy aika ikävällä tavalla keskustelun tunnepainoisuudessa ja laadussa. Sosiaalisissa suhteissa automaattiset reaktiomme pyrkivät kiiruhtamaan, ja rationaalisen minämme tehtävä olisi ainakin yrittää kyseenalaistaa sitä, mitä tunnereaktio ehdottaa. 

Näemme kaksi täysin erilaista kuviota. Musiikissa automaattisen toiminnan vahvistaminen ja sosiaalisissa suhteissa sen hillitseminen ovat yhtä lailla tärkeitä, ja ne molemmat edellyttävät harjoittelua.

Sosiaalisten tunnetaitojen harjoitteluksi sopii erinomaisesti kirjojen lukeminen, se opettaa myös tarvittavaa hitautta.

 

 

 Ivan Setšenov. Ilja Repinin maalaus.

 

Elämän tarkoitus

”Mikä on elämän tarkoitus?” Laitoin tuon lauseen lainausmerkkeihin, sillä tarkoitukseni ei ole vastata siihen tyhjentävästi näin lyhyessä kirjoituksessa. Tai ehkä onkin, se selviää kohta. Mutta alun perin tarkoitukseni on tarkastella tällaisen kysymyksen mielekkyyttä.

Luin hiljattain Scientific American- lehden toimittaja John Horganin nettikirjan Mind-Body Problems: Science, Subjectivity & Who We Really Are. Horgan on kiinnostunut tieteen rajoista, ja spekuloi jopa tieteen hiipumisella. Niinpä ei ollut yllättävää, että hän tässä kirjassaan kokoaa yhteen niin sanottuja kovia ongelmia (tieteen näkökulmasta), eli suuria kysymyksiä. Ne ovat: subjektiivisuus eli minän ongelma, tietoisuus, mieli-ruumis ongelma eli psykofyysinen ongelma, jumalan olemassaolo, sielu, vapaa tahto ja moraalin olemus. Ja tietenkin elämän tarkoitus. Nimityksen kova ongelma on ehkä tehnyt tunnetuksi filosofi David Chalmers. Tai sitten joku muu. 

Itse haluan pudottaa tästä joukosta pois sellaiset ongelmat kuin maailman synty ja maailman kohtalo tai loppuminen. Niitä nimittäin tutkivat kosmologit, ja käsittääkseni aivan menestyksellä. Ehkä he osaavat aikanaan muotoilla, onko olemassa kosmologian kova ongelma. Luin Horganin kirjan, koska halusin nähdä, mitä hän sanoo tietoisuudesta tai psykofyysisen ongelmasta. Oli varmaan arvattavaa, että ratkaisua sieltä ei löytynyt. Kirjassa hän tarjoaa erilaisia näkökulmia haastattelemalla joukkoa tutkijoita / filosofeja / kirjailijoita. Haastateltavat ovat kiinnostavia ja kirja on hyvin kirjoitettu ja sangen viihdyttävä. 

Suoremmin tähän ongelmaan pureutuu samalla menetelmällä Susan Blackmore kirjassaan Conversations on Consciousness (2005). Ja tätä voisin kyllä suositellakin. Tällä ”pelottomalla kirjavatukkaisella naisella” on poikkeuksellinen ura. Hän kiinnostui aikanaan parapsykologiasta, ja aikoi selvittää, mistä siinä on kysymys. Pitkän tutkimustyön tuloksena ei löytynyt ainuttakaan tieteellistä faktaa parapsykologian tueksi. Joten Blackmore totesi sen hölynpölyksi, ja siirtyi tutkimaan mielen psykologiaa. 

Palaan itsekin perusongelmiin. Ne ovat kieltämättä haastavia. Joten en aio ratkaista kovia kysymyksiä kerralla. Sen sijaan voisi olla hedelmällistä tarkastella niitä kokijan näkökulmasta. Kokeminen kun on selvästi ongelmien keskiössä, ja siitä meillä on kaikilla kokemusta (haa, mikä ihana aforismi tästä lauseesta tuli)!

Sielua ja jumalaa ei nähdäkseni nykyaikana ole relevanttia tutkia luonnontieteiden viitekehyksen mukaisina tosiasioina. Niiden kohdalla siirrytään muille alueille, kuten psykologiaan. Kokijan näkökulma on toki ilmeinen. Nämä käsitteet puhuttelevat ja ehkä myös lohduttavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta kärsivää ihmistä. Uskonnon kohdalla ei myöskään pidä unohtaa sen roolia manipulaation ja vallankäytön välineenä.

Eräs tieteessä usein sovellettu ratkaisu on tarkastella riittävän yksinkertaista ja rajattua kohdetta. Evoluution periaatteena on rakentaa uutta entisen ja koetellun pohjalle. Eikä evoluutio yleensä hylkää kerran luotuja rakenteita, vaan ne pysyvät mukana muuntuneina seuraavissa kehitysvaiheissa. Selkärankaisten kehityslinjan alkupäästä löytyy millimetrin pituinen sukkulamato, C. elegans, ja niitä on tutkittu todella paljon. Eläytymällä siihen ja muihin vastaaviin kokijoihin voidaan ymmärtää, että niiden elämällä on tarkoitus: hakeutua suotuisiin oloihin ja välttää vaaraa, siis selviytyä.

Moraalin ajattelin poistaa filosofisten suurten kysymysten joukosta. Eläimiä tutkimalla on opittu, että moraaliksi kutsumamme ilmiö löydetään myös monien eläinten keskuudesta. Se on evoluutiossa muovautunut käyttäytymisen piirre, joka on ilmeisen hyväksi yhteisöille. Kun on tutkittu tilastollisin otoksin moraalista käytöstä ilmaisevia indikaattoreita, on havaittu, että uskonnollinen vakaumus ei korreloi niiden kanssa. Jopa työkseen moraalia pohtivat filosofit, opettajat ja psykologit ovat moraalisesti samalla lailla horjuvia kuin ihmiset yleensä. Moraalin juuret näyttävät olevan syvällä biologiassa.

Vapaa tahto ei ehkä olekaan filosofien mainostama vaikea ongelma. Sekä uusin tutkimus että terve järki uhkaavat sen asemaa. On totta, että olemukseemme kuuluu subjektiivinen kokemus vapaasta tahdosta. Eläinten vapaata tahtoa on vaikea tutkia, sillä ne eivät rajoittujen kielellisten kykyjensä takia osaa lausua käsitystään tahtonsa vapaudesta. Ei kuitenkaan ole syytä ajatella, että eläinten kohdalla tilanne olisi jotenkin erilainen. Ennustan, että vapaa tahto käyttäytymisen selittäjänä katoaa vähitellen, samalla tavalla kuin sielu, jota kuviteltiin sen isännäksi.

Psykologien suorittamissa eläinkokeissa ongelmana on koe-eläinten motivaatio. Vangittuna laboratorioihin ne pitkästyvät, ja niiden käytös on kaukana lajille tyypillisestä. Psykologit koettavat motivoida niitä ruokapalkkioilla, ja jotta ne pysyvät motivoituneina, niitä pidetään jatkuvasti aliravittuina. Tyypillisesti nisäkkäille annetaan vain 85% niiden ravinnontarpeesta. Eläinten keskeinen kokemus on siis alituinen nälkä, ja elämän tarkoitukseksi tulee ruoan saaminen tavalla tai toisella. Rottia taas motivoidaan uittamalla niitä vedellä täyttyvissä labyrinteissä. Elämän tarkoitukseksi tulee nyt hukkumisen välttäminen. 

Onneksi näistä brutaaleista käytännöistä ollaan luopumassa. Etologi (eläinten käyttäytymisen tutkija) Frans de Waal pidättäytyi alusta alkaen ehdollistamisesta rangaistusten ja palkkioiden kautta. Hänen menetelmänsä oli tarkkailu, ja eläimet motivoituivat muun muassa leikkimällä keskenään ja tutkijoiden kanssa. Osaa hänen tutkimistaan simpansseista jouduttiin pitämään suljetuissa tarhoissa. Niissä on eläinten mukavuuden takia ulkoalueet, joissa on ruohoa ja puita. Valitettavasti tällaisissa tarhoissa apinat pitkästyessään tuhoavat kaiken kasvillisuuden. Sitä varten tarhojen puut oli suojattu runkoja kiertävillä johdoilla, jotka oli kytketty sähköpaimeneen. Simpanssit motivoituivat pyrkimään puihin. Ne oppivat tutkimaan, onko langoissa jännite päällä hipaisemalla niitä kämmenselän karvoilla. Ne oppivat myös rakentamaan telineitä kiertääkseen sähköjohdot. Elämän tarkoitukseksi tuli päästä puuhun repimään oksia ja lehtiä. 

Näistä esimerkeistä itse kukin voi vetää myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä. Taistelu ikävää vastaan saa tutkimaan ja seikkailemaan. Ihmiskunnalla on myös kokonaisuudessaan edessä asioita, jotka rinnastuvat sukkulamatojen elämän tarkoitukseen eli selviytymiseen. Elinympäristömme on uhattuna. Näitä asioita emme voi kokea välittömästi yksilöinä. Meidän täytyy oppia kokemaan ne yhteisönä, kommunikaation ja kulttuurin kautta. 

Vakavassa ja perinteisessä mielessä esitetty kysymys kaiken tarkoituksesta alkaa menettää asemaansa yksilön kokemusmaailmassa. Sen filosofinen painavuus liukenee, se haihtuu pois. Oikeastaan ”filosofinen” kysymys ”mikä on elämän tarkoitus” vastaa kysymyksiä ”mikä on Elimäen tarkoitus” tai ”what is the meaning of Liff”. Ne ovat yhtä turhia – tai niiden vastaus on yhtä paljon hukassa.