Aku Ankan maailma – lukutoukan tunnustuksia

Olen aiemmin kirjoittanut jutun otsikolla ”Muumit ja filosofia” (Matkaseuraa osa 2). Aihe ei ole kovin omaperäinen. Muumikirjojen filosofiset ulottuvuudet on aikaa sitten huomattu, vaikka omat huomioni olivatkin mielestäni varsin kiinnostavia. Sen sijaan Aku Ankan filosofiasta ei pahemmin ole kirjoitettu, lukuun ottamatta joitain marxilaisia tutkielmia. Minusta Aku Ankan eritysluonne ei olekaan sarjojen tarinoissa, vaan se on paljon laajempi asia, se liittyy sarjakuvagenreen, yhteiskuntaan ja lukijan elämäntilanteeseen. Asiaa pitää selittää, ja sitä aionkin nyt tehdä.

Aku Ankkaa on mainostettu, ja mainostetaan edelleen lauseella ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Tällainen väite on tietysti mahdoton näyttää toteen. Mutta onko kyseinen lehti edes ylipäätään hauska? Nauravatko lehden lukijat todella kippurassa lehteä lukiessaan? Enpä usko. Itse väittäisin, että lehti ei ole ollenkaan hauska. Hauskuus on sellainen adjektiivi, joka ei lehteen mitenkään sovellu.

Tietenkin minulla on jokin tausta omalle akuankka- mielikuvalleni. Aloitan siis alusta. Aku Ankka-lehti alkoi ilmestyä Suomessa nykymuodossaan vuonna 1951. Vanhempani tilasivat lehden luultavasti 1950-luvun puolivälissä. Varmaan he ajattelivat, että se kohentaisi lukutaitoani, tai että se olisi minulle sopivaa luettavaa. Opin nimittäin lukemaan 4- tai 5-vuotiaana, ja luin kaiken, minkä sain käsiini, kuten sanomalehdet - tai puhelinluettelon keltaiset sivut, muistan vieläkin, että ne oli tosi kiehtovia.

Ja nyt pitää sanoa, että puhun nimenomaan Carl Barksin piirtämistä sarjakuvista. On totta, että ankkasarjojen olemusta on pohdittu paljonkin, koska lehti nousi maailmalla, ja erityisesti Suomessa ainutlaatuiseen suosioon. On ihmetelty vaikkapa normaalien perhesuhteiden ja erityisesti avioliittojen täydellistä puuttumista. Siinä maailmassa ei ole isiä eikä äitejä, ainoastaan veljiä, enoja, setiä ja serkkuja. Lapset siis vain putkahtavat jostain, ja sysätään jonkun sukulaisen huollettaviksi. Itse en sitä aikanaan suuresti ihmetellyt, enkä aio asiantilaa sen kummemmin ruotia. Mutta ilman muuta se vaikutti sarjakuvien ilmapiiriin. Hahmot tuntuivat tasa-arvoisemmilta. Vaikka veljenpojat olivat kootaan pieniä, he olivat jollain lailla aikuisia. Ja se oli sarjakuvaa lukevalle lapselle vapauttavaa: kyllähän varmaan melkein jokainen lapsi sisimmässään haluaisi olla aikuinen.

Tuli kai selväksi, että minun Ankkalinnani on Carl Barksin luomus. En sitä tietenkään ymmärtänyt. En tiennyt, että julkaisijasta syntyi pian teollisuuslaitos, joka alkoi suoltaa valtavia määriä enemmän tai vähemmän hyvin koostettuja tuotteita. Jonkinlainen häiriö syntyi, kun kohtasin hieman erilaisia Akuja. Niillä oli pidempi nokka ja hieman erilainen ilme. Ne olivat Al Taliaferron piirtämiä Akuja. Nekin olivat sympaattisia ja huolella piirrettyjä, pidin niistä melkein yhtä paljon kuin alkuperäisistä. En voinut mitenkään tietää, että lehden kanteen nimensä laittanut Walt Disney ei niitä piirtänyt, vaan firmassa toimi suuri määrä enemmän tai vähemmän taitavia taiteilijoita, joiden nimet pidettiin salassa. Vasta vuosien kuluttua, kun lehdissä julkaistiin niin kehnosti piirrettyjä sarjakuvia, että Disneyn imago kärsi, salaisuutta ei enää kannattanut säilyttää.

Nykyisin ankkahistoria tunnetaan tarkasti, ja Aku Ankan taipaleen tiedetään alkaneen jo 1930-luvulla. Nimenoaan Al Taliaferro ja Carl Barks loivat ne hahmot ja sen miljöön ja piirrostavan ja kerronnan sävyn, joista lapsena niin kovasti pidin. Heidän käsittelyssään ankkalinnan väki muuttui todentuntuiseksi ja hyvin sympaattiseksi. Hahmot eivät enää olleet alkuaikojen piirroselokuvien räävittömästi melskaavia riekkujia, vaan ne saivat persoonalliset ja syvälliset luonteet. Eikä ihme, sillä taiteilijat käyttivät esikuvina todellisia ihmisiä. Esimerkiksi Iines Ankan mallina oli Taliaferron vaimo, ja Mummo Ankka sai piirteensä Taliaferron anopilta. Carl Barks keksi Roope Ankan Charles Dickensin kuuluisasta joulukertomuksesta. Roopen (Uncle Scrooge) esikuvana oli Ebenezer Scrooge, ahne, rikas ja vastenmielinen saituri. Barks siirsi hahmon kertomukseen Joulu Karhuvuorella. Mutta vähitellen hän muutti hahmon sympaattisemmaksi, näin ilkeää hahmoa hän ei halunnut sietää jatkossa. Luultavasti muutkin hahmot kehittyivät vastaavalla tavalla. Piirtäjät loivat hahmoja, jotka olivat kiinnostavia ja joiden seurassa oli mukava viettää aikaa. Tämä väki syntyi vuosien kuluessa, ja sarjakuvista vakiintui eri kääntäjien tekemiä tekstejä. Siksi mukana on epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Tupu, Hupu ja Lupu eivät ole veljenpoikia vaan sisarenpoikia. He ovat Akun kaksoissisaren Della Ankan lapsia.

Alussa jo kritisoin mainoslausetta ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Aku Ankka ei todellakaan ole erityisen hauska. Barksin kertomukset ovat vaihtelevia, melko verkkaisia, tapahtumiltaan usein varsin arkisia, mutta silti mielikuvitusta kiehtovia, ja mikä parasta, silloin tällöin juoni yltyi aivan tolkuttomaksi. Koomisia käänteitä on kuitenkin melko vähän, samoin jännitystä. Lisäksi sarjakuvissa käsitellään aika paljon erilaisia tunteita ja sosiaalisia tilanteita, ne ovat psykologisia. Ne ovat myös moraalisia, mutta eivät moralisoivia. Ankkalinnan miljöö on myös hyvin universaali. Amerikkalaisia piirteitä on vähän, siihen on helppo samaistua. Kaupungin lähellä on vuoria, erämaita ja valtameren rannikko. Siis sopivasti eksotiikkaa. Barksin luoma hahmo Pelle Peloton (Gyro) avaa puolestaan näköalan tieteeseen, tekniikkaan ja keksintöihin, sekin oli lapsen silmille tosi kiehtovaa. Varsinaiset tiedemiehet sen sijaan kuvataan usein pitkäpartaisiksi ääliöiksi. No, ehkä siihen on ollut joku syy. Usein sarjakuvissa vieraillaan Mummo Ankan maatilalla. Siinä on oma eksotiikkansa, ja koska itse olin kaupunkilaispoika, minulla oli vastaavia kokemuksia.

Roope Ankka on siis kesytetty ja inhimillistetty Dickensin saituri. Sopivaa jännitystä ja tarinan aiheita tuottaa Karhukopla, joka toistuvasti yrittää ryöstää Roopen rahat. Joskus on sanottu että he ovat kommunisteja. Rinnastus ei oikein toimi, vaikka porukalla on punaiset puserot, ja he tanssivat joskus ripaskaa. Oikeat kommunistit haluaisivat muuttaa maailmaa, ja rahaa he tarvitsisivat vain poliittisen toiminnan kuluihin. Mutta en ole havainnut Karhukoplalla mitään ideologiaa, paitsi ahneuden. Pikemmin uskoisin, että he ovat kilpailevia kartellikapitalisteja, ja niitähän amerikkalaiset inhoavat. Roope Ankka- tarinat edustavat poliittisinta ja ristiriitaisinta aineistoa. Usein niissä matkustetaan ulkomaille, missä Roope käyttäytyy yleensä avoimen sovinistisesti ja kolonialistisesti. Mutta en nyt halua mennä sille osastolle.

Ankkalinnan hahmojen ja erityisesti Akun vilpittömyys, naiivius, uteliaisuus, pohdiskelevuus ja yritteliäisyys, sekä monet ihmisistäkin tutut heikkoudet saivat minut jo lapsena pauloihinsa, ja lumous on jossain määrin edelleen säilynyt. Oli tietysti muitakin kiehtovia sarjakuvalehtiä. Koulukaverit luki Korkkareita (Korkeajännitys), missä britit kävivät ikuista taisteluaan natseja vastaan. Korkkarien lukijat piti itseään jotenkin kovina kundeina - halusivat kai tuntea itsensä korostetun vanhoiksi, ja joskus polttivat tupakkaa. Minulle Korkkarit oli liian yksioikoisia. Myös Tarzanit ja Tex Willerit tuntuivat tylsiltä, samoin Mustanaamio. Yksinäinen Ratsastaja oli myös tylsä, paitsin että ihailin hänen intiaanikaveriaan Tontoa (enkä tiennyt että Tonto tarkoittaa tyhmä). Taika-Jim oli hieman outo mutta fantastinen. Sitä oli myös Brick Bradford (Sam Seikkailija) ja Flash Gordon. Sitten jo teininä löysin läjän vanhoja Teräsmiehiä. Olin lumoutunut niiden lapsellisesta outoudesta. Akusta alkoi ketju joka teki minusta scifi-fanin.

Unohdettuja oppiaineita

Kesällä levisi mediassa hälyuutinen. Janakkalassa uimarannan läheltä oi löydetty myrkkykeiso- nimistä kasvia, ja asia otettiin niin vakavasti, että kasvupaikka eristettiin varoitusnauhoin. Aivan, tämähän on tyypillinen mätäkuun juttu. Kesällä tapahtuu ”niin vähän”, että lehdet julkaisevat outoja kohu-uutisia saadakseen lukijoiden huomion. Tyypillinen uutinen, jota en tosin tänä kesänä ole nähnyt, on ”hauki puri naista”. Internetin aikakaudella on alettu puhua ”klikkiuutisista”. Ja kyllähän tästäkin iloa otettiin irti. Hieman epäselvän kuvaparin avulla ihmisiä opetettiin erottamaan myrkkykeiso koiranputkesta. Havaintoja myrkkykeisoista tehdään nyt joka puolella maata. Ja mediassa luetellaan muita luonnon ja puutarhojen myrkkykasveja. Luettelo on yleensä vajaa, myrkyllisiä kasveja on paljon. Kamala luonto!

Mutta mieleeni tuli myös laajempia näkökulmia. Aikanaan koulussa oli oppiaine nimeltä ”kasvioppi”, ja opiskeluun kuului myös kasvien keräämistä. Kasviopissa todella opetellaan tunnistaman kasveja erilaisten tuntomerkkien perusteella. Yleisen muodon lisäksi tunnistamiseen käytetään myös pikku yksityiskohtia, vaikkapa karvaisuus tai tuoksu. Ja kasvupaikka. Myrkkykeiso kasvaa suorastaan märillä paikoilla, kun taas vertailussa ollut koiranputki on kuivien paikkojen kasvi. Molemmat kasvit kuuluvat sarjakukkaisten heimoon, mutta näitä kasveja muistuttavia saman heimon kasveja ovat myös varsin yleiset väinönputki, karhunputki, ukonputki, meriputki, myrkkykatko, hukanputki, vuohenputki, ja jopa tilli, kumina ja persilja. Kaksi näistä on tappavan myrkyllisiä, arvatkaa mitkä!

Niin, kasvioppi oli minusta ihana kouluaine! Se opettaa systemaattista ajattelua, ja samalla se kehittää suhdetta luontoon. Kasvien salatun elämän paljastaminen oli minusta tavattoman kiehtovaa. Miten ne lisääntyvät, miten ne kilpailevat elintilasta, miten ne leviävät uusille alueille, ja miten ne elävät yhdessä muiden kasvien ja eläinten kanssa. Ja mikä on kasvien merkitys ihmisyhteisöissä ja kulttuurissa ja lääketieteessä. Kasveihin tutustuminen on myös johdanto ekologian perusteisiin. Se on tärkeää, sillä ihmiskuntaa uhkaa yhä vakavammin ekologinen katastrofi. Vanhoina aikoina kasvien tunteminen oli osa yleissivistystä ja kansalaistaitoja. Esimerkiksi edellä mainittu vuohenputki on tuhansia vuosia vanha hyötykasvi, jota on sekä kerätty villiyrttinä, että jopa viljelty. Se on kuulunut jo viikinkien ruokavalioon. Kevätkesällä nousevat vuohenputkikasvustot ovat nuorina herkullisia ja aromaattisia. Kerätkääpä niitä ja tehkää vaikka vuohenputkipestoa, maustamaan esimerkiksi pizzaa ja pastaa. Kannattaa tehdä varastoon ja pakastaa, kasvi on hyvin satoisa ja helppo tunnistaa. Reseptejä kyllä löytyy.

On muitakin unohdettuja kouluaineita, joita kannattaisi lisätä pieninä annoksina kouluopetukseen. Kuten geologia, minerologia ja tähtitiede.

Eräs unohdettu kouluaine, jonka katoamista olen surrut, on geometria. Enkä ole ainoa, joka sitä kaipaa. Geometriasta on vaikea edes määritellä, mitä se on, ehkä se pitää vain kokea. Geometria on ikivanha ajattelun ja tieteen muoto, jonka historia ulottuu muinaiseen Kreikkaan, Babyloniaan ja Egyptiin. Geometrian perusoppikirja, Eukleideen Stoikheia (alkeet) on ollut käytössä yli 2000 vuotta, aina 1950-luvulle asti. Geometria käsittelee abstrakteja muotoja: pisteitä, suoria, janoja, kulmia, ympyröitä ja kaaria, suljettuja monikulmiota, ja niiden kolmiulotteisia vastineita. Siinä tehdään päätelmiä ja rakennetaan todistuksia tiettyjen sääntöjen ja perusoletusten pohjalta.

Niin, geometria katosi kouluista, kun matematiikan opetusta uudistettiin muutama vuosikymmen sitten, ja haluttiin raivata tietä joukko-opille. Siitä seurasi suuri oheisvahinko. Sen jälkeisiltä sukupolvilta riistettiin ainutlaatuiset abstraktin ajattelun, oivaltamisen ja keksimisen nautinnot.

Pyydän nöyrästi, vaikka en tiedä, kenelle asia kuuluu: tuokaa geometria takaisin kouluihin!

Oikaisu 4.11.2024:

Tarkitin asian, geometriaa opetetaan edelleen koulussa Tosin se on muutettu kevytversioksi, eli siitä on poistettu teoreemat ja todistukset. Mutta hyvä näinkin.

 

Saniaisen salattu elämä

 

Vapaan tahdon raunioilla

 ”Vapaa tahto” on sanapari, johon silloin tällöin vetoamme, kun haluamme jotenkin korostaa toimijuuttamme. ”Onhan minulla toki vapaa tahto”. Käytämme sanaparia huolettomasti, koska pidämme sen tarkoittamaa asiantilaa itsestään selvänä. Mutta jos hiukankin epäilisimme sen olemassaoloa, joutuisimme heti niin sanotusti syviin vesiin. Toisin sanoen juuttuisimme mutkikkaisiin moraalisiin ja teologisiin pohdintoihin. Entä jos tuo kauhistuttava epäily olisi perusteltu? Ehkäpä ”vapaa tahto” on vain kulttuuriimme kuuluva sitkeä harhaluulo, oikeasti sellaista ei ole. Aivotutkimus ja neuropsykologia tuottavat jatkuvasti vahvistuvaa todistusaineistoa, että näin ikävästi asiat todella ovat. Vai onko se oikeasti ikävää – vai ehkä vain hieman outoa. Jotain, johon emme ole vielä tottuneet.

Helsingin sanomat julkaisi kesällä (HS 8.7.2024) Mikko Puttosen ansiokkaan esseen, jossa nostettiin pohdittavaksi tilanteesta luultavasti seuraava ja vähitellen voimistuva maailmankuvan muutos. Entä miten siihen reagoitiin? Odotetun laimeasti. Lehti julkaisi muistaakseni muutaman asiaankuuluvan nihkeän ”vastineen”, ja sillä selvä. ”Business as usual”. Voimme rauhoittua, yhteiskuntarauha on turvattu ja papit saavat pitää työpaikkansa.

En aio tässä esitellä vapaan tahdon puuttumisen tieteellistä pohjaa. Koska vakavaa epäilyä ei ole, voin säästää lukijoitteni aikaa ja vaivannäköä. Sen sijaan haluan eritellä tilanteesta vedettäviä tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka ovat mielestäni usein turhankin suoraviivaisia. Esimerkiksi Puttosen esseessä viitataan toistuvasti mekanistiseen maailmankuvaan, ikään kuin psykologisten prosessien mallina. Maailma, mukaan lukien ihmisen aivot, on kuin suuri kellokoneisto, kaikki tapahtuu vääjäämättömästi ankarien luonnonlakien ohjaamana. Jopa suuri filosofi René Descartes todella uskoi tällaiseen maailmankuvaan. Hän näkikin eläimet eräänlaisina koneina, mutta ei sentään rohjennut sanoa ihmisiä koneiksi, vaan oletti ihmisen ainutlaatuisuuden takaajaksi sielu-nimisen toimijan, jonka hän sijoitti aivojen käpyrauhaseen. Tämä tapatui jo 1600-luvulla. Hänen looginen ymmärryksensä ei voinut hyväksyä vapaata tahtoa, mutta koska ajatus oli tuona aikana kauhistuttava ja moraaliton, hän siirsi ihmisen vastuun teoistaan maagiselle hengelle, joka piileskeli syvällä aivoissa..

Descartesin ratkaisu on väärä, sekä sielun että kellokoneiston metaforan osalta. Noin sata vuotta sitten mekanistinen maailmankuva nimittäin hajosi. Werner Heisenberg, Erwin Shrödinger, Niels Bohr ja monet muut eturivin fyysikot osoittivat vakuuttavasti, että maailman kellokoneisto on rikki – tai pikemminkin se toimii aivan eri tavalla kuin oli kuviteltu. Tapahtumien täsmällinen ennustaminen on mahdotonta. Säätiedotuksia seuraavat havaitsevat sen jopa aivan konkreettisesti. Tämä oli aikanaan valtava maailmankuvan mullistus, joka tuotti runsaasti tieteellistä, filosofista ja jopa teologista kiistelyä. Nyt asiantilaan on jo totuttu Kukaan fyysikko ei menetä yöuniaan se takia, ja itse asiassa fysiikastakin tuli entistä täsmällisempää.

Myös vapaan tahdon osalta olemme murrosvaiheessa. Maailmankuvamme muuttuu, tosin hyvin hitaasti, ja filosofinen, yhteiskunnallinen ja teologinen debatti on kiihtymässä. Millaisia ovat vapaan tahdon puuttumisen seuraukset ja asiasta vedettävät johtopäätökset modernin fysikaalisen maailmankuvan valossa? En pysty erittelemään sitä tässä lyhyesti, mutta aivan selvästi asia on varsin monimutkainen, se antaa tilaa hyvinkin erilaisille spekulaatiolle. Jos haluaa perehtyä eri näkökulmiin lähemmin, kannattaisi lukea kirjani Robottipuisto (Momentum 2023).  Se käsittelee mm. ihmisen mieltä, älykkyyttä, vapaata tahtoa, tietoisuutta ja  - tietenkin - tekoälyä. 

On syytä mainita eräs yleinen ja mielestäni haitallinen spekulaatio. Se hyökkää suoraviivaisesti luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaan ja pyrkii raivaamaan tietä erilaisille uushenkisille liikkeille (ks. esim Thomas Nagel). Pidän tätä suuntausta yrityksenä nostattaa uutta magiaa ja mystiikkaa näennäistieteellisellä argumentilla. Miten sen esittäjiltä saattoi jäädä huomaamatta, että juuri moderni fysiikka paljasti maailmamme paljon luultua mutkikkaamman syvärakenteen.

Ei ole mitenkään hyväksyttävää hyökätä ihmisen ainutlaatuisuutta vastaan epämääräisillä tieteenvastaisilla väitteillä.