Ihana ilo

    Ilo, sinä kaunis jumalten kipinä, sinä Elysiumin tytär,
    ilosta päihtyneinä astumme sinun temppeliisi, oi taìvainen!

Näin alkaa vapaasti kääntämäni Friedrich Schillerin runo "Ode An die Freude", Oodi ilolle, vuodelta 1785. Runo on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian neljännen osan nimi, ja kuoro-osuuden kaunis melodia on valittu Euroopan unionin hymniksi.

Ilo on haastava tunnetila. Selvästi sillä ei tarkoiteta onnellisuutta. Ilo on nopeaa, se on välitön tunnetila, reaktio johonkin. Eikä kuitenkaan ole ihan selvää, mikä sen laukaisee, se vain tulee jostain. Oman kokemukseni mukaan nousuhumalassa voi tuntea iloa lähes ilman syytä. Niinpä ilo onkin vaarallisen lähellä huumeiden tuottamaa tunnetilaa. Toisaalta näyttää myös siltä, että ilon toistuva tavoittelu päihteiden avulla tuottaa helposti pettymyksen. Ilo laimenee tai pysyy poissa.

Turvallinen ja kaikin puolin suositeltava vaihtoehto on nauttia luonnollisesta ilosta, silloin kun se tulee. Ja itse tunnistan ainakin kaksi luonnollisen ilon lähdettä. Toinen ilon aiheuttaja syntyy siitä, että kaikki sujuu. Tällainen ilo ei siis tule ilmaiseksi, pitää ensin ryhtyä hankalaan ja riskipitoiseen hankkeeseen ja tehdä paljon työtä sen eteen. Mutta ainakin joskus se onnistuu. 

Toinen ilon lähde on rakastuminen. Sekin tulee jos on tullakseen, ja silloin se on ihanaa. Tämä ilon lähde saattaa vähitellen laimentua. Ja joskus ihminen yrittää palauttaa tai toistaa tuon ilon etsimällä uusia kumppaneita ja kohtaamisia. Kirjallisuus ja elokuvat ammentavat tästä ehtymättömästä draaman lähteestä. Rakastumisen iloa voi myös tavoitella sen seuralaisilmiöstä eli seksistä. Valitettavasti tällainen ilon tavoittelu voi muuttua pakonomaiseksi. Ilo pakenee, vaikka nautintoa voi edelleen jäädä tähteeksi– se on kuitenkin eri asia.

Ilo on siis eri asia kuin onnellisuus, joka on hyvin jyrkästi yksityisasia. Tietenkään en mitenkään väheksy tai paheksu onnellisuutta, sillä on vain eri lait. Mutta ilolla on sosiaalinen ulottuvuus. Se tarttuu, koska se on pyyteetöntä. Ilo ei ole muilta poissa. Onnellista ihmistä voi olla vaikea katsoa, jos hän herättää kateutta. Näin ei ole ilon laita. On ihanaa iloita toisten kanssa. Voimme tuntea iloa myös ryhmätyössä, iloitsemme yhdessä kun se sujuu. Ja jopa urheilun joukkuepeleissä tunnetaan tätä samaa iloa- oman joukkueen jäsenten kesken.

Schillerin viisaan runon lopussa kuvataan tätä ilon yhteisöllistä taikaa. Ja siihen viitataan myös työväenmarssi Internationalissa. 

    Sinun taikasi sitoo yhteen, mitä ankara maailma on hajalle repinyt.
    Kaikki ihmiset tulevat veljiksi siellä, missä lempeä siipesi vaeltaa.

Reilumpi kauppa ja reilumpi historia

Historian ”uudelleenkirjoittaminen” on maailmassamme pysyvä vitsaus – vai onko se sitä? Tämän ajan kohudiktaattorit, herra Putin ja herra Trump koettavat kilvan vääntää lähihistoriaa mieleisekseen, loppujen lopuksi vain tukemaan omaa egoaan. He haluavat jäädä historiaan suurmiehinä. Ja niin he jäävätkin, mutta ei lainkaan sillä tavoin kuin he kuvittelevat. He pääsevät historian roskatunkiolle Napoleonin, Stalinin,  Hitlerin, Pinochetin, Salazarin ja Francon kyseenalaiseen seuraan. Sillä historiaa todella tulkitaan jatkuvasti uudelleen, ja loppujen lopuksi se lienee myös hyvä asia.

Innokkaimmat tulkitsijat eivät välttämättä ole eläneet sitä aikaa, jota he haluavat kuvata. Olen hieman hämmentyneenä lukenut viittauksia ”ahdistavaan Kekkosen aikaan”. Hyvänen aika! Minulle tuo aika oli suurta vapautumisen aikaa, olin juuri jättänyt taakseni koululaitoksen, joka huokui tunkkaista, tekopyhää ja autoritääristä 1950-lukua. Jos haluaisin jotenkin luonnehtia tuota pahamaineista jälkikekkoslaista aikaa, oikea sana saattaisi olla ilo.

Ja tuo ilo purkautui toimintatarmoksi, sillä ikäluokkani heräsi siihen tunteeseen, että kaikki ei ole aivan hyvin. Tajusimme elävämme maailmassa, joka on monella tavalla täynnä vääryyttä. Tuon ajan henkiseen vapautumiseen kuului myös kansainvälistyminen. 1970-luvun nuoriso oli myös interrail-sukupolvi. Emme tyytyneet lukemaan vieraista maista ja niiden kulttuureista, vaan halusimme mennä mukaan, ottaa maailman osaksi omaa elämäämme. Ja halusimme samalla tehdä maailmaa paremmaksi. ”Maailmanparantaja”-sanasta tuli tuohon aikaan myös haukkumanimi, ja sellaisena sitä käytetään edelleen. Älkää välittäkö, ei se ole paha asia.

Vasta ilmestynyt kirja ”Eettisen kaupan edelläkävijä. Juuttiputiikki ja maailmankauppaliike” (Maija Saraste, Rosebud 2025) on tietenkin minulle nostalginen. Uskon, että se on nuoremmille lukijoille myös elämyksellinen aikakone. Se piirtää kuvan ainutlaatuisesta kansanliikkeestä, joka ei halunnut jäädä julistusten ja valistamisen tasolle. Sen sijaan se halusi ryhtyä käytännön tekoihin, tuottaa konkreettisia tuloksia siellä, missä niitä tarvittiin. Tuo liike lähti käyntiin Oulussa, ja se laajeni, kasvoi ja vaikutti 40 vuoden ajan. Aika hämästyttävää.

Suomalainen kehitysmaaliike niveltyy läheisesti laaja-alaisempiin kansainvälisiin aatevirtauksiin. Taloudellisen ja poliittisen kehityksen globaalit epäkohdat olivat kauan olleet tunnettuja. Vuonna 1952 lanseerattiin termi ”kolmas maailma. Se tarkoitti niitä kylmän sodan ajan maita, jotka olivat ”länsi- ja itäblokkien” ulkopuolella. Alettiin myös puhua ”kehitysmaista”. Näitä nimityksiä ei enää käytetä, ja mielummin puhutaankin kehittyvien maiden ongelmista. 1970-luvulla Yhdistyneet kansakunnat alkoi keskustella ”uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä”, UKTJ. Se tosin jäi julistuksen asteelle, sen toteuttamisesta ei syntynyt sovintoa.

Suomalaisilla kansalaisliikkeillä on pitkät ja kunniakkaat juuret, alkaen 1800-luvulta. Poliittisesti aktiivisella 1970-luvulle tultaessa aatteellisena herättäjinä olivat jo olleet Biafran nälänhätä ja Vietnamin sota. Myös Latinalaisen Amerikan tilanne sai laajaa huomiota. Meillä vaikutti muun muassa poliittista valistusta jakava Tricont-liike, ja jopa kaupallisten kustantajien pamflettikirjallisuus kukoisti. Valtion tasolla lisättiin varoja kehitysapuun. Se herätti myös kritiikkiä, siinä voi aistia vivahduksen kolonialismia. Aikanaan, ja myös nykyään kehitysapuun käytetyt varat pyritään ohjaamaan takaisin avustavan maan teollisuudelle. Lisäksi avustavat maat ovat pyrkineet ja pyrkivät edelleen kasvattamaan poliittista vaikutusvaltaansa kohdemaissa.

Tästä ristiriidasta kehittyi maailmankauppaliikkeen pääperiaate. Ei kehitysapua, vaan tasa-arvoista kumppanuutta ja reilua kauppaa. Tavarantoimittajilta edellytettiin myös ekologista kestävyyttä ja työntekijöistä ja työoloista huolehtimista. Toiminnan sisällöksi tuli suorat yhteydet kohdemaissa toimiviin, pienen mittakaavan tuottajiin, ja toiminnalla oli myös sosiaalisia tavoitteita. Yhdistysten ja kauppojen nimityksissä alettiin vähitellen välttää loukkaavaksi koettua ”kehitysmaa”-sanaa, mielummin puhutaan maailmankaupasta.

Oulun Juuttiputiikki perustettiin vuonna 1978. Sen esikuvina olivat erityisesti hollantilaiset maailmankaupat ja ranskalaislähtöinen Emmaus-liike, joka toimi myös Suomessa. Emmauksen lähtökohta oli kristillinen lähimmäisenrakkaus, yhteiskunnan vähäosaisten auttaminen ja konkreettinen toiminta heidän kanssaan. Juuttiputiikin toiminta alkoi myyjäisillä, ja pian oma kauppa alkoi myydä ulkomaisten tuottajien valmistamaa tavaraa. Toiminta siirtyi materiaalisen avustamisen sijasta konkreettiseen toimintaan kohdemaiden tuottajien kanssa. Kiinteitä suhteita oli Intiaan, Bangladeshiin ja jonkin verran Peruun. Yhteistyöstä tuli säännöllistä ja monipuolista. Juuttiputiikki alkoi toimia myös maahantuojana, joka välitti tavaraa toisille Suomen maailmankaupoille. Eräs menestynyt tuote ja myyntikampanja oli ”jäähyväiset muovikassille”. Tällä ja vastaavalla ruotsinkielisellä tekstillä varustettuja juuttikasseja tilattiin kaikkiaan 110 000 kappaletta.

Osin Juuttiputiikin innoittamana eri puolille Suomea syntyi useita maailmankauppoja, enimmillään niitä oli 41. Juuttiputiikki toimi Oulussa eri aikoina seitsemässä huoneistossa. Juuttiputiikin oma vuotuinen veroton myynti mukaanlukien tukkukauppa ylitti parhaimmillaan 200 000 euroa. Juuttiputiikista tuli nopeasti nuorten kohtauspaikka, ja monille se oli myös ensimmäinen työpaikka. Voi vain ihastella juuttilaisten rohkeutta. Omin päin piti opetella kansainvälisen kaupan säännöt, käytännöt ja byrokratia. Piti opetella tullauksen, kansainvälisen rahdin, viranomaismääräysten, verotuksen ja kirjanpidon kiemurat. Ja se onnistui! Juuttilaiset kävivät myös tarkastusmatkolla tuottajien luona, ja tuottajia vieraili Suomessa. Juuttilaiset osallistuivat aktiivisesti tuotekehitykseen, jotta myyntiin saatiin suomalaisia kiinnostavia tuotteita. Myymälöissä ehti työskennellä satoja ihmisiä, ja toiminnassa mukana olleita lienee ollut tuhatkunta.

Lisää tietoa ja myös runsaasti kuvia tuotteista löytyy edellä mainitusta kirjasta, jonka kauniin taiton ja ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala. Lukekaa ja ihmetelkää.

Kaikella on aikansa, ja niin on myös Juuttiputiikilla, sen myyntitoiminta on päättynyt. Siihen on useita syitä, ja eräs syy on, että reilu kauppa on käsitteenä saanut pysyvän jalansijan kansalaisten tietoisuudessa. Reilu kauppa ei enää ole kummajainen, se on luonollinen asia, ja reiluja tuotteita löytyy markettien hyllyiltä. Jopa Alkosta voi ostaa reiluja viinejä.

Oman aikamme piirteisiin kuuluu kansalaisten kokema taloudellinen ahdinko ja itsekäs kansallinen ajattelu. Tässä valossa Juuttiputiikin tarina on lähes uskomaton. Ja juuri se on eräs syy lukea kirja. Myös toisenlainen todellisuus on ollut mahdollinen, siksi kirja on myös rohkaiseva. Se rohkaisee tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tietenkin ne ovat erilaisia, saamme nähdä, mitä ne ovat.

 

 

Kurkistuksia pahuuteen

Miten määritellä pahuus jollain asiallisella ja neutraalilla tavalla? Ja tarkoitus on nyt väistää itsetään selvät ja sisällöllisesti tyhjät määritelmät. Aloitan nyt ihmisen pahuudesta, sitähän pahuudella yleensä tarkoitetaan. Toki meillä ihmisillä on moraalinen vaisto: osaamme lähes huomaamattamme luokitella jonkun ihmisen tai teon pahaksi. Mutta etsin jotain täsmällisempää - ja sen jälkeen palaan uudelleen tähän moraaliseen vaistoon.

Edellä mainitsemiani itsestään selviä pahuuden määrittelyjä ovat uskontojen ja yhteisöjen kuvaamat pahat asiat ja teot. Ne saattavat tuntua järkeenkäyviltä – tai sitten ei. Uskonnot puhuvat synneistä, sillä tarkoitetaan kirjattujen sääntöjen rikkomuksia. Tämä tuntuu selvältä – olettaen että säännöt ovat riittävän selviä. Mitä ne eivät aina ole. Toki tämä kaikki on älyllisesti varsin latteaa. Mutta syntikäsitykseen liittyy myös myöhemmän teologian kehittelemä syvällinen taso. Synnit nimittäin alettiin jaotella tekosynneiksi ja perisynneiksi. Tekosynnissä rikomme jotain sääntöä. Siihen voi olla erilaisia syitä: vahinko, edun tavoittelu, huolimattomuus tai psykologinen houkutus. Syy on yhdentekevä, teko on joka tapauksessa väärin. Sen sijaan perisynti, toiselta nimeltään kuolemansynti, on taipumus, jota pidämme haitallisena. Esimerkiksi laiskuus. Se voi johtaa tekoon, mutta tärkeintä on tämä: perisynti ei sinänsä ole rangaistava asia. Juuri perisynti on kiinnostava vertauskuva asialle, jota koetan pohtia: miksi olemme pahoja.

Ensin pitäisi saada aikaan sopivan yksinkertainen määritelmä pahalle teolle: se aiheuttaa kärsimystä tai vahinkoa ihmiselle. Myös yhteisöön kohdistuvina tällaiset teot on syytä määritellä pahoiksi. Vastaavasti pahuudeksi luetaan pahojen tekojen esiintyvyys,”prevalenssi”. Mutta tämä ei vielä riitä. Pahan teon pitää olla tahallinen, erehdyksiä ja huolimattomuutta ei voi pitää pahuutena. Toisaalta niin sanottuja ”oheisvahinkoja” voi pitää pahuutena, jos ne tiedostetaan, mutta niistä ei piitata.

Ihmisellä voi olla eri asteisena ilmenevä taipumus pahuuteen. Se on hänen persoonalisuutensa piirre, ilkeys. Jostain syystä perinteinen psykologinen persoonallisuuden tutkimus ei tunne ilkeyttä. Se on outoa: arkipäiväinen ymmärryksemme ja kokemuksemme tunnistaa sen kyllä. Ehkä ilkeys ei ole”puhdas” luonteenpiirre”, vaan pikemminkin mutkikkaampi reaktio. Paha teko on voimakkaasti yhteisöön vaikuttava signaali. Yhteisö voi puuttua siihen, mutta jos pahan teon tekijällä on riittävästi fyysistä voimaa tai sosiaalista tai organisoitua tukea, teon tekijä pystyy uhmaamaan yhteisöä, ja nauttii samalla tekonsa hedelmistä. Paha teko voi tuottaa henkilökohtaista etua, mutta se tuottaa myös sosiaalista pääomaa. Teko on vallan käyttöä, ja ilkeys kuvaa taipumusta ottaa ja käyttää valtaa pahojen tekojen kautta. Se on negatiivinen perustarve, jota tyydyttää huomion saaminen ja ainakin kuviteltu ihailu.

Edellä kuvataan pahuus psykologisena ilmiönä, erään perustarpeen tyydyttämisenä. Mutta siinä ei ole kaikki. Pahuus näyttää olevan ylenpalttista, voiko yksilön tarve eli ilkeys todella selittää sen? Ilmeisesti ei. Eräs pahuuden piirre on, että se on sosiaalista ja tarttuvaa. Koska pahat teot ovat paheksuttuja ja rangaistavia, niitä on raskasta tehdä. Mutta yhdessä ihmiset saavat voimaa toisistaan. Sota on tästä ääriesimerkki. Sodassa noudatetaan poikkeusnormeja, muutenhan ne eivät olisi edes mahdollisia. Sodan aikana nähdään kaikki pahuuden muodot: tavallisten sotilaiden sekä norminmukaiset että spontaanit pahat teot, ja komentoketjujen eri tasoilla harjoitettu pahuus, joka ylittää moninkertaisesti sen, mihin rivisotilaat tai siviilit pystyvät. 

Alussa mainitsin, että ihmisillä on vaistomainen moraalinen vaisto tunnistaa pahuus, on kyseessä sitten toisten ihmisten käytös, tai omin tekojen ja halujen analysointi. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, meillä on myös erilaisia keinoja kiertää tai ohittaa omien pahojen tekojen tai aikomusten aiheuttama henkinen epämukavuus. Toki edelleen tiedämme, että ne ovat pahoja, mutta tällaisen tietoisuuden voi ohittaa, jotenkin pahuuden voi niin sanotusti ”oikeuttaa”. Todettiin jo, että sosiaalisuus laimentaa omantuntomme. Kun pahuus on yleistä, siitä on vaikea kieltäytyä – tai emme edes huomaan sitä. Eräs keino pahuuden ohittamiseksi on käyttää sopivaa välinettä. Tunnettu esimerkki: ihmisen tappaminen paljain käsin on epämiellyttävää, teräaseella se on helpompaa, ampumalla vielä helpompaa. Ja kauko-ohjatulla aseella tai droonilla tehty tappo ei enää tunnu miltään. Pommikoneen lentäjät eivät koe olevansa halveksittavia joukkomurhaajia – mitä he tietenkin ovat.

Pahuus näyttää aina liittyvän valtaan. Jo yksilötasolla nähdään, että pahoilla teoilla tai niiden uhalla luodaan ja ylläpidetään valta-asemaa kanssaihmisiin nähden. Kovin tunnettu asetelma on pahuus avioliitossa: pahoilla teoilla saatetaan yrittää ehkä muokata suhdetta paremmaksi, tai ainakin pahantekijän oman mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, että objektiivisesti ottaen avioliitto ei siitä koskaan parane. Toisaalta avioliitto on näyttämö, joka havainnollistaa pahuuden psykologisia motiiveja. Puolison huono kohtelu on ilmeisen järjetöntä avioliiton kannalta, mutta se näyttää tuottavan jonkinlaista syvää tyydytystä. En nyt mene syvemmälle tähän psykologiseen näkökulmaan, kunhan vain muistutan, että se on aina pahuudessa mukana.

Pahuuden rinnakkaiskäsite on julmuus. En osaa antaa sen tarkempaa määritelmä, jollain lailla se on pahuuden korostamista, kärsimystä halutaan aiheuttaa yli sen määrän, joka riittäisi alkuperäisen tarkoituksen toteuttamiseen. Sotapäälliköt ja hallitsijat soveltavat sitä tietoisesti ja systemaattisesti. Kahdestakin syystä. Ensinnä vallankäytön kohteet halutaan pelotella passiivisiksi ja siis helpommiksi hallita. Ja toiseksi, se sitouttaa pahuuden toteuttajat. Jos he käyttäytyvät riittävän huonosti, he eivät voi vaihtaa puolta eivätkä hylätä valtuuttajaansa. Kuten pahuus, myös julmuus toimii kaikilla yhteisöjen tasolla. Avioliitossa julmuus helpottaa näennäisesti suhteen hallintaa. Kuvitellaan, että julmasti kohdeltu osapuoli alistuu ja käyttäytyy säyseästi.

Tehoaako julmuus? Johtaako vaikka oikeudenkäytön julmuus rikollisuutena mitatun pahuuden muodon vähenemiseen? Monet uskovat näin, mutta esimerkit historiasta eivät vahvista uskomusta. Asia on suorastaa päin vastoin. Eräs esimerkki on eurooppalaisen oikeuskäytännön murros. Perinteinen kansanoikeus pyrki rikosten seurausten lievennykseen ja hyvittämiseen. 1600-luvulla oikeuden perustaksi otettiin ns. Mooseksen laki. Se merkitsi rangaistusten kovenemista, julmuudesta tuli käytäntö. Tällaisen pahuuden motiivi oli uskonnillis-ideologinen. Sen seurauksena koko yhteiskunta raaistui. Rangaistuksen pelko ei näyttänytkään toimivan pelotteena. Toinen ja hyvin dokumentoitu esimerkki on 1900-luvun pohjoismainen liberaali kriminologia, joka vähensi selvästi rikollisuutta. 

Pahuuden motiivit eivät ole vain psykologisia ja pragmaattisia. Pahuus ei ehkä ole sittenkään ihmiselle täysin luonnollista ja helppoa, koska se on ristiriidassa sekä terveen järjen että vaistomaisten moraalitunteiden kansa. Siksi paha ihminen tarvitsee perusteluja, sekä itselleen että apureidensa yllyttämiseksi. Ja se tärkein motiivi on uskonnollis-ideologinen. Se on vahva motiivi, joka ei näytä tuntevan mitään rajoja, koska siinä ei tähdätä mihinkään konkreettiseen. Pahimmat asiat maailmassa on tehty ideologian ja uskonnon (oikeastaan saa asia) nimissä. En edes perustele, kaikki tietävät tämän. 

Edellä todettiin, että pahuus on aina tahallista. Tarkkaan ottaen, se saattaa olla kuitenkin myös väistämätöntä. Voidaan puhua funktionaalisesta pahuudesta. Pahuuteen ajaudutaan, kun sitä koetetaan välttää. Yksinkertaisimmillaan se näkyy armeijassa: sotilas ei koe tekevänsä pahoja tekoja, hän koettaa välttää jonkun suuremman pahan.

Tällaiseen pahuuden lajiin liittyy niin sanottu seurausetiikka: paha teko on väistämätön koska sen vaihtoehtona voisi seurata enemmän pahaa. Tietysti siinä on eräänlaista logiikkaa, mutta voiko eri vaihtoehtojen haittoja todella verrata, ja saako niitä edes verrata? Niin sanottu vangin ongelma saattaa valaista asiaa. Kaksi rikollista jää kiinni, ja heitä kuulustellaan erikseen. Kummallekin kerrotaan, että jos hän ilmiantaa, kumppaninsa, hän saa lievän rangaistuksen, ja rikostoveri maksimirangaistuksen. Tällaisessa tilanteessa molemmat vangit vääjäämättä ilmiantavat toisensa. Vaikka loogisesti paras tulos olisi pidättyä ilmiannosta, olivatpa muut ehdot mitä tahansa.

Vangin ongelma tiivistyy ydinaseiden kehittämisessä. Järkevät ja usein myös korkean moraaliset fyysikot kehittivät aseen siinä pelossa, että muuten vihollinen eli natsi-Saksa kehittäisi sen. Myöhemmin pelättiin, että Neuvostoliitto kehittäisi ydinpommin, tosin useimmat fyysikot ymmärsivät, että niin kävisi joka tapauksessa. Onko ensiksi ehtimisessä erityinen etu? Ehkä siihen ei uskottu, tosin ensimmäistä kehittäjää kohtaa ankarampi moraalinen tuomio. Ydinaseen käyttäminen on äärimääisen paha teko, mutta eikö sen mahdollistaminen ole sitä myös?

Kun ase oli valmis, ristiriitaisen loogisen asetelman tilaan astui julmuuden logiikka. Asetta oli ehdottomasti käytettävä. Paitsi vihollisten alistumisen varmistaminen, tarjolla oli ainutlaatuinen ihmiskoe, joka auttaisi entistä suuremman pahuuden suunnittelussa. Joskus kuulee arvion, että pommia ei haluttu pudottaa Tokioon jostain ”inhimillisestä” syystä. Näin ei ole, vaan ongelma oli, että Tokio oli jo lähes täysin tuhottu palopommeilla. Siksi pommi haluttiin pudottaa johonkin ehjänä säilyneeseen kohteeseen.

Miten tässä pahuuden mutkikkaassa labyrintissä voisi järkevästi suunnistaa? Yksinkertainen neuvo on: kieltäytymällä pahuudesta. Sillä on yleensä hintansa, mutta saman neuvon mukaan tuo hinta on koetettava maksaa, jos suinkin mahdollista. Ja tässä viimeistään pitää mainita kyynikot. Koulukuntahan tunnettiin jo Antiikin kreikassa. Kyynikko voi kokea vastustavansa pahuutta, mutta aivan selvästi kyynikot näyttävät kritisoivan pahasta kieltäytymistä. Koska se joko on turhaa, tai se johtaa juuri siihen pahaan jota kieltäytyjä koettaa välttää. Tai erityisen paheksuttavaa on, jos pahasta kieltäytyjällä on itselkäs sivumotiivi. Entä sitten? Joten: ovatko kyynikot sitten pahoja vai hyviä? Tässä vaiheessa lukijalle pitäisi jo olla selvää, että hyvän ja pahan kysymykset ovat erittäin monimutkaisia, ja yleensä niihin ei voi soveltaa logiikan lakeja.

Vihoviimeinen esimerkki. Kun natsi-Saksa oli hävinnyt sodan. Hitler antoi käskyn, että Ranskasta vetäytyvän armeijan piti tuhota Pariisi. Vastuussa ollut kenraali kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi pahasta, ja sehän on hyvä. Mutta nyt kyynikko korottaa äänensä ja sanoo, että kenraali halusi vain säästää joukkojaan. Kaupungin tuhoaminen olisi hidastanut vetäytymistä, ja siten aiheuttanut sekä välittömiä että välillisiä miehistötappioita. Kyynikon mielestä väärä motiivi mitätöi hyvän teon. Niinkö todella? En usko.

Yllytän kieltäytymään pahasta myös, vaikka motiivi olisi epäselvä. Suosittelen myös hyvyyden puolustamiseksi lyhyitä ja yksinkertaisia perusteluja, pitkät päättelyketjut eivät lopu koskaan. Meillä on synnynnäinen hyvän ja pahan taju. Luontaista logiikan tajua meillä kuitenkaan ei ole.

Pahuus on syvästi inhimillistä. Eläimet eivät ole pahoja eivätkä hyviä. Niiden taipumukset ovat syntyneet evoluutiossa menestymisen tarpeisiin. Ihmisillä on kuitenkin historiallinen perinne luokitella eläimet tai niiden taipumukset hyviksi tai pahoiksi. Pedot siis ovat pahoja, tai jopa julmia. Käytämme julma-sanaa, kun ne toimivat tehokkaasti ja määrätietoisesti. Esimerkkejä löytyy. Laumaeläimet eivät välttämättä suojele heikkoja tai sairaita yksilöitä. Kissaeläimet kiduttavat saalistaan. Karhut ja leijonat yrittävät surmata ylivuotiset pennut, joilla on toinen isä. Loiset elävät isäntiensä kustannuksella, ja jopa näännyttävät lopulta isännän.

Eläimillä tämä kaikki on tarkoituksenmukaista toimintaa. Ihmisen pahuuden muodot välittyvät kulttuurin kautta. Pahuus on kulttuurituote. Hyvä muistaa, vaikka kulttuuria toki arvostamme yli kaiken.

Mitä orkesterissa oikein tapahtuu?

Silloin tällöin törmää keskusteluun, missä ihmetellään sitä, mitä orkesterin johtaja tekee. Miten on mahdollista, että soittajat nappaavat tarkan tempon tahtipuikon heiluttelusta. Hiljattain eräässä keskusteluss pohdittiin, mitä suuressa orkesterissa tapahtuu, kun etäisyys kapellimestarin ja kauimmaisten soittajien välillä voi olla yli kymmenen metriä. Kun siis kapellimestari näyttää kriittisen kohdan, takarivin soittaja näkee kyllä viittauksen välittömästi, mutta kapellimestari kuulee hänen reaktionsa jopa yli 50 ms myöhässä. Ja musiikissa se on jo paljon. Joissain tempoissa se voi olla kuudestoistaosanuotin kesto – ja samaan aikaan nuotinnnoksessa voi olla sävelkulkuja, joissa on 1/16, 1/32 ja jopa 1/64-osanuotteja. Eli jos tuota huolta hieman täsmentää: miten on mahdollista soittaa musiikkia, jossa eri soittajien kuulemat sävelten kulkuaikaerot ovat suurempia kuin yksittäisten nuottien kestot. Tai toisella tapaa ilmaisten, muusikot kommunikoivat sävelin, mutta kommunikaatiomediassa esiintyvät häiriöt eli soittajien sijainneista määräytyvät äänen kulkuaikaerot eri soittajien välillä ovat suurempia kun välitetty ”koodi” eli musiikin sisältävät äänen vaihtelun ajat.

Naiivin fysiikan mukaan orkesterisoitto on siis mahdotonta. Toki fysiikka antaa työkalut laskea vaikka kynällä ja paperilla täsmällisesti, miten äänet etenevät ja mihin aikaan ne kuullaan eri puolilla orkesteria, mutta käytännössä tällainen laskenta on mutkikasta, ja ajatus että muusikot tekisivät tällaisia laskelmia aivoissaan reaaliajassa on outo. Ja pahempiakin ongelmia on: laskennalliset kulkuaikaerot johtavat periaatteellisiin ristiriitoihin, kun eri puolilla soittavat muusikot koettavat reagoida ääniin, joita tulee eri puolilta eri soitiryhmistä.

En tiedä osasinko ollenkaan kuvailla ongelmaa, joka tietenkään ei ole ongelma ollenkaan. Kokemuksesta tiedetään, että orkesterisoitto sujuu oikein hyvin, eivätkä muusikot koe tätä ongelmana. Niin, eivät he oikeasti edes ajattele sitä.

Aihepiiri on nykyisin minulle tuttu, sillä minulla on ollut joitakin vuosia ilo soittaa orkesterissa, Tervakaupungin puhaltajissa. Se on aika suuri soittokunta, parhaimmillaan viitisenkymmentä soittajaa. Niin että aivan kuin klassisessa sinfoniaorkesterissa, käytännöt on samat. On eri soitinryhmiä jotka soittavat omia stemmojaan, ja useimmat soitinryhmät jakautuvat vielä alastemmoihin. Ja ehdottomasti tarvitsemme kapellimestarin. Toki voimme periaatteessa soittaa itseksemme ilman kapuakin, mutta se ei olisi ollenkaan sama asia. Joten mihin kapua oikein tarvitaan? Eikö hänet voitaisi korvata suurella mekaanisella metronomilla?

Miten siis voidaan selittää, että orkesterisoitto onnistu niin hyvin? Fysiikka ei näytä tarjoavan helppoja selityksiä, pikeminkin se nostaa esiin jopa uusia periaatteellisia ongelmia, vaikka ne eivät ilmene käytännön tasolla. Parempi selitys löytyy aivotutkimuksesta eli neuropsykologiasta. Ja nyt pitää heti sanoa, että aivotutkimus ei tarjoa samalla tavalla laskentaan ja matematiikkaan nojaavia malleja. Tosin yksittäisen neuronin toiminta ymmärretään varsin hyvin, mutta siitä ei pystytä johtamaan neuroneista koostuvien suurempien järjestelmien toimintaa – nuo järjestelmät ovat jo aivan liian monimutkaisella tavalla kytkeytyneitä. Joten joudumme turvautumaan laadullisiin toiminnan kuvauksiin. Toki noita kuvauksia pyritään todentamaan ihmisen toiminnasta tehtyjen havaintojen ja erilaisten kokeiden avulla.

Joten yritän jotenkin hahmotella selitystä sille, miksi orkesterisoitto onnistuu, vaikka se näyttää yksinkertaisen fysiikan tasolla mahdottomalta. Aloitetaan helpoimmasta, eli orkesteri soittaa nuoteista. Esitettävä musiikki on siis kuvattu täsmällisesti, jokaisella soittajalla on oman stemmansa nuotit. Lisäksi kapulla on edessään partituuri, johon on koottu kaikki soitinstemmat. Kuulostaa hurjalta, koska noita stemmoja voi olla kymmenkunta.

Eli näin se sujuu. Kun soittajat ovat edes kertaalleen soittaneet kappaleen läpi, heillä on muistissaan musiikin kokonaishahmo, ja muistia tukemassa nuotit. Ei se sen kummempaa ole, kuuluisa kapellimestariguru Jorma Panula ohjeisti kerran orkesteriaan eräässä TV- dokumentissa: soittakaa vain, mitä lapuissa lukee.

Mutta onhan se soittaminen paljon enemmän. Jostain syntyy se musiikin taika, jossa nuottien läpitankkaamisen asemasta syntyy se maaginen oikea musiikki, joka saa mielemme sulautumaan siihen ja liikuttaa tunteitamme syvästi. Joten otetaan avuksi hieman neuropsykologiaa. Sen mukaan aivoissamme on erilaisia toiminnllisia kokonaisuuksia. Eräs niistä on itse: oma minuutemme, joka ohjaa toimintaamme, ja jonka kautta koemme kaiken mitä teemme ja mitä ympärillämme tapahtuu. Itsessämme on tunteita, toivoa, halua, tahtoa, aikomuksia. Se on meitä lähinnä, ja kuitenkin ja ehkä sen takia tiedämme siitä niin vähän. Tiedämme että sen tärkeimmät osat ovat muisti, jota on laajasti aivoissamme, talamus, joka käsittelee aistimuksemme ja päättää mikä on huomioitavaa, ja mantelitumake joka liittää aistimuksiimme tunteita. Itseä ohjaa etuaivolohko. Emme tiedä miten se sen tekee, mutta jos vamma tai sairaus vahingoittaa sitä, seuraukset ovat rajuja.

Tämä oli vaikea rasti, koetetaan helpompia. Kokemuksemme maailmasta järjestäytyy tuntemiseksi. Meitä ympäröi aistimusten maailma, ja aivoissamme se toimii maailman mallina. Aivoissamme on siis jatkuvasti aktiivinen maailman pienoismalli. Sen tehtävä on selittää ja ennakoida, mitä ympärillämme tapahtuu, ja ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tärkeä osa näitä malleja on peilisolut. Maailman malliin kuuluu neuroneja, jotka kuvaavat, tai oikeastaam  jäljittelevät maailman tapahtumia. Kun vaikka tapaamme jonkun ihmisen, aivoissamme aktivoituu peilisolujen muodostamana tuon ihmisen malli. Nämä ihmisten mallit ovat kytkeytyneitä niihin neuronirakenteisiin, jotka edustavat omaa itseämme. Siksi koemme toisen ihmisen ikäänkuin omana itsenämme. Siksi ymmärrämme toista ihmistä ja hänen tekojaan niin hyvin. Olemme sympatiaolentoja.

No niin, jokohan riitti. Syntyykö näistä osasista mitään järkevää orkesterisoiton selitystä. Aloitamme kapellimestarista. Hänen tehtävänään on tietenkin luoda musiikin tulkinta, eli se tapa jolla soitetaan. Se on hänen ammattitaitoaan, ja konserteissa käyvät ihmiset tietävät hyvin, kuinka ihmeen erilaisia nuo musiikin maailmat voivat olla. Ja sitten se enemmän tekninen osa. Kun kapellimestari astuu orkesterin eteen, soittajien aivoissa aktivoituu kapellimestaria kuvaava neuronimalli. Soittajan ei todellakaan tarvitse nähdä jokaista tahtipuikon lyöntiä tai käden nostoa tai muuta elettä. Hän tuntee ne itsessään, ikäänkuin osana omaa minää.

Hieman samalla tavalla soittajat kuulevat toisten soittajin soiton, ja osaavat liittää oman soittonsa sen elimelliseksi osaksi – tietenkin omien taitojen rajoissa. Kokemus on kahdensuuntainen. Jokainen soittaja tietää, kuinka valtavan paljon enemmän kokemista tarjoaa yhdessä soittaminen, verrattuna yksin soittamiseen. Ehkä yhteissoittoa luonnehtii myös näky, jonka useimmat ovat näheeet akvaariossa tai luontodokumentissa. Kuinka kalaparvi ui yhtenäisenä ja muuttelee suuntaansa hämmästyttävällä tarkkuudella, ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama olento. Nyt ymmärrämme, että jokaisen kalan aivojen peilisolut tuottavat tuon ilmiön. 

 

Unien tulkinta

Unet ja unien näkeminen on kiehtonut ihmiskuntaa jo muinaisina aikoina. Mitä ihmettä meille tapahtuu nukkuessamme? Mikä on se ihmeellinen maa, johon mielemme matkustaa ja missä se seikkailee nukkuessamme? Ihmetystämme syventää tuo unien maailman arvoituksellisuus. Samanaikainen tuttuus ja outous, ja unien epäloogisuus, joka kuitenkin noudattaa omia lakejaan, jotka uneksijan on vain hyväksyttävä. Meitä voi ihmetyttää myös unien tunnevoimaisuus, ahdistavuus ja pelottavuus. Ja joskus niissä on myös toiveikkuus ja ilo. 

Unia on pidetty enteinä ja ennustuksina, ohjeina ja varoituksina. Ne ovat viestejä henkien ja jumalten maailmasta, ja tulevien tapahtumien sanansaattajia. Ei siis mikään ihme, että unien tulkintaa on harjoitettu kautta aikojen, sekä ammattimaisesti että kansanomaisena pohdiskeluna. Mahtavilla hallitsijoilla on jopa ollut palveluksessaan unenselittäjiä. Mytologiat, kronikat, tarut ja uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät kuvauksia unista ja siitä, miten uniin on reagoitu. Vielä nykyaikanakin julkaistaan unien selitysoppaita, unikirjoja.  

Mutta mitä unet oikeasti tarkoittavat ja pitääkö ne ottaa vakavasti? Koetan vastata tähän kysymykseen tieteellisestä näkökulmasta. Kirjoitus perustuu asialähteisiin, sen tietopohja ei ole omaa keksintöäni. Lopussa annan kuitenkin myös jossain määrin spekulatiivisia vastauksin kysymykseen: mitä unet merkitsevät?  

Katsotaan siis, miten vakavat yritykset ymmärtää unia ovat kehittyneet. Koulussa psykologian opettajani selitti, että unet edustavat joko toiveita tai pelkoja. Tämähän kuulosti jo varsin järkevältä: siis ei mitään yliluonnollista elementtiä. Oli vain yksi ongelma: selitys ei vastannut omia kokemuksiani. Myönnän, että argumentti on hieman heikko, saatanhan olla epätyypillinen uniennäkijä. Joka tapauksessa, en ollut aivan vakuuttunut. Jäin etsimään parempia selityksiä. 

Pian kuulinkin sellaisesta. 1900-luvulla psykoanalyyttinen koulukunta suorastaan riehaantui unien selittämisestä. Sigmund Freud nimittäin esitti, että suurinta osaa ihmisen mielen sisällöstä ei voi tavoittaa tietoisen ajattelun kautta. Sen sijaan juuri unet näyttivät olevan portti tiedostamattomiin muistoihin. Freud julkaisikin vuonna 1899 teoksen Die Traumdeutung, eli ”Unien tulkinta” . Freud oli varsin innostunut aiheesta, ja hän työstikin siitä uusia versioita 30 vuoden ajan. Kirja otettiin alussa vastaan varovasti, mutta sen maine kasvoi vähitellen. Siitä muodostui jopa eräänlainen psykoanalyysin menetelmien ohjekirja, ja se nousi klassikon asemaan.  

Mitä tästä voisi ajatella nykytiedon valossa? Ensinnä, Freudin havainto, että voimme muistaa vai mitättömän osan kokemuksistamme, on oikea ja tavattoman tärkeä. Freud myös näytti uskovan, että muistimme on tarkka, kunhan muisto vain saadaan kaivettua esiin. Näin ei enää ajatella. Sen sijaan muistimme näyttääkin olevan kovin hatara ja epäluotettava. Jopa täysin todentuntuiset muistomme voivat olla pahasti virheellisiä. Entä mikä merkitys on Freudin kuvaamalla unien tulkinnan tekniikalla? Siinä ei nähdä enää tieteellistä arvoa. On jopa sanottu, että teos pitäisi lukea pikemminkin kaunokirjallisuuteen. 

Palataan siis takaisin lähtöruutuun. Unet kiehtovat edelleen vahvasti sekä tutkijoita että tavallisia ihmisiä, mutta mikä on niiden merkitys? Sen ymmärtämiseksi tarvitaan laajempi kuva aivotutkimuksesta. Yleisesti mielletään, että aivotutkimus pyrkii ymmärtämään, miten aivot toimivat, eli miten ne käsittelevät tietoa ja ohjaavat käytöstämme. Entä millainen on se koneisto, joka tätä toimintaa ylläpitää? Fysiologian tasolla aivot on mutkikkaalla tavalla rakentunut neuronien eli hermosolujen kokonaisuus. Ja jotta nuo neuronit voisivat toimia, tarvitaan paljon muutakin. Neuronien aktiivinen toiminta perustuu niiden aineenvaihduntaan, eli solujensisäisiin biokemiallisiin reaktioihin. Solut saavat verenkierron kautta ravintoa ja happea. Lisäksi aivoissa on valtava määrä neuroneja pienempiä tukisoluja eli gliasoluja, jotka neuronien ja verisuoniston ohella muodostavat aivojen fyysisen rakenteen.  

Ja on hyvä muistaa, että aivot toimivat muuhun elimistöön verrattuna todella suurella teholla. Aivot ovat vain kaksi prosenttia muun kehon massasta, mutta ne kuluttavat 20 prosenttia energiasta. Niiden aineenvaihdunta on siin hyvin intensiivistä - ja sillä on seurauksensa. 

Eräs tärkeimpiä ja tuoreimpia aivotutkimuksen löytöjä on aivojen lymfaattinen järjestelmä, se onnistuttiin kuvailemaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012. Koetan selittää asiaa lyhyesti. Kaikkialla elimistössämme toimii ns. lymfaattinen järjestelmä, ja muualla kehossamme se muodostuu imusuonistosta. Sen tehtävä on kerätä solujemme aineenvaihdossa syntyneet haitalliset sivutuotteet. Imuneste tihkuu veriplasmasta solujen välitilaan, ja huuhtelee nuo ainekset mennessään. Imusuonisto syöttää imunesteen takaisin verenkiertoon, joka kuljettaa haitalliset aineet hajotettavaksi. 

Aivoissamme ei ole varsinaista imusuonistoa. Aivokammioissa erittyy selkäydinnestettä, joka kulkeutuu myös solujen välitilaan ja huuhtelee mennessään neuronien haitalliset aineenvaihduntatuotteet. Imusuoniston asemasta nestettä kuljettavat gliasolujen muodostamat mikrorakenteet. Siksi tätä järjestelmää nimitetään joskus glymfaattiseksi systeemiksi. 

Glymfaattisen systeemin löytäminen on tärkeä edistysaskel. Eräät vaikeat aivosairaudet, kuten Alzheimerin tai Parkinsonin tauti, aiheutuvat ilmeisesti glymfaattisen systeemin häiriöistä. Jos aineenvaihduntatuotteita ei poisteta riittävän tehokkaasti, ne alkavat muodostaa aivoihin niiden toimintaa haittaavaa plakkia. Lääkärit koettavat kehittää keinoja glymfaattisen systeemin toiminnan tehostamiseksi. Puhutaan jopa ”aivopesukoneesta”, tässä se olisi siis poliittisesti neutraali hoitolaite, joka ei puuttuisi ajatteluumme. 

Entä miten tämä kaikki liittyy uniin? Selitys on mielenkiintoinen. Glymfaattisen systeemin toiminta aktivoituu unennäön aikana. Niin sanotun REM- unen aikana päivän myötä kasaantuneet plakit huuhtoutuvat selkäydinnesteen mukana verenkiertoon. Ilmeisesti on ollut tarkoituksenmukaista, että neuronit toimivat näillä kahdella perustavalla. Valveillaolon aikana pääpaino on mahdollisimman tehokkaassa tiedonkäsittelyssä, ja unen aikana pääpaino on aivoen puhdistuksessa. 

Ja nyt on aika vastata kysymykseen: mikä on unien sisällön merkitys. Ilmeisesti neuronien puhdistustoiminta on poikkeavaa neuronien aktiivista toimintaa, ja kaikki neuronien aktiivisuus tarvitsee dataa. Koska ihmisen nukkuessa aistien toiminta on estynyt, data pitää hakea muistista. Neuronit siis prosessoivat muistidataa, ja tuo prosessointi ilmenee meille erityisenä kokemuksena. Koemme näkevämme unta.  

Vielä pari huomautusta. Kysymys unien sisällön merkityksestä on ilmeisen mieletön. Neuronit käyttävät sellaista muistisisältöä, joka on helpoimmin saatavissa. Syystä tai toisesta. Unien sisällöllä ei ole sen syvempää merkitystä, sisältö valikoituu sen mukaan, miten kätevästi se toimii aivojen puhdistajana. 

Tämä selitys vastaa myös siihen, miksi unien sisältöä on yleensä vaikea muistaa. Prosessoinnin tuloksia ei ole tarkoituskaan tallentaa muistiin, uni säilyy lyhytkestoisessa muistissamme hetken, ja unohtuu muutamassa minuutissa. Toki joskus saatamme nähdä niin voimakkaan unen, ettei se millään unohdu. Yleensä on kysymys unen herättämistä voimakkaista tunteista, jotka saavat meidät toistamaan unta lyhytkestoisessa muistissamme niin kauan, että se synnyttää tallentumisessa tarvittavia muistijälkiä.

Eräs johtopäätös on joko lohduton – tai sitten uusia uria aukova. Unet eivät ole psykoanalyytikkojen toivoma runsauden sarvi ja tehokas työväline, vaan lähes sattumalta poimittua aivojen puhdistusainetta. Minkäänlainen mutkikas teoria ei auta toista ihmistä avaamaan aivojemme synkkiä salaisuuksia. Ehkä on lohdullista ajatella, että noita salaisuuksia ei edes ole – tai että ne ovat ainakin turvassa.

Miten köyhät kuolevat

Vietin Juhannusta Hailuodossa, ja majapaikkamme varustuksin kuului pieni kirjasto. Ja toisin kun yleensä tällaisissa tapauksissa, kirjasto oli hämmästyttävän korkeatasoinen. Poimin iltalukemisekseni George Orwellin (Eric Blair, 1903-1950) suomennetun esseekokoelman kun ammuin norsun (WSOY, 1984). Orwellista olenkin jo kirjoittanut (elämmekö unohdetun klassikon aikaa). Hän eli hyvin vaihtelevan elämän joka jätti syvät jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin. Valitettavasti tuo elämä katkesi kesken. 

Orwellin esseekokoelma osoittaa aivan uudella tavalla, kuinka tavattoman terävä ja monipuolinen kirjoittaja hän oli. Toki eräät esseet, jotka käsittelivät englantilaista kirjallisuutta ja älymystöä olivat kovin pitkiä ja perusteellisia, omat tietoni eivät oikein riittäneet niiden omaksumiseen – mutta ne olikin suunnattu brittiläiselle lukijakunnalle.

Eräs essee teki erityisen vaikutuksen: miten köyhät kuolevat. Se perustui nimittäin hänen omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1929 Orwell joutui hoitoon pariisilaiseen sairaalaan. Koska hän oli varaton, hän joutui hakeutumaan maksuttomaan, ja kuten osoittautui, laadultaan perin surkeaan hoitolaitokseen. Esseen alussa kuvataan sitä pitkällistä, piinaavaa ja nöyryyttävää kuulustelua, jonka hän joutui läpikäymään tullakseen hyväksytyksi sairaalaan. 

Sitten seurasi kuumeen mittaus, vaatteiden luovutus, kylpy haaleassa ja niukassa vedessä, pukeutuminen potilaiden yöpaitaan ja pitkä vaellus ilman tohveleita (jotka kuulemma oli lopussa) kylmän pihan poikki vuodeosastolle. Se oli suuri sali, riveittäin vuoteita, jotka olivat niin tiheässä, että potilas ulottuisi koskettamaan viereisessä vuoteessa lepäävää. Osastolle päästyään Orwell joutui vielä jonkinlaisen hoidon kohteeksi: hänet kupattiin, eli imettiin selkään lyödyistä haavoista verta. Kuppaus oli vakiotoimenpide kaikille uusille potilaille. Kun kupparit siirtyivät seuraava potilaan luo, he eivät mitenkään steriloineet tai edes puhdistaneet välineitään.  

Elämä sairaalassa oli lievästikin sanoen ankeaa. Ruokana tarjottiin yleensä vähemmän houkuttelevaa keittoa. Minkäänlaista yksityisyyttä ei potilailla ollut. Suuressa salissa saatettiin suorittaa brutaaleja ja vastenmielisiä toimenpiteitä. Potilailla oli hyvinkin erilaisia ja myös puistattavia vammoja ja sairauksia. Lääkärit tekivät päivittäin joitakin kierroksia salissa, vailla mitään näkyvää logiikkaa tai suunnitelmaa. Osa potilaista yritti huutamalla kutsua lääkäreitä luokseen, mutta heihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Monien potilaiden luona lääkärit eivät käyneet kertaakaan. Salissa vallitsi levoton ja meluisa tunnelma, ja kaikkialla leijaili kauhea löyhkä. Nähtävästi joillekin potilaille tehtiin myös epämääräisiä lääketieteellisiä kokeita.

Potilaita kuoli toistuvasti, ja eräs potilas oli ottanut tavakseen viheltää kovalla äänellä ja huutaa kuolleen potilaan numero – kaikki nimittäin tunnettiin vain numeroina. Eräänä aamuna hän vihelsi kovaa ja huusi numeron 57. Tuo potilas oli lähellä, ja Orwell kurottautui uteliaana istumaan nähdäkseen paremmin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta eurooppalaista. Entisenä siirtomaaviranomaisena hän oli nähnyt vain kuolleita aasialaisia, ja häntä järkytti kuolleen täysin valkeat kasvot.  

Vähitellen sairaalan luonne alkoi paljasta Orwellille. Tarkoitus ei ollut kovinkaan vakavasti saada potilaita paranemaan. Pikemminkin tällaiset sairaalat olivat paikkoja, joihin köyhät kerättiin kuolemaan. Tällainen hidas ja vastenmieliseltä näyttävä kuoleminen ei ollut mitään miellyttävää seurattavaa. Orwell myös toteaa ironisesti, että juuri tällaista kuolemaa uskovaiset toivovat omaksi osakseen. Tavallinen rukouskaava kun kuuluu: ”varjele meitä pahalta äkkikuolemalta”. 

Varakkaammat kuolevat toki hieman miellyttävämmin. Heille kun suodaan kotona kuolemisen edut: yksityisyyttä, puhtautta, ja parhaassa tapauksessa jopa lievittävää hoitoa. Tosin hoito saattoi tuohon aikaan olla myös suoneniskua, peräruiskeita tai oksettamista. Se tuskin paransi oloa, puhumattakaan parantamisesta.  

Orwell oli onnekas, vähitellen hän tunsi voimiensa palautuvan, hän selvästi alkoi parantua. Hän päätti karata sairaalasta välttääkseen mahdolliset hoitoyritykset.

Tällaista oli siis meno köyhien sairaalassa Euroopassa ja 1900-luvun alussa. Epäilemättä olot ovat parantuneet, rikkaissa maissa emme enää tapaa tällaisia sairaaloita. Mutta toisaalta, monissa köyhissä maissa köyhien osana voi edelleen olla kuolla juuri edellä kuvatulla tavalla.

Tästä kertomuksesta avautuu itselleni myös laajempia näkymiä. Miten eläimet kuolevat, jos ne eivät joudu ihmisen tai jonkun pedon tappamiksi? Emme ajattele tätä asiaa, sillä yleensä näemme vain terveitä eläimiä. Entä jos luonnossa elävä eläin vahingoittuu tapaturmaisesti tai sairastuu. Sen voimat vähenevät, eikä se pysty enää huolehtimaan itsestään tai puolustautumaan. Lopulta se tulee nokituksi, jyrsityksi tai revityksi. Se on kuitenkin nopeampaa kuin köyhän kuolema.

 

Luumupuun alla

Monet keksinnöt ja oivallukset nousevat arkipäivän havainnoista. Väitetään, että Newton keksi painovoiman nähtyään omenan putoavan puusta. Galileo kävi Venetsiassa telakalla, jossa rakennettiin gondoleja, ja teki muistiinpanoja kappaleiden kellumisesta. Mahdollisesti Arkhimedeen kuuluisa huudahdus Heureka! syntyi myös laivatelakalla, vaikka toisen tarinan mukaan hän kelluttikin itseään eli oli kylvyssä. Väitetään että Einstein testasi ajatuksiaan suhteellisuusteoriasta ajellessaan Zürichissä raitiovaunuilla. Siellä ne ovat sinisiä, kun taas Bernin raitiovaunut ovat punaisia – tarpeetonta nippelitietoa. Ja nippelitietoa on sekin, että hän ehkä ajelikin raitsikolla Bernissä, missä hän työskenteli patenttitoimistossa. Tieteen historiassa kerrotaan runsaasti tällaisia tarinoita. Ne ovat viihdyttäviä ja huvittavia, etenkin silloin, kun ideaan johtanut sattumus on aivan eri alalta – tai aivan outo. En tiedä, kuinka merkittävä tai yleinen tämä ilmiö on. Ehkä ne jäävät elämään tarinoina vain silloin, kun yhteydet ovat riittävän outoja.  

Itse pidän olennaisempana sitä, että yleensä idea ei ole kertaluonteinen mullistava läpimurto. Pikemminkin ideointi etenee sarjana enemmän tai vähemmän yhteen liittyviä vaiheita. Tällaista mallia sanotaan marjanpoimintamalliksi. Marjastaja suunnistaa kohti lupaavan suurta tai hyvältä näyttävää marjaa. Näin marjojen etsintä suuntaa marjastajan askelia vähitellen kohti aina vain parempia apajia. Tai sitten, kuten usein käy, parempaa apajaa ei löydykään, ja pitää etsiä kokonaan uudesta paikasta. Marjanpoimintamallia on käytetty erityisesti havainnollistamaan tiedonhakuprosessia.  

Mutta miksei se toimi laajemminkin. Ehkä ihmisen elämä ylipäätään etenee samaan tapaan, toisiaan seuraavina sattumuksina. Ja joskus ne tuntuvat jäsentyvän tunnistettavaksi kehityskuluksi. Silloin elämä tuntuu merkitykselliseltä. Tai, jos niistä ei muodostu mitään selvää hahmoa, ihminen tuntee ajelehtivansa vailla päämäärää. Tällaista kehityskulkua ei välttämättä tunnista heti. Ovathan tulevat tapahtumat vielä piilossa. Siksi elämän jäsentyminen voi syntyä myös jälkijunassa, hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Aiemmin mitättömät asiat saavatkin uuden merkityksen. Ihminen voi siis löytää elämälleen tarkoituksen tai tunnistettava hahmon yllättäen. Tai elämänkulku voi jopa jäsentyä moneen kertaan uudelleen. 

Usein on hyvä konkretisoida asioita. Kerron tapauksen itsestäni. Kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, lapsuudessani. Olin ehkä vasta menossa kouluun. Tapahtumavuotta en mitenkään pysty kiinnittämään. Olin oppinut varhain ja itsekseni lukemaan, ja luin kaikenlaista. Olin lukutoukka. Esimerkiksi Helsingin puhelinluettelon ”keltaiset sivut” eli palveluhakemisto oli tosi kiehtovaa luettavaa. Samoin luin läpi tietosanakirjojen osia, hakusana kerrallaan, etsimättä mitään eritystä. Romaaneja en lukenut, luultavasti en vielä ymmärtänyt romaanin ideaa. Saatoin tosin lukea muutaman sivun, mutta en ymmärtänyt, miksi nuo sivut oli kirjoitettu. 

Myös tapahtumapaikka on tärkeä. Muistomme ovat kokonaisvaltaisia ja monimutkaisia, ja niihin on kietoutunut eri aistimuslajien vivahteita. Siksi lähes unohtuneita ja hyvinkin vanhoja muistoja voi yllättäen nousta mieleen. Seuraavassa selostamani varhainen muistuma tapahtui isoäitini puutarhassa. Vietimme joskus muutamia kesäisiä viikkoja isoäidin luona. Hän asui vanhassa puutalossa Forssassa. Ja taloa ympäröi puutarha, joka oli kaupunkilaispojalle suorastaan paratiisi. Kukkien huumaavaa tuoksua, linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Marjapensaita ja hedelmäpuita. Tai sadepäiviä, jolloin oleskelin lasiverannalla ja kuuntelin sateen ropinaa peltikatolla. Minulla oli puutarhassa kaksi mieluisaa lueskelupaikkaa. Toinen oli suuren kiven juurella ja toinen luumupuun alla.

Isoäidin kirjahyllyssä oli todellinen aarre. Hän oli vuosien ajan tilannut ”Valitut Palat”- lehteä, ja oli tallettanut kaikki lehden numerot. Sain lukea noita lehtiä, ja se oli tietenkin tavattoman kiinnostavaa. Valitut Palat julkaisee amerikkalaisista lehdistä poimittuja kirjoituksia, jotka on käännetty, lyhennetty ja sovitettu ”suomalaisiin oloihin”. Nuo jutut olivat useilta eri aloilta: lehdestä löytyi muun muassa tiedettä, kuvauksia eri kansojen elämästä politiikkaa, psykologiaa, uskontoa, ja lyhyitä novelleja. Mukana oli yleensä myös ”kuukauden kirja”, eli muutaman kymmenen sivun lyhennelmä jostain maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta. 

Tiedettä ja tekniikkaa käsittelevät jutut kiehtoivat minua erityisesti. On tietenkin mahdotonta sanoa, syntyikö tuo kiinnostus Valittujen Palojen vaikutuksesta. Jotenkin ajattelen, että tällainen taipumus oli minussa jo olemassa. Sitä paitsi eräät asiat alkoivat vaivata minua. Ehkä kaikki, mitä tässä ”arvovaltaisessa ” lehdessä kirjoitetaan ei olekaan totta. Valitut Palat on amerikkalaiseen tapaan uskonnollisesti värittynyt. Useissa jutuissa esiin tuotu ajatus äärettömyydestä, ikuisuudesta ja ”iankaikkisesta elämästä” tuntui oudolta, sitä oudommalta, mitä enemmän sitä ajatteli. Sen ajattelu alkoi huimata päätä, ja lopulta se tuntui suorastaan kauhealta. Samalla tuntui, että jotain on väärin. Ei sitä asiaa näin pitäisi ajatella. Muistan hyvin, miten istuin lempikiveni juurella ja katselin sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. Vähitellen päädyin siihen, että hylkäsin koko jutun. Se, mitä pyhäkoulussa kerrottiin tai mitä kuulin radion hartausohjelmissa saattoikin olla vain tyhjänpäiväistä tunteilua, joka ei tähdännyt mihinkään. Tai ehkä sen tarkoitus oli kuulijan oman ajattelun hämärtäminen. Minua oli petetty, en vain ymmärtänyt, miksi. 

Muistan erityisesti erään artikkelin, jonka otsikko oli: ”miksi tiedemies uskoo Jumalaan”. Se tuntui tärkeältä, ja luin sen moneen kertaan. En tietenkään ajatellut, että minusta tulisi ”tiedemies”. Se tuntui aivan liian vaikealta. Luin kuitenkin kiinnostuneena, ja mitä enemmän luin, sitä hämmentyneemmäksi tunsin oloni. Otsikossa oli selvä kysymys, mutta miksi siihen ei vastattu? Ehkä kirjoittaja ei itsekään tiennyt! Mutta miksi hän sitten ylipäätään vaivautui kirjoittamaan? Otsikossa esitettiin myös selvä väite. Vasta aikuisena luin jostain, että väite ei olekaan totta, asiantila on jopa Yhdysvalloissa suorastaan päinvastainen. Koko artikkeli oli siis vailla mitään tietopohjaa.

Palaan nyt tuohon edellä esittelemääni marjanpoimintamalliin. Ja siihen, kuinka jo lapsena löysin ensimmäiset houkuttelevat marjat. Mutta jatko ei ollut mitenkään suoraviivaista. Mättäät köyhtyivät, ja jouduin aloittamaan aina uudestaan jostain uudesta paikasta. Nyt jälkikäteen voisin tietysti esittää kertomuksen tästä marjastusretkestä. Mutta en usko, että se olisi kiinnostavaa. Pikemminkin se olisi jonkinlaista jälkiviisastelua.

Kerron kuitenkin jotain, eli koetan selittää, mikä tällaisessa marjastuksessa on niin vaikeaa. Jo lukioikäisenä innostuin tietokoneista. En kuitenkaan ymmärtänyt niistä juuri mitään. Oltiin niin sanottujen asiantuntijoiden varassa, joista useimmat oli myös ihan pihalla. Kirjoitin ylioppilasaineen aiheesta, ja sain kai ällän, ei kovin vahvaa. Mutta muistan tuosta aineesta sen verran että olen syvästi häpeissäni. No nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa tekoälyn kanssa, taaskin asiantuntijoita riittää. Joten ei siitä työuran rakentumisesta mitään siistiä polkua tullut, ne löytyneet marjat oli joka kerralla enemmän tai vähemmän väärää lajia.