Miten köyhät kuolevat

Vietin Juhannusta Hailuodossa, ja majapaikkamme varustuksin kuului pieni kirjasto. Ja toisin kun yleensä tällaisissa tapauksissa, kirjasto oli hämmästyttävän korkeatasoinen. Poimin iltalukemisekseni George Orwellin (Eric Blair, 1903-1950) suomennetun esseekokoelman kun ammuin norsun (WSOY, 1984). Orwellista olenkin jo kirjoittanut (elämmekö unohdetun klassikon aikaa). Hän eli hyvin vaihtelevan elämän joka jätti syvät jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin. Valitettavasti tuo elämä katkesi kesken. 

Orwellin esseekokoelma osoittaa aivan uudella tavalla, kuinka tavattoman terävä ja monipuolinen kirjoittaja hän oli. Toki eräät esseet, jotka käsittelivät englantilaista kirjallisuutta ja älymystöä olivat kovin pitkiä ja perusteellisia, omat tietoni eivät oikein riittäneet niiden omaksumiseen – mutta ne olikin suunnattu brittiläiselle lukijakunnalle.

Eräs essee teki erityisen vaikutuksen: miten köyhät kuolevat. Se perustui nimittäin hänen omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1929 Orwell joutui hoitoon pariisilaiseen sairaalaan. Koska hän oli varaton, hän joutui hakeutumaan maksuttomaan, ja kuten osoittautui, laadultaan perin surkeaan hoitolaitokseen. Esseen alussa kuvataan sitä pitkällistä, piinaavaa ja nöyryyttävää kuulustelua, jonka hän joutui läpikäymään tullakseen hyväksytyksi sairaalaan. 

Sitten seurasi kuumeen mittaus, vaatteiden luovutus, kylpy haaleassa ja niukassa vedessä, pukeutuminen potilaiden yöpaitaan ja pitkä vaellus ilman tohveleita (jotka kuulemma oli lopussa) kylmän pihan poikki vuodeosastolle. Se oli suuri sali, riveittäin vuoteita, jotka olivat niin tiheässä, että potilas ulottuisi koskettamaan viereisessä vuoteessa lepäävää. Osastolle päästyään Orwell joutui vielä jonkinlaisen hoidon kohteeksi: hänet kupattiin, eli imettiin selkään lyödyistä haavoista verta. Kuppaus oli vakiotoimenpide kaikille uusille potilaille. Kun kupparit siirtyivät seuraava potilaan luo, he eivät mitenkään steriloineet tai edes puhdistaneet välineitään.  

Elämä sairaalassa oli lievästikin sanoen ankeaa. Ruokana tarjottiin yleensä vähemmän houkuttelevaa keittoa. Minkäänlaista yksityisyyttä ei potilailla ollut. Suuressa salissa saatettiin suorittaa brutaaleja ja vastenmielisiä toimenpiteitä. Potilailla oli hyvinkin erilaisia ja myös puistattavia vammoja ja sairauksia. Lääkärit tekivät päivittäin joitakin kierroksia salissa, vailla mitään näkyvää logiikkaa tai suunnitelmaa. Osa potilaista yritti huutamalla kutsua lääkäreitä luokseen, mutta heihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Monien potilaiden luona lääkärit eivät käyneet kertaakaan. Salissa vallitsi levoton ja meluisa tunnelma, ja kaikkialla leijaili kauhea löyhkä. Nähtävästi joillekin potilaille tehtiin myös epämääräisiä lääketieteellisiä kokeita.

Potilaita kuoli toistuvasti, ja eräs potilas oli ottanut tavakseen viheltää kovalla äänellä ja huutaa kuolleen potilaan numero – kaikki nimittäin tunnettiin vain numeroina. Eräänä aamuna hän vihelsi kovaa ja huusi numeron 57. Tuo potilas oli lähellä, ja Orwell kurottautui uteliaana istumaan nähdäkseen paremmin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta eurooppalaista. Entisenä siirtomaaviranomaisena hän oli nähnyt vain kuolleita aasialaisia, ja häntä järkytti kuolleen täysin valkeat kasvot.  

Vähitellen sairaalan luonne alkoi paljasta Orwellille. Tarkoitus ei ollut kovinkaan vakavasti saada potilaita paranemaan. Pikemminkin tällaiset sairaalat olivat paikkoja, joihin köyhät kerättiin kuolemaan. Tällainen hidas ja vastenmieliseltä näyttävä kuoleminen ei ollut mitään miellyttävää seurattavaa. Orwell myös toteaa ironisesti, että juuri tällaista kuolemaa uskovaiset toivovat omaksi osakseen. Tavallinen rukouskaava kun kuuluu: ”varjele meitä pahalta äkkikuolemalta”. 

Varakkaammat kuolevat toki hieman miellyttävämmin. Heille kun suodaan kotona kuolemisen edut: yksityisyyttä, puhtautta, ja parhaassa tapauksessa jopa lievittävää hoitoa. Tosin hoito saattoi tuohon aikaan olla myös suoneniskua, peräruiskeita tai oksettamista. Se tuskin paransi oloa, puhumattakaan parantamisesta.  

Orwell oli onnekas, vähitellen hän tunsi voimiensa palautuvan, hän selvästi alkoi parantua. Hän päätti karata sairaalasta välttääkseen mahdolliset hoitoyritykset.

Tällaista oli siis meno köyhien sairaalassa Euroopassa ja 1900-luvun alussa. Epäilemättä olot ovat parantuneet, rikkaissa maissa emme enää tapaa tällaisia sairaaloita. Mutta toisaalta, monissa köyhissä maissa köyhien osana voi edelleen olla kuolla juuri edellä kuvatulla tavalla.

Tästä kertomuksesta avautuu itselleni myös laajempia näkymiä. Miten eläimet kuolevat, jos ne eivät joudu ihmisen tai jonkun pedon tappamiksi? Emme ajattele tätä asiaa, sillä yleensä näemme vain terveitä eläimiä. Entä jos luonnossa elävä eläin vahingoittuu tapaturmaisesti tai sairastuu. Sen voimat vähenevät, eikä se pysty enää huolehtimaan itsestään tai puolustautumaan. Lopulta se tulee nokituksi, jyrsityksi tai revityksi. Se on kuitenkin nopeampaa kuin köyhän kuolema.

 

Luumupuun alla

Monet keksinnöt ja oivallukset nousevat arkipäivän havainnoista. Väitetään, että Newton keksi painovoiman nähtyään omenan putoavan puusta. Galileo kävi Venetsiassa telakalla, jossa rakennettiin gondoleja, ja teki muistiinpanoja kappaleiden kellumisesta. Mahdollisesti Arkhimedeen kuuluisa huudahdus Heureka! syntyi myös laivatelakalla, vaikka toisen tarinan mukaan hän kelluttikin itseään eli oli kylvyssä. Väitetään että Einstein testasi ajatuksiaan suhteellisuusteoriasta ajellessaan Zürichissä raitiovaunuilla. Siellä ne ovat sinisiä, kun taas Bernin raitiovaunut ovat punaisia – tarpeetonta nippelitietoa. Ja nippelitietoa on sekin, että hän ehkä ajelikin raitsikolla Bernissä, missä hän työskenteli patenttitoimistossa. Tieteen historiassa kerrotaan runsaasti tällaisia tarinoita. Ne ovat viihdyttäviä ja huvittavia, etenkin silloin, kun ideaan johtanut sattumus on aivan eri alalta – tai aivan outo. En tiedä, kuinka merkittävä tai yleinen tämä ilmiö on. Ehkä ne jäävät elämään tarinoina vain silloin, kun yhteydet ovat riittävän outoja.  

Itse pidän olennaisempana sitä, että yleensä idea ei ole kertaluonteinen mullistava läpimurto. Pikemminkin ideointi etenee sarjana enemmän tai vähemmän yhteen liittyviä vaiheita. Tällaista mallia sanotaan marjanpoimintamalliksi. Marjastaja suunnistaa kohti lupaavan suurta tai hyvältä näyttävää marjaa. Näin marjojen etsintä suuntaa marjastajan askelia vähitellen kohti aina vain parempia apajia. Tai sitten, kuten usein käy, parempaa apajaa ei löydykään, ja pitää etsiä kokonaan uudesta paikasta. Marjanpoimintamallia on käytetty erityisesti havainnollistamaan tiedonhakuprosessia.  

Mutta miksei se toimi laajemminkin. Ehkä ihmisen elämä ylipäätään etenee samaan tapaan, toisiaan seuraavina sattumuksina. Ja joskus ne tuntuvat jäsentyvän tunnistettavaksi kehityskuluksi. Silloin elämä tuntuu merkitykselliseltä. Tai, jos niistä ei muodostu mitään selvää hahmoa, ihminen tuntee ajelehtivansa vailla päämäärää. Tällaista kehityskulkua ei välttämättä tunnista heti. Ovathan tulevat tapahtumat vielä piilossa. Siksi elämän jäsentyminen voi syntyä myös jälkijunassa, hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Aiemmin mitättömät asiat saavatkin uuden merkityksen. Ihminen voi siis löytää elämälleen tarkoituksen tai tunnistettava hahmon yllättäen. Tai elämänkulku voi jopa jäsentyä moneen kertaan uudelleen. 

Usein on hyvä konkretisoida asioita. Kerron tapauksen itsestäni. Kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, lapsuudessani. Olin ehkä vasta menossa kouluun. Tapahtumavuotta en mitenkään pysty kiinnittämään. Olin oppinut varhain ja itsekseni lukemaan, ja luin kaikenlaista. Olin lukutoukka. Esimerkiksi Helsingin puhelinluettelon ”keltaiset sivut” eli palveluhakemisto oli tosi kiehtovaa luettavaa. Samoin luin läpi tietosanakirjojen osia, hakusana kerrallaan, etsimättä mitään eritystä. Romaaneja en lukenut, luultavasti en vielä ymmärtänyt romaanin ideaa. Saatoin tosin lukea muutaman sivun, mutta en ymmärtänyt, miksi nuo sivut oli kirjoitettu. 

Myös tapahtumapaikka on tärkeä. Muistomme ovat kokonaisvaltaisia ja monimutkaisia, ja niihin on kietoutunut eri aistimuslajien vivahteita. Siksi lähes unohtuneita ja hyvinkin vanhoja muistoja voi yllättäen nousta mieleen. Seuraavassa selostamani varhainen muistuma tapahtui isoäitini puutarhassa. Vietimme joskus muutamia kesäisiä viikkoja isoäidin luona. Hän asui vanhassa puutalossa Forssassa. Ja taloa ympäröi puutarha, joka oli kaupunkilaispojalle suorastaan paratiisi. Kukkien huumaavaa tuoksua, linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Marjapensaita ja hedelmäpuita. Tai sadepäiviä, jolloin oleskelin lasiverannalla ja kuuntelin sateen ropinaa peltikatolla. Minulla oli puutarhassa kaksi mieluisaa lueskelupaikkaa. Toinen oli suuren kiven juurella ja toinen luumupuun alla.

Isoäidin kirjahyllyssä oli todellinen aarre. Hän oli vuosien ajan tilannut ”Valitut Palat”- lehteä, ja oli tallettanut kaikki lehden numerot. Sain lukea noita lehtiä, ja se oli tietenkin tavattoman kiinnostavaa. Valitut Palat julkaisee amerikkalaisista lehdistä poimittuja kirjoituksia, jotka on käännetty, lyhennetty ja sovitettu ”suomalaisiin oloihin”. Nuo jutut olivat useilta eri aloilta: lehdestä löytyi muun muassa tiedettä, kuvauksia eri kansojen elämästä politiikkaa, psykologiaa, uskontoa, ja lyhyitä novelleja. Mukana oli yleensä myös ”kuukauden kirja”, eli muutaman kymmenen sivun lyhennelmä jostain maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta. 

Tiedettä ja tekniikkaa käsittelevät jutut kiehtoivat minua erityisesti. On tietenkin mahdotonta sanoa, syntyikö tuo kiinnostus Valittujen Palojen vaikutuksesta. Jotenkin ajattelen, että tällainen taipumus oli minussa jo olemassa. Sitä paitsi eräät asiat alkoivat vaivata minua. Ehkä kaikki, mitä tässä ”arvovaltaisessa ” lehdessä kirjoitetaan ei olekaan totta. Valitut Palat on amerikkalaiseen tapaan uskonnollisesti värittynyt. Useissa jutuissa esiin tuotu ajatus äärettömyydestä, ikuisuudesta ja ”iankaikkisesta elämästä” tuntui oudolta, sitä oudommalta, mitä enemmän sitä ajatteli. Sen ajattelu alkoi huimata päätä, ja lopulta se tuntui suorastaan kauhealta. Samalla tuntui, että jotain on väärin. Ei sitä asiaa näin pitäisi ajatella. Muistan hyvin, miten istuin lempikiveni juurella ja katselin sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. Vähitellen päädyin siihen, että hylkäsin koko jutun. Se, mitä pyhäkoulussa kerrottiin tai mitä kuulin radion hartausohjelmissa saattoikin olla vain tyhjänpäiväistä tunteilua, joka ei tähdännyt mihinkään. Tai ehkä sen tarkoitus oli kuulijan oman ajattelun hämärtäminen. Minua oli petetty, en vain ymmärtänyt, miksi. 

Muistan erityisesti erään artikkelin, jonka otsikko oli: ”miksi tiedemies uskoo Jumalaan”. Se tuntui tärkeältä, ja luin sen moneen kertaan. En tietenkään ajatellut, että minusta tulisi ”tiedemies”. Se tuntui aivan liian vaikealta. Luin kuitenkin kiinnostuneena, ja mitä enemmän luin, sitä hämmentyneemmäksi tunsin oloni. Otsikossa oli selvä kysymys, mutta miksi siihen ei vastattu? Ehkä kirjoittaja ei itsekään tiennyt! Mutta miksi hän sitten ylipäätään vaivautui kirjoittamaan? Otsikossa esitettiin myös selvä väite. Vasta aikuisena luin jostain, että väite ei olekaan totta, asiantila on suorastaan päinvastainen. Koko artikkeli oli siis vailla mitään tietopohjaa.

Palaan nyt tuohon edellä esittelemääni marjanpoimintamalliin. Ja siihen, kuinka jo lapsena löysin ensimmäiset houkuttelevat marjat. Mutta jatko ei ollut mitenkään suoraviivaista. Mättäät köyhtyivät, ja jouduin aloittamaan aina uudestaan jostain uudesta paikasta. Nyt jälkikäteen voisin tietysti esittää kertomuksen tästä marjastusretkestä. Mutta en usko, että se olisi kiinnostavaa. Pikemminkin se olisi jonkinlaista jälkiviisastelua.

Kerron kuitenkin jotain, eli koetan selittää, mikä tällaisessa marjastuksessa on niin vaikeaa. Jo lukioikäisenä innostuin tietokoneista. En kuitenkaan ymmärtänyt niistä juuri mitään. Oltiin niin sanottujen asiantuntijoiden varassa, joista useimmat oli myös ihan pihalla. Kirjoitin ylioppilasaineen aiheesta, ja sain kai ällän, ei kovin vahvaa. Mutta muistan tuosta aineesta sen verran että olen syvästi häpeissäni. No nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa tekoälyn kanssa, taaskin asiantuntijoita riittää. Joten ei siitä työuran rakentumisesta mitään siistiä polkua tullut, ne löytyneet marjat oli joka kerralla enemmän tai vähemmän väärää lajia.

GOST, eli salainen veljeskunta

Otsikko näyttää oudolta, mutta se saa pian selityksensä. Aion myös kertoa salaisesta veljeskunnasta. Se ei oikeastaan ole kovin salainen. Olen vieroksunut viime aikoina levitettyjä kertomuksia salaliitoista. Mutta tähän veljeskuntaan ei liity mitään synkkiä tai pahantahtoisia tarkoituksia. Sen jäsenet eivät myöskään peittele jäsenyyttään. Siihen liittyminen on avointa kaikille, mutta se ei ole ilmaista, koska se edellyttää työtä ja vaivannäköä. Kuulun itsekin tuohon veljeskuntaan.

Ajatus tästä kirjoituksesta syntyi, kun kuuntelin tänään radiosta Elävä historia-sarjan osaa. Tuo osa käsitteli Suomen idänkauppaa. Jouduin itsekin siihen mukaan, kun siirryin valmistumiseni jälkeen ensimmäiseen työpaikkaani Strömberg Oy:lle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen idänkauppa alkoi vuonna 1950, ja se jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen asti. En tiedä, mistä tuo ajatus kahdenvälisestä eli bilateraalisesta kaupasta syntyi. Ehkä sen alkusyy oli Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset, jotka piti toimittaa raskaan teollisuuden tuotteina. Ehkä osapuolet kehittivät toimivaksi osoittautuneen yhteistyömuodon, ehkä Neuvostoliitossa oltiin tyytyväisiä toimitettujen tuotteiden laatuun, ja eräs syy saattoi olla Neuvostoliiton krooninen pula länsivaluutasta. 

Kyseessä oli siis virallisen määritelmän mukaan ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihtosopimus”. Suomen teollisuus halusi laajentaa vientimarkkinoitaan, mutta sopimuksen ongelma oli löytää Neuvostoliitosta riittävä määrä meitä kiinnostavia tuotteita. Eräs tuoteryhmä olivat teollisuuden raaka-aineet, ja erityisesti öljy. Toinen tärkeä ostokohde olivat aseet, ne olivat suhteellisen kalliita, ja niitä neuvostoteollisuus pystyi tuottamaan. Eräs merkittävä tuote oli Mig 21 bis- hävittäjä. Sitä pidettiin lännessä niin tehokkaana, että USA uhkasi Suomea kauppasaarrolla. Ilmeisesti Kekkonen onnistui jotenkin lepyttämään amerikkalaiset. Löytyi myös kuluttajia kiinnostava tuote: autot. Ohjelman toimittaja tunnisti hassun näköiset Ladat. No, toimittaja ei ollut vielä edes syntynyt, kun idänkauppaa käytiin. Lada ei ollut ulkonäöltään mitenkään erityinen, se vain edusti vanhempaa aikakautta. 

Neuvostoliitto oli nimittäin tilannut Italiasta autotehtaan, jonka toimitti Fiat. Lada on täysin sama auto kun Fiat 124A, itselläni on ollut juuri sellainen. Ladassa pyörät vain ovat hieman isommat ja maavara korkeampi – ymmärrettävistä syistä. Ennen idänkauppaa Suomessa vallitsi valuuttasäännöstely, eikä maahan saanut tuoda länsiautoja. Ladaa ennen teillämme liikkui neuvostoautoista Moskvits, Pobeda ja Volga. Näilläkin autoilla on länsimaiset juuret, niiden teknologia oli osa amerikkalaisten sodanaikaista tukea liittolaiselleen Neuvostoliitolle. Muistan, että lapsuudessani taksit olivat Pobeda-merkkisiä ja poliisiautot Volgia. Neuvostoliitossa arvostettiin enemmän Moskvitsia kuin Ladaa: se oli isompi, siinä oli tehokas moottori ja enemmän kromia.

Jouduin mukaan idänkauppaan, koska oma toimistoni suunnitteli sahojen automaatiojärjestelmiä, ja päämiehemme oli idänkaupan konkari: Valmet. Automaation toimituksissa ongelmana oli USA:n asettama korkean teknologian vientikielto Neuvostoliittoon. Saatoimme kuitenkin ohittaa sen: käyttämiämme minitietokoneita pidettiin jo vanhentuneina, ja niitä seuranneita 8 bitin mikroprosessoreita kielto ei koskenut. 

Idänkauppaan liittyi useita harhakäsityksiä. Yleisesti se sekoitettiin sotakorvauksiin ja ajateltiin, että Neuvostoliitto saneli meille halvat hinnat. Asia oli suorastaan päinvastoin, kaupoista sovittiin korkealla virkamiestasolla suurina kertaluotoisina erinä, ja hinnat asettuivat varsin tyydyttävälle tasolle. Ja koska kauppaerät olivat suuria, saimme merkittäviä säästöjä sekä tuotekehitys- että tuotantokuluissa. Toinen yleinen käsitys oli, että saatoimme myydä kätevästi heikkolaatuista tavaraa. Näin ei ollut, ja nyt pääsemmekin vihdoin otsikon aiheeseen.

Idänkaupan erityinen piirre oli, että emme päässeet asioimaan tuotteemme lopullisen käyttäjän kanssa. Sen sijaan vastapuolemme oli organisaatio nimeltä PROMMASHIMPORT. Se on lyhennys sanoista, jotka tarkoittavat ”teollisuuden koneiden tuontitoimisto”. Se hoiti koneiden ostot ulkomailta ja toimitti ne sitten asianomaisille tehtaille – joita ei ehkä vielä ollut edes olemassa. Organisaation edustajat tarkastivat tekniset piirustukset ja muut dokumentit, ja valvoivat laitteiden lopputestausta. Sitten tämän organisaation edustajat ilmoittivat, että suunnittelussa pitää noudattaa neuvostoliittolaisia GOST- normeja. Päällikkömme kauhistuivat. He ehkä näkivät kansainvälisen kaupan jonkinlaisena shakkipelinä, ja ajattelivat että tarkastaja oli tehnyt uhkaavan siirron. Ja myyntimiehet, jotka ehkä olivat olleet kauppaneuvotteluissa, kauhistuivat myös, he näkivät kaupan pelinä, jonka osapuolet koettavat nyhtää mahdollisimman paljon etuja itselleen. Ehkä heihin oli myös vaikuttanut neuvostopropaganda, joka asetti tavoitteeksi ”saavuttaa ja ylittää länsimaiden saavutukset”. 

En tuntenut sanaa GOST, ja pyysimme tarkastajaa nimeämään tärkeimpiä normeja. Sitten tietopalvelun ihmiset hankkivat nuo normit, ja käännätimme niitä suomeksi. Sana GOST tarkoittaa ”gosudarstvennyi standard” eli valtion standardi. Osoittautui, että normit olivat tutun oloisia, ilmeisesti suurin osa oli käännetty länsimaisista DIN- ja ISO- standardeista. Ei siis mitään erityistä. Normeja ei ”saavuteta ja ylitetä”, niitä vain noudatetaan. Muutenkin oli suuri helpotus asioida tarkastajien kanssa. He olivat useimmiten hyvin koulutettuja insinöörejä. Kuluimme samaan veljeskuntaan ja puhuimme samaa tekniikan ja luonnon lakien kieltä. Ja ymmärsin, että heilläkin oli paineita. Heidän esimiehensä olivat varmasti epäluuloisia. Tarkastajia yritettäisiin varmaankin huijata tai jopa lahjoa.

Eräät ostajan vaatimukset olivat hieman outoja. Tavarat piti pakata tukeviin puulaatikoihin ja niissä piti vielä olla vedenpitävä kansi. Ajattelimme, että vastaanottaja ehkä tekee tyhjistä laatikoista kesämökkejä. Tarkastaja selitti, että Venäjä on suuri maa. Jos rahtiosoite kirjoitetaan väärin tai kuormakirja hukkuisi, laatikot joutuisivat ehkä seisomaan jollain kaukaisella ratapihalla vuosikausia. Uskon kyllä tämän selityksen. Samalla olen varma, että laatikoista tehtiin lopulta myös kesämökkejä.

Idänkaupalla oli suuri vaikutus maamme teollisuuden kehitykseen, sitä ei ehkä oikein pystytä vieläkään arvioimaan. Kauppaa käytiin suurilla voluumeilla, kauppasopimus ulottui useiden vuosien ajanjaksolle, ja sen aikana osallistuva yritys sai maksuohjelman mukaiset rahasuoritukset, kumpikin valtio toimi rahaliikenteen takaajana. Usein toimittiin ihan avoimesti: ostaja haluaa jotain erityistä, ja myyjä saattoi sanoa että ei meillä sellaista ole, mutta kyllä voidaan tehdä. Suomessa tuotekehitysrahoitusta on ollut vaikea saada, ja tuotekehitys on usein ollut improvisoitua. Idänkauppa oli mahdollisuus tuoda siihen jatkuvuutta. Maailman ensimmäiset kaupalliset puhelinliikenteen digitaaliset runkoverkot otettiin käyttöön 1970-luvulla Moskovassa. Tunnen laitteen, olen ollut kesäteekkarina niitä testaamassa Lauttasaaressa. Varmaankin Nokia oli ollut selvillä, kuinka Moskovan puhelinverkko on ollut täysin tukossa, ja ehkä he ovat selittäneet, että heillä olisi siihen kätevä ratkaisu. Myöhemmin Nokia toimitti myös useita tietokoneohjattuja DX 200 puhelinkeskuksia Neuvostoliittoon. Jonkinlainen idänkaupan huipentuma ja myös loppumerkki oli, kun Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov soitti valtiovierailulla Nokian ensimmäisellä kännykällä Moskovaan. 

Kun myöhemmin siirryin uuteen työpaikkaani tutkimuslaitokseen, liityin samalla myös uuteen veljeskuntaan. Minusta tuli vähitellen tieteentekijä. Ensin se tuntui oudolta, siihen oli vaikeaa tottua. Mutta toisaalta, minulla oli pohjalla hyvä koulutus, kysymys oli vain itseluottamuksesta. Vähitellen se palautui, ryhdyin kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleita ja aloin käydä konferensseissa pitämässä esitelmiä. Ja huomasin, että minut otettiin lämpimästi vastaan. Ihan sama mistä tulet ja mitä kieltä puhut, kunhan vain olet mukana toimimassa yhteisten tavoitteiden eteen. Ja kun muutaman vuoden kuluttua olin mukana Suomen avaruusohjelmassa, sama jopa tuplaantui. Jouduin osallistumaan sekä tiedemiesten että insinöörien kokouksiin. Tapasin myös monia ”tuplaveljiä”: huipputiedemiehet osoittautuivat usein samalla päteviksi insinööreiksi.

Salaperäiset logaritmit

Olen joskus kirjoittanut tällä palstalla laskemisesta, itse asiassa montakin kertaa. Ja tässä ei ole niinkään kysymys matematiikasta, vaan ihmiskunnan kulttuurihistoriasta. Kun ihmisten välinen vuorovaikutus historiamme alkuhämärässä alkoi vähitellen lisääntyä ja käydä mutkikkaammaksi, syntyi tarve laskea – ja samalla alkoi kehittyä myös laskemisen taito. Metsästäjillä ja kalastajilla oli tarve jakaa saalis reilusti, kauppiaat laskivat tavaroiden hintoja eri suuruisille myyntierille, maanmittareilla oli tarve jakaa ja lohkoa maata oikeudenmukaisesti. Rakentajat tarvitsivat laskutaitoa, samoin teknikot ja insinöörit. Samalla siinä keksittiin erilaisia lukujen lajeja, ja myös erilaisia laskentaoperaatioita. Laskemista kehittyi myös abstraktimpaa matematiikkaa. Kaikki tämä on tavattoman kiehtovaa. Se todella on kulttuurihistoriaa, aivan erityinen osa sitä. Olenkin julkaissut aiheesta myös yleistajuisen kirjoituksen lehdessä Tieteessä tapahtuu.
https://journal.fi/tt/article/view/76494/37770

 Nyt on tarkoitus kertoa logaritmeilla laskemisesta. Tämä voi kuulostaa pelottavalta, mutta se ei ole sitä. En nimittäin aio ahdistaa lukijaa kertomalla logaritmifunktioista ja niiden ominaisuuksista. Pelkästään edellisestä lauseesta kun voi mennä kieli solmuun. Sen sijaan kerron aivan konkreettisesti, miten ”logaritmeilla laskeminen” tapahtuu. Itse kävin lukion 1960-luvun lopulla, ja silloin laskimme koulussa logaritmeilla. Tämä tapahtui ennen taskulaskimien keksimistä. Ja lukija arvaa oikein: kun taskulaskin tuli, se passitti logaritmit kerralla historian hämärään. Logaritmien kukoistuskausi kesti vain noin 300 vuotta. Mutta tuona aikana tapahtui kiehtovia asioita.
Logaritmifunktio matemaattisena käsitteenä keksittiin 1600- luvulla, ne keksi skotti John Napier. Samalla keksittiin myös logaritmeihin perustuva laite: laskuviivain eli laskutikku. Ja kyllä vain, taskulaskin lopetti myös tämän laitteen käytön. Itselläni on tallessa parikin laskutikkua, ja joskus olen esitellyt niitä nuoremmille vierailleni. He ovat olleet varsin ihmeissään.

Mutta asiaan: miten logaritmeilla lasketaan ja miksi? Siihen tarvitaan eräs olennainen apuväline: logaritmitaulut. Se on pieni kirjanen, missä on valtava määrä numeroita. Kirjassa on esimerkiksi lueteltu kaikki luvut järjestyksessä yhdestä kymmeneentuhanteen, ja jokaisen luvun kohdalle on merkitty myös tuon luvun logaritmi, esimerkiksi viisinumeroisena lukuna. Surukseni olen hukannut omat logaritmitauluni, niitäkin olisi mukava esitellä.

Jotain täsmällistä pitäisi ehkä kertoa näistä ”logaritmeiksi” kutsutuista abstrakteista hirviöistä. Logaritmilla on aina joku kantaluku, ja yleisesti käytetään ns. Briggsin logaritmeja, joiden kantaluku on 10. Ja nyt hieman aivovoimistelua. Jonkun luvun logaritmilla tarkoitetaan sitä potenssia, johon kantaluku pitää korottaa, jotta saataisiin tuo luku. Esimerkiksi Briggsin logaritmi luvusta 1000 on kolme, koska 1000 on kymmenen potenssiin kolme.

Miksi ihmeessä nämä kauhean hankalat luvut on keksitty? Siksi, että logaritmien avulla kerto- ja jakolaskut voidaan muuttaa yhteen- ja vähennyslaskuiksi. Se tapahtuu seuraavasti. Haluamme kertoa keskenään luvut A ja B. Etsitään logaritmitaulusta kumpaakin lukua vastaavat logaritmit, logA ja logB. Sitten nämä lasketaan yhteen, ja haetaan logaritmitaulukosta luku, joka vastaa tämän summan logaritmia. Ja siinä se vastaus on! Jakolasku tapahtuu samalla tavalla, nyt vain logaritmit vähennetään toisistaan. Logaritmitauluista löytyy myös trigonometristen funktioiden logaritmeja, niin että sinien, kosinien ja tangenttien laskeminen on yhtä suoraviivaista.

Selitys logaritmien käytölle on siis puhtaasti käytännöllinen: yhteen- ja vähennyslaskut kynällä ja paperilla ovat paljon helpompia ja nopeampia kuin kerto- ja jakolaskut, joissa lisäksi tapahtuu helposti virheitä. 1600-luvulta lähtien merenkulku ja tähtitiede kehittyivät voimakkaasti, ja kummallakin alalla tarvitaan paljon laskemista. Laskemista tarvittiin myös nopeasti kehittyvissä teknisissä tieteissä. Laskemiselle oli siis syntymässä jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Entä mistä nämä logaritmitaulut saadaan? Ne on aikanaan laskettu käsin. Jokaisen logaritmin laskeminen tapahtuu pitkänä sekvenssinä yksinkertaisia toistuvia perusoperaatioita. Kuvailin edellä koulussa käyttämääni kymmenentuhannen luvun logaritmitaulukkoa, jossa kukin logaritmi oli laskettu viiden merkitsevän numeron tarkkuudella. Jokaisen logaritmin tuottaminen on vaatinut kymmenien tai jopa satojen tuntien uurastusta. Kun taulukoisss on 10 000 luvun logaritmit, laskemisen määrä on ollut sunnaton.

Logaritmitaulujen laatiminen on vaivalloista, yksitoikkoista ja pikkutarkkaa työtä. Laskijoiksi palkattiinkin yleensä naisia, koska heille voitiin maksaa pienempää palkkaa. Ja naisia pidettiin muutenkin tunnontarkkoina työntekijöinä. Näistä laskijoista käytettiin nimitystä ”computer”. Historiallisesta näkökulmasta käsitys naisten heikosta laskupäästä on selvästi vailla perää – tuskin siihen enää kukaan uskookaan.

Logaritmitaulukoiden valmistamisella oli hieman yllättävä sivuvaikutus. Se nimittäin vaikutti jopa ratkaisevasti tietokoneen keksimiseen. Tarvittiin yhä tarkempia logaritmitauluja, ja ne vaativat yhä enemmän työtä. Lisäksi tauluihin jäi usein virheitä, ja se saattoi olla jopa kohtalokasta, koska niitä tarvittiin laivojen navigoinnissa. Niinpä matemaatikot ja keksijät alkoivat haaveilla laskukoneista, joiden avulla työ olisi tarkempaa ja nopeampaa. Varhaisia yrittäjiä olivat Gottfried Leibniz ja Blaise Pacal, heidän koneensa eivät kuitenkaan olleet erityisen hyödyllisiä.  

Mekaanisissa laskukonissa pisimmälle pääsivät 1800-luvun puolivälissä britti Charles Babbage ja hänen työtoverinaan toiminut Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär. Babbagen keksimä kone, erotuskone eli difference engine perustui jatkuvasti toistettaviin vähennyslaskuihin, siitä nimi. Pian Babbage keksi vielä tehokkaamman koneen analyyttisen koneen, ja Adaa puolestaan pidetään ohjelmoinnin keksijänä. Koneesta oli tuleva massiivinen, ilmeisesti sitä olisi käytetty höyrykoneiden voimalla. Hanke oli kuitenkin liian vaikea, ja se sortui traagisesti teknisiin ja taloudellisin ongelmiin ja mutkikkaisiin ihmissuhteisiin. Lisäksi Ada kuoli varsin nuorena. Olen kertonut tästä aiemminkin tällä palstalla.  

Babbagen kone oli aloittamassa uutta aikakautta, jonka tunnusmerkkejä olisivat valtavat höyrykoneiden voimalla toimivat tietoja käsittelevät koneet. Se tulisi olemaan loisteliaan viktoriaanisen teknologian voittokulkua, sitä luonnehtisivat erilaiset höyrykäyttöiset kulkuneuvot ja tehtaat, ja jopa mekaaniset höyryihmiset – sanaa ”robotti” ei tuolloin vielä oltu keksitty. Höyryvoiman suuri tulevaisuus ei kuitenkaan toteutunut. Adan ja Babbagen seurapiireihin kuului myös Michael Faraday. Ja hän oli jo keksinyt sähkömagneettisen induktion. Höyrykoneiden alasajon lähtölaskenta oli alkanut, oltiin siirtymässä vielä ihmeellisempään sähkön aikakauteen. 

Höyrykäyttöiset laskukoneet eivät olleet pelkästään Babbagen visioita. Kuuluisa matemaatikko Gottfried Leibniz oli jo yli sata vuotta aikaisemmin haaveillut mekaanisista ajattelukoneista ja jopa ajattelevista tehtaista. Oman aikamme tieteiskirjallisuus on kuitenkin löytänyt teollistuvan Englannin utooppisen höyrymaailman, sitä kuvaavasta kirjallisuudesta käytetään nimeä steampunk. William Gibson ja Bruce Sterling ovat jopa sijoittaneet Babbagen kehittelemän laskukoneen romaaniinsa The Difference Engine. 

 Adan ja Babbagen hankkeeseen kietoutuu myös viktoriaanisen ajan kauhuromantiikkaa. Ada oli runoilija lordi Byronin matemaattisesti lahjakas tytär. Lordi Byron oli noihin aikoihin viettämässä ystäviensä kanssa aikaa huvilassa Genevejärven rannalla, ja Byron ehdotti heille kilpailua: kuka kirjoittaisi pelottavimman kauhutarinan. Mary Shelley voitti, ja tunnemme hyvin kertomuksen tohtori Frankensteinin luomasta hirviöstä. Se oli kuolleiden ihmisten ruumiinosista rakennettu keinoihminen, joka herätettiin henkiin sähkön avulla. 

Laskukoneiden kehitys ei pysähtynyt Babbagen ja Adan epäonniseen hankkeeseen, se alkoi nyt edetä kohti nykyaikaisia tietokoneita. Kehityksen uuteen vaiheeseen vaikuttaneita henkilöitä olivat muiden ohella Alan Turing ja John von Neumann, heistäkin olen kirjoittanut blogiini. Aluksi hammasrattaat korvattiin sähkömekaanisilla releillä, ja sitten elektroniputkilla ja puolijohteilla. Kun ensimmäiset käytännössä toimivat koneet saatiin aikaan 1940-luvun lopulla, havaittiin kummallinen paradoksi. Nuo koneet oli kehitetty laskemaan logaritmitauluja ja muita teknisiä taulukoita, mutta sitten oivallettiin ettei tällaisia tauluja edes tarvittu. Tietokoneet pystyivät laskemaan tarvittavat funktiot suoraan, ei enää ollut tarvetta tehdä sitä logaritmitaulujen kautta.

Tarkastellaan nyt lähemmin, mitä tekemistä logaritmeilla oli purjelaivakauden navigoinnin kanssa. On selvää, että kun purjehdittiin avarilla valtamerillä, oli aivan olennaista tietää, missä ollaan ja minnepäin mennään. Mutta: kunnollisia karttoja ei tuohon aikaan ollut, ja tarkka paikanmäärityskin oli lähes mahdotonta. Niin, siis lähes, mutta jotain piti yrittää. Onneksi valtameret ovat todella valtavia, ja enimmäkseen pelkkä aavaa merta. Muuten merenkulku olisi ollut mahdotonta. Maan saattoi toki erottaa 20-40 kilometrin päästä, jos sää oli hyvä. Niin, jos…

Purjelaivassa piti olla ainakin kaksi pätevää navigaattoria. Yleensä ne olivat kapteeni ja perämies. Kaksi, sillä jos navigaattori kuolisi kesken matkan, alus olisi tuhoon tuomittu. Tunnetaan tapaus, missä sekä kapteeni että perämies sattuivat molemmat kuolemaan. Onneksi aluksessa sattui olemaan mukana kapteenin vaimo. Hän opetteli navigoimaan, ja johdatti aluksen lopulta turvasatamaan.

Navigaattori tarvitsee teknisiä apuvälineitä. Tarvitaan jonkinlainen kartta, sekä kyniä, astemitta, harppi ja viivoitin. Niiden avulla voidaan määritellä kulloinkin tarpeellinen kurssi eli kompassisuuta, jonne purjehditaan. Kunhan ensin tiedetään, missä ollaan. Kompassi onkin asennettu ruorin lähelle, se on aivan olennainen osa purjehtimista. Sitten se tärkein taito, eli paikanmääritys. Sitä varten jo muinaiset merimiehet käyttivät yksinkertaisia kulmanmittauslaiteita kuten astrolabia. Niistä kehittyi 1700-luvulla sekstantti. Siinä on pieni kaukoputki, tarkka kulma-asteikko 60 asteen laajuudelta ja muutamia pikku peilejä. Sekstantin avulla voidaan mitata taivaankappaleiden korkeus horisontista. 

Ja jotta tällaisista mittauksista olisi mitään hyötyä, tarvitaan avuksi aivan erityinen taulukkokirja: merenkulun almanakka eli the Nautical Almanac. Se sisältä tiedot eri taivaankappaleiden asemista eri leveysasteilla. Almanakkaa alettiin julkaista vuonna 1767, ja sellainen pitää edelleen olla suurissa laivoissa siltä varalta, että satelliittipaikannus menisi epäkuntoon. 

1700-luvulla keksittiin merenkulkijoiden tarkkuuskello eli laivakronometri. Siitä tuli laivoille tavattoman tärkeä apuväline. Sekstantin avulla voidaan määrittää leveyspiiri, mutta pituuspiirin määrittämisen oli käytössä vain hyvin karkeita keinoja. Tarkka kello mullisti tilanteen. Esimerkiksi havainnoidaan se hetki, jolloin aurinko on korkeimmillaan horisontista, ja verrataan sitä taulukoihin. Kronometrin käyntitarkkuus ja auringon korkeimman aseman hetken määritystarkkuus vaikuttavat paikantamiseen. Yhden sekunnin aikana maapallon pinta liikkuu päiväntasaajan lähellä noin puoli kilometriä. Parhaimmillaan sekstantilla päästään alle viiden kilometrin paikannustarkkuuteen, kunhan kronometrin käyntivirhe matkan aikana jää sekuntien luokkaan. Joka tapauksessa paikanmääritys edellyttää laskutoimituksia, ja sitä varten kipparin työkaluihin kuuluvat vielä logaritmitaulut.

Voi olla yllättävää, että tapaamme logaritmitaulut myös maamme kirjallisuushistoriassa. Kustavilainen Volter Kilpi (1874 – 1939) on tunnettu erityisesti meriaiheisista kirjoistaan, ja Alastalon salissa on monesti äänestetty jopa parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Erityisen väkevä teos on novelli nimeltä Kaaskerin Lundström. Se kertoo kapteenista, joka humalapäissään ajaa laivansa, Raha-Rambergin fregatin kiville Gotlannin edustalla, hukuttaen laivapoikaa lukuun ottamatta koko miehistön. 

Siitä alkaa vuosikymmeniä jatkuva hirveä katumustyö. Lundström alkaa opettaa merenkulkuoppia tuleville kippareille, jotta tällainen onnettomuus ei koskaan toistuisi. Hieman Aleksis Kiven Seitseän veljeksen lukkarin koulun tapaan Lundström takoo raivoisalla vimmalla ja viinapalkalla logaritmeja ja astelukuja jukuripäisten tulevien kippareiden koviin kalloihin. Kertomus on hurjuudessaan aivan omaa luokkaansa, alusta loppuun sitä hallitsee Lundströmin katkera viinanhuuruinen monologi.