Murakami after dark

Aloin lukea Haruki Murakamin kirjaa Pimeän jälkeen. Murkami on mielikirjailijoitani, eikä hän nytkään pettänyt. Kirja kertoo yhden yön tapahtumista Tokiossa puolilta öin aamukuuteen, siitä sen nimi. 

Musiikilla on kirjassa selkeä rooli. Yhden henkilön elämään vaikutti vahvasti hänen sattumalta kuulemansa levy, Five spot after dark. Se innosti tuon opiskelijan hankkimaan pasuunan ja aloittamaan jazzin soiton amatööriyhtyeessä. Kiinnostuin tuosta minulle tuntemattomasta sävelmästä, ja onnistuin löytämään sen YouTu­besta. Levytys oli vuodelta 1959, juuri se sama levy mistä Murakami kertoo. 

Kuuntelin levyn. Pasunisti Curtis Fuller aloittaa soittamalla lyhyehkön ja melko yksinkertaisen melodian, joka ei sellaisenaan ole suoranainen korvamato. Sitten saksofonisti ja pianisti käsittelevät vuorollaan teemaa ammattimaisen asiallisesti, ja lopulta palataan alkuun. Tunnelma on mietteliään rauhallinen ja hyvin miellyttävä. Sitten huomasin, että suuri joukko ihmisiä oli kommentoinut kappaletta, todeten että juuri Murakamin kirja oli tuonut heidät sen äärelle. Niin kuin minutkin.

Murkami on ikätoverini. Hän oli opiskellut länsimaista kirjallisuutta ja piti erityisesti Tšehovista. Hän piti myös länsimaisesta musiikista, ja pyöritti vuosikausia jazz-klubia Tokiossa. Murakami on nimennyt joitain kirjoja ja novelleja Beatlesin kappaleiden mukaan: Norwegian wood, Yesterday, Drive my car. Ja tämä kirja oli selvästi nimetty tuon jazz-levyn mukaan. Murakami myös sirottelee kirjoihinsa erilaisia viittauksia länsimaiseen kulttuuriin. Ja jostain syystä, ja ehkä juuri sen takia, koen hänen kirjansa tavattoman japanilaisiksi. Lukiessani hänen kirjojaan koen oudosti todella ymmärtäväni myös Japani kulttuuria. Juuri nuo viittaukset tuntuvat houkuttelevan minut, länsimaisen ihmisen, syvälle Murakamin maailmaan.

Pimeyden jälkeen- kirja sisältää sekä musiikillisia viittauksia, että muita kulttuuriviittauksia. Kirjassa soi joitakin jazzstandardeja: I can’t go for that, Sophisticated lady, My ideal. Mukana on myös Pet Shop Boys-yhtyeen Jealousy; sen musiikkivideo vie myös kirjan tunnelmiin. 

Tokio on suurkaupunki, ja öinen suurkaupunki on outo sekoitus ihmisiä ja yksinäisyttä. Jotkut juhlivat, mutta monet ovat töissä, tai istuvat yksin olutlasin tai kahvikupin ja kirjan äärellä. Murakami määrittelee romaanin tunnelman viittaamalla amerikkalaiseen maalariin Edward Hopperiin, hän oli ikoninen öisen kaupungin ihmisten yksinäisyyden kuvaaja.

Kirjassa keskeinen paikka on tuntihotelli nimeltä Alphaville. Se on saanut nimensä Jean-Luc Godardin samannimisestä elokuvasta. Tuon elokuvan outo ja dystooppinen tunnelma viittaa selvästi myös öiseen Tokioon. Kun hotellin johtaja tutkii valvontakameran tallennetta ja kopioi ja suurentaa siitä kuvia, toinen työntekijä ihmettelee: ”aivan kuin Blade runnerissa, ja se vielä toimii”.

Murakamin romaanihenkilöt, myös tässä kirjassa, ovat usein aivan tietyssä tilanteessa. He ovat muutoskohdassa, tai jotenkin ajelehtimassa. Ilmassa on epävarmuutta ja jopa uhkaa. Niin kuin  Bob Dylanin laulussa, johon Murakami tosin ei suoraan viittaa: 

how does it feel
to be on your own,
with no direction home,
like a complete unknown,
like a rolling stone.

Murakamin kirjoissa on myös salaperäisiä ja mystisiä tapahtumia. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää niitä, ja minusta tuntuu, että ehkä kirjailijakaan ei niitä aina ymmärrä.

En nyt kerro kirjasta enempää. Mutta kun olin etsinyt tuon musiikin ja kuunnellut sitä, kirja avautui uudella tavalla. Se oli ikään kuin jazzia. Annetaan teema tai alkuasetelma, ja kehitellään sitä eri tavoin. Ja kuten jazzissa, se voi toimia hyvin ja tuntua helpolta, mutta se vaatii ammattitaitoa, eikä koskaan tiedä, minne siinä joutuu.

Murakamin kirjat käsittelevät kulttuurien kohtaamista: japanilaiset kohtaavat lännestä omaksuttuja asioita, ja länsimainen lukija kohtaa Japanin. Ne ovat hieman samanlaisia kuin elokuva Lost in translation. Siinä Bill Murray esittää itseään, eli amerikkalaista näyttelijää, joka on Tokiossa kuvaamassa viskimainosta. Alussa hän koettaa pärjätä ja ymmärtää, mutta lopulta hän antaa periksi, ja huomaa olevansa osa tuota kaupunkia. Vierasta kulttuuria ei voi ymmärtää, mutta siihen voi asettua ja siitä voi nauttia. Niinkuin Murakamin kirjoista.

Aloin lukea kirjaa Pimeyden jälkeen erityisessä elämäntilanteessa. Viimeisin oma kirjani oli juuri tullut painosta, ja sen jälkeen olo tuntui tyhjältä. Olin luonnostellut kaksi seuraavaa kirjaa, mutta ne eivät tuntuneet etenevän. Olin jumissa, tiedän, että se on klassinen tilanne. ”Writer’s block”. En oikein osannut edes lukea mitään. Mutta sitten löysin Murakamin kirjan. Kun olin alkanut tarkastella kirjaa jazzina, myös oma jumini helpottui. Sain pari hyvää ideaa, ja oivalsin uudenlaisen tavan työskennellä.

Elämmekö unohdetun fiktion aikaa

Viime aikoina mieleeni on tullut tunne: tämän olemme kokeneet jo aiemmin. Syynä on George Orwellin liiankin tuttu romaani Vuonna 1984. Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

Brittiläinen kirjailija ja lehtimies George Orwell (Eric Blair, 1903-1950) on 1900-luvun tärkeitä vaikuttajia. Hän oli lahjakas, sai parhaan mahdollisen koulutuksen, ja menestyi jopa urheilussa. Työskennellessään brittihallinnon virkamiehenä Burmassa hän havaitsi hämmästyksekseen, miten voimakkaasti paikalliset ihmiset vihasivat brittejä. Se oli outoa, sillä britit kuvittelivat itsensä jonkinlaisiksi hyväntekijöiksi. Vähitellen hänestä kehittyi siirtomaahallinnon vastustaja, ja ylipäätään hän alkoi inhota sortoa ja eriarvoisuutta.  

Orwell politisoitui. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltaisten puolella, mutta joutui kahnauksiin kommunistien kanssa. Hän sai mainetta kirjailijana, mutta se ei elättänyt, vaan hän toimi myös lehtimiehenä. Vuonna 1945 ilmestyi hänen satiirinen kirjansa Eläinten vallankumous (Animal farm), se oli suunnattu kärkevästi Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se oli propagandateos, jonka kirjoittamiseen Orwell oli saanut rahoitusta Britannian salaiselta palvelulta. Ajankohtaan nähden se oli varhainen mutta selvä maamerkki. Se ennakoi, kuinka Neuvostoliitto muuttui nopeasti liittolaisesta viholliseksi.

Orwell oli poliittinen ja poleeminen, mutta hän ei ollut naiivi. Eläinten vallankumous kuvasi tavattoman oivaltavasti ja myös satuttavasti, miten Neuvostoliitto sai alkunsa ylevien tavoitteiden pohjalta. Se pyrki oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ja proletariaatin diktatuurin piti olla lyhyt välivaihe. Näin ei kuitenkaan käynyt, diktatuurista ja sorrosta tuli sen sijaan uusi normaali. 

Mutta oliko Venäjä vain erityistapaus, vai voisiko sama asia tapahtua missä tahansa muualla. Hitlerin Saksa oli esimerkki siitä, miten maailman johtava tiede- ja sivistysvaltio romahti ällistyttävän nopeasti brutaaliksi ja julmaksi diktatuuriksi. Saksasta kirjoittaminen olisi kuitenkin ollut liian osoittelevaa. Saksasta myös kirjoitettiin ylen määrin, vaikka Saksan nopeaa sortumista rasismiin ja natsismiin oli loppujen lopuksi täysin mahdotonta ymmärtää. Jotenkin ymmärrämme paremmin Venäjän vallankumouksen ja Stalinin diktatuurin, olihan sitä edeltänyt takapajuinen, köyhä, feodaalinen ja autoritäärisesti hallittu pitkä kausi. Mutta ei kai diktatuuri voisi syntyä demokraattisessa lännessä. Kuten vaikka vakaassa ja konservatiivisessa Britanniassa.  

Orwellin seuraava teos Vuonna 1984 ilmestyi vuonna 1949, ja se sijoittuukin nimenomaan Britanniaan – tai entiseen Britanniaan eli Oseaaniaan, jonka muodostavat Englanti ja osa sen entisiä siirtomaita, sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Oseaanian arkkivihollinen on Euraasia, mihin kuuluu muu Eurooppa ja Neuvostoliitto. Kolmas vihollisvalta on kaukainen Itä-Aasia, eli Kiina ja Japani. Diktatuurin käyttövoima on - tietenkin - taistelu maailmanherruudesta ja Euraasian kukistamien. Ja diktatuuri on tietenkin tarpeen kansallisen yhtenäisyyden ja taistelutahdon lujittamiseksi. Itse asiassa diktatuuri ei tule toimeen ilman ulkoista ja sisäistä vihollista. Olihan aikanaan proletariaatin diktatuurikin väliaikainen, ja se voitaisiin lakkauttaa heti kun vihollinen poistuu, eli on siirrytty maailmankommunismiin.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat tulevaisuuteen ja entiseen Lontooseen. Sen päähenkilö on jo nimeltäänkin hyvin brittiläinen: Winston Smith. Luettelen nyt joitain kirjassa kuvatun yhteiskunnan piirteitä, ja pyydän lukijaa olemaan hyvin tarkkana.

Smith työskentelee valtion virkamiehenä. Hänen työpaikkansa nimi on Totuuden ministeriö. Smithin ja lukuisten muiden virkailijoiden tehtävänä on kielenhuolto. Tarkemmin sanoen hän etsii epäilyttäviä sanoja tai käsitteitä, jotka voidaan ja jotka pitää poistaa kielestä. Kun epäilyttävä sana tunnistetaan ja sen rooli analysoidaan, se poistetaan kaikesta mahdollisesta kirjallisesta aineistosta, ja siihen liittyvät tekstit poltetaan. Yhteiskunnan oikeuskäytäntö perustuu käsitteeseen ajatusrikos. Smith etsii siis sanoja, joilla voidaan ilmaista yhteiskunnan vastaisia ajatuksia. Tuloksena ihmiskunnalle luodaan uusi historia ja uusi kieli, newspeak. Tähdätään tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan, missä valtion vastaiseen ajatteluun ei enää olisi välineitä. Samalla myös historia uudistuu, sen kehitys näyttäisi johtavan vääjäämättä kohti nykyistä, lähes täydellistä maailmaa.

Luonnollisesti yhteiskunnassa toteutuu myös teknologinen valvonta. Jokaiseen kotiin ulottuu tietoverkko, ja kaukovarjostin-laite, jonka avulla ihmiset saavat valtion hyväksymää tietoa ja valistusta. Tietenkin yhteys on kaksisuuntainen, eli valvojat saattoivat saman yhteyden kautta olla selvillä, mitä kansalaiset puuhaavat. Diktatuuri ei voisi toimia ilman palvottua johtajaa, jolle on annettu lempinimi Isoveli. Kontrollin ja painostuksen perusteluna on luoda yksimielinen kotirintama, eli puolustautua ja varustautua inhaa vihollista eli Euraasiaa vastaan. Siksi jokainen kansalainen joutuu osallistumaan pakollisiin Iso viha- nimisiin tilaisuuksiin, joissa lietsotaan teknologian eli kaukovarjostimen avulla raivoa pelottavaa Euraasiaa ja inhaa ideologista vastustajaa Goldsteinia vastaan. Kun tunneraivo on kiihdytetty äärimmilleen, ruudulle ilmestyy lopuksi lohduttava Isoveljen kuva ja joku rauhoittava viesti. Tavallisen kansan elämä – heihin myös Winston kuuluu – on niukkaa, mutta joten kuten riittävää, ja joskus kansa voi lohduttautua juomalla säännösteltyä Voiton giniä.  

Pitää vielä mainita tulevaisuuden yhteiskuntarakenne. Valtavassa yltäkylläisyydessä rypevään pieneen eliittiin kuuluu Isoveli ja alle 3 % kansasta. Eliittiä tukee puolueuskollisten, pikku mukavuuksista nauttivien opportunistien joukko, johon kuuluu reilu kymmenen prosenttia. Loput noin 85% kansasta on proleja, jotka viettävät niukkaa, ahdistavaa ja tarkoin valvottua elämää. Kurista huolehtii oikeuslaitos, eli Rakkauden ministeriö. Ainaisena uhkana väijyy pelottava ajatusrikos. Koska sitä ei ole tarkemmin määritelty, siihen voi syyllistyä hyvin erilaisilla tavoilla. Pahimmat ajatusrikolliset teloitetaan julkisissa hirttäjäisissä.

En nyt kertaa draaman juonta, sellainenhan romaanissa tarvitaan. Se viljelee odotetusti tuttuja petoksen, nöyryytysten ja äärimmäisen alistamisen teemoja. 

Kirja herätti ilmestyessään paljon huomiota, mutta se ei välttämättä tuottanut syvällisempää analyysiä. Oikeastaan se jäi helpommin omaksuttavan Eläinten vallankumouksen jalkoihin, sehän oli niin suoraviivaista Neuvostoliiton solvausta, että jokainen sen tajusi. Sen sijaan 1984 kuvasi dystooppista tulevaisuuden Britanniaa. Eihän sellaista voinut kuvitella joskus tapahtuvan, eihän. Orwell itse tuskin olisi tästä lännen omahyväisyydestä ilahtunut, mutta hän menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1950, eikä enää voinut jatkaa dialogia. 

Kirja tosin koki ymmärrettävästi lyhyeksi jääneen kaupallisen renessanssin vuoden 1984 tienoilla; siitä ilmestyi käännöksiä ja uusintapainoksia, siitä tehtiin elokuvia, ja se innoitti muusikkoja. Mutta totalitarismin teema oli jo laimentunut. Venäjällä sortovalta rakoili, ja lopulta Neuvostoliitto hajosi. Rationaalisen, rahavaltaan nojaavan demokratian voitto oli täydellinen, Orwellin teemat eivät enää olleet ajankohtaisia.

Mutta ajat voivat muuttua, ja ehkä demokratian voitto ei ollutkaan lopullinen. Anteeksi vain, Francis Fukuyama, historia ei loppunutkaan. Nimenomaan Orwellin teos Vuona 1984 näyttää olevan juuri nyt ajankohtainen, jopa profeetallinen. Trumpin valinta Yhdysvalloissa pani liikkeelle prosesseja, jotka minusta näyttävät johtavan suoraan Oseaanian valtiomuotoon, jopa menetelmät ovat samanlaisia. Aika näyttää, pysähtyvätkö prosessit, vai elämmekö kohta kaikki Oseaaniassa.

Vältä pomoa

Joku mainos sattui silmiini lehdessä tai netissä, sitähän ei oikein voi välttää. Ja se viestitti pontevasti: ”näin vältät pomoa”. Hyvänen aika, miten outo mainos! Ei toki ihan mahdoton. Teekkarina olin ollut sen verran tehdastöissä, että tiedän hyvin, mitä pomon välttely on. Jos ei suorastaan eloonjäämistaito, niin monesti mukavaa ja työviihtyvyyttä kasvattavaa. Mutta miten pomoa kannattaisi mainostajan mielestä vältellä? Palasin mainokseen – ja huomasin, että olin lukenut kiireessä väärin. Se sanoikin: vältä fomoa. Moderni internet-ajan termi, jonka kyllä myös tunsin. Fomo, eli ”fear of missing out” on pelko siitä, että jäät paitsi jostain tärkeästä. Ja nykyisin se on hyvin ahdistava tunne, koska juuri netissä on kaikki tärkeä ja merkityksellinen. Ja juuri se saa nuoret näpelöimään niin ahkerasti puhelimiaan. Ja miksei vanhemmatkin kansalaiset.

Olin jo melkein unohtanut tämän huvittavan lukuvirheen, mutta äkkiä se palasikin vahvana mieleen. Luin nimittäin lehtijutun liikemiehistä, jotka olivat investoineet vihreään siirtymään ja erityisesti vihreään vetyyn. Jotenkin katkeria olivat jutussa haastatellut liikemiehet. Olivat investoineet isot rahat (eivät toki omia rahojaan) vihreään siirtymään. Eräs halusi perustaa valtavan vihreää vetyä valmistavan tehtaan, ja jotenkin vihjattiin myös akkumateriaalitehtaisiin. Rahaa piti tulla ovista ja ikkunoista, mutta raha antoi odottaa itseään, hankkeet jumittivat ja syyllisiä etsittiin. Äkkiä ymmärsin, että he kärsivät fomosta. He ryntäsivät sijoittamaan siinä pelossa, että joku toinen ehtii ensin. Joku toinen pääsee syömään kaikki hillot, jotka oli tarkoitettu juuri minulle!

Näinhän talous toimii, se ei perustu talousteorioiden avulla laadittuihin huolellisiin laskelmiin vaan ennakoivaan kateuteen, fomoon. Itse asiassa tämän huomasi jo kuuluisa itävaltalainen talousoppinut Joseph Schumpeter (1883-1950), hänestä olen aiemmin kirjoittanutkin. Hän oli ensimmäisiä, jotka havaitsivat talouden perustuvan epärationaalisuuteen ja laumakäyttäytymiseen. Hän myös lanseerasi nykyisin tunnetun sanan sille, mitä fomosta voi seurata: luova tuho. Talouden epärationaalisuudesta ei tosin paljoa puhuta, se kun on niin noloa erityisesti taloustieteilijöille. Myöhemmin havainnon ovat vahvistaneet muun muassa Herbert A. Simon ja Daniel Kahneman, talousnobelisteja molemmat. Sanaa fomo ei tosin silloin tunnettu, mutta nyt käytetään: kyllähän se osuu kipeästi.

Mutta mitä vikaa vihreässä siirtymässä? Ei todellakaan mitään, kysymys on vain mitoituksesta ja ajoituksesta, niinkuin aina innovaatioista puhuttaessa. Koska viittaamani talousartikkeli ei asiaa valottanut, minä valotan. 

Vihreä vety on erinomainen ja kipeästi kaivattu innovaatio. Se on energiantuotantoa täydentävä asia. Tuuli- ja aurinkoenergia ovat jo nyt edullisin tapa valmistaa sähköä. Niissä on kumminkin ongelma, ne riippuvat säästä. Sähköä voidaan tuottaa vain sen verran kun sitä kulutetaan, sillä toistaiseksi sähkön kustannustehokas varastointi ei ole mahdollista. Eräs keino olisi tuottaa ylimääräisellä sähköllä vetyä. Lannoiteteollisuus on suuri vedyn käyttäjä, ja kehittyvä fossiilivapaa terästeollisuus tarvitsee paljon vetyä. Nykyinen fossiilinen vety tuottaa kasvihuonepäästöjä ja se tarvitsee kallista polttoainetta, joten se kannattaa toki korvata lähes ilmaisella sähkövedyllä.  

Luettelen nyt vetytalouden ongelmia. Vetyä voidaan varastoida paineistettuna kaasuna. Se kävisi autojen polttoaineeksi, mutta vetyautot ovat harvinaisia, eikä vedyn jakeluverkostoa ole. Ei ehkä tulekaan, ellei käyttö voimakkaasti yleisty. Sähkövedyn valmistus on myös ongelmallista, sillä se tuotetaan elektrolyysikennoilla, ja niiden hyötysuhde on huono, sähköä muuttuu hukkalämmöksi. Täyssähköauton kokonaishyötysuhde on paljon korkeampi kuin vetykäyttöisen. Samasta syystä vetylaitosten käyttö sähkövoimaloiden varasähkönä ei ole kovin houkuttelevaa. Mitä ydinvoimaloihin tulee, niitä kannattaa ajaa aina täydellä teholla, niiden sähkö on hyvin halpaa ja jos sitä tulee liikaa, se kannattaisi käyttää vaikka vetysähköön. Käsittääkseni Helsinki suunnittelee hyödyntävänsä sähkövetylaitoksia, sillä niiden hukkalämpö voidaan ottaa kaukolämpöverkkoon, lämmitystähän tarvitaan joka tapauksessa. Kesällä vähän, mutta ylijäämä voidaan varastoida suuriin säiliöihin talvea varten.Ylijäämäsähkön käyttö kaukolämpöön on siis mahdollista ja sitä tapahtuu, mutta hyödyllisintä se on yhdistettynä vetysähköön. Aurinkoenergian lämmityskäyttö kannattaisi kuitenkin tehdä suoraan lämpökeräinten avulla.

Edellisessä kappaleessa oli tiivistettynä jokseenkin koko vetytalous. Kysymys on siis mitoituksesta, balansoinnista ja oikeasta ajoituksesta. Niinkuin aina.

 Ja nyt jotain muuta asiaan liittyvää. Vihreä siirtymä ja erityisesti liikenteen sähköistyminen on liitetty niin sanottuihin strategisiin materiaaleihin. Sitä kautta on jopa kyseenalaistettu koko vihreä siirtymä. Kerron nyt salaisuuden. Tosiasiassa suuria määriä strategisia materiaaleja ei edes tarvita. Tässäkin on kyseessä fomo. Joku toinen saattaa saada niiden avulla vähäksi aikaa kustannusedun. Siksi sijoittajat ryntäävät laumoina ahnehtimaan ja ryöstämään niitä. 

Sen sijaan tarvittaisiin pidemmän aikavälin harkintaa, oikeaa ajoitusta – ja materiaalifysiikkaa. Siitä olenkin jo kirjoittanut.

Afrikka opettaa

Vuonna 2010 oleskelin pitkään Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Se oli kiinnostavaa, opettavaista, ja toivottavasti työnantajani mielestä myös hyödyllistä. Työskentelin siellä CSIR- tutkimuskeskuksessa (Council of Scientific & Industrial Research). Tuo monitieteellinen ja monitekninen laitos muistuttaa meille tuttua VTT:tä, ja on suunnilleen saman kokoinenkin. Toimeksiantooni varmaan vaikutti kokemus VTT:ltä. Olen myös tutkinut innovaatioita ja luennoinut innovaatiojohtamisesta Oulun yliopiston EMBA-kursseilla. Ehkä siihen vaikutti myös Nokian kova kansainvälinen maine, ajateltiin että ehkä me suomalaiset osasimme tehdä jotain oikein.

Tehtäviäni oli projektien arviointi, sekä toimintaprosessien ja niiden dokumentoinnin kehittäminen, pidin myös jonkin verran luentoja. Toiminnan sisältö ja puitteet olivat siis tutunomaisia, erityisempää kulttuurishokkia ei siltä taholta tullut. 

Pretoria on Etelä-Afrikan tasavallan hallinnollinen pääkaupunki, jossa asuu yli 2 miljoonaa ihmistä. Seutua hallitsee joukko matalia kukkuloita. Vaeltaessaan pohjoiseen buurivalloittaja Marthinus Pretorius pysähtyi tänne, koska seutu oli hänestä kaunein, mitä kuvitella saattoi. Rotuerottelun loputtua kaupungin nimi muutettiin Tshwaneksi, mutta nimitys ei ole vieläkään astunut voimaan. Alueella vallitsee lauhkea välimerellinen ilmasto, mitä erilaisimpia puita ja pensaita kasvaa kaikkialla, ja kukkaloisto on häkellyttävä.

Instituutti sijaitsee vauraalla Lynnwoodin esikaupunkialueella. Sen väljästi rakennettu kampus käsittää kymmenkunta rakennusta loivalla metsäisellä kukkulan rinteellä, villin oloinen paikka. Siirtyessäni kävellen rakennuksesta toiseen (paikalliset eivät juuri kävelleet) joku sanoi, ei kai ihan tosissaan, että siellä voi tulla pantteri vastaan. Sellaista en nähnyt, muita eläimiä kylläkin. 

Työhön ryhtyminen oli varsin helppoa, koska ympäristö ja toimintatavat olivat tutun tuntuisia. Varsinaisen paperisodan olin käynyt ennen Afrikkaan matkustamista, siihen sisältyi suuri määrä erilaisia kirjelmiä, sopimuksia, sitoumuksia ja ties mitä – mutta se vaihe oli jo ohi. Pomoni Nicki oli fiksu ja ystävällinen, tulimme hyvin toimeen. Kukaan ei hommiani mitenkään oudoksunut, kaikki sujui. Voitettavat esteet olivat lähinnä huvittavia. Ensimmäinen ongelma oli löytää läppäriäni varten pistorasia, sillä sovimme, että voisin käyttää omaa konettani ja kytkeä sen talon tietoverkkoon. Pistorasiaongelma oli yllättävän sitkeä, siellä käytettiin tietenkin brittiläistä standardia. Lopulta se kumminkin ratkesi, jostain löytyi jatkojohto, jossa oli tutunomaiset koskettimet. Itse asiassa taisin löytää sen johdon itse penkomalla tyhjien huoneiden laatikostoja. Jostain syystä majapaikoissani ei tällaista ongelmaa ollut. 

Sitten kävin valokuvassa, ja minulle tehtiin instituutin kulkukortti. Se onnistui heti ensimmäisenä päivänä. Sen sijaan tietokoneeni tarvitsi myös kulkuluvan, ja se olikin yllättävän vaikeaa. Muistaakseni joku guru tutki ensin konettani, ja sen jälkeen tarvittiin vielä useita käyntejä eri ihmisten luona ja monia allekirjoituksia. Lopulta koneeni sai virallisen sarjanumeron, sen pohjaan liimattiin laitoksen tarra, ja minulle annettiin käyttäjätunnus. Portti instituuttiin sisuksiin ja muualle maailmaan avautui.

Minua varoiteltiin etukäteen Etelä-Afrikan historiasta periytyvästä heikosta tuvallisuustilanteesta. Rotusorto oli kumottu vasta reilut kymmenen vuotta aiemmin, ja ihmeellisesti ilman merkittävää väkivaltaa, mutta menneisyyden jäljet näkyivät edelleen ikävissä rikostilastossa. Paikalliset eivät varoitelleet – tai ehkä sivulauseessa. Ehkä he ajattelivat, että olen asioista selvillä, ja aihe oli myös arka. Osan ajasta asuin vuokrakämpässä vauraalla omakotialueella. Siellä osa kaduista oli suljettu, oli muodostettu laajempia turva-alueita, joihin pääsi vain vartioitujen porttien kautta. Se oli tosin laitonta, mutta näin meneteltiin, ja olen lukenut, että tällaiset alueet edelleen lisääntyvät. Ei siitä minulle haittaa ollut. Kuljin töihin ja myös vapaa-aikana kävellen. Julkista liikennettä ei oikeastaan ollut. Mitään ongelmallista en havainnut. Pimeän aikaan en kyllä liikkunut, paitsi muutaman kerran taksilla.

Viikonloput tein etätöitä ja kävin välillä kävelyllä. Kävin syömässä ja ostoksilla läheisissä liikekeskuksissa. Tunnelma oli kaikkialla rauhallinen ja ystävällinen. Sekä valkoiset että mustat olivat edelleen tavattoman onnellisia rotuerottelun päättymisestä, tuntui, että tuo onnistumisen tunne piti edelleen yhteiskuntaa kasassa. Eräänä iltana kävelin puiston ohi, siellä oli pieni seurue mustia piknikillä, pöydässä oli eväskoreja ja viinipulloja. Eräs heistä halusi jutella. Kerroin mistä olen tullut, ja että olen töissä instituutissa. Ei hän sitä kauheasti ihmetellyt. Siten hän viittasi seurueeseensa ja sanoi: ”Kuule, jos me oltais apartheidin aikana tehty tällaista, meidät olisi tapettu heti”. 

Seutu on kaunista, kukkaloistoa, eksoottisia puita, ja joka puolella haikeasti huutelevia ibis-lintuja. Kävin joskus syömässä läheisessä ravintolassa, se oli oikein miellyttävä paikka. Asiakkaista oli ehkä kolmasosa vakoisia ja kaksi kolmasosaa mustia. Mutta henkilökunta eli tarjoilijat olivat valkoisia. Kolonialisti Pretorius varmaan pyörii haudassaan. Kävin myös Pretorian keskustassa ja yhdessä museossa. Keskusta oli tiheää kaupunkialuetta. Yhteiskunnan varallisuuserot näkyivät keskustan liepeille syntyneinä laajoina torialueina, siellä oli erilaista kirpputoria ja halpatavaran myyntiä.

Aamuisin luin muutamaa englanninkielistä lehteä, jotta olisin selvillä missä mennään. Lehdet oli tutunoloisia: politiikkaa, rikosuutisia, skandaaleja, kulttuuria ja kevyempää osastoa. Tasavallassa puhutaan yhtätoista virallista kieltä, eikä se edes riitä, oli muitakin kieliä. Kieliongelma ei oikeastaan enää juuri ole, sillä kaikki opiskelevat koulussa englantia. Väkeä siellä oli noin 60 miljoonaa, joista vain noin 9 prosenttia luettiin ”valkoisiksi”, tosin rotupolitiikka oli jättänyt perinnöksi erilaisia määrittelyjä. Yli puolet valkoisista puhui äidinkielenään afrikaansia, se on hollannista kehittynyt paikallinen kieli. Sitä pidetään myös rotusortajien kielenä, joten englannista oli tullut poliittisesti neutraali ja väestön osia yhdistävä kieli.  

Huomattava osa asukkaista on aasialaisperäisiä, ja heitä ei laskettu "valkoisiin".  Suuren aasialaisten määrän ymmärtää, koska sieltä etäisyys Intiaan ja muihin Etelä-Aasian maihin on paljon lyhyempi kuin Eurooppaan. Erityisesti koulutetuissa on paljon aasialaista sukujuurta, ja se näkyi selvästi työpaikallani. Työtoverini olivat ”kansallisuudeltaan” intialaisia, pakistanilaisia, filippiiniläisiä, afrikaaneja, brittejä, zuluja ja xhoisia. Itselleni oli yllätys, miten pian lakkasin näkemästä ”rotuja”. Oli vain Nicki, Thabo, Hina, Ashraf, Thiru, Kobus, Denan, Laurens, Louis, Lorraine ja monia muita. 

CSIR on niin sanottu soveltavan tieteen laitos. Sen mukaisesti tutkimukselle asetettiin yhteiskunnallisia ja teollisuuspoliittisia tavoitteita: koulutustason nostaminen, kansalaisten tasa-arvo, infrastruktuurit ja uudet innovaatiot. Olin arvioimassa kymmenkunta projektia, ja olin varsin vaikuttunut. Eräs esimerkki. Kiinteää sähkönjakelua ja puhelinverkkoa ei mitenkään pystytä tarjoamaan koko tasavallan alueella edes tulevaisuudessa. Sen sijaan matkapuheliverkko toimi jo jokseenkin kaikkialla. Älypuhelimet olivat tulossa, mutta kalliita. Monissa hankkeissa olikin kehitetty kekseliäitä ja helppokäyttöisiä tekstiviestiprotokollaan nojaavia sovelluksia. Niitä oli tehty koulutuksen ja elinkeinojen tehostamiseksi ja erilaisiin arjen tarpeisiin.

Afrikassa järjestetään vuosittain tietotekniikan tutkimusta, suuntaamista ja hyödyntämistä edistävä kansainvälinen IST Africa- niminen konferenssi. Vuoden 2010 konferenssi pidettiin Durbanissa, Etelä-Afrikan itärannikolla. Monet työtoverini osallistuivat, ja oli sekä hauskaa että kiinnostavaa, että minutkin pyydettiin mukaan. Tapahtumaan osallistui 450 tutkijaa 51 maasta. Tunnelma oli varsin innostunut, ja oli ajalle tyypillistä, että myös Nokia oli vahvasti mukana.

Konferensseissa käynti oli minulla sinänsä tuttua toimintaa, useita tieteellisiä esityssessioita juoksee rinnakkain, on näyttelyjä ja paneelikeskusteluja, ja välillä rentoudutaan. Tietotekniikka nähtiin Afrikalle tärkeänä sivistyksen ja kehityksen resurssina, enkä voi olla eri mieltä. Kiinnostavaa oli, että mielestäni tunnistin siellä vahvana myös asenteen, jota sanotaan panafrikkalaisuudeksi. Se tarkoittaa, että kaikki afrikkalaiset ovat kavereita keskenään. 

 

Mekaaninen virtakytkin

Kauan sitten keskustelin erään tutkijan kanssa, joka oli osaltaan vastuussa kuluttajatuotteiden sähköturvallisuudesta. Tämä oli siis aikaa ennen Euroopan unionia ja laajaa tuotevastuuta. Siihen aikaan Suomessa sähkötarkastuslaitos ja eräät muutkin virastot tarkastivat ennalta kuluttajalle myytävien tuotteiden turvallisuuden. Samassa tarkoituksessa laadittiin esimerkiksi jännitteisten osien kosketussuojan, vedenkestävyyden, paloturvallisuuden ja kemikaaliturvallisuuden standardeja. Suuri osa turvallisuustyöstä olikin tarkistaa, täyttääkö markkinoille tuotava tuote normit sekä periaatteessa että käytännön tasolla.

Tämä oli aikaa, jolloin kaikki televisiot olivat niin sanottuja putkitelevisioita. Toisin sanoen kuvan synnytti suuri ja painava (jopa yli 10 kiloa) kuvaputki, niin sanottu katodisädeputki eli Braunin putki. Ja vanhemmissa malleissa myös elektroniikka perustui radioputkiin. Selostin tämän asian näin tarkasti, koska nuoremmat lukijani eivät ehkä ole koskaan edes nähneet ”putkitelevisiota”.

Televisio oli jo vuosikymmeniä ollut tärkein ja rakastetuin kodin viihdelaite, se löytyi lähes joka kodista. Sen suhteen asiat olivat muuten hyvin – mutta valitettavasti televisiopalot olivat aikanaan suhteellisen yleisiä. En löytänyt helposti hyvää tilastotietoa, mutta jotain onnistuin kaivamaan esiin. 2000- luvun alussa tv-paloja tapahtui Suomessa noin 200 vuodessa. Luku oli silloin jo voimakkaassa laskussa, arvioisin, että tv-paloja sattui aiemmin vuosittain jopa tuhansia. Tilanne on edelleen parantunut, nykyään tv-palo on harvinaisuus, niitä ei tapahdu edes joka vuosi. 

Tuo vuosisadan vaihteen aika oli televisiotekniikan murrosaikaa. Digi-tv oli tulossa, ja kotimainen teollisuus oli jo valmistautumassa. Harvemmat oivalsivat, että itse kuvaputkitelevisio oli juuri nyt tiensä päässä. Litteän taulu-tv:n läpimurtoa oli ennustettu jo niin pitkään, ettei kukaan siihen enää uskonut. Kun se sitten tapahtui, teollisuus tulikin yllätetyksi. Uudistus muutti markkinat muutamassa vuodessa, ja upotti kotimaiset tv-tehtaat, ne olivat valmistautuneet väärään innovaatioon. Tämä on teollisuushistoriaa, Nokia oli ostellut eurooppalaisia televisiotehtaita halvalla, ja äkkiä oivallettiin, miksi ne olivat olleet niin halpoja. Samaan teemaan tai sotkuun liittyy jo aiemmin haudattu valtion kuvaputkitehdas Valco, mutta se on jo toinen juttu.

Takaisin tv-paloihin. 1980-luvun alussa kotimaisen teollisuuden eräs markkinavaltti oli ”palamaton televisio”. Salora oli uudistanut television kriittisen osan, joka oli syyllinen useimpiin tv-paloihin. Tuo osaa tuotti kuvaputken tarvitseman korkeajännitteen. Uusi rakenne pienensi merkittävästi television virrankulutusta, eikä se ollut herkkä syttymään.

Lyhyt katsaus tuohon syntipukkiin. Kuvaputki tarvitsee korkean käyttöjännitteen, muutamasta tuhannesta aina väri-tv- putken 25 tuhanteen volttiin. Teknisistä syistä, joita en nyt avaa, osaa sanotaan mm ”juovamuuntajaksi” ja ”juovapääteasteeksi”. Tuo osa on melko suuri, siinä on avoin ja helposti pölyä keräävä rakenne, kuumia osia ja kipinöintivaara. Kansainvälinen tv-teollisuus oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun, tietenkin kustannussyistä.

Alussa mainitsemani tutkija oli huolestunut nimenomaan tv-paloista, ja hän tiesi, mikä television osa niitä aiheutti. Hän oli yrittänyt puhua asiasta joidenkin poliitikkojen kanssa, mutta heikoin tuloksin. Mitään ei kuulemma ”voi tehdä”. Se oli varmaan aika turhauttavaa.

2000-luvun alussa tv-palojen lukumäärä oli jo selvässä laskussa, varmaan suurelta osin kotimaisen keksinnön ansiosta. Kun taulu-tv valloitti markkinat muutaman vuoden kuluttua, laskeva trendi jatkui. Taulutelevision aiheuttama tulipalo on äärimmäisen harvinainen. Nykyisin sähkölaitteisiin liittyvät tulipalot aiheuttaa yleensä liesi tai uuni – yhdessä käyttäjän toimien kanssa, tapausten lukumäärä on vakiintunut kahteen-kolmeen tuhanteen vuodessa.

Tv- palot tapahtuivat yleensä ja onneksi televisiota katsellessa, jolloin ihmisiä oli paikalla. Kun tv suljettiin, sitä varten oli mekaaninen virtakytkin. Kun virta katkaistaan, television sisällä ei enää ole sähköä ja kuumat osat alkavat jäähtyä. Se vähentää tulipalon riskiä, vaikka jotain voi aina jäädä kytemään.

Nykyisissä elektroniikkalaitteissa ei yleensä enää ole mekaanista virtakytkintä. Tyypillinen virtakytkin on älykytkin, joka aktivoi jo jännitteellisenä olevan elektroniikan. Virtaa ei siis katkaista mekaanisesti, vaan katkaisu tapahtuu elektronisten komponenttien sisällä. En osaa sanoa, onko tämä jonkin asteen turvallisuusriski.

 

Ja tuli mieleen jatkokysymys. Tekoälyn yleistyessä ja kyberuhkien lisääntyessä, pitäisikö myös datayhteydet katkaista mekaanisesti, kun niitä ei tarvita. Onko hölmö idea? En ole siitä ihan varma. Dystooppisessa tulevaisuuden skenaariossa tämä ei ehkä ennen pitkää olisi edes teoriassa mahdollista.