Apex-panttivankina

Aikanaan lentolippujen ehtoihin liittyi usein sana Apex. Tuo sana näyttää edelleen kummittelevan matkatoimistojen sivuilla, mutta en oikein saanut selvää, mitä se nykyään tarkoittaa. Mutta ne, jotka matkustelivat paljon 1980- ja 90- luvuilla, saivat siihen tutustua. Se tarkoitti ulkomaanliikenteessä erityishinnoiteltua lippua, jonka käytössä oli rajoituksia. Tärkein rajoitus oli se, että matkakohteessa piti oleskella viikonlopun yli. Työmatkalaisille se saattoi olla ikävää, mutta toisaalta lentoliput olivat aikanaan todella kalliita. Apex-alennus oli niin merkittävä, että se kannatti, vaikka matkakuluihin saattoi tulla pari ylimääräistä hotelliyötä. Ymmärrän kyllä tämän hinnoittelun logiikan. Tarkoitus oli saada työmatkalaiset viipymään matkakohteessa, sehän toisi lisää rahaa pakkakunnalle. Sitä en ole saanut selville, mitä reittejä rahat kiersivät hyvitykseksi lentoyhtiöille.  

Matkustajan kannalta tilanne oli kahtalainen. Toisaalta Apex tarkoitti ”pakollista” oleskelua, puhuttiin jopa Apex-panttivangeista. Mutta asialla oli toinenkin puoli: oleskelu saattoi myös tuoda mukanaan erilaisia kulttuurillisia tai kulinaarisia elämyksiä. Matkakohteesta jäi siis muutakin mieleen kuin neuvotteluhuone, taksi ja hotelli. 

Joten kävin miettimään näitä Apex-elämyksiä, joiden aiheuttajana tuo oudolta tuntuva lippupolitiikka. Viivytyksen aiheuttama harmi on jo ajat sitten uohtunut, ja siksi jäljelle jää jotain kauskaa ja kinnostavaa.  

Yleensä työmatkat ajoittuivat lomakauden ulkopuolella, joten matkakohteissa oli vain vähän varsinaisia turisteja. Eräs matka toi ensikosketuksen ikuiseen Roomaan. Matkan syynä oli kokous Euroopan avaruusjärjestön ESAn datakeskuksessa Frascati-nimisessä pikkukaupungissa lähellä Roomaa. Kosketus Roomaan jäi todella mieleen: valtava kaoottinen liikenne tuotti kapeilla kaikuvilla kaduilla melkoisen meluelämyksen. 

Vahingossa törmäsin keskeisiin nähtävyyksiin: espanjalaisiin portaisiin ja Fontana Trevin suihkulähteeseen. Jostain syystä Colosseum ja Forum eivät tuntuneet kiinnostavilta. Sitten sanoin matkatoverilleni, että käydäänkö Vatikaanissa. Olihan se nähtävyys. Pietarinkirkko on musertavan massiivinen. Sen jokaiseen sivulaivaan mahtuisi tavallinen suomalainen kirkko. Ei voinut olla ajattelematta, miten käsittämättömiä rikkauksia ja resursseja kirkko pystyi haalimaan ja keskittämään itselleen senaikaisessa, kuitenkin varsin köyhässä ja maatalousvaltaisessa Euroopassa. Tällaisiahan nähtävyydet yleensä ovat. Niissä on jotain ylenpalttista ja liioiteltua. Sitä kysyy itsekseen, ”miten tähän on voinut olla varaa?”  

Sitten huomasimme, että myös itse Vatikaaniin pääsi sisälle. Kymmenkunta ihmistä odotteli kaikessa rauhassa ovien avautumista. Nykyisenä turistitulvien aikakautena on vaikea kuvitella, että Vatikaani ei näyttänyt silloin, vuosikymmeniä sitten, kiinnostavan juuri ketään. Vierailijat päästettiin kirjastoon ja Sikstiiniläiskappeliin. Kirjastossa oli hiljaisia saleja toinen toisensa perään. Hyllyjä ei ollut, vaan kirjoja säilytettiin valkoisiksi maalatuissa kaapeissa. Eräässä vitriinissä näin käsin kirjoitetun kopion Klaudios Ptolemaioksen Almagest-teoksesta, joka määritteli vuosisadoiksi sen, mitä universumistamme voi ja saa ajatella. Nummisuutarin Eskon tavoin, ”tunsinpa päässäni pientä huimausta”. 

Sikstiiniläiskappeli on osa rakennuskompleksia, se oli minusta yllättävän pieni ja aika korkea. Ja sen kattoholveissa, huikaisevassa taivaan sinessä leijuu Michelangelon maalaamia alastomia ruskeaihoisia ihmishahmoja. Vaikuttavinta taisi olla, että minä ja seuralaiseni katselimme niitä lähes kahdestaan, muut vierailijat olivat jo kiirehtineet eteenpäin. Juuri tähän saliin kokoontuu silloin tällöin kardinaalien konklaavi (con clavus= avaimen takana). Nuo kirkkaan punaisiin kaapuihin pukeutuneet miehet (tietysti) lukitaan sisään, ulos pääsee vasta, kun uusi paavi on valittu. 

Venetsian Apex-kokemus oli sillä tavoin samanlainen, että oli syksy, ja mitään tungeksivia turistilaumoja ei ollut. Kuljeskelin hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ole lainkaan autoja, se oli ihanaa. Käynnin syynä oli tieteellinen konferenssi, ensimmäisiä kansainvälisiä, joissa kävin. Kaupungissa kulkiessa oli jotenkin järkyttävää nähdä, miten monet rakennukset olivat hiljalleen uppoamassa veteen, toiset nopeammin, niin että vettyvillä pihoilla näkyi jälkeenpäin rakennettuja kulkureittejä.  

Sattumalta osuin paikkaan nimetä Arsenal. Se on telakka, jossa rakennetaan ja huolletaan gondoleja. Ilmeisesti tuon aluksen malli on pysynyt vuosisatoja samana. Tosin aikanaan niitä on ollut pajon enemmän ja hyvinkin erilaisia. Mustasta rungosta kohoaa keulassa korkea sakarainen piikki, ”ferrum”, jonka sakarat kuulemma kuvaavat Venetsian kaupunginosia eli saaria. Telakalla työ on käsityötä, ja siellä tuoksui tutun oloisesti terva. 

Toisella puolella kaupunkia oli suurehko puisto. Ja osoittautui, että puistossa ja sen rakennuksissa oli käynnissä kuuluisa taidetapahtuma, Venetsian biennaali. Aivan sattumalta sinne eksyin, näinkin voi joskus käydä. Aika vähän väkeä oli paikalla, ja suomalaistakin taidetta löytyi. 

USAssa, Washington DC:ssä tuli käytyä useamman kerran. Syyllinen oli kaupungin laidalla sijaitseva NASA:n laboratorio, Goddard Spaceflight Center. Apex-turistin iloksi kaupungissa oli useita hyviä museoita. Modernin taiteen museo esitteli erityisesti eurooppalaista taidetta. Avaruus- ja ilmailumuseossa oli paljon aitoja avaruuslaitteita, erityisen kiinnostava oli käyttämättä jäänyt kuualus. Ja Smithsonian instituutin teollisuushistorian museo on erinomainen.  

Oli varsin erikoista, että muistaakseni myös entisessä Neuvostoliitossa oli käytössä Apexin kaltainen järjestely – tai sitten oli kyseessä joku muu lentoliikenteeseen liittyvä rajoitus. Joka tapauksessa 1980-luvulla jouduin viettämään viikonlopun Frunze-nimisessä kaupungissa. Kyseinen kaupunki on ottanut takaisin vanhan nimensä Biškek, ja on nykyään Kirgisian tasavallan pääkaupunki. Se oli Gorbatšovin aikaa, ja Venäjä availi jopa suljetuimpia oviaan maailmalle. Tuolloin kaupungissa sijaitsi avaruustutkimuskeskuksen (IKI) teknologialaboratorio, ja sen isännöimänä pidettiin kansainvälinen avaruusteknologiakonferenssi. Se oli todella varsin ihmeellistä, ja sekä isännät että vieraat olivat aivan innoissaan. 

No niin, minulla oli siis aikaa myös tutkia itsekseni paikkoja. Ostin lehtikioskista kaupungin kartan, sellaisen kanssa on aina mukavampaa tehdä tutkimusmatkoja. Pian huomasin jotain outoa. En löytänyt kartasta katua, jonka varrella laboratorio sijaitsi – paikan löysin kyllä. Ilmeisesti laitos oli ollut niin salainen, että koko katu oli poistettu kartasta, ja muita katuja oli siirretty, ettei temppua huomaisi. 

Eräs kaupungin erikoisuus oli tori, jolle oli pystytetty jurttia – siis noita huopakankaasta tehtyjä suuria pyöreitä telttoja. Jurtissa maalaiset myivät suurista astioista kumissia. En maistanut, koska minua oli varoitettu jurttakumissista. Myöhemmin, hotellin baarissa, uskaltauduin maistamaan tuota juomaa, sitä myytiin asiallisen näköisissä pulloissa, joiden etiketissä oli hevosen pää. No, juoma maistui juuri siltä miltä voisi kuvitella, sehän on hevosenmaidosta tehtyä kiljua – vai pitäisikö sanoa viiniä. 

Koska aikaa vielä oli, kävelin muutaman kilometrin matkan läheiseen kylään, jossa sijaitsi VDNH, eli ”kansantalouden saavutusten näyttely”. Näyttely oli tavanomainen, ei siitä sen enempää, paitsi että vierailijoita ei juuri ollut. Mutta minua viehätti nähdä, miten kylässä kirgiisit ratsastelivat sinne tänne pienillä hevosillaan, päässä tyypillinen pyöreä lakki, ja kippurakärkiset saattaat jalassa.

Utopiasta ilkeyden valtakuntaan

Pitkän työurani aikana olen saanut seurata tietokoneiden hivuttautumista osaksi ihmisten maailmaa. 1970-luvun lopussa työni oli olennaisesti koodausta: kirjoitin symbolisella konekielellä eli assemblerilla automaatttisten tuotantokoneiden ohjelmia. En silloin tajunnut, miten ihmeellistä ja sadunhohteista pioneeriaikaa se oli, melkein kuin tieteiskirjallisuutta. Työni ansiosta tiesin tarkalleen, mitä tietokoneet olivat ja miten ne toimivat.

Tuon ajan yleisimmät tietokoneet olivat teollisuuskäyttöön suunniteltuja minitietokoneita. Jos joku koneistamme joskus oikutteli, veimme sen huoltoteknikollemme Paulille. Hän sitten korjasi sen, ja tarvittaessa vaihtoi vialliset komponentit. Välineinä hänellä oli aivan tavallisia elektroniikkamiehen työkaluja, kuten juotoskolveja, tinaimureita, poria, ruuvitalttoja, yleismittari, oskilloskooppi – ja morapuukko. Se oli kätevä, jos piti katkoa piirilevyen foliojohtimia. Pauli oli näppärä mies, sillä hän osasi korjata myös haitareita.

Usein ajatellaan, että ”suuren maailman” ilmiöt, aatteet ja uudet keksinnöt, tulevat meille kaukaiseen Suomeen hitaasti, olemme turvallisesti ja myös ikävystyttävästi jälkijunassa. Näin ei asia suinkaan ollut. Minä ja työtoverini luimme aivan samoja ammattilehtiä ja teknisiä raportteja kuin kollegamme Yhdysvaltojen Piilaaksossa. Viivettä oli vain postin kulkuun tarvittava muutama päivä. Itse asiassa aivan samanlainen tilanne vallitsi Suomen taiteen ja teollisuuden kulta-aikana 1800-luvun loppupuolella. Sähköverkot, puhelin, höyrylaivat lennätin ja rautatiet ilmantuivat meillä suuren yleisön hyödynnettäviksi yllättävän samaan aikaan, kuin niin sanotuissa ”suurissa teollisuusmaissa”. Ja oma ja merkittävän suuri kauppalaivastomme purjehti kaikilla maailman merillä. Olen kertonut tästä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

Jotain valtavaa tapahtui, kun mikroprosessorit tulivat markkinoille 1970-luvun puolessa välissä – vaikka ei sen merkitystä heti ymmärretty. Oma tiimini alkoi käyttää niitä heti, kun se oli teknisesti katsoen järkevää, eli komponentteja ja kehitystyön välineitä oli saatavissa. Siitä alkoi informaatioteollisuuden vallankumous (harvoin tätä sanaa voi käyttää näin osuvasti), ja se on edelleen käynnissä.

Uusi teknologia esiteltiin suuren teknologiaoptimismin hengessä. Pian alettiin rakentaa ja myydä henkilökohtaisia tietokoneita aivan tavallisille kuluttajille. Se oli eräänlaista teknologista demokratiaa, se oli lupaus uudenlaisen onnen aikakaudesta. Jäi tosiin pohtimatta, mitä sillä tietokoneella oikein voisi tehdä. Opiskelijoille ja kotona työskenteleville uudistus oli kuitenkin loistava, tietokonetta käyttävät vapautuivat keskuskoneen orjuudesta. Pian ilmantuivat myös tietokonepelit jakamaan uudenlaista vapautta entistä laajemmille ihmisjoukoille.

Ja vielä parempaa oli luvassa. Alettiin rakentaa tietokoneita yhdistäviä tietoverkkoja. Ne olivat hajautettuja, eli ei ollut keskitettyjä ohjaussolmuja tai kiinteitä runkoverkkoja. Sekin tuntui kovin demokraattiselta. Taustalla oli Yhdysvaltain armeijan teknologiahanke (ARPANET). Haluttiin rakentaa tietoverkkoja, joita ei voitaisi lamaannuttaa iskemällä sen keskitettyihin resursseihin. Verkoille ei kuitenkaan löytynyt välitöntä sotilaallista merkitystä. Osa verkoista ja niihin liittyvä tutkimustieto annettiin 1980-luvulla vapaaseen siviilikäyttöön, ja ensiksi yliopistoihin. Kun henkilökohtaiset tietokoneet, ”peeceet” ilmaantuivat, myös innokkaat harrastajat alkoivat hyödyntää verkkoja. Syntyi tietoa jakavia bokseja, syntyi keskusteluryhmiä, ja samalla yleistyi uusi salamannopea puhelinverkkoja ja modeemeja hyödyntävä tapa viestiä.

Vieläkin parempaa oli luvassa. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä työskennellyt brittiläinen fyysikko Tim Berners-Lee kehitteli keinoja CERNin monimutkaisten tutkimuslaitteiden teknisten dokumenttien hallintaa varten. Nuo dokumenttimassat olivat suunnattomia, ja ratkaisuksi niiden selaamiseen ja tutkimiseen Tim valitsi  hajautetut tietoverkot. Hän yhdisti useita vahvoja ideoita, kuten hypertekstin, verkkoprotokollat ja dokumentinkuvauskielet. Tuloksena oli nykyisin tuntemamme internet (www, world wide web). Tämä tapahtui 1990-luvun alussa. Uusi keksintö alkoi nyt yleistyä räjähdysmäisesti. Kun vielä kehitettiin helppokäyttöisiä selaimia, ensimmäisinä Mosaic ja Netscape, internetin käyttö tuli mahdolliseksi ja helpoksi kenelle tahansa.

Seuraava teknologisen vapauden aalto liittyi ohjelmistoihin. Ne ovat tietokoneiden ja verkon resurssien tuottamisen ja käytön keskeinen teknologia. Internet oli syntynyt pitkälle tutkimusmaailmassa ja yliopistoissa, joten tiedon vapaa saatavuus ja käyttö oli itsestään selvä toiminnan lähtökohta. Ohjelmistoalan keskeiset vaikuttajat, kuten Bill Gates, Steve Jobs, Mark Zuckerberg ja monet muut alkoivat nyt julistaa tätä uusinta vapauden aaltoa. He julistautuivat suorastaan ihmiskunnan hyvänkekijöiksi – aivan pyyteetöntä se ei tainnut olla, koska he samalla loivat itselleen miljardiomaisuuksia. Ilmaantui myös uusi sana: hakkerietiikka, joka tuolloin tarkoitti internetin ja sähköisen tiedonsaannin ideologista perustaa – ja jopa roolimallia. Sosiaalinen media oli tuon kehityksen lopullinen paratiisi. Ihmisille ei enää tyrkytetty asioita, vaan he tuottivat sisältöä itse ja jakoivat sitä niin kuin itse halusivat.

Jonkin aikaa elimme tätä digitaalisen onnellisuuden aikaa. Sitten asiat lähtivät kehittymään perin pohjin väärään suuntaan. Aluksi sosiaalinen media meni oudoksi. Nettituttavien rinnalle ja jopa tilalle ilmaantui outoja tuttavuuksia ja ihan vieraita tyyppejä. Media alkoi suoltaa mainoksia ja algoritmien valitsemia postauksia, jotka vähitellen muuttuivat yhä typerämmiksi, ja myös ilkeiksi.

Tämä käänne ja romahdus johtui siitä, että alustat avattiin mainoksille. Median käyttäjiä houkutellaan eri tavoin klikkaamaan muitakin kuin tuttavien postauksia. Mutta miksi algoritmien syöttämät postaukset alkavat olla lisääntyvässä määrin vihamielistä solvausta? Asialle on selitys. Mainoksen pitää saada käyttäjä viipymään sen ääressä mahdollisimman kauan. Tarkat psykometriset mittaukset – niitähän netissä tehdään jatkuvasti ja huomaamattamme – osoittivat, että negatiivinen tunnesisältö ja jopa lukijan suututtaminen vaikuttavat paljon tehokkaammin kuin neutraali tai positiivinen sisältö. Tämä periaate myrkyttää laajasti kaikkea sosiaalista mediaa. Oikean luonnollisen ihmisen aivan hyvässä tarkotuksessa julkaisemat ja varsin neutraalit viestit saattavat houkutella uskomattoman aggressiivisia ja jopa törkeitä kommentteja.

Tämä ei muuten ole alun perin oma havaintoni, vaikka oma kokemukseni sen vahvistaa. Sen voi lukea teoksesta: D. Acemoglu ja S. Johnson. Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

Wikipedia näyttää olevan törkypommitukselta toistaiseksi välttynyt palvelu. Syy on selvä: se torjuu ehdottomasti mainonnan. Tosin wikipedia saattaa saada mainosrahoitteisen kilpailijan, jonka nimessä saattaa olla sana ”truth”.

Yleisohje kriittiselle lukijalle: viestit, jotka julistavat olevansa totuus, ovat lähes pomminvarmasti jotain aivan muuta.

Paksut ja ohuet kirjat

 (Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)

Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?

Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietävinäni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.

Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus? 

Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.  

Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa. 

Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.

Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.  

Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös kerrottiin, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.  

On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski. 

Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat antoivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Runebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.  

Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä. 

Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin. 

Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre. 

Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on jopa kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.  

Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko. 

Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä erittäin merkittävänä kirjana. 

Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu. 

Toisaalta historian ehkä tärkein tieteellinen kirja, Charles Darwinin On the origin of species, on laajuudeltaan myös noin 500 sivua, ilmeisesti, koska asiaa on niin paljon. Toisaalta kirja on helppolukuinen, kuka vain voi sen lukea. Varmaan se oli myös kirjoittajan tarkoitus.

Ihana ilo

    Ilo, sinä kaunis jumalten kipinä, sinä Elysiumin tytär,
    ilosta päihtyneinä astumme sinun temppeliisi, oi taìvainen!

Näin alkaa vapaasti kääntämäni Friedrich Schillerin runo "Ode An die Freude", Oodi ilolle, vuodelta 1785. Runo on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian neljännen osan nimi, ja kuoro-osuuden kaunis melodia on valittu Euroopan unionin hymniksi.

Ilo on haastava tunnetila. Selvästi sillä ei tarkoiteta onnellisuutta. Ilo on nopeaa, se on välitön tunnetila, reaktio johonkin. Eikä kuitenkaan ole ihan selvää, mikä sen laukaisee, se vain tulee jostain. Oman kokemukseni mukaan nousuhumalassa voi tuntea iloa lähes ilman syytä. Niinpä ilo onkin vaarallisen lähellä huumeiden tuottamaa tunnetilaa. Toisaalta näyttää myös siltä, että ilon toistuva tavoittelu päihteiden avulla tuottaa helposti pettymyksen. Ilo laimenee tai pysyy poissa.

Turvallinen ja kaikin puolin suositeltava vaihtoehto on nauttia luonnollisesta ilosta, silloin kun se tulee. Ja itse tunnistan ainakin kaksi luonnollisen ilon lähdettä. Toinen ilon aiheuttaja syntyy siitä, että kaikki sujuu. Tällainen ilo ei siis tule ilmaiseksi, pitää ensin ryhtyä hankalaan ja riskipitoiseen hankkeeseen ja tehdä paljon työtä sen eteen. Mutta ainakin joskus se onnistuu. 

Toinen ilon lähde on rakastuminen. Sekin tulee jos on tullakseen, ja silloin se on ihanaa. Tämä ilon lähde saattaa vähitellen laimentua. Ja joskus ihminen yrittää palauttaa tai toistaa tuon ilon etsimällä uusia kumppaneita ja kohtaamisia. Kirjallisuus ja elokuvat ammentavat tästä ehtymättömästä draaman lähteestä. Rakastumisen iloa voi myös tavoitella sen seuralaisilmiöstä eli seksistä. Valitettavasti tällainen ilon tavoittelu voi muuttua pakonomaiseksi. Ilo pakenee, vaikka nautintoa voi edelleen jäädä tähteeksi– se on kuitenkin eri asia.

Ilo on siis eri asia kuin onnellisuus, joka on hyvin jyrkästi yksityisasia. Tietenkään en mitenkään väheksy tai paheksu onnellisuutta, sillä on vain eri lait. Mutta ilolla on sosiaalinen ulottuvuus. Se tarttuu, koska se on pyyteetöntä. Ilo ei ole muilta poissa. Onnellista ihmistä voi olla vaikea katsoa, jos hän herättää kateutta. Näin ei ole ilon laita. On ihanaa iloita toisten kanssa. Voimme tuntea iloa myös ryhmätyössä, iloitsemme yhdessä kun se sujuu. Ja jopa urheilun joukkuepeleissä tunnetaan tätä samaa iloa- oman joukkueen jäsenten kesken.

Schillerin viisaan runon lopussa kuvataan tätä ilon yhteisöllistä taikaa. Ja siihen viitataan myös työväenmarssi Internationalissa. 

    Sinun taikasi sitoo yhteen, mitä ankara maailma on hajalle repinyt.
    Kaikki ihmiset tulevat veljiksi siellä, missä lempeä siipesi vaeltaa.

Reilumpi kauppa ja reilumpi historia

Historian ”uudelleenkirjoittaminen” on maailmassamme pysyvä vitsaus – vai onko se sitä? Tämän ajan kohudiktaattorit, herra Putin ja herra Trump koettavat kilvan vääntää lähihistoriaa mieleisekseen, loppujen lopuksi vain tukemaan omaa egoaan. He haluavat jäädä historiaan suurmiehinä. Ja niin he jäävätkin, mutta ei lainkaan sillä tavoin kuin he kuvittelevat. He pääsevät historian roskatunkiolle Napoleonin, Stalinin,  Hitlerin, Pinochetin, Salazarin ja Francon kyseenalaiseen seuraan. Sillä historiaa todella tulkitaan jatkuvasti uudelleen, ja loppujen lopuksi se lienee myös hyvä asia.

Innokkaimmat tulkitsijat eivät välttämättä ole eläneet sitä aikaa, jota he haluavat kuvata. Olen hieman hämmentyneenä lukenut viittauksia ”ahdistavaan Kekkosen aikaan”. Hyvänen aika! Minulle tuo aika oli suurta vapautumisen aikaa, olin juuri jättänyt taakseni koululaitoksen, joka huokui tunkkaista, tekopyhää ja autoritääristä 1950-lukua. Jos haluaisin jotenkin luonnehtia tuota pahamaineista kekkoslaista aikaa, oikea sana saattaisi olla ilo.

Ja tuo ilo purkautui toimintatarmoksi, sillä ikäluokkani heräsi siihen tunteeseen, että kaikki ei ole aivan hyvin. Tajusimme elävämme maailmassa, joka on monella tavalla täynnä vääryyttä. Tuon ajan henkiseen vapautumiseen kuului myös kansainvälistyminen. 1970-luvun nuoriso oli myös interrail-sukupolvi. Emme tyytyneet lukemaan vieraista maista ja niiden kulttuureista, vaan halusimme mennä mukaan, ottaa maailman osaksi omaa elämäämme. Ja halusimme samalla tehdä maailmaa paremmaksi. ”Maailmanparantaja”-sanasta tuli tuohon aikaan myös haukkumanimi, ja sellaisena sitä käytetään edelleen. Älkää välittäkö, ei se ole paha asia.

Vasta ilmestynyt kirja ”Eettisen kaupan edelläkävijä. Juuttiputiikki ja maailmankauppaliike” (Maija Saraste, Rosebud 2025) on tietenkin minulle nostalginen. Uskon, että se on nuoremmille lukijoille myös elämyksellinen aikakone. Se piirtää kuvan ainutlaatuisesta kansanliikkeestä, joka ei halunnut jäädä julistusten ja valistamisen tasolle. Sen sijaan se halusi ryhtyä käytännön tekoihin, tuottaa konkreettisia tuloksia siellä, missä niitä tarvittiin. Tuo liike lähti käyntiin Oulussa, ja se laajeni, kasvoi ja vaikutti 40 vuoden ajan. Aika hämästyttävää.

Suomalainen kehitysmaaliike niveltyy läheisesti laaja-alaisempiin kansainvälisiin aatevirtauksiin. Taloudellisen ja poliittisen kehityksen globaalit epäkohdat olivat kauan olleet tunnettuja. Vuonna 1952 lanseerattiin termi ”kolmas maailma. Se tarkoitti niitä kylmän sodan ajan maita, jotka olivat ”länsi- ja itäblokkien” ulkopuolella. Alettiin myös puhua ”kehitysmaista”. Näitä nimityksiä ei enää käytetä, ja mielummin puhutaankin kehittyvien maiden ongelmista. 1970-luvulla Yhdistyneet kansakunnat alkoi keskustella ”uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä”, UKTJ. Se tosin jäi julistuksen asteelle, sen toteuttamisesta ei syntynyt sovintoa.

Suomalaisilla kansalaisliikkeillä on pitkät ja kunniakkaat juuret, alkaen 1800-luvulta. Poliittisesti aktiivisella 1970-luvulle tultaessa aatteellisena herättäjinä olivat jo olleet Biafran nälänhätä ja Vietnamin sota. Myös Latinalaisen Amerikan tilanne sai laajaa huomiota. Meillä vaikutti muun muassa poliittista valistusta jakava Tricont-liike, ja jopa kaupallisten kustantajien pamflettikirjallisuus kukoisti. Valtion tasolla lisättiin varoja kehitysapuun. Se herätti myös kritiikkiä, siinä voi aistia vivahduksen kolonialismia. Aikanaan, ja myös nykyään kehitysapuun käytetyt varat pyritään ohjaamaan takaisin avustavan maan teollisuudelle. Lisäksi avustavat maat ovat pyrkineet ja pyrkivät edelleen kasvattamaan poliittista vaikutusvaltaansa kohdemaissa.

Tästä ristiriidasta kehittyi maailmankauppaliikkeen pääperiaate. Ei kehitysapua, vaan tasa-arvoista kumppanuutta ja reilua kauppaa. Tavarantoimittajilta edellytettiin myös ekologista kestävyyttä ja työntekijöistä ja työoloista huolehtimista. Toiminnan sisällöksi tuli suorat yhteydet kohdemaissa toimiviin, pienen mittakaavan tuottajiin, ja toiminnalla oli myös sosiaalisia tavoitteita. Yhdistysten ja kauppojen nimityksissä alettiin vähitellen välttää loukkaavaksi koettua ”kehitysmaa”-sanaa, mielummin puhutaan maailmankaupasta.

Oulun Juuttiputiikki perustettiin vuonna 1978. Sen esikuvina olivat erityisesti hollantilaiset maailmankaupat ja ranskalaislähtöinen Emmaus-liike, joka toimi myös Suomessa. Emmauksen lähtökohta oli kristillinen lähimmäisenrakkaus, yhteiskunnan vähäosaisten auttaminen ja konkreettinen toiminta heidän kanssaan. Juuttiputiikin toiminta alkoi myyjäisillä, ja pian oma kauppa alkoi myydä ulkomaisten tuottajien valmistamaa tavaraa. Toiminta siirtyi materiaalisen avustamisen sijasta konkreettiseen toimintaan kohdemaiden tuottajien kanssa. Kiinteitä suhteita oli Intiaan, Bangladeshiin ja jonkin verran Peruun. Yhteistyöstä tuli säännöllistä ja monipuolista. Juuttiputiikki alkoi toimia myös maahantuojana, joka välitti tavaraa toisille Suomen maailmankaupoille. Eräs menestynyt tuote ja myyntikampanja oli ”jäähyväiset muovikassille”. Tällä ja vastaavalla ruotsinkielisellä tekstillä varustettuja juuttikasseja tilattiin kaikkiaan 110 000 kappaletta.

Osin Juuttiputiikin innoittamana eri puolille Suomea syntyi useita maailmankauppoja, enimmillään niitä oli 41. Juuttiputiikki toimi Oulussa eri aikoina seitsemässä huoneistossa. Juuttiputiikin oma vuotuinen veroton myynti mukaanlukien tukkukauppa ylitti parhaimmillaan 200 000 euroa. Juuttiputiikista tuli nopeasti nuorten kohtauspaikka, ja monille se oli myös ensimmäinen työpaikka. Voi vain ihastella juuttilaisten rohkeutta. Omin päin piti opetella kansainvälisen kaupan säännöt, käytännöt ja byrokratia. Piti opetella tullauksen, kansainvälisen rahdin, viranomaismääräysten, verotuksen ja kirjanpidon kiemurat. Ja se onnistui! Juuttilaiset kävivät myös tarkastusmatkolla tuottajien luona, ja tuottajia vieraili Suomessa. Juuttilaiset osallistuivat aktiivisesti tuotekehitykseen, jotta myyntiin saatiin suomalaisia kiinnostavia tuotteita. Myymälöissä ehti työskennellä satoja ihmisiä, ja toiminnassa mukana olleita lienee ollut tuhatkunta.

Lisää tietoa ja myös runsaasti kuvia tuotteista löytyy edellä mainitusta kirjasta, jonka kauniin taiton ja ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala. Lukekaa ja ihmetelkää.

Kaikella on aikansa, ja niin on myös Juuttiputiikilla, sen myyntitoiminta on päättynyt. Siihen on useita syitä, ja eräs syy on, että reilu kauppa on käsitteenä saanut pysyvän jalansijan kansalaisten tietoisuudessa. Reilu kauppa ei enää ole kummajainen, se on luonollinen asia, ja reiluja tuotteita löytyy markettien hyllyiltä. Jopa Alkosta voi ostaa reiluja viinejä.

Oman aikamme piirteisiin kuuluu kansalaisten kokema taloudellinen ahdinko ja itsekäs kansallinen ajattelu. Tässä valossa Juuttiputiikin tarina on lähes uskomaton. Ja juuri se on eräs syy lukea kirja. Myös toisenlainen todellisuus on ollut mahdollinen, siksi kirja on myös rohkaiseva. Se rohkaisee tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tietenkin ne ovat erilaisia, saamme nähdä, mitä ne ovat.