Aloin lukea Haruki Murakamin kirjaa Pimeän jälkeen. Murkami on mielikirjailijoitani, eikä hän nytkään pettänyt. Kirja kertoo yhden yön tapahtumista Tokiossa puolilta öin aamukuuteen, siitä sen nimi.
Musiikilla on kirjassa selkeä rooli. Yhden henkilön elämään vaikutti vahvasti hänen sattumalta kuulemansa levy, Five spot after dark. Se innosti tuon opiskelijan hankkimaan pasuunan ja aloittamaan jazzin soiton amatööriyhtyeessä. Kiinnostuin tuosta minulle tuntemattomasta sävelmästä, ja onnistuin löytämään sen YouTubesta. Levytys oli vuodelta 1959, juuri se sama levy mistä Murakami kertoo.
Kuuntelin levyn. Pasunisti Curtis Fuller aloittaa soittamalla lyhyehkön ja melko yksinkertaisen melodian, joka ei sellaisenaan ole suoranainen korvamato. Sitten saksofonisti ja pianisti käsittelevät vuorollaan teemaa ammattimaisen asiallisesti, ja lopulta palataan alkuun. Tunnelma on mietteliään rauhallinen ja hyvin miellyttävä. Sitten huomasin, että suuri joukko ihmisiä oli kommentoinut kappaletta, todeten että juuri Murakamin kirja oli tuonut heidät sen äärelle. Niin kuin minutkin.
Murkami on ikätoverini. Hän oli opiskellut länsimaista kirjallisuutta ja piti erityisesti Tšehovista. Hän piti myös länsimaisesta musiikista, ja pyöritti vuosikausia jazz-klubia Tokiossa. Murakami on nimennyt joitain kirjoja ja novelleja Beatlesin kappaleiden mukaan: Norwegian wood, Yesterday, Drive my car. Ja tämä kirja oli selvästi nimetty tuon jazz-levyn mukaan. Murakami myös sirottelee kirjoihinsa erilaisia viittauksia länsimaiseen kulttuuriin. Ja jostain syystä, ja ehkä juuri sen takia, koen hänen kirjansa tavattoman japanilaisiksi. Lukiessani hänen kirjojaan koen oudosti todella ymmärtäväni myös Japani kulttuuria. Juuri nuo viittaukset tuntuvat houkuttelevan minut, länsimaisen ihmisen, syvälle Murakamin maailmaan.
Pimeyden jälkeen- kirja sisältää sekä musiikillisia viittauksia, että muita kulttuuriviittauksia. Kirjassa soi joitakin jazzstandardeja: I can’t go for that, Sophisticated lady, My ideal. Mukana on myös Pet Shop Boys-yhtyeen Jealousy; sen musiikkivideo vie myös kirjan tunnelmiin.
Tokio on suurkaupunki, ja öinen suurkaupunki on outo sekoitus ihmisiä ja yksinäisyttä. Jotkut juhlivat, mutta monet ovat töissä, tai istuvat yksin olutlasin tai kahvikupin ja kirjan äärellä. Murakami määrittelee romaanin tunnelman viittaamalla amerikkalaiseen maalariin Edward Hopperiin, hän oli ikoninen öisen kaupungin ihmisten yksinäisyyden kuvaaja.
Kirjassa keskeinen paikka on tuntihotelli nimeltä Alphaville. Se on saanut nimensä Jean-Luc Godardin samannimisestä elokuvasta. Tuon elokuvan outo ja dystooppinen tunnelma viittaa selvästi myös öiseen Tokioon. Kun hotellin johtaja tutkii valvontakameran tallennetta ja kopioi ja suurentaa siitä kuvia, toinen työntekijä ihmettelee: ”aivan kuin Blade runnerissa, ja se vielä toimii”.
Murakamin romaanihenkilöt, myös tässä kirjassa, ovat usein aivan tietyssä tilanteessa. He ovat muutoskohdassa, tai jotenkin ajelehtimassa. Ilmassa on epävarmuutta ja jopa uhkaa. Niin kuin Bob Dylanin laulussa, johon Murakami tosin ei suoraan viittaa:
how does it feel
to be on your own,
with no direction home,
like a complete unknown,
like a rolling stone.
Murakamin kirjoissa on myös salaperäisiä ja mystisiä tapahtumia. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää niitä, ja minusta tuntuu, että ehkä kirjailijakaan ei niitä aina ymmärrä.
En nyt kerro kirjasta enempää. Mutta kun olin etsinyt tuon musiikin ja kuunnellut sitä, kirja avautui uudella tavalla. Se oli ikään kuin jazzia. Annetaan teema tai alkuasetelma, ja kehitellään sitä eri tavoin. Ja kuten jazzissa, se voi toimia hyvin ja tuntua helpolta, mutta se vaatii ammattitaitoa, eikä koskaan tiedä, minne siinä joutuu.
Murakamin kirjat käsittelevät kulttuurien kohtaamista: japanilaiset kohtaavat lännestä omaksuttuja asioita, ja länsimainen lukija kohtaa Japanin. Ne ovat hieman samanlaisia kuin elokuva Lost in translation. Siinä Bill Murray esittää itseään, eli amerikkalaista näyttelijää, joka on Tokiossa kuvaamassa viskimainosta. Alussa hän koettaa pärjätä ja ymmärtää, mutta lopulta hän antaa periksi, ja huomaa olevansa osa tuota kaupunkia. Vierasta kulttuuria ei voi ymmärtää, mutta siihen voi asettua ja siitä voi nauttia. Niinkuin Murakamin kirjoista.
Aloin lukea kirjaa Pimeyden jälkeen erityisessä elämäntilanteessa. Viimeisin oma kirjani oli juuri tullut painosta, ja sen jälkeen olo tuntui tyhjältä. Olin luonnostellut kaksi seuraavaa kirjaa, mutta ne eivät tuntuneet etenevän. Olin jumissa, tiedän, että se on klassinen tilanne. ”Writer’s block”. En oikein osannut edes lukea mitään. Mutta sitten löysin Murakamin kirjan. Kun olin alkanut tarkastella kirjaa jazzina, myös oma jumini helpottui. Sain pari hyvää ideaa, ja oivalsin uudenlaisen tavan työskennellä.