Paksut ja ohuet kirjat

 (Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)

Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?

Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietäväni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.

Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus? 

Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.  

Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa. 

Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.

Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.  

Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös kerrottiin, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.  

On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski. 

Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat tarjosivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Ruebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.  

Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä. 

Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin. 

Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre. 

Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.  

Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko. 

Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä tavattoman merkittävänä kirjana. 

Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu.

Ihana ilo

    Ilo, sinä kaunis jumalten kipinä, sinä Elysiumin tytär,
    ilosta päihtyneinä astumme sinun temppeliisi, oi taìvainen!

Näin alkaa vapaasti kääntämäni Friedrich Schillerin runo "Ode An die Freude", Oodi ilolle, vuodelta 1785. Runo on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian neljännen osan nimi, ja kuoro-osuuden kaunis melodia on valittu Euroopan unionin hymniksi.

Ilo on haastava tunnetila. Selvästi sillä ei tarkoiteta onnellisuutta. Ilo on nopeaa, se on välitön tunnetila, reaktio johonkin. Eikä kuitenkaan ole ihan selvää, mikä sen laukaisee, se vain tulee jostain. Oman kokemukseni mukaan nousuhumalassa voi tuntea iloa lähes ilman syytä. Niinpä ilo onkin vaarallisen lähellä huumeiden tuottamaa tunnetilaa. Toisaalta näyttää myös siltä, että ilon toistuva tavoittelu päihteiden avulla tuottaa helposti pettymyksen. Ilo laimenee tai pysyy poissa.

Turvallinen ja kaikin puolin suositeltava vaihtoehto on nauttia luonnollisesta ilosta, silloin kun se tulee. Ja itse tunnistan ainakin kaksi luonnollisen ilon lähdettä. Toinen ilon aiheuttaja syntyy siitä, että kaikki sujuu. Tällainen ilo ei siis tule ilmaiseksi, pitää ensin ryhtyä hankalaan ja riskipitoiseen hankkeeseen ja tehdä paljon työtä sen eteen. Mutta ainakin joskus se onnistuu. 

Toinen ilon lähde on rakastuminen. Sekin tulee jos on tullakseen, ja silloin se on ihanaa. Tämä ilon lähde saattaa vähitellen laimentua. Ja joskus ihminen yrittää palauttaa tai toistaa tuon ilon etsimällä uusia kumppaneita ja kohtaamisia. Kirjallisuus ja elokuvat ammentavat tästä ehtymättömästä draaman lähteestä. Rakastumisen iloa voi myös tavoitella sen seuralaisilmiöstä eli seksistä. Valitettavasti tällainen ilon tavoittelu voi muuttua pakonomaiseksi. Ilo pakenee, vaikka nautintoa voi edelleen jäädä tähteeksi– se on kuitenkin eri asia.

Ilo on siis eri asia kuin onnellisuus, joka on hyvin jyrkästi yksityisasia. Tietenkään en mitenkään väheksy tai paheksu onnellisuutta, sillä on vain eri lait. Mutta ilolla on sosiaalinen ulottuvuus. Se tarttuu, koska se on pyyteetöntä. Ilo ei ole muilta poissa. Onnellista ihmistä voi olla vaikea katsoa, jos hän herättää kateutta. Näin ei ole ilon laita. On ihanaa iloita toisten kanssa. Voimme tuntea iloa myös ryhmätyössä, iloitsemme yhdessä kun se sujuu. Ja jopa urheilun joukkuepeleissä tunnetaan tätä samaa iloa- oman joukkueen jäsenten kesken.

Schillerin viisaan runon lopussa kuvataan tätä ilon yhteisöllistä taikaa. Ja siihen viitataan myös työväenmarssi Internationalissa. 

    Sinun taikasi sitoo yhteen, mitä ankara maailma on hajalle repinyt.
    Kaikki ihmiset tulevat veljiksi siellä, missä lempeä siipesi vaeltaa.

Reilumpi kauppa ja reilumpi historia

Historian ”uudelleenkirjoittaminen” on maailmassamme pysyvä vitsaus – vai onko se sitä? Tämän ajan kohudiktaattorit, herra Putin ja herra Trump koettavat kilvan vääntää lähihistoriaa mieleisekseen, loppujen lopuksi vain tukemaan omaa egoaan. He haluavat jäädä historiaan suurmiehinä. Ja niin he jäävätkin, mutta ei lainkaan sillä tavoin kuin he kuvittelevat. He pääsevät historian roskatunkiolle Napoleonin, Stalinin,  Hitlerin, Pinochetin, Salazarin ja Francon kyseenalaiseen seuraan. Sillä historiaa todella tulkitaan jatkuvasti uudelleen, ja loppujen lopuksi se lienee myös hyvä asia.

Innokkaimmat tulkitsijat eivät välttämättä ole eläneet sitä aikaa, jota he haluavat kuvata. Olen hieman hämmentyneenä lukenut viittauksia ”ahdistavaan Kekkosen aikaan”. Hyvänen aika! Minulle tuo aika oli suurta vapautumisen aikaa, olin juuri jättänyt taakseni koululaitoksen, joka huokui tunkkaista, tekopyhää ja autoritääristä 1950-lukua. Jos haluaisin jotenkin luonnehtia tuota pahamaineista jälkikekkoslaista aikaa, oikea sana saattaisi olla ilo.

Ja tuo ilo purkautui toimintatarmoksi, sillä ikäluokkani heräsi siihen tunteeseen, että kaikki ei ole aivan hyvin. Tajusimme elävämme maailmassa, joka on monella tavalla täynnä vääryyttä. Tuon ajan henkiseen vapautumiseen kuului myös kansainvälistyminen. 1970-luvun nuoriso oli myös interrail-sukupolvi. Emme tyytyneet lukemaan vieraista maista ja niiden kulttuureista, vaan halusimme mennä mukaan, ottaa maailman osaksi omaa elämäämme. Ja halusimme samalla tehdä maailmaa paremmaksi. ”Maailmanparantaja”-sanasta tuli tuohon aikaan myös haukkumanimi, ja sellaisena sitä käytetään edelleen. Älkää välittäkö, ei se ole paha asia.

Vasta ilmestynyt kirja ”Eettisen kaupan edelläkävijä. Juuttiputiikki ja maailmankauppaliike” (Maija Saraste, Rosebud 2025) on tietenkin minulle nostalginen. Uskon, että se on nuoremmille lukijoille myös elämyksellinen aikakone. Se piirtää kuvan ainutlaatuisesta kansanliikkeestä, joka ei halunnut jäädä julistusten ja valistamisen tasolle. Sen sijaan se halusi ryhtyä käytännön tekoihin, tuottaa konkreettisia tuloksia siellä, missä niitä tarvittiin. Tuo liike lähti käyntiin Oulussa, ja se laajeni, kasvoi ja vaikutti 40 vuoden ajan. Aika hämästyttävää.

Suomalainen kehitysmaaliike niveltyy läheisesti laaja-alaisempiin kansainvälisiin aatevirtauksiin. Taloudellisen ja poliittisen kehityksen globaalit epäkohdat olivat kauan olleet tunnettuja. Vuonna 1952 lanseerattiin termi ”kolmas maailma. Se tarkoitti niitä kylmän sodan ajan maita, jotka olivat ”länsi- ja itäblokkien” ulkopuolella. Alettiin myös puhua ”kehitysmaista”. Näitä nimityksiä ei enää käytetä, ja mielummin puhutaankin kehittyvien maiden ongelmista. 1970-luvulla Yhdistyneet kansakunnat alkoi keskustella ”uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä”, UKTJ. Se tosin jäi julistuksen asteelle, sen toteuttamisesta ei syntynyt sovintoa.

Suomalaisilla kansalaisliikkeillä on pitkät ja kunniakkaat juuret, alkaen 1800-luvulta. Poliittisesti aktiivisella 1970-luvulle tultaessa aatteellisena herättäjinä olivat jo olleet Biafran nälänhätä ja Vietnamin sota. Myös Latinalaisen Amerikan tilanne sai laajaa huomiota. Meillä vaikutti muun muassa poliittista valistusta jakava Tricont-liike, ja jopa kaupallisten kustantajien pamflettikirjallisuus kukoisti. Valtion tasolla lisättiin varoja kehitysapuun. Se herätti myös kritiikkiä, siinä voi aistia vivahduksen kolonialismia. Aikanaan, ja myös nykyään kehitysapuun käytetyt varat pyritään ohjaamaan takaisin avustavan maan teollisuudelle. Lisäksi avustavat maat ovat pyrkineet ja pyrkivät edelleen kasvattamaan poliittista vaikutusvaltaansa kohdemaissa.

Tästä ristiriidasta kehittyi maailmankauppaliikkeen pääperiaate. Ei kehitysapua, vaan tasa-arvoista kumppanuutta ja reilua kauppaa. Tavarantoimittajilta edellytettiin myös ekologista kestävyyttä ja työntekijöistä ja työoloista huolehtimista. Toiminnan sisällöksi tuli suorat yhteydet kohdemaissa toimiviin, pienen mittakaavan tuottajiin, ja toiminnalla oli myös sosiaalisia tavoitteita. Yhdistysten ja kauppojen nimityksissä alettiin vähitellen välttää loukkaavaksi koettua ”kehitysmaa”-sanaa, mielummin puhutaan maailmankaupasta.

Oulun Juuttiputiikki perustettiin vuonna 1978. Sen esikuvina olivat erityisesti hollantilaiset maailmankaupat ja ranskalaislähtöinen Emmaus-liike, joka toimi myös Suomessa. Emmauksen lähtökohta oli kristillinen lähimmäisenrakkaus, yhteiskunnan vähäosaisten auttaminen ja konkreettinen toiminta heidän kanssaan. Juuttiputiikin toiminta alkoi myyjäisillä, ja pian oma kauppa alkoi myydä ulkomaisten tuottajien valmistamaa tavaraa. Toiminta siirtyi materiaalisen avustamisen sijasta konkreettiseen toimintaan kohdemaiden tuottajien kanssa. Kiinteitä suhteita oli Intiaan, Bangladeshiin ja jonkin verran Peruun. Yhteistyöstä tuli säännöllistä ja monipuolista. Juuttiputiikki alkoi toimia myös maahantuojana, joka välitti tavaraa toisille Suomen maailmankaupoille. Eräs menestynyt tuote ja myyntikampanja oli ”jäähyväiset muovikassille”. Tällä ja vastaavalla ruotsinkielisellä tekstillä varustettuja juuttikasseja tilattiin kaikkiaan 110 000 kappaletta.

Osin Juuttiputiikin innoittamana eri puolille Suomea syntyi useita maailmankauppoja, enimmillään niitä oli 41. Juuttiputiikki toimi Oulussa eri aikoina seitsemässä huoneistossa. Juuttiputiikin oma vuotuinen veroton myynti mukaanlukien tukkukauppa ylitti parhaimmillaan 200 000 euroa. Juuttiputiikista tuli nopeasti nuorten kohtauspaikka, ja monille se oli myös ensimmäinen työpaikka. Voi vain ihastella juuttilaisten rohkeutta. Omin päin piti opetella kansainvälisen kaupan säännöt, käytännöt ja byrokratia. Piti opetella tullauksen, kansainvälisen rahdin, viranomaismääräysten, verotuksen ja kirjanpidon kiemurat. Ja se onnistui! Juuttilaiset kävivät myös tarkastusmatkolla tuottajien luona, ja tuottajia vieraili Suomessa. Juuttilaiset osallistuivat aktiivisesti tuotekehitykseen, jotta myyntiin saatiin suomalaisia kiinnostavia tuotteita. Myymälöissä ehti työskennellä satoja ihmisiä, ja toiminnassa mukana olleita lienee ollut tuhatkunta.

Lisää tietoa ja myös runsaasti kuvia tuotteista löytyy edellä mainitusta kirjasta, jonka kauniin taiton ja ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala. Lukekaa ja ihmetelkää.

Kaikella on aikansa, ja niin on myös Juuttiputiikilla, sen myyntitoiminta on päättynyt. Siihen on useita syitä, ja eräs syy on, että reilu kauppa on käsitteenä saanut pysyvän jalansijan kansalaisten tietoisuudessa. Reilu kauppa ei enää ole kummajainen, se on luonollinen asia, ja reiluja tuotteita löytyy markettien hyllyiltä. Jopa Alkosta voi ostaa reiluja viinejä.

Oman aikamme piirteisiin kuuluu kansalaisten kokema taloudellinen ahdinko ja itsekäs kansallinen ajattelu. Tässä valossa Juuttiputiikin tarina on lähes uskomaton. Ja juuri se on eräs syy lukea kirja. Myös toisenlainen todellisuus on ollut mahdollinen, siksi kirja on myös rohkaiseva. Se rohkaisee tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tietenkin ne ovat erilaisia, saamme nähdä, mitä ne ovat.

 

 

Kurkistuksia pahuuteen

Miten määritellä pahuus jollain asiallisella ja neutraalilla tavalla? Ja tarkoitus on nyt väistää itsetään selvät ja sisällöllisesti tyhjät määritelmät. Aloitan nyt ihmisen pahuudesta, sitähän pahuudella yleensä tarkoitetaan. Toki meillä ihmisillä on moraalinen vaisto: osaamme lähes huomaamattamme luokitella jonkun ihmisen tai teon pahaksi. Mutta etsin jotain täsmällisempää - ja sen jälkeen palaan uudelleen tähän moraaliseen vaistoon.

Edellä mainitsemiani itsestään selviä pahuuden määrittelyjä ovat uskontojen ja yhteisöjen kuvaamat pahat asiat ja teot. Ne saattavat tuntua järkeenkäyviltä – tai sitten ei. Uskonnot puhuvat synneistä, sillä tarkoitetaan kirjattujen sääntöjen rikkomuksia. Tämä tuntuu selvältä – olettaen että säännöt ovat riittävän selviä. Mitä ne eivät aina ole. Toki tämä kaikki on älyllisesti varsin latteaa. Mutta syntikäsitykseen liittyy myös myöhemmän teologian kehittelemä syvällinen taso. Synnit nimittäin alettiin jaotella tekosynneiksi ja perisynneiksi. Tekosynnissä rikomme jotain sääntöä. Siihen voi olla erilaisia syitä: vahinko, edun tavoittelu, huolimattomuus tai psykologinen houkutus. Syy on yhdentekevä, teko on joka tapauksessa väärin. Sen sijaan perisynti, toiselta nimeltään kuolemansynti, on taipumus, jota pidämme haitallisena. Esimerkiksi laiskuus. Se voi johtaa tekoon, mutta tärkeintä on tämä: perisynti ei sinänsä ole rangaistava asia. Juuri perisynti on kiinnostava vertauskuva asialle, jota koetan pohtia: miksi olemme pahoja.

Ensin pitäisi saada aikaan sopivan yksinkertainen määritelmä pahalle teolle: se aiheuttaa kärsimystä tai vahinkoa ihmiselle. Myös yhteisöön kohdistuvina tällaiset teot on syytä määritellä pahoiksi. Vastaavasti pahuudeksi luetaan pahojen tekojen esiintyvyys,”prevalenssi”. Mutta tämä ei vielä riitä. Pahan teon pitää olla tahallinen, erehdyksiä ja huolimattomuutta ei voi pitää pahuutena. Toisaalta niin sanottuja ”oheisvahinkoja” voi pitää pahuutena, jos ne tiedostetaan, mutta niistä ei piitata.

Ihmisellä voi olla eri asteisena ilmenevä taipumus pahuuteen. Se on hänen persoonalisuutensa piirre, ilkeys. Jostain syystä perinteinen psykologinen persoonallisuuden tutkimus ei tunne ilkeyttä. Se on outoa: arkipäiväinen ymmärryksemme ja kokemuksemme tunnistaa sen kyllä. Ehkä ilkeys ei ole”puhdas” luonteenpiirre”, vaan pikemminkin mutkikkaampi reaktio. Paha teko on voimakkaasti yhteisöön vaikuttava signaali. Yhteisö voi puuttua siihen, mutta jos pahan teon tekijällä on riittävästi fyysistä voimaa tai sosiaalista tai organisoitua tukea, teon tekijä pystyy uhmaamaan yhteisöä, ja nauttii samalla tekonsa hedelmistä. Paha teko voi tuottaa henkilökohtaista etua, mutta se tuottaa myös sosiaalista pääomaa. Teko on vallan käyttöä, ja ilkeys kuvaa taipumusta ottaa ja käyttää valtaa pahojen tekojen kautta. Se on negatiivinen perustarve, jota tyydyttää huomion saaminen ja ainakin kuviteltu ihailu.

Edellä kuvataan pahuus psykologisena ilmiönä, erään perustarpeen tyydyttämisenä. Mutta siinä ei ole kaikki. Pahuus näyttää olevan ylenpalttista, voiko yksilön tarve eli ilkeys todella selittää sen? Ilmeisesti ei. Eräs pahuuden piirre on, että se on sosiaalista ja tarttuvaa. Koska pahat teot ovat paheksuttuja ja rangaistavia, niitä on raskasta tehdä. Mutta yhdessä ihmiset saavat voimaa toisistaan. Sota on tästä ääriesimerkki. Sodassa noudatetaan poikkeusnormeja, muutenhan ne eivät olisi edes mahdollisia. Sodan aikana nähdään kaikki pahuuden muodot: tavallisten sotilaiden sekä norminmukaiset että spontaanit pahat teot, ja komentoketjujen eri tasoilla harjoitettu pahuus, joka ylittää moninkertaisesti sen, mihin rivisotilaat tai siviilit pystyvät. 

Alussa mainitsin, että ihmisillä on vaistomainen moraalinen vaisto tunnistaa pahuus, on kyseessä sitten toisten ihmisten käytös, tai omin tekojen ja halujen analysointi. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, meillä on myös erilaisia keinoja kiertää tai ohittaa omien pahojen tekojen tai aikomusten aiheuttama henkinen epämukavuus. Toki edelleen tiedämme, että ne ovat pahoja, mutta tällaisen tietoisuuden voi ohittaa, jotenkin pahuuden voi niin sanotusti ”oikeuttaa”. Todettiin jo, että sosiaalisuus laimentaa omantuntomme. Kun pahuus on yleistä, siitä on vaikea kieltäytyä – tai emme edes huomaan sitä. Eräs keino pahuuden ohittamiseksi on käyttää sopivaa välinettä. Tunnettu esimerkki: ihmisen tappaminen paljain käsin on epämiellyttävää, teräaseella se on helpompaa, ampumalla vielä helpompaa. Ja kauko-ohjatulla aseella tai droonilla tehty tappo ei enää tunnu miltään. Pommikoneen lentäjät eivät koe olevansa halveksittavia joukkomurhaajia – mitä he tietenkin ovat.

Pahuus näyttää aina liittyvän valtaan. Jo yksilötasolla nähdään, että pahoilla teoilla tai niiden uhalla luodaan ja ylläpidetään valta-asemaa kanssaihmisiin nähden. Kovin tunnettu asetelma on pahuus avioliitossa: pahoilla teoilla saatetaan yrittää ehkä muokata suhdetta paremmaksi, tai ainakin pahantekijän oman mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, että objektiivisesti ottaen avioliitto ei siitä koskaan parane. Toisaalta avioliitto on näyttämö, joka havainnollistaa pahuuden psykologisia motiiveja. Puolison huono kohtelu on ilmeisen järjetöntä avioliiton kannalta, mutta se näyttää tuottavan jonkinlaista syvää tyydytystä. En nyt mene syvemmälle tähän psykologiseen näkökulmaan, kunhan vain muistutan, että se on aina pahuudessa mukana.

Pahuuden rinnakkaiskäsite on julmuus. En osaa antaa sen tarkempaa määritelmä, jollain lailla se on pahuuden korostamista, kärsimystä halutaan aiheuttaa yli sen määrän, joka riittäisi alkuperäisen tarkoituksen toteuttamiseen. Sotapäälliköt ja hallitsijat soveltavat sitä tietoisesti ja systemaattisesti. Kahdestakin syystä. Ensinnä vallankäytön kohteet halutaan pelotella passiivisiksi ja siis helpommiksi hallita. Ja toiseksi, se sitouttaa pahuuden toteuttajat. Jos he käyttäytyvät riittävän huonosti, he eivät voi vaihtaa puolta eivätkä hylätä valtuuttajaansa. Kuten pahuus, myös julmuus toimii kaikilla yhteisöjen tasolla. Avioliitossa julmuus helpottaa näennäisesti suhteen hallintaa. Kuvitellaan, että julmasti kohdeltu osapuoli alistuu ja käyttäytyy säyseästi.

Tehoaako julmuus? Johtaako vaikka oikeudenkäytön julmuus rikollisuutena mitatun pahuuden muodon vähenemiseen? Monet uskovat näin, mutta esimerkit historiasta eivät vahvista uskomusta. Asia on suorastaa päin vastoin. Eräs esimerkki on eurooppalaisen oikeuskäytännön murros. Perinteinen kansanoikeus pyrki rikosten seurausten lievennykseen ja hyvittämiseen. 1600-luvulla oikeuden perustaksi otettiin ns. Mooseksen laki. Se merkitsi rangaistusten kovenemista, julmuudesta tuli käytäntö. Tällaisen pahuuden motiivi oli uskonnillis-ideologinen. Sen seurauksena koko yhteiskunta raaistui. Rangaistuksen pelko ei näyttänytkään toimivan pelotteena. Toinen ja hyvin dokumentoitu esimerkki on 1900-luvun pohjoismainen liberaali kriminologia, joka vähensi selvästi rikollisuutta. 

Pahuuden motiivit eivät ole vain psykologisia ja pragmaattisia. Pahuus ei ehkä ole sittenkään ihmiselle täysin luonnollista ja helppoa, koska se on ristiriidassa sekä terveen järjen että vaistomaisten moraalitunteiden kansa. Siksi paha ihminen tarvitsee perusteluja, sekä itselleen että apureidensa yllyttämiseksi. Ja se tärkein motiivi on uskonnollis-ideologinen. Se on vahva motiivi, joka ei näytä tuntevan mitään rajoja, koska siinä ei tähdätä mihinkään konkreettiseen. Pahimmat asiat maailmassa on tehty ideologian ja uskonnon (oikeastaan saa asia) nimissä. En edes perustele, kaikki tietävät tämän. 

Edellä todettiin, että pahuus on aina tahallista. Tarkkaan ottaen, se saattaa olla kuitenkin myös väistämätöntä. Voidaan puhua funktionaalisesta pahuudesta. Pahuuteen ajaudutaan, kun sitä koetetaan välttää. Yksinkertaisimmillaan se näkyy armeijassa: sotilas ei koe tekevänsä pahoja tekoja, hän koettaa välttää jonkun suuremman pahan.

Tällaiseen pahuuden lajiin liittyy niin sanottu seurausetiikka: paha teko on väistämätön koska sen vaihtoehtona voisi seurata enemmän pahaa. Tietysti siinä on eräänlaista logiikkaa, mutta voiko eri vaihtoehtojen haittoja todella verrata, ja saako niitä edes verrata? Niin sanottu vangin ongelma saattaa valaista asiaa. Kaksi rikollista jää kiinni, ja heitä kuulustellaan erikseen. Kummallekin kerrotaan, että jos hän ilmiantaa, kumppaninsa, hän saa lievän rangaistuksen, ja rikostoveri maksimirangaistuksen. Tällaisessa tilanteessa molemmat vangit vääjäämättä ilmiantavat toisensa. Vaikka loogisesti paras tulos olisi pidättyä ilmiannosta, olivatpa muut ehdot mitä tahansa.

Vangin ongelma tiivistyy ydinaseiden kehittämisessä. Järkevät ja usein myös korkean moraaliset fyysikot kehittivät aseen siinä pelossa, että muuten vihollinen eli natsi-Saksa kehittäisi sen. Myöhemmin pelättiin, että Neuvostoliitto kehittäisi ydinpommin, tosin useimmat fyysikot ymmärsivät, että niin kävisi joka tapauksessa. Onko ensiksi ehtimisessä erityinen etu? Ehkä siihen ei uskottu, tosin ensimmäistä kehittäjää kohtaa ankarampi moraalinen tuomio. Ydinaseen käyttäminen on äärimääisen paha teko, mutta eikö sen mahdollistaminen ole sitä myös?

Kun ase oli valmis, ristiriitaisen loogisen asetelman tilaan astui julmuuden logiikka. Asetta oli ehdottomasti käytettävä. Paitsi vihollisten alistumisen varmistaminen, tarjolla oli ainutlaatuinen ihmiskoe, joka auttaisi entistä suuremman pahuuden suunnittelussa. Joskus kuulee arvion, että pommia ei haluttu pudottaa Tokioon jostain ”inhimillisestä” syystä. Näin ei ole, vaan ongelma oli, että Tokio oli jo lähes täysin tuhottu palopommeilla. Siksi pommi haluttiin pudottaa johonkin ehjänä säilyneeseen kohteeseen.

Miten tässä pahuuden mutkikkaassa labyrintissä voisi järkevästi suunnistaa? Yksinkertainen neuvo on: kieltäytymällä pahuudesta. Sillä on yleensä hintansa, mutta saman neuvon mukaan tuo hinta on koetettava maksaa, jos suinkin mahdollista. Ja tässä viimeistään pitää mainita kyynikot. Koulukuntahan tunnettiin jo Antiikin kreikassa. Kyynikko voi kokea vastustavansa pahuutta, mutta aivan selvästi kyynikot näyttävät kritisoivan pahasta kieltäytymistä. Koska se joko on turhaa, tai se johtaa juuri siihen pahaan jota kieltäytyjä koettaa välttää. Tai erityisen paheksuttavaa on, jos pahasta kieltäytyjällä on itselkäs sivumotiivi. Entä sitten? Joten: ovatko kyynikot sitten pahoja vai hyviä? Tässä vaiheessa lukijalle pitäisi jo olla selvää, että hyvän ja pahan kysymykset ovat erittäin monimutkaisia, ja yleensä niihin ei voi soveltaa logiikan lakeja.

Vihoviimeinen esimerkki. Kun natsi-Saksa oli hävinnyt sodan. Hitler antoi käskyn, että Ranskasta vetäytyvän armeijan piti tuhota Pariisi. Vastuussa ollut kenraali kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi pahasta, ja sehän on hyvä. Mutta nyt kyynikko korottaa äänensä ja sanoo, että kenraali halusi vain säästää joukkojaan. Kaupungin tuhoaminen olisi hidastanut vetäytymistä, ja siten aiheuttanut sekä välittömiä että välillisiä miehistötappioita. Kyynikon mielestä väärä motiivi mitätöi hyvän teon. Niinkö todella? En usko.

Yllytän kieltäytymään pahasta myös, vaikka motiivi olisi epäselvä. Suosittelen myös hyvyyden puolustamiseksi lyhyitä ja yksinkertaisia perusteluja, pitkät päättelyketjut eivät lopu koskaan. Meillä on synnynnäinen hyvän ja pahan taju. Luontaista logiikan tajua meillä kuitenkaan ei ole.

Pahuus on syvästi inhimillistä. Eläimet eivät ole pahoja eivätkä hyviä. Niiden taipumukset ovat syntyneet evoluutiossa menestymisen tarpeisiin. Ihmisillä on kuitenkin historiallinen perinne luokitella eläimet tai niiden taipumukset hyviksi tai pahoiksi. Pedot siis ovat pahoja, tai jopa julmia. Käytämme julma-sanaa, kun ne toimivat tehokkaasti ja määrätietoisesti. Esimerkkejä löytyy. Laumaeläimet eivät välttämättä suojele heikkoja tai sairaita yksilöitä. Kissaeläimet kiduttavat saalistaan. Karhut ja leijonat yrittävät surmata ylivuotiset pennut, joilla on toinen isä. Loiset elävät isäntiensä kustannuksella, ja jopa näännyttävät lopulta isännän.

Eläimillä tämä kaikki on tarkoituksenmukaista toimintaa. Ihmisen pahuuden muodot välittyvät kulttuurin kautta. Pahuus on kulttuurituote. Hyvä muistaa, vaikka kulttuuria toki arvostamme yli kaiken.

Mitä orkesterissa oikein tapahtuu?

Silloin tällöin törmää keskusteluun, missä ihmetellään sitä, mitä orkesterin johtaja tekee. Miten on mahdollista, että soittajat nappaavat tarkan tempon tahtipuikon heiluttelusta. Hiljattain eräässä keskusteluss pohdittiin, mitä suuressa orkesterissa tapahtuu, kun etäisyys kapellimestarin ja kauimmaisten soittajien välillä voi olla yli kymmenen metriä. Kun siis kapellimestari näyttää kriittisen kohdan, takarivin soittaja näkee kyllä viittauksen välittömästi, mutta kapellimestari kuulee hänen reaktionsa jopa yli 50 ms myöhässä. Ja musiikissa se on jo paljon. Joissain tempoissa se voi olla kuudestoistaosanuotin kesto – ja samaan aikaan nuotinnnoksessa voi olla sävelkulkuja, joissa on 1/16, 1/32 ja jopa 1/64-osanuotteja. Eli jos tuota huolta hieman täsmentää: miten on mahdollista soittaa musiikkia, jossa eri soittajien kuulemat sävelten kulkuaikaerot ovat suurempia kuin yksittäisten nuottien kestot. Tai toisella tapaa ilmaisten, muusikot kommunikoivat sävelin, mutta kommunikaatiomediassa esiintyvät häiriöt eli soittajien sijainneista määräytyvät äänen kulkuaikaerot eri soittajien välillä ovat suurempia kun välitetty ”koodi” eli musiikin sisältävät äänen vaihtelun ajat.

Naiivin fysiikan mukaan orkesterisoitto on siis mahdotonta. Toki fysiikka antaa työkalut laskea vaikka kynällä ja paperilla täsmällisesti, miten äänet etenevät ja mihin aikaan ne kuullaan eri puolilla orkesteria, mutta käytännössä tällainen laskenta on mutkikasta, ja ajatus että muusikot tekisivät tällaisia laskelmia aivoissaan reaaliajassa on outo. Ja pahempiakin ongelmia on: laskennalliset kulkuaikaerot johtavat periaatteellisiin ristiriitoihin, kun eri puolilla soittavat muusikot koettavat reagoida ääniin, joita tulee eri puolilta eri soitiryhmistä.

En tiedä osasinko ollenkaan kuvailla ongelmaa, joka tietenkään ei ole ongelma ollenkaan. Kokemuksesta tiedetään, että orkesterisoitto sujuu oikein hyvin, eivätkä muusikot koe tätä ongelmana. Niin, eivät he oikeasti edes ajattele sitä.

Aihepiiri on nykyisin minulle tuttu, sillä minulla on ollut joitakin vuosia ilo soittaa orkesterissa, Tervakaupungin puhaltajissa. Se on aika suuri soittokunta, parhaimmillaan viitisenkymmentä soittajaa. Niin että aivan kuin klassisessa sinfoniaorkesterissa, käytännöt on samat. On eri soitinryhmiä jotka soittavat omia stemmojaan, ja useimmat soitinryhmät jakautuvat vielä alastemmoihin. Ja ehdottomasti tarvitsemme kapellimestarin. Toki voimme periaatteessa soittaa itseksemme ilman kapuakin, mutta se ei olisi ollenkaan sama asia. Joten mihin kapua oikein tarvitaan? Eikö hänet voitaisi korvata suurella mekaanisella metronomilla?

Miten siis voidaan selittää, että orkesterisoitto onnistu niin hyvin? Fysiikka ei näytä tarjoavan helppoja selityksiä, pikeminkin se nostaa esiin jopa uusia periaatteellisia ongelmia, vaikka ne eivät ilmene käytännön tasolla. Parempi selitys löytyy aivotutkimuksesta eli neuropsykologiasta. Ja nyt pitää heti sanoa, että aivotutkimus ei tarjoa samalla tavalla laskentaan ja matematiikkaan nojaavia malleja. Tosin yksittäisen neuronin toiminta ymmärretään varsin hyvin, mutta siitä ei pystytä johtamaan neuroneista koostuvien suurempien järjestelmien toimintaa – nuo järjestelmät ovat jo aivan liian monimutkaisella tavalla kytkeytyneitä. Joten joudumme turvautumaan laadullisiin toiminnan kuvauksiin. Toki noita kuvauksia pyritään todentamaan ihmisen toiminnasta tehtyjen havaintojen ja erilaisten kokeiden avulla.

Joten yritän jotenkin hahmotella selitystä sille, miksi orkesterisoitto onnistuu, vaikka se näyttää yksinkertaisen fysiikan tasolla mahdottomalta. Aloitetaan helpoimmasta, eli orkesteri soittaa nuoteista. Esitettävä musiikki on siis kuvattu täsmällisesti, jokaisella soittajalla on oman stemmansa nuotit. Lisäksi kapulla on edessään partituuri, johon on koottu kaikki soitinstemmat. Kuulostaa hurjalta, koska noita stemmoja voi olla kymmenkunta.

Eli näin se sujuu. Kun soittajat ovat edes kertaalleen soittaneet kappaleen läpi, heillä on muistissaan musiikin kokonaishahmo, ja muistia tukemassa nuotit. Ei se sen kummempaa ole, kuuluisa kapellimestariguru Jorma Panula ohjeisti kerran orkesteriaan eräässä TV- dokumentissa: soittakaa vain, mitä lapuissa lukee.

Mutta onhan se soittaminen paljon enemmän. Jostain syntyy se musiikin taika, jossa nuottien läpitankkaamisen asemasta syntyy se maaginen oikea musiikki, joka saa mielemme sulautumaan siihen ja liikuttaa tunteitamme syvästi. Joten otetaan avuksi hieman neuropsykologiaa. Sen mukaan aivoissamme on erilaisia toiminnllisia kokonaisuuksia. Eräs niistä on itse: oma minuutemme, joka ohjaa toimintaamme, ja jonka kautta koemme kaiken mitä teemme ja mitä ympärillämme tapahtuu. Itsessämme on tunteita, toivoa, halua, tahtoa, aikomuksia. Se on meitä lähinnä, ja kuitenkin ja ehkä sen takia tiedämme siitä niin vähän. Tiedämme että sen tärkeimmät osat ovat muisti, jota on laajasti aivoissamme, talamus, joka käsittelee aistimuksemme ja päättää mikä on huomioitavaa, ja mantelitumake joka liittää aistimuksiimme tunteita. Itseä ohjaa etuaivolohko. Emme tiedä miten se sen tekee, mutta jos vamma tai sairaus vahingoittaa sitä, seuraukset ovat rajuja.

Tämä oli vaikea rasti, koetetaan helpompia. Kokemuksemme maailmasta järjestäytyy tuntemiseksi. Meitä ympäröi aistimusten maailma, ja aivoissamme se toimii maailman mallina. Aivoissamme on siis jatkuvasti aktiivinen maailman pienoismalli. Sen tehtävä on selittää ja ennakoida, mitä ympärillämme tapahtuu, ja ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tärkeä osa näitä malleja on peilisolut. Maailman malliin kuuluu neuroneja, jotka kuvaavat, tai oikeastaam  jäljittelevät maailman tapahtumia. Kun vaikka tapaamme jonkun ihmisen, aivoissamme aktivoituu peilisolujen muodostamana tuon ihmisen malli. Nämä ihmisten mallit ovat kytkeytyneitä niihin neuronirakenteisiin, jotka edustavat omaa itseämme. Siksi koemme toisen ihmisen ikäänkuin omana itsenämme. Siksi ymmärrämme toista ihmistä ja hänen tekojaan niin hyvin. Olemme sympatiaolentoja.

No niin, jokohan riitti. Syntyykö näistä osasista mitään järkevää orkesterisoiton selitystä. Aloitamme kapellimestarista. Hänen tehtävänään on tietenkin luoda musiikin tulkinta, eli se tapa jolla soitetaan. Se on hänen ammattitaitoaan, ja konserteissa käyvät ihmiset tietävät hyvin, kuinka ihmeen erilaisia nuo musiikin maailmat voivat olla. Ja sitten se enemmän tekninen osa. Kun kapellimestari astuu orkesterin eteen, soittajien aivoissa aktivoituu kapellimestaria kuvaava neuronimalli. Soittajan ei todellakaan tarvitse nähdä jokaista tahtipuikon lyöntiä tai käden nostoa tai muuta elettä. Hän tuntee ne itsessään, ikäänkuin osana omaa minää.

Hieman samalla tavalla soittajat kuulevat toisten soittajin soiton, ja osaavat liittää oman soittonsa sen elimelliseksi osaksi – tietenkin omien taitojen rajoissa. Kokemus on kahdensuuntainen. Jokainen soittaja tietää, kuinka valtavan paljon enemmän kokemista tarjoaa yhdessä soittaminen, verrattuna yksin soittamiseen. Ehkä yhteissoittoa luonnehtii myös näky, jonka useimmat ovat näheeet akvaariossa tai luontodokumentissa. Kuinka kalaparvi ui yhtenäisenä ja muuttelee suuntaansa hämmästyttävällä tarkkuudella, ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama olento. Nyt ymmärrämme, että jokaisen kalan aivojen peilisolut tuottavat tuon ilmiön. 

 

Unien tulkinta

Unet ja unien näkeminen on kiehtonut ihmiskuntaa jo muinaisina aikoina. Mitä ihmettä meille tapahtuu nukkuessamme? Mikä on se ihmeellinen maa, johon mielemme matkustaa ja missä se seikkailee nukkuessamme? Ihmetystämme syventää tuo unien maailman arvoituksellisuus. Samanaikainen tuttuus ja outous, ja unien epäloogisuus, joka kuitenkin noudattaa omia lakejaan, jotka uneksijan on vain hyväksyttävä. Meitä voi ihmetyttää myös unien tunnevoimaisuus, ahdistavuus ja pelottavuus. Ja joskus niissä on myös toiveikkuus ja ilo. 

Unia on pidetty enteinä ja ennustuksina, ohjeina ja varoituksina. Ne ovat viestejä henkien ja jumalten maailmasta, ja tulevien tapahtumien sanansaattajia. Ei siis mikään ihme, että unien tulkintaa on harjoitettu kautta aikojen, sekä ammattimaisesti että kansanomaisena pohdiskeluna. Mahtavilla hallitsijoilla on jopa ollut palveluksessaan unenselittäjiä. Mytologiat, kronikat, tarut ja uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät kuvauksia unista ja siitä, miten uniin on reagoitu. Vielä nykyaikanakin julkaistaan unien selitysoppaita, unikirjoja.  

Mutta mitä unet oikeasti tarkoittavat ja pitääkö ne ottaa vakavasti? Koetan vastata tähän kysymykseen tieteellisestä näkökulmasta. Kirjoitus perustuu asialähteisiin, sen tietopohja ei ole omaa keksintöäni. Lopussa annan kuitenkin myös jossain määrin spekulatiivisia vastauksin kysymykseen: mitä unet merkitsevät?  

Katsotaan siis, miten vakavat yritykset ymmärtää unia ovat kehittyneet. Koulussa psykologian opettajani selitti, että unet edustavat joko toiveita tai pelkoja. Tämähän kuulosti jo varsin järkevältä: siis ei mitään yliluonnollista elementtiä. Oli vain yksi ongelma: selitys ei vastannut omia kokemuksiani. Myönnän, että argumentti on hieman heikko, saatanhan olla epätyypillinen uniennäkijä. Joka tapauksessa, en ollut aivan vakuuttunut. Jäin etsimään parempia selityksiä. 

Pian kuulinkin sellaisesta. 1900-luvulla psykoanalyyttinen koulukunta suorastaan riehaantui unien selittämisestä. Sigmund Freud nimittäin esitti, että suurinta osaa ihmisen mielen sisällöstä ei voi tavoittaa tietoisen ajattelun kautta. Sen sijaan juuri unet näyttivät olevan portti tiedostamattomiin muistoihin. Freud julkaisikin vuonna 1899 teoksen Die Traumdeutung, eli ”Unien tulkinta” . Freud oli varsin innostunut aiheesta, ja hän työstikin siitä uusia versioita 30 vuoden ajan. Kirja otettiin alussa vastaan varovasti, mutta sen maine kasvoi vähitellen. Siitä muodostui jopa eräänlainen psykoanalyysin menetelmien ohjekirja, ja se nousi klassikon asemaan.  

Mitä tästä voisi ajatella nykytiedon valossa? Ensinnä, Freudin havainto, että voimme muistaa vai mitättömän osan kokemuksistamme, on oikea ja tavattoman tärkeä. Freud myös näytti uskovan, että muistimme on tarkka, kunhan muisto vain saadaan kaivettua esiin. Näin ei enää ajatella. Sen sijaan muistimme näyttääkin olevan kovin hatara ja epäluotettava. Jopa täysin todentuntuiset muistomme voivat olla pahasti virheellisiä. Entä mikä merkitys on Freudin kuvaamalla unien tulkinnan tekniikalla? Siinä ei nähdä enää tieteellistä arvoa. On jopa sanottu, että teos pitäisi lukea pikemminkin kaunokirjallisuuteen. 

Palataan siis takaisin lähtöruutuun. Unet kiehtovat edelleen vahvasti sekä tutkijoita että tavallisia ihmisiä, mutta mikä on niiden merkitys? Sen ymmärtämiseksi tarvitaan laajempi kuva aivotutkimuksesta. Yleisesti mielletään, että aivotutkimus pyrkii ymmärtämään, miten aivot toimivat, eli miten ne käsittelevät tietoa ja ohjaavat käytöstämme. Entä millainen on se koneisto, joka tätä toimintaa ylläpitää? Fysiologian tasolla aivot on mutkikkaalla tavalla rakentunut neuronien eli hermosolujen kokonaisuus. Ja jotta nuo neuronit voisivat toimia, tarvitaan paljon muutakin. Neuronien aktiivinen toiminta perustuu niiden aineenvaihduntaan, eli solujensisäisiin biokemiallisiin reaktioihin. Solut saavat verenkierron kautta ravintoa ja happea. Lisäksi aivoissa on valtava määrä neuroneja pienempiä tukisoluja eli gliasoluja, jotka neuronien ja verisuoniston ohella muodostavat aivojen fyysisen rakenteen.  

Ja on hyvä muistaa, että aivot toimivat muuhun elimistöön verrattuna todella suurella teholla. Aivot ovat vain kaksi prosenttia muun kehon massasta, mutta ne kuluttavat 20 prosenttia energiasta. Niiden aineenvaihdunta on siin hyvin intensiivistä - ja sillä on seurauksensa. 

Eräs tärkeimpiä ja tuoreimpia aivotutkimuksen löytöjä on aivojen lymfaattinen järjestelmä, se onnistuttiin kuvailemaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012. Koetan selittää asiaa lyhyesti. Kaikkialla elimistössämme toimii ns. lymfaattinen järjestelmä, ja muualla kehossamme se muodostuu imusuonistosta. Sen tehtävä on kerätä solujemme aineenvaihdossa syntyneet haitalliset sivutuotteet. Imuneste tihkuu veriplasmasta solujen välitilaan, ja huuhtelee nuo ainekset mennessään. Imusuonisto syöttää imunesteen takaisin verenkiertoon, joka kuljettaa haitalliset aineet hajotettavaksi. 

Aivoissamme ei ole varsinaista imusuonistoa. Aivokammioissa erittyy selkäydinnestettä, joka kulkeutuu myös solujen välitilaan ja huuhtelee mennessään neuronien haitalliset aineenvaihduntatuotteet. Imusuoniston asemasta nestettä kuljettavat gliasolujen muodostamat mikrorakenteet. Siksi tätä järjestelmää nimitetään joskus glymfaattiseksi systeemiksi. 

Glymfaattisen systeemin löytäminen on tärkeä edistysaskel. Eräät vaikeat aivosairaudet, kuten Alzheimerin tai Parkinsonin tauti, aiheutuvat ilmeisesti glymfaattisen systeemin häiriöistä. Jos aineenvaihduntatuotteita ei poisteta riittävän tehokkaasti, ne alkavat muodostaa aivoihin niiden toimintaa haittaavaa plakkia. Lääkärit koettavat kehittää keinoja glymfaattisen systeemin toiminnan tehostamiseksi. Puhutaan jopa ”aivopesukoneesta”, tässä se olisi siis poliittisesti neutraali hoitolaite, joka ei puuttuisi ajatteluumme. 

Entä miten tämä kaikki liittyy uniin? Selitys on mielenkiintoinen. Glymfaattisen systeemin toiminta aktivoituu unennäön aikana. Niin sanotun REM- unen aikana päivän myötä kasaantuneet plakit huuhtoutuvat selkäydinnesteen mukana verenkiertoon. Ilmeisesti on ollut tarkoituksenmukaista, että neuronit toimivat näillä kahdella perustavalla. Valveillaolon aikana pääpaino on mahdollisimman tehokkaassa tiedonkäsittelyssä, ja unen aikana pääpaino on aivojen puhdistuksessa. 

Ja nyt on aika vastata kysymykseen: mikä on unien sisällön merkitys. Ilmeisesti neuronien puhdistustoiminta on poikkeavaa neuronien aktiivista toimintaa, ja kaikki neuronien aktiivisuus tarvitsee dataa. Koska ihmisen nukkuessa aistien toiminta on estynyt, data pitää hakea muistista. Neuronit siis prosessoivat muistidataa, ja tuo prosessointi ilmenee meille erityisenä kokemuksena. Koemme näkevämme unta.  

Vielä pari huomautusta. Kysymys unien sisällön merkityksestä on ilmeisen mieletön. Neuronit käyttävät sellaista muistisisältöä, joka on helpoimmin saatavissa. Syystä tai toisesta. Unien sisällöllä ei ole sen syvempää merkitystä, sisältö valikoituu sen mukaan, miten kätevästi se toimii aivojen puhdistajana. 

Tämä selitys vastaa myös siihen, miksi unien sisältöä on yleensä vaikea muistaa. Prosessoinnin tuloksia ei ole tarkoituskaan tallentaa muistiin, uni säilyy lyhytkestoisessa muistissamme hetken, ja unohtuu muutamassa minuutissa. Toki joskus saatamme nähdä niin voimakkaan unen, ettei se millään unohdu. Yleensä on kysymys unen herättämistä voimakkaista tunteista, jotka saavat meidät toistamaan unta lyhytkestoisessa muistissamme niin kauan, että se synnyttää tallentumisessa tarvittavia muistijälkiä.

Eräs johtopäätös on joko lohduton – tai sitten uusia uria aukova. Unet eivät ole psykoanalyytikkojen toivoma runsauden sarvi ja tehokas työväline, vaan lähes sattumalta poimittua aivojen puhdistusainetta. Minkäänlainen mutkikas teoria ei auta toista ihmistä avaamaan aivojemme synkkiä salaisuuksia. Ehkä on lohdullista ajatella, että noita salaisuuksia ei edes ole – tai että ne ovat ainakin turvassa.