Mitä orkesterissa oikein tapahtuu?

Silloin tällöin törmää keskusteluun, missä ihmetellään sitä, mitä orkesterin johtaja tekee. Miten on mahdollista, että soittajat nappaavat tarkan tempon tahtipuikon heiluttelusta. Hiljattain eräässä keskusteluss pohdittiin, mitä suuressa orkesterissa tapahtuu, kun etäisyys kapellimestarin ja kauimmaisten soittajien välillä voi olla yli kymmenen metriä. Kun siis kapellimestari näyttää kriittisen kohdan, takarivin soittaja näkee kyllä viittauksen välittömästi, mutta kapellimestari kuulee hänen reaktionsa jopa yli 50 ms myöhässä. Ja musiikissa se on jo paljon. Joissain tempoissa se voi olla kuudestoistaosanuotin kesto – ja samaan aikaan nuotinnnoksessa voi olla sävelkulkuja, joissa on 1/16, 1/32 ja jopa 1/64-osanuotteja. Eli jos tuota huolta hieman täsmentää: miten on mahdollista soittaa musiikkia, jossa eri soittajien kuulemat sävelten kulkuaikaerot ovat suurempia kuin yksittäisten nuottien kestot. Tai toisella tapaa ilmaisten, muusikot kommunikoivat sävelin, mutta kommunikaatiomediassa esiintyvät häiriöt eli soittajien sijainneista määräytyvät äänen kulkuaikaerot eri soittajien välillä ovat suurempia kun välitetty ”koodi” eli musiikin sisältävät äänen vaihtelun ajat.

Naiivin fysiikan mukaan orkesterisoitto on siis mahdotonta. Toki fysiikka antaa työkalut laskea vaikka kynällä ja paperilla täsmällisesti, miten äänet etenevät ja mihin aikaan ne kuullaan eri puolilla orkesteria, mutta käytännössä tällainen laskenta on mutkikasta, ja ajatus että muusikot tekisivät tällaisia laskelmia aivoissaan reaaliajassa on outo. Ja pahempiakin ongelmia on: laskennalliset kulkuaikaerot johtavat periaatteellisiin ristiriitoihin, kun eri puolilla soittavat muusikot koettavat reagoida ääniin, joita tulee eri puolilta eri soitiryhmistä.

En tiedä osasinko ollenkaan kuvailla ongelmaa, joka tietenkään ei ole ongelma ollenkaan. Kokemuksesta tiedetään, että orkesterisoitto sujuu oikein hyvin, eivätkä muusikot koe tätä ongelmana. Niin, eivät he oikeasti edes ajattele sitä.

Aihepiiri on nykyisin minulle tuttu, sillä minulla on ollut joitakin vuosia ilo soittaa orkesterissa, Tervakaupungin puhaltajissa. Se on aika suuri soittokunta, parhaimmillaan viitisenkymmentä soittajaa. Niin että aivan kuin klassisessa sinfoniaorkesterissa, käytännöt on samat. On eri soitinryhmiä jotka soittavat omia stemmojaan, ja useimmat soitinryhmät jakautuvat vielä alastemmoihin. Ja ehdottomasti tarvitsemme kapellimestarin. Toki voimme periaatteessa soittaa itseksemme ilman kapuakin, mutta se ei olisi ollenkaan sama asia. Joten mihin kapua oikein tarvitaan? Eikö hänet voitaisi korvata suurella mekaanisella metronomilla?

Miten siis voidaan selittää, että orkesterisoitto onnistu niin hyvin? Fysiikka ei näytä tarjoavan helppoja selityksiä, pikeminkin se nostaa esiin jopa uusia periaatteellisia ongelmia, vaikka ne eivät ilmene käytännön tasolla. Parempi selitys löytyy aivotutkimuksesta eli neuropsykologiasta. Ja nyt pitää heti sanoa, että aivotutkimus ei tarjoa samalla tavalla laskentaan ja matematiikkaan nojaavia malleja. Tosin yksittäisen neuronin toiminta ymmärretään varsin hyvin, mutta siitä ei pystytä johtamaan neuroneista koostuvien suurempien järjestelmien toimintaa – nuo järjestelmät ovat jo aivan liian monimutkaisella tavalla kytkeytyneitä. Joten joudumme turvautumaan laadullisiin toiminnan kuvauksiin. Toki noita kuvauksia pyritään todentamaan ihmisen toiminnasta tehtyjen havaintojen ja erilaisten kokeiden avulla.

Joten yritän jotenkin hahmotella selitystä sille, miksi orkesterisoitto onnistuu, vaikka se näyttää yksinkertaisen fysiikan tasolla mahdottomalta. Aloitetaan helpoimmasta, eli orkesteri soittaa nuoteista. Esitettävä musiikki on siis kuvattu täsmällisesti, jokaisella soittajalla on oman stemmansa nuotit. Lisäksi kapulla on edessään partituuri, johon on koottu kaikki soitinstemmat. Kuulostaa hurjalta, koska noita stemmoja voi olla kymmenkuta.

Eli näin se sujuu. Kun soittajat ovat edes kertaalleen soittaneet kappaleen läpi, heillä on muistissaan musiikin kokonaishahmo, ja muistia tukemassa nuotit. Ei se sen kummempaa ole, kuuluisa kapellimestariguru Jorma Panula ohjeisti kerran orkesteriaan eräässä TV- dokumentissa: soittakaa vain, mitä lapuissa lukee.

Mutta onhan se soittaminen paljon enemmän. Jostain syntyy se musiikin taika, jossa nuottien läpitankkaamisen asemasta syntyy se maaginen oikea musiikki, joka saa mielemme sulautumaan siihen ja liikuttaa tunteitamme syvästi. Joten otetaan avuksi hieman neuropsykologiaa. Sen mukaan aivoissamme on erilaisia toiminnllisia kokonaisuuksia. Eräs niistä on itse: oma minuutemme, joka ohjaa toimintaamme, ja jonka kautta koemme kaiken mitä teemme ja mitä ympärillämme tapahtuu. Itsessämme on tunteita, toivoa, halua, tahtoa, aikomuksia. Se on meitä lähinnä, ja kuitenkin ja ehkä sen takia tiedämme siitä niin vähän. Tiedämme että sen tärkeimmät osat ovat muisti, jota on laajasti aivoissamme, talamus, joka käsittelee aistimuksemme ja päättää mikä on huomioitavaa, ja mantelitumake joka liittää aistimuksiimme tunteita. Itseä ohjaa etuaivolohko. Emme tiedä miten se sen tekee, mutta jos vamma tai sairaus vahingoittaa sitä, seuraukset ovat rajuja.

Tämä oli vaikea rasti, koetetaan helpompia. Kokemuksemme maailmasta järjestäytyy tuntemiseksi. Meitä ympäröi aistimusten maailma, ja aivoissamme se toimii maailman mallina. Aivoissamme on siis jatkuvasti aktiivinen maailman pienoismalli. Sen tehtävä on selittää ja ennakoida, mitä ympärillämme tapahtuu, ja ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tärkeä osa näitä malleja on peilisolut. Maailman malliin kuuluu neuroneja, jotka kuvaavat, tai oikeastaam  jäljittelevät maailman tapahtumia. Kun vaikka tapaamme jonkun ihmisen, aivoissamme aktivoituu peilisolujen muodostamana tuon ihmisen malli. Nämä ihmisten mallit ovat kytkeytyneitä niihin neuronirakenteisiin, jotka edustavat omaa itseämme. Siksi koemme toisen ihmisen ikäänkuin omana itsenämme. Siksi ymmärrämme toista ihmistä ja hänen tekojaan niin hyvin. Olemme sympatiaolentoja.

No niin, jokohan riitti. Syntyykö näistä osasista mitään järkevää orkesterisoiton selitystä. Aloitamme kapellimestarista. Hänen tehtävänään on tietenkin luoda musiikin tulkinta, eli se tapa jolla soitetaan. Se on hänen ammattitaitoaan, ja konserteissa käyvät ihmiset tietävät hyvin, kuinka ihmeen erilaisia nuo musiikin maailmat voivat olla. Ja sitten se enemmän tekninen osa. Kun kapellimestari astuu orkesterin eteen, soittajien aivoissa aktivoituu kapellimestaria kuvaava neuronimalli. Soittajan ei todellakaan tarvitse nähdä jokaista tahtipuikon lyöntiä tai käden nostoa tai muuta elettä. Hän tuntee ne itsessään, ikäänkuin osana omaa minää.

Hieman samalla tavalla soittajat kuulevat toisten soittajin soiton, ja osaavat liittää oman soittonsa sen elimelliseksi osaksi – tietenkin omien taitojen rajoissa. Kokemus on kahdensuuntainen. Jokainen soittaja tietää, kuinka valtavan paljon enemmän kokemista tarjoaa yhdessä soittaminen, verrattuna yksin soittamiseen. Ehkä yhteissoittoa luonnehtii myös näky, jonka useimmat ovat näheeet akvaariossa tai luontodokumentissa. Kuinka kalaparvi ui yhtenäisenä ja muuttelee suuntaansa hämmästyttävällä tarkkuudella, ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama olento. Nyt ymmärrämme, että jokaisen kalan aivojen peilisolut tuottavat tuon ilmiön. 

 

Unien tulkinta

Unet ja unien näkeminen on kiehtonut ihmiskuntaa jo muinaisina aikoina. Mitä ihmettä meille tapahtuu nukkuessamme? Mikä on se ihmeellinen maa, johon mielemme matkustaa ja missä se seikkailee nukkuessamme? Ihmetystämme syventää tuo unien maailman arvoituksellisuus. Samanaikainen tuttuus ja outous, ja unien epäloogisuus, joka kuitenkin noudattaa omia lakejaan, jotka uneksijan on vain hyväksyttävä. Meitä voi ihmetyttää myös unien tunnevoimaisuus, ahdistavuus ja pelottavuus. Ja joskus niissä on myös toiveikkuus ja ilo. 

Unia on pidetty enteinä ja ennustuksina, ohjeina ja varoituksina. Ne ovat viestejä henkien ja jumalten maailmasta, ja tulevien tapahtumien sanansaattajia. Ei siis mikään ihme, että unien tulkintaa on harjoitettu kautta aikojen, sekä ammattimaisesti että kansanomaisena pohdiskeluna. Mahtavilla hallitsijoilla on jopa ollut palveluksessaan unenselittäjiä. Mytologiat, kronikat, tarut ja uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät kuvauksia unista ja siitä, miten uniin on reagoitu. Vielä nykyaikanakin julkaistaan unien selitysoppaita, unikirjoja.  

Mutta mitä unet oikeasti tarkoittavat ja pitääkö ne ottaa vakavasti? Koetan vastata tähän kysymykseen tieteellisestä näkökulmasta. Kirjoitus perustuu asialähteisiin, sen tietopohja ei ole omaa keksintöäni. Lopussa annan kuitenkin myös jossain määrin spekulatiivisia vastauksin kysymykseen: mitä unet merkitsevät?  

Katsotaan siis, miten vakavat yritykset ymmärtää unia ovat kehittyneet. Koulussa psykologian opettajani selitti, että unet edustavat joko toiveita tai pelkoja. Tämähän kuulosti jo varsin järkevältä: siis ei mitään yliluonnollista elementtiä. Oli vain yksi ongelma: selitys ei vastannut omia kokemuksiani. Myönnän, että argumentti on hieman heikko, saatanhan olla epätyypillinen uniennäkijä. Joka tapauksessa, en ollut aivan vakuuttunut. Jäin etsimään parempia selityksiä. 

Pian kuulinkin sellaisesta. 1900-luvulla psykoanalyyttinen koulukunta suorastaan riehaantui unien selittämisestä. Sigmund Freud nimittäin esitti, että suurinta osaa ihmisen mielen sisällöstä ei voi tavoittaa tietoisen ajattelun kautta. Sen sijaan juuri unet näyttivät olevan portti tiedostamattomiin muistoihin. Freud julkaisikin vuonna 1899 teoksen Die Traumdeutung, eli ”Unien tulkinta” . Freud oli varsin innostunut aiheesta, ja hän työstikin siitä uusia versioita 30 vuoden ajan. Kirja otettiin alussa vastaan varovasti, mutta sen maine kasvoi vähitellen. Siitä muodostui jopa eräänlainen psykoanalyysin menetelmien ohjekirja, ja se nousi klassikon asemaan.  

Mitä tästä voisi ajatella nykytiedon valossa? Ensinnä, Freudin havainto, että voimme muistaa vai mitättömän osan kokemuksistamme, on oikea ja tavattoman tärkeä. Freud myös näytti uskovan, että muistimme on tarkka, kunhan muisto vain saadaan kaivettua esiin. Näin ei enää ajatella. Sen sijaan muistimme näyttääkin olevan kovin hatara ja epäluotettava. Jopa täysin todentuntuiset muistomme voivat olla pahasti virheellisiä. Entä mikä merkitys on Freudin kuvaamalla unien tulkinnan tekniikalla? Siinä ei nähdä enää tieteellistä arvoa. On jopa sanottu, että teos pitäisi lukea pikemminkin kaunokirjallisuuteen. 

Palataan siis takaisin lähtöruutuun. Unet kiehtovat edelleen vahvasti sekä tutkijoita että tavallisia ihmisiä, mutta mikä on niiden merkitys? Sen ymmärtämiseksi tarvitaan laajempi kuva aivotutkimuksesta. Yleisesti mielletään, että aivotutkimus pyrkii ymmärtämään, miten aivot toimivat, eli miten ne käsittelevät tietoa ja ohjaavat käytöstämme. Entä millainen on se koneisto, joka tätä toimintaa ylläpitää? Fysiologian tasolla aivot on mutkikkaalla tavalla rakentunut neuronien eli hermosolujen kokonaisuus. Ja jotta nuo neuronit voisivat toimia, tarvitaan paljon muutakin. Neuronien aktiivinen toiminta perustuu niiden aineenvaihduntaan, eli solujensisäisiin biokemiallisiin reaktioihin. Solut saavat verenkierron kautta ravintoa ja happea. Lisäksi aivoissa on valtava määrä neuroneja pienempiä tukisoluja eli gliasoluja, jotka neuronien ja verisuoniston ohella muodostavat aivojen fyysisen rakenteen.  

Ja on hyvä muistaa, että aivot toimivat muuhun elimistöön verrattuna todella suurella teholla. Aivot ovat vain kaksi prosenttia muun kehon massasta, mutta ne kuluttavat 20 prosenttia energiasta. Niiden aineenvaihdunta on siin hyvin intensiivistä - ja sillä on seurauksensa. 

Eräs tärkeimpiä ja tuoreimpia aivotutkimuksen löytöjä on aivojen lymfaattinen järjestelmä, se onnistuttiin kuvailemaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012. Koetan selittää asiaa lyhyesti. Kaikkialla elimistössämme toimii ns. lymfaattinen järjestelmä, ja muualla kehossamme se muodostuu imusuonistosta. Sen tehtävä on kerätä solujemme aineenvaihdossa syntyneet haitalliset sivutuotteet. Imuneste tihkuu veriplasmasta solujen välitilaan, ja huuhtelee nuo ainekset mennessään. Imusuonisto syöttää imunesteen takaisin verenkiertoon, joka kuljettaa haitalliset aineet hajotettavaksi. 

Aivoissamme ei ole varsinaista imusuonistoa. Aivokammioissa erittyy selkäydinnestettä, joka kulkeutuu myös solujen välitilaan ja huuhtelee mennessään neuronien haitalliset aineenvaihduntatuotteet. Imusuoniston asemasta nestettä kuljettavat gliasolujen muodostamat mikrorakenteet. Siksi tätä järjestelmää nimitetään joskus glymfaattiseksi systeemiksi. 

Glymfaattisen systeemin löytäminen on tärkeä edistysaskel. Eräät vaikeat aivosairaudet, kuten Alzheimerin tai Parkinsonin tauti, aiheutuvat ilmeisesti glymfaattisen systeemin häiriöistä. Jos aineenvaihduntatuotteita ei poisteta riittävän tehokkaasti, ne alkavat muodostaa aivoihin niiden toimintaa haittaavaa plakkia. Lääkärit koettavat kehittää keinoja glymfaattisen systeemin toiminnan tehostamiseksi. Puhutaan jopa ”aivopesukoneesta”, tässä se olisi siis poliittisesti neutraali hoitolaite, joka ei puuttuisi ajatteluumme. 

Entä miten tämä kaikki liittyy uniin? Selitys on mielenkiintoinen. Glymfaattisen systeemin toiminta aktivoituu unennäön aikana. Niin sanotun REM- unen aikana päivän myötä kasaantuneet plakit huuhtoutuvat selkäydinnesteen mukana verenkiertoon. Ilmeisesti on ollut tarkoituksenmukaista, että neuronit toimivat näillä kahdella perustavalla. Valveillaolon aikana pääpaino on mahdollisimman tehokkaassa tiedonkäsittelyssä, ja unen aikana pääpaino on aivoen puhdistuksessa. 

Ja nyt on aika vastata kysymykseen: mikä on unien sisällön merkitys. Ilmeisesti neuronien puhdistustoiminta on poikkeavaa neuronien aktiivista toimintaa, ja kaikki neuronien aktiivisuus tarvitsee dataa. Koska ihmisen nukkuessa aistien toiminta on estynyt, data pitää hakea muistista. Neuronit siis prosessoivat muistidataa, ja tuo prosessointi ilmenee meille erityisenä kokemuksena. Koemme näkevämme unta.  

Vielä pari huomautusta. Kysymys unien sisällön merkityksestä on ilmeisen mieletön. Neuronit käyttävät sellaista muistisisältöä, joka on helpoimmin saatavissa. Syystä tai toisesta. Unien sisällöllä ei ole sen syvempää merkitystä, sisältö valikoituu sen mukaan, miten kätevästi se toimii aivojen puhdistajana. 

Tämä selitys vastaa myös siihen, miksi unien sisältöä on yleensä vaikea muistaa. Prosessoinnin tuloksia ei ole tarkoituskaan tallentaa muistiin, uni säilyy lyhytkestoisessa muistissamme hetken, ja unohtuu muutamassa minuutissa. Toki joskus saatamme nähdä niin voimakkaan unen, ettei se millään unohdu. Yleensä on kysymys unen herättämistä voimakkaista tunteista, jotka saavat meidät toistamaan unta lyhytkestoisessa muistissamme niin kauan, että se synnyttää tallentumisessa tarvittavia muistijälkiä.

Eräs johtopäätös on joko lohduton – tai sitten uusia uria aukova. Unet eivät ole psykoanalyytikkojen toivoma runsauden sarvi ja tehokas työväline, vaan lähes sattumalta poimittua aivojen puhdistusainetta. Minkäänlainen mutkikas teoria ei auta toista ihmistä avaamaan aivojemme synkkiä salaisuuksia. Ehkä on lohdullista ajatella, että noita salaisuuksia ei edes ole – tai että ne ovat ainakin turvassa.

Miten köyhät kuolevat

Vietin Juhannusta Hailuodossa, ja majapaikkamme varustuksin kuului pieni kirjasto. Ja toisin kun yleensä tällaisissa tapauksissa, kirjasto oli hämmästyttävän korkeatasoinen. Poimin iltalukemisekseni George Orwellin (Eric Blair, 1903-1950) suomennetun esseekokoelman kun ammuin norsun (WSOY, 1984). Orwellista olenkin jo kirjoittanut (elämmekö unohdetun klassikon aikaa). Hän eli hyvin vaihtelevan elämän joka jätti syvät jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin. Valitettavasti tuo elämä katkesi kesken. 

Orwellin esseekokoelma osoittaa aivan uudella tavalla, kuinka tavattoman terävä ja monipuolinen kirjoittaja hän oli. Toki eräät esseet, jotka käsittelivät englantilaista kirjallisuutta ja älymystöä olivat kovin pitkiä ja perusteellisia, omat tietoni eivät oikein riittäneet niiden omaksumiseen – mutta ne olikin suunnattu brittiläiselle lukijakunnalle.

Eräs essee teki erityisen vaikutuksen: miten köyhät kuolevat. Se perustui nimittäin hänen omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1929 Orwell joutui hoitoon pariisilaiseen sairaalaan. Koska hän oli varaton, hän joutui hakeutumaan maksuttomaan, ja kuten osoittautui, laadultaan perin surkeaan hoitolaitokseen. Esseen alussa kuvataan sitä pitkällistä, piinaavaa ja nöyryyttävää kuulustelua, jonka hän joutui läpikäymään tullakseen hyväksytyksi sairaalaan. 

Sitten seurasi kuumeen mittaus, vaatteiden luovutus, kylpy haaleassa ja niukassa vedessä, pukeutuminen potilaiden yöpaitaan ja pitkä vaellus ilman tohveleita (jotka kuulemma oli lopussa) kylmän pihan poikki vuodeosastolle. Se oli suuri sali, riveittäin vuoteita, jotka olivat niin tiheässä, että potilas ulottuisi koskettamaan viereisessä vuoteessa lepäävää. Osastolle päästyään Orwell joutui vielä jonkinlaisen hoidon kohteeksi: hänet kupattiin, eli imettiin selkään lyödyistä haavoista verta. Kuppaus oli vakiotoimenpide kaikille uusille potilaille. Kun kupparit siirtyivät seuraava potilaan luo, he eivät mitenkään steriloineet tai edes puhdistaneet välineitään.  

Elämä sairaalassa oli lievästikin sanoen ankeaa. Ruokana tarjottiin yleensä vähemmän houkuttelevaa keittoa. Minkäänlaista yksityisyyttä ei potilailla ollut. Suuressa salissa saatettiin suorittaa brutaaleja ja vastenmielisiä toimenpiteitä. Potilailla oli hyvinkin erilaisia ja myös puistattavia vammoja ja sairauksia. Lääkärit tekivät päivittäin joitakin kierroksia salissa, vailla mitään näkyvää logiikkaa tai suunnitelmaa. Osa potilaista yritti huutamalla kutsua lääkäreitä luokseen, mutta heihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Monien potilaiden luona lääkärit eivät käyneet kertaakaan. Salissa vallitsi levoton ja meluisa tunnelma, ja kaikkialla leijaili kauhea löyhkä. Nähtävästi joillekin potilaille tehtiin myös epämääräisiä lääketieteellisiä kokeita.

Potilaita kuoli toistuvasti, ja eräs potilas oli ottanut tavakseen viheltää kovalla äänellä ja huutaa kuolleen potilaan numero – kaikki nimittäin tunnettiin vain numeroina. Eräänä aamuna hän vihelsi kovaa ja huusi numeron 57. Tuo potilas oli lähellä, ja Orwell kurottautui uteliaana istumaan nähdäkseen paremmin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta eurooppalaista. Entisenä siirtomaaviranomaisena hän oli nähnyt vain kuolleita aasialaisia, ja häntä järkytti kuolleen täysin valkeat kasvot.  

Vähitellen sairaalan luonne alkoi paljasta Orwellille. Tarkoitus ei ollut kovinkaan vakavasti saada potilaita paranemaan. Pikemminkin tällaiset sairaalat olivat paikkoja, joihin köyhät kerättiin kuolemaan. Tällainen hidas ja vastenmieliseltä näyttävä kuoleminen ei ollut mitään miellyttävää seurattavaa. Orwell myös toteaa ironisesti, että juuri tällaista kuolemaa uskovaiset toivovat omaksi osakseen. Tavallinen rukouskaava kun kuuluu: ”varjele meitä pahalta äkkikuolemalta”. 

Varakkaammat kuolevat toki hieman miellyttävämmin. Heille kun suodaan kotona kuolemisen edut: yksityisyyttä, puhtautta, ja parhaassa tapauksessa jopa lievittävää hoitoa. Tosin hoito saattoi tuohon aikaan olla myös suoneniskua, peräruiskeita tai oksettamista. Se tuskin paransi oloa, puhumattakaan parantamisesta.  

Orwell oli onnekas, vähitellen hän tunsi voimiensa palautuvan, hän selvästi alkoi parantua. Hän päätti karata sairaalasta välttääkseen mahdolliset hoitoyritykset.

Tällaista oli siis meno köyhien sairaalassa Euroopassa ja 1900-luvun alussa. Epäilemättä olot ovat parantuneet, rikkaissa maissa emme enää tapaa tällaisia sairaaloita. Mutta toisaalta, monissa köyhissä maissa köyhien osana voi edelleen olla kuolla juuri edellä kuvatulla tavalla.

Tästä kertomuksesta avautuu itselleni myös laajempia näkymiä. Miten eläimet kuolevat, jos ne eivät joudu ihmisen tai jonkun pedon tappamiksi? Emme ajattele tätä asiaa, sillä yleensä näemme vain terveitä eläimiä. Entä jos luonnossa elävä eläin vahingoittuu tapaturmaisesti tai sairastuu. Sen voimat vähenevät, eikä se pysty enää huolehtimaan itsestään tai puolustautumaan. Lopulta se tulee nokituksi, jyrsityksi tai revityksi. Se on kuitenkin nopeampaa kuin köyhän kuolema.

 

Luumupuun alla

Monet keksinnöt ja oivallukset nousevat arkipäivän havainnoista. Väitetään, että Newton keksi painovoiman nähtyään omenan putoavan puusta. Galileo kävi Venetsiassa telakalla, jossa rakennettiin gondoleja, ja teki muistiinpanoja kappaleiden kellumisesta. Mahdollisesti Arkhimedeen kuuluisa huudahdus Heureka! syntyi myös laivatelakalla, vaikka toisen tarinan mukaan hän kelluttikin itseään eli oli kylvyssä. Väitetään että Einstein testasi ajatuksiaan suhteellisuusteoriasta ajellessaan Zürichissä raitiovaunuilla. Siellä ne ovat sinisiä, kun taas Bernin raitiovaunut ovat punaisia – tarpeetonta nippelitietoa. Ja nippelitietoa on sekin, että hän ehkä ajelikin raitsikolla Bernissä, missä hän työskenteli patenttitoimistossa. Tieteen historiassa kerrotaan runsaasti tällaisia tarinoita. Ne ovat viihdyttäviä ja huvittavia, etenkin silloin, kun ideaan johtanut sattumus on aivan eri alalta – tai aivan outo. En tiedä, kuinka merkittävä tai yleinen tämä ilmiö on. Ehkä ne jäävät elämään tarinoina vain silloin, kun yhteydet ovat riittävän outoja.  

Itse pidän olennaisempana sitä, että yleensä idea ei ole kertaluonteinen mullistava läpimurto. Pikemminkin ideointi etenee sarjana enemmän tai vähemmän yhteen liittyviä vaiheita. Tällaista mallia sanotaan marjanpoimintamalliksi. Marjastaja suunnistaa kohti lupaavan suurta tai hyvältä näyttävää marjaa. Näin marjojen etsintä suuntaa marjastajan askelia vähitellen kohti aina vain parempia apajia. Tai sitten, kuten usein käy, parempaa apajaa ei löydykään, ja pitää etsiä kokonaan uudesta paikasta. Marjanpoimintamallia on käytetty erityisesti havainnollistamaan tiedonhakuprosessia.  

Mutta miksei se toimi laajemminkin. Ehkä ihmisen elämä ylipäätään etenee samaan tapaan, toisiaan seuraavina sattumuksina. Ja joskus ne tuntuvat jäsentyvän tunnistettavaksi kehityskuluksi. Silloin elämä tuntuu merkitykselliseltä. Tai, jos niistä ei muodostu mitään selvää hahmoa, ihminen tuntee ajelehtivansa vailla päämäärää. Tällaista kehityskulkua ei välttämättä tunnista heti. Ovathan tulevat tapahtumat vielä piilossa. Siksi elämän jäsentyminen voi syntyä myös jälkijunassa, hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Aiemmin mitättömät asiat saavatkin uuden merkityksen. Ihminen voi siis löytää elämälleen tarkoituksen tai tunnistettava hahmon yllättäen. Tai elämänkulku voi jopa jäsentyä moneen kertaan uudelleen. 

Usein on hyvä konkretisoida asioita. Kerron tapauksen itsestäni. Kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, lapsuudessani. Olin ehkä vasta menossa kouluun. Tapahtumavuotta en mitenkään pysty kiinnittämään. Olin oppinut varhain ja itsekseni lukemaan, ja luin kaikenlaista. Olin lukutoukka. Esimerkiksi Helsingin puhelinluettelon ”keltaiset sivut” eli palveluhakemisto oli tosi kiehtovaa luettavaa. Samoin luin läpi tietosanakirjojen osia, hakusana kerrallaan, etsimättä mitään eritystä. Romaaneja en lukenut, luultavasti en vielä ymmärtänyt romaanin ideaa. Saatoin tosin lukea muutaman sivun, mutta en ymmärtänyt, miksi nuo sivut oli kirjoitettu. 

Myös tapahtumapaikka on tärkeä. Muistomme ovat kokonaisvaltaisia ja monimutkaisia, ja niihin on kietoutunut eri aistimuslajien vivahteita. Siksi lähes unohtuneita ja hyvinkin vanhoja muistoja voi yllättäen nousta mieleen. Seuraavassa selostamani varhainen muistuma tapahtui isoäitini puutarhassa. Vietimme joskus muutamia kesäisiä viikkoja isoäidin luona. Hän asui vanhassa puutalossa Forssassa. Ja taloa ympäröi puutarha, joka oli kaupunkilaispojalle suorastaan paratiisi. Kukkien huumaavaa tuoksua, linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Marjapensaita ja hedelmäpuita. Tai sadepäiviä, jolloin oleskelin lasiverannalla ja kuuntelin sateen ropinaa peltikatolla. Minulla oli puutarhassa kaksi mieluisaa lueskelupaikkaa. Toinen oli suuren kiven juurella ja toinen luumupuun alla.

Isoäidin kirjahyllyssä oli todellinen aarre. Hän oli vuosien ajan tilannut ”Valitut Palat”- lehteä, ja oli tallettanut kaikki lehden numerot. Sain lukea noita lehtiä, ja se oli tietenkin tavattoman kiinnostavaa. Valitut Palat julkaisee amerikkalaisista lehdistä poimittuja kirjoituksia, jotka on käännetty, lyhennetty ja sovitettu ”suomalaisiin oloihin”. Nuo jutut olivat useilta eri aloilta: lehdestä löytyi muun muassa tiedettä, kuvauksia eri kansojen elämästä politiikkaa, psykologiaa, uskontoa, ja lyhyitä novelleja. Mukana oli yleensä myös ”kuukauden kirja”, eli muutaman kymmenen sivun lyhennelmä jostain maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta. 

Tiedettä ja tekniikkaa käsittelevät jutut kiehtoivat minua erityisesti. On tietenkin mahdotonta sanoa, syntyikö tuo kiinnostus Valittujen Palojen vaikutuksesta. Jotenkin ajattelen, että tällainen taipumus oli minussa jo olemassa. Sitä paitsi eräät asiat alkoivat vaivata minua. Ehkä kaikki, mitä tässä ”arvovaltaisessa ” lehdessä kirjoitetaan ei olekaan totta. Valitut Palat on amerikkalaiseen tapaan uskonnollisesti värittynyt. Useissa jutuissa esiin tuotu ajatus äärettömyydestä, ikuisuudesta ja ”iankaikkisesta elämästä” tuntui oudolta, sitä oudommalta, mitä enemmän sitä ajatteli. Sen ajattelu alkoi huimata päätä, ja lopulta se tuntui suorastaan kauhealta. Samalla tuntui, että jotain on väärin. Ei sitä asiaa näin pitäisi ajatella. Muistan hyvin, miten istuin lempikiveni juurella ja katselin sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. Vähitellen päädyin siihen, että hylkäsin koko jutun. Se, mitä pyhäkoulussa kerrottiin tai mitä kuulin radion hartausohjelmissa saattoikin olla vain tyhjänpäiväistä tunteilua, joka ei tähdännyt mihinkään. Tai ehkä sen tarkoitus oli kuulijan oman ajattelun hämärtäminen. Minua oli petetty, en vain ymmärtänyt, miksi. 

Muistan erityisesti erään artikkelin, jonka otsikko oli: ”miksi tiedemies uskoo Jumalaan”. Se tuntui tärkeältä, ja luin sen moneen kertaan. En tietenkään ajatellut, että minusta tulisi ”tiedemies”. Se tuntui aivan liian vaikealta. Luin kuitenkin kiinnostuneena, ja mitä enemmän luin, sitä hämmentyneemmäksi tunsin oloni. Otsikossa oli selvä kysymys, mutta miksi siihen ei vastattu? Ehkä kirjoittaja ei itsekään tiennyt! Mutta miksi hän sitten ylipäätään vaivautui kirjoittamaan? Otsikossa esitettiin myös selvä väite. Vasta aikuisena luin jostain, että väite ei olekaan totta, asiantila on jopa Yhdysvalloissa suorastaan päinvastainen. Koko artikkeli oli siis vailla mitään tietopohjaa.

Palaan nyt tuohon edellä esittelemääni marjanpoimintamalliin. Ja siihen, kuinka jo lapsena löysin ensimmäiset houkuttelevat marjat. Mutta jatko ei ollut mitenkään suoraviivaista. Mättäät köyhtyivät, ja jouduin aloittamaan aina uudestaan jostain uudesta paikasta. Nyt jälkikäteen voisin tietysti esittää kertomuksen tästä marjastusretkestä. Mutta en usko, että se olisi kiinnostavaa. Pikemminkin se olisi jonkinlaista jälkiviisastelua.

Kerron kuitenkin jotain, eli koetan selittää, mikä tällaisessa marjastuksessa on niin vaikeaa. Jo lukioikäisenä innostuin tietokoneista. En kuitenkaan ymmärtänyt niistä juuri mitään. Oltiin niin sanottujen asiantuntijoiden varassa, joista useimmat oli myös ihan pihalla. Kirjoitin ylioppilasaineen aiheesta, ja sain kai ällän, ei kovin vahvaa. Mutta muistan tuosta aineesta sen verran että olen syvästi häpeissäni. No nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa tekoälyn kanssa, taaskin asiantuntijoita riittää. Joten ei siitä työuran rakentumisesta mitään siistiä polkua tullut, ne löytyneet marjat oli joka kerralla enemmän tai vähemmän väärää lajia.

GOST, eli salainen veljeskunta

Otsikko näyttää oudolta, mutta se saa pian selityksensä. Aion myös kertoa salaisesta veljeskunnasta. Se ei oikeastaan ole kovin salainen. Olen vieroksunut viime aikoina levitettyjä kertomuksia salaliitoista. Mutta tähän veljeskuntaan ei liity mitään synkkiä tai pahantahtoisia tarkoituksia. Sen jäsenet eivät myöskään peittele jäsenyyttään. Siihen liittyminen on avointa kaikille, mutta se ei ole ilmaista, koska se edellyttää työtä ja vaivannäköä. Kuulun itsekin tuohon veljeskuntaan.

Ajatus tästä kirjoituksesta syntyi, kun kuuntelin tänään radiosta Elävä historia-sarjan osaa. Tuo osa käsitteli Suomen idänkauppaa. Jouduin itsekin siihen mukaan, kun siirryin valmistumiseni jälkeen ensimmäiseen työpaikkaani Strömberg Oy:lle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen idänkauppa alkoi vuonna 1950, ja se jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen asti. En tiedä, mistä tuo ajatus kahdenvälisestä eli bilateraalisesta kaupasta syntyi. Ehkä sen alkusyy oli Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset, jotka piti toimittaa raskaan teollisuuden tuotteina. Ehkä osapuolet kehittivät toimivaksi osoittautuneen yhteistyömuodon, ehkä Neuvostoliitossa oltiin tyytyväisiä toimitettujen tuotteiden laatuun, ja eräs syy saattoi olla Neuvostoliiton krooninen pula länsivaluutasta. 

Kyseessä oli siis virallisen määritelmän mukaan ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihtosopimus”. Suomen teollisuus halusi laajentaa vientimarkkinoitaan, mutta sopimuksen ongelma oli löytää Neuvostoliitosta riittävä määrä meitä kiinnostavia tuotteita. Eräs tuoteryhmä olivat teollisuuden raaka-aineet, ja erityisesti öljy. Toinen tärkeä ostokohde olivat aseet, ne olivat suhteellisen kalliita, ja niitä neuvostoteollisuus pystyi tuottamaan. Eräs merkittävä tuote oli Mig 21 bis- hävittäjä. Sitä pidettiin lännessä niin tehokkaana, että USA uhkasi Suomea kauppasaarrolla. Ilmeisesti Kekkonen onnistui jotenkin lepyttämään amerikkalaiset. Löytyi myös kuluttajia kiinnostava tuote: autot. Ohjelman toimittaja tunnisti hassun näköiset Ladat. No, toimittaja ei ollut vielä edes syntynyt, kun idänkauppaa käytiin. Lada ei ollut ulkonäöltään mitenkään erityinen, se vain edusti vanhempaa aikakautta. 

Neuvostoliitto oli nimittäin tilannut Italiasta autotehtaan, jonka toimitti Fiat. Lada on täysin sama auto kun Fiat 124A, itselläni on ollut juuri sellainen. Ladassa pyörät vain ovat hieman isommat ja maavara korkeampi – ymmärrettävistä syistä. Ennen idänkauppaa Suomessa vallitsi valuuttasäännöstely, eikä maahan saanut tuoda länsiautoja. Ladaa ennen teillämme liikkui neuvostoautoista Moskvits, Pobeda ja Volga. Näilläkin autoilla on länsimaiset juuret, niiden teknologia oli osa amerikkalaisten sodanaikaista tukea liittolaiselleen Neuvostoliitolle. Muistan, että lapsuudessani taksit olivat Pobeda-merkkisiä ja poliisiautot Volgia. Neuvostoliitossa arvostettiin enemmän Moskvitsia kuin Ladaa: se oli isompi, siinä oli tehokas moottori ja enemmän kromia.

Jouduin mukaan idänkauppaan, koska oma toimistoni suunnitteli sahojen automaatiojärjestelmiä, ja päämiehemme oli idänkaupan konkari: Valmet. Automaation toimituksissa ongelmana oli USA:n asettama korkean teknologian vientikielto Neuvostoliittoon. Saatoimme kuitenkin ohittaa sen: käyttämiämme minitietokoneita pidettiin jo vanhentuneina, ja niitä seuranneita 8 bitin mikroprosessoreita kielto ei koskenut. 

Idänkauppaan liittyi useita harhakäsityksiä. Yleisesti se sekoitettiin sotakorvauksiin ja ajateltiin, että Neuvostoliitto saneli meille halvat hinnat. Asia oli suorastaan päinvastoin, kaupoista sovittiin korkealla virkamiestasolla suurina kertaluotoisina erinä, ja hinnat asettuivat varsin tyydyttävälle tasolle. Ja koska kauppaerät olivat suuria, saimme merkittäviä säästöjä sekä tuotekehitys- että tuotantokuluissa. Toinen yleinen käsitys oli, että saatoimme myydä kätevästi heikkolaatuista tavaraa. Näin ei ollut, ja nyt pääsemmekin vihdoin otsikon aiheeseen.

Idänkaupan erityinen piirre oli, että emme päässeet asioimaan tuotteemme lopullisen käyttäjän kanssa. Sen sijaan vastapuolemme oli organisaatio nimeltä PROMMASHIMPORT. Se on lyhennys sanoista, jotka tarkoittavat ”teollisuuden koneiden tuontitoimisto”. Se hoiti koneiden ostot ulkomailta ja toimitti ne sitten asianomaisille tehtaille – joita ei ehkä vielä ollut edes olemassa. Organisaation edustajat tarkastivat tekniset piirustukset ja muut dokumentit, ja valvoivat laitteiden lopputestausta. Sitten tämän organisaation edustajat ilmoittivat, että suunnittelussa pitää noudattaa neuvostoliittolaisia GOST- normeja. Päällikkömme kauhistuivat. He ehkä näkivät kansainvälisen kaupan jonkinlaisena shakkipelinä, ja ajattelivat että tarkastaja oli tehnyt uhkaavan siirron. Ja myyntimiehet, jotka ehkä olivat olleet kauppaneuvotteluissa, kauhistuivat myös, he näkivät kaupan pelinä, jonka osapuolet koettavat nyhtää mahdollisimman paljon etuja itselleen. Ehkä heihin oli myös vaikuttanut neuvostopropaganda, joka asetti tavoitteeksi ”saavuttaa ja ylittää länsimaiden saavutukset”. 

En tuntenut sanaa GOST, ja pyysimme tarkastajaa nimeämään tärkeimpiä normeja. Sitten tietopalvelun ihmiset hankkivat nuo normit, ja käännätimme niitä suomeksi. Sana GOST tarkoittaa ”gosudarstvennyi standard” eli valtion standardi. Osoittautui, että normit olivat tutun oloisia, ilmeisesti suurin osa oli käännetty länsimaisista DIN- ja ISO- standardeista. Ei siis mitään erityistä. Normeja ei ”saavuteta ja ylitetä”, niitä vain noudatetaan. Muutenkin oli suuri helpotus asioida tarkastajien kanssa. He olivat useimmiten hyvin koulutettuja insinöörejä. Kuluimme samaan veljeskuntaan ja puhuimme samaa tekniikan ja luonnon lakien kieltä. Ja ymmärsin, että heilläkin oli paineita. Heidän esimiehensä olivat varmasti epäluuloisia. Tarkastajia yritettäisiin varmaankin huijata tai jopa lahjoa.

Eräät ostajan vaatimukset olivat hieman outoja. Tavarat piti pakata tukeviin puulaatikoihin ja niissä piti vielä olla vedenpitävä kansi. Ajattelimme, että vastaanottaja ehkä tekee tyhjistä laatikoista kesämökkejä. Tarkastaja selitti, että Venäjä on suuri maa. Jos rahtiosoite kirjoitetaan väärin tai kuormakirja hukkuisi, laatikot joutuisivat ehkä seisomaan jollain kaukaisella ratapihalla vuosikausia. Uskon kyllä tämän selityksen. Samalla olen varma, että laatikoista tehtiin lopulta myös kesämökkejä.

Idänkaupalla oli suuri vaikutus maamme teollisuuden kehitykseen, sitä ei ehkä oikein pystytä vieläkään arvioimaan. Kauppaa käytiin suurilla voluumeilla, kauppasopimus ulottui useiden vuosien ajanjaksolle, ja sen aikana osallistuva yritys sai maksuohjelman mukaiset rahasuoritukset, kumpikin valtio toimi rahaliikenteen takaajana. Usein toimittiin ihan avoimesti: ostaja haluaa jotain erityistä, ja myyjä saattoi sanoa että ei meillä sellaista ole, mutta kyllä voidaan tehdä. Suomessa tuotekehitysrahoitusta on ollut vaikea saada, ja tuotekehitys on usein ollut improvisoitua. Idänkauppa oli mahdollisuus tuoda siihen jatkuvuutta. Maailman ensimmäiset kaupalliset puhelinliikenteen digitaaliset runkoverkot otettiin käyttöön 1970-luvulla Moskovassa. Tunnen laitteen, olen ollut kesäteekkarina niitä testaamassa Lauttasaaressa. Varmaankin Nokia oli ollut selvillä, kuinka Moskovan puhelinverkko on ollut täysin tukossa, ja ehkä he ovat selittäneet, että heillä olisi siihen kätevä ratkaisu. Myöhemmin Nokia toimitti myös useita tietokoneohjattuja DX 200 puhelinkeskuksia Neuvostoliittoon. Jonkinlainen idänkaupan huipentuma ja myös loppumerkki oli, kun Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov soitti valtiovierailulla Nokian ensimmäisellä kännykällä Moskovaan. 

Kun myöhemmin siirryin uuteen työpaikkaani tutkimuslaitokseen, liityin samalla myös uuteen veljeskuntaan. Minusta tuli vähitellen tieteentekijä. Ensin se tuntui oudolta, siihen oli vaikeaa tottua. Mutta toisaalta, minulla oli pohjalla hyvä koulutus, kysymys oli vain itseluottamuksesta. Vähitellen se palautui, ryhdyin kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleita ja aloin käydä konferensseissa pitämässä esitelmiä. Ja huomasin, että minut otettiin lämpimästi vastaan. Ihan sama mistä tulet ja mitä kieltä puhut, kunhan vain olet mukana toimimassa yhteisten tavoitteiden eteen. Ja kun muutaman vuoden kuluttua olin mukana Suomen avaruusohjelmassa, sama jopa tuplaantui. Jouduin osallistumaan sekä tiedemiesten että insinöörien kokouksiin. Tapasin myös monia ”tuplaveljiä”: huipputiedemiehet osoittautuivat usein samalla päteviksi insinööreiksi.