Himanen, tieteenteko ja konsulttietiikka

Ei, en edes uneksi lukevani Himasen ja kumppaneiden ”tutkimusta”. Useat minua tässä asiassa pätevämmät ihmiset ovat jo kirjoittaneet siitä arvioita ja referaatteja - joten tiedän, mitä siellä suunnalla on luvassa. En siis ole motivoitu käyttämään aikaani teoksen lukemiseen. Mutta näköjään olen kuitenkin motivoitunut kirjoittamaan asiasta. Olisiko tässä jokin ristiriita? Ehkä ei kuitenkaan. Sillä on näköjään niin, että ”himasgate” ilmiönä houkuttelee esiin oivalluksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä, kuin kohun keskiössä olevan kirjoitelman kovin höttöiseksi arvioitu sisältö.

Katsotaanpa ensin, mikä on tilanne. Pääministerillä oli hyviä aikomuksia. Hän ajatteli tilaavansa tärkeän analyysin ja puheenvuoron johtavilta tutkijoilta. Mutta kaikki meni suorastaan karmealla tavalla pieleen. Jopa hankintaprosessi ja tutkimuksesta maksettu mieletön hinta kyseenalaistettiin. Ja kun tuloksetkin sitten osoittautuivat vähemmän häikäiseviksi, soppa paloi lopullisesti pohjaan.  Koko jupakka osoitti, että meillä  poliittinen ymmärrys ja todellisuudentaju ovat vieraalta planeetalta. Niitä ei koskaan kannattaisi lähteä testaamaan realiteetteja vastaan. Hyvänä tarkoituksena oli varmaan tuottaa positiivinen imagovaikutus skaalalla +20/100, mutta saatiinkin negatiivinen tulos -100/100.

Mutta tarkoitus ei nyt ole hutkia onnetonta pääministeriä, se olisi koulukiusaamista. Kyllä tässä voitaisiin pikemminkin tuulettaa tiettyjä yleisiä käsityksiä tutkimuksen tekemisestä ja asiantuntijuudesta. Ensinnäkin: tieteen eturintama ei oikeastaan koskaan voi olla laajalle yleisölle suunnatuissa tilaustutkimuksissa. Tiede edistyy vertaisyleisölle suunnatuissa töissä, joissa on ihan oma kielenkäyttönsä, omat ja tarkoin kontrolloidut metodit, ja omat fooruminsa. Olkoonkin että tämä kuulostaa kamalan elitistiseltä. Ja näin lienee myös yhteiskuntatieteissä, vaikkakin siellä kielenkäyttö pinnallisesti katsoen onkin lähellä yleistajuista virastokieltä. Joten, hyvät tohtorit ja professorit, jotka moititte julkaisua uuden tieteellisen tiedon puuttumisesta. Missä maailmassa oikein elätte? Luulitteko tosiaan, että näin tiedettä tehdään? Ei tämä tutkimus ole tarkoitettu sen paremmin opinnäytetyöksi kuin eturintaman tieteelliseksi paperiksi!

Toinen sivallus menee sitten tutkimuksen tekijöille. He joutuivat kieltämättä kohtuuttoman ja varsin yksituumaisen moiteryöpyn kohteeksi. Koska asia politisoitui. Mutta miten he puolustautuivat? Lyhyesti sanoen: he taantuivat ja heittäytyivät lapsellisiksi. He vetosivat auktoriteettiinsa: me olemme huippuja, me olemme arvostettuja, me olemme tunnustettuja. Joten ei meitä saa arvostella!! Voi hyvä ihme! Sovittaisiinko jatkossa, että sekä kritiikki että siihen vastaaminen perustuvat vain tehtyyn työhön, eivät henkilökuvaan tai vaikka kaulaliinan taiteelliseen asetteluun.

Jos tutkimus ei ollut eturivin tiedettä, mitä se oli? Kriitikot ovat arvuutelleet: pamfletti, tietokirja, vai konsulttiraportti? Minusta se on pamfletiksi ja jopa tietokirjaksi liian laaja. Joten kyseessä on lähinnä konsulttiraportti. Konsultin työt ovatkin tutkijoille varsin tuttuja. Moni professori hankkii laihan ruisleipänsä päälle mehevän viipaleen parmankinkkua tekemällä konsultointihommia. 

Onko hommassa sitten jotain väärää? Ei välttämättä, mutta asia ansaitsee myös kriittisen tarkastelun. Menestyvä konsultti pyrkii pitämään tuntilaskutuksen korkeana ja asiakkaan tyytyväisenä. Tämä ei välttämättä ole mahdoton yhtälö. Korkea tuntilaskutus viittaa arvostettuun konsulttiin, ja auttaa asiakasta hyväksyttämään ostamansa työn esimiehillään / sidosryhmällään. Viittaus himasgateen ei tässä kohdalla olekaan sattumaa.

Konsulttien rooli politiikassa ja hallinnossa on lyhyessä ajassa kasvanut merkittävästi. Asiaan on kiinnitetty huomiota, ja siitä on julkaistu myös kriittinen kirja. Himasgate heijastaa hyvin ilmiötä, se on selvästi yksi konsulttidemokratian ilmenemismuodoista.

Asialla on myös synkkä puolensa. Menestyvän konsultin toimintaohje on nimittäin tiukasti asiakasrajapinnassa. Siksi konsultti haistelee, minkälaisen raportin ja mielipiteen asiakas haluaa, ja tuottaa sitten juuri sitä, mitä häneltä odotetaan. Selvästi näin on toimittu käsillä olevassa skandaalissa. Mutta jos konsultit esiintyvät samalla myös tiedemiehinä, heidän tulisi huomata ristiriita tiedemiehen vakaumukseen nähden - sehän asettaa totuuteen pyrkimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ei Sokrateskaan turhan takia tullut myrkytetyksi.

Tiede - herkkä mutta sitkeä kulttuurin kukka

Lehdistössä on tuotu esiin korkeiden viranomaisten ja poliitikkojen väheksyvä asenne tieteeseen. Tutkimustuloksista poimitaan päättäjiä miellyttäviä detaljeja piittaamatta niiden merkityksen kannalta olennaisesta taustatiedosta, ja ohitetaan surutta epämiellyttävät faktat. EU- komissaari varoittaa tutkimustiedon lukemisesta. Pääministeri ohjailee määrältään kohtuuttoman tutkimusrahoituksen tuttavalleen, korvaten vertaisarvioinnin poliittisella harkinnalla. Ja hallitus haluaa varata rahoituspotin tukemaan hallitukselle mieluista tutkimusta.

Tämä on hirmuista ja jopa pelottavaa. Koska tiede on jotain hyvin tärkeää. Valistuksen kaudella ja sen hedelmänä syntyneellä teollisella ajalla tieteestä tuli modernin valtion tunnusmerkki ja jopa osa sivistystä. Tieteen nähtiin tuottavan tärkeitä teknisiä ja lääketieteellisiä sovelluksia – ja jopa ihmisyhteisöt ja talous muuttuivat tieteellisen tutkimustyön kohteiksi.

Tiede on kuitenkin paradoksi. Tiedejärjestelmän ylläpitoa ja rahoitusta perustellaan tieteen hyödyllä. Tieteen kyky edistää hyvinvointia ja suunnata yhteiskunnan kehitystä on yleisesti hyväksytty fakta. Mutta paradoksi on tässä: hyväksymme tieteen hyödyllisyyden yleisenä puitteena, mutta kun mennään yksittäisten tutkijoiden ja hankkeiden tasolle, hyödyn korostaminen korruptoi ja lamauttaa tiedettä. Tiede näyttää toimivan parhaiten autonomisena, sisäisesti ohjattuna, ja silloin, kun se toimii omien intressiensä ohjaamana. Tässä suhteessa se muistuttaa hämmästyttävästi toista kulttuurin elementtiä – taidetta.

Vaatimus autonomisesti toimivasta tieteestä ei ole ristiriitainen. Se ei kiistä tiedon merkitystä tiedon tuottamisen ohjauksessa. Kysymys on siitä, että tieteellinen intressi suuntautuu monimutkaisen kulttuurisen ja sosiaalisen motivaatiorakenteen ohjaamana. Tämä rakenne on monelta osin tiedostamaton. Sitä on vaikea pukea kielelliseen muotoon, puhumattakaan sen pukemisesta välittömien hyötyvaikutusten kuvaukseksi. Meillä on kuitenkin syytä uskoa, että tämä vaikeasti kuvattava motivaatiorakenne on toimiva. Ehkä voimme lähestyä sitä negatiivisten esimerkkien kautta.

Galileon päivien jälkeen vallanpitäjät ovat olleet varovaisia tieteen suitsimisessa. Kirkko kun sai siinä pahasti näpeilleen ja menetti suuren osan uskottavuuttaan. Tiedämme kuitenkin muutaman varottavan poikkeuksen: natsien hallitseman Saksan ja Neuvostoliiton. Valtion diktatuuri johti molemmissa maissa tiedemiesten joukkopakoon tai joutumiseen vangituiksi tai surmatuiksi. Saksassa tiedemiehiä alettiin vainota aluksi rodullisin perustein. Neuvostoliitossa vaino perusteltiin enimmäkseen poliittisesti, mutta siihen liittyi myös proletaarinen epäluulo koulutettujen asiantuntijoiden lojaalisuutta kohtaan. Henkilötasolle ulottuva vaino johti molemmissa maissa tieteellisen suorituskyvyn laskuun, koska valtiot menettivät lahjakkuusreservejään.

Suoraa vainoa lamauttavampaa ja salakavalampaa voi kuitenkin olla sellainen tieteen tekemisen kontrolli, joka ilmenee tieteen tavoitteiden asettamisena ulkopuolelta käsin. Tavoitteita olivat Saksassa arjalaisen rotuopin tukeminen ja rotuopin sovellusten kehittäminen. Biotieteet ja lääketiede korruptoituivat irvokkaiksi rotu- ja yli-ihmisprojekteiksi. Neuvostoliitossa tieteen tuli palvella aatetta, ja sen metodiikan tuli olla joko yhteensopiva ”dialektisen materialismin” kanssa, tai peräti siitä kehitelty.

Ulkoa päin tuleva tavoitteiden asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit. Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai osoittamalla tutkimusasetelman hedelmättömyyden. Tiukassa poliittisessa ohjauksessa lähtökohtien arvostelu ei kuitenkaan ole mahdollista. Siksi joudutaan myös toiseen ulkoisen kontrollin muotoon: tiedon kriteerien kontrollointiin. Yleensä silloin nostetaan esiin vetoaminen kanonisoituun auktoriteettiin eli aiemmin tehtyyn tutkimukseen, joka on tukenut hyväksyttyjä tavoitteita. Auktoriteetilla on eniten vaikutusta aloilla, joilla teorioiden todentamiseen ei voi soveltaa loogis-matemaattisia menetelmiä: historiantutkimus, humanistiset tieteet ja taloustiede. Neuvostoliitossa matematiikka ja fysiikka olivatkin vähiten kontrollin turmelemia tieteenaloja.

Natsien ja Neuvostoliiton harjoittama tieteen kontrolli romahdutti näiden valtioiden tieteellisen tason hämmästyttävän nopeasti ja perusteellisesti. Natsien hallintoa kesti vain kymmenisen vuotta, mutta Saksa menetti – ehkä pysyvästi – asemansa tieteen ja teknologian johtavana maana. Neuvostoliitto kesti pidempään. Eräs arvio on, että tieteen korruptointi korruptoi koko Neuvostoliiton ja joudutti sen loppua.

Tieteen tilanne on kuitenkin kaiken kaikkiaan lohdullinen. Tieteen ulkopuolelta tuleva kontrolli on pystynyt hidastamaan tieteellistä edistystä vain poikkeustilanteissa ja tilapäisesti. Näyttäisi siltä, että tieteen sisäiset käytännöt ovat vahvat ja tiede on hyvin rokotettu kontrolliyrityksiä vastaan. Tämä pätee suuressa mittakaavassa ja keskiarvona. Mutta tieteelle tulee sallia mahdollisuus myös erehdyksiin ja harhapolkuihin.

                               --- 

Tieteen asema on nyky-yhteiskunnassa keskeinen. Tieteen olemuksen ja kehityksen pohtiminen auttaa myös ymmärtämään, miten yhteiskunta, talous ja teknologia kehittyivät nykymuotoonsa. Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Filosofiaa, idiootti !

Helsingin sanomissa (11.3.2013) kiinnitettiin huomiota kouluopetuksen ongelmaan. Himas-skandaalin arveltiin nakertaneen filosofian statusta. Pahempaa on, että oppilaat eivät halua opiskella filosofiaa kirjoittaakseen siitä ylioppilaskirjoituksissa esseen – vaan terveystietoa! Koska filosofia on muka vaikeaa ja terveystieto muka helppoa. Mutta oppilaathan todella ovat oikeassa! Jos tällainen porsaanreikä tarjotaan, miksi sitä ei sitten käytettäisi? Joten jos asiantilaa pidetään huolestuttavana, suunnattakoon kritiikki sinne, missä se on paikallaan. Tyhmiä eivät ole oppilaat, vaan ylioppilastutkinnon suunnittelijat.

Kyllä minäkin olen huolissani filosofian heikosta arvostuksesta. Mutta koska en pidä koululaisia tyhminä, vaadin porsaanreiän tukkimista. Kysymys ei ole ollenkaan siitä, että filosofia on yleissivistävä aine, jota olisi hyvä tuntea. Kysymys on ajattelun taidoista, joita voidaan opettaa. Ja kysymys on vielä enemmästä: siitä, miten osaamme suhtautua tietoon ja siitä tehtyihin erilaisiin tulkintoihin. 

Filosofiasta ajatellaan herkästi, että se on jäänne muinaisuudesta. Mutta mielikuva on väärä. Filosofia on tärkeämpää kuin koskaan, koska tiedosta tulee yhä tärkeämpi vaikuttaja, ja tiedon määrä lisääntyy jatkuvasti. Samalla lisääntyy tiedon tarve, ja tiedon kanssa työskentelevien ja sitä hyödyntävien ihmisten lukumäärä. 

Ja nyt sanottakoon, että olen täysin tietoinen siitä, etten ole mikään ammattifilosofi. En oikeasti väitä tietäväni, mitä filosofia on tai millaista sen opetuksen pitäisi olla. Ja minusta se on hyväksi, emme silloin jumitu toisarvoiseen saivarteluun. Joten ehdotan, että filosofian opetus uudistetaan vastaamaan paremmin yhteiskunnan muuttuneita tarpeita. Tällainen oppiaine vetäisi luonnostaan oppilaita puoleensa ilman ylimääräisiä keppejä tai porkkanoita. Sen tulisi olla kriittisyyteen kannustava ja monipuolisesti eri näkökulmia käsittelevä.

Kurssin alussa olisi kulttuurihistoriallinen jakso, eri oppineita ja heidän ideoitaan valaiseva.Tähän liittyy myös maailmankuvan muutokset ja sen eri variaatiot. Historiallinen osuus voisi kuitenkin olla nykyistä suppeampi.

Tiede, metafysiikka ja filosofia muodostavat vielä nykyäänkin tiukasti yhteenkietoutuneen kokonaisuuden. Tätä voidaan käsitellä tietoteorian ja tieteenfilosofian kautta. Myös teknologian rooli tässä prosessissa tulee huomioida. Tieteellisen tiedon muodostumisen prosessi ja tiedon arviointi on syytä käsitellä erityisen tarkasti. Eri julkaisukanavien toimintatavat ja roolit tehdään tutuiksi. Samoin tiedon tulkinta ja yhteiskunnallinen ja poliittinen käyttö. 

Tieteen käytännöt ylittävät tieteenalojen rajoja, ja ovat eri aloilla pääpiirteissään samankaltaisia. Silti on syytä esitellä tieteenalojen kartasto. Kysymykset moni- ja poikkitieteellisyydestä ovat erityisen kiinnostavia.

Filosofiaan kuuluu perinteisesti myös etiikka, kysymykset oikeasta ja väärästä, sekä kaiken tarkoitusta käsittelevät eksistentiaaliset kysymykset. Näitä asioita on käsiteltävä jo filosofisen perinteen takia, ja koska ihmiset joka tapauksessa etsivät niihin vastauksia. Myös uskonnot esittävät filosofisia ja eksistentiaalisia ideoita. Rajaus siihen suuntaan on kuitenkin tehtävä. Uskontojen tarkempi esittely on laajuussyistä parempi siirtää toiseen oppiaineeseen.

Mikä olisi oikea nimi tällaiselle oppiaineelle? Jos ”filosofia” tuntuu pölyttyneeltä ja viime tapausten valossa helposti kyseenalaistettavalta, voitaisiin toki keksiä kuvaavampi ja ajanmukaisempi nimitys.

Kerrataan. Uudistettu filosofian oppiaine käsittelee seuraavia kysymyksiä: miten ihminen voi tietää, mistä tietoa saadaan, miten tietoon voi luottaa, kertooko tieto meille oikean ja väärän eron, ja miten tietoa voi ja pitää soveltaa. Nämä kysymykset eivät ole helppoja. Ei tiede eikä filosofia voi antaa niihin lopullisia vastauksia. Mutta juuri näiden asioiden pohtiminen on olennaista.