Insinöörin röntgenkatse

Ehkäpä on niin, että kun alkaa opiskella teknisiä tieteitä, on syytä hankkia paksu nahka - tai sitten ala sopii luonnostaan paksunahkaisille. Siinä puuhassa joutuu peitellyn ylenkatseen kohteeksi. Kukaan ei toki sano että oletpa tyhmä kun rupeat insinööriksi. Pikemminkin vihjaillaan että insinöörit on kyllä ylifiksuja, mutta niiden empatiakyvyssä on jotain vikaa. Ja että sehän sopii, jos ei ole taipumusta luoville aloille. Kirjallisuudessa ja elokuvissa törmää insinöörityyppeihin. Tarvitseeko edes sanoa, etteivät nuo tyypit ole kovin mukavia.

Mutta mitäpä siitä, itse olen jo parkkiintunut. Joskus pohdin kyllä, onko insinööriviha erityisen silmiinpistävää Suomessa. Meillähän esiintyy myös merkonomivihaa, juristivihaa, nörttivihaa, ja viime aikoina muotiin tullutta taiteilijavihaa. Olisivatko nämä vain muunnelmia kaunaisuudesta, joka lasketaan kansanluonteeseen?

Kansanluonne ei oikeastaan ole mukava käsite, siitä on vain askel muunlaiseen ihmisryhmiä diskriminoivaan ajatteluun. Se on samaa kategoriaa insinöörivihan ja merkonomivihan kanssa. Sen sijaan että etsisi argumentteja jonkun ennakkoluulon kumoamiseksi, voisi olla viisaampaa jättää tällainen pohdinta kokonaan omaan arvoonsa. Sen verran voisi todeta, että tunnettu amerikkalainen kulttuurintutkija Richard Florida lukee luoviin luokkiin muun muassa juristit ja insinöörit. Eikä hänen tarvitse edes perustella luokitustaan, ilmeisesti se on rapakon takana selvää.

Voisi kyllä pohtia, mistä lähteistä nuo insinöörikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat alun perin pulpunneet. Luulen että siihen on ainakin pari syytä. 1900-luvun hirvittävät sodat, ydinaseuhka, ja 2000-luvulla voimistunut ekologinen tietoisuus ovat ruokkineet teknologiaan kohdistuvaa epäluuloa. Toinen tekijä saattaa olla humanistien ja luonnontieteilijöiden välinen kulttuurikuilu, jonka C.P. Snow teki tunnetuksi kirjoituksessaan "The two cultures and the scientific revolution" jo vuonna 1959.

Kolmanneksi syyksi voisin lukea vastareaktion tai kyllästymisen edistykseen. Teknologiaan liitetty edistyksen käsite ei välttämättä ole akateemisen kulttuurikeskustelun luoma, varmaan se syntyi aivan luonnostaan viktoriaanisena aikana ja sen jälkeen, teknologian tuottaman hyvinvoinnin jatkuvasti kasvaessa. Kun nyt kuulee väitteitä, ettei teknologia enää pysty synnyttämään hyvinvointia (väite. jota ei ole syytä purematta niellä), luonnontieteen ja teknologian kritiikki todennäköisesti yltyy.

Jos uskoo valistuksen ideaan (vaikka ei edistykseen haluaisi uskoakaan), niin ennakkoluuloja pitää vastustaa tiedolla. Julkisen keskustelun heikko tiedon taso selittää osan ennakkoluuloista. Olen jollain lailla aavistavinani, että kansalaisten käsitys teknologiasta ja insinööritieteistä on kovin suoraviivainen. Teknologian ajatellaan olevan luonnontieteiden yksinkertaistettu sovellus. Ja jos luonnontiede nojaa matematiikkaan, joka tarjoaa varmoja todistuksia, tekniikan ongelmien pitäisi olla helposti ratkaistavissa, jos vain oikeasti halutaan. Ja siitä taas seuraa teknisen sivistyneistön ja luonnontieteilijöiden syyllistäminen.

Kansalaiset siis vaativat teknologialta ehdotonta varmuutta ja turvallisuutta. Ikään kuin insinööreillä olisi koulutuksen kautta hankittu panoptinen röntgenkatse, joka yhdellä vilkaisulla näkee teknologisten järjestelmien ongelmat pohjamutia myöten.

Voi kun olisikin.

Alas tieteen popularisointi

En pidä käsitteestä "tieteen popularisointi". Jokin siinä asiassa särähtää pahemman kerran. Jokin on siinä kerta kaikkiaan pielessä.

Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.

Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.

Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.

Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.

Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.

Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.

Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.

Fukushimasta et selviä kuivin jaloin

Japanin Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus koskettaa ihmisiä laajalti, paljon laajemmalti kun kuvittelemmekaan. Kukaan ei selviä siitä kuivin jaloin.

Ensimmäiseksi menettävät kasvonsa suoraan vastuulliset tahot. Alkaa käydä täysin selväksi, että voimalayhtiö Tepco on aikanaan hankkinut alueelle sopimattoman voimalatyypin, eikä ole edes jälkikäteen parantanut laitosten turvallisuutta, vaikka puutteita on osoitettu. Myös katastrofin hoitaminen alkaa vähitellen näyttää näyttää tehottomalta, kaoottiselta ja epäloogiselta. On uskomatonta, ettei varavoimaa ole saatu laitokselle edes viikossa, vaikka se olisi ollut kiireellisin toimenpide. Onko voimayhtiön oma johto näin sekaisin, vai estääkö viranomaisten puuttuminen asiaan tehokkaan toiminnan? Lähiseudun juomavedestä ja elintarvikkeista tavatut radionuklidit vihjaavat, että mahdollisesti päästöjä ei ole pystytty seuraamaan, tai niitä on vähätelty.

Myös voimalaitosten suunnittelijat saavat osansa kunniasta. Selvää on, ettei onnettomuuden mahdollisuutta ollut huomioitu riittävästi laitoksen suunnittelussa. Aikanaan Tsernobylin onnettomuus oli paljon pahempi, mitä ikinä kuviteltiin mahdolliseksi edes grafiittireaktoreille. Itse asiassa grafiittireaktoreille oli tapahtunut 1950-luvulta lähtien useita pahoja onnettomuuksia. Mutta nuo reaktorit olivat sotilasreaktoreja, ja niiden onnettomuudet salattiin. Nyt Fukushiman onnettomuus osoittaa, että kevytvesireaktorille voi tapahtua onnettomuus, joka on niin ikään pahempi, kuin mitä on osattu odottaa.

Kansainväliset atomienergiajärjestöt eivät ole pystyneet paljoakaan parantamaan turvallisuustilannetta. Nyt tuoreen uutisen mukaan edes EU:n mahdolliset ydinturvallisuutta parantavat säädökset eivät voi velvoittaa jäsenmaita tai niissä toimivia yrityksiä. Jos lähdetään siitä toisinaan puolustetusta periaatteesta, että yrityksellä ei ole muuta moraalia, kuin tuottaa rahaa omistajilleen, päästään peliteoreettiseen positioon. Koska turvallisuus on ydinvoimateollisuudelle vain haitallinen kuluerä, teollisuuden tulee pelata turvallisuustaso mahdollisimman matalaksi. Vastapuolena pelissä ovat viranomaiset ja poliitikot. Peli on epätasainen, koska todellinen ja paras turvallisuus- ja kustannustieto on ydinvoimaloita suunnittelevilla ja käyttävillä yhtiöillä, eikä sen paljastaminen ole niiden edun mukaista. Poliitikot ja viranomaiset taas helposti altistuvat tässä pelissä painostukselle ja korruptiolle.

Entä mikä on kansalaisten vastuu? Ydinvoiman vastaiset painostusjärjestöt ovat vaivoin salanneet vahingoniloaan, ja niitä edustavat yksilöt ovat pilanneet luotettavuutensa esittämällä liioiteltuja ja käsittämättömiä väitteitä. Tavallinen kansalainen taas syyllistyy tunteenomaiseen ja epärationaaliseen reagointiin. Eihän tuo ydinvoimaonnettomuus ole edes pahimmassa tapauksessa kuin murto-osa koko maanjäristys- ja tsunamikatastrofin tuhoista. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että viranomaisten tiedotukset olisivat olleet täysin oikeita ja asiallisia, niiden ymmärtäminen, tulkitseminen ja suhteuttaminen olisivat vaatineet erikoistietoja, joita tavallisella kansalaisella ei ole.

Mitä tästä onnettomuudesta jää saldoksi? Ilmeisesti sellainen sekasotku, jota on mahdotonta ratkaista millään kuviteltavissa olevalla keinolla. Ainoa kestävä ja demokraattiseen hallintotapaan sopiva ratkaisu on ajaa ydinvoima ennemmin tai myöhemmin alas. Unohtamatta ydinturvallisuuden parantamista siirtymäaikana.

Ydinvoima ei ole sellainen asia, jota talouselämä, viranomaiset ja poliitikot pystyisivät yhdessä ja sovinnossa hallitsemaan. Siksi siitä on syytä hankkiutua eroon.

Suuri biljardipallohuijaus

Luin Tommi Ushanovin kirjan "Suuri kaalihuijaus" (Teos 2010). Tämä mainio kirja erittelee tietämättömyyttä, ja aivan erityisesti poliittista tietämättömyyttä. En aio kirjoittaa kirja-arviota, netistä löytyy aivan hyviä arvioita, ja miksei samalla vaivalla lukisi itse kirjaa. Mutta tietämättömyyden kritisointi on monimutkaista, minkä Ushanov kyllä itsekin mainitsee, ja kritisoija voi helposti syyllistyä tietämättömyyteen. Tietäminen kun on niin vaikeaa.

Kirjan nimi tulee amerikkalaisten konservatiivien hellimästä tarinasta hallituksen kaalinsiemenasetuksesta. Tuollainen asetus on todella annettu sota-aikana, elintarvikepulan (kaalipulan) torjumiseksi. Kansanperinteessä tuota asetusta on paisuteltu järjettömyyteen asti, tarkoituksena tarjota yleistettävä esimerkki hallituksen typeryydestä.

Mutta onhan meillä kotoisempikin esimerkki, johon Ushanov ei viittaa: nimittäin kuuluisa EU:n kurkkujen käyryyttä määrittelevä direktiivi. Tämä direktiivi on todella olemassa, vaikka sen olemassaoloa on välillä yritetty kiistää. Toisin kun Ushanovin kuvaamassa kaalihuijauksessa, viranomaisten julkaisemaa asiakirjaa ei ole edes tarvinnut liioitella, se on jo sinällään kyllin raskauttava. Saattaa siis olla, että "tietämättömien" levittämät tarinat voivatkin olla osin tai kokonaan totta, olkoonkin että niiden levittämisessä on tietty tarkoitus. Perussuomalaisten vaaliohjelma on hyvä esimerkki tosien, epäselvien ja vääristeltyjen väitteiden sekoituksesta. Ehkä se on jonkinlainen poliittisen tietämättömyyden kooste, mutta eihän sen tarkoitus olekaan levittää tietoa, vaan vetoaminen poliittisesta elämästä vieraantuneiden kansalaisten tuntoihin.

Ushanovin teksti pyörii enimmäkseen Suomen poliittisen elämän ja puolueiden kannatuskehityksen ympärillä. Mutta samalla hän tulee tehneeksi merkillisen tölväisyn: hänen mukaansa myös uskominen kausaliteettiin on yksi tietämättömyyden laji. Hänen mukaansa on "yleisesti hyväksytty filosofinen lähtökohta", ettei kausaaleja ilmiöitä oikeasti ole. Tehdäkseen asian täysin selväksi, hän käyttää biljardipallovertausta. Uskomme, että kun liikutamme biljardikeppiä, se saa palloon osuessaan pallon liikkeelle. Mutta vaikka toistaisimme kokeen miljoonia kertoja, se ei ole todistus kausaalista suhteesta, voihan olla että miljoonas ja ensimmäinen lyönti ei tee palloon mitään vaikutusta. Vai voiko?

En jaksa avata keskustelua siitä, ovatko ns. filosofiset positiot sitten jollain lailla todellisuussuhteessa, vai ovatko ne vain kielipelin tuottamia kuriositeetteja. Sama kysymyshän voidaan kohdistaa modernin maailman rakentajien, tiedemiesten ja insinöörien harrastamiin matemaattisiin konstruktioihin. Kannattaa vain vihjata, että modernilla maailmanselityksellä on huomattava, esimerkiksi sosiaalipolitiikan, lääketieteen ja teknologian kautta osoitettu käytännön tason pätevyys.

Kausaalisuhteen kimppuun hyökkääminen, olkoonkin että siitä voidaan löytää filosofinen ja tieteenfilosofinen hienorakenne, on itse asiassa vanha humanistinen positio modernisaatiota vastaan. Olisin valmis pitämään sitä eräänä tietämättömyyden lajina.

Älypuhelin vm. 1998

Miksi joku idea saa ihmiset innostumaan juuri silloin, kun se tapahtuu? Joskus tuo asia on niin uusi, että sen suosio lyö kaikki asiantuntijat ällikällä. Matkapuhelimen kohdalla kävi niin. Mutta sata vuotta aikaisemmin lankapuhelimeen suhtauduttiin aluksi hyvin laimeasti.

Väri-TV saavutti teollisen kypsyyden Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Suomessa väri-TV innostus syntyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Tässä tapauksessa syynä viivyttelyyn oli valtiollisen ja poliitikkojen kontrolloiman yleisradion laskelmoitu penseys ja ylenkatse. Studiotekniikkaa kun pidettiin "liian kalliina pienelle maalle". Kansa sai tyytyä mustavalkoisiin lähetyksiin kahdella kanavalla, eikä se paremmasta pitkään aikaan edes tiennyt.

Entä miksi innostus älypuhelimiin syttyi maailmanlaajuisesti noin vuonna 2010? Vaikka älypuhelimia on yritetty tarjota aiemminkin, mm Nokian kommunikaattorin ja muutaman muun kokeellisen puhelimen muodossa? Vastausta lienee mahdoton antaa.

Älypuhelin, jopa kosketusnäytöllä varustettuna, on ollut teknisesti mahdollinen jo pitkään. Ehkä tuollaista puhelinta ei kuitenkaan ollut aikaisemmin niin sanotusti keksitty? Ei, se ei ole oikea selitys. Tarkoitukseni ei nyt ole olla jälkiviisas, mutta haluan demonstroida, että kun uusi asia esitellään, emme yleensä tunnista sen käänteentekevää luonnetta. Siksi laitan tähän autenttisen kuvan vuonna 1998 kehittämästäni älypuhelinkonseptista.

Tässä kuvassa on monta uudelle innovaatiolle tyypillistä piirrettä. Ensinnä profeetallisuus: se ennakoi yllättävän tarkasti vuoden 2010 älypuhelinten muotokielen ja rakenteen - näyttö vain on hiukan pieni, ja puhelin pannaan korvalle nurinpäin.

Toiseksi, tuohon aikaan työskentelin VTT:llä - mutta suunnittelin konseptin omalla ajalla ja ilman lupaa tai kehotusta. Tunnetusti on aika tavallista, ettei keksiminen ole virkatyötä.

Kolmanneksi, esittelin suunnitelmani puhelinkonseptien tutkimusryhmälle, samoin kuin eräille muille asiantuntijoille. Ei siitä innostuttu. Eihän konsepti ollut ollenkaan sellainen, mitä "muualla" tuohon aikaan tutkittiin.

Perfect vacuum

Stanislaw Lem, tuo tieteiskirjallisuuden klassikko ja velmu, kirjoitti satiirisen kirjan "Perfect vacuum", eli täydellinen tyhjiö. Kirjassa irvaillaan tieteellisille teksteille. Siinä esitellään joukko uusia tieteellisiä saavutuksia ja tutkimussuuntia, täysin vakuuttavasti, asiallisin viittein varustettuna, ja tunnettuihin auktoriteetteihin viitaten. Tosiasiassa koko juttu on täydellistä hölynpölyä, kokonaan sepitettyä, viitteitä ja alan uranuurtajia myöten.

Ehkäpä tämä metodi on hyvinkin yleistettävissä kirjallisuuteen laajemminkin. Muutama vuosi sitten lumouduin täysin luettuani Michel de Montaignen (1533-1592) esseitä. Montaignea pidetään oikeastaan nykyisin tuntemamme esseemuodon keksijänä. Hänen esseidensä aiheet vaihtelevat, ja monet niistä ovat - jo kirjoitusajankohdankin takiakin - melko yhdentekeviä. Ja ehkä juuri sen takia nuo esseet ovat niin nautittavia. Tyhjiöstä puristettuja, kauniin retorisia rakenteita, joista nauttimista ei häiritse lukijan oma suhde aiheeseen.

Tulin ajatelleeksi asiaa luettuani Antti Nylénin taidokkaita esseitä, joiden aiheet olivat myös - etenkin käsittelyyn käytettyyn energiaan suhteutettuna - jokseenkin yhdentekeviä. Tai varmaankin ne olivat kirjoittajalle tärkeitä, mutta lukija voi olla hieman ihmeissään vaikkapa paavin kehuskelusta. Hieman pohdittuani huomasin saman ilmiön muidenkin erinomaisten esseistien kohdalla, vaikkapa Leif Salménin.

Ja samalla muistin koulun ja ylioppilaskirjoitusten ainekirjoitustilanteet. Minä yksinkertainen sielu kun näin paljon vaivaa keksiäkseni aiheen joka olisi kyllin mielenkiintoinen esseen kohteeksi! Paljon parempi lopputulos ja arvosana olisi tullut, jos olisin nopeasti napannut mahdollisimman mitättömän aiheen, käsitelläkseni sitä ilman paineita lopputuloksen vaikuttavuudesta, vain taidokkaaseen ilmaisuun keskittyen.

Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin romaanin, vailla tarkoitusta ja jopa juonta. Idea tuossa kirjassa tulee olemaan, mutta vakuutan kätkeväni sen todella huolellisesti.

Nokia saaga on kuin antiikin tragedia

Julkisessa keskustelussa Nokian saaga alkaa saada antiikin tragedian piirteitä. Tragedian peruskaava on hybris ja nemesis - eli ylpistyminen ja sitä seuraava rangaistus. Tulee mieleen myös sanonta: jumalat lyövät sokeudella sen, kenet he haluavat tuhota. Vertauskuvan mukaan Nokiaa on johdettu silmät sidottuna, kunnes uuden johtajan äkillinen käännös suistaa sen vaaralliseen luisuun. Keskustelun kiihkeys on ymmärrettävää, onhan Nokian painos talouselämässämme ja kansallisen teknologisen osaamisen luomisessa edelleen hyvin suuri. Mutta onko tällainen käsitys Nokian tilasta perusteltu? Tilanteen ymmärtämiseksi olisi ehkä syytä analysoida Nokia-ilmiön syntyyn vaikuttaneita syitä - vaikka se saattaakin tuntua jälkiviisaudelta.

Miten on mahdollista, että suomalainen yritys nousi lyhyessä ajassa suhteellisesta tuntemattomuudesta globaaliksi elektroniikkajättiläiseksi ja markkinajohtajaksi? On syytä jättää syrjään subjektiiviset ja kiistanalaiset väitteet suomalaisten poikkeuksellisesta teknisestä luovuudesta ja yrityksen viisaasta johtamisesta. Sen sijaan innovaatiodynamiikan tarkastelu tarjoaa luotettavan näkökulman. Ensimmäinen syy Nokian nousuun löytyykin tilaisuudesta: Nokia oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun matkapuhelininnovaation hyötyaalto alkoi vyöryä, Nokia tuli mukaan juuri sopivalla hetkellä. Pohjoismainen ja eurooppalainen regulaatio oli luonut innovaatiolle otollisen kasvuympäristön, jossa sen kehittyminen perustui yritysten ja tuotteiden melko vapaaseen kilpailuun. Itse asiassa tämä on varsin poikkeuksellinen tilanne.

Mutta Nokia oli myös oikeanlainen yritys. Se oli usean vuosikymmenen aikana hankkinut vankkaa osaamista ja kokemusta tietokoneista, elektroniikasta ja tietoliikenteestä. Se oli tarpeen, sillä matkapuhelin on teknisesti hyvin haastava tuote. On kuitenkin hyvä muistaa, että Nokian voimakas keskittyminen tietoliikennealaan oli seurausta monista onnettomista ja onnellisista sattumista.

Toinen ilmeinen syy menestykseen oli Nokian perinteinen satsaus hyvin suunniteltuihin tuotteisiin ja kiinnostus muotoilua kohtaan, esimerkkinä vaikka MikroMikko tietokoneet, ja monien vielä muistamat Alkon kassapäätteet. Niinpä yhtiön 1990- luvun puolessa välissä markkinoille tuomat ylivoimaiset puhelimet lumosivat kuluttajat. Ne olivat pieniä ja kauniita, ja niitä oli helppo käyttää. Niistä tuli teollisia ikoneja ja esikuvia, joita kilpailijat yrittivät jäljitellä.

Tehtiin myös muita hyviä päätöksiä. Nokia oivalsi, että puhelimet eivät ole liikemiesten leluja, van tarkoitettu kaikille. Yhtiö ottikin nopeasti matkapuhelinten tuote- ja teknologiajohtajuuden. 2000- luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut myös aivan uusia, hämmästyttäviä konsepteja, ja yleensä ensimmäisenä maailmassa: älypuhelimen, internet-tabletin, musiikkipuhelimen, pelipuhelimen, kosketusnäyttöpuhelimen ja kamerapuhelimen.

2000- luvulla innovaatiokenttä alkoi muuttua. Tunnettu teknologian tutkija James Utterback kuvasi, kuinka innovaation alkuvaiheessa kilpailuetuna on hyvä tuote, mutta innovaation kypsyessä painopiste siirtyy tuotannon tehokkuuteen. Näin olikin vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvun globaalissa maailmassa elektroniikan valmistuksesta tuli vapaasti myytävä ja ostettava hyödyke. Valmistusteknologiaa ei enää kannattanut varjella salaisuutena, vaan se ulkoistettiin. Kun yritykset eivät enää saaneet yksityistä kilpailuetua valmistuksesta, kilpailun painopiste siirtyi uudelleen tuotteisiin.

Juuri tässä jäätiin jälkeen, ja ensimmäinen vaaran merkki oli tunnettu Nokian puhelinten läppävika. Yhtiö ei halunnut valmistaa kuluttajien toivomia simpukkapuhelimia. Samaan aikaan se kehitti ainutlaatuisen laajan tuotevalikoiman palvellakseen erilaisia kuluttajaryhmiä. Ikävä kyllä, tuo laaja valikoima oli jokseenkin kauttaaltaan konservatiivinen, ja mielikuvitukseton. Sen ylläpitoon tarvittiin suuri ja moniin maihin hajautettu insinöörikunta, ja jotta tuotekehitys olisi pysynyt hallinnassa, piti kehittää myös tiukka ja byrokraattinen suunnittelun kontrollijärjestelmä.

Kokonaisuutena ottaen yhtiö menetti innovatiivisuutensa. Viime aikojen puheenaihe konkretisoi ja todentaa tilanteen. Yhtiö, joka esitteli aikanaan ensimmäiset älypuhelimet, ei pystynyt vastaamaan Applen haasteeseen vaativilla Yhdysvaltain kalliiden mallien markkinoilla. Kun tuo tuote lopulta tuli, se oli yli kolme vuotta myöhässä - ja edelleen monilta osin puutteellinen.

Suomalaisia kiinnostaa erityisesti, voiko Nokia palauttaa johtoasemansa, vai voiko se peräti kaatua? Kannatta muistaa muutama tosiasia. Yhtiö ei välttämättä ole suurissa vaikeuksissa - ainakaan vielä. Se on edelleen globaali markkinajohtaja, hyvin resursoitu, ja taloudellisesti terve. On totta, että yhtiön ja sen tuotteiden imago on pahasti vahingoittunut, ja lähivuosina tämä tulee syventämään sen sukellusta. Mutta näin suuret reaalitaloudessa toimivat yhtiöt eivät yleensä romahda. Pikemminkin ne nousevat vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, uudistuneina, ja ehkä hieman viisaampina.

Kevyttä joukkoliikennettä

Joukkoliikenne on välttämätöntä suurissa kaupungeissa. Toisaalta suurista investoinneista on tehtävä poliittisia päätöksiä - ja se on vaikeaa. Se on vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Päätöksenteon vaikeutta kuvaa, että pääkaupunkiseudun länsimetrosta saatiin vihdoinkin myönteinen päätös - yli 30 vuotta kestäneen väännön jälkeen.

Poliittinen kamppailu tuottaa myös informaatiosodankäyntiä. Kun Helsingin metrosta päätettiin, julkisuuteen nostettiin hyvinkin erilaisia argumentteja, ja erityisesti niitä levittivät metron vastustajat. Eräs argumentti oli väite, että metro olisi aivan liian raskas ja kallis väline meidän olosuhteisiimme. Sen tilalle esitettiin sitten "kevytratkaisuja", kuten bussilinjojen uudistamista ja raitiovaunuja - ja jopa niin sanottuja raidetakseja tai automaattitakseja. Tämä teknologia ja sen kummallinen historia on ihan oma lukunsa, ja se ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Joten siitä ei nyt sen enempää.

Koirat haukkuvat, ja metrot kulkevat. Helsingin metro suunniteltiin ottaen oppia kansainvälisestä kokemuksesta. Metroja kun on tehty yli sata vuotta - ja niitä tullaan jatkossakin rakentamaan. Helsingin metro onnistui erinomaisesti, ja samalla kotimainen teollisuus sai kaipaamansa tilaisuuden osoittaa kykynsä. Niin kuin usein aiemminkin historiassa, suuri infrastruktuurihanke kehitti merkittävästi teollisuuttamme. Sähkötekninen osaaminen nousi - ainakin joksikin aikaa - jopa kansainvälisen teknologisen tason yläpuolelle.

Mutta kun nyt länsimetro lähti liikkeelle, pääkaupungin ja valtakunnan päälehti kaivoi kuukausiliitteeseensä kumpujen yöstä vanhat vastustajien argumentit. Olisi kuulemma pitänyt rakentaa kevytmetro. Kirjoitus oli luonnollisesti virheellinen, ja se sai onneksi asiallisen, tosin pieneen tilaan tungetun oikaisun.

Mutta hauskinta asiassa oli se, kuinka vanhoja latuja tässä tallattiin. 1800- luvun puolivälissä Suomeenkin syntyi rautatiekuume. Erityisesti J. V. Snellman ryhtyi innokkaasti ajamaan asiaa. Ja tietenkin se herätti kiivasta vastustusta. Rautatie tulisi niin kalliiksi, että se veisi kansakunnan perikatoon. Oikeastaan meillä ei koko laitosta edes tarvittaisi. Erityisesti alettiin ajaa kapearaiteista kevytrautatietä. Varsin kauheana pidettiin myös, että maaseudun rahvas pääsisi kiskoja myöten sekoittumaan pääkaupungin ruotsia puhuvaan vallasväkeen.

Kansallinen rautatieverkko rakennettiin, ja siitä tuli eräs Suomen modernisoinnin kulmakiviä. Kevytrautateitä ei onneksi tullut - paitsi joitakin tehdasratoja. Venäjän hallitus kun vaati, että kansallisten junien piti päästä joustavasti liittymään myös uuteen Helsinki-Pietari rataan, jota Venäjä samaan aikaan suunnitteli.

Tom Dickson ja hullu tiede

YouTubessa esiintyy Tom Dicksoniksi esitelty hullu tiedemies, joka jatkaa pitkää, mutta myös hyvin pitkälle erikoistunutta tutkimussarjaansa. Yhä uudelleen hän esittää tutkimushypoteesin: "Will it blend"? Eli voiko esimerkiksi energiansäätölamppuja tai kännyköitä jauhaa tehosekoittimella. Ja hän suorittaa tutkimuksensa hyvin metodisesti. Hän työntää tutkittavan kapineen sekoittimeen ja käynnistää sen.

Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.

Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.

Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".

Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.

Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.