Vakiintunut tuoteyritys tuntee monenlaisia paineita. Asiakkaat odottavat, että tuotteesta ilmestyy toimialalle tyypillisellä rytmillä aina silloin tällöin uusi malli tai versio. Itse asiassa jatkuvuus ilmenee uusina malleina, ja kuluttaja odottaakin niitä saadakseen samalla lupauksen, että tuottaja aikoo edelleen pysyä alalla. Uuden mallin julkistaminen on kuitenkin herkkä asia. Tuottaja kun toivoo, että kaupoissa olevien mallien myynti jatkuu edelleen.
Voi myös syntyä houkutus ottaa etumatkaa kilpailijoihin lupaamalla aivan uusi ja mullistava tuotemalli. Tämä on kauhea houkutus. Luvassa oleva mullistava uutuus kun hyydyttää nykyisten mallien myynnin, ja kassavirran koloa voi olla vaikea kuroa kiinni. Pahin tilanne realisoituu, kun se mullistava malli sitten myöhästyy pahasti. Tässä tilanteessa tuotetta odottanut asiakas turhautuu ja siirtyy kilpailevan tuotteen leiriin. Huonoja esimerkkejä tunnetaan, kuten aikanaan Mobirasta irtautunut Benefon.
Joten kohtuus kaikessa: uusi tuotemalli pitää luvata, mutta se ei saa olla liian lupaava. Nyt tulee väkisinkin mieleen Nokia, joka on markkinoinut siirtymistään Microsoftin leiriin kuluttajan kannalta merkittävänä asiana. Ehkäpä tempaus ei kuitenkaan ole aivan niin älytön, kun miltä se näyttää. Kuluttajat nimittäin tuntevat tervettä epäluuloa Microsoftin tuotteita kohtaan. Joten ehkäpä Symbian- puhelinten myynti ei romahda niin pahasti kun on pelätty. Riski tosin siirtyy nyt muutaman vuoden eteenpäin.
Nokian tempaus heijastaa myös yritysten mantraa sitoutua yksinkertaiseen strategiaan. Mutta kuka osaa ennustaa arvaamattomasti muuttuvassa maailmassa, onko strategia oikea? Varautuminen väärän valinnan mahdollisuuteen edellyttää toisenlaista strategiaa: on viljeltävä diversiteettiä, ainakin sisäisessä tuotekehityksessä. Nokian aiempi strategia todella sisälsi diversiteetin elementin. Olen sanonut tätä toimintatapaa kontingenssijohtamiseksi.
Vielä kolmas näkökulma. Olen todennut aiemmin, ettei älypuhelinten käyttöjärjestelmä ole niin ratkaiseva kuin julkisuus antaa ymmärtää. Käyttöjärjestelmästä suurin osa on loppukäyttäjälle näkymätön, ja hyvä käyttökokemus voidaan rakentaa mihin tahansa nykyiseen järjestelmään, tai jopa portata järjestelmästä toiseen. Ehkä tärkein sisäinen, käyttökokemukseen epäsuorasti vaikuttava ominaisuus on sovellusten moniajo. Se toimii nykyisessä Symbian- puhelimessani mainiosti.
Nokiankin saattaisi olla viisasta ottaa etäisyyttä käyttöjärjestelmien maaotteluun ja keskittyä käyttäjän kokemukseen. Nokian vanha vahvuus, ylivoimainen rauta ja muotoilu, on syytä kaivaa naftaliinista, ja ruveta korjaamaan johtotason sekoilun pilaamaa yrityskuvaa.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Paremmat sähköautot tulevat aikanaan
Akku on nähty yhdeksi esteeksi sähköauton kehitykselle. Lyijyakulla varustettu sähköauto oli vallitseva autotyyppi aina 1920-luvulle asti, mutta se jäi suuremman toimintasäteen omaavan polttomoottoriauton jalkoihin. Onko tilanne pysyvä, vai voidaanko kehittää parempi akku?
Fysiikan ja kemian avulla voidaan antaa vastaus: voidaan. Arvioidaanpa akun ominaiskapasiteettia. Otetaan pohjaksi sähkökemiallinen reaktioyhtälö, ja arvioidaan varman päälle muutama tekninen parametri. Tämä laskelma antaa tulokseksi, kuinka paljon reaktiomassaa eli elektrolyyttiä ja anodi/katodimateriaalia tarvitaan tietyn energiamäärän säilömiseksi. Laskelma antaa suunnilleen 1 kWh/kg.
Sitten tulee se hankalampi asia. Edellä kuvattu arvio on eksaktia sähkökemiaa. Riittää että kaavat on oikeita ja laskelmassa ei ole virhettä. Asia on silloin todistettu ilmiön tasolla.
Insinöörien maailmassa asia on paljon hankalampi. Kirjassaan "What engineers know and how they know it" Walter Vincenti on kuvannut asian. Fyysikoiden ilmiöt tapahtuvat vakuumissa, ilman fyysisiä reunaehtoja ja matemaattisia raja-arvoja. Insinöörin asia on panna ilmiö toimimaan tilassa, "enclosure of influence". Se tarkoittaa, että pitää olla materiaalinen, teknisesti hallittavissa oleva, taloudellisesti järkevä, ekologisesti kestävä, ajassa stabiili, ja käyttäjälle turvallinen puite ilmiölle. Tämä puite aiheuttaa yleensä suuria teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Insinööritieteet ratkovat näitä erittäin vaikeita ongelmia. Useimmiten ne eivät edes ratkea perinteisen luonnontieteen menetelmillä, vaan joudutaan turvautumaan massiivisiin tietokonesimulaatioihin, empiirisiin kokeisiin ja kumuloituvaan kokemukseen. Esimerkiksi ei ole teoriaa mikä selittäisi lentokoneen, se on täysin kokemukseen nojaava laite.
Akkujen kohdalla niin sanotut helpot polut on jo kuljettu (vajaat sata vuotta sitten). Niiden varrelta löytyy nykyiset akut. Tarvitaan aika paljon hankalaa kokeellisen ja teoreettisen työn yhdistelmää, jota pitää tehdä tuhansissa yliopistoissa ja yritysten laboratorioissa, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tällaisen kypsän teknologian päivittäminen uudelle tasolle on vähän niin kuin kullanhuuhdontaa. Pitää lapioida tonnikaupalla hiekkaa, jotta saisi edes muutaman hippusen. On oma kysymyksensä, miten tällainen tutkimustyön keskittymä rahoitetaan. Kapitalistien investointirahaa ei voida keskittää mihinkään jättiläishankkeeseen, ja vaikka voitaisiin, tuo hanke epäonnistuisi jokseenkin varmasti. Käytännössä onkin uusi, hajautettu teknologian tuottamisen malli.
Joten toistetaanpa vielä. Teknologiaa luodaan hajautetusti ja globaalisti, tuhansien laboratorioiden innovaatioverkoissa, yrityksissä ja yliopistoissa. Ja tätä kehitystä ohjaavat osaltaan tiede ja uudet keksinnöt, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan erilaisten arvojen motivoima taloudellisen ja ekologisen hyödyn mahdollisuus.
Voiko sitten mitenkään arvioida, edistyykö akkujen kehitystyö ylipäätään? Siihen on eräs keino, ns. teknologiadynamiikka. Voidaan katsoa miten joku teknologiaparametri kehittyy ajan kuluessa, ja ekstrapoloida sitä. Akkujen kohdalla homma tuntui toivottomalta, kunnes sain ratkaisevan oivalluksen. Hoksasin, että akuissa on kysymys teknologiasukupolven vaihtumisesta. Lähes kaikki tunnetut akut ovat tähän asti perustuneet raskasmetalleihin. Raskasmetalliakkujen evoluutio alkoi saavuttaa rajojaan vuosikymmeniä sitten. Mutta litiumakku aloittaa uuden, kevyt- ja alkalimetalliakkujen sukupolven, jonka evoluutio on vasta alussa. Oheinen kuva havainnollistaa asiaa.
(Mitä muuten tarkoittaa oheiseen kuvaan liitetty Creative Commons BY lisenssi? Se tarkoittaa, että kuvaa voi käyttää ja muokata täysin vapaasti, niin yksityisesti kuin kaupallisestikin. Avoimet lisenssit voisi ollakin ihan oma jutun aihe.)
Fysiikan ja kemian avulla voidaan antaa vastaus: voidaan. Arvioidaanpa akun ominaiskapasiteettia. Otetaan pohjaksi sähkökemiallinen reaktioyhtälö, ja arvioidaan varman päälle muutama tekninen parametri. Tämä laskelma antaa tulokseksi, kuinka paljon reaktiomassaa eli elektrolyyttiä ja anodi/katodimateriaalia tarvitaan tietyn energiamäärän säilömiseksi. Laskelma antaa suunnilleen 1 kWh/kg.
Sitten tulee se hankalampi asia. Edellä kuvattu arvio on eksaktia sähkökemiaa. Riittää että kaavat on oikeita ja laskelmassa ei ole virhettä. Asia on silloin todistettu ilmiön tasolla.
Insinöörien maailmassa asia on paljon hankalampi. Kirjassaan "What engineers know and how they know it" Walter Vincenti on kuvannut asian. Fyysikoiden ilmiöt tapahtuvat vakuumissa, ilman fyysisiä reunaehtoja ja matemaattisia raja-arvoja. Insinöörin asia on panna ilmiö toimimaan tilassa, "enclosure of influence". Se tarkoittaa, että pitää olla materiaalinen, teknisesti hallittavissa oleva, taloudellisesti järkevä, ekologisesti kestävä, ajassa stabiili, ja käyttäjälle turvallinen puite ilmiölle. Tämä puite aiheuttaa yleensä suuria teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Insinööritieteet ratkovat näitä erittäin vaikeita ongelmia. Useimmiten ne eivät edes ratkea perinteisen luonnontieteen menetelmillä, vaan joudutaan turvautumaan massiivisiin tietokonesimulaatioihin, empiirisiin kokeisiin ja kumuloituvaan kokemukseen. Esimerkiksi ei ole teoriaa mikä selittäisi lentokoneen, se on täysin kokemukseen nojaava laite.
Akkujen kohdalla niin sanotut helpot polut on jo kuljettu (vajaat sata vuotta sitten). Niiden varrelta löytyy nykyiset akut. Tarvitaan aika paljon hankalaa kokeellisen ja teoreettisen työn yhdistelmää, jota pitää tehdä tuhansissa yliopistoissa ja yritysten laboratorioissa, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tällaisen kypsän teknologian päivittäminen uudelle tasolle on vähän niin kuin kullanhuuhdontaa. Pitää lapioida tonnikaupalla hiekkaa, jotta saisi edes muutaman hippusen. On oma kysymyksensä, miten tällainen tutkimustyön keskittymä rahoitetaan. Kapitalistien investointirahaa ei voida keskittää mihinkään jättiläishankkeeseen, ja vaikka voitaisiin, tuo hanke epäonnistuisi jokseenkin varmasti. Käytännössä onkin uusi, hajautettu teknologian tuottamisen malli.
Joten toistetaanpa vielä. Teknologiaa luodaan hajautetusti ja globaalisti, tuhansien laboratorioiden innovaatioverkoissa, yrityksissä ja yliopistoissa. Ja tätä kehitystä ohjaavat osaltaan tiede ja uudet keksinnöt, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan erilaisten arvojen motivoima taloudellisen ja ekologisen hyödyn mahdollisuus.
Voiko sitten mitenkään arvioida, edistyykö akkujen kehitystyö ylipäätään? Siihen on eräs keino, ns. teknologiadynamiikka. Voidaan katsoa miten joku teknologiaparametri kehittyy ajan kuluessa, ja ekstrapoloida sitä. Akkujen kohdalla homma tuntui toivottomalta, kunnes sain ratkaisevan oivalluksen. Hoksasin, että akuissa on kysymys teknologiasukupolven vaihtumisesta. Lähes kaikki tunnetut akut ovat tähän asti perustuneet raskasmetalleihin. Raskasmetalliakkujen evoluutio alkoi saavuttaa rajojaan vuosikymmeniä sitten. Mutta litiumakku aloittaa uuden, kevyt- ja alkalimetalliakkujen sukupolven, jonka evoluutio on vasta alussa. Oheinen kuva havainnollistaa asiaa.
(Mitä muuten tarkoittaa oheiseen kuvaan liitetty Creative Commons BY lisenssi? Se tarkoittaa, että kuvaa voi käyttää ja muokata täysin vapaasti, niin yksityisesti kuin kaupallisestikin. Avoimet lisenssit voisi ollakin ihan oma jutun aihe.)
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Nokian tragedia ja ikuinen vihreä valo
F. Scott Fizgeraldin kirjassa the Great Gatsby nimihenkilö uskoo vihreään valoon. Ehkä tuo valo on puhtaasti mystinen, mutta se voi viitata myös liikennevaloon. Juuri ennen risteystä tuo valo vaihtuu taianomaisesti vihreäksi, ja matkaa voi jatkaa kaasu pohjassa. Tuntuu kuin Nokian strategia olisi ollut juurin tällainen.
Mikä oikeuttaa tällaiseen strategiaan? Ilmeisesti liian pitkään ja liian vahvana jatkunut aiempi menestys. Maailmassa on älyttömämpiäkin perusteita strategialle.
Talouselämän numerossa 14/2011 Nokian puhelinbisneksen johtaja Mary McDowell lausui: "ajattelimme että tämä on kustannuspeliä, mutta kysymys onkin innovaatiosta". Lausunto vie hiljaiseksi, eikä siihen pysty kommentoimaan säädyllisellä tavalla. Oikeassahan Mary tietysti on, ja voin myös viitata aiempaan kirjoitukseeni.
Kuutioidaan hiukan, Koko Nokian menestys 1990-luvun alusta lähtien voidaan ymmärtää vain innovaatiolla. Nokia teki - ehkä vaistomaisesti - oikeita asioita. Kun matkapuhelimen megainnovaatio alkoi vyöryä globaalisti maailman yli, Nokia ratsasti aallon harjalla. Mutta sitten innovaatiokentässä tapahtui jotain, mitä Nokia ei osannut lukea.
Joitakin vuosia sitten koetin selvittää sähköauton akkutekniikan potentiaalia. Kokosin dataa akkuteknologioista ja koetin hahmotella niiden dynamiikkaa. En saanut aikaan mitään järkevää, kunnes älysin ryhmitellä kevyt- ja alkalimetalliakut omaksi ryhmäkseen. Ja nyt asia paljastui: uudella teknologialla on paljon potentiaalia, joka realisoituu noin vuosina 2020-2030.
Samalla tavalla Nokia luki väärin matkapuhelimen innovaatiokäyrää. On aivan oikea havainto, että peruspuhelin on innovaation kypsässä vaiheessa, jolloin kilpailuvalttina on kustannusetu. Mutta Nokia ei oivaltanut, että innovaatio ei jatku ikuisesti samanlaisena, se ei ole Gatsbyn ikuisesti vihreänä loistava liikennevalo. Älypuhelin oli uusi, käynnistyvä innovaatio, joka olisi vaatinut käynnistyvän innovaation painotuksia: investointeja teknologiaan, tuotekonseptointiin ja uuden asiakaskunnan arvoihin. Kun Apple toi markkinoille tunnetun "dominant design" tuotteensa, Nokialla ei ollut siihen mitään sanottavaa.
Ennekuin nyt. Nokian E7 on markkinoiden paras bisnespuhelin. Mutta Nokian uusi strategia sylkee sen päälle. "Teimme maailman parhaan puhelimen, mutta niinkuin tiedätte, olemme hylänneet koko tuotelinjan ".
Kun valo vaihtui punaiseksi, suuri Gatsby kuoli. Hänen hautajaisiinsa ei tullut ketään.
Mikä oikeuttaa tällaiseen strategiaan? Ilmeisesti liian pitkään ja liian vahvana jatkunut aiempi menestys. Maailmassa on älyttömämpiäkin perusteita strategialle.
Talouselämän numerossa 14/2011 Nokian puhelinbisneksen johtaja Mary McDowell lausui: "ajattelimme että tämä on kustannuspeliä, mutta kysymys onkin innovaatiosta". Lausunto vie hiljaiseksi, eikä siihen pysty kommentoimaan säädyllisellä tavalla. Oikeassahan Mary tietysti on, ja voin myös viitata aiempaan kirjoitukseeni.
Kuutioidaan hiukan, Koko Nokian menestys 1990-luvun alusta lähtien voidaan ymmärtää vain innovaatiolla. Nokia teki - ehkä vaistomaisesti - oikeita asioita. Kun matkapuhelimen megainnovaatio alkoi vyöryä globaalisti maailman yli, Nokia ratsasti aallon harjalla. Mutta sitten innovaatiokentässä tapahtui jotain, mitä Nokia ei osannut lukea.
Joitakin vuosia sitten koetin selvittää sähköauton akkutekniikan potentiaalia. Kokosin dataa akkuteknologioista ja koetin hahmotella niiden dynamiikkaa. En saanut aikaan mitään järkevää, kunnes älysin ryhmitellä kevyt- ja alkalimetalliakut omaksi ryhmäkseen. Ja nyt asia paljastui: uudella teknologialla on paljon potentiaalia, joka realisoituu noin vuosina 2020-2030.
Samalla tavalla Nokia luki väärin matkapuhelimen innovaatiokäyrää. On aivan oikea havainto, että peruspuhelin on innovaation kypsässä vaiheessa, jolloin kilpailuvalttina on kustannusetu. Mutta Nokia ei oivaltanut, että innovaatio ei jatku ikuisesti samanlaisena, se ei ole Gatsbyn ikuisesti vihreänä loistava liikennevalo. Älypuhelin oli uusi, käynnistyvä innovaatio, joka olisi vaatinut käynnistyvän innovaation painotuksia: investointeja teknologiaan, tuotekonseptointiin ja uuden asiakaskunnan arvoihin. Kun Apple toi markkinoille tunnetun "dominant design" tuotteensa, Nokialla ei ollut siihen mitään sanottavaa.
Ennekuin nyt. Nokian E7 on markkinoiden paras bisnespuhelin. Mutta Nokian uusi strategia sylkee sen päälle. "Teimme maailman parhaan puhelimen, mutta niinkuin tiedätte, olemme hylänneet koko tuotelinjan ".
Kun valo vaihtui punaiseksi, suuri Gatsby kuoli. Hänen hautajaisiinsa ei tullut ketään.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Muisti on mielikuvituksen käyttöä
Luin Siri Hustvedtin kirjan "Vapiseva nainen" (Otava 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta edellyttää lukijalta taustatietoja psykiatriasta ja neurologiasta. Kirjan eräs sivuteema on muisti. Hustvedt kuvaa erästä väärää muistoa. Hän tietää, että se on väärä - asia on täysin kiistaton. Mutta samalla sitä on lähes mahdoton uskoa, koska tuo muisto on niin selkeä, kirkas ja yksityiskohtainen. Mitä ihmisen päässä oikein tapahtuu?
Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.
Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.
Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.
Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.
Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.
Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.
Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?
Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.
Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".
Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.
Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.
Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.
Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.
Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.
Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.
Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?
Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.
Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Teräksen hehkussa
Tein diplomityöni Koverharin terästehtaalla, joka sijaitsee Hankoniemen kainalossa meren rannalla. Tarkoitus oli kehittää mikroaalloilla toimiva laite, joka mittaa sulan teräksen päällä kuohuvan kuonan pinnan korkeutta. Sen kesän aikana opin, että insinöörin pitää olla peloton.
Muutama vuosi sitten luin Danten jumalaisen näytelmän. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt diplomityöni helvetissä. Tunnistin paikan heti.
Terästehdas oli suuri halli, jonka ulkopuolella seisova korkea masuuni tuottaa raakarautaa. Se jalostetaan hallissa teräkseksi. Jalostuksen hoitaa kolme LD- konvertteria (ns. Linz-Donawitz menetelmä). Sellaiseen panostetaan kerralla 50 tonnia raakarautaa ja romua (se on tilkka pohjalla, ehkä neljäsosa tilavuudesta). Niiden päälle lasketaan prosessissa olennaisen kuonan ainesosat, kalkkikivi ja rautaoksidi. Konvertteri on suuri, teräslevystä koottu ja tiilellä vuorattu oluttuoppi, jonka suu supistuu ylöspäin. Sen päältä lähtee vinosti ylös vedellä jäähdytetty kaasuhormi, joka vie prosessikaasut ja pölyt suodattimiin puhdistettavaksi. Tuon hormin päällä olevan aukon läpi lasketaan happiputki alas konvertterin sisuksiin. Happea puhaltamalla raudasta poltetaan liika hiili. Prosessi on väkivaltainen ja nopea, ja sitä on vaikea valvoa mittauksin, teräksen lämpö kun kohoaa 1200 asteeseen ja ulos puskevan liekin lämpötila voi olla 3000 astetta. Ja tuon tulisen pätsin päälle oli tehty ylimääräinen aukko minun mikroaaltoantennilleni.
Tehdas on korkea, hämärä tila täynnä pölyä, koneita, jyminää, jysähdyksiä, ja siellä täällä kuumaa hehkua. Konvertterien takana on valvomo, jossa prosessimiehet ohjaavat tapahtumia. Lasiseinät vaimentavat tehtaan äänet, ja hiljaiset miehet askartelevat mittaritaulujensa kanssa. Minun Vergiliukseni, joka johdatti minua tehtaan kauhujen läpi, oli vanhempi insinööri, Mäkysen Arvi. Hän oli maanisen innostunut, ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Ihailtuamme hetken jyrisevää konvertteria, hän sanoi että menisimme katsomaan mittauspaikkaa. Ja lähti kuin orava kapuamaan teräsportaita päästäkseen hormin kaltevalla osalla olevalle pienelle tasanteelle. Kauhukseni tajusin, että ainoa kunniallinen ratkaisu oli mennä perässä. Pian seisoimme tasanteella, Arvin selostaessa jotain, mikä hukkui meteliin. Samassa alhaalla leimahti kirkas valo, ja savu ympäröi meidät. Konvertteria kallistettiin mittausta varten, ja se paljasti jalkojemme alla hirvittävän hehkuvan kitansa. Ikuisuuden jälkeen se palasi normaaliasentoon. Olin liian järkyttynyt pelätäkseni. Kuin unessa luonnostelin nopeasti lehtiööni mittauspaikan, ja sitten nyökkäsin Vergiliukselle: tämän olemme nähneet, voimme poistua.
Terästehdas on ankaran kiehtova työpaikka. Maailmanlopun näkymät, kuumuus, voiman tunne, kun pystyy hallitsemaan raskaita massoja ja hurjia energioita, vaaran aavistus, ja tietoisuus, että pärjää kyllä kun pitää päänsä kylmänä. Tunne, että on tekemässä jotain ainutlaatuista, mitä ei oikein voi kenellekään selittää. Prosessin aikana konvertterista pitää välillä ottaa näyte, tai mitata teräksen lämpötila. Toimituksen suorittaja on puettu kauttaaltaan hopeanhohtoiseen asbestihaarniskaan, jossa on kapea musta silmikko. Konvertteri kallistuu ja paljastaa hirveän hehkuvan kitansa. Mies lähestyy sitä varovasti, kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä, kädessään pitkä keihäs, ja pieni liikuteltava suojus kilpenään. Näppärästi hän työntää keihään hirviön kitaan, ja vetää sen taas yhtä näppärästi pois.
Kun olin tehnyt valmisteluni ja hankkinut ja rakentanut mittauslaitteet, oli aika mennä uudelleen tehtaalle. Pidimme kokousta ja kävimme läpi mittaussuunnitelmaa tehtaan johtajan kanssa hänen pienessä työhuoneessaan, joka oli aivan valvomon vieressä. Tehtaan johtaja oli nuori hoikka mies, hyvin pitkä, ja tuntui tietävän mitä tekee. Myös Vergilius taisi olla paikalla. Kesken neuvottelun huone tuntui huojahtavan, pölyä putosi katosta ja jyrähdys löi korvat lukkoon. Vähemmässä kun sekunnissa miehet sieppasivat kypärät päähänsä naulakosta ja säntäsivät ovesta ulos tehdashalliin. Olin neuvoton, kun en tiennyt uhkaako joku vaara. Otin myös kypäräni ja hiippailin varovasti heidän perässään. Tehdashalli oli muuttunut kokonaan. Tummanruskea pöly ja savu pimensivät näkyvyyden, ja siellä täällä näkyi tulen hehkua. Pian miehet ilmestyivät savusta ja viittoivat palaamaan neuvotteluhuoneeseen. Ei hätää, sanoi johtaja. Sulaa kuonaa vain laskettiin uunista vaunuun, jonka pohjalle oli jäänyt vettä. Se räjähti ja sinkosi kuonan pitkin salia. Mutta vahinkoja ei tullut. Näitä sattuu joskus.
Jatkoimme neuvottelua siitä, mihin olimme jääneet...
Muutama vuosi sitten luin Danten jumalaisen näytelmän. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt diplomityöni helvetissä. Tunnistin paikan heti.
Terästehdas oli suuri halli, jonka ulkopuolella seisova korkea masuuni tuottaa raakarautaa. Se jalostetaan hallissa teräkseksi. Jalostuksen hoitaa kolme LD- konvertteria (ns. Linz-Donawitz menetelmä). Sellaiseen panostetaan kerralla 50 tonnia raakarautaa ja romua (se on tilkka pohjalla, ehkä neljäsosa tilavuudesta). Niiden päälle lasketaan prosessissa olennaisen kuonan ainesosat, kalkkikivi ja rautaoksidi. Konvertteri on suuri, teräslevystä koottu ja tiilellä vuorattu oluttuoppi, jonka suu supistuu ylöspäin. Sen päältä lähtee vinosti ylös vedellä jäähdytetty kaasuhormi, joka vie prosessikaasut ja pölyt suodattimiin puhdistettavaksi. Tuon hormin päällä olevan aukon läpi lasketaan happiputki alas konvertterin sisuksiin. Happea puhaltamalla raudasta poltetaan liika hiili. Prosessi on väkivaltainen ja nopea, ja sitä on vaikea valvoa mittauksin, teräksen lämpö kun kohoaa 1200 asteeseen ja ulos puskevan liekin lämpötila voi olla 3000 astetta. Ja tuon tulisen pätsin päälle oli tehty ylimääräinen aukko minun mikroaaltoantennilleni.
Tehdas on korkea, hämärä tila täynnä pölyä, koneita, jyminää, jysähdyksiä, ja siellä täällä kuumaa hehkua. Konvertterien takana on valvomo, jossa prosessimiehet ohjaavat tapahtumia. Lasiseinät vaimentavat tehtaan äänet, ja hiljaiset miehet askartelevat mittaritaulujensa kanssa. Minun Vergiliukseni, joka johdatti minua tehtaan kauhujen läpi, oli vanhempi insinööri, Mäkysen Arvi. Hän oli maanisen innostunut, ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Ihailtuamme hetken jyrisevää konvertteria, hän sanoi että menisimme katsomaan mittauspaikkaa. Ja lähti kuin orava kapuamaan teräsportaita päästäkseen hormin kaltevalla osalla olevalle pienelle tasanteelle. Kauhukseni tajusin, että ainoa kunniallinen ratkaisu oli mennä perässä. Pian seisoimme tasanteella, Arvin selostaessa jotain, mikä hukkui meteliin. Samassa alhaalla leimahti kirkas valo, ja savu ympäröi meidät. Konvertteria kallistettiin mittausta varten, ja se paljasti jalkojemme alla hirvittävän hehkuvan kitansa. Ikuisuuden jälkeen se palasi normaaliasentoon. Olin liian järkyttynyt pelätäkseni. Kuin unessa luonnostelin nopeasti lehtiööni mittauspaikan, ja sitten nyökkäsin Vergiliukselle: tämän olemme nähneet, voimme poistua.
Terästehdas on ankaran kiehtova työpaikka. Maailmanlopun näkymät, kuumuus, voiman tunne, kun pystyy hallitsemaan raskaita massoja ja hurjia energioita, vaaran aavistus, ja tietoisuus, että pärjää kyllä kun pitää päänsä kylmänä. Tunne, että on tekemässä jotain ainutlaatuista, mitä ei oikein voi kenellekään selittää. Prosessin aikana konvertterista pitää välillä ottaa näyte, tai mitata teräksen lämpötila. Toimituksen suorittaja on puettu kauttaaltaan hopeanhohtoiseen asbestihaarniskaan, jossa on kapea musta silmikko. Konvertteri kallistuu ja paljastaa hirveän hehkuvan kitansa. Mies lähestyy sitä varovasti, kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä, kädessään pitkä keihäs, ja pieni liikuteltava suojus kilpenään. Näppärästi hän työntää keihään hirviön kitaan, ja vetää sen taas yhtä näppärästi pois.
Kun olin tehnyt valmisteluni ja hankkinut ja rakentanut mittauslaitteet, oli aika mennä uudelleen tehtaalle. Pidimme kokousta ja kävimme läpi mittaussuunnitelmaa tehtaan johtajan kanssa hänen pienessä työhuoneessaan, joka oli aivan valvomon vieressä. Tehtaan johtaja oli nuori hoikka mies, hyvin pitkä, ja tuntui tietävän mitä tekee. Myös Vergilius taisi olla paikalla. Kesken neuvottelun huone tuntui huojahtavan, pölyä putosi katosta ja jyrähdys löi korvat lukkoon. Vähemmässä kun sekunnissa miehet sieppasivat kypärät päähänsä naulakosta ja säntäsivät ovesta ulos tehdashalliin. Olin neuvoton, kun en tiennyt uhkaako joku vaara. Otin myös kypäräni ja hiippailin varovasti heidän perässään. Tehdashalli oli muuttunut kokonaan. Tummanruskea pöly ja savu pimensivät näkyvyyden, ja siellä täällä näkyi tulen hehkua. Pian miehet ilmestyivät savusta ja viittoivat palaamaan neuvotteluhuoneeseen. Ei hätää, sanoi johtaja. Sulaa kuonaa vain laskettiin uunista vaunuun, jonka pohjalle oli jäänyt vettä. Se räjähti ja sinkosi kuonan pitkin salia. Mutta vahinkoja ei tullut. Näitä sattuu joskus.
Jatkoimme neuvottelua siitä, mihin olimme jääneet...
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Insinöörin röntgenkatse
Ehkäpä on niin, että kun alkaa opiskella teknisiä tieteitä, on syytä hankkia paksu nahka - tai sitten ala sopii luonnostaan paksunahkaisille. Siinä puuhassa joutuu peitellyn ylenkatseen kohteeksi. Kukaan ei toki sano että oletpa tyhmä kun rupeat insinööriksi. Pikemminkin vihjaillaan että insinöörit on kyllä ylifiksuja, mutta niiden empatiakyvyssä on jotain vikaa. Ja että sehän sopii, jos ei ole taipumusta luoville aloille. Kirjallisuudessa ja elokuvissa törmää insinöörityyppeihin. Tarvitseeko edes sanoa, etteivät nuo tyypit ole kovin mukavia.
Mutta mitäpä siitä, itse olen jo parkkiintunut. Joskus pohdin kyllä, onko insinööriviha erityisen silmiinpistävää Suomessa. Meillähän esiintyy myös merkonomivihaa, juristivihaa, nörttivihaa, ja viime aikoina muotiin tullutta taiteilijavihaa. Olisivatko nämä vain muunnelmia kaunaisuudesta, joka lasketaan kansanluonteeseen?
Kansanluonne ei oikeastaan ole mukava käsite, siitä on vain askel muunlaiseen ihmisryhmiä diskriminoivaan ajatteluun. Se on samaa kategoriaa insinöörivihan ja merkonomivihan kanssa. Sen sijaan että etsisi argumentteja jonkun ennakkoluulon kumoamiseksi, voisi olla viisaampaa jättää tällainen pohdinta kokonaan omaan arvoonsa. Sen verran voisi todeta, että tunnettu amerikkalainen kulttuurintutkija Richard Florida lukee luoviin luokkiin muun muassa juristit ja insinöörit. Eikä hänen tarvitse edes perustella luokitustaan, ilmeisesti se on rapakon takana selvää.
Voisi kyllä pohtia, mistä lähteistä nuo insinöörikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat alun perin pulpunneet. Luulen että siihen on ainakin pari syytä. 1900-luvun hirvittävät sodat, ydinaseuhka, ja 2000-luvulla voimistunut ekologinen tietoisuus ovat ruokkineet teknologiaan kohdistuvaa epäluuloa. Toinen tekijä saattaa olla humanistien ja luonnontieteilijöiden välinen kulttuurikuilu, jonka C.P. Snow teki tunnetuksi kirjoituksessaan "The two cultures and the scientific revolution" jo vuonna 1959.
Kolmanneksi syyksi voisin lukea vastareaktion tai kyllästymisen edistykseen. Teknologiaan liitetty edistyksen käsite ei välttämättä ole akateemisen kulttuurikeskustelun luoma, varmaan se syntyi aivan luonnostaan viktoriaanisena aikana ja sen jälkeen, teknologian tuottaman hyvinvoinnin jatkuvasti kasvaessa. Kun nyt kuulee väitteitä, ettei teknologia enää pysty synnyttämään hyvinvointia (väite. jota ei ole syytä purematta niellä), luonnontieteen ja teknologian kritiikki todennäköisesti yltyy.
Jos uskoo valistuksen ideaan (vaikka ei edistykseen haluaisi uskoakaan), niin ennakkoluuloja pitää vastustaa tiedolla. Julkisen keskustelun heikko tiedon taso selittää osan ennakkoluuloista. Olen jollain lailla aavistavinani, että kansalaisten käsitys teknologiasta ja insinööritieteistä on kovin suoraviivainen. Teknologian ajatellaan olevan luonnontieteiden yksinkertaistettu sovellus. Ja jos luonnontiede nojaa matematiikkaan, joka tarjoaa varmoja todistuksia, tekniikan ongelmien pitäisi olla helposti ratkaistavissa, jos vain oikeasti halutaan. Ja siitä taas seuraa teknisen sivistyneistön ja luonnontieteilijöiden syyllistäminen.
Kansalaiset siis vaativat teknologialta ehdotonta varmuutta ja turvallisuutta. Ikään kuin insinööreillä olisi koulutuksen kautta hankittu panoptinen röntgenkatse, joka yhdellä vilkaisulla näkee teknologisten järjestelmien ongelmat pohjamutia myöten.
Voi kun olisikin.
Mutta mitäpä siitä, itse olen jo parkkiintunut. Joskus pohdin kyllä, onko insinööriviha erityisen silmiinpistävää Suomessa. Meillähän esiintyy myös merkonomivihaa, juristivihaa, nörttivihaa, ja viime aikoina muotiin tullutta taiteilijavihaa. Olisivatko nämä vain muunnelmia kaunaisuudesta, joka lasketaan kansanluonteeseen?
Kansanluonne ei oikeastaan ole mukava käsite, siitä on vain askel muunlaiseen ihmisryhmiä diskriminoivaan ajatteluun. Se on samaa kategoriaa insinöörivihan ja merkonomivihan kanssa. Sen sijaan että etsisi argumentteja jonkun ennakkoluulon kumoamiseksi, voisi olla viisaampaa jättää tällainen pohdinta kokonaan omaan arvoonsa. Sen verran voisi todeta, että tunnettu amerikkalainen kulttuurintutkija Richard Florida lukee luoviin luokkiin muun muassa juristit ja insinöörit. Eikä hänen tarvitse edes perustella luokitustaan, ilmeisesti se on rapakon takana selvää.
Voisi kyllä pohtia, mistä lähteistä nuo insinöörikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat alun perin pulpunneet. Luulen että siihen on ainakin pari syytä. 1900-luvun hirvittävät sodat, ydinaseuhka, ja 2000-luvulla voimistunut ekologinen tietoisuus ovat ruokkineet teknologiaan kohdistuvaa epäluuloa. Toinen tekijä saattaa olla humanistien ja luonnontieteilijöiden välinen kulttuurikuilu, jonka C.P. Snow teki tunnetuksi kirjoituksessaan "The two cultures and the scientific revolution" jo vuonna 1959.
Kolmanneksi syyksi voisin lukea vastareaktion tai kyllästymisen edistykseen. Teknologiaan liitetty edistyksen käsite ei välttämättä ole akateemisen kulttuurikeskustelun luoma, varmaan se syntyi aivan luonnostaan viktoriaanisena aikana ja sen jälkeen, teknologian tuottaman hyvinvoinnin jatkuvasti kasvaessa. Kun nyt kuulee väitteitä, ettei teknologia enää pysty synnyttämään hyvinvointia (väite. jota ei ole syytä purematta niellä), luonnontieteen ja teknologian kritiikki todennäköisesti yltyy.
Jos uskoo valistuksen ideaan (vaikka ei edistykseen haluaisi uskoakaan), niin ennakkoluuloja pitää vastustaa tiedolla. Julkisen keskustelun heikko tiedon taso selittää osan ennakkoluuloista. Olen jollain lailla aavistavinani, että kansalaisten käsitys teknologiasta ja insinööritieteistä on kovin suoraviivainen. Teknologian ajatellaan olevan luonnontieteiden yksinkertaistettu sovellus. Ja jos luonnontiede nojaa matematiikkaan, joka tarjoaa varmoja todistuksia, tekniikan ongelmien pitäisi olla helposti ratkaistavissa, jos vain oikeasti halutaan. Ja siitä taas seuraa teknisen sivistyneistön ja luonnontieteilijöiden syyllistäminen.
Kansalaiset siis vaativat teknologialta ehdotonta varmuutta ja turvallisuutta. Ikään kuin insinööreillä olisi koulutuksen kautta hankittu panoptinen röntgenkatse, joka yhdellä vilkaisulla näkee teknologisten järjestelmien ongelmat pohjamutia myöten.
Voi kun olisikin.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Alas tieteen popularisointi
En pidä käsitteestä "tieteen popularisointi". Jokin siinä asiassa särähtää pahemman kerran. Jokin on siinä kerta kaikkiaan pielessä.
Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.
Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.
Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.
Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.
Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.
Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.
Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.
Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.
Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.
Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.
Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.
Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.
Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.
Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Fukushimasta et selviä kuivin jaloin
Japanin Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus koskettaa ihmisiä laajalti, paljon laajemmalti kun kuvittelemmekaan. Kukaan ei selviä siitä kuivin jaloin.
Ensimmäiseksi menettävät kasvonsa suoraan vastuulliset tahot. Alkaa käydä täysin selväksi, että voimalayhtiö Tepco on aikanaan hankkinut alueelle sopimattoman voimalatyypin, eikä ole edes jälkikäteen parantanut laitosten turvallisuutta, vaikka puutteita on osoitettu. Myös katastrofin hoitaminen alkaa vähitellen näyttää näyttää tehottomalta, kaoottiselta ja epäloogiselta. On uskomatonta, ettei varavoimaa ole saatu laitokselle edes viikossa, vaikka se olisi ollut kiireellisin toimenpide. Onko voimayhtiön oma johto näin sekaisin, vai estääkö viranomaisten puuttuminen asiaan tehokkaan toiminnan? Lähiseudun juomavedestä ja elintarvikkeista tavatut radionuklidit vihjaavat, että mahdollisesti päästöjä ei ole pystytty seuraamaan, tai niitä on vähätelty.
Myös voimalaitosten suunnittelijat saavat osansa kunniasta. Selvää on, ettei onnettomuuden mahdollisuutta ollut huomioitu riittävästi laitoksen suunnittelussa. Aikanaan Tsernobylin onnettomuus oli paljon pahempi, mitä ikinä kuviteltiin mahdolliseksi edes grafiittireaktoreille. Itse asiassa grafiittireaktoreille oli tapahtunut 1950-luvulta lähtien useita pahoja onnettomuuksia. Mutta nuo reaktorit olivat sotilasreaktoreja, ja niiden onnettomuudet salattiin. Nyt Fukushiman onnettomuus osoittaa, että kevytvesireaktorille voi tapahtua onnettomuus, joka on niin ikään pahempi, kuin mitä on osattu odottaa.
Kansainväliset atomienergiajärjestöt eivät ole pystyneet paljoakaan parantamaan turvallisuustilannetta. Nyt tuoreen uutisen mukaan edes EU:n mahdolliset ydinturvallisuutta parantavat säädökset eivät voi velvoittaa jäsenmaita tai niissä toimivia yrityksiä. Jos lähdetään siitä toisinaan puolustetusta periaatteesta, että yrityksellä ei ole muuta moraalia, kuin tuottaa rahaa omistajilleen, päästään peliteoreettiseen positioon. Koska turvallisuus on ydinvoimateollisuudelle vain haitallinen kuluerä, teollisuuden tulee pelata turvallisuustaso mahdollisimman matalaksi. Vastapuolena pelissä ovat viranomaiset ja poliitikot. Peli on epätasainen, koska todellinen ja paras turvallisuus- ja kustannustieto on ydinvoimaloita suunnittelevilla ja käyttävillä yhtiöillä, eikä sen paljastaminen ole niiden edun mukaista. Poliitikot ja viranomaiset taas helposti altistuvat tässä pelissä painostukselle ja korruptiolle.
Entä mikä on kansalaisten vastuu? Ydinvoiman vastaiset painostusjärjestöt ovat vaivoin salanneet vahingoniloaan, ja niitä edustavat yksilöt ovat pilanneet luotettavuutensa esittämällä liioiteltuja ja käsittämättömiä väitteitä. Tavallinen kansalainen taas syyllistyy tunteenomaiseen ja epärationaaliseen reagointiin. Eihän tuo ydinvoimaonnettomuus ole edes pahimmassa tapauksessa kuin murto-osa koko maanjäristys- ja tsunamikatastrofin tuhoista. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että viranomaisten tiedotukset olisivat olleet täysin oikeita ja asiallisia, niiden ymmärtäminen, tulkitseminen ja suhteuttaminen olisivat vaatineet erikoistietoja, joita tavallisella kansalaisella ei ole.
Mitä tästä onnettomuudesta jää saldoksi? Ilmeisesti sellainen sekasotku, jota on mahdotonta ratkaista millään kuviteltavissa olevalla keinolla. Ainoa kestävä ja demokraattiseen hallintotapaan sopiva ratkaisu on ajaa ydinvoima ennemmin tai myöhemmin alas. Unohtamatta ydinturvallisuuden parantamista siirtymäaikana.
Ydinvoima ei ole sellainen asia, jota talouselämä, viranomaiset ja poliitikot pystyisivät yhdessä ja sovinnossa hallitsemaan. Siksi siitä on syytä hankkiutua eroon.
Ensimmäiseksi menettävät kasvonsa suoraan vastuulliset tahot. Alkaa käydä täysin selväksi, että voimalayhtiö Tepco on aikanaan hankkinut alueelle sopimattoman voimalatyypin, eikä ole edes jälkikäteen parantanut laitosten turvallisuutta, vaikka puutteita on osoitettu. Myös katastrofin hoitaminen alkaa vähitellen näyttää näyttää tehottomalta, kaoottiselta ja epäloogiselta. On uskomatonta, ettei varavoimaa ole saatu laitokselle edes viikossa, vaikka se olisi ollut kiireellisin toimenpide. Onko voimayhtiön oma johto näin sekaisin, vai estääkö viranomaisten puuttuminen asiaan tehokkaan toiminnan? Lähiseudun juomavedestä ja elintarvikkeista tavatut radionuklidit vihjaavat, että mahdollisesti päästöjä ei ole pystytty seuraamaan, tai niitä on vähätelty.
Myös voimalaitosten suunnittelijat saavat osansa kunniasta. Selvää on, ettei onnettomuuden mahdollisuutta ollut huomioitu riittävästi laitoksen suunnittelussa. Aikanaan Tsernobylin onnettomuus oli paljon pahempi, mitä ikinä kuviteltiin mahdolliseksi edes grafiittireaktoreille. Itse asiassa grafiittireaktoreille oli tapahtunut 1950-luvulta lähtien useita pahoja onnettomuuksia. Mutta nuo reaktorit olivat sotilasreaktoreja, ja niiden onnettomuudet salattiin. Nyt Fukushiman onnettomuus osoittaa, että kevytvesireaktorille voi tapahtua onnettomuus, joka on niin ikään pahempi, kuin mitä on osattu odottaa.
Kansainväliset atomienergiajärjestöt eivät ole pystyneet paljoakaan parantamaan turvallisuustilannetta. Nyt tuoreen uutisen mukaan edes EU:n mahdolliset ydinturvallisuutta parantavat säädökset eivät voi velvoittaa jäsenmaita tai niissä toimivia yrityksiä. Jos lähdetään siitä toisinaan puolustetusta periaatteesta, että yrityksellä ei ole muuta moraalia, kuin tuottaa rahaa omistajilleen, päästään peliteoreettiseen positioon. Koska turvallisuus on ydinvoimateollisuudelle vain haitallinen kuluerä, teollisuuden tulee pelata turvallisuustaso mahdollisimman matalaksi. Vastapuolena pelissä ovat viranomaiset ja poliitikot. Peli on epätasainen, koska todellinen ja paras turvallisuus- ja kustannustieto on ydinvoimaloita suunnittelevilla ja käyttävillä yhtiöillä, eikä sen paljastaminen ole niiden edun mukaista. Poliitikot ja viranomaiset taas helposti altistuvat tässä pelissä painostukselle ja korruptiolle.
Entä mikä on kansalaisten vastuu? Ydinvoiman vastaiset painostusjärjestöt ovat vaivoin salanneet vahingoniloaan, ja niitä edustavat yksilöt ovat pilanneet luotettavuutensa esittämällä liioiteltuja ja käsittämättömiä väitteitä. Tavallinen kansalainen taas syyllistyy tunteenomaiseen ja epärationaaliseen reagointiin. Eihän tuo ydinvoimaonnettomuus ole edes pahimmassa tapauksessa kuin murto-osa koko maanjäristys- ja tsunamikatastrofin tuhoista. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että viranomaisten tiedotukset olisivat olleet täysin oikeita ja asiallisia, niiden ymmärtäminen, tulkitseminen ja suhteuttaminen olisivat vaatineet erikoistietoja, joita tavallisella kansalaisella ei ole.
Mitä tästä onnettomuudesta jää saldoksi? Ilmeisesti sellainen sekasotku, jota on mahdotonta ratkaista millään kuviteltavissa olevalla keinolla. Ainoa kestävä ja demokraattiseen hallintotapaan sopiva ratkaisu on ajaa ydinvoima ennemmin tai myöhemmin alas. Unohtamatta ydinturvallisuuden parantamista siirtymäaikana.
Ydinvoima ei ole sellainen asia, jota talouselämä, viranomaiset ja poliitikot pystyisivät yhdessä ja sovinnossa hallitsemaan. Siksi siitä on syytä hankkiutua eroon.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Suuri biljardipallohuijaus
Luin Tommi Ushanovin kirjan "Suuri kaalihuijaus" (Teos 2010). Tämä mainio kirja erittelee tietämättömyyttä, ja aivan erityisesti poliittista tietämättömyyttä. En aio kirjoittaa kirja-arviota, netistä löytyy aivan hyviä arvioita, ja miksei samalla vaivalla lukisi itse kirjaa. Mutta tietämättömyyden kritisointi on monimutkaista, minkä Ushanov kyllä itsekin mainitsee, ja kritisoija voi helposti syyllistyä tietämättömyyteen. Tietäminen kun on niin vaikeaa.
Kirjan nimi tulee amerikkalaisten konservatiivien hellimästä tarinasta hallituksen kaalinsiemenasetuksesta. Tuollainen asetus on todella annettu sota-aikana, elintarvikepulan (kaalipulan) torjumiseksi. Kansanperinteessä tuota asetusta on paisuteltu järjettömyyteen asti, tarkoituksena tarjota yleistettävä esimerkki hallituksen typeryydestä.
Mutta onhan meillä kotoisempikin esimerkki, johon Ushanov ei viittaa: nimittäin kuuluisa EU:n kurkkujen käyryyttä määrittelevä direktiivi. Tämä direktiivi on todella olemassa, vaikka sen olemassaoloa on välillä yritetty kiistää. Toisin kun Ushanovin kuvaamassa kaalihuijauksessa, viranomaisten julkaisemaa asiakirjaa ei ole edes tarvinnut liioitella, se on jo sinällään kyllin raskauttava. Saattaa siis olla, että "tietämättömien" levittämät tarinat voivatkin olla osin tai kokonaan totta, olkoonkin että niiden levittämisessä on tietty tarkoitus. Perussuomalaisten vaaliohjelma on hyvä esimerkki tosien, epäselvien ja vääristeltyjen väitteiden sekoituksesta. Ehkä se on jonkinlainen poliittisen tietämättömyyden kooste, mutta eihän sen tarkoitus olekaan levittää tietoa, vaan vetoaminen poliittisesta elämästä vieraantuneiden kansalaisten tuntoihin.
Ushanovin teksti pyörii enimmäkseen Suomen poliittisen elämän ja puolueiden kannatuskehityksen ympärillä. Mutta samalla hän tulee tehneeksi merkillisen tölväisyn: hänen mukaansa myös uskominen kausaliteettiin on yksi tietämättömyyden laji. Hänen mukaansa on "yleisesti hyväksytty filosofinen lähtökohta", ettei kausaaleja ilmiöitä oikeasti ole. Tehdäkseen asian täysin selväksi, hän käyttää biljardipallovertausta. Uskomme, että kun liikutamme biljardikeppiä, se saa palloon osuessaan pallon liikkeelle. Mutta vaikka toistaisimme kokeen miljoonia kertoja, se ei ole todistus kausaalista suhteesta, voihan olla että miljoonas ja ensimmäinen lyönti ei tee palloon mitään vaikutusta. Vai voiko?
En jaksa avata keskustelua siitä, ovatko ns. filosofiset positiot sitten jollain lailla todellisuussuhteessa, vai ovatko ne vain kielipelin tuottamia kuriositeetteja. Sama kysymyshän voidaan kohdistaa modernin maailman rakentajien, tiedemiesten ja insinöörien harrastamiin matemaattisiin konstruktioihin. Kannattaa vain vihjata, että modernilla maailmanselityksellä on huomattava, esimerkiksi sosiaalipolitiikan, lääketieteen ja teknologian kautta osoitettu käytännön tason pätevyys.
Kausaalisuhteen kimppuun hyökkääminen, olkoonkin että siitä voidaan löytää filosofinen ja tieteenfilosofinen hienorakenne, on itse asiassa vanha humanistinen positio modernisaatiota vastaan. Olisin valmis pitämään sitä eräänä tietämättömyyden lajina.
Kirjan nimi tulee amerikkalaisten konservatiivien hellimästä tarinasta hallituksen kaalinsiemenasetuksesta. Tuollainen asetus on todella annettu sota-aikana, elintarvikepulan (kaalipulan) torjumiseksi. Kansanperinteessä tuota asetusta on paisuteltu järjettömyyteen asti, tarkoituksena tarjota yleistettävä esimerkki hallituksen typeryydestä.
Mutta onhan meillä kotoisempikin esimerkki, johon Ushanov ei viittaa: nimittäin kuuluisa EU:n kurkkujen käyryyttä määrittelevä direktiivi. Tämä direktiivi on todella olemassa, vaikka sen olemassaoloa on välillä yritetty kiistää. Toisin kun Ushanovin kuvaamassa kaalihuijauksessa, viranomaisten julkaisemaa asiakirjaa ei ole edes tarvinnut liioitella, se on jo sinällään kyllin raskauttava. Saattaa siis olla, että "tietämättömien" levittämät tarinat voivatkin olla osin tai kokonaan totta, olkoonkin että niiden levittämisessä on tietty tarkoitus. Perussuomalaisten vaaliohjelma on hyvä esimerkki tosien, epäselvien ja vääristeltyjen väitteiden sekoituksesta. Ehkä se on jonkinlainen poliittisen tietämättömyyden kooste, mutta eihän sen tarkoitus olekaan levittää tietoa, vaan vetoaminen poliittisesta elämästä vieraantuneiden kansalaisten tuntoihin.
Ushanovin teksti pyörii enimmäkseen Suomen poliittisen elämän ja puolueiden kannatuskehityksen ympärillä. Mutta samalla hän tulee tehneeksi merkillisen tölväisyn: hänen mukaansa myös uskominen kausaliteettiin on yksi tietämättömyyden laji. Hänen mukaansa on "yleisesti hyväksytty filosofinen lähtökohta", ettei kausaaleja ilmiöitä oikeasti ole. Tehdäkseen asian täysin selväksi, hän käyttää biljardipallovertausta. Uskomme, että kun liikutamme biljardikeppiä, se saa palloon osuessaan pallon liikkeelle. Mutta vaikka toistaisimme kokeen miljoonia kertoja, se ei ole todistus kausaalista suhteesta, voihan olla että miljoonas ja ensimmäinen lyönti ei tee palloon mitään vaikutusta. Vai voiko?
En jaksa avata keskustelua siitä, ovatko ns. filosofiset positiot sitten jollain lailla todellisuussuhteessa, vai ovatko ne vain kielipelin tuottamia kuriositeetteja. Sama kysymyshän voidaan kohdistaa modernin maailman rakentajien, tiedemiesten ja insinöörien harrastamiin matemaattisiin konstruktioihin. Kannattaa vain vihjata, että modernilla maailmanselityksellä on huomattava, esimerkiksi sosiaalipolitiikan, lääketieteen ja teknologian kautta osoitettu käytännön tason pätevyys.
Kausaalisuhteen kimppuun hyökkääminen, olkoonkin että siitä voidaan löytää filosofinen ja tieteenfilosofinen hienorakenne, on itse asiassa vanha humanistinen positio modernisaatiota vastaan. Olisin valmis pitämään sitä eräänä tietämättömyyden lajina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
