Vapauden musiikkia

Laitoin hetki sitten radion auki. Sieltä tuli klassista musiikkia, pianokonsertto, josta ei voi erehtyä vaikka sitä kuulisi vain muutaman tahdin, Tšaikovskin ensimmäinen. Musiikki vei minut välittömästi 1970-luvun alkuun. Ja samalla tuli mieleen paljon muuta samalta ajalta. Maailma avautui silloin niin nopeasti ja niin monella elämän alueella.

Luin jokin aika sitten neuropsykologisen tutkielman musiikista. (Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot, 2010). Ja tietysti Terra Cognitan julkaisema, ei näitä mikään muu taho suomentaisi. Eräs tutkijan löydös oli, että musiikkinäyte tunnistetaan sointivärin eli soundin perusteella. Juuri soinnin, ei melodian. Näin erityisesti, jos on kyseessä musiikin ei-ammattilainen. Tunnistus on salamannopea ja varma, ja jopa sävelkorkeus palautuu oikein mieleen. Kappaleen tai yhtyeen nimi ei välttämättä tule mieleen. Mutta tunnistus palauttaa syvän tunnetilan. (Juuri siksi käännösiskelmät tuntuu niin kamalilta, ne on petosta, soundi on väärä).

Jokainen joka Tšaikovskin tuntee, tietää tämän kappaleen. Rohkea teema lähtee siekailematta käyntiin. Laulava melodia, samalla kertaa kaihoisa, optimistinen ja ylevä, teema paisuu, kohoaa, lähtee lentoon … kunnes se loppuu. Musiikki jatkuu, polveilee, kertoo kertomusta, jossa ei ole sanoja eikä kuvia, ja soundi on edelleen sama - mutta ihana teema ei koskaan palaa.

Helsinkiläisessä yksiössä tuttavani laskee levysoittimen neulan uran alkuun. Maaginen teema alkaa soida, kunnes se päättyy. Hän huokaisee, nostaa neulan uudelleen levyn alkuun. Ja sitten taas, ja taas...

Minulle teema on vapauden musiikkia. Siinä on sama tunnetila kuin Ilja Repinin maalauksessa ”Mikä vapaus”. Siinä on nuori mies, kadetti tai ehkä ylioppilas, nuori nainen, myrskyävä meri, raikas tuuli, uskomaton riemu ja vapauden tunne, kuin kaikki olisi mahdollista. Pateettistako? Kyllä, ehdottomasti, ihanan pateettista. Se ei ole paha asia kun se on tehty sellaiseksi tarkoituksella.

Nuorena avautuivat muutkin asiat. Kuten rock and roll, jazz, Bach, kansanmusiikki. Vain yksi tahti Rolling Stonesin musiikkia tai Jimi Hendricksin kitaran ääni, ja tunnistan sen sekunnin murto-osassa ja siirryn tuolle niin monen halveksimalle vuosikymmenelle. Ja taide, Ars-näyttelyt avasivat aivan toisenlaisen taiteen maailman kuin koulussa opetettu akateeminen ja pölyinen galleriataide.

Sitten tuli niin paljon muuta. Tuli perhe ja työ ja kiire, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin. Mutta vapauden musiikki ei lakkaa. Kaikki on mahdollista.

Huippuarkkitehtuuria muotoilukaupungissa

Kävin Kaisaniemenkadulla Kaisa-talossa, jossa on Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto. Olipa hyvä käynti. Mikä ihana kirjasto! Uskoni uuteen arkkitehtuuriin on palannut. Tilava, valoisa, 6 kerrosta, joita yhdistää soikea valoaukko ja upeat rautaiset kierreportaat. Ja lisäksi 3 kerrosta maan alla. En ole kirjastoarkkitehtuurin asiantuntija, paitsi kirjaston käyttäjän roolissa. Ja kyllä, tässä kirjastossa on mukavaa ja inspiroivaa käydä. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehtikilpailun voittanut Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy. Yksittäisten henkilöiden krediitit ei ihan selvinneet, mutta kunnia heille joka tapauksessa. Talon tarkempi esittely on oheisen linkin takana.

http://www.helsinki.fi/insight/assets/pdf/hy-kaisa-esite.pdf

Kirjasto on rakennettu olemassa olleen rakennuksen paikalle (ns. Pukevan talo). En tiedä, miten paljon vanhaa taloa piti purkaa, ehkä aika paljon. Kirjasto erottuu rohkeista julkisivun ikkunakaarista. Se on hyvän näköinen myös ulospäin. Ongelmia, nykykielellä ”haasteita” tietenkin oli. Talo on jyrkässä rinteessä, ja sinne piti päästä sisään sekä Kaisaniemenkadun että Vuorikadun puolelta. Talon hahmo oli sopeutettava ympäröivään tiiliarkkitehtuuriin. Ja piti huomioida myös taloa dominoivat liiketilat, oikeastaan toimia niiden ehdolla. Sisäänkäynti on hieman huomaamaton, sieltä liukuportaat vievät kakkoskerrokseen, jossa on viihtyisä kahvila ja tiedekirjakauppa – ja Vuorikadun sisäänkäynti. Toiset portaat vievät kolmannen kerroksen sisäänkäyntiin, varsinaiseen kirjastoon. Se on ilmeisesti ainoa pääsy kirjastoon ja siellä ulos. Hisseissä pyöri paljon meitä ulospääsyä etsiviä. Varmaan vakituiset kävijät oppivat pian. Kirjaston jako näin moneen kerrokseen ei ole ylen tehokasta, mutta käyttäjiä se tuskin haittaa. Se on hinta joka maksetaan kun toimitaan kaupungin keskustassa.

Kirjasto oli ilahduttava. Se osoitti, että kaupunkia voidaan täydentää uusilla, esteettisesti miellyttävillä rakennuksilla. Toisin on laita uudisrakentamisen kohdalla. Kampin liikekeskus ja ratapihan alue osoittavat, että kun toimitaan täysin liike-elämän ehdoilla, tulos on masentava. Ankeat Kampin ja ratapihan alueet uudisrakennetaan yhtä ankeaan tyyliin. Jopa julkinen ja sisältä lähes miellyttävä musiikkitalo noudattavat pääoman logiikkaa. Tärkeintä on tehokkuus, kaupunkikuvasta ja kansalaisten tunteista viis. Valtakunnan päälehden rakentama Sanomatalo, likainen lasilaatikko, laukaisi tämän kehityksen, ja rakentaja onnistui asemansa turvin vaientamaan aikalaiskritiikin – se olisi vielä voinut vaikuttaa.

Helsinki haluaa esiintyä vetovoimaisena design-keskuksena, mutta luovuus ja rohkeus puuttuvat, ja esteettisten arvojen ja kaupunkilaisten tunteiden väheksyntä kauhistuttavat. Kävin katsomassa myös uutta raitiovaunukonseptia Kaapelitehtaalla. Raitiovaunuhan on tärkeä design-esine, vaikuttaa kaupungin imagoon, ja satunnainen turisti käyttää sitä jokseenkin varmasti. No, prototyyppi oli amatöörimainen, pitäisi palauttaa piirustuspöydälle. Kaisa-talo antoi toivoa ja näytti mallia. Mutta riittääkö se?

Aivot Darwinin insinööritoimistosta

Usein ajatellaan, että suuret aivot tarjoavat eloonjäämisedun, ja ihmiskunnan menestys eläinkunnan muiden lajien joukossa johtuu tehokkaista aivoista. Asiassa voi olla perää, mutta etu ei välttämättä ole niin merkittävä kuin ajatellaan. Aivojen koon kasvaminen ei välttämättä ole evoluution johtoajatus, vaan ehkä sittenkin toisarvoinen ilmiö, jonka takana on muita tekijöitä. Vai olisiko sittenkin toisin? Tuottaako evoluutio jatkuessaan yhä älykkäämpiä lajeja?

Jotta tähän voisi vastata, pitäisi ehkä koko älykkyyden käsite määritellä uudelleen, sellaisella tavalla, joka olisi riippumaton ihmisnäkökulmasta. Tuntuu vaikealta. Otetaanpa hieman toinen tarkastelukulma. Ajatellaan evoluutiota ja luonnonvalintaa insinöörinä, jonka tehtävä on suunnitella uusia lajeja, ja pohditaan erityisesti, miten suunnitella mahdollisimman tehokkaat aivot. Rajoitamme myös insinöörimme toimintavapautta. Hän ei voi tehdä radikaaleja teknologian päivityksiä, vaan on tultava toimeen sillä teknologialla, jonka evoluutio on jo tuottanut. Insinöörimme metodina on oltava vähittäinen muuntelu ja skaalaus.

Mutta aluksi pieni vilkaisu selkärankaisten keskushermostoteknologiaan. Sopikaamme, että aivojen suorituskyky riippuu kahdesta asiasta: rakenteiden monimutkaisuudesta ja hermoston toimintanopeudesta. Aivot koostuvat hermosoluista, jotka ovat mutkikkaasti kytkeytyneet toisiinsa. Hermosolut toimivat tuottamalla hermoimpulsseja. Ne siis tikittävät jatkuvasti, kukin solu synnyttää muutamasta impulssista aina satoihin impulsseihin sekunnissa. Impulssien tuottaminen vaatii energiaa. Aivojemme miljardit solut käyttävät sitä paljon, noin 20% koko elimistön tuottamasta energiasta, ja lopulta se muuttuu lämmöksi. Vilkas verenkierto tuo aivosoluille ravintoa, ja jäähdyttää ne samalla. Vastoin yleistä luuloa ajatteluksi kutsumamme toiminta ei kuormita aivoja paljoakaan. Aivot tikittävät jatkuvasti melko suurella teholla, jopa nukkuessamme. Koko elämämme ajan.

Aivoja kehittävän insinöörimme ilmeinen strategia on saada aivoihin enemmän soluja, eli kasvattaa aivojen kokoa. Aivot on herkkä elin, ja tarvitsee hyvän suojan, eli kovan kallon ja nesteiskunvaimennuksen. Aivojen koon kehitys onkin sidoksissa pään koon kasvattamiseen. Yleisesti ainakin nisäkkäille näyttää pätevän sääntö: mitä isompi eläin, sitä suurempi pää ja suuremmat aivot. Ja näyttää myös siltä, että suuret eläimet ovat älykkäämpiä kuin pienet. Mutta norsu ei kuitenkaan ole ihmistä fiksumpi. Ehkä yhteys ei olekaan täysin mekaaninen.

Tässä kohdataankin insinöörityölle hyvin tyypillinen ilmiö. Tietyn hyväksi havaitun suunnitteluperiaatteen noudattaminen ei välttämättä pitkän päälle johda toivottuun lopputulokseen. Usein tällaisella periaatteella on vain tietty vaikutusalue. Ihmisen aivojen koko saattaa olla lähellä optimia, norsun tai valaan aivot ovat jo liian suuret ollakseen tehokkaat. Mistä se johtuu?

Kun aivojen koko kasvaa, myös solujen väliset hermoyhteydet pidentyvät. Ovathan solut keskimäärin kauempana toisistaan. Hermoista tulee myös paksumpia. Tarvitaan suurempia hermosoluja tuottamaan riittävän vahvoja impulsseja, jolloin solutiheys pienenee ja energian kulutus kasvaa. Ja signaalien kulkuaika kasvaa joka tapauksessa, eli aivot hidastuvat. Aivojen kehityspolku on yrittänyt kompensoida tilannetta keskittämällä toimintoja eriytyneisiin keskuksiin, mutta luultavasti myös siitä koituu toiminnallisia ongelmia.

Eläinten käyttäytymisen tutkijoiden havainnot vahvistavat, että aivojen koon ja älykkyyden yhteys ei ole suoraviivainen. Pienet eläimet, kuten rotat ja linnut, voivat olla yllättävän älykkäitä. Vaikka pienissä aivoissa on vähemmän hermosoluja, ne toimivat tavattoman paljon nopeammin, mikä pienentää eroa.

Näyttää siis siltä, että ihmisen aivojen suorituskyky on lähes paras mahdollinen. Ja kannattaa huomata, että Darwinin laboratoriossa radikaalit tekniset innovaatiot on kielletty. Esimerkiksi rakenteeltaan samankaltaiset mutta sähköisesti toimivat aivot olisivat jopa miljoonia kertoja tehokkaammat. Mutta evoluution työkalupakissa ei ole mitään sen tapaistakaan.*)

Väite ihmisen ylivertaisesta älykkyydestä ansaitsee vielä yhden kriittisen huomautuksen. Ihminen oli pitkään vain eräs levinneisyydeltään rajoittunut ja yksilömäärältään vähäinen laji. Hyvin marginaalinen tapaus muiden lajien joukossa. Itse asiassa koko laji oli tuhoutua kokonaan, ja moneen kertaan. Tehokkaat aivot eivät näytä tarjonneet kerrassaan mitään eloonjäämisetua niiden vajaan kahdensadantuhannen vuoden aikana, jona nykyisen kaltainen ihminen eli ja vaikutti. Monet sen aikaiset ihmisapinalajit pärjäilivät paljon paremmin.

Ja sitten tapahtui jotain tavatonta. Ihmisestä tuli hyvin nopeasti planeetan mahtilaji. Ja tähän tavattomaan muutokseen on oikeastaan tarjolla vain yksi selitys. Jonkinlaisena aivojen kapasiteetin satunnaisena sivutuotteena syntyi kulttuuri, ja se sai alkunsa, kun syntyi kieli, piirustustaito ja kirjoitustaito. Kulttuurin avulla ihminen pystyi ylittämään lyhyen elinikänsä ja suppean perhe- ja heimoyhteisönsä rajat.

Voidaan vetää vastaansanomaton johtopäätös, jonka kauaskantoisuutta ei mielestäni vieläkään oikein ymmärretä. Yksilön älykkyyden merkitys on suuresti yliarvioitu. Ja kulttuurin merkitys on suuresti aliarvioitu.


*)  Hermoimpulssin tuottaminen aivoissa vie noin viisi tuhannesosasekuntia. Elektroniikan mikropiirien logiikkaelinten toiminta-aika on parhaimmillaan jo alle sekunnin miljardisosa.  Hermoimpulssit perustuvat solukalvon ioniläpäisevyyden äkilliseen muutokseen. Se ei etene sähkön nopeudella, vaikka näkyykin ulospäin jänniteheilahduksena. Hermoimpulssin etenemisnopeus hermosäikeessä on 10 - 100 metriä sekunnissa. Mikropiirin johtimessa signaali etenee yli 200 miljoonaa metriä sekunnissa. Aivojen toimintamekanismi on erilainen kuin tietokoneilla - aivoissa ei ole keskitettyä muistia, ei kekusyksikköä, ei keskitettyjä tietoväyliä eikä yhteistä kellosignaalia. Elektroniikassa tällainen rakenne tunnetaan myös: asynkroninen logiikka. Toistaiseksi sen sovaltaminen on vähäistä, siitä ei ole tullut tekniikan valtavirtaa.

(kirjoitus sai herätteen Douglas Foxin artikkelista, Tiede 2 / 2012)

Kekseliäisyys ja uteliaisuus tieteessä nousee erimielisyydestä

Ihminen on uskomattoman kekseliäs, mutta ei niinkään yksilönä, vaan yhteisönä, ja prosessoidessaan erilaisia ja ristiriitaisia käsityksiä. Tämä on syytä pitää mielessä, ja erityisesti niiden, jotka suhtautuvat kriittisesti tieteelliseen tietoon. Myös tieteen rahoittajien on syytä pitää mielessä, että konsensus ei vie tiedettä eteenpäin, vaan kiistat ja kriisit.

Parasta – taas kerran – tarkastella asiaa historian kautta. Luonnontiede hioi metodisen miekkansa teräväksi kamppaillessaan tieteen vastustajien, konservatiivien ja kirkon kanssa. On myös hämmästyttävää, miten vähäisistä aineksista tiedeyhteisö pystyi luomaan teorioita, jotka vähitellen voimistuivat ja saivat lopulta vakuuttavan varmistuksen. Olen kertonut, kuinka tiede ei suinkaan pystynyt todentamaan aurinkokeskeistä maailmankuvaa tähtitieteen havainnoilla 1600-luvulla, vaan vasta 1800-luvun puolessa välissä. Kopernikaanisen maailmankuvan läpimurto 1600-luvun lopussa oli seurausta hyvin epävarmoista vihjeistä ja teorian loogis-matemaattisesta selkeydestä. Olen myös muissa kirjoituksissa esittänyt, kuinka evoluutio vakiintui käsitteenä päätelmien kautta, ennen kuin sen mekanismit todennettiin molekyylikemian tasolla.

Kysymys maailman iästä osoittaa, kuinka vastustajien argumentit stimuloivat tieteellistä pohdintaa. On nimittäin varsin ilmeistä, että perinteisin käsitys maailmasta on staattinen: maailma on ikuinen ja muuttumaton. Käsitystä on myös helppo puolustaa, koska muutos on välittömien aistiemme ja lyhyen elinikämme takia mahdoton havaita. Mutta teologien käsitys maailman äkillisestä luomisesta ja jopa eräiden teologien maailmalle laskema noin 8000 vuoden ikä oli häiritsevä. Voidaanko se todentaa tieteen keinoin? Vai voidaanko se kiistää? Ja mistä lähteä liikkeelle?

Eräs lähtökohta on, että heti maailman luomisen jälkeen maailma oli hyvin kuuma, sulassa tilassa. Pursuaahan sulaa sisustaa edelleenkin esiin tulivuorista! Isaac Newton (1623-1727) todella laski, miten kauan kestäisi maapallon jäähtyminen sulasta tilasta nykyiseen lämpötilaan. Hän sai tulokseksi 50000 vuotta! Maailman ikä piteni heti kertaluvulla.

Buffonin markiisi (George Louis de Buffon) halusi selvittää asiaa kokeellisesti. Hän mittasi erikokoisten rautapallojen jäähtymistä, ja ekstrapoloi tulokset maapallon kokoiselle pallolle. Hän päätteli iäksi 75000 vuotta (Epochs of Nature (1774). Vielä 1800-luvulla lordi Kelvin teki omat jäähtymislaskelmansa, ja nyt tulos oli taas paljon suurempi – ja siis tietyssä mielessä tarkempi - eli 20-40 miljoonaa vuotta.

Nykyisin tiedämme, että myös tämä laskelma oli virheellinen. Tai, laskelma oli varmaan tehty oikein, mutta sen teoreettinen viitekehys oli väärä, eli liian yksinkertainen. Se ei ottanut huomioon, että maapallon valtavan koon takia lämpö siirtyy sisuksista pinnalle hyvin hitaasti. Itse asiassa maapallon muutaman kymmenen kilometrin paksuinen kuori eristää meidät tehokkaasti kuumasta sisuksesta. Kelvin ei myöskään tiennyt, että maaperän radioaktiiviset isotoopit kuumentavat maapalloa jatkuvasti.

Geologeille ja evoluutiotutkijoille Kelvinin laskema ikäkin oli aivan liian lyhyt. Geologit arvioivat, kuinka kauan kestää sedimentoituneen vuoriston muodostuminen, tai millä nopeudella eroosio syö vuoria. Charles Darwin arveli, että ne geologiset prosessit, joiden tulokset ovat näkyvissä Walesin kambrisessa vuoristossa, ovat vaatineet ainakin 300 miljoonaa vuotta, ja pian geologi John Goodchild pidensi ajan 700 miljoonaan vuoteen. Se onkin suuruusluokaltaan oikea lukema kambrisille vuoristoille.

Paremmat arviot maapallon iästä saivat sitten odottaa radioaktiivisuuden keksimistä. Isotooppiajoitus pidensi maapallon ikää vielä kertaluokalla. Koko maailmankaikkeuden ikä tuntui sen sijaan olevan mielikuvituksen ja mittausten ulottumattomissa. Kunnes tähtitieteilijä Edvin Hubble havaitsi punasiirtymän 1920-luvulla, ja kosminen taustasäteily löytyi 1960 - luvulla.

Maailmankaikkeudelle saatiin ajallinen alkupiste. Aiheellinen epäluulo luomiskertomusta kohtaan oli synnyttänyt lopulta modernin ja havainnoin varmennetun kosmologian.

Kanerva-paradoksi, lahjontaparadoksi ja johtajaparadoksi

Tuli kuultua radiosta Ilkka Kanervan haastattelu. Se oli piinallinen ja varsin paljastava. Kanerva pitää itseään hyvin tärkeänä ja vaikutusvaltaisena henkilönä. Niinpä Kanervalle järjestetyt häpeämättömästä imartelusta koostuneet syntymäpäiväkekkerit (joita Kanervan mukaan ei sellaisiksi saa sanoa) menivät varmaan ainakin yhdelle ihmiselle suoraan sydämeen. Kanerva on myös ammattitaitoinen. Hän katsoi haastattelussa olevansa poliittisen vaikuttamisen asiantuntija, ehkä yksi Suomen parhaista. 

Hyvä niin. Mutta mitä ihmettä tapahtuikaan, kun haastattelija käänsi puheen lahjustuomioon. Koko komeus katosi maan rakoon, ja Kanerva suorastaan parahti: ”Enhän minä millään voi niihin asioihin vaikuttaa”. Tämä paradoksaalinen, tervettä järkeä uhmannut haastattelu on toki ymmärrettävissä. Olen taipuva uskomaan, ettei Kanerva sisimmässään koe tehneensä väärin. Hän on tunneihminen, ja tunne puhuu ihmiselle totuuden kieltä. Ja oikeastaan vielä tarkemmin sanottuna: myös looginen ajattelu on tunneajattelua. Siksi se tuntuu aivan samalta kuin ei-niin-looginen ajattelu. Moderni kokeellinen käyttäytymistiede on vahvistanut asian monin eri tavoin. 

Niinpä niin. Suomessa lahjonta on kohusta huolimatta satunnaista. On myös vallalla käsitys, että pelkkä lahjoman tai muun edun vastaanottaminen ei riitä osoitukseksi korruptiosta. Pitäisi myös osoittaa, että lahjonta on vaikuttanut päätöksentekoon. Voi pyhä yksinkertaisuus! Näinkö viattomia todella olemme? Mutta rehellisesti: en ole koskaan kuullut että yksikään poliitikko perustelisi päätöksiään saamillaan lahjuksilla, enkä usko että tällainen tapa yleistyisi tulevaisuudessakaan. Joten iloitkaamme naiiviudestamme, mutta ottakaamme käyttöön korruptoituneemmista maista tuttu periaate: lahjuksen vastaanottaminen on aina rikos. Niin kuin on myös sen tarjoaminen. 

Suomessa omaksuttiin aikanaan tsaarin Venäjän hallintotavasta eräs lahjontaa hillitsevä periaate. Nimittäin se, että virkamiehille maksettiin kelpo palkka, ja virkamiesura oli hyvin arvostettu. Näin ainakin korkeammilla virkamiehillä ei ollut niin suurta houkutusta leventää leipäänsä lahjuksilla. Ja tästä saammekin aasinsillan nykyaikaan. Eli ehkäpä viime vuosina meilläkin yleistynyt talouselämän toimitusjohtajaportaan kaikki järjen rajat ylittävä ja kaikilla mittareilla kohtuuton palkitseminen palvelee samaa asiaa. Se tekee johtajistamme korruptoitumattomia. 

Kuten uutisia seuranneet ovat havainneet, näin ei näytä olevan. Mutta korruptio on hieman eri näköistä. Johtajien kovasta palkkatasosta johtuen suorat lahjukset kasvaisivat ylettömiksi ja alkaisivat herättää huomiota. Siksi kai on siirrytty erilaisiin suhmurointeihin, kuten asuntokaupat, osakejärjestelyt, konsulttipalkkiot ja hyvätuottoiset hallituspaikat. Mutta edelleen jää arvoitukseksi, miksi huimia palkkoja ja etuja maksetaan. Jotta asia alkaisi aueta, avataan hieman niin sanottua johtajaparadoksia.

Johtajaparadoksilla tarkoitan ristiriitaa johtajien statuksen ja heidän todellisten tekojensa ja kapasiteettinsa välillä. Lisäksi näyttää siltä, että johtajien kytkös heidän johtamiinsa organisaatioihin on oudon heikko. He eivät aina näytä tuntevan kovinkaan hyvin johtamiaan yrityksiä tai edes niiden tuotteita. Usein johtaja tulee kokonaan toiselta toimialalta, takana voi olla useita varsin lyhyitä työsuhteita, ja uudelta johtajalta odotetaan tuloksia jopa jo puolessa vuodessa.

(Nyt on tietenkin kyse nimenomaan toimitusjohtajatasosta. Menestyneissä firmoissa on toki liuta alempaa johtajistoa joka on todella pannut prosessit, tuotteet ja osaamisen kohdalleen – ja sehän on usein vuosikymmenen työ...).

Ratkaisu johtajaparadoksiin onkin, että toimitusjohtajien (TJ) työmaata on järjestellä asioita firman ulkopuolella, heidän työtovereitaan, vertaisiaan ja usein vastustajiaankin ovat toiset TJt. Ei TJn tarvitsekaan olla mestari oman firmansa asioissa. Hänen resurssinsa on vertaisverkko, jota aletaan luoda jo oikeassa koulussa, oikeassa yliopistossa ja oikeilla kursseilla.

Ei mitään pahaa tässä. Paitsi että tuo veljeskunta on onnistunut luomaan myös järjettömän palkitsemisjärjestelmän, joka uhkaa levitä myös muuhun johtajistoon ja julkiseen hallintoon. Ehkä hallitusten kannattaa miettiä, mistä oikeasti kannattaa maksaa ja miten paljon. Ja ehkä joskus tulevaisuudessa ihmetellään tämän erikoisen ammattikunnan saavuttamaa asemaa.

Kumissia ja kadonneita katuja

Tämä tapahtui 1980- luvun lopussa, siihen aikaan kun Neuvostoliitto oli avannut avaruusohjelmansa länsimaille. Oli perestroika ja kaikilla oli vielä kivaa. Niinpä Kirgiisiassa Biškekin kaupungissa järjestettiin kansainvälinen avaruusteknologiakonferenssi. Kaupungin nimi tosin oli neuvostoaikana Frunze. Syy konferenssin sijainnille oli, että kaupungissa sijaitsi Neuvostoliiton avaruustutkimusinstituutin IKI:n salainen teknologiakeskus. Ehkäpä saisimme käydä myös siellä.

Paikka oli luonnonkaunis, paljoin vihreyttä, ja kaupungin eteläpuolella kohosi lumihuippuinen Tien Sanin vuoristo, mikä kauempana muuttuisi Himalajaksi. Majoitumme moderniin ja miellyttävään Issyk-Kul hotelliin. Se oli saanut nimensä Kirgiisian suurimman järven mukaan. Itse konferenssista en muista paljoa, mutta siinä oli runsas ohjelma, ja bongasin eksoottisia sessioita. Esitin siellä kaksi paperia. Oma paperini käsitteli avaruuslaitteiden ohjelmien laatimista. Esitin myös kollegojen paperin komponenttien raskasionitestauksista. Sen opin, että koska Neuvostoliitossa oli hyvin toimiva tiedejärjestelmä, yleisö oli asiantuntevaa ja hanakkaa kyselemään ja jopa väittelemään. Piti siis todella olla valmis puolustamaan näkökulmiaan.

Teimme myös pitkän vierailun IKI:n teknologiakeskuksen laboratorioihin. Ja kaikki olikin todella avointa. Meille esiteltiin koko laitos ullakolta kellariin asti. Näimme erilaisia prototyyppejä ja testilaitteita, kyselimme valtavasti, ja olimme varmaan yhtä innostuneita kuin neuvostokollegat. Olihan se vaikuttavaa. Tekninen taso ei ollut sen kummempaa kuin mihin olimme tottuneet muualla, mutta käytännön tekemisen henki, vuosikymmenien kokemus avaruudesta, ja monet omaperäiset ideat kyllä kiehtoivat.
 
Oli meillä tavan mukaan myös sosiaalista ohjelmaa. Retkeilimme kaupungissa ja vuoristossa. Yli 3000 metrin korkeudessa ja harvassa ilmassa opin tuntemaan vuoristotaudin. Olin ystävystynyt yli 70-vuotiaan sveitsiläisen Klausin kanssa. Hän loikki kuin vuorikauris edellä, mutta omissa silmissäni musteni kirjaimellisesti ja voima katosi jaloistani. Oli pakko istahtaa ja kääntyä takaisin. Suurimmalle osalle noin 50-henkisestä seurueestamme kävi samoin. Paljon ylempänä, ruohikkoisella vuorenseinällä näin lauman mustia villihevosia.

Kävin myös vapaa-aikanani uudelleen kaupungissa, jonne oli hotellista lyhyt bussinmatka. Kaupunki oli melko viehättävä, vanhempia taloja ja moderni monumentaalikeskusta. Katukahviloita ja jäätelöbaareja kirjavine päivänvarjoineen ja rusettipäisiä pikkutyttöjä vanhempineen. Torilla oli suuria pyöreitä jurttia, joissa maalaiset myivät tuotteitaan. Eräässä jurtassa oli kumissia, sitä ammennettiin suurista altaista pitkävartisilla kauhoilla tuoppeihin. En koskenut siihen, minua oli varoitettu jurttakumissista. Eräs kollega oli juonut sitä, ja hänet lennätettiin kiireellisenä tapauksena Suomeen sairaalahoitoon.

Päätin kävellä vielä IKI:n laboratorioiden kautta, ja olin ostanut kioskista kaupungin kartan. Löysin perille ulkomuistista, mutta kartalta ei paikkaa löytynyt. Itse asiassa koko katu, jolla laboratorion piti olla, puuttui kartalta. Se oli poistettu siististi, ja muita katuja oli siirrelty niin ettei poistoa huomannut. Paikka oli siis oikeasti ollut varsin salainen.

Iltaisin monet konferenssivieraat istuskelivat hotellin ylimmän kerroksen baarissa. Sinne tuli myös lähikylistä kirgiisimiehiä juomaan kumissia. Heillä oli pitkät takit, jalassa kippurakärkiset saappaat, ja päässään pyöreät kirgiisihatut. Virolaisen kollegan kanssa päätimme, että kyllähän me pojat kumissit vedetään. Se kun ei näyttänyt kovin vaaralliselta. Se oli sievissä pulloissa joissa oli sininen etiketti ja siinä hevosen pää. Ja minä join kumissini, mutta virolainen jätti omansa kesken. Mutta mitä kumissi oikein on? No se on tamman maidosta tehtyä kiljua. Ja maistui juuri siltä.
 
Käytännön syistä (lentolippujen apex- hinnoittelu) olimme hotellissa viikonlopun yli. Lauantaina lähdin kävellen käymään parin kilometrin päässä sijaitsevaan VDNH- näyttelyyn (kansantalouden saavutusten näyttely). Niitä oli neuvostoliitossa suurempien kaupunkien liepeillä. Näyttely oli aivan siisti, ja itse asiassa oikein hyvä. Se esitteli tiedettä, teknologiaa, avaruuslentoja, ja Kirgiisian teollisuutta ja maataloutta. Itse asiassa se esitteli sosialistista utopiaa. Siellä tuli hieman haikea olo, varmaan useimmille kävijöille tuli, sillä jaettu salaisuus siihen aikaan oli, ettei tuo utopia ollut totta.

Tie näyttelyyn kulki pienten kylien halki. Siellä kirgiisit hoitelivat omia asioitaan, ratsastelivat sinne tänne pienten hevosten selässä, niin kuin meillä silloin kuljettiin mopoilla. Palasin hotellille ja kuljin pihan yli pääovelle. Parvekkeella seisoi hyvin kaunis kirgiisinainen ja vilkutti minulle. Vilkutin takaisin ja siitä tuli keveä olo. Utopia palasi hetkeksi.

Aihepiirin edelliset osat löytyvät täältä ja täältä.

Kauhean huono ajatus

Hyvillä aikomuksilla voi olla huonoja seurauksia. Tutkijat alkoivat huolestua yhä nopeammin teollistuvan maailman valtavien hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta maapallon ilmakehään jo 1800-luvulla. Ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius selitti ilmiön fysikaalisen perustan vuonna 1896. Sittemmin huoli on vain kasvanut. Ja osoittautui että Arrherniuksen löytämä mekanismi on ilmakehän lämpenemisessä pääroolissa.

Oli siis erittäin hyvä asia, että YK päätti vuonna 1988 perustaa asiaa tutkivan elimen, IPCC:n. Siteeraan suoraan sen tarkoitusta. "Hallitustenvälien ilmastonmuutospaneelin IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) tehtävänä on koota ja arvioida ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia koskevaa tieteellistä tietämystä."

Mutta miksi se on samalla niin huono asia? Siksi, että suuri yleisö ja media tulkitsevat sen jonkinlaiseksi tieteen yläpuolelle asetetuksi totuuskomissioksi, joka päättää, mikä asia tieteessä on totta ja mikä ei. Mutta tällainen ajatus on koko tiedeyhteisölle täysin vieras, ja jopa vaarallinen. Ja tällaisista komissioista on kauhean huonoja kokemuksia. Vakavia yrityksiä kontrolloida tiedettä tehtiin Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa, erittäin huonoin seurauksin. Ja vähäisempiä yrityksiä tehdään jatkuvasti tuolla rapakon takana. Siksi tällaisten yritysten huono aura lankeaa myös IPCC:n päälle, ja tekee siitä helpon maalin kritiikille.

IPCC ei ole inkvisitio eikä totuuskomissio. Lukekaa tarkkaan IPCC:n yllä siteerattu määritelmä. On välttämätöntä arvioida tieteellistä tietoa, ja tämä velvoite on sekä tiedeyhteisöllä että koko yhteiskunnalla. Etenkin näin tärkeässä ja uhkaavassa asiassa. Minulla on myös perusteltu syy uskoa, että paneeli on asiantunteva ja tekee tärkeää työtä. Ilmastonmuutoksesta en edes viitsi sanoa mitään. Muuta kun sen, että ennen kun lähtee kommentoimaan jotain yksittäistä hyökkäystä IPCC:n "käsityksiä" vastaan, kannattaa lukea vaikkapa IPCC:n vuoden 2007 raportin suomenkielinen tiivistelmä. Se löytyy helposti googlaamalla.

Maailma on katala. Otetaanpa esimerkiksi yllä mainittu Svante Arrhenius. Hänen väitöskirjaansa pidettiin ala-arvoisena, eikä hänelle aluksi annettu virkaa. Sittemmin hänelle myönnettiin kemian Nobelin palkinto, vuonna 1903. Kun palkinto myönnettiin Marie Curie' lle, Arrhenius yritti suostutella tätä kieltäytymään palkinnosta oletetun moraalittomuuden takia. (Marien aviomiehen Pierren kuoltua tapaturmaisesti huhuttiin Mariella olevan uusi miesystävä. Mitähän asialla on tekemistä tieteen tai Arrheniuksen kanssa?). Oma lukunsa on norjalaisten Nobel- rauhanpalkinto. Josef Stalin oli ehdolla kaksi kertaa...

Totuus lamppuhuijauksesta on monimutkainen

Hehkulamppu on suosittu esimerkki teknologian kehityksestä. Törmäsin juuri noin vuosi sitten TV:ssä esitettyyn dokumenttiin "suuri lamppuhuijaus". Luin synopsiksen, ja tuntui siltä, että itse dokumentti voisi olla huijaus. Se esittää, että hehkulamppu on periaatteessa ikuinen (ei ole totta), ja että 1920- luvulla perustettiin kartelli, joka pakotti lampunvalmistajat rajoittamaan lampun polttoiän tuhanteen tuntiin (totta, ja sitäpaitsi kartellit ovat ikäviä, ne hidastavat kehitystä ja loukkaavat usein kuluttajan etua). Eliniän rajoituksen väitettiin olevan kuluttajan etua vastaan (ei ole totta).

Joten ruoditaan siis väitteitä hiukan pidemmälle. Edisonin suurin tekninen haaste oli saada lampun elinikä pidemmäksi. Kun se piteni satoihin tunteihin, lamppujen teollinen tuotanto tuli mahdolliseksi. Metallilankalampun tuominen markkinoille 1900-luvun alussa kasvatti lamppujen elinikää kertaheitolla. Joten alettiin pohtia, mikä on sopiva lampun elinikä. Kartellin takia ja myös kartellin jälkeen vakiolampun eliniäksi asettui 1000 tuntia.

Ja nyt hiukan ikävää kovaa faktaa. Hehkulampun elinikä ei ole rajaton, mutta sitä voidaan pidentää alentamalla hehkulangan lämpötilaa. Valitettavasti lampun antama valomäärä vähenee samalla. Koska lampun tehtävä on muuttaa sähköä valoksi, lampulla on olemassa järkevä elinikä, joka riippuu sähkön hinnasta ja lampun hinnasta. Tuo tuhat tuntia lienee lähellä järkevää elinikää, koska se säilyi myös kartellin jälkeen. Suomessa, missä sähkö on ollut halpaa, kotimainen valmistaja Airam asetti omien lamppujensa eliniäksi 1500 tuntia. Se oli järkevää suomalaisissa olosuhteissa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Vuosikymmeniä on kaupasta saanut ostaa myös pitkän eliniän hehkulamppuja. Teollisuus käyttää niitä paikoissa, missä lampun vaihto on hankalaa. Ei niiden ostaminen ole ollut kuluttajaltakaan kielletty. Tietysti ne ovat hieman kalliimpia. Mutta ne alkavat olla menneisyyttä, koska niiden valotehokkuus on erityisen huono. Ne kannattaa korvata laadukkailla energiansäästö- ja LED- lampuilla.

Oikeastaan lampun eliniässä on kysymys teollisuusstandardista, joka määrittelee sähkön hinnan ja lampun eliniän yhteyden. Tällaiset de-facto standardit ja ei-velvoittavat standardit ovat hyvin tavallisia. Niillä ohjataan teknologian järkevää käyttöä.

Mutta on totta, että tuotteiden valmistajat suunnittelevat tuotteilleen tietyn eliniän. Se on yksi tuotesuunnittelun tehtävä. Kovin lyhyen kestoiän suunnittelu voi olla epäeettistä vakiintuneilla aloilla, kuten valkoisissa kodinkoneissa. Jostain syystä kuluttaja on juonessa mukana, ja ostaa yleensä sen halvimman ja lyhytikäisimmän (auttaisi kyllä jos olisi saatavissa luotettavaa tuotetietoa).

Nopeasti kehittyvillä aloilla tuotteita ei edes ole järkevää suunnitella pitkäikäisiksi. Teknologian tehokkuus on silloin myös kehittymässä, ja pitkäikäiset tuotteet jäisivät vain rasittamaan kuluttajan kukkaroa ja ympäristöä.

Koko jupakasta jää käteen kaksi asiaa. Ensinnäkin, kartellit on pahoja ja niitä pitää vastustaa - jopa silloin kun kartelli on oikealla asialla. Ja toiseksi, kuluttaja ratkaisee, ja kuluttajaa pitää ohjailla sekä valistuksella että poliittisilla päätöksillä.

Käsikirjoittajat Freudin sohvalla

Millainen aarreaitta Freudilainen psykoanalyysi onkaan Hollywood- elokuvien käsikirjoittajille! Se tarjoaa suuren kehyskertomuksen, joko on helppo koristella juonen lokalisaatiolisukkeilla. Valitaan maa ja kaupunki. Valitaan aika, joka voi olla antiikkia, ritariaikaa, maailmansotaa, nykyaikaa tai tulevaisuutta. Sitten sopivat henkilöt, ja lopuksi suuri psykoanalyyttinen kertomus. Se kertomus on hyvin koukuttava. Siihen liittyy lapsuudessa tai nuoruudessa koettu tapaus, "torjuttu muisto", joka saa päähenkilön käyttäytymään arveluttavasti ja tekemään outoja, katsojaa hätkähdyttäviä tekoja. Jossain vaiheessa mukaan saattaa tulla analyytikon tapaan vaikuttava henkilö. Joka tapauksessa draama tihentyy kohti ratkaisua, jossa terapian käsikirjoituksen mukaan menneisyyden torjuttu kuva "nostetaan tietoisuuteen", mistä seuraa loppujohtopäätös: analyysin eheyttämän yksilön onnellinen tulevaisuus. Ratkaisu voi olla myös onneton: terapia tulee liian myöhään, tai se epäonnistuu.

Oma lukunsa on elokuvat, joiden tärkeässä roolissa on psykoanalyytikko. Se antaa katsojalle luvan olla tirkistelijä, analyytikko kun saa ammattinsa vuoksi tietoa skandaalimaisista ihmissuhteista. Myöhemmissä amerikkalaisissa elokuvissa on harvemmin suoria freudilaisia potilaskertomuksia. Psykoanalyysistä tulee osa monimutkaisempaa viiterakennetta. Itse analyytikotkin ovat menettäneet osan pyhyyttään, ja heistä käytetään tuttavallista nimitystä "shrink". Joku Woody Allen saattaa kyllästää kaikki repliikkinsä psykoanalyyttisellä hölynpölyllä.

Psykoanalyysi istui loistavasti Hollywoodin kultakauden amerikkalaisen yhteiskunnan tiukkaan moralismiin ja tekopyhyyteen. Se antaa oikeutuksen käsitellä seksiä ja väkivaltaa, kaiken viihteen perusenergiaa, ikäänkuin tieteen varjolla. Psykoanalyysi kätkee seksin ja "vietti-impulssit" nerokkaisiin ja kekseliäisiin vertauskuviin. Ja psykoanalyysissä kaikki johdetaan seksistä - asia, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä johtui Freudin omasta ahdistavasta seksielämästä.

Elokuvia katsoessa kannattaa muistaa, että amerikanenglannissa on aika vähään ns. tuhmia sanoja. Sen sijaan on näennäisen viattomia sanoja ja sanontoja, joilla on kaksoismerkitys. Varsin psykoanalyyttisen Citizen Kane- elokuvan toistuva myyttinen ilmaus on "rosebud", ruusunnuppu, joka elokuvan lopussa saa viattoman selityksen. Mutta miksi se oli niin keskeinen koko elokuvassa? Kuulin, että sana tarkoittaa "pillu". Se ei tässä merkityksessä ole välttämättä yleinen, mutta psykoanalyysin kyllästämässä kulttuurissa katsoja osaa muodostaa yhteyden. Suomalaisilta se näyttää menneen ohi. Tämä on tyypillistä psykoanalyyttistä maailman väritystä. Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää, vaan kaikkialla vaanii piileviä viittauksia seksuaalisuuteen.

Psykoanalyyttisen elokuvan huippu on Hitchcockin "Noiduttu". Siinä päähenkilöt ovat molemmat psykoanalyytikkoja. Trauman uhri, murhasta epäilty miespäähenkilö, saa ahdistuskohtauksia nähdessään juovakuvioita. Analyytikkojen uskottavuutta parannetaan esittämällä, että he ovat oikeita lääkäreitä - näinhän asia ei välttämättä todellisuudessa ole. Niinpä he vetäisevät reippaasti kirurgin vetimet päälleen ja rientävät leikkaussaliin pelastamaan itseään vahingoittanutta potilasta. Elokuvaan ilmaantuu myös vanha kokenut analyytikko - ulkomuotoa myöten pappa Freud - jonka asiantuntemus käynnistää terapian, ja samalla myös ratkaisee rikosmysteerin. Torjuttu muisto paljastetaan, paha saa palkkansa, ja pari saa toisensa. Elokuvan tekijöitä näin suora kopiointi Freudilta suorastaan nolotti, ja he vähättelivät sitä. No, minusta elokuvan psykoanalyysi ei kuitenkaan ole yhtään sen nolompaa kuin niin monen muun samaa metodia soveltaneen.

Elokuvan kuuluisan unikohtauksen oli suunnitellut itse Salvador Dali. Tietenkin Dali, Bunuel, ja muut surrealistit on myös yritetty survoa psykoanalyysin muottiin. Itse he eivät siitä pitäneet.

Jopa niin myöhäinen elokuva kuin "American beauty" noudattaa psykoanalyyttistä käsikirjoitusta. Siinä varakkaaseen keskiluokkaan lukeutuva päähenkilö vapauttaa itsensä nautintojen maailmaan - Freudin keskeinen teema - huumeita kiskomalla. Mukana on tietysti myös eroottinen unikohtaus ruusunlehtineen, traumaattinen isä-poikasuhde ja torjuttu homous.

Luin psykoanalyysia puolustavan kirjoituksen, jossa selitettiin, kuinka psykoanalyysi on keskeisesti vaikuttanut moderniin käsitykseen ihmisenä olemisesta. Niinpä, mutta eikö se toisaalta ole raskauttava syytös? Sillä eikö modernin ihmisen ihmiskäsitys - sellaisena kun se on populaarikulttuurissa havaittavissa - ole rakennettu juuri elokuvia katsomalla! Olkoonkin että tekijät niistä jälkikäteen sanoutuvat irti. Psykoanalyysi kun näyttää olevan yllättävän monen Hollywood-elokuvan innoittaja aina 1980-luvulle asti. Psykoanalyysi löytyy jopa Star Trek - sarjoista, ja se on ilman muuta Star Wars - spektaakkelin johtomotiivi (Darth Wader ja oidipuskompleksi). Eikä selitys varmaankaan ole sen tieteellinen vetovoima, vaan suurten studioiden käytännöt ja manuaalit, joiden avulla käsikirjoitukset tuotettiin.

Tutkin hiukan taustoja tätä blogia varten, ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Psykoanalyysi on "tieteellisen" elokuvatutkimuksen ja syvällisen kritiikin tavattoman suosittu viitekehys. Löysin verkosta myös useita elokuvaa koskevia tuoreita opinnäytetöitä - joiden käsittelytapa oli psykoanalyyttinen. Ei aina freudilainen, vaan myös jungilainen tai lacanilainen (virallisen psykoanalyysin kiroamia kerettiläisiä).

Joten tilanne on seuraava: vaikka psykoanalyysi on menettänyt tieteen statuksen (katso toinen bloggaus), siitä on tullut kulttuurihistoriallinen tosiasia. Ehkä juuri elokuvan takia. Emme voi lukea vakavaa (vaikka ei välttämättä vakavasti otettavaa) elokuvatutkimusta, jos emme ymmärrä psykoanalyyttistä käsitteistöä ainakin pintapuolisesti.