Havaintoja Teuvo Kohosesta

Kuten monet panivat merkille, fysiikan Nobel-palkinnon saivat tänä vuonna John Hopfield ja Geoffrey Hinton. Ehkä nuo nimet eivät sano mitään. He kehittivät 1980- luvun alkupuolella keinotekoisten hermoverkkojen teoriaa (ANN, artificial neural networks). Tuohon aikaan työskentelin VTT:n tietokonetekniikan laboratoriossa, ja myös saman aihepiirin kimpussa. Olin tutkimassa uusia laskentarakenteita, ja nämä herrat olivat jo silloin minulle nimeltä tuttuja, ja heidän työnsä myös. En kyllä heitä koskaan tavannut. No, tuosta ajasta on kulunut jo 40 vuotta, hieman myöhässä tunnustus usein tulee. Ars longa,vita brevis. Suomalainen akateemikko ja tekoälyn tutkija Teuvo Kohonen (1934–2021) teki keskeiset tieteelliset työnsä juuri samaan aikaan kuin mainitut nobelistit, ja aivan samalla alalla. On arveltu, että jos Kohonen olisi ollut elossa, hän olisi ehkä ollut jakamassa palkintoa.

Oma työurani on muutaman kerran sivunnut Teuvo Kohosen tekemisiä. Emme ole työskennelleet yhdessä, mutta nuo sivuamiset ovat muulla tavalla kiinnostavia. Kerron nyt niistä.

Työskentelin vuodesta 1975 aina 80-luvun alkupuolelle Strömbergin Pitäjänmäen tehtailla Helsingissä. Tuo aika oli hyvin innostunutta ja omalaatuista. Tietokoneiden tekniikka kehittyi juuri silloin voimakkaasti, ja Strömberg oli siinä isolla panoksella mukana. Yhtiö näki tietokoneet liiketoiminnalleen tärkeänä teknologiana. Se halusi soveltaa niitä sekä sähkövoimatekniikassa että teollisuuden automatisoinnissa. Se oli jo vuona 1970 kehittänyt Strömberg-1000- nimisen prosessitietokoneen, niitä rakennettiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta. Tuo kone oli kookas järkäle, se käsitti kolme kahden metrin korkuista instrumenttikaappia, ja etupaneelissa oli useita rivejä värikkäitä vilkkuvia lamppuja. Elektroniikan nopea kehitys teki koneesta pian vanhanaikaisen. Yhtiö siirtyi käyttämää amerikkalaisen Data General- yhtiön Nova- minitietokoneita, tuollainen kone painoi viitisen kiloa ja mahtui hyvin kirjoituspöydälle. Strömbergillä tehtäväkseni tuli soveltaa noita koneita mekaanisen puunjalostusteollisuuden automatisoinnissa.

Eräänä päivänä aloin ohjelmoida sahatavaran lajittelulaitoksen automaattiohjausta. Laitosta ohjaamassa oli ollut pieni Suomessa rakennettu prosessitietokone, ja sain tutkittavaksi sen teknisiä dokumentteja, ehkä niistä olisi jotain apua. Tietokoneen nimi oli S-ODA, ja nuo tekniset dokumentit oli piirretty siististi lyijykynällä, muistaakseni ruutupaperille. Muutamissa näkyi suunnittelijan tai hyväksyjän nimi, Teuvo Kohonen. Nimi oli minulle silloin tuntematon. Myöhemmin kysyin asiasta Kohoselta, mutta hän ei jostain syystä halunnut puhua siitä. Olen yrittänyt löytää tietoja S-ODA -nimisestä tietokoneesta, mutta mitään ei ole löytänyt. Kone perustui transistorilogiikkaan ja siinä oli ferriittirengasmuisti, luultavasti se oli rakennettu 1960-luvun lopulla. Tämä ensimmäinen sivuaminen Teuvo Kohosen uran kanssa noin vuonna 1977 on siis täysin oman hataran muistini varassa. Mutta miksi ihmeessä keksisin jotain tällaista?

Luodaan nyt vilkaisu 1960-70- lukujen tietokoneiden maailmaan. Suomi oli luovinut sinne hieman vaivalloisesti. Oli perustettu Valtion matematiikkakonekomitea. Komitean mielestä valtakunnassa ei ollut niin paljoa laskettavaa, että tietokonetta kannattaisi ostaa, mutta koulutusmielessä kannattaisi sellainen rakentaa. Säästösyistä hankittiin saksalaisen elektroniputkilla toimivan tietokoneen piirustukset. Projekti oli katastrofi, osoittautui että saksassa ei edes ollut toimivaa prototyyppiä, ja piirustuksetkin olivat virheelliset. Kun "elektroninen sarja-komputaattori" ESKO (1954-60) vihdoin valmistui, se toimi epäluotettavasti ja oli jo vanhentunut. Väärä konteksti, akateemiset matemaatikot kuvittelivat, että tietokone on jonkinlainen laskukone. Mutta insinöörit tiesivät paremmin. Ehkä he olivat lukeneet Norbert Wienerin kirjan kybernetikasta.

Suuri yleisö muistaa Teuvo Kohosen neuroverkkojen ja tekoälyn tutkijana, ja häntä pidetään myös aivotutkijana. Tällaiselle uralle päädytään usein hieman erikoisella tavalla. Suuri osa aivotutkijoista ei ole lääkäreitä, fysiologeja tai psykologeja, vaan muun muassa insinöörejä. Kohonen kulki tätä reittiä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1957, väitteli tohtoriksi 1962 kokeellisesta fysiikasta, ja toimi Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan laitoksella elektroniikan professorina vuodesta 1965. 

Tuohon aikaan laitoksella aloitettiin ensimmäisen suomalaisen tietokoneen kehitystyö. ESKOsta oli opittu, nyt kone suunniteltiin nimenomaan teollista automaatiota varten ja prosessien tietokonesäädön tutkimiseen. Siinä käytettiin transistoroitua logiikkaa, ja siinä oli ferriittirengasmuisti. Hanketta veti Teuvo Kohonen, ja sai nimen Reflac (reflex arithmetic computer). Kone valmistui vuonna 1967. Se ei niinkään perustunut laskukonemalliin, vaan unkarilaissyntyisen matemaatikon John von Neumannin ja ehkä myös Alan Turingin ideoihin (ks.kirjoitus Teoriassa vaikeaa ...). Myös Strömberg Oy osallistui tähän hankkeeseen, ja muutaman vuoden kulttua Aslak Savonjousi vei läpi Strömberg-1000 prosessitietokoneen kehitystyön. Koneesta tuli erinomainen, ja siinä oli paljon ainutlaatuisia ominaisuuksia. Edellä mainitsemani salaperäinen S-ODA tietokone näyttäisi myös syntyneen Reflac-hankkeen ilmapiirissä, en kuitenkaan ole löytänyt tarkempaa tietoa.

Teuvo Kohonen asetti seuraavat tavoitteensa korkeammalle. Tietokoneen tehokkuutta rasittaa eräänlainen pullonkaula. Tietokoneen yleisin tehtävä on käsitellä muistissa olevaa dataa. Mutta dataa on yleensä paljon, ja se pitää siirtää prosessoriyksikköön vaivalloisesti, pieni pala ei tavu kerrallaan. Olisi helpompaa jos dataa voisi hakea suoraan muistista ilman, että se pitää ensin tutkia prosessorissa. Kohonen alkoi tutkia assosiatiivisia eli sisältöhakuisia muisteja, joista dataa haetaan suoraan sen sisällön perusteella. Tämän linjan rinnalle tuli pian toinen idea: entä jos muistisolut pystyisivät myös itse käsittelemään dataa.

Palataan vielä työhöni Strömbergillä. Pian tapahtui seuraava tietokonesukupolven vaihdos: siirryimme minitietokoneista mikroprosessoreihin. Yhtiö kehitti mikroprosessoria hyödyntävän hyvin kompaktin prosessitietokoneen, jonka nimeksi tuli Selma (tästä tietokoneesta ei näytä löytyvän mitään tietoa internetistä). Tietokoneessa oli runsaasti tuloliitäntöjä, joiden kautta se vastaanotti eri tyyppisiä anturisignaaleja ohjattavasta prosessista, ja oli myös lähtöliitäntöjä ohjaustoimintoja varten. Ja mikä parasta, kun ohjelma saatiin valmiiksi, se ”poltettiin” pysyvästi koneen muistipiireihin. Ei enää tarvinnut sählätä reikänauhojen kanssa, niin kuin kaikissa aiemmissa tietokoneissa.

Oma tiimini kehitti tarvittavat ohjelmistorakenteet: ohjelmakirjastoja, käyttöjärjestelmän, ja jopa virtuaalimuistin. Jälkeenpäin ajatellen se tapahtui ihmeen nopeasti. Teimme tietokoneen avulla muistaakseni kymmenkunta prosessinohjaussovellusta, mm sahoille vaneritehtaille ja paperitehtaille. Muut tiimit käyttivät Selmaa muun muassa tietojenkeruujärjestelmissä ja vaihtovirtamoottoreiden ohjaussovelluksissa.

Vuonna 1982 tapahtui yritysjärjestely, jonka takia päätin siirtyä työskentelemään VTT:lle. Aloin tutkia uudenlaisia tietokoneiden laskentarakenteita. Jo edellisessä työpaikassani sain idean tietokoneesta, joka reagoisi suoraan prosessista tuleviin signaaleihin, ilman mutkikasta ja hankalasti ohjelmoitavaa kontrollirakennetta. Tällainen kone olisi hyvin tehokas, ja sen periaate muistutti myös sitä tapaa, jolla eläinten ja ihmisten aivot toimivat (olin jo alkanut seurata tiiviisti aivotutkimusta). Strömberg ei innostunut asiasta, heillä oli jo toinen Selma- tietokoneen jatkokehityshanke, joka oli pidemmällä.

Laskentarakenteiden tutkimuksen kautta, 1980- luvun alkuvuosina, löysin Kohosen tutkimukset assosiatiivisista muisteista, se oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Samalla törmäsin myös hänen kehittämiinsä itseorganisoituviin karttoihin (SOM). Ne olivat keinotekoisia neuroverkkoja, kussakin verkon solmussa paikallisesti toimiva algoritmi sai verkkoon syötetyn datan järjestymään kaksiulotteisiksi kartoiksi.

Olin Kohosen kanssa kirjeenvaihdossa, ja pohdin myös siirtymistä työhön hänen tutkimusryhmäänsä. Se ei kuitenkaan toteutunut. Vähitellen osoittautui, että Kohonen, samoin kun Hinton ja Hopfield, olivat paljon aikaansa edellä. Vasta internetin sisältämät valtavat datamäärät mahdollistivat sovellukset, joissa itseoppivia neuroverkkoalgoritmeja ajetaan perinteisissä tietokoneissa. Uranuurtajien ennakoimat mikropiiritason toteutukset eivät toteutuneet, eikä niitä ole vieläkään näköpiirissä.

Mietin vielä, mitä opittavaa tästä kaikesta voisi olla. Usein ajatellaan, että teoreettinen tiede olisi jotain hyvin abstraktia ja matemaattista, ja kun se tuottaa tuloksia, insinöörikunta alkaa käyttää sitä johonkin hyödylliseen. Mutta usein käykin niin, että juuri konkreettinen työ teknologian kimpussa saa aikaan ratkaisevia oivalluksia. Käytännön fysikaalinen maailma asettaa rajoituksia, jotka testaavat ja karsivat liian suoravivaiset teoreettiset ideat. Tämä näyttää soveltuvan Teuvo Kohoseen, hän oli perin pohjin perehtynyt tietokoneiden rakenteeseen, ja oli myös suunnitellut niitä. On muitakin esimerkkejä. Alan Turingin konkreettinen työ salakirjoitusta murtavien koneiden parissa tuotti luultavasti paljon sellaista, jota hän hyödynsi teoreettisessa työssään. Matemaatikko John von Neumann kirjoitti hyvin teknisiä muistioita tulevaisuuden tietokoneesta nimeltä EDVAC. Luultavasti Teknillisen korkeakoulun Reflac- ryhmä ja Strömberg-1000 tietokoneen suunnittelijat tunsivat ne, tai niihin liittyviä kirjoituksia.

Neuromiete: uusi sarja

Olen ajatellut aloittaa blogini sisällä eräänlaisen minisarjan. Se ilmesty satunnaisesti, ja sisältää ajatuksia, joita kehittyvä neuropsykologia ja aivotutkimus minussa herättää – erilaisista syistä. Ajattelin myös olla rohkeasti spekulatiivinen, mutta kuitenkin säilyttäen kytkennän tieteeseen. Siis, se mitä aion esittää, on mielestäni totta, mutta ei aina voida aukottomasti todentaa. Voin menetellä näin, koska minulla ei ole painolastina ajatuksia kangistavaa akateemista asemaa tai sellaisen omaavista henkilöistä muodostuvaa verkostoa, jonka ärsyttämistä pitäisi varoa.

Samalla olen hieman huolestunut, sillä nykyään etenkin sähköinen media ja jopa vakiintuneet ja arvostetut kustantajat suoltavat julkisuuteen ällistyttävää hölynpölyä. Joten vakuutan, että kaikki mitä kirjoitan, on totta, niillä ehdoilla ja varauksilla, jotka tekstiini liitän, ja joita tarkkaavainen lukija voi itse punnita. Silti tekstini tulevat hukkumaan kirjavaan ja enimmäkseen heikkolaatuiseen tekstitulvaan ja disinformaatioon. Ei auta, otan sen riskin.

Miksi tällainen aihe? Siksi, että se kiinnostaa minua. Olen seurannut alaa 45 vuotta varsin kiinteästi. Luen sekä laajemmalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia, että niitä samoja tiedejulkaisuja, joita alan tutkijat lukevat ja kirjoittavat. Pystyn omaksumaan tällaista tietoa, sillä minulla on tekniikan alan korkeakoulututkinto monista aivotutkimusta sivuavista aiheista, kuten säätö- ja systeemiteoria, elektroniikka, informaatiotekniikka ja laskentatiede. Lisäksi olen väitellyt tohtori, ja olen opettanut tohtorikoulutettaville tutkimusmetodiikkaa. Ei tämä ole kehuskelua, koetan vain vakuuttaa lukijat taustani luonteesta. Ja onhan minulla myös ammatillista taustaa. Olen vuosikausia työkseni suunnitellut ja ohjelmoinut teollisuusautomatiikkaa, siis ympäristöön reagoivia ja ajattelevia koneita. Tämä luonnehdinta ei ole niin outo kuin miltä se näyttää. Jos seuraatte mukanani, tulette sen huomaamaan.

Miten kaikki alkoi? Ystäväni antoivat minulle 30-vuotislahjaksi venäläisen neurologin, A. R. Lurijan kirjan The working brain. Se avasi minulle maailman, joka lumosi minut täysin. Aivot ovat jotain paljon oudompaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella! Siitä alkaen luin enemmän tai vähemmän säännöllisesti alaa koskevia kirjoja ja artikkeleja, ja tilasin myös työpaikkani lehtikierrosta, mitä oli saatavissa. Esimerkiksi Scientific American on aina julkaissut myös laadukkaita artikkeleita aivotutkimuksesta, jälkeenpäin muistan jopa joitakin myöhempien nobelistien tekstejä. Sitten siirryin VTT:lle ja toimin pitkään laskentarakenteiden tutkijana. Eräs alan teema on vertailla biologisia ja teknisiä laskentarakenteita. Silloin, 1980-luvulla, ANN (artificial neural networks, keinotekoiset hermoverkot) ja koneoppiminen olivat jo kuumia juttuja.

Entä pitääkö olla lääkäri tai fysiologi ymmärtääkseen aivoja? Tässä kappaleessa siteeraan lyhentäen omaa kirjaani Robottipuisto. 2000-luvun alussa Arizonan Tucsonissa pidettiin aivotutkijoiden konferenssi, jossa pohdittiin tietoisuutta. Lisäsin aineistoon joitakin tunnettuja asiantuntijoita, ja otoksen kooksi tuli 34. Ei kovin tieteellinen otanta, mutta kertoo jotain, kun selvitin tutkijoiden taustat. Vain kymmenen eli vajaat 30 prosenttia oli tullut alalle luonnollista reittiä: aloittamalla lääketieteestä ja fysiologiasta, ja erikoistumalla aivoihin. Psykologeja oli yllättävän vähän, noin kymmenen prosenttia, he kyllä olivat syventyneet neuropsykologiaan. Filosofit olivat omintakeinen ryhmä, heitä oli jopa 25 prosenttia. Selvästi filosofit katsovat mielen tutkimisen olevan osa filosofian laajaa kenttää. He pitäytyvät tonteillaan, tosin eräät nimittävät itseään neurofilosofeiksi (sellaista opintoalaa tai tutkintoa ei ole). Mielenkiintoisin tausta on tutkijoilla, jotka ovat siirtyneet aivojen tutkimiseen aivan toisesta suunnasta. Heitä oli aineistossa eniten, noin 45 prosenttia. Heidän perusopintojensa alat olivat matematiikka (9 %), fysiikka ja kemia (18 %), biologia (3 %) tekniikka ja insinööritieteet (9 %) ja jopa hallinto- ja taloustieteet (6 %). Tulee mieleen, että he ovat eräänlaisia käännynnäisiä, jotka ovat vaihtaneet kovan tieteen humaanimpaan ihmismielen tutkimiseen. Totuus näyttää olevan kokonaan toisenlainen. He eivät suinkaan ole hylänneet kovan tieteen maailmaa, vaan kokevat oman erikoisosaamisena arvokkaaksi ja tärkeäksi resurssiksi, jolla on paljon annettavaa aivojen tai psykologian tutkimukselle. Heidän julkaisuihinsa tutustuminen vahvistaa asian. Insinööri katsoo ihmisen mieltä insinöörin silmin ja fyysikko fyysikon silmin.

No noin, tämän valossa olen siis aivan tyypillinen aivotutkija, vaikka en olekaan aloittanut varsinaista tieteellistä julkaisutoimintaa. Ja pitää vielä todeta, että aivotutkimus on tulkitseva tiede. Aivot on käsittämättömän monimutkainen järjestelmä, siitä ei voida muodostaa samalla tavalla teknistä ja tyhjentävää kuvausta kuin vaikkapa tietokoneesta. Siksi aivotutkimus yhdistää neuroanatomista tietoa, mittaus- ja kuvauslaitteilla saatua haurasta signaalitietoa, havainnoinnilla ja psykologisilla kokeilla saatua käyttäytymistietoa, sekä tutkittavien aivojen omistajan omaa subjektiivista raportointia

Jotain olen kuitenkin aiheesta kirjoittanut. Robottipuisto (2023) on laajalle yleisölle suunnattu tietokirja. Se käsittelee perusteellisesti ihmisen mieltä ja aivoja eri näkökulmista, ja ottaa vertailukohdakseen koneellisen älykkyyden. Niin, mitä oikein onkaan äly, tai vaikka vapaa tahto? Kirja pyrkii sen tekemään selväksi. Se on ehkä paras kirja, mitä olen koskaan kirjoittanut.  Seuraava kirjani Neurojohtaja ilmestyy keväällä 2025. Se soveltaa aivotutkimuksesta saatua tietoa johtamiseen, johtamisoppeihin ja organisaatioihin.

Palataan siihen mitä alussa sanoin, tämä sarja alkaa nyt ja jatkuu pian.

Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Tuntematon Aleksis Kivi?

Hiukan myöhässä tulee tämä teksti, Kiven päivää vietettiin torstaina 10.10. ja samana päivänä julistettiin tämän vuoden kirjallisuusnobel. Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, mutta onko hän edelleen tuon nimityksen arvoinen? Itse luin Kiven romaanin Seitsemän veljestä aikanaan koulussa, en kyllä muista millaisen vaikutelman se teki. Myöhemmin luin sen iltasatuna omille lapsilleni, ja huomasin, että kyllä, se toimii! Lapsilla kun ei ollut niskassaan oman sukupolveni ennakkoluuloja.

Ehkä Seitsemää veljestä rasittaa, että dialogit on kirjoitettu näytelmän tapaisesti vuorosanamuotoon. Nykylukijaa se saattaa oudoksuttaa, mutta ääneen luettaessa kirja toimii yllättävän hyvin. No, nykyään olemme alkaneet ymmärtää, että hiljaa lukeminen, ääneen lukeminen ja luennan kuunteleminen ovat neuropsykologisesti aivan eri juttuja. Kaikki ovat arvokkaita, mutta ne ovat eri asioita. Minulla on nyt vuosikymmenien kokemus tuosta kirjasta, ja onhan se maineensa arvoinen. Kirja on hurja, dramaattinen, yllättävä, surullinen ja hauska, ja lopussa seesteinen ja sovinnollinen. Kirjan kohokohta on Simeonin alkoholinhuuruinen uni. Lukekaa ja ihmetelkää. 

Juonen voisi tiivistää: metsäläiset kohtaavat sivistyksen, ja lopulta voittavat, ottamalla sen haltuunsa. Kirja myös kommentoi aikojen takaa viime aikoina käytyä Kärpästen herra- keskustelua. Yhdessä kertomuksen vaiheessa veljekset kyllä ovat villiintyneitä metsäläisiä, mutta vähä vähältä Kivi osoittaa, kuinka alkavat kehittyä ne tärkeät psykologiset rakenteet, joiden ansiosta veljekset pystyvät toimimaan yhteisönä järkevästi ja kohtuullisen sopuisasti, vaikka he ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Ei tapahdu mitään sellaista kuin William Goldingin kirjassa. Uskon, että Kivi on tässä enemmän oikeassa.

Kiven persoonasta on monenlaisia käsityksiä. Hän ei suinkaan ollut hyljeksitty yksinäinen nero, vaan sai ystäviltään ja ehkä sukulaisiltakin tukea elämänsä eri vaiheissa. Hän sai kouluopetusta ja opiskeli yliopistossakin. Fennomaanit tukivat hänen kirjallista uraansa, osana kielitaistelua. Oli myös onnellista, että Charlotta Lönnqvist otti hänet suojelukseensa. Totta, hän kuoli sairaana ja heikkona, mutta diagnoosista ei ole selkoa, niitä voivat olla vakava masennus tai psykoosi, syfilis, tai vaikka neuroborrelioosi, emme voi tietää. Kivestä on tehty muutama elämänkerta, jotka olen lukenut. Oma suositukseni: älkää lukeko! On kuitenkin kiinnostavaa, että kivi suuntasi jo nuorena hyvin määrätietoisesti kirjailijan uralle, vaikka taloudellisesti varmempia vaihtoehtoja olisi varmaan ollut.

Myös näytelmäkirjailijana Kivi oli aivan loistava. Omat silmäni avautuivat vasta, kun näin Kajaanissa Nummisuutareista aivan huikean esityksen. Olen kirjoittanut siitä aikanaan blogikirjoituksen: Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen.

Viime kesänä näin Kivi-juhlilla Nurmijärvellä ensi kertaa elämässäni Kiven näytelmän Karkurit. Ja se oli todella hieno, silmiä avaava ja liikuttavakin esitys. Pari sanaa siitä, koska se on aika tuntematon. Näytelmä on ajankohdaltaan ja historialliselta taustaltaan aika epäselvä, joka tapauksessa se sijoittuu hieman vanhempaan aikaan. Siinä kaksi nuorta miestä, Tyko ja Pauli ovat olleet sotavankeudessa Venäjällä. He ovat karanneet ja vaeltaneet Suomeen, siitä näytelmän nimi. He palaavat kotikartanoihinsa vuosien jälkeen, ja kaikenlaista ikävää on tapahtunut ja tapahtumassa. Näytelmässä on sukuviha kahden suvun välillä, ja erilaisia juonitteluja. Suvut ovat aatelissukuja, se selittää hieman oudot tavat kuten kartanonomistajien kaksintaistelun ja muut miekkailukohtaukset. Tyko ei halua paljastaa itseään, vaan naamioituu ranskalaiseksi tiedemieheksi, voidakseen koetella (mahdollista) morsiantaan. Aika huono idea, se käy kyllä ilmi.

Mistä ihmeestä voisi olla kysymys? Ehkä nuoret miehet ovat olleet Napoleonin sotaretkellä Venäjällä, se selittäisi pitkän karkumatkan ja idean naamioitua ranskalaisiksi. Ja kävihän ranskalaisia oppineita Suomessa tutkimusmatkoilla. No, näytelmän ei tarvitse olla historiallisesti tarkka. Joka tapauksessa, kaikki päättyy loppujen lopuksi sekä onnettomasti että onnellisesti. Se tuo mieleen Romeon ja Julian, selvästi Kivi on Shakespearensa lukenut.

Joka tapauksessa, on hauskaa, että tuotakin näytelmää joskus esitetään. Odottelen innolla muiden näytelmien esillepanoa. Kivi on tälläkin alalla taituri.

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja onnea Suomen kirjallisuudelle, nyt sitä tarvitaan!