Nokia saaga on kuin antiikin tragedia

Julkisessa keskustelussa Nokian saaga alkaa saada antiikin tragedian piirteitä. Tragedian peruskaava on hybris ja nemesis - eli ylpistyminen ja sitä seuraava rangaistus. Tulee mieleen myös sanonta: jumalat lyövät sokeudella sen, kenet he haluavat tuhota. Vertauskuvan mukaan Nokiaa on johdettu silmät sidottuna, kunnes uuden johtajan äkillinen käännös suistaa sen vaaralliseen luisuun. Keskustelun kiihkeys on ymmärrettävää, onhan Nokian painos talouselämässämme ja kansallisen teknologisen osaamisen luomisessa edelleen hyvin suuri. Mutta onko tällainen käsitys Nokian tilasta perusteltu? Tilanteen ymmärtämiseksi olisi ehkä syytä analysoida Nokia-ilmiön syntyyn vaikuttaneita syitä - vaikka se saattaakin tuntua jälkiviisaudelta.

Miten on mahdollista, että suomalainen yritys nousi lyhyessä ajassa suhteellisesta tuntemattomuudesta globaaliksi elektroniikkajättiläiseksi ja markkinajohtajaksi? On syytä jättää syrjään subjektiiviset ja kiistanalaiset väitteet suomalaisten poikkeuksellisesta teknisestä luovuudesta ja yrityksen viisaasta johtamisesta. Sen sijaan innovaatiodynamiikan tarkastelu tarjoaa luotettavan näkökulman. Ensimmäinen syy Nokian nousuun löytyykin tilaisuudesta: Nokia oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun matkapuhelininnovaation hyötyaalto alkoi vyöryä, Nokia tuli mukaan juuri sopivalla hetkellä. Pohjoismainen ja eurooppalainen regulaatio oli luonut innovaatiolle otollisen kasvuympäristön, jossa sen kehittyminen perustui yritysten ja tuotteiden melko vapaaseen kilpailuun. Itse asiassa tämä on varsin poikkeuksellinen tilanne.

Mutta Nokia oli myös oikeanlainen yritys. Se oli usean vuosikymmenen aikana hankkinut vankkaa osaamista ja kokemusta tietokoneista, elektroniikasta ja tietoliikenteestä. Se oli tarpeen, sillä matkapuhelin on teknisesti hyvin haastava tuote. On kuitenkin hyvä muistaa, että Nokian voimakas keskittyminen tietoliikennealaan oli seurausta monista onnettomista ja onnellisista sattumista.

Toinen ilmeinen syy menestykseen oli Nokian perinteinen satsaus hyvin suunniteltuihin tuotteisiin ja kiinnostus muotoilua kohtaan, esimerkkinä vaikka MikroMikko tietokoneet, ja monien vielä muistamat Alkon kassapäätteet. Niinpä yhtiön 1990- luvun puolessa välissä markkinoille tuomat ylivoimaiset puhelimet lumosivat kuluttajat. Ne olivat pieniä ja kauniita, ja niitä oli helppo käyttää. Niistä tuli teollisia ikoneja ja esikuvia, joita kilpailijat yrittivät jäljitellä.

Tehtiin myös muita hyviä päätöksiä. Nokia oivalsi, että puhelimet eivät ole liikemiesten leluja, van tarkoitettu kaikille. Yhtiö ottikin nopeasti matkapuhelinten tuote- ja teknologiajohtajuuden. 2000- luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut myös aivan uusia, hämmästyttäviä konsepteja, ja yleensä ensimmäisenä maailmassa: älypuhelimen, internet-tabletin, musiikkipuhelimen, pelipuhelimen, kosketusnäyttöpuhelimen ja kamerapuhelimen.

2000- luvulla innovaatiokenttä alkoi muuttua. Tunnettu teknologian tutkija James Utterback kuvasi, kuinka innovaation alkuvaiheessa kilpailuetuna on hyvä tuote, mutta innovaation kypsyessä painopiste siirtyy tuotannon tehokkuuteen. Näin olikin vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvun globaalissa maailmassa elektroniikan valmistuksesta tuli vapaasti myytävä ja ostettava hyödyke. Valmistusteknologiaa ei enää kannattanut varjella salaisuutena, vaan se ulkoistettiin. Kun yritykset eivät enää saaneet yksityistä kilpailuetua valmistuksesta, kilpailun painopiste siirtyi uudelleen tuotteisiin.

Juuri tässä jäätiin jälkeen, ja ensimmäinen vaaran merkki oli tunnettu Nokian puhelinten läppävika. Yhtiö ei halunnut valmistaa kuluttajien toivomia simpukkapuhelimia. Samaan aikaan se kehitti ainutlaatuisen laajan tuotevalikoiman palvellakseen erilaisia kuluttajaryhmiä. Ikävä kyllä, tuo laaja valikoima oli jokseenkin kauttaaltaan konservatiivinen, ja mielikuvitukseton. Sen ylläpitoon tarvittiin suuri ja moniin maihin hajautettu insinöörikunta, ja jotta tuotekehitys olisi pysynyt hallinnassa, piti kehittää myös tiukka ja byrokraattinen suunnittelun kontrollijärjestelmä.

Kokonaisuutena ottaen yhtiö menetti innovatiivisuutensa. Viime aikojen puheenaihe konkretisoi ja todentaa tilanteen. Yhtiö, joka esitteli aikanaan ensimmäiset älypuhelimet, ei pystynyt vastaamaan Applen haasteeseen vaativilla Yhdysvaltain kalliiden mallien markkinoilla. Kun tuo tuote lopulta tuli, se oli yli kolme vuotta myöhässä - ja edelleen monilta osin puutteellinen.

Suomalaisia kiinnostaa erityisesti, voiko Nokia palauttaa johtoasemansa, vai voiko se peräti kaatua? Kannatta muistaa muutama tosiasia. Yhtiö ei välttämättä ole suurissa vaikeuksissa - ainakaan vielä. Se on edelleen globaali markkinajohtaja, hyvin resursoitu, ja taloudellisesti terve. On totta, että yhtiön ja sen tuotteiden imago on pahasti vahingoittunut, ja lähivuosina tämä tulee syventämään sen sukellusta. Mutta näin suuret reaalitaloudessa toimivat yhtiöt eivät yleensä romahda. Pikemminkin ne nousevat vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, uudistuneina, ja ehkä hieman viisaampina.

Kevyttä joukkoliikennettä

Joukkoliikenne on välttämätöntä suurissa kaupungeissa. Toisaalta suurista investoinneista on tehtävä poliittisia päätöksiä - ja se on vaikeaa. Se on vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Päätöksenteon vaikeutta kuvaa, että pääkaupunkiseudun länsimetrosta saatiin vihdoinkin myönteinen päätös - yli 30 vuotta kestäneen väännön jälkeen.

Poliittinen kamppailu tuottaa myös informaatiosodankäyntiä. Kun Helsingin metrosta päätettiin, julkisuuteen nostettiin hyvinkin erilaisia argumentteja, ja erityisesti niitä levittivät metron vastustajat. Eräs argumentti oli väite, että metro olisi aivan liian raskas ja kallis väline meidän olosuhteisiimme. Sen tilalle esitettiin sitten "kevytratkaisuja", kuten bussilinjojen uudistamista ja raitiovaunuja - ja jopa niin sanottuja raidetakseja tai automaattitakseja. Tämä teknologia ja sen kummallinen historia on ihan oma lukunsa, ja se ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Joten siitä ei nyt sen enempää.

Koirat haukkuvat, ja metrot kulkevat. Helsingin metro suunniteltiin ottaen oppia kansainvälisestä kokemuksesta. Metroja kun on tehty yli sata vuotta - ja niitä tullaan jatkossakin rakentamaan. Helsingin metro onnistui erinomaisesti, ja samalla kotimainen teollisuus sai kaipaamansa tilaisuuden osoittaa kykynsä. Niin kuin usein aiemminkin historiassa, suuri infrastruktuurihanke kehitti merkittävästi teollisuuttamme. Sähkötekninen osaaminen nousi - ainakin joksikin aikaa - jopa kansainvälisen teknologisen tason yläpuolelle.

Mutta kun nyt länsimetro lähti liikkeelle, pääkaupungin ja valtakunnan päälehti kaivoi kuukausiliitteeseensä kumpujen yöstä vanhat vastustajien argumentit. Olisi kuulemma pitänyt rakentaa kevytmetro. Kirjoitus oli luonnollisesti virheellinen, ja se sai onneksi asiallisen, tosin pieneen tilaan tungetun oikaisun.

Mutta hauskinta asiassa oli se, kuinka vanhoja latuja tässä tallattiin. 1800- luvun puolivälissä Suomeenkin syntyi rautatiekuume. Erityisesti J. V. Snellman ryhtyi innokkaasti ajamaan asiaa. Ja tietenkin se herätti kiivasta vastustusta. Rautatie tulisi niin kalliiksi, että se veisi kansakunnan perikatoon. Oikeastaan meillä ei koko laitosta edes tarvittaisi. Erityisesti alettiin ajaa kapearaiteista kevytrautatietä. Varsin kauheana pidettiin myös, että maaseudun rahvas pääsisi kiskoja myöten sekoittumaan pääkaupungin ruotsia puhuvaan vallasväkeen.

Kansallinen rautatieverkko rakennettiin, ja siitä tuli eräs Suomen modernisoinnin kulmakiviä. Kevytrautateitä ei onneksi tullut - paitsi joitakin tehdasratoja. Venäjän hallitus kun vaati, että kansallisten junien piti päästä joustavasti liittymään myös uuteen Helsinki-Pietari rataan, jota Venäjä samaan aikaan suunnitteli.

Tom Dickson ja hullu tiede

YouTubessa esiintyy Tom Dicksoniksi esitelty hullu tiedemies, joka jatkaa pitkää, mutta myös hyvin pitkälle erikoistunutta tutkimussarjaansa. Yhä uudelleen hän esittää tutkimushypoteesin: "Will it blend"? Eli voiko esimerkiksi energiansäätölamppuja tai kännyköitä jauhaa tehosekoittimella. Ja hän suorittaa tutkimuksensa hyvin metodisesti. Hän työntää tutkittavan kapineen sekoittimeen ja käynnistää sen.

Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.

Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.

Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".

Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.

Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.

Mekaaniset veljemme robotit

Tichy pääsee taas mieliaiheensa kimppuun. Hullut robotit ovat lähes yhtä hauskoja kuin hullut tiedemiehet tai hullut insinöörit - tai hullut muusikot. Rouva on hyvä vaan!

Varkauden mekaanisen musiikin museo on siis todellinen pyhiinvaelluspaikka. Kannattaa mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä esitellään nuo konehirviöt toiminnassa, ja esittelijänä toimii melko erikoinen saksalainen. Koneiden meluisat ja kömpelöt ponnistelut musiikkitaiteen saralla tekevät ainakin Tichyyn maagisen vaikutuksen.

Mutta miksi robotit ovat niin kiehtovia? Japanilaiset ovat tutkineet robottien sosiaalista hyväksyttävyyttä. Osoittautui, että robotin pitää olla kunnolla robotin näköinen. Siis vilkkuvat kamerasilmät, antennit päässä ja tökkivät liikkeet. Sulavammat robotit viehättävät edelleen, mutta viehätykseen sekoittuu outouden vivahdus. Ja androidit, jotka pyrkivät imitoimaan ihmistä - ne ovat todella pelottavia.

You tubessa saa nähdä kauniisti muotoillun robotti Asimon liikehdintää tai robottikoira Aibojen jalkapallo-ottelun. Kuinka ne ovat kömpelyydessään liikuttavia. Suorastaan sydäntä särkevä on video, jossa Asimo kellahtaa kumoon, ja yrittää turhaan ponnistella ylös, kunnes hätääntynyt esittelijä kiiruhtaa vetämään verhon tämä säälittävän näytelmän eteen.

Aivot huijaavat meitä. Haluamme osoittaa sosiaalisuutta ja veljeyttä mekaaniselle olennolle, joka elehtii inhimillisesti. Kunhan olemme itse turvassa. Mutta jos imitaatio on liian hyvä tai ylivoimainen, tulee mukaan kauhu. Seuraavassa eräitä välähdyksiä.

Lapsuuteni "Lost in space" tv-sarjassa esiintyi avaruusmatkailijaperhe ja heitä suojeleva robotti. Inhosin sitä idioottia, ja koko perhe oli söpöydessään ällöttävä. Mutta robotin takia sarjaa oli pakko katsoa, vaikka väkisin.

Alien- elokuvassa eräs aluksen miehistön jäsen paljastuu robotiksi kohtauksessa, joka osoittaa aluksi vain inhimillistä julmuutta. Seuraa tavattoman väkivaltainen jakso, jonka lopussa robotti revitään kappaleiksi, ja sen mekaaninen luonne paljastuu. Koko juttu on sanoinkuvaamattoman kauhea. Paljon pahempi juttu kuin se varsinainen Alien.

Bremen, 1998 ja autotehdas, jossa tehdään mersuja. Pääsen näkemään teollisuusrobotteja työssään. Luulette tietävänne mitä se on, olette nähneet messuilla robottinäytöksiä, joissa teollisuusrobotit askartelevat mietteliäästi vienon musiikin tahdissa. Feikkiä, hyvät ihmiset. Robottien liikkeet on hidastettu turvallisuuden ja esteettisen vaikutelman takia. Nuo autorobotit olivat suunnattomia, keltaisia, noin kolmen metrin korkuisia hirviöitä, kuin jättiläismäisiä termiittisotilaita. Ne nytkähtivät liikkeelle ja kävivät leukoineen autonkorin kimppuun pidäkkeettömällä raivolla ja väkivaltaisella nopeudella. Sitten ne jähmettyivät perusasentoon odottamaan seuraavaa koria, sulan metallin pisaroiden hiipuessa kauhistuneiden katsojien jalkojen juuressa.

Varkaus 2010, mekaanisen musiikin konsertti suunnattomassa konepajan hallissa. Frakkiin pukeutunut Kari Kriikku, Suomen paras klarinetisti, soittaa mekaanisen pianon säestämänä. Hän imitoi androidia ja soittaa ja elehtii mahdollisimman mekaanisesti. Liikuttava esitys, eikä Kriikku ole minusta koskaan soittanut yhtä hyvin.

Meillä on yhtä ja toista opittavaa mekaanisilta veljiltämme.

Vaikeatajuista kirjallisuutta

Helsingin kirjamessujen 2010 kunniaksi paikallisissa lehdissä on kirjallisuusaiheisia juttuja. Se on luonnollinen tapa saada aikaan sivuntäytettä, jota lehdet ovat aina vailla. Hesarin Fingerporissa oli tiivistettynä Joycen Odysseus, johon vihjattiin vaikeatajuisena kirjallisuutena. Sellaisen tavaran lukeminen tuo luonnollisesti lukijalle statusta. Kuulut arvostettuun eliittiin, jos sanot lukevasi vaikeatajuista kirjallisuutta. Mutta onko se oma lajinsa? Ehkä kaikkien vaikeatajuinen kirjallisuus ei ole vaikeatajuista kaikille. Tai ehkä on vain erilaisia syitä, miksi jotkut kirjat tökkivät.

Osittain on kysymys kontrastista ja tottumuksesta. Muutama vuosi sitten olin lukemassa Volter Kilven kirjaa "Alastalon salissa" (se on vaikeatajuisen kirjallisuuden suomalainen klassikko). Se ei oikein edennyt, juutuin piipunvalintakohtaukseen, niin kuin niin moni muu. Jostain syystä tartuin Joycen Odysseukseen, joka oli jäänyt kesken niin perusteellisesti, että en edes tiennyt miten pitkälle olin päässyt. Nyt Odysseus sujui kuin siivillä, ja oli tosi kiehtova. Menestyksestäni innostuneena tartuin uudelleen Alastaloon, ja nyt sekin alkoi edetä - ja oli hieno lukukokemus. Olisiko niin, että olin nyt virittynyt lukemaan "vaikeatajuista kirjallisuutta"? Näyttää siltä, että eräät kirjat panevat lukijan ponnistelemaan, ja ilmeisesti se on enemmän tai vähemmän tarkoituksellista. Vähän sama asia, kuin sanaristikoissa: tekstin viehätys lähteekin pitkälle siitä että sen avaamiseksi pitää tehdä työtä.

Minua kuitenkin kiusaa kirjallisuudessa unijaksot ja kirjat, jotka voidaan tulkita uniksi. Monet kirjailijat luovat univaikutelman kirjoittamalla epäselvästi. Lukijan kannalta se ei ole palkitsevaa. Tekstin selitykseksi kun ei kelpaa, että sehän oli unta. Unikirjailijan prototyypiksi on nimetty Franz Kafka, mutta hänen tekstinsä oli kristallinkirkasta ja kauttaaltaan ymmärrettävää. Ei siinä unista ole kysymys, vaan jostain aivan muusta. Kaikki, mistä Kafka kirjoittaa, on totta! Kun olin lukenut ensimmäisen Kafkani, minun oli pakko hankkia kaikki hänen kirjansa ja lukea ne ahmimalla. Myöskään Joycen Odysseus ei ole unta, vaan aivan konkreettinen kertomus, päivä Leopold Bloomin elämästä.

Usein klassikkoja pidetään vaikeatajuisina. Tämä on väärä rinnastus, ja saattaa johtua siitä, että väitteen esittäjä ei ole oikeasti lukenut yhtään klassikkoa. Tosisiassa klassikot on kirjoitettu viettelevästi, eivät ne muuten olisi jääneet elämään. Miten nautinnollista oli lukea Petronius Arbiterin "Trimalkion pidot", klassikko noin kahden tuhannen vuoden takaa. Niin hauska, ilkeä, ja samalla jotenkin ajankohtainen. Pitojen ruokalista toi jotenkin mieleen nykyajan television kokkiohjelmat.

Toisaalta olen kuitenkin aika varma siitä, että jotkut kirjalliset tekstit todella voivat olla vaikeatajuisia, ja että se voi olla kirjailijan enemmän tai vähemmän tiedostettu tarkoitus. Samoin on selvää, että monella lukijalla se lisää lukemisen nautintoa. Mutta lukijan pitää olla oikeasti motivoitunut ponnistelemaan. Joycen ja Kilven lukijaa varmaan motivoi kirjan maine: se on kuin Mount Everest, jolle on kiivettävä. Mutta minua ei motivoinut Mikko Rimmisen Pölkky. Aihe ei ollut minusta tippaakaan kiinnostava, eikä myöskään kirjailija. Ehkä Mount-Everest-efekti selittää, miksi luin Thomas Pynchonin kirjat "V" ja "Gravity's Rainbow", ja vielä englanniksi. Selvisin joten kuten näistä kryptografisista järkäleistä. Pynchonin kirjoilla on hurja maine, ja hurjia nuo kirjat olivatkin. Thomas Pynchon lienee elävistä kirjailijoista arvoituksellisimpia, hänestä ei taida olla olemassa edes virallista valokuvaa. Voin suositella juuri näitä hänen teoksiaan niille, jotka haluavat todella koetella voimiaan. (suomennettu on vain "Huuto 49", joka on niiden rinnalla selkokieltä, hyvä kirja kumminkin).

Godzilla meets Bambi - eli piekseekö Nokian N8 iPhonen?

Nokiahan on kuin Godzilla! Rymistelevä teknohirviö, jolla on valtavat voimat, mutta joka on myös kömpelö ja tyhmä. Mutta tarkoitus ei nyt ole esitellä maailmalle uusia kielikuvia (tai miksei, olkaa hyvä vaan!). Minua harmittaa se tapa, jolla niin sanotut teknologia-analyytikot ovat käsitelleet käynnissä olevaa N8 - iPhone maaottelua.

Käyttöjärjestelmästäkö kaikki on kiinni? Uuden Symbian 3 version uskotaan pelastavan tilanteen, ja N8 näyttää kuinka Symbian 3 puree. Vai pitäisikö Nokian ottaa Windows tai Android- vai onko Meego se messiaaninen pelastaja?

Mutta mikä oikein on käyttöjärjestelmä? Sehän on tietokoneen tai puhelimen sisällä piileskelevä ohjelmahässäkkä, jolla on kolme tehtävää. Ensinnäkin sen pitäisi hoitaa, melutta ja käyttäjää häiritsemättä, laiterajapinta, ja saman tapainen protokollarajapinta. Toiseksi, sen pitää hoitaa reaaliaikavaatimukset. Puhelimen prosessori kun ei aina ehdi kaikkeen mitä pitäisi tehdä, vaan pitää priorisoida. Ja kolmanneksi, sen pitää hoitaa ihminen - kone rajapinta eli käyttöliittymä.

Kun yhtiöt tekevät käyttöjärjestelmäpäivityksiä, ne eivät kovin mielellään koske käyttöjärjestelmän syvimpiin osiin (eli laite- ja reaaliaikarajapintoihin). Pikemminkin päivitetään käyttöliittymää - se kun näkyy ulospäin ja sitä on helppo sokeroida. Toisaalta, jos käyttöjärjestelmän sisuskalut on kunnossa, siihen voi hyvin tehdä vaikka millaisen uuden käyttöliittymän. Ulkopuolisen analyytikon on käytännössä mahdotonta ymmärtää näitä sisuskaluja. Prosessoreja usein vertaillaan, mutta niiden kellotaajuudet eivät ole ratkaisevia, jos ne ovat muuten erilaisia. Ja riippuu pitkälle ohjelmoinnista, miten hyvin prosessorin teho osataan ottaa ulos.

Ja sama käytännössä. Edellinen puhelimeni oli X6 ja nykyinen on N8. Havaintojeni mukaan puhelimien ohjelmat ja käytön logiikka ovat lähes identtiset. Ne tavallisimmat sovellukset näyttävät samoilta, kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen. Yksi pahimmista vioista on tökerö internet-selain, se pitäisi uusia mitä pikimmin. Mutta kuitenkin N8:n käytettävyys on paljon parempi. Osittain se johtunee siitä että N8:ssa on tehokkaampi prosessori, mutta myös käyttöliittymää on viritelty. Puhelin toimii nyt pehmeästi, nykimättä ja tökkimättä.

On muitakin parannuksia. Näyttö on paljon parempi. Näytön kaksoiskosketus on todella hyvä (tosin se ei toimi kaikissa sovelluksissa). Ja aloitusnäytöt on helpompi konfiguroida ja niitä on jopa kolme, eri tarkoituksiin. Toiminnot käynnistyvät yhdellä näpäytyksellä, kun aiemmin monet vaativat kaksoisklikkauksen. Aloitusnäyttöjä on sokeroitu widgeteillä, mikä ilahduttanee viihdekäyttäjiä. On minusta ihan makuasia onko kyseessä uusi käyttöjärjestelmäversio vaiko vain korjailtu käyttöliittymä. Minusta jälkimmäinen.

Mutta miksi N8 on niin paljon parempi? Lyhyesti, koska siinä on todella hyvä rauta. Muotoilu on upea, mekaniikka vakuuttava, ja tehoa riittävästi. Entä miten pärjää vertailussa iPhone? Olen käyttänyt sitä varsin vähän, mutta sanoisin että se jää toiseksi, ja siinä on edelleen myös puutteita. Sen asema on kuitenkin vankka, koska se jatkaa Applen tunnistettavaa muotoilu- ja käytettävyysperinnettä, jolla on jo vakiintuneet ystävät. Upein Applen tuote on minusta kuitenkin klassinen iPod. Se on joka suhteessa lumoava.

Nokian kannalta on ikävintä, että N8 tuli vuosia myöhässä. Uraauurtava yhtiö, joka toi markkinoille ensimmäiset älypuhelimet, musiikkipuhelimet, pelipuhelimet ja kosketusnäyttöpuhelimet jo vuosia sitten, ei osannut reagoida siinä vaiheessa, kun markkinat olivat kypsyneet ottamaan vastaan nämä tuotteet.

Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee.

Joskus 1960-70 luvun vaihteessa Tichy oli kesäteekkarina Nokian Kaapelitehtaalla Salmisaaressa. Työnä oli kaapelin valmistus - tietenkin. Kun teekkarit ilmestyivät tehtaalle ensimmäinen kesäkuuta, vuorossa olleet työnjohtajat tuntuivat unohtaneen koko jutun. Mihinkä nämä nyt laitetaan? Seisoskelimme hallin päädyssä ja odottelimme, että kohtalomme ratkaistaisiin. Lopulta minulle osoitettiin tehtäväni. Minusta tuli hanttimiehen apulainen. Se lienee työurani eräitä huipentumia.

Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.

Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.

Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.

Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.

Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.

Huutelua katsomosta

Nokia on nyt tunnustanut ainakin joitain virheitään (kuulostaako hiukan Orwellilta?). Se vaikuttaa voimattomalta, ja Aisoposta mukaillen, itse kukin käy antamassa sille aimo potkun. Kun leijona on voimaton, se oppii tuntemaan myös aasin kavion. Jorma Ollila on jo paheksunut katsomosta huutelijoita.

Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.

Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.

Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?

Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.

Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...

Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.

Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.

Miksi kaikki maat eivät kehity?

Kirjoittelen tätä tekstiä Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Oikeastaan työni täällä liittyy juuri tähän ongelmaan. Afrikka haluaisi kehittyä, ja se haluaisi kehittyä nopeammin. Ehkäpä suomalaiset ovat hyviä pohtimaan asiaa yhdessä afrikkalaisten kolleegojen kanssa. Onhan oma maamme noussut aikanaan hämmästyttävän nopeasti köyhästä maasta teollisuusmaaksi, ja tällä hetkellä olemme monilla teknologiaindikaattoreilla mitaten maailman huippua.

Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.

Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.

1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.

Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.

Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.