Muotoilusta tulee mieleen ripustautuminen jo manan majalle menneeseen maineeseen ja menestykseen. Turhaan, sillä muotoilu on tärkeimpiä teollisia perinteitämme. Siksi on turhaa pilkata Helsingin nimittämistä Euroopan muotoilupääkaupungiksi 2012. Koska taideteollisuus, taide ja muotoilu ovat meillä seurailleet ja vauhdittaneet Suomen kehitystä moderniksi teollistuneeksi maaksi. Muotoilu on antanut edistykselle kasvot. Mutta samalla se on ollut myös todellinen ja jopa talousmielessä arvokas voimavara.
Muotoilu on teollisen yhteiskunnan perinne. Ennen teollista aikaa sitä ei ollut, oli vain käsityötaito, kansantaide ja kaunotaide, Alun perin muotoilu oli teolliseen tuotantoon liitetty koristeellinen lisuke. Mutta vähitellen siitä tuli itsenäinen vaikuttaja. Taide ei enää koristellut teollisia esineitä, se kietoutui yhteen tuotannon ja modernin elämän kanssa. Parhaimmillaan muotoilu on demokraattista. Se antaa edistykselle kasvot, ja se antaa tulkinnan uudellee elämän tyylille. Muotoilu yhdistää taiteen, teknologian ja arjen.
Muotoilun ensimmäinen kultakausi osui kansalliseen heräämiseen, joka seurasi vahvaa teknologista kehitysjaksoa 1800-luvun lopulla - mutta sen suhde teknologiaan oli vielä arka.
Suomen seuraava teknologinen kultakausi sattui jälleenrakennuskauden loppuun 1950-60 luvulla. Muotoilu kulki rinnan arkkitehtuurin kanssa ja ammensi funktionalismin aatteesta, ja sehän sopi myös teollisuudellle. Nyt muotoilu ja teollisuus olivat jo paljon läheisempiä. En väheksy muotoilun taideteollisuushaaraa eli Marimekon, Arabian, Iittalan ja Nuutajärven perintöä, vaan toivoin sille jatkoa. Mutta nostan esiin taideteollisuuden sen haaran, missä korostuu teollisuus.
Fiskasrsin saksista tuli 1960-luvulla globaali jättimenestys. Teknisesti täydellisten saksien ja erinomaisen muotoilun avulla tuntemattomasta konepajasta tuli markkinajohtaja saksien ja puutarhatytökalujen alalla.
Teollisuus luotti muotoilijoiden omaksumaan funktionaaliseen ja mimimalistiseen estetiikkaan. Se alkoi muotoilla tuotteitaan. Muotoilu levisi myös teollisiin koneisiin. Ovathan insinööritkin ihmisiä, ja heilläkin on estetiikan taju. Suomi muotoili paperikoneita, teollisuusnostureita, jäänmurtajia, junia, raitiovaunuja, tietokoneita ja televisioita.
Suomen viimeisin teollinen kultakausi alkoi 1990- luvun lopulla, kun Nokia lanseerasi futuristisen, upeasti muotoillun 2110 matkapuhelimen. Tuo tuotemalli ja sitä seuranneet halvat, mutta yhtä taitavasti muotoillut puhelimet auttoivat Nokian globaaliksi johtavaksi elektreoniikkayritykseksi. Muotoilu on edelleen yhtiön tavaramerkki, jota kilpailijat jäljittelevät.
Muotoilu näkyy myös tuotteissa, jotka eivät ole massatuotantoa. Helsingin upeat metrovaunut ja hienot uudet matalalattiaraitiovaunut ovat muotoilupääkaupungin arvoisia käyntikortteja.
maanantai 30. marraskuuta 2009
tiistai 24. marraskuuta 2009
Beethoven, Kraftwerk ja jazz
Klassinen musiikki edustaa joillakin mittareilla länsimaisen musiikin huippua, ja samalla siihen liittyy myös tieteellisen, erittelevän musiikkitutkimuksen perinne.
Musiikkitiede liittyy vahvasti juuri klassiseen musiikkiin. Arvostetuimpiin sävellyksiin liitetään myös analyysitulosten rikkaus: sointurakenteet, tematiikat, modaliteetit ja niin edelleen (jostain syystä rytmi on kuitenkin sekä analyysissä että klassisessa musiikissa melko heikko alue).
Mutta analyysi epäonnistuu pahasti eräässä tavoitteessaan. Tieteeseen nojaava analyysi ei pysty erottamaan toisistaan "hyvää" ja "huonoa" musiikkia. Vaikka sen asein onkin hyökätty ns. kevyttä musiikkia vastaan, tarkoituksena leimata se kelvottomaksi.
Tunnustan, että kuuntelen mielummin Kraftwerkia kuin Beethovenia. Tieteellinen musiikkianalyysi murskaisi Kraftwerkin. Musiikki on yksinkertaista, rytmistä, helppotajuista, ja mikä pahinta, sitä soitetaan sähköisillä koneilla.
Mutta Kraftwerkissaa on sama piirre kun Beethovenissa. Se on klassista, ts. se esitetään aina samanlaisena. Kraftwerk on myös vahvistanut tätä piirrettä, sen tuotanto on suppeaa, ja yhtye on erikoistunut sen hiomiseen ja esittämiseen. Eikä Beethovenkaan juuri uudistu. (itse asiassa sinfoniaorkesteri on samoja nuotteja toisteleva mekaaninen soitin - nousisi kauhea meteli, jos se vaikka muuttaisi kappaleiden rakennetta ja sovitusta).
Konsertissa Kraftwerkin klassisuus vain korostuu. Tietysti mukaan tulee myös videot ja minimalistinen esiintyminen. Se on tuttua - niinkuin klassinen musiikki. Jopa tuoreempaa.
En osaa sanoa mikä siinä niin viehättää.
Jazzille musiikkiteoreetikot antavat edes hieman armoa. Mutta musiikkiteoria ei taaskaan osaa erottaa hyvää ja huonoa jazzia. Kukaan ei osaa.
Jazz vetoaa minussa asuvaan soittajaan. Kun kuuntelen jazzia, on kuin itse soittaisin. Siksi se on livenä parasta.
Jazz nostaa keskiöön soittamisen tapahtuman. Sen henkilökohtaisuuden ja ainutkertaisuuden, Ja ilon.
Musiikkitiede liittyy vahvasti juuri klassiseen musiikkiin. Arvostetuimpiin sävellyksiin liitetään myös analyysitulosten rikkaus: sointurakenteet, tematiikat, modaliteetit ja niin edelleen (jostain syystä rytmi on kuitenkin sekä analyysissä että klassisessa musiikissa melko heikko alue).
Mutta analyysi epäonnistuu pahasti eräässä tavoitteessaan. Tieteeseen nojaava analyysi ei pysty erottamaan toisistaan "hyvää" ja "huonoa" musiikkia. Vaikka sen asein onkin hyökätty ns. kevyttä musiikkia vastaan, tarkoituksena leimata se kelvottomaksi.
Tunnustan, että kuuntelen mielummin Kraftwerkia kuin Beethovenia. Tieteellinen musiikkianalyysi murskaisi Kraftwerkin. Musiikki on yksinkertaista, rytmistä, helppotajuista, ja mikä pahinta, sitä soitetaan sähköisillä koneilla.
Mutta Kraftwerkissaa on sama piirre kun Beethovenissa. Se on klassista, ts. se esitetään aina samanlaisena. Kraftwerk on myös vahvistanut tätä piirrettä, sen tuotanto on suppeaa, ja yhtye on erikoistunut sen hiomiseen ja esittämiseen. Eikä Beethovenkaan juuri uudistu. (itse asiassa sinfoniaorkesteri on samoja nuotteja toisteleva mekaaninen soitin - nousisi kauhea meteli, jos se vaikka muuttaisi kappaleiden rakennetta ja sovitusta).
Konsertissa Kraftwerkin klassisuus vain korostuu. Tietysti mukaan tulee myös videot ja minimalistinen esiintyminen. Se on tuttua - niinkuin klassinen musiikki. Jopa tuoreempaa.
En osaa sanoa mikä siinä niin viehättää.
Jazzille musiikkiteoreetikot antavat edes hieman armoa. Mutta musiikkiteoria ei taaskaan osaa erottaa hyvää ja huonoa jazzia. Kukaan ei osaa.
Jazz vetoaa minussa asuvaan soittajaan. Kun kuuntelen jazzia, on kuin itse soittaisin. Siksi se on livenä parasta.
Jazz nostaa keskiöön soittamisen tapahtuman. Sen henkilökohtaisuuden ja ainutkertaisuuden, Ja ilon.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Alkulukuja juhlimaan
Alkuluvuilla eli jaottomilla luvuilla on merkillisiä ominaisuuksia, Niillä on outo rooli matematiikassa, ja luultavasti myös maailmassa, koska matematiikalla on outo yhteys moneen arkipäivän asiaan.
Tärkeä kysymys on: olkoon meillä joku luku N. Montako N:ää pienempää alkulukua on olemassa? Tästä kysym,yksestä aukeaa kokonainen maailma.
Alkulukujen kiehtovasta maailmasta kertoo John Derbyshiren kirja "Alkulukujen lumoissa" (Terra cognita, 2007).
Alkulukuja sopii juhlistaa, kun alkuluvut sivuavat omaa elämää jollain tavalla. Näin kävi kun omien lasteni iät olivat kaikki alkulukuja. Miksei voisi myös viettää vaikka alkulukuhääpäivää - tai syntymäpäivää.
Alkulukujuhlissa sopii tarjota matemaattinen illallinen. Ruokalajien tulee siis olla matemaattisia. Siinä voi käyttää mielikuvitusta, geometria voi tulla avuksi. Ruoat voi valmistaa vaikkapa pallojen, pyramidien tai spiraalien muotoon. Tuorepastasta voi tehdä vaikkapa Möbiuksen nauhoja.
Hyvät ruokajuomat virittävät ajattelua abstrakteille aalloille.
Lisää vihjeitä voi saada oululaisten matemaatikkojen laatimasta epälineaarisesta keittokirjasta.
Lopuksi resepti, josta Aku Ankan ystävät varmaan pitävät. Matemaattisten ruokien aatelia on:
NELIKULMAISET MUNAT.
Tee puupalikasta särmiö, jonka pohjan mitat ovat 4*4 cm. Viikkaa sen avulla jäykästä alumiinifoliosta vuokia. Voitele vuoat ja riko kuhunkin varovasti raaka muna. Asettele munat ison kattilan pohjalle. Lisää varovati vettä, ja keitä munat kovahkoiksi. Poista ne vuoista ja tarjoa lämpiminä kastikkeen kera.
Kastikkeeseen laita tomattipyreeetä, öljyä, tabaskoa, worchestershire-kastiketta ja anjovistahnaa. Sekoitussuhteen löydät kokeilemalla.
Levitä kastiketta munien päälle ja tarjoile. Syödään esimerkiksi paahtoleipäkolmioiden kera hartaan ihmetyksen vallassa.
Tärkeä kysymys on: olkoon meillä joku luku N. Montako N:ää pienempää alkulukua on olemassa? Tästä kysym,yksestä aukeaa kokonainen maailma.
Alkulukujen kiehtovasta maailmasta kertoo John Derbyshiren kirja "Alkulukujen lumoissa" (Terra cognita, 2007).
Alkulukuja sopii juhlistaa, kun alkuluvut sivuavat omaa elämää jollain tavalla. Näin kävi kun omien lasteni iät olivat kaikki alkulukuja. Miksei voisi myös viettää vaikka alkulukuhääpäivää - tai syntymäpäivää.
Alkulukujuhlissa sopii tarjota matemaattinen illallinen. Ruokalajien tulee siis olla matemaattisia. Siinä voi käyttää mielikuvitusta, geometria voi tulla avuksi. Ruoat voi valmistaa vaikkapa pallojen, pyramidien tai spiraalien muotoon. Tuorepastasta voi tehdä vaikkapa Möbiuksen nauhoja.
Hyvät ruokajuomat virittävät ajattelua abstrakteille aalloille.
Lisää vihjeitä voi saada oululaisten matemaatikkojen laatimasta epälineaarisesta keittokirjasta.
Lopuksi resepti, josta Aku Ankan ystävät varmaan pitävät. Matemaattisten ruokien aatelia on:
NELIKULMAISET MUNAT.
Tee puupalikasta särmiö, jonka pohjan mitat ovat 4*4 cm. Viikkaa sen avulla jäykästä alumiinifoliosta vuokia. Voitele vuoat ja riko kuhunkin varovasti raaka muna. Asettele munat ison kattilan pohjalle. Lisää varovati vettä, ja keitä munat kovahkoiksi. Poista ne vuoista ja tarjoa lämpiminä kastikkeen kera.
Kastikkeeseen laita tomattipyreeetä, öljyä, tabaskoa, worchestershire-kastiketta ja anjovistahnaa. Sekoitussuhteen löydät kokeilemalla.
Levitä kastiketta munien päälle ja tarjoile. Syödään esimerkiksi paahtoleipäkolmioiden kera hartaan ihmetyksen vallassa.
Möbiuksen nauhoja tähtianiskastikkeessa.
tiistai 10. marraskuuta 2009
Kun Euroopan muurit murtuivat
Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä erilaisilta ihmisiltä kysytään, mitä se heille merkitsi. On se varmaan aika abstrakti asia niille, jotka eivät ole itse eläneet aktiivista elämäänsä kylmän sodan kaudella, tai jotka eivät muista miltä tuntui Kuuban kriisin aikana. Kun mietittiin, syttyykö kolmas maailmansota ensi viikoilla, vai voisiko käydä niin hyvin, että se tulee vasta ensi vuonna?
Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.
Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.
He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus, Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät. Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa. Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.
Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista". Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.
Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.
Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.
Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.
Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.
He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus, Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät. Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa. Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.
Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista". Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.
Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.
Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.
torstai 5. marraskuuta 2009
Ihmeellinen hiili
Hiili on luonnon ja teknologian runsauden sarvi, ja on sitä varmaan tulevaisuudessakin. Sivuutamme nyt orgaanisen kemian, joka on pitkälle hiiliyhdisteiden kemiaa – koska se on tylsää. Vaikka oma biologinen olemuksemme perustuukin hiilikemiaan. Ja koko elollinen luonto.
Hiili syntyi muinaisen tähden ytimessä, joka räjähti ja tiivistyi aurinkokunnaksi. Hiiltä kertyi maapallollekin ihan tarpeeksi, onneksemme.
Hiilellä on ratkaiseva rooli raudan valmistamisessa. Se on välttämätön malmin pelkistysprosessissa ja samalla yhtä välttämätön ainesosa teräksessä. Puhdas rauta olisi jokseenkin hyödytöntä.
Hiili on kätevä ja energiarikas polttoaine. Vain hiilellä saadaan kylliksi kuumuutta seppien ahjoihin, ja lasimestarien, keraamikkojen ja metallurgien uuneihin. Se mahdollisti myös höyrykoneiden käytön junissa ja laivoissa.
Hiili palaa helposti, mutta se on silti ilmassa pysyvää ja syöpymätöntä. Hiiliupokkaat kestävät korkeita lämpötiloja ja ovat samalla kemiallisesti vakaita. Hiilen avulla syntyi ainutlaatuinen kaarivalo, ja hiili tarjosi ensimmäisen käytännössä toimivan materiaalin hehkulamppujen lankoihin.
Hiilikuidut ovat erittäin vahvoja, niillä saadaan aikaan lujia ja ympäristöystävällisiä rakenteita.
Hiili muodostaa kauniita ja hirveän lujia timantteja joista on esteettistä iloa ja paljon hyötyä työstökoneiden terissä ja hioma-aineissa. Ja timanttikalvot ne vasta vahvoja ovatkin.
Hiilidioksidin faasimuutokset (kaasu-neste-jää) toimivat tekniikassa tehokkaana ja ympäristöneutraalina lämmönsiirtimenä.
Hiili toimii jo nyt sähkönjohtimena mm paristoissa ja monissa sähköteknisissä hybridirakenteissa.
Vasta nyt on löydetty ihmeelliset fulleriinit, grafeenit ja nanoputket. Ne toimivat tulevaisuuden puolijohteina, suprajohteina ja tiedonkäsittelyn elementteinä. Ja niillä on myös ainutlaatuisia mekaanisia ominaisuuksia. Edison valmisti tietämättään fulleriineilla terästettyä hiilihehkulankaa.(hän valmisti lankaa mm nokeamalla lasia ja rullaamalla noen langoiksi). Varmaan monet muutkin hiilen hyvät tekniset ominaisuudet johtuvat näistä oudoista kiderakenteista.
Hiilen rooli teknologiassa on kasvamassa. Se korvaa harvinaisia tai haitallisia aineita, ja tarjoaa uusia ainutlaatuisia ominaisuuksia.
Hyvä hiili.
Hiili syntyi muinaisen tähden ytimessä, joka räjähti ja tiivistyi aurinkokunnaksi. Hiiltä kertyi maapallollekin ihan tarpeeksi, onneksemme.
Hiilellä on ratkaiseva rooli raudan valmistamisessa. Se on välttämätön malmin pelkistysprosessissa ja samalla yhtä välttämätön ainesosa teräksessä. Puhdas rauta olisi jokseenkin hyödytöntä.
Hiili on kätevä ja energiarikas polttoaine. Vain hiilellä saadaan kylliksi kuumuutta seppien ahjoihin, ja lasimestarien, keraamikkojen ja metallurgien uuneihin. Se mahdollisti myös höyrykoneiden käytön junissa ja laivoissa.
Hiili palaa helposti, mutta se on silti ilmassa pysyvää ja syöpymätöntä. Hiiliupokkaat kestävät korkeita lämpötiloja ja ovat samalla kemiallisesti vakaita. Hiilen avulla syntyi ainutlaatuinen kaarivalo, ja hiili tarjosi ensimmäisen käytännössä toimivan materiaalin hehkulamppujen lankoihin.
Hiilikuidut ovat erittäin vahvoja, niillä saadaan aikaan lujia ja ympäristöystävällisiä rakenteita.
Hiili muodostaa kauniita ja hirveän lujia timantteja joista on esteettistä iloa ja paljon hyötyä työstökoneiden terissä ja hioma-aineissa. Ja timanttikalvot ne vasta vahvoja ovatkin.
Hiilidioksidin faasimuutokset (kaasu-neste-jää) toimivat tekniikassa tehokkaana ja ympäristöneutraalina lämmönsiirtimenä.
Hiili toimii jo nyt sähkönjohtimena mm paristoissa ja monissa sähköteknisissä hybridirakenteissa.
Vasta nyt on löydetty ihmeelliset fulleriinit, grafeenit ja nanoputket. Ne toimivat tulevaisuuden puolijohteina, suprajohteina ja tiedonkäsittelyn elementteinä. Ja niillä on myös ainutlaatuisia mekaanisia ominaisuuksia. Edison valmisti tietämättään fulleriineilla terästettyä hiilihehkulankaa.(hän valmisti lankaa mm nokeamalla lasia ja rullaamalla noen langoiksi). Varmaan monet muutkin hiilen hyvät tekniset ominaisuudet johtuvat näistä oudoista kiderakenteista.
Hiilen rooli teknologiassa on kasvamassa. Se korvaa harvinaisia tai haitallisia aineita, ja tarjoaa uusia ainutlaatuisia ominaisuuksia.
Hyvä hiili.
Edison ei ollutkaan tyhmä.
Entisen teekkarin mukaan Edison oli tosi tyhmä. Teekkari olisi kyllä älynnyt tehdä sähkölampun hehkulangan metallista!
Eihän se niin käynyt. Edison painiskeli pitkään metallilankalampun kimpussa, mutta lopulta piti myöntää homma liian vaikeaksi. Pankkiiritkin kävivät päälle ja usuttivat juristinsa kimppuun. Piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kehittää hiililankalamppua, jonka muut olivat jo kehittäneet varsin pitkälle. Lopulta Edison otti nerokkuutensa, rahojensa ja juristiensa avulla niskalenkin teknologiasta ja kilpailijoistaan. Hänen lamppunsa oli selkeästi paras.
Ei sitäkään iloa kauan kestänyt. Pikkutarkasti nyhertävät saksalaiset saivat kuin saivatkin metallilankalampun toimimaan. He onnistuivat työssä joka oli liian vaikeaa, monimutkaista, tarkkaa ja tylsää kiireiselle amerikkalaiselle. Se oli hiililampun loppu, ja alkoi metallilankalampun yli sata vuotta jatkunut valtakausi.
Edison toimi aina oman logiikkansa mukaan. Hän osasi haistaa näyttäviä innovaatioita, jotka oli helppo toteuttaa. Vaikeat asiat hän yritti kiertää. Edison ei jaksanut opetella hankalaa vaihtovirtojen teoriaa. Eihän hän ollut käynyt koulujakaan. Sen sijaan hän yritti saada vaihtovirran kielletyksi. Siksi hän lopulta putosi kelkasta ja jäi tasavirtamieheksi. Myös vaihtovirtatekniikassa saksalaiset viimeistelivät pikkutarkkuudellaan ja huolellisuudellaan sen mitä amerikkalaiset panivat hätäisesti alulle.
Mutta tosiasiassa Edison noudattikin entisen teekkarin neuvoa. Maineensa huipulla hän kaipasi uusia haasteita. Hän oli jo keksinyt sellaiset pikkujutut kuin dupleks-lennättimen, fonografin, nestemikrofonin, sähkögeneraattorin ja hiilimikrofonin. Lehdistö palvoi häntä kuin Jorma Ollilaa ja sijoittajat kuolasivat hänen peräänsä. Niinpä Edison päätti panna kaasuyhtiöt polvilleen ja kehittää sähkövalon toimistoihin ja koteihin. Entisen teekkarin neuvon mukaan hän alkoi kehittää platinalankalamppua. Wall Street antoi 300 000 dollaria ja Edison perusti sähkövaloyhtiön. Hän arvioi kehitystyön kestävän pari kuukautta, ja sitten alkaisivat toimitukset.
Eihän se niin käynyt. Edison painiskeli pitkään metallilankalampun kimpussa, mutta lopulta piti myöntää homma liian vaikeaksi. Pankkiiritkin kävivät päälle ja usuttivat juristinsa kimppuun. Piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kehittää hiililankalamppua, jonka muut olivat jo kehittäneet varsin pitkälle. Lopulta Edison otti nerokkuutensa, rahojensa ja juristiensa avulla niskalenkin teknologiasta ja kilpailijoistaan. Hänen lamppunsa oli selkeästi paras.
Ei sitäkään iloa kauan kestänyt. Pikkutarkasti nyhertävät saksalaiset saivat kuin saivatkin metallilankalampun toimimaan. He onnistuivat työssä joka oli liian vaikeaa, monimutkaista, tarkkaa ja tylsää kiireiselle amerikkalaiselle. Se oli hiililampun loppu, ja alkoi metallilankalampun yli sata vuotta jatkunut valtakausi.
Edison toimi aina oman logiikkansa mukaan. Hän osasi haistaa näyttäviä innovaatioita, jotka oli helppo toteuttaa. Vaikeat asiat hän yritti kiertää. Edison ei jaksanut opetella hankalaa vaihtovirtojen teoriaa. Eihän hän ollut käynyt koulujakaan. Sen sijaan hän yritti saada vaihtovirran kielletyksi. Siksi hän lopulta putosi kelkasta ja jäi tasavirtamieheksi. Myös vaihtovirtatekniikassa saksalaiset viimeistelivät pikkutarkkuudellaan ja huolellisuudellaan sen mitä amerikkalaiset panivat hätäisesti alulle.
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Tunteet ja uskonnonopetus
Silmiini sattui kovin ovela kirjoitus koulujen uskonnonopetuksen puolesta. Siinä vedottiin tieteelliseen tietoon. Tiede siis kelpaa uskovaistenkin keppihevoseksi, kunhan sitä osataan tulkita heidän edukseen. Jotenkin kuvittelin että tämä positio olisi jo hylätty viimeistään satakunta vuotta sitten.
Se argumentti oli kai siinä että juuri "oman uskonnon" opetus tunteeseen vetoavana touhuna (onko se todella sitä?) olisi jotenkin ihmiselle tarpeen tai peräti välttämätöntä kehittämään lapsukaisten tiedollisia valmiuksia. Siis missään tapauksessa neutraalisti esitettyä uskontotietoa ei saisi opettaa, vaikka voisihan siinä vaikkapa inhota "vääräoppisten" uskoa! Eikös inho muka ole tunne?
No totta mooses! Mutta se perusasia. Miksi vain uskonto kaikista maailman asioista liittyisi juuri erityisesti tunteeseen?
On aivan totta, että viime vuosikymmenten aivotutkimus on osoittanut ihmisen tunnejärjestelmän keskeisen roolin sekä persoonallisuuden rakentamisessa että tiedon omaksumisessa – ja itse asiassa kaikessa henkisessä toiminnassa. Mutta on kokonaan toinen asia, miten tätä tietoa olisi tulkittava ja sovellettava käytännön tasolla. On hyvin outoa ja ainakin minulle vieraasta tulkita se niin, että tietopohjainen opetus tulisi sen takia korvata tunteeseen vetoavalla satuilulla. Oppineiden miesten pitäisi toki olla johtopäätöksissään varovaisempia.
Myös ”oman uskonnon” käsite kaipaisi kriittistä pohdintaa. Suurin osa ihmisistä ei ole syvästi uskonnollisia. Uskonto on heille pikemminkin kulttuurinen tottumus, jonka he hyväksyvät – ja osa on kokonaan välinpitämättömiä. Eiköhän yleisen ja pakollisen "oman uskonnon" opetuksen puolustaminen lähde siitä pelosta, että objektiivisuuteen pyrkivä uskontotieto antaisi uskontoon väljästi sitoutuneille nuorille eväitä lähteä shoppailemaan maailman uskontojen supermarkettiin.
Tieto eroaa uskonnosta siinä, että tiedon pitää olla perusteltua, ja tietoa saa ja pitää epäillä. Mutta jos vaikka kristitty epäilee, onko Jeesus Jumalan poika, hän on heti ulkona, ainakin sen uskonnon piiristä. Tiedon ja uskonnon yhdistäminen on uuden ajan historiassa osoittautunut hankalaksi sekoitukseksi. Se näyttää olevan sitä edelleen. Eikö voitaisi sopia, että uskonnolliset yhteisöt tekevät tätä sekoitustyötä ihan omassa porukassaan. Kouluun se ei kuulu.
Se argumentti oli kai siinä että juuri "oman uskonnon" opetus tunteeseen vetoavana touhuna (onko se todella sitä?) olisi jotenkin ihmiselle tarpeen tai peräti välttämätöntä kehittämään lapsukaisten tiedollisia valmiuksia. Siis missään tapauksessa neutraalisti esitettyä uskontotietoa ei saisi opettaa, vaikka voisihan siinä vaikkapa inhota "vääräoppisten" uskoa! Eikös inho muka ole tunne?
No totta mooses! Mutta se perusasia. Miksi vain uskonto kaikista maailman asioista liittyisi juuri erityisesti tunteeseen?
On aivan totta, että viime vuosikymmenten aivotutkimus on osoittanut ihmisen tunnejärjestelmän keskeisen roolin sekä persoonallisuuden rakentamisessa että tiedon omaksumisessa – ja itse asiassa kaikessa henkisessä toiminnassa. Mutta on kokonaan toinen asia, miten tätä tietoa olisi tulkittava ja sovellettava käytännön tasolla. On hyvin outoa ja ainakin minulle vieraasta tulkita se niin, että tietopohjainen opetus tulisi sen takia korvata tunteeseen vetoavalla satuilulla. Oppineiden miesten pitäisi toki olla johtopäätöksissään varovaisempia.
Myös ”oman uskonnon” käsite kaipaisi kriittistä pohdintaa. Suurin osa ihmisistä ei ole syvästi uskonnollisia. Uskonto on heille pikemminkin kulttuurinen tottumus, jonka he hyväksyvät – ja osa on kokonaan välinpitämättömiä. Eiköhän yleisen ja pakollisen "oman uskonnon" opetuksen puolustaminen lähde siitä pelosta, että objektiivisuuteen pyrkivä uskontotieto antaisi uskontoon väljästi sitoutuneille nuorille eväitä lähteä shoppailemaan maailman uskontojen supermarkettiin.
Tieto eroaa uskonnosta siinä, että tiedon pitää olla perusteltua, ja tietoa saa ja pitää epäillä. Mutta jos vaikka kristitty epäilee, onko Jeesus Jumalan poika, hän on heti ulkona, ainakin sen uskonnon piiristä. Tiedon ja uskonnon yhdistäminen on uuden ajan historiassa osoittautunut hankalaksi sekoitukseksi. Se näyttää olevan sitä edelleen. Eikö voitaisi sopia, että uskonnolliset yhteisöt tekevät tätä sekoitustyötä ihan omassa porukassaan. Kouluun se ei kuulu.
torstai 29. lokakuuta 2009
Sähkön pitkä kulttuurihistoria
Ismo Lindellin kirja "Sähkön pitkä historia" (Otatieto 2009) on kulttuurihistoriaa. Kirjan ote tuntuu alkuun aika polveilevalta. Kirjoittaja eksyy tarinoimaan milloin mistäkin. Mutta vähitellen menetelmä alkaa toimia. Lukija imeytyy mukaan suureen löytöretkeen. Eläytyvä kirjoittaminen ja sähkön löytämiseen vaikuttavien henkilöiden tarinat saavat lukijan oivaltamaan, millainen tämä prosessi on ollut.
Sillä sähkö on maailman salaperäisimpiä ilmiöitä, eikä se antautunut tutkijoille helpolla. Vaikka kirja rajautuu sähköön, kertomus on saamalla koko luonnontieteiden historiaa. Se on myös teknologiahistoriaa. Sähköä ei nimittäin voi tutkia ilman ihmisen tekemiä laitteita. Ihmisen ymmärrys sähköstä etenee käsi kädessä teknisen edistyksen kautta, ja molemmat tukevat toisiaan. Sähköilmiöiden tutkimisen intensiivisin vaihe tuotti merkillisiä, ja jo unhoon vaipuneita tutkimuslaitteita. Niistä ensimmäinen oli kompassien valmistus luonnon magneettikivien avulla ja erilaiset magneettikokeet. Sitten seurasivat merkilliset hankaussähkökoneet, jotka samalla synnyttivät tieteelliset teatteriesitykset. Ja hengenvaaralliset ukkoskokeet. Sähkön elollisen luonteen teoria tuotti makaabereja kokeita joissa nytkivät preparoidut sammakonreidet ja jopa teloitettujen rikollisten jäsenet.
Harva myöskään tietää, miten merkittävän roolin saivat paristot, aikana, jolloin ne olivat ainoa keino tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa. Ne hallitsivat sähkön tutkimusta 1800-luvun alkupuolen. Kuuluisin paristo oli Lontoon Royal Institutionin kellarissa, se käsitti satoja posliinialtaita, joista paristojen johdot nousivat yläkerrassa sijaitsevaan luentosaliin. Myöhemmin altaiden lukumäärää lisättiin kahteen tuhanteen. Suuria paristoja oli myös Pariisin Ecole polytechniquessa ja Pietarin tiedeakatemiassa. Ne antoivat virtaa tieteelle vuosikymmenien ajan.
Kirja sisältää ikäänkuin joukon pienoisnovelleja tai salapoliisikertomuksia. Lukija eläytyy tutkijoiden asemaan. Hän kokee, miten suunnattomia vaikeuksia tiedon tiellä oli, ja miten usein tutkimus päätyi umpikujaan, ottaakseen sitten dramaattisesti uuden suunnan. Tutkimus ei suinkaan merkinnyt sitä, että ruvetaan vain kokeilemaan. Sähköinduktion tutkijat viettivät viikkoja ja kuukausia eristämällä vaivalloisesti kuparijohdinta kietomalla sen ympärille ohutta silkkilankaa, joka taas saatiin purkamalla tutkijan vaimon alushametta. Valmiita eristettyjä johtoja kun ei kaupoissa ollut.
Kirjassa on siis joukko mysteerejä, jotka vähitellen ratkeavat. Miten hankalasti löydettiin sähkövirran ja magnetismin yhteys, tai miten vaikeaa virtaavan sähkön tutkimus oli, kun ei edes ollut olemassa sähkövirran tai jännitteen käsitettä, ja kun paristosta saatu sähkö oli laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa.
Pari suomalaistakin on mukana. Jacob Nervander oli eräs varhaisia galvanometrin kehittäjiä, mutta hänen työnsä jäi julkisuudelta pimentoon, vaikka laite oli erinomainen. Saman kohtalon koki myöhemmin sinnikäs mutta huono-onninen modernin radioputken keksijä Eric Tigerstedt.
Kirjan aihe on rajattu tietyllä logiikalla, joka vähitellen valkenee. Optiikka on mukana, ja siihen on kyllä tietty peruste. Radio on tietysti mukana, samoin elektroniputki, mutta ei puolijohteita eikä tietokoneita. Se onkin järkevää koska se on ihan oma ja suuri maailmansa.
Kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Edellisen kerran suomeksi julkaistiin vastaava teos joskus 1920 luvun lopulla, saksalaisen professori Graetzin kuvitettu, paksu kirja, ytimekkäältä nimeltään "Sähkö". Siinä mukaan on rajattu radioaktiivisuus, muuten rajaus on jokseenkin sama - tuohon aikaan puolijohteita ja tietokoneita ei oikeastaan vielä ollutkaan.
Näiden kirjojen väliin jääkin sitten sitten usean sukupolven pituinen aukko, joka näin on kunniakkaasti täytetty.
Sillä sähkö on maailman salaperäisimpiä ilmiöitä, eikä se antautunut tutkijoille helpolla. Vaikka kirja rajautuu sähköön, kertomus on saamalla koko luonnontieteiden historiaa. Se on myös teknologiahistoriaa. Sähköä ei nimittäin voi tutkia ilman ihmisen tekemiä laitteita. Ihmisen ymmärrys sähköstä etenee käsi kädessä teknisen edistyksen kautta, ja molemmat tukevat toisiaan. Sähköilmiöiden tutkimisen intensiivisin vaihe tuotti merkillisiä, ja jo unhoon vaipuneita tutkimuslaitteita. Niistä ensimmäinen oli kompassien valmistus luonnon magneettikivien avulla ja erilaiset magneettikokeet. Sitten seurasivat merkilliset hankaussähkökoneet, jotka samalla synnyttivät tieteelliset teatteriesitykset. Ja hengenvaaralliset ukkoskokeet. Sähkön elollisen luonteen teoria tuotti makaabereja kokeita joissa nytkivät preparoidut sammakonreidet ja jopa teloitettujen rikollisten jäsenet.
Harva myöskään tietää, miten merkittävän roolin saivat paristot, aikana, jolloin ne olivat ainoa keino tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa. Ne hallitsivat sähkön tutkimusta 1800-luvun alkupuolen. Kuuluisin paristo oli Lontoon Royal Institutionin kellarissa, se käsitti satoja posliinialtaita, joista paristojen johdot nousivat yläkerrassa sijaitsevaan luentosaliin. Myöhemmin altaiden lukumäärää lisättiin kahteen tuhanteen. Suuria paristoja oli myös Pariisin Ecole polytechniquessa ja Pietarin tiedeakatemiassa. Ne antoivat virtaa tieteelle vuosikymmenien ajan.
Kirja sisältää ikäänkuin joukon pienoisnovelleja tai salapoliisikertomuksia. Lukija eläytyy tutkijoiden asemaan. Hän kokee, miten suunnattomia vaikeuksia tiedon tiellä oli, ja miten usein tutkimus päätyi umpikujaan, ottaakseen sitten dramaattisesti uuden suunnan. Tutkimus ei suinkaan merkinnyt sitä, että ruvetaan vain kokeilemaan. Sähköinduktion tutkijat viettivät viikkoja ja kuukausia eristämällä vaivalloisesti kuparijohdinta kietomalla sen ympärille ohutta silkkilankaa, joka taas saatiin purkamalla tutkijan vaimon alushametta. Valmiita eristettyjä johtoja kun ei kaupoissa ollut.
Kirjassa on siis joukko mysteerejä, jotka vähitellen ratkeavat. Miten hankalasti löydettiin sähkövirran ja magnetismin yhteys, tai miten vaikeaa virtaavan sähkön tutkimus oli, kun ei edes ollut olemassa sähkövirran tai jännitteen käsitettä, ja kun paristosta saatu sähkö oli laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa.
Pari suomalaistakin on mukana. Jacob Nervander oli eräs varhaisia galvanometrin kehittäjiä, mutta hänen työnsä jäi julkisuudelta pimentoon, vaikka laite oli erinomainen. Saman kohtalon koki myöhemmin sinnikäs mutta huono-onninen modernin radioputken keksijä Eric Tigerstedt.
Kirjan aihe on rajattu tietyllä logiikalla, joka vähitellen valkenee. Optiikka on mukana, ja siihen on kyllä tietty peruste. Radio on tietysti mukana, samoin elektroniputki, mutta ei puolijohteita eikä tietokoneita. Se onkin järkevää koska se on ihan oma ja suuri maailmansa.
Kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Edellisen kerran suomeksi julkaistiin vastaava teos joskus 1920 luvun lopulla, saksalaisen professori Graetzin kuvitettu, paksu kirja, ytimekkäältä nimeltään "Sähkö". Siinä mukaan on rajattu radioaktiivisuus, muuten rajaus on jokseenkin sama - tuohon aikaan puolijohteita ja tietokoneita ei oikeastaan vielä ollutkaan.
Näiden kirjojen väliin jääkin sitten sitten usean sukupolven pituinen aukko, joka näin on kunniakkaasti täytetty.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Öljykaapelia ja erikoismiehiä
Pieni pala Suomen teollista kulttuuria. Ja Nokian teollisuushistoriaa. 1970-luvulla Egypti oli valjastamassa suurinta luonnonvaraansa Niiliä modernin energiatuotannon palvelukseen. Assuaniin tehtiin patoa ja voimalaa jotka maksoi Neuvostoliitto. Sen seurauksena Salmisaaressa tehtiin öljykaapelia padolle. Ja minä olin kesäteekkarina sitä tekemässä.
Teekkarien työ oli kaikilla mittareilla aivan pohjalla. On jotenkin kiinnostavaa, että monista teekkareista tuli sitten talouselämän johtohahmoja. No, tietävät ainakin miten talous toimii lattiatasolla. Sellutehtailla teekkarit pantiin nuohoamaan soodakattilaa, mutta tämä työ oli kuulemma mukavampaa. Käsittelimme armeerauskoneella puolivalmista, noin miehen reiden paksuista kaapelia. Kaapelin päälle oli puserrettu lyijyvaippa, ja valtavat kaapelikelat varastoitiin pihalle. Kun kaapelia alettiin armeerata eli sen päälle vedettiin monikerroksinen, teräsnauhoin vahvistettu suojavaippa, teekkarien tehtävä oli pestä pois suojana ollut asfalttilakka, jotta voitiin tarkastaa että lyijyvaippa oli virheetön. Lakka pestiin pois trikloretyleenin ja naftan seoksella. Päällämme oli raskaat kumiset suojavarusteet. Kaapeli purkautui hitaasti rullalta, me kastoimme rättejä ämpäreihin ja hankasimme ja hinkkasimme. Oli kuuma ja hiki virtasi.
Mutta homman hienous on tässä. Kaapelissa on kolme parin sentin paksuista kupariköyttä, joiden päälle kelataan paksu eriste ohuesta paperinauhasta, jota on kolmea väriä, punainen, sininen ja musta. Kolme tällasta johdinta kelataan yhteen, pannaan tyhjiökattilaan, ja kuumennetaan kaiken veden pistamiseksi. Kaapelissa on myös öljykanava ja päällä lyijyvaippa. Kun kaapeli on kuivattu, se täytetään öljyllä. On hyvin tärkeää, että mukaan ei pääse yhtään ilmakuplaa, koska ilma johtaisi korkeajännitteisessä kaapelissa läpilyöntiin ja räjähdykseen. Siksi kaapelin päässä on paineistetulla öljyllä täytetty tynnyri.
Kun kaapelia päällystetään, se ajetaan moneen kertaan koneen läpi kelalta toiselle. Jossain vaiheessa öljytynnyri pitää siirtää purettavasta kelasta vastaanottavan pään kelaan niin, että öljyyn ei pääse ilmaa eikä sen paine hetkeksikään laske. Muuten kallis kaapeli on pilalla ja se pitää romuttaa. Tätä vastuullista työtä varten oli erikoismies, joka ei koskaan tehnyt mitään muuta hommaa. Jyystimme kaapelia, metri kerrallaan, sen ajo päällystyskoneen läpi kesti aina muutamia tunteja. Sen ajan tuo erikoismies odotti vuoroaan. Hän oli pitkä hujoppi, joka seisoin öljyn kastelemassa suojapuvussaan, läpinäkyvällä visiirillä varustettu suojakypärä päässään, hiljaa huojuen, ja poltti ketjussa tupakkaa. Porukan arvion mukaan hän oli umpihumalassa. Kun hänen hetkensä tuli, hän otti salaperäisen työkalupakkinsa, irroitti tynnyrin, ja kiinnitti sen kaapelin toiseen päähän. Joskus hän joutui pulaan, kun liittimet eivät tahtoneet mennä paikoilleen tai niiden kierteet olivat vioittuneet, Silloin hän taisteli pitkään työkaluineen ja varaosineen öljyn suihkutessa ympäriinsä.
Mutta kaikki meni hyvin, ja kaapelit satiin valmiiksi. Assuanin voimala on kai toiminut ongelmitta. Ja Nokiastakin kasvoi maailmanluokan teollisuusyritys.
Teekkarien työ oli kaikilla mittareilla aivan pohjalla. On jotenkin kiinnostavaa, että monista teekkareista tuli sitten talouselämän johtohahmoja. No, tietävät ainakin miten talous toimii lattiatasolla. Sellutehtailla teekkarit pantiin nuohoamaan soodakattilaa, mutta tämä työ oli kuulemma mukavampaa. Käsittelimme armeerauskoneella puolivalmista, noin miehen reiden paksuista kaapelia. Kaapelin päälle oli puserrettu lyijyvaippa, ja valtavat kaapelikelat varastoitiin pihalle. Kun kaapelia alettiin armeerata eli sen päälle vedettiin monikerroksinen, teräsnauhoin vahvistettu suojavaippa, teekkarien tehtävä oli pestä pois suojana ollut asfalttilakka, jotta voitiin tarkastaa että lyijyvaippa oli virheetön. Lakka pestiin pois trikloretyleenin ja naftan seoksella. Päällämme oli raskaat kumiset suojavarusteet. Kaapeli purkautui hitaasti rullalta, me kastoimme rättejä ämpäreihin ja hankasimme ja hinkkasimme. Oli kuuma ja hiki virtasi.
Mutta homman hienous on tässä. Kaapelissa on kolme parin sentin paksuista kupariköyttä, joiden päälle kelataan paksu eriste ohuesta paperinauhasta, jota on kolmea väriä, punainen, sininen ja musta. Kolme tällasta johdinta kelataan yhteen, pannaan tyhjiökattilaan, ja kuumennetaan kaiken veden pistamiseksi. Kaapelissa on myös öljykanava ja päällä lyijyvaippa. Kun kaapeli on kuivattu, se täytetään öljyllä. On hyvin tärkeää, että mukaan ei pääse yhtään ilmakuplaa, koska ilma johtaisi korkeajännitteisessä kaapelissa läpilyöntiin ja räjähdykseen. Siksi kaapelin päässä on paineistetulla öljyllä täytetty tynnyri.
Kun kaapelia päällystetään, se ajetaan moneen kertaan koneen läpi kelalta toiselle. Jossain vaiheessa öljytynnyri pitää siirtää purettavasta kelasta vastaanottavan pään kelaan niin, että öljyyn ei pääse ilmaa eikä sen paine hetkeksikään laske. Muuten kallis kaapeli on pilalla ja se pitää romuttaa. Tätä vastuullista työtä varten oli erikoismies, joka ei koskaan tehnyt mitään muuta hommaa. Jyystimme kaapelia, metri kerrallaan, sen ajo päällystyskoneen läpi kesti aina muutamia tunteja. Sen ajan tuo erikoismies odotti vuoroaan. Hän oli pitkä hujoppi, joka seisoin öljyn kastelemassa suojapuvussaan, läpinäkyvällä visiirillä varustettu suojakypärä päässään, hiljaa huojuen, ja poltti ketjussa tupakkaa. Porukan arvion mukaan hän oli umpihumalassa. Kun hänen hetkensä tuli, hän otti salaperäisen työkalupakkinsa, irroitti tynnyrin, ja kiinnitti sen kaapelin toiseen päähän. Joskus hän joutui pulaan, kun liittimet eivät tahtoneet mennä paikoilleen tai niiden kierteet olivat vioittuneet, Silloin hän taisteli pitkään työkaluineen ja varaosineen öljyn suihkutessa ympäriinsä.
Mutta kaikki meni hyvin, ja kaapelit satiin valmiiksi. Assuanin voimala on kai toiminut ongelmitta. Ja Nokiastakin kasvoi maailmanluokan teollisuusyritys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
