Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen

Tässäpä nyt seuraa kirjoitus, joka ei ole lainkaan ajankohtainen – tai sitten se on aina ajankohtainen. Aihe tuli mieleeni, kun näin, että televisiossa esitetään ties monettako kertaa uusittu elokuva Aleksis Kiven Nummisuutareista. 

Aleksis Kivi on arvostetuin kirjailijamme. Ja samalla myös vähiten arvostettu. Myönnämme kernaasti, että Kivi oli ikäänkuin Suomen Cervantes. Samalla hän oli poliittinen hahmo, suomalaisuutta ajavien keulakuvakseen nostama. Hän todella osoitti, että suomen kieli on kulttuurisesti tasa-arvoinen. Kummallista ja vähän tunnettua on, että juuri Kiven aikana Suomen ruotsalaistaminen – siis ruotsinkielistäminen - oli saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Kiven ajan suomalaisuusliikkeestä alkoi käänne, jota keisari Aleksanteri II onneksemme vauhditti vuoden 1863 kieliasetuksella. Asetus teki suomen kielestä vihdoinkin tasa-arvoisen kielen ruotsin rinnalle.

Mutta kuinka moni todella on lukenut Kiven pääteosta Seitsemää veljestä nautinnokseen? Uskon että ongelmana on kouluissa tehdyn pakkosyötön ohella kirjassa käytetty vuorosanarakenne. Se rikkoo romaanimuodolle tyypillisen huolellisesti rakennettujen lauseiden jatkumon. Se on vahinko, sillä Kiven lause on todella kaunis. Nykyinen romaanimuoto on tietysti kulttuurinen tottumus, ja valitettavasti Kiven dialogityyli ei tullut tavaksi. Tunnustan kuitenkin itse nauttineeni suuresti Seitsemän veljeksen lukemattomista ihanuuksista. Mutta nyt en kirjoita niistä.

Muuten, kulttuurin pakkosyöttö ei ole vain suomalainen erikoisuus. Italialainen tuttava kertoi, että heidän kouluissaan pakkoluetaan Danten Jumalaista näytelmää. Otan osaa, se on rankka paketti. Olen nimittäin lukenut teoksen itse, vajaa 15 000 yksitoistatavuista säettä kahtena rinnakkaisena käännöksenä tekee säväyksen.

Mutta takaisin Nummisuutareihin. Se on pinnallisesti katsoen vihattava teos, ja erityisesti elokuvaversiona. Meidäthän pannaan nauramaan hassuihin vaatteisiin puetulle idiootille, joka kokee ankaran nöyryytyksen toisensa perään. Kuinka ihanan primitiivisen suomalaista! Vieroksuin koko juttua, kunnes (vuosia sitten) näin kunnollisen näytelmäversion Kajaanin kaupunginteatterissa. Se avasi silmäni Kiven tekstille!

Nummisuutarit on hurja teksti! Se koostuu pitkistä kohtauksista (valmistelut kotona, skandaali häätalossa, kohtaus metsässä, kohtaus majatalossa ja kotiinpaluu), jotka on rakennettu kellontarkasti, ne ovat kuin insinöörin luomuksia. Jokainen kohtaus alkaa seesteisesti. Sitten lämpöä vähitellen lisätään vaihe vaiheelta, kunnes kohtaus päättyy valtavaan huipennukseen. Huipennus ajoitetaan taitavasti, se tapahtuu ennen kohtauksen päätöstä. Huipennusta seuraa sitten pieni tasoittava lopetus.

Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.

Katsoja ei ehkä aivan usko näytelmän sovittelevaan loppuratkaisuun, mikä sekin lienee Kiven tarkoitus. Katuvat pahikset eivät varmaankaan muutu pysyvästi hyviksi. Ja ehkä kiiltokuvamaiset sivuhenkilöt oikeasti alkavatkin muuttua vähemmän hyviksi. Mutta luulenpa, että Eskosta tulee taitava ja ammatistaan ylpeä suutari, ja varmaan hän saa lopulta jopa hyvän vaimon.

Ikiliikkuja ja demoni pannuhuoneessa

Lukemattomissa populaaritieteellisissä artikkeleissa viitataan termodynamiikan toiseen pääsääntöön. Yleensä se esitetään siten, että lämpöä tai energiaa ei voi siirtyä matalasta lämpötilasta korkeampaan. Jos voisi, tuloksena olisi niin sanottu toisen lajin ikiliikkuja. Ja sehän ei sovi. Kosminen poliisi kun on kieltänyt kaikenlaiset ikiliikkujat. Yleensä myös korostetaan toisen pääsäännön mahtavuutta. Sen sanotaan olevan yksi niistä fysiikan laeista, jotka jokainen universumin teknistynyt sivilisaatio tuntee.

No, tämä kaikki on aivan totta. Mutta jokin tässä minua kiusaa. Nimittäin se, että termodynamiikan toinen pääsääntö esitetään usein kovin epätyydyttävästi ja sekavasti. Ehkä se on kirjoittajalle itsestään selvä, mutta lukija voi jäädä hämmennyksen tilaan. Nimittäin, istun nyt olohuoneessani. Ottamalla kymmenkunta askelta pääsen entiseen pannuhuoneeseen, joissa hyrrää maalämpöpumppu. Muutamalla napin painalluksella näen pumpun ohjauspaneelilta, että juuri nyt maan alta virtaa pumppuun noin 0,1 asteen lämpötilassa olevaa kylmänestettä, ja että pumpusta virtaa pattereihin +44 - asteista vettä. Toki pumppu kuluttaa sähköä, mutta vain murto-osan pattereihin menevän veden energiamäärästä. Enhän sitä muuten olisi ostanut. Minulla on siis toisen asteen ikiliikkuja pannuhuoneessa. Odotan vain, koska kosminen poliisi koputtaa ovelleni.

Termodynamiikan toista pääsääntöä ei tietääkseni ole pantu viralta. Minulla ei ole pannuhuoneessani myöskään Maxwellin demonia, joka voisi kätevästi ratkaista taloni lämmityksen ongelman. Maxwellin demoni on kuvitteellinen kaveri, joka säätää kylmä- ja kuumavesipiirin välistä venttiiliä. Kun venttiiliä lähestyy kylmältä puolelta keskimääräistä kuumempi – eli nopeampi vesimolekyyli, demoni avaa hetkeksi venttiilin ja päästää molekyylin patteriveteen. Kylmät molekyylit se torjuu tai laskee päinvastaiseen suuntaan. Totean nyt vain lyhyesti, että en käytä demonia, ja sitä paitsi kvanttifysiikka jopa kieltää Maxwellin demonin käytön. Koska se on hiukan hankalampi juttu, en sano siitä sen enempää.

Joten ehkä pitää katsoa tarkemmin toisen pääsäännön määritelmää. Oikeasti se pätee vain suljetussa järjestelmässä. Tämä tärkeä lisäys puuttuu liian usein populaaritieteellisistä artikkeleista. Suljetussa järjestelmässä lämpö todella siirtyy vain korkeammasta lämpötilasta matalampaan, ja lopulta kaikki lämpötilaerot tasoittavat. Mutta taloni ei olekaan suljettu järjestelmä, koska se on putkien kautta yhteydessä syvälle kallioperään. Aivan oikein, pumppu näyttää että maaperään palaava neste on 2,5 astetta pakkasen puolella. Luon talooni lämpöä jäähdyttämällä maaperää. En pode tästä suurtakaan syyllisyyttä. Taloni lämmöntarpeen kannalta geoterminen energiavarasto on ehtymätön.

Toinen suosittu tiedelehtien väite on, että laiva ei voi käyttää hyväkseen valtameren lämpövarastoja. Mutta kyllä se voisi, jos insinöörit niin säätäisivät. Trooppisella merellä laiva imisi sisäänsä 20- asteista merivettä, ja jättäisi jälkeensä kylmän veden vanan. Pienen dieselkoneen tai tuulisähkögeneraattorin käyttämä lämpöpumppu kuumentaisi pääkoneina toimivien kuumakaasumoottoreiden työkaasun. Laivakin on avoin järjestelmä, eikä sen tarvitse piitata toisesta pääsäännöstä. Miksi näin ei tehdä? En ole tehnyt laskelmia, mutta se ei ehkä vielä kannata. Polttoaine on halpaa, ja purjehtiminen on aina varteenotettava vaihtoehto.

Toisen pääsäännön hankalimmat populaaritulkinnat liittyvät informaatioteoriaan. Lämpötilaero voidaan tulkita järjestykseksi, ja sen puutetta sanotaan epäjärjestykseksi eli entropiaksi. Toinen pääsääntö voidaan lausua myös: suljetussa järjestelmässä entropia kasvaa. Informaatio on tahallaan luotua järjestystä, joten ihmisen toiminnan pitäisi vähentää kokonaisinformaation määrää. Mutta intuitio sanoo, että ihminen nimenomaan tuottaa informaatiota, eli ihmisten infosfääri rikkoo toista pääsääntöä. Myös elämä maapallolla on materian järjestyksen kasvua, eli pääsäännön vastaista. Taas kerran selitys on sama: Maa ei ole suljettu systeemi.

Talouselämän kannalta maapallo on suljettu. Teollistuneet maat ovat tosin hakeneet kasvunsa kehittymättömien maiden resursseista, ne ovat olleet Maan sisällä avoimia systeemejä. Mutta globalisaatio muuttaa koko maailmantalouden suljetuksi systeemiksi, jolloin maiden välisten erojen on pakko alkaa pienentyä.

Fysiikan soveltaminen niin monitulkintaisiin asioihin kuin informaatio tai talous on tietysti hyvin altista tulkintaeroille. Tulkinnan kannalta systeeminäkökulma on tärkeä, systeemirajan asettaminen erottaa toisistaan suljetun ja avoimen systeemin, eikä se ole aina itsestään selvää. Uskon, että systeemiteoria on tulevaisuuden mahtitiede.

Maanpäällistä älyä etsimässä

Lueskelin juuri Paul Davies'in kirjan ”Kolkko hiljaisuus” (Ursa 2012). Kirja käsittelee SETI- projektia – hanketta, joka etsii maapallon ulkopuolista älykästä kulttuuria (SETI = serarch for extraterrestrial intelligence). Oudosta nimestään huolimatta kirja suhtautuu SETIin vakavasti. Davies on pätevä ja monipuolinen fyysikko ja rohkea ajattelija. Viime vuodet hän on ollut post detection- komitean vetäjä. Komitea kehittelee strategiaa ja menettelytapoja sen varalle, että ulkoavaruuden äly todella sattuisi löytymään. Asia, joka tarkemmin ajatellen ei ole lainkaan yksinkertainen. Daviesin kirja on todellinen ja jopa ällistyttävä runsaudensarvi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, syistä, jotka kohta selitän.

Useimmille maallikoille, ja jopa useimmille tiedemiehille SETI on kummajainen. Jotain outoa scifityyppistä puuhastelua tai suoranaista hörhöilyä, johon väistämättä liitetään myös UFOt ja ET:t. Käsitys on väärä. SETI on vakava hanke, ja jotta siihen voidaan suhtautua vakavasti ja ammattimaisesti, meidän on esitettävä tärkeitä kysymyksiä elämästä ja älystä maan päällä. Tiedämmekö niistä edes tarpeeksi? Osoittautuu, että emme tiedä. SETI toimii kuin peili, josta katsomme itseämme muukalaisten näkökulmasta. Emme voi vakavissamme etsiä elämää ja älyä avaruudesta, ellemme todella tiedä, mitä ne ovat, mitä ne voisivat olla, miten ne syntyvät, ja miten ne voisivat syntyä.

Systemaattinen SETI- tutkimus käynnistyi Frank Draken aloitteesta 1960- luvun alussa, ja herätti heti paljon huomiota. Vähitellen innostus kuitenkin laantui. Ulkoisen älyn tuottamia radiosignaaleja ei ole löydetty, ja lisäksi oman aurinkokuntamme kiinnostavimmat kohteet Mars ja Venus ovat tuottaneet pettymyksen, ainakaan tuttuja elämänmuotoja ei niillä ole. On kuitenkin syitä, joiden takia kiinnostus SETIä kohtaan on kasvamassa. Ehkä Mars ei olekaan niin tyhjä kun on kuviteltu. Jupiterin ja Saturnuksen kuista löytyy rikkaita ja hyvin dynaamisia ympäristöjä, jotka saattaisivat tukea aivan erilaisia elämänmuotoja. Eniten on harpannut lähitähtien planeettojen tutkimus. Nerokkaat mittausmenetelmät ovat paljastaneet jo liki tuhat eksoplaneettaa, ja ensimmäiset Maan kaltaiset kiviplaneetat on jo löydetty ns. elämänvyöhykkeeltä (alueelta, jolla planeetoilla voi olla nestemäistä vettä). Jo omassa galaksissamme Maan kaltaisia planeettoja näyttäisi olevan valtavasti, ehkä miljoonia. Astrobiologia eli eksobiologia, eli maanulkoisen elämän tutkimus, ei enää ole hörhöilyä, vaan vakavasti otettava tieteenala.

Mutta jopa tiedoissamme omasta elämänmuodostamme on paljon aukkoja, tärkeitä asioita, joiden tietäminen auttaisi suuntaamaan SETIn ponnistukset tarkemmin. Daviesin kirja käy läpi näitä aukkoja. Niitä ovat mm: elämän synty, evoluutio, älyn alkuperä ja merkitys, tekoäly, ja galaktisen ”maantieteen” rajoitukset ja mahdollisuudet elämän synnylle, leviämiselle, ja sen kaukohavainnoinnille. Eräs esimerkki: elämä on ehkä syntynyt maapallolle useita kertoja, ja todisteet aiemmista synnyistä saattavat olla keskuudessamme. Tunnemme vain mitättömän osan mikroskooppisista elämänmuodoista, lisäksi käyttämämme geneettisen aineen tunnistusmenetelmät eivät ehkä pure jollain toisella tavalla rakentuneisiin organismeihin.

Kirjaa lukiessani koin jonkinlaisen dejavu- ilmiön. Olen itsekin kirjoittanut tässä blogissa eräistä kirjassa käsitellyistä kysymyksistä: evoluution suunnasta, pienistä vihreistä miehistä, aivojen koon ja älykkyyden suhteesta, ja älykkyyden roolista. Mutta samalla hoksasin asian, johon Davies ja ehkä koko SETI- yhteisö ei ole mielestäni kiinnittänyt riittävää huomiota. Yleinen käsitys älystä on yksilökeskeinen. Edelleen oletetaan lähes automaattisesti, että äly tarjoaa evoluutiossa menestymisedun. Siitä vedetään johtopäätös, että evoluutio tuottaisi tendenssin kasvattaa älyä – ja tuottaa lopulta riittävän kauan jatkuessaan superälykkäitä, jopa ihmisen päihittäviä rotuja.

En usko, että asia on näin. Ensinnäkin, aivojen koko ei välttämättä osoita älyä, vaan aivojen koolla on tehokkuusoptimi. Ihmisen aivot saattavat olla lähellä tätä optimia. Sitä suuremmat aivot voivat olla sekä hitaammat että tyhmemmät. Pienet aivot taas saattavat olla nopeammat, ja siksi joissakin asioissa tehokkaammat. Todistelu löytyy täältä. Toiseksi, lajien menestys ei selvästikään korreloi älyn kanssa, joten äly ei yleisesti ottaen tarjoa eloonjäämisetua. Ei niin kauan, kun älykkyys on yksilön ominaisuus.

Ihminen on erityinen tapaus. Ihmisen evoluutioon liittyy paradoksi. Biologisesti valmis Homo Sapiens syntyi noin pari sataa tuhatta vuotta sitten. Ja noin parinsadan tuhannen vuoden ajan se oli vain apina apinoiden joukossa, ei mitään sen kummallisempaa. Sitten tapahtui jotain outoa. Syntyi kieli, symbolinen viestintä, kulttuuri, ja lopulta teknologia. Kulttuurin kautta jokainen ihminen sai käyttöönsä sekä kumuloituvan historiallisen kokemuksen että lajitovereiden taidot ja kokemukset. Yksilö ylitti näin moninkertaisesti kehonsa ja muistinsa rajat. (Uusimman tiedon mukaan ihmisiä syntyi useampiakin kulttuuriin kykeneviä lähisukuisia lajeja, kuten neandertalinihminen ja denisovanihminen; on kiinnostavaa, että eräillä näistä nyt kadonneista ihmislajeista oli selvästi nykyihmistä suuremmat aivot).

Mutta on myös kulttuureja, jotka eivät rakennu symboliselle kommunikaatiolle: tieteiskirjallisuudesta tutut kyborg-kulttuurit, joita maassa edustavat yhteiskuntahyönteiset, kuten mehiläiset, termiitit ja muurahaiset. Huolimatta yksilöiden sangen vaatimattomasta älyn tasosta niistä muodostuneet yhteiskunnat toimivat hämmästyttävän tehokkaasti ja älykkäästi. Näiden kulttuurien ”rakenteellinen ohjelmointi” kehittyy hitaasti satojentuhansien ja miljoonien sukupolvien kuluessa geneettisen ja epigeneettisen kommunikaation kautta. Avaruuden vieraat kulttuurit voisivat olla myös jotain tämän tapaista. Voidaan kuvitella myös nopeampi ohjelmointiperiaate, jotain symbolisen ja geneettisen kommunikaation välimaastosta. Entä voivatko tulevaisuuden tekoälyt muodostaa myös kulttuureja? Taas kerran erinomaisen vaikeita kysymyksiä.

Tietoisuuden arvoitusta Davies ei juuri avannut. Puhumattakaan siitä, voidaanko jotain kulttuurityyppiä pitää myös tietoisena. Antonio Damasion ajatukset ovat tässä hyvin valaisevia.

Joten jos etsimme avaruudesta jotain erityistä, sitä on elämän lisäksi kulttuurit ja teknologiat. Ne voivat olla aivan erilaisia kuin kuvittelemme. Joka tapauksessa kulttuuriin tarvitaan tietyn tasoinen perusäly ja erityiset olosuhteet. Ja teknologia taas edellyttää tietynlaista kulttuuria ja olosuhteita. Itse olen sitä mieltä, että teknologia on vain eräs kulttuurin muoto.

Emme oikeastaan tiedä, millä älyn tasolla kulttuuri lähtee liikkeelle. Emmekä tiedä, tuottavatko kaikki kulttuurit teknologiaa. Emme myöskään tiedä, syntyykö teknologian jälkeen joku aivan uudenlainen yhteisöllinen ylärakenne – emmekä sitä, syntyykö tällainen mahdollinen rakenne ilman teknologista vaihetta.

Daviesin inhoamassa ”Apinoiden planeetta”- elokuvassa ydinsota tuhoaa koko ihmiskunnan. Mutta sitten jäljelle jääneiden apinoiden vähäisempi älyn taso liipaisee käyntiin kulttuurin. Syntyy apinoiden planeetta, joka kieltämättä muistuttaa aika lailla ihmisten planeettaa. Vaikka elokuvan rasistinen perusvire yrittääkin asettaa planeetalle saapuvat ihmisastronautit apinoiden yläpuolelle. Minusta tämä kieltämättä hölmö elokuva antaa ajattelemisen aihetta.

Polttavan kauniit miehet

Silmiini sattui mainos Ateneumin uudesta näyttelystä ”52 sielua”. Näyttely esittelee symbolistisen koulukunnan maalauksia. Selasin esitteen kuvia, ja mieleeni tuli ihmetys. Tiedän, että symbolismilla tarkoitetaan aivan tiettyä 1900-luvun alun maalaussuuntaa. Sana symboli viittaa varsin abstraktiin asiaan, siirrettyyn merkitykseen. Mutta symbolistien taulut olivat aivan erityisiä. Ensinnäkin, ne eivät ole abstrakteja, vaan selvästi esittävää taidetta. Toiseksi, taulut eivät ole myöskään realistisia. Ne ovat usein voimakkaan värisiä. Niissä on vahva tunnelataus, ne vetoavat johonkin, jota ei voi sanoin kuvata. Symbolismi saikin paljon vaikutteita psykoanalyysista, joka oli tuon ajan muoti-ilmiöitä. Ja toinen ilmiö oli eksotiikan ihailu. Sekin oli eräänlaista hakua arjen tuolta puolen.

Jokin asia kuitenkin kiusaa. Eikö taide ylipäätään ole symbolista? Oliko tuo nimitys vain otettu käyttöön ikäänkuin oikeuttamaan vanhakantainen ei-abstrakti taide? Taiteilijat, jotka eivät halunneet maalata abstraktisti, tarvitsivat nimen taidesuunnalleen? Toisaalta, eivätkö kaikki taidesuuntien nimet ole jossain määrin mielivaltaisia. Koko taidesuunnan käsite on epämääräinen. Tarvitsemme nimiä ja laatikoita jotta osaisimme ottaa haltuun niinkin laajan ja rikkaan toiminnan alueen kuin taiteen.

Yllä esitetty jeremiaadi on kuitenkin tässä vain aasinsilta, pons asinorum. Symbolismi nimittäin toi mieleeni tunnetun suomalaisen taiteilijan, Magnus Enckellin, joka tuli tutuksi jo koulussa ja Ateneumin näyttelyistä. Taidehistorian oppitunneilla ja oppikirjoissa hänet mainitaan symbolistina. Ja on jotain muutakin. Nuoren ihmisen herkkä mieli ei voinut olla huomaamatta samalla tiettyä vaivaantuneisuutta. Enckell haluttiin ohittaa nopeasti. Hänen mittavaan elämäntyötään kuvattiin hätäisesti ja sekavasti, ja lopulta sen päälle lätkäistiin otsikko, jonka tarkoitus oli peittää ja selittää kaikki. Peittää ja selittää juuri se mitä Enckell oli ja minkä takia hän maalasi niinkuin maalasi. Hän oli homo.

Kirjahyllyssäni on Enckelliä käsittelevä kirja, joka kuvaa myös Enckell- tutkimusta. On todella mielenkiintoista, kuinka hänestä voidaan kirjoittaa useita graduja ilman että edes vihjataan siihen, jonka jokainen Enckellin töitä nähnyt hoksaa ensi silmäyksellä. Mutta aina 1970-luvulle asti h-sanaa oli mahdoton lausua niin jalossa genressä kuin taiteentutkimus. Ei siihen voi edes vihjata, kierretään vain kuin kissa kuumaa puuroa. Lähes sananmukaisesti.

Magnus Enckellin työt ovat jääneet mieleeni voimakkaina. Niissä on paljon tunteita, ja myös viittauksia mytologiaan ja antiikkiin. Ja se on taas viittaus tiettynlaiseen henkiseen ilmapiiriin. Onhan antiikki monen ihmisen mielessä aika, jolloin suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen oli avointa ja liberaalia. Jos kohta pitäisi muistaa, että tuolloin sukupuolten tasa-arvoa ei tunnettu, ja yhteiskunta oli monella tapaa epäoikeudenmukainen. Sana "vapaamielisyys" pitää siis nähdä antiikkiin siirrettynä pienen rikkaiden  luokan oikeutena ottaa vapauksia tosiinsa, mutta erityisesti alempiarvoisiin: naisiin, nuoriin, köyhiin ja orjiin nähden.

Kun katselee Enckellin töitä, monet hänen poikamaalauksensa ovat niin eroottisia, että paatunut heterokin hätkähtää. Enckell katselee maailmaa homon silmin, ja se maailma on kaunis, värikäs ja miellyttävä, samalla kuitenkin hieman uhkaava ja pelottava. Pidän Enckellin fauneista paljon enemmän kuin Tom of Finlandin oudoista koppalakkihomoista.

Enckelliin liittyy myös piirre, joka on tunnusomainen, ja jotenkin jopa särähtävä. Enckell toi ulkomailta mukanaan poikaystävänsä. Hän oli malli, ja ilmeisesti myös jonkinlainen kotiapulainen. Suhde ei ollut mitenkään tasa-arvoinen, eikä loppujen lopuksi myöskään onnellinen. Saman tapainen suhde oli myös Leonardo da Vincin ja hänen apupoikansa välillä. Leonardo piti häntä luonaan vuosikausia, vaikka poika terrorisoi ja riisti isäntäänsä häikäilemättömästi. Mieleen tulee myös presidenttiehdokas Pekka Haavisto poikaystävineen, vaikka oikeasti en heistä mitään tiedäkään. Ei parien tietenkään tarvitse olla tasavertaiset, mutta haastava tilanne se on.

Uskomaton ufolaatikko, uskomaton elämä

Kuuntelin radiosta Kalevi Ahon konserton thereminille ja orkesterille ”kahdeksan vuodenaikaa”. Mielenkiintoinen elämys. Theremin istui hienosti Ahon taitettuun modernismiin. Sitä soitettiin paljon keskirekisterissä, ja thereminvirtuoosin Carolina Eyckin soitto oli vaivatonta ja ilmavaa. Se taipui jopa nopeisiin juoksutuksiin. Hän tuntui välttelevän soittimelle tyypillisiä glissandoja, joita oikeastaan jopa kaipasin. Ylimääräisenä hän soitti oman improvisaationsa, jota olisin kuunnellut pidempääkin. Eyck soittaa thereminillään myös jazzia oman yhtyeensä kanssa.

Theremin on elektronisena soittimena omaa luokkaansa, ja on sen ylivoimaisesti onnistunein edustaja. Soittaminen perustuu sähkökenttiin, soittaja soittaa sitä koskematta siihen lainkaan, liikuttelemalla käsiään kahden antennin lähellä. Soitin on teknisesti aika vaikea – jos tuollaista nyt voi mistään soittimesta sanoa – ja sitä kuulee harvoin. Mitään valmiita asteikkoja soittimessa ei ole, soittaja joutuu turvaamaan vain sävelkorvaansa. Helpotusta tuo kuitenkin sen monofonisuus – se tuottaa vain yhden äänen kerrallaan.

Thereminin ääni on ainutlaatuinen, ujeltava ja eteerinen. Niinpä sitä on käytetty science fiction- ja kauhuelokuvissa. Suuri yleisö saattaa kuitenkin muistaa sen parhaiten Beach Boys- hitistä ”Good vibration”. Thereminiä soitettiin paljon myös klassisissa konserteissa heti sen keksimisen jälkeen 1930- luvulla. Nykyisin se on harvinainen, joten jokainen konsertti on juhlan arvoinen. Mutta ehkä tilanne muuttuu. Soitin kun on tekniseltä rakenteeltaan aika yksinkertainen, ja sellaisen voi ostaa verkkokaupasta noin 500 eurolla.

Jos on soitin ihmeellinen, vielä ihmeellisempi oli sen keksijän venäläisen Leon Thereminin (alkujaan Thermen) elämä. Theremin tuo mieleen Edisonin tai suomalaisen Eric Tigerstedtin. Hän syntyi Pietarissa vuonna 1896, ja tarinan mukaan innostui elektroniikasta 7-vuotiaana. Jo teini-iässä hän kokeili optiikan ja suurtaajuustekniikan aloilla, hän mm rakensi miljoonan voltin Tesla-laitteiston. Tietenkin hänellä oli jo oma laboratorio. Maailmansota ja Venäjän sisällissota katkaisivat hetkeksi työn, mutta Theremin selvisi niistä ehjin nahoin, ja suoritti sotilasradioteknikon tutkinnon.

Sodan jälkeen Theremin työskenteli mm. Pietarin maineikkaassa Joffe- instituutissa. Hän keksi radioaaltoihin perustuvan varashälyttimen (nykyisen RFID tekniikan edelläkävijän), demonstroi pyöriviin peileihin perustuvan television, ja keksi televisiokuvan juovien lomituksen – se on edelleen käytössä analogisissa TV-järjestelmissä. Suurtaajuustekniikan sivutuotteena syntyi sitten vuonna 1920 tuo maineikas soitin. Theremin alkoi harjoitella uutterasti, ja esiintyi jo samana vuonna konsertissa.

Vuonna 1927 Theremin muutti vaimoineen Yhdysvaltoihin, ja jo seuraavana vuonna hän esiintyi konsertissa New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Siitä alkoi theremin-soitinten voittokulku. Thererminin ystäväpiiriin kuului taiteilijoita ja tiedemiehiä, mm Albert Einstein. Mutta vuonna 1938 Theremin katosi salaperäisesti. Huhuttiin että hänet oli kaapattu Neuvostoliittoon. Tosiasiassa Theremin muutti sinne vapaaehtoisesti paetakseen katastrofaalisia taloudellisia ongelmiaan.

Neuvostoliitossa ei mennyt kovin hyvin. Theremin vangittiin, ja joutui leireille mm. Kolyman kultakaivokseen. Hänen teloituksestaan kiersi huhuja – mutta itse asiassa pian hän joutui Solženitsynin kuvaamaan helvetin ensimmäiseen piiriin. Hän työskenteli Gulagin salaisessa laboratoriossa, työtovereinaan mm rakettiasiantuntija Koroljev ja lentokoneinsinööri Tupolev. Theremin kehitteli fantastisia salakuuntelulaitteita, joista yksi oli toiminnassa USA:n lähetystössä seitsemän vuoden ajan. Vuonna 1947 Theremin vapautettiin, ja hänet rehabiloitiin vuonna 1956. Seuraavana vuonna vankitoveri Koroljevin suunnittelema raketti vei Sputnik-satelliitin avaruuteen.

Theremin jatkoi työtään rakkaan harrastuksensa elektronisen musiikin parissa. Hän mm työskenteli yhteistyössä Moskovan konservatorion kanssa, kunnes konservatorio kauhistuneena vetäytyi tästä liian avantgardistisesta puuhailusta. Elämänsä lopulla Theremin alkoi matkustella ulkomailla ja antoi myös soittoesityksiä. Hän kuoli Moskovassa vuonna 1993, 97-vuotiaana. Vielä samana vuonna hän oli soittanut thereminiä Haagissa.

Leon Thereminin saavutukset musiikin alalla eivät loppuneet theremin-soittimeen. Ne syntyivät 1930-luvulla. Kuten therpsitone, laite joka muutti tanssijoiden liikkeitä musiikiksi. Edelleen syntyi harvinainen koskettimin varustettu theremin-soitin. Theremin-sellossa ei ollut lainkaan kieliä. Ja rhytmicon oli maailman ensimmäinen täysin elektroninen rumpukone.

Ehkäpä Theremin vaikutti vahvasti myös kevyeen musiikkiin. Robert Moog innostui theremin-soittimista jo vuonna 1948, ja ryhtyi kehittämään ja myymään niitä. Hän tuotti levyn ”The art of the theremin” vuonna 1987. Ehkäpä siitä syntyi edelleen jatkuva theremin- renessanssi. Ilmeisesti Moogin theremin-harrastuksen pohjalta syntyi elektroninen Moog-syntetisaattori. Laite murtautui suuren yleisön tietoisuuteen, kun Wendy Carlos levytti sen avulla kuuluisan LP- levyn ”Switched-on Bach”.

Vapauden musiikkia

Laitoin hetki sitten radion auki. Sieltä tuli klassista musiikkia, pianokonsertto, josta ei voi erehtyä vaikka sitä kuulisi vain muutaman tahdin, Tšaikovskin ensimmäinen. Musiikki vei minut välittömästi 1970-luvun alkuun. Ja samalla tuli mieleen paljon muuta samalta ajalta. Maailma avautui silloin niin nopeasti ja niin monella elämän alueella.

Luin jokin aika sitten neuropsykologisen tutkielman musiikista. (Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot, 2010). Ja tietysti Terra Cognitan julkaisema, ei näitä mikään muu taho suomentaisi. Eräs tutkijan löydös oli, että musiikkinäyte tunnistetaan sointivärin eli soundin perusteella. Juuri soinnin, ei melodian. Näin erityisesti, jos on kyseessä musiikin ei-ammattilainen. Tunnistus on salamannopea ja varma, ja jopa sävelkorkeus palautuu oikein mieleen. Kappaleen tai yhtyeen nimi ei välttämättä tule mieleen. Mutta tunnistus palauttaa syvän tunnetilan. (Juuri siksi käännösiskelmät tuntuu niin kamalilta, ne on petosta, soundi on väärä).

Jokainen joka Tšaikovskin tuntee, tietää tämän kappaleen. Rohkea teema lähtee siekailematta käyntiin. Laulava melodia, samalla kertaa kaihoisa, optimistinen ja ylevä, teema paisuu, kohoaa, lähtee lentoon … kunnes se loppuu. Musiikki jatkuu, polveilee, kertoo kertomusta, jossa ei ole sanoja eikä kuvia, ja soundi on edelleen sama - mutta ihana teema ei koskaan palaa.

Helsinkiläisessä yksiössä tuttavani laskee levysoittimen neulan uran alkuun. Maaginen teema alkaa soida, kunnes se päättyy. Hän huokaisee, nostaa neulan uudelleen levyn alkuun. Ja sitten taas, ja taas...

Minulle teema on vapauden musiikkia. Siinä on sama tunnetila kuin Ilja Repinin maalauksessa ”Mikä vapaus”. Siinä on nuori mies, kadetti tai ehkä ylioppilas, nuori nainen, myrskyävä meri, raikas tuuli, uskomaton riemu ja vapauden tunne, kuin kaikki olisi mahdollista. Pateettistako? Kyllä, ehdottomasti, ihanan pateettista. Se ei ole paha asia kun se on tehty sellaiseksi tarkoituksella.

Nuorena avautuivat muutkin asiat. Kuten rock and roll, jazz, Bach, kansanmusiikki. Vain yksi tahti Rolling Stonesin musiikkia tai Jimi Hendricksin kitaran ääni, ja tunnistan sen sekunnin murto-osassa ja siirryn tuolle niin monen halveksimalle vuosikymmenelle. Ja taide, Ars-näyttelyt avasivat aivan toisenlaisen taiteen maailman kuin koulussa opetettu akateeminen ja pölyinen galleriataide.

Sitten tuli niin paljon muuta. Tuli perhe ja työ ja kiire, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin. Mutta vapauden musiikki ei lakkaa. Kaikki on mahdollista.

Huippuarkkitehtuuria muotoilukaupungissa

Kävin Kaisaniemenkadulla Kaisa-talossa, jossa on Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto. Olipa hyvä käynti. Mikä ihana kirjasto! Uskoni uuteen arkkitehtuuriin on palannut. Tilava, valoisa, 6 kerrosta, joita yhdistää soikea valoaukko ja upeat rautaiset kierreportaat. Ja lisäksi 3 kerrosta maan alla. En ole kirjastoarkkitehtuurin asiantuntija, paitsi kirjaston käyttäjän roolissa. Ja kyllä, tässä kirjastossa on mukavaa ja inspiroivaa käydä. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehtikilpailun voittanut Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy. Yksittäisten henkilöiden krediitit ei ihan selvinneet, mutta kunnia heille joka tapauksessa. Talon tarkempi esittely on oheisen linkin takana.

http://www.helsinki.fi/insight/assets/pdf/hy-kaisa-esite.pdf

Kirjasto on rakennettu olemassa olleen rakennuksen paikalle (ns. Pukevan talo). En tiedä, miten paljon vanhaa taloa piti purkaa, ehkä aika paljon. Kirjasto erottuu rohkeista julkisivun ikkunakaarista. Se on hyvän näköinen myös ulospäin. Ongelmia, nykykielellä ”haasteita” tietenkin oli. Talo on jyrkässä rinteessä, ja sinne piti päästä sisään sekä Kaisaniemenkadun että Vuorikadun puolelta. Talon hahmo oli sopeutettava ympäröivään tiiliarkkitehtuuriin. Ja piti huomioida myös taloa dominoivat liiketilat, oikeastaan toimia niiden ehdolla. Sisäänkäynti on hieman huomaamaton, sieltä liukuportaat vievät kakkoskerrokseen, jossa on viihtyisä kahvila ja tiedekirjakauppa – ja Vuorikadun sisäänkäynti. Toiset portaat vievät kolmannen kerroksen sisäänkäyntiin, varsinaiseen kirjastoon. Se on ilmeisesti ainoa pääsy kirjastoon ja siellä ulos. Hisseissä pyöri paljon meitä ulospääsyä etsiviä. Varmaan vakituiset kävijät oppivat pian. Kirjaston jako näin moneen kerrokseen ei ole ylen tehokasta, mutta käyttäjiä se tuskin haittaa. Se on hinta joka maksetaan kun toimitaan kaupungin keskustassa.

Kirjasto oli ilahduttava. Se osoitti, että kaupunkia voidaan täydentää uusilla, esteettisesti miellyttävillä rakennuksilla. Toisin on laita uudisrakentamisen kohdalla. Kampin liikekeskus ja ratapihan alue osoittavat, että kun toimitaan täysin liike-elämän ehdoilla, tulos on masentava. Ankeat Kampin ja ratapihan alueet uudisrakennetaan yhtä ankeaan tyyliin. Jopa julkinen ja sisältä lähes miellyttävä musiikkitalo noudattavat pääoman logiikkaa. Tärkeintä on tehokkuus, kaupunkikuvasta ja kansalaisten tunteista viis. Valtakunnan päälehden rakentama Sanomatalo, likainen lasilaatikko, laukaisi tämän kehityksen, ja rakentaja onnistui asemansa turvin vaientamaan aikalaiskritiikin – se olisi vielä voinut vaikuttaa.

Helsinki haluaa esiintyä vetovoimaisena design-keskuksena, mutta luovuus ja rohkeus puuttuvat, ja esteettisten arvojen ja kaupunkilaisten tunteiden väheksyntä kauhistuttavat. Kävin katsomassa myös uutta raitiovaunukonseptia Kaapelitehtaalla. Raitiovaunuhan on tärkeä design-esine, vaikuttaa kaupungin imagoon, ja satunnainen turisti käyttää sitä jokseenkin varmasti. No, prototyyppi oli amatöörimainen, pitäisi palauttaa piirustuspöydälle. Kaisa-talo antoi toivoa ja näytti mallia. Mutta riittääkö se?

Aivot Darwinin insinööritoimistosta

Usein ajatellaan, että suuret aivot tarjoavat eloonjäämisedun, ja ihmiskunnan menestys eläinkunnan muiden lajien joukossa johtuu tehokkaista aivoista. Asiassa voi olla perää, mutta etu ei välttämättä ole niin merkittävä kuin ajatellaan. Aivojen koon kasvaminen ei välttämättä ole evoluution johtoajatus, vaan ehkä sittenkin toisarvoinen ilmiö, jonka takana on muita tekijöitä. Vai olisiko sittenkin toisin? Tuottaako evoluutio jatkuessaan yhä älykkäämpiä lajeja?

Jotta tähän voisi vastata, pitäisi ehkä koko älykkyyden käsite määritellä uudelleen, sellaisella tavalla, joka olisi riippumaton ihmisnäkökulmasta. Tuntuu vaikealta. Otetaanpa hieman toinen tarkastelukulma. Ajatellaan evoluutiota ja luonnonvalintaa insinöörinä, jonka tehtävä on suunnitella uusia lajeja, ja pohditaan erityisesti, miten suunnitella mahdollisimman tehokkaat aivot. Rajoitamme myös insinöörimme toimintavapautta. Hän ei voi tehdä radikaaleja teknologian päivityksiä, vaan on tultava toimeen sillä teknologialla, jonka evoluutio on jo tuottanut. Insinöörimme metodina on oltava vähittäinen muuntelu ja skaalaus.

Mutta aluksi pieni vilkaisu selkärankaisten keskushermostoteknologiaan. Sopikaamme, että aivojen suorituskyky riippuu kahdesta asiasta: rakenteiden monimutkaisuudesta ja hermoston toimintanopeudesta. Aivot koostuvat hermosoluista, jotka ovat mutkikkaasti kytkeytyneet toisiinsa. Hermosolut toimivat tuottamalla hermoimpulsseja. Ne siis tikittävät jatkuvasti, kukin solu synnyttää muutamasta impulssista aina satoihin impulsseihin sekunnissa. Impulssien tuottaminen vaatii energiaa. Aivojemme miljardit solut käyttävät sitä paljon, noin 20% koko elimistön tuottamasta energiasta, ja lopulta se muuttuu lämmöksi. Vilkas verenkierto tuo aivosoluille ravintoa, ja jäähdyttää ne samalla. Vastoin yleistä luuloa ajatteluksi kutsumamme toiminta ei kuormita aivoja paljoakaan. Aivot tikittävät jatkuvasti melko suurella teholla, jopa nukkuessamme. Koko elämämme ajan.

Aivoja kehittävän insinöörimme ilmeinen strategia on saada aivoihin enemmän soluja, eli kasvattaa aivojen kokoa. Aivot on herkkä elin, ja tarvitsee hyvän suojan, eli kovan kallon ja nesteiskunvaimennuksen. Aivojen koon kehitys onkin sidoksissa pään koon kasvattamiseen. Yleisesti ainakin nisäkkäille näyttää pätevän sääntö: mitä isompi eläin, sitä suurempi pää ja suuremmat aivot. Ja näyttää myös siltä, että suuret eläimet ovat älykkäämpiä kuin pienet. Mutta norsu ei kuitenkaan ole ihmistä fiksumpi. Ehkä yhteys ei olekaan täysin mekaaninen.

Tässä kohdataankin insinöörityölle hyvin tyypillinen ilmiö. Tietyn hyväksi havaitun suunnitteluperiaatteen noudattaminen ei välttämättä pitkän päälle johda toivottuun lopputulokseen. Usein tällaisella periaatteella on vain tietty vaikutusalue. Ihmisen aivojen koko saattaa olla lähellä optimia, norsun tai valaan aivot ovat jo liian suuret ollakseen tehokkaat. Mistä se johtuu?

Kun aivojen koko kasvaa, myös solujen väliset hermoyhteydet pidentyvät. Ovathan solut keskimäärin kauempana toisistaan. Hermoista tulee myös paksumpia. Tarvitaan suurempia hermosoluja tuottamaan riittävän vahvoja impulsseja, jolloin solutiheys pienenee ja energian kulutus kasvaa. Ja signaalien kulkuaika kasvaa joka tapauksessa, eli aivot hidastuvat. Aivojen kehityspolku on yrittänyt kompensoida tilannetta keskittämällä toimintoja eriytyneisiin keskuksiin, mutta luultavasti myös siitä koituu toiminnallisia ongelmia.

Eläinten käyttäytymisen tutkijoiden havainnot vahvistavat, että aivojen koon ja älykkyyden yhteys ei ole suoraviivainen. Pienet eläimet, kuten rotat ja linnut, voivat olla yllättävän älykkäitä. Vaikka pienissä aivoissa on vähemmän hermosoluja, ne toimivat tavattoman paljon nopeammin, mikä pienentää eroa.

Näyttää siis siltä, että ihmisen aivojen suorituskyky on lähes paras mahdollinen. Ja kannattaa huomata, että Darwinin laboratoriossa radikaalit tekniset innovaatiot on kielletty. Esimerkiksi rakenteeltaan samankaltaiset mutta sähköisesti toimivat aivot olisivat jopa miljoonia kertoja tehokkaammat. Mutta evoluution työkalupakissa ei ole mitään sen tapaistakaan.*)

Väite ihmisen ylivertaisesta älykkyydestä ansaitsee vielä yhden kriittisen huomautuksen. Ihminen oli pitkään vain eräs levinneisyydeltään rajoittunut ja yksilömäärältään vähäinen laji. Hyvin marginaalinen tapaus muiden lajien joukossa. Itse asiassa koko laji oli tuhoutua kokonaan, ja moneen kertaan. Tehokkaat aivot eivät näytä tarjonneet kerrassaan mitään eloonjäämisetua niiden vajaan kahdensadantuhannen vuoden aikana, jona nykyisen kaltainen ihminen eli ja vaikutti. Monet sen aikaiset ihmisapinalajit pärjäilivät paljon paremmin.

Ja sitten tapahtui jotain tavatonta. Ihmisestä tuli hyvin nopeasti planeetan mahtilaji. Ja tähän tavattomaan muutokseen on oikeastaan tarjolla vain yksi selitys. Jonkinlaisena aivojen kapasiteetin satunnaisena sivutuotteena syntyi kulttuuri, ja se sai alkunsa, kun syntyi kieli, piirustustaito ja kirjoitustaito. Kulttuurin avulla ihminen pystyi ylittämään lyhyen elinikänsä ja suppean perhe- ja heimoyhteisönsä rajat.

Voidaan vetää vastaansanomaton johtopäätös, jonka kauaskantoisuutta ei mielestäni vieläkään oikein ymmärretä. Yksilön älykkyyden merkitys on suuresti yliarvioitu. Ja kulttuurin merkitys on suuresti aliarvioitu.


*)  Hermoimpulssin tuottaminen aivoissa vie noin viisi tuhannesosasekuntia. Elektroniikan mikropiirien logiikkaelinten toiminta-aika on parhaimmillaan jo alle sekunnin miljardisosa.  Hermoimpulssit perustuvat solukalvon ioniläpäisevyyden äkilliseen muutokseen. Se ei etene sähkön nopeudella, vaikka näkyykin ulospäin jänniteheilahduksena. Hermoimpulssin etenemisnopeus hermosäikeessä on 10 - 100 metriä sekunnissa. Mikropiirin johtimessa signaali etenee yli 200 miljoonaa metriä sekunnissa. Aivojen toimintamekanismi on erilainen kuin tietokoneilla - aivoissa ei ole keskitettyä muistia, ei kekusyksikköä, ei keskitettyjä tietoväyliä eikä yhteistä kellosignaalia. Elektroniikassa tällainen rakenne tunnetaan myös: asynkroninen logiikka. Toistaiseksi sen sovaltaminen on vähäistä, siitä ei ole tullut tekniikan valtavirtaa.

(kirjoitus sai herätteen Douglas Foxin artikkelista, Tiede 2 / 2012)

Kekseliäisyys ja uteliaisuus tieteessä nousee erimielisyydestä

Ihminen on uskomattoman kekseliäs, mutta ei niinkään yksilönä, vaan yhteisönä, ja prosessoidessaan erilaisia ja ristiriitaisia käsityksiä. Tämä on syytä pitää mielessä, ja erityisesti niiden, jotka suhtautuvat kriittisesti tieteelliseen tietoon. Myös tieteen rahoittajien on syytä pitää mielessä, että konsensus ei vie tiedettä eteenpäin, vaan kiistat ja kriisit.

Parasta – taas kerran – tarkastella asiaa historian kautta. Luonnontiede hioi metodisen miekkansa teräväksi kamppaillessaan tieteen vastustajien, konservatiivien ja kirkon kanssa. On myös hämmästyttävää, miten vähäisistä aineksista tiedeyhteisö pystyi luomaan teorioita, jotka vähitellen voimistuivat ja saivat lopulta vakuuttavan varmistuksen. Olen kertonut, kuinka tiede ei suinkaan pystynyt todentamaan aurinkokeskeistä maailmankuvaa tähtitieteen havainnoilla 1600-luvulla, vaan vasta 1800-luvun puolessa välissä. Kopernikaanisen maailmankuvan läpimurto 1600-luvun lopussa oli seurausta hyvin epävarmoista vihjeistä ja teorian loogis-matemaattisesta selkeydestä. Olen myös muissa kirjoituksissa esittänyt, kuinka evoluutio vakiintui käsitteenä päätelmien kautta, ennen kuin sen mekanismit todennettiin molekyylikemian tasolla.

Kysymys maailman iästä osoittaa, kuinka vastustajien argumentit stimuloivat tieteellistä pohdintaa. On nimittäin varsin ilmeistä, että perinteisin käsitys maailmasta on staattinen: maailma on ikuinen ja muuttumaton. Käsitystä on myös helppo puolustaa, koska muutos on välittömien aistiemme ja lyhyen elinikämme takia mahdoton havaita. Mutta teologien käsitys maailman äkillisestä luomisesta ja jopa eräiden teologien maailmalle laskema noin 8000 vuoden ikä oli häiritsevä. Voidaanko se todentaa tieteen keinoin? Vai voidaanko se kiistää? Ja mistä lähteä liikkeelle?

Eräs lähtökohta on, että heti maailman luomisen jälkeen maailma oli hyvin kuuma, sulassa tilassa. Pursuaahan sulaa sisustaa edelleenkin esiin tulivuorista! Isaac Newton (1623-1727) todella laski, miten kauan kestäisi maapallon jäähtyminen sulasta tilasta nykyiseen lämpötilaan. Hän sai tulokseksi 50000 vuotta! Maailman ikä piteni heti kertaluvulla.

Buffonin markiisi (George Louis de Buffon) halusi selvittää asiaa kokeellisesti. Hän mittasi erikokoisten rautapallojen jäähtymistä, ja ekstrapoloi tulokset maapallon kokoiselle pallolle. Hän päätteli iäksi 75000 vuotta (Epochs of Nature (1774). Vielä 1800-luvulla lordi Kelvin teki omat jäähtymislaskelmansa, ja nyt tulos oli taas paljon suurempi – ja siis tietyssä mielessä tarkempi - eli 20-40 miljoonaa vuotta.

Nykyisin tiedämme, että myös tämä laskelma oli virheellinen. Tai, laskelma oli varmaan tehty oikein, mutta sen teoreettinen viitekehys oli väärä, eli liian yksinkertainen. Se ei ottanut huomioon, että maapallon valtavan koon takia lämpö siirtyy sisuksista pinnalle hyvin hitaasti. Itse asiassa maapallon muutaman kymmenen kilometrin paksuinen kuori eristää meidät tehokkaasti kuumasta sisuksesta. Kelvin ei myöskään tiennyt, että maaperän radioaktiiviset isotoopit kuumentavat maapalloa jatkuvasti.

Geologeille ja evoluutiotutkijoille Kelvinin laskema ikäkin oli aivan liian lyhyt. Geologit arvioivat, kuinka kauan kestää sedimentoituneen vuoriston muodostuminen, tai millä nopeudella eroosio syö vuoria. Charles Darwin arveli, että ne geologiset prosessit, joiden tulokset ovat näkyvissä Walesin kambrisessa vuoristossa, ovat vaatineet ainakin 300 miljoonaa vuotta, ja pian geologi John Goodchild pidensi ajan 700 miljoonaan vuoteen. Se onkin suuruusluokaltaan oikea lukema kambrisille vuoristoille.

Paremmat arviot maapallon iästä saivat sitten odottaa radioaktiivisuuden keksimistä. Isotooppiajoitus pidensi maapallon ikää vielä kertaluokalla. Koko maailmankaikkeuden ikä tuntui sen sijaan olevan mielikuvituksen ja mittausten ulottumattomissa. Kunnes tähtitieteilijä Edvin Hubble havaitsi punasiirtymän 1920-luvulla, ja kosminen taustasäteily löytyi 1960 - luvulla.

Maailmankaikkeudelle saatiin ajallinen alkupiste. Aiheellinen epäluulo luomiskertomusta kohtaan oli synnyttänyt lopulta modernin ja havainnoin varmennetun kosmologian.