Yliluonnollisen seurauksia

Muistan lapsuudestani kuvan, varmaan saksalaisen painokuvan, jossa siivekäs enkeli johdattaa pelokkaita lapsukaisia uhkaavassa romanttisessa maisemassa. Tuo enkeli on ihana liehuvahiuksinen nainen pitkässä yöpaidassa, selässään melko epäkäytännöllisiltä vaikuttavat siivet.

Mutta eivät enkelit ole sellaisia. Nämä enkelit edustavat mukavuusteologiaa, missä uskonnosta on hiottu pois kaikki terävät särmät ja pistävät piikit. Raamatun ja siihen liittyvien muiden kanonisoitujen tekstien mukaan enkelit eivät ole mitään miellyttäviä tuttavuuksia. Ne ovat pelottavia katsoa, käyttäytymiseltään arvaamattomia, ja toisinaan vihamielisiä. Ne eivät ole edes inhimillisiä, vaan niiden voisi arvailla olevan jopa jotain maapallon ulkopuolista älyllistä lajia.

Tieteiskirjailija Philip K. Dick oli kiinnostunut päätä sekoittavien aineiden ohella myös teologiasta. Älykkäänä ihmisenä hän ei voinut tyytyä teologien selityksiin, vaan ajatteli rohkeasti eteenpäin. Jos hyväksymme yliluonnollisen, kuten enkelit ja jumaluudet, meidän on myös hyväksyttävä kaikki se, mitä tästä olettamuksesta seuraa. Esimeriksi enkeleiden ilmeinen ei-inhimillinen hahmo voidaan selittää. Dick esittää, että kristinuskon syntyyn vaikutti muukalaisten vierailu. Nämä olivat meitä hiukan pidemmälle kehittyneitä, äyriäisen kaltaisia olentoja, jotka tulivat Albemuth- nimiseltä planeetalta.

Jumaluutta ei voi selittää tai ratkaista kaikkivoipaisuuden avulla, sillä se johtaa jo keskiaikaisten teologien tuntemiin ja edelleen ratkaisemattomiin paradokseihin. Siksi onkin järkevää tinkiä olettamuksesta hieman. Ehkäpä jumaluudet eivät olekaan kaikkivoivia, vaan yksinkertaisesti vain meitä hieman kyvykkäämpiä olentoja. Tällainen teologia tarjoaa kiehtovia, mutta myös varsin lohduttomia ja jollain lailla hyvin realistisia visioita. On turhaa odotella apua ulkoavaruudesta, hyväntahtoisilta olennoilta, jotka lopettaisivat sorron ja väkivallan, ja pelastaisivat tuhoutuvan luonnon. Tämä vulgaariteologinen ratkaisu nimittäin lupaa vain pelkkää umpikujaa. Sorto ja väkivalta voidaan poistaa tehokkaamman sorron ja totaalisemman väkivallan avulla.

Kuvitellaan siis jumalat, jotka ovat evoluution tuottamia olentoja, ainoastaan meitä pidemmälle kehittyneitä. Monissa Dickin kertomuksissa ihmiskunta elää jonkinlaisessa fasistisessa diktatuurissa, ja jumalat käyttävät tilannetta hyväkseen - aivan kun ihmisten siirtomaavallat aikanaan tekivät. Eräässä kertomuksessa ihmisiä manipuloidaan hallusinogeenien avulla uskomaan, että heidän johtajansa on hyväntahoinen ja kaikkien tarpeista huolehtiva. Tarinan sankari saa käsiinsä vastamyrkkyä, mutta todellisuuden paljastaminen on turhaa, koska se on liian kammottava. Johtajan hahmon takana on ilkeä jumala, mutta sen yläpuolella on muita, vielä pahempia.

Toisessa kertomuksessa on tutulta vaikuttava jumala, joka on kuitenkin voimaton, koska se on karkotettuna kaukaisen aurinkokunnan kuuhun. Niin kuin monessa Dickin kertomuksessa, tässäkin alkuperäinen juoniasetelma unohtuu, kun uusia kiinnostavia ideoita putkahtaa esiin ("the divine invasion").

Entä kaiken tarkoitus? Miksi nämä olennot ovat keskuudessamme? On järkevintä olettaa, että ne ovat tulleet tänne omista syistään, ja nuo syyt ovat meidän oman rajoittuneen ymmärryksemme ulottumattomissa. Missään tapauksessa meidän ei ole syytä kuvitella, että nuo olennot pitäisivät meistä, tai tahtoisivat meille hyvää. Kannaltamme lohdullisin olettamus on, että olemme niille jokseenkin yhdentekeviä.

Kaikki Dickin jumaluudet eivät kuitenkaan ole välinpitämättömiä. Eräs helpommin ymmärrettävä hahmo on Ganymedeläinen pieni puujumala ("Present for Pat"), joka tekee pikku ihmeitä ruokapalkalla. Evoluution valossa siis uskottava sopeutuma. Novelli noudattaa sananlaskun logiikkaa: "varo, mitä toivot, se voi toteutua". Jumala kun on sekä itsekäs, että varsin ilkeä.

Dick esittelee myös ihmisiin empaattisesti suhtautuvan jumalhahmon. "Maan päällä vaeltaja" ("walker on the earth" kirjassa "Maze of death") karttaa käyttämästä valtaa, ja ilmestyy siksi vain köyhille ja epätoivoisille. Hänen kykynsä ovat ehkä rajatut, siksi hän voi vain lohduttaa, ja tehdä enintään pieniä fiksauksia todellisuuteen. Hän muistuttaa arkisen vaikuttavia enkeleitä Wim Wendersin elokuvassa "Berliinin taivaan alla". Nämä enkelit ovat kovin lähellä ihmistä. Ehkä ne tarjotaan meille esimerkeiksi: tulkaamme niiden kaltaisiksi.

Samassa romaanissa Dick ratkaisee erään toisen tunnetun teologisen ongelman: miksi ihmisten rukouksia ei kuulla, tai miksi vain joitakin näytetään kuultavan. Vastaus: jumalat ovat kovin kaukana ja rukoukset ovat yleensä liian heikkoja. Mutta onneksi on vihdoinkin keksitty elektroninen rukousten vahvistin. Sen avulla asioihin saadaan oikea järjestys. Rukouksesi kuullaan, kunhan sinulla on mahdollisuus - ja rahaa - ostaa käyttöaikaa rukouskoneelta.

Vaikka Dickin teologinen ajattelu vaikuttaa anarkistiselta ja jopa uskontojen vastaiselta, hänellä on kuitenkin yksi kestävä teologinen teema: kärsimys ja sen sovittava vaikutus. Lähes kaikki hänen päähenkilönsä kärsivät - puhumattakaan profeetta Wilbur Merceristä, jonka kärsimykset kuka tahansa voi jakaa empatialaitteen avulla. Kärsimys puhuttelee myös nykyajan ihmistä. Ehkä niin monet kokevat itsekin kärsivänsä.

Tarvitaanko kapellimestaria?

Klassisen musiikin konsertti on ristiriitaisia tunteita herättävä elämys - erityisesti konserttisalista katsoen. Soittajia on valtava määrä. Partituuria eli nuottikirjoitusta sovelletaan kuin pyhää kirjaa: joka nuotti on soitettava samanlaisena, ja tulkinnoista kiistellään.

Koko hommasta vastaa kapellimestari, tosin tuntuu ihmeelliseltä, miten se onnistuu. Soittajat kun eivät osaa musiikkiaan ulkoa, vaan soittavat nenät papereissa. Olisiko koko juttu bluffia? TV:ssä on tosi-tv sarja, jossa taviksista tehdään kapellimestareita. Hienoa. Seuraavassa sarjassa niistä tehdään varmaan aivokirurgeja. Sitä en ainakaan aio katsoa.

Mikä oikein on kapellimestari?

Aikanaan orkesterin johtaja on varmaan ollut arkinen puurtaja, joka on harjoittanut orkesterin - eli pitänyt sille kuria - johtanut sitä seremoniallisesti, ja jopa säveltänyt sen esittämän musiikin. Romantiikan ajasta lähtien johtajasta on sitten tullut yhä vain suurempi ja myyttisempi hahmo. Silloin myös SUURET säveltäjät (niitähän ei enää ole) olivat myös SUURIA kapellimestareita (mahdollinen yhteys Segerstamiin on lukijan vastuulla).

Tähän hiukan sisäpiiritietoa. Erityisesti vierailevan kapun näkökulmasta homma vaikuttaa aika karulta. Ensinnäkin Suomessa voidaan yleensä lähteä siitä, että soittajat ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia. Eli kuin lyödään oudotkin nuotit eteen, kappale vedetään siitä suoraan (parhaat soittajat pystyvät siihen, ja mm Wienin filharmonikkojen sanotaan soittavat mitä vain "prima vista". Suomessa sitä ei vaadita, vaan muusikot saavat vähintäänkin yhden illan aikaa tutustua outoihin nuotteihin ennen ensimmäistä yhteissoittoa.

Vieraileva kapu ei yleensä valitse soitettavaa ohjelmaa (paitsi jos hänellä on joku spesialiteetti). Oletetaan myös, että ammattitaitoinen kapu tuntee jokseenkin hyvin klassisen nuottikirjallisuuden. Niinpä kapu saattaa ottaa nuotit eteensä vasta saapuessaan paikkakunnalle päivän pari ennen konserttia. Yleensä konserttimestari (kapua tuuraava huippumuusikko, yleensä ykkösviulun äänenjohtaja) on harjoittanut orkesterilla tulevan ohjelman, ja jos se on vaikea, siihen saatetaan uhrata useampi päivä. Kapu menee sitten harjoituksiin, keskustelee konserttimestarin kanssa, selittää orkesterille tulkintaansa, ja soitattaa olennaisia kohtia. Sitten vedetään konsertti läpi, ja tehdään ehkä vielä muutama viilaus. Ja sitten se varsinainen konsertti. Sen jälkeen kapu ehkä nukkuu yönsä hotellissa - ellei pakottava kiire vie iltajunaan/koneeseen. Kapun matkavarustukseen kuuluu tahtipuikko, frakki, ja ehkä partituuri.

Edellä olevasta käy selväksi että orkesteri kyllä soittaisi ohjelman läpi ilman kapuakin. Joskus olen nähnyt kapun, joka lyö niin epäselvästi ja kaoottisesti että orkesteri tuntuu suorastaan hämääntyvän. Olen jutellut soittajien kanssa, ja he vahvistavat havainnon: on kapuja, jotka enemmänkin häiritsevät soittoa. Ja sitten on niitä jotka ottavat orkesterin haltuunsa ja saavat sen soimaan, kuin soittaisivat jotain isoa instrumenttia. Niiden (suhteellisen harvinaisten) hetkien takia konsertissa kannattaa ehkä käydä.

Hyvästä omasta kapusta on orkesterille hyötyä. Seurasin itse, kuinka Arvo Volmer nosti muutamassa vuodessa Oulun kaupunginorkesterin maakuntasarjasta yhdeksi valtakunnan ykkösorkesteriksi. Eikä hän ollut edes karismaattinen, vaan pikemmin kuin pikkutarkka kelpo virkamies. Mutta hänellä oli tinkimätön musiikillinen vainu, ja hän voitti orkesterinsa luottamuksen. He tiesivät, että heidän pikku kapellimestarinsa osaa johdattaa orkesterinsa musiikillisen Mount Everestin huipulle, silloin kun se on tarpeen.

Jos kapu on asiallinen ammattimies, hän tienaa kuin virkamies, eli hiukan paremmin kun orkesterinsa parhaat soittajat. Jos hän on hyvä, ja harva on, hän tienaa kuin ministeri. Ja jos hän on superjulkkis, hän tienaa kuin menestyvän pörssifirman johtaja. Näihin meillä ei Suomessa ole varaa (paitsi niihin pörssifirmojen johtajiin meillä kyllä näyttää olevan varaa).

Mutta palataanpa vielä tuohon tekniseen suoritukseen.

Kapellimestari alkoi esiintyä tahdinnäyttäjänä, kun partituurit vakiintuivat ja muusikoiden oma improvisointi jäi pois. Muutos alkoi renessanssiajalla.
Vieniläisklassikoiden aikaan johtajalla oli iso sauva (sellaisia näkee edelleen marssibändeissä), jota liikuteltiin ylös-alas. Tunnetusti Ludvig XIV:n hovikapellimestari Lully iski sauvalla varpaaseensa ja kuoli sitten verenmyrkytykseen.

Nykyinen tyyli synty, varmaan 1700-1800 luvun taitteessa tai hiukan myöhemmin. Konserteissa olen oppinut miten johtaja viittoo. Ei suinkaan lyömällä ylhäältä alas, niinkuin monet musiikin oppikirjatkin antavat ymmärtää. Tosiasiassa viittaus menee pienen alas suuntautuneen mutkan jälkeen ylös. Johdetaan siis ikään kuin nostelemalla kättä / tahtipuikkoa.  Monet hyvät johtajat viittovat hyvin niukasti, hiukan sormia kohotellen, mikä jättää tilaa ilmaisun laajentamiselle dramaattisissa kohdissa.  Samoin johtaja johtaa katseella, katsomalla tiukasti siihen soitinryhmään jolle hän kulloinkin antaa ohjeita. Arvo Volmerilla oli tapana esim. herättää lyömäsoittajat. joilla usein  on pitkää taukoa, kohottamalla vasemman käden kämmentä sormet harallan ja katsomalla tiukasti kohti, muutama tahti ennen kriittistä rummun paukausta tai lautasten rämähdystä, jotka hän sitten taitavasti ajoitti.

Ehkä monenkin verkkokalvoon syöpyi aikanaan TV- uutispätkä, jossa umpihumalainen Boris Jeltsin johti saksalaista torvisoittokuntaa, lyömällä tahtipuikolla ylhäältä alas kuin halonhakkaaja. Luonnollisesti hän ei "johtanut" mitään, ei kai edes Venäjää, vaan orkesteri soitti parhaansa mukaan, ja Boris yritti hoksata paikat missä piti lyödä.

Mutta kuten sanoin, tosiasiassa lyödäänkin kevyesti alhaalta ylös. Luulen että juuri tuo nouseva liike vaikuttaa voimallisesti soittajien hermostoon. Se on ns."arousal reflex", huomion ja jopa vaaran mertkki. Ylhäältä alas suuntautuva liike ei puolestaan herätä mitään tunnetta. Tämän oivallukseni jälkeen on ollut ilo seurata kapellimestareiden työtä.

Tietysti on kysymys myös orkesterin koosta. Kamarimusiikkiyhtyeitä ei johdeta, paitsi yleensä yksi soittajista ottaa johtajan roolin, antaen tempon ennen alkua, ja ehkä myös rytmittäen aloituksia. Samoin jazzyhtyettä ei johdeta jos soittajia on selvästi alle kymmenen. Rumpali ja basisti pitävät homman näpeissään, ja rockyhtyeet näyttävät usein seuraavan rumpalin paukutusta. Big bändejä jo johdetaan, mutta periaatteessa pienessä yhtyeessä pelataan soittajien suoralla ele- ja ilmekommunikaatiolla.

Ja sitten loppukevennys. Luin 1900- luvun alun orkesterielämästä, jolloin moni kapellimestari kypsyi siihen että soittajat tulivat soittamaan humalassa, ja saattoivat aiheuttaa häiriötä harjoituksissa tai konsertissa. Saattoipa joku puhaltaja tai lyömäsoittaja jopa nukahtaa suoritustaan odotellessaan. Jotkut asiat on parantuneet, mutta samalla tulleet ikäviksi. Jotenkin kaipaa aikaa, jolloin jopa suuri tähtikapellimestari saattoi johtaa umpihumalassa. Sibeliuskin on niin tehnyt.

Kauhea houkutus

Vakiintunut tuoteyritys tuntee monenlaisia paineita. Asiakkaat odottavat, että tuotteesta ilmestyy toimialalle tyypillisellä rytmillä aina silloin tällöin uusi malli tai versio. Itse asiassa jatkuvuus ilmenee uusina malleina, ja kuluttaja odottaakin niitä saadakseen samalla lupauksen, että tuottaja aikoo edelleen pysyä alalla. Uuden mallin julkistaminen on kuitenkin herkkä asia. Tuottaja kun toivoo, että kaupoissa olevien mallien myynti jatkuu edelleen.

Voi myös syntyä houkutus ottaa etumatkaa kilpailijoihin lupaamalla aivan uusi ja mullistava tuotemalli. Tämä on kauhea houkutus. Luvassa oleva mullistava uutuus kun hyydyttää nykyisten mallien myynnin, ja kassavirran koloa voi olla vaikea kuroa kiinni. Pahin tilanne realisoituu, kun se mullistava malli sitten myöhästyy pahasti. Tässä tilanteessa tuotetta odottanut asiakas turhautuu ja siirtyy kilpailevan tuotteen leiriin. Huonoja esimerkkejä tunnetaan, kuten aikanaan Mobirasta irtautunut Benefon.

Joten kohtuus kaikessa: uusi tuotemalli pitää luvata, mutta se ei saa olla liian lupaava. Nyt tulee väkisinkin mieleen Nokia, joka on markkinoinut siirtymistään Microsoftin leiriin kuluttajan kannalta merkittävänä asiana. Ehkäpä tempaus ei kuitenkaan ole aivan niin älytön, kun miltä se näyttää. Kuluttajat nimittäin tuntevat tervettä epäluuloa Microsoftin tuotteita kohtaan. Joten ehkäpä Symbian- puhelinten myynti ei romahda niin pahasti kun on pelätty. Riski tosin siirtyy nyt muutaman vuoden eteenpäin.

Nokian tempaus heijastaa myös yritysten mantraa sitoutua yksinkertaiseen strategiaan. Mutta kuka osaa ennustaa arvaamattomasti muuttuvassa maailmassa, onko strategia oikea? Varautuminen väärän valinnan mahdollisuuteen edellyttää toisenlaista strategiaa: on viljeltävä diversiteettiä, ainakin sisäisessä tuotekehityksessä. Nokian aiempi strategia todella sisälsi diversiteetin elementin. Olen sanonut tätä toimintatapaa kontingenssijohtamiseksi.

Vielä kolmas näkökulma. Olen todennut aiemmin, ettei älypuhelinten käyttöjärjestelmä ole niin ratkaiseva kuin julkisuus antaa ymmärtää. Käyttöjärjestelmästä suurin osa on loppukäyttäjälle näkymätön, ja hyvä käyttökokemus voidaan rakentaa mihin tahansa nykyiseen järjestelmään, tai jopa portata järjestelmästä toiseen. Ehkä tärkein sisäinen, käyttökokemukseen epäsuorasti vaikuttava ominaisuus on sovellusten moniajo. Se toimii nykyisessä Symbian- puhelimessani mainiosti.

Nokiankin saattaisi olla viisasta ottaa etäisyyttä käyttöjärjestelmien maaotteluun ja keskittyä käyttäjän kokemukseen. Nokian vanha vahvuus, ylivoimainen rauta ja muotoilu, on syytä kaivaa naftaliinista, ja ruveta korjaamaan johtotason sekoilun pilaamaa yrityskuvaa.

Paremmat sähköautot tulevat aikanaan

Akku on nähty yhdeksi esteeksi sähköauton kehitykselle. Lyijyakulla varustettu sähköauto oli vallitseva autotyyppi aina 1920-luvulle asti, mutta se jäi suuremman toimintasäteen omaavan polttomoottoriauton jalkoihin. Onko tilanne pysyvä, vai voidaanko kehittää parempi akku?

Fysiikan ja kemian avulla voidaan antaa vastaus: voidaan. Arvioidaanpa akun ominaiskapasiteettia. Otetaan pohjaksi sähkökemiallinen reaktioyhtälö, ja arvioidaan varman päälle muutama tekninen parametri. Tämä laskelma antaa tulokseksi, kuinka paljon reaktiomassaa eli elektrolyyttiä ja anodi/katodimateriaalia tarvitaan tietyn energiamäärän säilömiseksi. Laskelma antaa suunnilleen 1 kWh/kg.

Sitten tulee se hankalampi asia. Edellä kuvattu arvio on eksaktia sähkökemiaa. Riittää että kaavat on oikeita ja laskelmassa ei ole virhettä. Asia on silloin todistettu ilmiön tasolla.

Insinöörien maailmassa asia on paljon hankalampi. Kirjassaan "What engineers know and how they know it" Walter Vincenti on kuvannut asian. Fyysikoiden ilmiöt tapahtuvat vakuumissa, ilman fyysisiä reunaehtoja ja matemaattisia raja-arvoja. Insinöörin asia on panna ilmiö toimimaan tilassa, "enclosure of influence". Se tarkoittaa, että pitää olla materiaalinen, teknisesti hallittavissa oleva, taloudellisesti järkevä, ekologisesti kestävä, ajassa stabiili, ja käyttäjälle turvallinen puite ilmiölle. Tämä puite aiheuttaa yleensä suuria teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Insinööritieteet ratkovat näitä erittäin vaikeita ongelmia. Useimmiten ne eivät edes ratkea perinteisen luonnontieteen menetelmillä, vaan joudutaan turvautumaan massiivisiin tietokonesimulaatioihin, empiirisiin kokeisiin ja kumuloituvaan kokemukseen. Esimerkiksi ei ole teoriaa mikä selittäisi lentokoneen, se on täysin kokemukseen nojaava laite.

Akkujen kohdalla niin sanotut helpot polut on jo kuljettu (vajaat sata vuotta sitten). Niiden varrelta löytyy nykyiset akut. Tarvitaan aika paljon hankalaa kokeellisen ja teoreettisen työn yhdistelmää, jota pitää tehdä tuhansissa yliopistoissa ja yritysten laboratorioissa, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tällaisen kypsän teknologian päivittäminen uudelle tasolle on vähän niin kuin kullanhuuhdontaa. Pitää lapioida tonnikaupalla hiekkaa, jotta saisi edes muutaman hippusen. On oma kysymyksensä, miten tällainen tutkimustyön keskittymä rahoitetaan. Kapitalistien investointirahaa ei voida keskittää mihinkään jättiläishankkeeseen, ja vaikka voitaisiin, tuo hanke epäonnistuisi jokseenkin varmasti. Käytännössä onkin uusi, hajautettu teknologian tuottamisen malli.

Joten toistetaanpa vielä. Teknologiaa luodaan hajautetusti ja globaalisti, tuhansien laboratorioiden innovaatioverkoissa, yrityksissä ja yliopistoissa. Ja tätä kehitystä ohjaavat osaltaan tiede ja uudet keksinnöt, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan erilaisten arvojen motivoima taloudellisen ja ekologisen hyödyn mahdollisuus.

Voiko sitten mitenkään arvioida, edistyykö akkujen kehitystyö ylipäätään? Siihen on eräs keino, ns. teknologiadynamiikka. Voidaan katsoa miten joku teknologiaparametri kehittyy ajan kuluessa, ja ekstrapoloida sitä. Akkujen kohdalla homma tuntui toivottomalta, kunnes sain ratkaisevan oivalluksen. Hoksasin, että akuissa on kysymys teknologiasukupolven vaihtumisesta. Lähes kaikki tunnetut akut ovat tähän asti perustuneet raskasmetalleihin. Raskasmetalliakkujen evoluutio alkoi saavuttaa rajojaan vuosikymmeniä sitten. Mutta litiumakku aloittaa uuden, kevyt- ja alkalimetalliakkujen sukupolven, jonka evoluutio on vasta alussa. Oheinen kuva havainnollistaa asiaa.

(Mitä muuten tarkoittaa oheiseen kuvaan liitetty Creative Commons BY lisenssi? Se tarkoittaa, että kuvaa voi käyttää ja muokata täysin vapaasti, niin yksityisesti kuin kaupallisestikin. Avoimet lisenssit voisi ollakin ihan oma jutun aihe.)

Nokian tragedia ja ikuinen vihreä valo

F. Scott Fizgeraldin kirjassa the Great Gatsby nimihenkilö uskoo vihreään valoon. Ehkä tuo valo on puhtaasti mystinen, mutta se voi viitata myös liikennevaloon. Juuri ennen risteystä tuo valo vaihtuu taianomaisesti vihreäksi, ja matkaa voi jatkaa kaasu pohjassa. Tuntuu kuin Nokian strategia olisi ollut juurin tällainen.

Mikä oikeuttaa tällaiseen strategiaan? Ilmeisesti liian pitkään ja liian vahvana jatkunut aiempi menestys. Maailmassa on älyttömämpiäkin perusteita strategialle.

Talouselämän numerossa 14/2011 Nokian puhelinbisneksen johtaja Mary McDowell lausui: "ajattelimme että tämä on kustannuspeliä, mutta kysymys onkin innovaatiosta". Lausunto vie hiljaiseksi, eikä siihen pysty kommentoimaan säädyllisellä tavalla. Oikeassahan Mary tietysti on, ja voin myös viitata aiempaan kirjoitukseeni.

Kuutioidaan hiukan, Koko Nokian menestys 1990-luvun alusta lähtien voidaan ymmärtää vain innovaatiolla. Nokia teki - ehkä vaistomaisesti - oikeita asioita. Kun matkapuhelimen megainnovaatio alkoi vyöryä globaalisti maailman yli, Nokia ratsasti aallon harjalla. Mutta sitten innovaatiokentässä tapahtui jotain, mitä Nokia ei osannut lukea.

Joitakin vuosia sitten koetin selvittää sähköauton akkutekniikan potentiaalia. Kokosin dataa akkuteknologioista ja koetin hahmotella niiden dynamiikkaa. En saanut aikaan mitään järkevää, kunnes älysin ryhmitellä kevyt- ja alkalimetalliakut omaksi ryhmäkseen. Ja nyt asia paljastui: uudella teknologialla on paljon potentiaalia, joka realisoituu noin vuosina 2020-2030.

Samalla tavalla Nokia luki väärin matkapuhelimen innovaatiokäyrää. On aivan oikea havainto, että peruspuhelin on innovaation kypsässä vaiheessa, jolloin kilpailuvalttina on kustannusetu. Mutta Nokia ei oivaltanut, että innovaatio ei jatku ikuisesti samanlaisena, se ei ole Gatsbyn ikuisesti vihreänä loistava liikennevalo. Älypuhelin oli uusi, käynnistyvä innovaatio, joka olisi vaatinut käynnistyvän innovaation painotuksia: investointeja teknologiaan, tuotekonseptointiin ja uuden asiakaskunnan arvoihin. Kun Apple toi markkinoille tunnetun "dominant design" tuotteensa, Nokialla ei ollut siihen mitään sanottavaa.

Ennekuin nyt. Nokian E7 on markkinoiden paras bisnespuhelin. Mutta Nokian uusi strategia sylkee sen päälle. "Teimme maailman parhaan puhelimen, mutta niinkuin tiedätte, olemme hylänneet koko tuotelinjan ".

Kun valo vaihtui punaiseksi, suuri Gatsby kuoli. Hänen hautajaisiinsa ei tullut ketään.

Muisti on mielikuvituksen käyttöä

Luin Siri Hustvedtin kirjan "Vapiseva nainen" (Otava 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta edellyttää lukijalta taustatietoja psykiatriasta ja neurologiasta. Kirjan eräs sivuteema on muisti. Hustvedt kuvaa erästä väärää muistoa. Hän tietää, että se on väärä - asia on täysin kiistaton. Mutta samalla sitä on lähes mahdoton uskoa, koska tuo muisto on niin selkeä, kirkas ja yksityiskohtainen. Mitä ihmisen päässä oikein tapahtuu?

Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.

Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.

Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.

Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.

Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.

Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.

Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?

Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.

Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".

Teräksen hehkussa

Tein diplomityöni Koverharin terästehtaalla, joka sijaitsee Hankoniemen kainalossa meren rannalla. Tarkoitus oli kehittää mikroaalloilla toimiva laite, joka mittaa sulan teräksen päällä kuohuvan kuonan pinnan korkeutta. Sen kesän aikana opin, että insinöörin pitää olla peloton.

Muutama vuosi sitten luin Danten jumalaisen näytelmän. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt diplomityöni helvetissä. Tunnistin paikan heti.

Terästehdas oli suuri halli, jonka ulkopuolella seisova korkea masuuni tuottaa raakarautaa. Se jalostetaan hallissa teräkseksi. Jalostuksen hoitaa kolme LD- konvertteria (ns. Linz-Donawitz menetelmä). Sellaiseen panostetaan kerralla 50 tonnia raakarautaa ja romua (se on tilkka pohjalla, ehkä neljäsosa tilavuudesta). Niiden päälle lasketaan prosessissa olennaisen kuonan ainesosat, kalkkikivi ja rautaoksidi. Konvertteri on suuri, teräslevystä koottu ja tiilellä vuorattu oluttuoppi, jonka suu supistuu ylöspäin. Sen päältä lähtee vinosti ylös vedellä jäähdytetty kaasuhormi, joka vie prosessikaasut ja pölyt suodattimiin puhdistettavaksi. Tuon hormin päällä olevan aukon läpi lasketaan happiputki alas konvertterin sisuksiin. Happea puhaltamalla raudasta poltetaan liika hiili. Prosessi on väkivaltainen ja nopea, ja sitä on vaikea valvoa mittauksin, teräksen lämpö kun kohoaa 1200 asteeseen ja ulos puskevan liekin lämpötila voi olla 3000 astetta. Ja tuon tulisen pätsin päälle oli tehty ylimääräinen aukko minun mikroaaltoantennilleni.

Tehdas on korkea, hämärä tila täynnä pölyä, koneita, jyminää, jysähdyksiä, ja siellä täällä kuumaa hehkua. Konvertterien takana on valvomo, jossa prosessimiehet ohjaavat tapahtumia. Lasiseinät vaimentavat tehtaan äänet, ja hiljaiset miehet askartelevat mittaritaulujensa kanssa. Minun Vergiliukseni, joka johdatti minua tehtaan kauhujen läpi, oli vanhempi insinööri, Mäkysen Arvi. Hän oli maanisen innostunut, ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Ihailtuamme hetken jyrisevää konvertteria, hän sanoi että menisimme katsomaan mittauspaikkaa. Ja lähti kuin orava kapuamaan teräsportaita päästäkseen hormin kaltevalla osalla olevalle pienelle tasanteelle. Kauhukseni tajusin, että ainoa kunniallinen ratkaisu oli mennä perässä. Pian seisoimme tasanteella, Arvin selostaessa jotain, mikä hukkui meteliin. Samassa alhaalla leimahti kirkas valo, ja savu ympäröi meidät. Konvertteria kallistettiin mittausta varten, ja se paljasti jalkojemme alla hirvittävän hehkuvan kitansa. Ikuisuuden jälkeen se palasi normaaliasentoon. Olin liian järkyttynyt pelätäkseni. Kuin unessa luonnostelin nopeasti lehtiööni mittauspaikan, ja sitten nyökkäsin Vergiliukselle: tämän olemme nähneet, voimme poistua.

Terästehdas on ankaran kiehtova työpaikka. Maailmanlopun näkymät, kuumuus, voiman tunne, kun pystyy hallitsemaan raskaita massoja ja hurjia energioita, vaaran aavistus, ja tietoisuus, että pärjää kyllä kun pitää päänsä kylmänä. Tunne, että on tekemässä jotain ainutlaatuista, mitä ei oikein voi kenellekään selittää. Prosessin aikana konvertterista pitää välillä ottaa näyte, tai mitata teräksen lämpötila. Toimituksen suorittaja on puettu kauttaaltaan hopeanhohtoiseen asbestihaarniskaan, jossa on kapea musta silmikko. Konvertteri kallistuu ja paljastaa hirveän hehkuvan kitansa. Mies lähestyy sitä varovasti, kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä, kädessään pitkä keihäs, ja pieni liikuteltava suojus kilpenään. Näppärästi hän työntää keihään hirviön kitaan, ja vetää sen taas yhtä näppärästi pois.

Kun olin tehnyt valmisteluni ja hankkinut ja rakentanut mittauslaitteet, oli aika mennä uudelleen tehtaalle. Pidimme kokousta ja kävimme läpi mittaussuunnitelmaa tehtaan johtajan kanssa hänen pienessä työhuoneessaan, joka oli aivan valvomon vieressä. Tehtaan johtaja oli nuori hoikka mies, hyvin pitkä, ja tuntui tietävän mitä tekee. Myös Vergilius taisi olla paikalla. Kesken neuvottelun huone tuntui huojahtavan, pölyä putosi katosta ja jyrähdys löi korvat lukkoon. Vähemmässä kun sekunnissa miehet sieppasivat kypärät päähänsä naulakosta ja säntäsivät ovesta ulos tehdashalliin. Olin neuvoton, kun en tiennyt uhkaako joku vaara. Otin myös kypäräni ja hiippailin varovasti heidän perässään. Tehdashalli oli muuttunut kokonaan. Tummanruskea pöly ja savu pimensivät näkyvyyden, ja siellä täällä näkyi tulen hehkua. Pian miehet ilmestyivät savusta ja viittoivat palaamaan neuvotteluhuoneeseen. Ei hätää, sanoi johtaja. Sulaa kuonaa vain laskettiin uunista vaunuun, jonka pohjalle oli jäänyt vettä. Se räjähti ja sinkosi kuonan pitkin salia. Mutta vahinkoja ei tullut. Näitä sattuu joskus.

Jatkoimme neuvottelua siitä, mihin olimme jääneet...

Insinöörin röntgenkatse

Ehkäpä on niin, että kun alkaa opiskella teknisiä tieteitä, on syytä hankkia paksu nahka - tai sitten ala sopii luonnostaan paksunahkaisille. Siinä puuhassa joutuu peitellyn ylenkatseen kohteeksi. Kukaan ei toki sano että oletpa tyhmä kun rupeat insinööriksi. Pikemminkin vihjaillaan että insinöörit on kyllä ylifiksuja, mutta niiden empatiakyvyssä on jotain vikaa. Ja että sehän sopii, jos ei ole taipumusta luoville aloille. Kirjallisuudessa ja elokuvissa törmää insinöörityyppeihin. Tarvitseeko edes sanoa, etteivät nuo tyypit ole kovin mukavia.

Mutta mitäpä siitä, itse olen jo parkkiintunut. Joskus pohdin kyllä, onko insinööriviha erityisen silmiinpistävää Suomessa. Meillähän esiintyy myös merkonomivihaa, juristivihaa, nörttivihaa, ja viime aikoina muotiin tullutta taiteilijavihaa. Olisivatko nämä vain muunnelmia kaunaisuudesta, joka lasketaan kansanluonteeseen?

Kansanluonne ei oikeastaan ole mukava käsite, siitä on vain askel muunlaiseen ihmisryhmiä diskriminoivaan ajatteluun. Se on samaa kategoriaa insinöörivihan ja merkonomivihan kanssa. Sen sijaan että etsisi argumentteja jonkun ennakkoluulon kumoamiseksi, voisi olla viisaampaa jättää tällainen pohdinta kokonaan omaan arvoonsa. Sen verran voisi todeta, että tunnettu amerikkalainen kulttuurintutkija Richard Florida lukee luoviin luokkiin muun muassa juristit ja insinöörit. Eikä hänen tarvitse edes perustella luokitustaan, ilmeisesti se on rapakon takana selvää.

Voisi kyllä pohtia, mistä lähteistä nuo insinöörikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat alun perin pulpunneet. Luulen että siihen on ainakin pari syytä. 1900-luvun hirvittävät sodat, ydinaseuhka, ja 2000-luvulla voimistunut ekologinen tietoisuus ovat ruokkineet teknologiaan kohdistuvaa epäluuloa. Toinen tekijä saattaa olla humanistien ja luonnontieteilijöiden välinen kulttuurikuilu, jonka C.P. Snow teki tunnetuksi kirjoituksessaan "The two cultures and the scientific revolution" jo vuonna 1959.

Kolmanneksi syyksi voisin lukea vastareaktion tai kyllästymisen edistykseen. Teknologiaan liitetty edistyksen käsite ei välttämättä ole akateemisen kulttuurikeskustelun luoma, varmaan se syntyi aivan luonnostaan viktoriaanisena aikana ja sen jälkeen, teknologian tuottaman hyvinvoinnin jatkuvasti kasvaessa. Kun nyt kuulee väitteitä, ettei teknologia enää pysty synnyttämään hyvinvointia (väite. jota ei ole syytä purematta niellä), luonnontieteen ja teknologian kritiikki todennäköisesti yltyy.

Jos uskoo valistuksen ideaan (vaikka ei edistykseen haluaisi uskoakaan), niin ennakkoluuloja pitää vastustaa tiedolla. Julkisen keskustelun heikko tiedon taso selittää osan ennakkoluuloista. Olen jollain lailla aavistavinani, että kansalaisten käsitys teknologiasta ja insinööritieteistä on kovin suoraviivainen. Teknologian ajatellaan olevan luonnontieteiden yksinkertaistettu sovellus. Ja jos luonnontiede nojaa matematiikkaan, joka tarjoaa varmoja todistuksia, tekniikan ongelmien pitäisi olla helposti ratkaistavissa, jos vain oikeasti halutaan. Ja siitä taas seuraa teknisen sivistyneistön ja luonnontieteilijöiden syyllistäminen.

Kansalaiset siis vaativat teknologialta ehdotonta varmuutta ja turvallisuutta. Ikään kuin insinööreillä olisi koulutuksen kautta hankittu panoptinen röntgenkatse, joka yhdellä vilkaisulla näkee teknologisten järjestelmien ongelmat pohjamutia myöten.

Voi kun olisikin.

Alas tieteen popularisointi

En pidä käsitteestä "tieteen popularisointi". Jokin siinä asiassa särähtää pahemman kerran. Jokin on siinä kerta kaikkiaan pielessä.

Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.

Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.

Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.

Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.

Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.

Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.

Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.