Vaikea teollisuushistoria

Suomen rautateiden kehityshistoria on mielenkiintoinen. Suomessa seurattiin kansainvälisiä trendejä, turvallisesti hieman jäljessä. 1800- luvun puolessa välissä meillä syntyi todellinen rautatiekuume. Senaattori Snellman puhui innostuneesti rautateiden puolesta. Asian vauhditti osaltaan se, että Venäjä oli suunnittelemassa ratayhteyttä Pietarista Helsinkiin. Suomessa kuitenkin emmittiin kansallisen rataverkon rakentamista. Suomea pidettiin jotenkin erityisenä, rautatien sosiaalisia vaikutuksia (väestön liikkuvuutta) pelättiin, rautatietä pidettiin turhana ja liian kalliina, ja ehdotettiin enintään kapearaiteisia ratoja. Onneksi Venäjä ilmoitti, että kapearaiteiset radat eivät käy. Loppu onkiin sitten niin sanotusti historiaa. 

Kun rautateiden rakentaminen pääsi vauhtiin, niiden merkitys tuli pian ilmeiseksi. 1800-luvun loppuun mennessä rautateille hankittiin 310 veturia. Lisäksi hankittiin 755 henkilövaunua ja peräti 8500 tavaravaunua Tämä suhde kuvastaa rautateiden luonnetta. Niistä tuli tärkeä osa teollista infrastruktuuria. Minusta erityisen kiinnostavaa on, että suuri osa vetureista rakennettiin Suomessa. Valtionrautateiden konepaja Helsingissä valmisti 1800-luvun puolella kuusi veturia. Vuoteen 1907 mennessä Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiö rakensi 127 veturia, ja rautatietä oli tuolloin jo 3000 kilometriä. 

Historiantutkimus voi lähestyä rautateiden kehittämistä dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja yleisemmän aikakautta kuvaavan materiaalin avulla. Rautatiehankkeet saivat alkunsa lopultakin poliittisista päätöksistä, joita edelsi kiivas debatti. Tilannetta helpotti, että Suomi oli jälkijunassa. Rautatiepäätösten edellytykset ja seuraukset ymmärrettiin pitkälti muiden maiden kokemusten pohjalta. Silti mieltäni jäi askarruttamaan, miten Suomi aluksi vaikutti niin itseensä sulkeutuneelta, vanhoilliselta ja nurkkakuntaiselta. Mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin suomalaiset konepajat suorastaan kilpailevat siitä, kuka saisi suunnitella ja rakentaa valtakunnalle vetureita, aikansa huipputekniikkaa. Historiankirjoitus kertoo, että konepajat ilmaisivat kiinnostusta, joka johti valtiovallan tilauksiin. Mutta miten ne arvioivat olevansa kyvykkäitä siihen? Miten ne rohkenivat tarjota vetureita? Ja miksi ne selvisivät tehtävästä? Tätä on vaikeampi ymmärtää. 1800- luvun Suomen konepajoissa oli yleensä ulkomainen mestari tai omistaja, silti tuuntuu hurjalta. Taustalla on monia teknologisia tekijöitä, ei pelkästään kaupasta saatavat tulot: aiempi teknologinen kokemus ja osaaminen, yleinen tieto teknologiasta, arviot teknologioiden kypsyydestä, laajemmat strategiset tavoitteet, kuten kokemuksen ja osaamisen hankkiminen synergisiin hankkeisiin. Tällaisia asioita voisi arvailla - mutta historia ei kerro. 

Toinen esimerkkini liittyy rautateiden sähköistäminen. Luin hiljattain asiaa koskevan tutkimuksen. Asiaa lähestyttiin taas yhteiskunnallisen debatin kautta, valottaen erilaisia näkemyksiä. Tosiasia on, että rautateiden sähköistys käynnistyi Suomessa myöhään - 1960- luvun lopulla. Ja se eteni tavattoman verkkaisesti. Oliko syynä teknologiset ongelmat, vai jotkut talouteen liittyvät yleisemmät asiat? Artikkelissa oli myös katsaus sähköjunien teknologiaan. Pystyin ymmärtämään sen vain vaivoin - koska olen itse sähkötekniikan ammattilainen. En usko, että selostus avautui kenellekään, jolla ei ole insinööritaustaa, sen verran outo tuo esitys oli. 

Oma käsitykseni sähköistyksen viipymisestä on seuraava. Aluksi teknologian epävarmuus jarrutti kehitystä. Odotellessa tehtiin päätös siirtyä höyrykalustosta dieselvetureihin. Samaan aikaan - Yhdysvaltojen esimerkin mukaan - arvailtiin että maantieliikenne syrjäyttää rautatiet. Rautateitä ei ylipäätään haluttu kehittää. 2000- luvulla on - taaskin ulkomaisen esimerkin mukaan - alettu elämään kiskoliikenteen renessanssia.

Ehkä turhankin masentava kuva teknologiaan liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta. Teknologian ajopuuteoria. Tehdään heikkoja päätöksiä lähinnä jäljitellen muuta maailmaa, ja turvallisesti jälkijunassa. 

Joten ajatukseni oli nyt tarkastella hieman sähköliikenteen teknologisia reunaehtoja. Koska ne eivät tule normaalissa tarkastelussa kovinkaan selvästi esille. Ja varmasti ne vaikuttavat päätöksentekoon. Käyttäväthän komiteat asiantuntijoina insinöörejä, joiden mielipiteet sitten enemmän tai vähemmän hyvin suodattuvat niihin pöytiin, joissa asiat lopulta lyödään lukkoon.

Aluksi yleisen havainto, jota en ainakaan itse ole huomannut kenenkään historiantutkijan korostaneen. Höyrykone oli 1700- luvun suuri innovaatio, ja sitä sovellettiin pian myös laivoissa ja junissa. Sähkö oli seuraava suuri käyttövoimainnovaatio. Ilman muuta sitä koetettiin soveltaa kiskoliikenteessä lähes välittömästi, kun se oli teollisella asteella, eli 1800- luvun lopulta alkaen. (Polttomoottori saavutti rautatiekäytön edellyttämän kypsyyden oikeastaan vasta toisen maailmasodan jälkeen dieselmoottorin muodossa). Ja sitten se havainto. Kun mennään niihin suuriin tehoihin, joita vetureissa tarvitaan, megawattiluokan tehoihin, ongelmaksi muodostuu voimansiirto. Siis se, kuinka muutetaan voimakoneesta saatava voima tasaiseksi työntövoimaksi, liikkeellelähdöstä aina huippunopeuteen. Höyrykone on voimansiirron kannalta jokseenkin ihanteellinen. Se antaa suuren vetovoiman nollakierrosluvusta lähtien aina huippunopeuteen, ilman kytkintä ja vaihteistoa. Ja säätö tapahtuu yksinkertaisesti höyryventtiilin avulla. Nuorin tulokas, dieselmoottori, edustaa tehonsäädön tekniikan toista ääripäätä. Sen hyödyllinen kierroslukualue on kapea. Siksi se tarvitsee kytkimen ja vaihteiston. Ja suurella, megawattiluokan tehoalueella nämä mekaaniset komponentit ovat todella ongelmallisia. (Siksi monet nykyaikaiset dieselveturit ovatkin sähköisiä: dieselmoottori pannaan tekemään sähköä, joka sitten viedään sähköisille ajomoottoreille; tuntuu monimutkaiselta - ja onkin sitä).

Lukija arvaa jo. Sähköveturin ongelmakenttä liittyy sähkömoottorin tehonsäätöön. Sähköveturien kehitys on siis sähkömoottorin tehonsäädön kehityshistoriaa. Historiallisesti vanhin moottorityyppi, tasavirtamoottori, otettiin välittömästi ja menestyksellisesti käyttöön raitiovaunuissa ja kaivosjunissa. Moottorin tehoa ohjattiin säädettävän etuvastuksen avulla. Se oli yksinkertainen menetelmä. Vaikka sen hyötysuhde oli osateholla huono, sillä ei juuri ollut väliä näissä kohtuullisen teholuokan sovelluksissa.

Valitettavasti tasavirta ei sovellu pitkän matkan juniin, joissa sähkö pitäisi syöttää satojen kilometrien päähän, ja veturien tehot olivat kertaluokkaa suuremmat kuin raitiovaunuissa. Sähkön siirtohäviöiden takia jännite pitäisi nostaa 10- 50 kertaiseksi raitiolinjoihin verraten. Mutta se ei onnistunut 1900- luvun alun teknologialla. Moottorin suurin käyttöjännite jää eristysongelmien takia muutamaan kilovolttiin, siis kertaluokkaa liian pieneksi. 

Oli siis siirryttävä vaihtovirtaan, jonka jännitettä voidaan helposti nostaa tai laskea muuntajien avulla. Ainoa helposti säädettävä vaihtovirtamoottori on liukurengasmoottori. Mutta se on kolmivaiheinen, tarvitaan kolme rinnakkaista ilmajohtoa yhden asemasta. Tällaisia vetureita kokeiltiin saksassa 1910- luvulla. Ne olivat kompakteja ja yksinkertaisia, ja niillä ajettiin helposti 200 km/h nopeudella. Mutta kolmivaiheinen ilmajohto oli käytännössä ylivoimaisen vaikea rakentaa ja ylläpitää. 

Tasavirtamoottorin tehoa säädetään muuttamalla käyttöjännitettä, mutta jännitteen muuttaminen on hankalaa. Vaihtovirralla taas  jännitteen muuttaminen sujuu helposti säätömuuntajalla. Sen toisiokäämissä on väliulosottoja, joista valitaan oikea jännite käämikytkimellä. Se on yksinkertainen ja kompakti ratkaisu. Ja jos vaihtovirran taajuutta pienennettäisiin riittävästi, vaihtovirtaa voitaisiin syöttää sopivalla tavalla rakennettuun tasavirtamoottoriin, niin sanottuun sekavirtamootoriin*. Näin tehtiinkin. Ensimmäiset rakennetut sähkörautatiet käyttivätkin 16 2/3 Hz vaihtovirtaa. Tämä taajuus on tasan 1/3 normaalista vaihtovirrasta, ja sähköradoille syötettävä jännite voitiin synnyttää pyörivillä muuttajakoneilla.

Kehitys ei jäänyt tähän. Koko rataverkon käyttöjännitteen taajuuden muuttaminen oli ongelmallista. Tarvittiin pyörivä muuttajakoneisto jokaisella virran syöttöasemalla. Lisäksi näin pienellä taajuudella veturiin asennettavasta muuntajasta tulee painava. Olisi helpompaa, jos rautatiet toimisivat samalla taajuudella kuin muu sähköverkko. Seuraavassa vaiheessa sähköjunia varten kehitettiin sekavirtamoottoreita, jotka toimivat yleisen verkon 50 Hz taajuudella. Sitten, 1960- luvulla, syntyi puolijohdetekniikka. Käämikytkimeltä saatava vaihtovirta voitiin tasasuunnata tehodiodeilla ja syöttää tasavirtamoottoriin. Ei tarvittukaan enää kalliita sekavirtamoottoreita. Hyvin nopeasti myös käämikytkimillä varustettu säätömuuntaja korvattiin tavallisella muuntajalla ja ohjattavilla diodeilla eli tyristoreilla. Tämä järjestely osoittautui kestäväksi. Siitä syntyi ns. vallitseva tuotetyyppi, eli teknologinen vakioratkaisu vuosikymmeniksi eteenpäin.

Asetetaan nyt edellä kuvattu teknologinen kehityskulku Suomen rautateiden kehityshistorian janalle. Kun rautateiden sähköistys alkoi suurissa teollisuusmaissa 1910-luvulla, asiaa ei ilmeisesti koettu meillä ajankohtaisena. Vaikka valtakunta oli varsin hyvin sähköistetty (sähköntuotanto henkilöä kohti oli korkeimpia maailmassa), Suomessa ajeltiin kaikessa rauhassa höyryvetureilla toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. En tiedä, johtuiko viivyttely hankalasta teknisestä valinnasta (50 Hz vai 16 2/3 Hz taajuudella toimiva), vai yleisestä rautatieverkon laiminlyönnistä. Ja saattoi siinä olla turvallisuuspoliittinen näkökulma: höyryvetureilla saattoi ajella kotimaisella polttoaineella,

Sotien jälkeen tilanne oli muuttunut, ja vaihtoehtona oli dieselveturit tai sähköistys. Suomi valitsi dieselit, ehkä siksi, että oli jo myöhästytty sähköradoissa. Nopeaa sähköistystä ei ehkä pidetty mahdollisena. Siitä eteenpäin dieselit hidastivat sähköistystä, dieselveturit olisi ensin ajettava loppuun. Ratkaisuun saattoi vaikuttaa myös Yhdysvalloista käsin levitetty autoliikennettä korostava yhdyskuntasuunnittelun oppi. Sähköistys ilmeisesti koettiin kuitenkin väistämättömänä. Se alkoi pääkaupunkiseudun lähiliikenteestä, joka oli nopeasti kasvamassa. Siksi korvattiin aluksi  lähiliikennettä hoitaneet hidastempoiset, mutta monien mielestä nostalgiset siniset dieseljunat, lättähatut. Niiden tilalle tuli Strömbergin ja Valmetin kehittämät modernit sähkömoottorijunat (niitä on edelleen liikenteessä). Siitä eteenpäin sähköistys vietiin läpi valtakunnan rataverkoissa, tosin verkkaisen tahtiin, dieseleitä loppuun ajaen.

Kun pohditaan uusien teknisten infrastruktuurien rakentamista, olennainen kysymys on, milloin teknologian kehitys tasaantuu riittävästi, jotta investointeihin uskalletaan ryhtyä. Sähkörautateiden kohdalla vakiintunut ratkaisu oli suurjännitteinen yksivaiheinen vaihtovirtasyöttö ja 50 Hz taajuus. Mutta miten pian tällainen teknologinen tasanne tunnistetaan? Uusia innovaatioita ajatellen se on aina vain ajankohtainen ja vaikea kysymys. Olen käsitellyt näitä teknologioiden ja innovaatioiden dynamiikan kysymyksiä kirjassani ”Innovaattorin opas”.

Suomen rautateiden sähköistyshistoria noudatteli eurooppalaisia linjoja. Yhdysvallat rakennettiin tunnetusti sähkön ja rautateiden tahdissa. Mutta siellä auto- ja öljyteollisuus katkaisivat sähköistyksen. Jo sähköistetyiltä rataosuuksilta kerättiin ilmajohdot pois. Nykyisin vain Washington - New-York linja on sähköistetty.

*) Sekavirtamoottori on edelleen erittäin yleinen pienissä kodin koneissa, kuten sähkövatkaimissa, pölynimureissa, pesukoneissa, hiustenkuivaimissa ja sähkötyökaluissa

**) Ohitin eräitä pois käytöstä jääneitä kokeiluja, joista melko yleinen oli jo 1900- luvun alussa kehitetty Ward Leonard - käyttö: ratamoottorin tarvitsema säädettävä tasavirta kehitettiin veturissa ilmajohdon vaihtovirrasta muuntajalla ja pyörivällä muuttajakoneella.Toimii hyvin, mutta on kovin monimutkainen.

***) Helsingin metrossa, uusissa raitiovaunuissa ja eräissä uusimmissa sähköjunissa ja vetureissa myös junien moottorit ovat yksinkertaisia ja luotettavia vaihtovirtamoottoereita (oikosulkumoottoreita eli epätahtikoneita). Ratkaisuna perustana ovat tehopuoljohteisiin perustuvat taajuusmuuttajat. Ratojen jännitesyöttöön ei tarvita muutoksia. Strömberg Oy kehitti tämän teknologian ensimmäisenä maailmassa 1970- luvun lopulla.

Soitto alkaa, kytkekää Bach!

Jokin aika sitten aloin theremin- soittimen innostamana selvitellä Leon Thereminin elämänvaiheita. Kirjoitinkin siitä otsikolla ”Uskomaton ufolaatikko, uskomaton elämä”. Itse soitin taas oli yhtenä esimerkkinä kirjoituksessani ”Materian pyhä vastus”. Joten niistä ei sen enempää.

Mutta jatketaan pohtimalla sähkösoittimien evoluutiota. Ihminen on aina ollut kiinnostunut soittimista, ja ollut yhtä valmis ottamaan soittimissa käyttöön uusimman teknologian. Hienomekaniikka ja valmistustekniikka ovat antaneet meille modernin viulun, modernin pianon, Böhm- huilun (modernin huilun) ja saksofonin. Ja tokihan sähkökin piti ottaa käyttöön. Ainutlaatuiset sähkökitara ja Hammond- soitin perustuvat sähkön ja mekaniikan liittoon. Mutta radioputken keksimisen myötä, 1900- luvun alussa, keksittiin myös sähköiset värähtelypiirit. (Ne oli lähes pakko keksiä; jokainen elektroniikan harrastaja tietää, kuinka vahvistinpiirit alkavat värähdellä lähes itsekseen). Avautui täysin uusi maailma, puhtaasti aineettoman, elektronisen musiikin maailma.

1950- luvulta lähtien ns. vakavan elektronisen taidemusiikin säveltäjät ovat tuottaneet musiikkia raskaalla laboratoriokalustolla ja äärimmäisen työläästi. Olin itse varsin nuori, kun kuulin radiosta Karlheinz Stockhausenin nauhasävellyksen ”Gesang der Jünglinge.” (sävelletty Kölnin studiossa 1955). Ja tekihän se vaikutuksen. Tuohon aikaan moderni taidemusiikki oli jokseenkin täysin hylännyt esittävyyden ja kuunneltavuuden, ja sävellyksen taustalla oli valtavasti monimutkaista teoriaa. Suomalaisia tämän musiikin linjan pioneereja olivat mm. Erkki Salmenhaara, Pekka Airaksinen ja Jukka Ruohomäki. Ja tärkeässä osassa oli Yleisradion kokeilustudio.

Mutta elektronimusiikki eteni myös toista reittiä. Theremin- soitin tuotti puhdasta ja kaunista elektronista ääntä reaaliajassa. Soittaja käytti äänen tuottamiseen kehonsa, lähinnä käsiensä liikkeitä koskematta lainkaan soittimeen. Jo 1920- luvulla theremin- taiteilijat, mukaanlukien itse Leon Theremin esiintyivät sinfoniaorkesterien solisteina. Tämä oli thereminien kulta-aikaa.

Amerikkalainen elektroniikkainsinööri ja fysiikan tohtori Robert Moog innostui theremineistä, ja hänen yhtiönsä valmisti niitä. Pian hän alkoi kehittää omaa elektronista soitinta, syntetisaattoria. Hänen yrityksensä alkoi tuottaa elektronisia moduuleja, joilla saattoi tuottaa ja muokata ääniä. Hieman samaan tapaan kuin elektronimusiikin pioneerit 1950- luvun studioissaan. Ensimmäiset kompaktit syntetisaattorit, kuten mini-Moog, pystyivät tuottamaan vain yhden äänen kerrallaan.

(Tässä kohtaa on pakko mainita suomalainen keksijä, taiteilija ja muusikko Erkki Kurenniemi. Samaan aikaan kuin Moog, hänkin kehitteli omia musiikkikoneitaan ja sävelsi niille musiikkia; tunnetuin konesarja kantoi nimeä Dimi (digital music instrument). Moogista poiketen Kurenniemi oli teknisesti aikaansa edellä, hän oivalsi, että musiikin tulevaisuus on digitaalinen. Valitettavasti Suomi on liian syrjäinen paikka, ja valtavat mahdollisuudet menivät sivu suun.  Dimeistä eitullut maailmanluokan innovaatiota.

Moogin ensimmäisiä asiakkaita oli Wendy Carlos (aiemmin Walter). Vuonna 1968 hän julkaisi LP- levyn ”Switched-on Bach”, jolla oli Moogilla soitettuja suosittuja Bachin sävellyksiä. Moog ja Carlos olivat nähneet valtavasti vaivaa rakentaessaan syntetisaattorimodulien avulla Bachin musiikille ainutlaatuisen äänimaailman. Levystä tuli jättimenestys, se myi platinaa (ainoana klassisen musiikin levynä ikinä). Moogin ja Carlosin ansiosta elektronisesta musiikista tuli kuunneltavaa, soitettavaa ja suosittua. Kraftwerk, Vangelis, Emerson-Lake-Palmer, Chick Corea, Herbie Hancock ja monet muut veivät sen ilosanomaa eteenpäin. 2000- luvun digitaalinen vallankumous hävitti sitten viimeisetkin tekniset esteet elektronisen musiikin (”konemusiikin”) tieltä.

Takaisin asiaan. Muistin kyllä Carlosin levyn, mutta minulla ei ollut sitä. Sain sen hankittua kirjastosta (CD versiota ei ole tehty erikseen, vaan se on osa Carlosin laajempaa monen levyn CD-boksia). Huomasin, että Carlos oli tehnyt myös uuden Bach- edition: ”Switched-on Bach 2000”. Se olikin mielenkiintoinen vertauskohde.

Ensin se alkuperäinen Bach-levy. Olin kuvitellut, että ajan hammas olisi jyrsinyt sitä, ja se kuulostaisi jotenkin vanhentuneelta ja lapselliselta. Ei sinne päinkään. Levy on uljasta, svengaavaa, räväkkää ja häpeämätöntä musiikkia. Se ei yritäkään jäljitellä mitään oikeita soittimia, vaan esittelee toinen toistaan erikoisempia soundeja. Kaikki soitettuna kiihkeällä innolla ja tyylitajulla. Aikanaan levy oli pyhäinhäväistys, vakavat musiikkikriitikot olivat kauhuissaan (tosin mestarillinen kanadalainen Bach-pianisti Glenn Gould piti siitä). En tiedä, mitä itse Bach siitä ajattelisi. Jotenkin en usko että hän pyörisi haudassaan, vaan saattaisi innostua itsekin sähkösoittimista.

Sitten se uusi, 2000- luvun versio. Siinä oli myös nähty paljon vaivaa. Soundit olivat mutkikkaasti rakennettuja, mutta jollain lailla kesyjä. Virityksessä oli haettu tasavireisyyden sijaan Bachin ajan ja Bachin mieltymysten mukaisia temperoituja asteikkoja. Mutta kokonaisuus oli innoton, siitä puuttui ilkikurisuus ja ennen kaikkea rohkeus. Valitettavasti levy ei sytyttänyt minua.

Omituista.

Ovatko patentit hyödyllisiä?

Yhdistämme mielellämme toisiinsa patentit, keksijät, keksinnöt ja innovaatiot. Ja onhan se oikeutettua, kyllä nämä sanat tosiaan kuuluvat yhteen. Juuri luin Helsingin sanomista keksijän haastattelun. Siinä todettiin, että keksijöitä ei arvosteta tarpeeksi. Heitä ei tueta. Keksinnötkin varastetaan. Keksijä vaikutti sekä oman arvonsa tuntevalta että katkeroituneelta. 

 

Se oli siis hyvin tyypillinen keksijän haastattelu. 

 

Tunnen tätä keksintöasiaa jo ammattinikin puolesta. Lisäksi olen itsekin keksijä. Olen muotoillut keksintöjeni pohjalta kymmenkunta patenttimuotoista kuvausta, viimeisen muutama vuosi sitten. Niistä 6-7 on edennyt patenttihakemukseksi, ja 3 tai 4 patenttia on myönnettykin. Toisaalta olen myös siinä mielessä tyypillinen keksijä, että en ole rikastunut patenteillani. Asia on toisin, kuluja niistä on ollut enemmän kuin tuottoa. 

 

Olen saanut ensiluokkaisen teknisen koulutuksen, joten minulla on ollut realistinen kuva patentoinnin tarkoituksesta ja mahdollisuuksista. Mutta olen tuntenut myös toisenlaisia, itseoppineita keksijöitä, ja yrittänyt auttaakin heitä. Heitä on ollut asiakkaina, ja toisia olen tukenut ystävyyden tai sukulaisuuden takia. Hyvin yleinen harhaluulo keksijällä on, että patentilla itsellään on arvoa.

Siksi heidän mielestään pitäisi saada nopeasti aikaan sellainen patenttihakemus, että patentti myönnetään. Ja sitten alkaa tulla rahaa.

Mutta ei se niin mene. Patenttihakemuksesta koituu yleensä vain pelkkiä kuluja. Joten pohditaan ensin patentin luonnetta. Se on aikoinaan ollut insinöörille annettu etuoikeus harrastaa ammattiaan tietyllä alueella. Mutta 1700- luvulta lähtien se on tarkoittanut yksinoikeutta hyödyntää keksintöä kaupallisesti. Valtio siis suojelee keksijän liiketoimintaa kilpailua vastaan - saattaakseen keksijän menestyksen alkuun. Mutta se haluaa vastikkeen. Kun patentti myönnetään, se tulee julkiseksi. Näin keksintöön sisältyvä tieto leviää. Lisäksi patentin suoja on rajattu 20 vuoteen.

Tämä kuulostaa reilulta, ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Mutta asialla on pimeät puolensa. Niistä myöhemmin.

Keksijän mahdollisuus ansioihin on siten kahdenlainen. Hänen pitää joko hyödyntää keksintö itse rupeamalla yrittäjäksi - usein keksintöä myös hakee joku yritys, jolle keksijä jo työskentelee. Tai sitten keksijä voi lisensoida keksintönsä käyttöoikeuksia, tai myydä koko patentin. Mutta vihjasin jo, ettei se ole helppoa. Seuraavassa kerron asioita, jotka auttavat ymmärtämään, miksi yksinään toimivan keksijän osa ei välttämättä ole kovin kadehdittava.

Patentteja käytetään yleisesti innovaatiomittareina. Ne eivät ole siihen tarkoitukseen kovinkaan hyviä, mutta ylipäätään innovaatioita on vaikea mitata. Patentin käyttö mittarina on houkuttelevaa myös, koska patenttitoiminta on laajaa. Yksin Euroopassa myönnetään vuosittain noin 50000 patenttia. Se on suuri luku, mutta panee myös miettimään, ovatko patentit todellisuudessa arvokkaita? Mittaavatko ne teollisuuden tai kansakuntien aineettoman arvon tuottoa?

Neuvostoliitossa työskennellyt omaperäinen luovuustutkija Genrich Altshuller analysoi ja luokitteli 1970-luvulla tuhansia patentteja niiden originaalisuuden mukaan ja päätyi erääseen arvioon keksintöjen laadusta - eli siis niiden innovatiivisuudesta. Hänen mukaansa patenteista 32 prosenttia oli jokseenkin tavanomaisia konstruktioita. Vähäisiä parannuksia jo tunnettuihin ratkaisuihin esitteli 45 prosenttia patenteista, ja 18 prosenttia saatettiin luokitella olennaisiksi parannuksiksi. Neljä prosenttia esitteli täysin uudenlaisen periaatteen, ja yksi prosentti patenteista oli niin radikaaleja, että ne saattaisivat johtaa täysin uudentyyppiseen tuoteinnovaatioon.

Valitettavasti tilanne eri ole edes näin hyvä. Myönnettyjen patenttien suurelta tuntuva lukumäärästä selittyy saman keksinnön patentoinneista eri maissa. Huomattava osa patenteista ei myöskään ole riippumattomia, vaan tietyn vahvan idean ympärille ilmaantuu lukuisia siihen liittyviä patentteja, joissa esitellään erilaisia yksityiskohtia tai teknisiä vaihtoehtoja. Toinen patentoinnin ilmaisevuutta vähentävä seikka on se, että etenkin suuryritysten patentointi on suurelta osin aggressiivista. Tarkoitus ei aina olekaan hyödyntää patentoitua ideaa vaan haitata kilpailijoiden toimintaa.

Vaikka liitännäispatentit ja hyökkäävä patentointi jätettäisiin pois laskuista, täysin uusia keksintöjä patentoidaan vuosittain satamäärin. Toisaalta historiasta tiedetään, että sellaisia keksintöjä, jotka luovat merkittäviä, globaalisti uusia teollisuudenaloja, ilmaantuu vain muutamia vuosisadassa. Joten jopa tie ainutlaatuisesta keksinnöstä menestyväksi innovaatioksi nousee useimmiten pystyyn.

Yksityisen keksijän mahdollisuus rikastua keksintönsä patenttioikeuksien avulla on siis verrattavissa lottovoittoon - paitsi että lottovoitto on todennäköisempi. Silti keksijöitä riittää, ja hyvä niin. Ja kyllähän moni keksijä menestyykin. Mutta yleensä tuo menestys on seurausta keksijän toimeliaisuudesta, keksinnöillä on siinä vain osamerkitys.

Minkä neuvon antaisin aloittelevalle tai pidemmälle edistyneelle keksijälle? Kehottaisin ilman muuta jatkamaan harrastusta, ainakin niin kauan kun se tuntuu kiinnostavalta. Ja muistamaan, että patentti ei ole päämäärä, vaan apuväline, ja usein kallis ja hankala sellainen. Kannattaa siis miettiä, onko patentti ylipäätään tarpeellinen. Jos tuntuu siltä, keksijöiden järjestöiltä ja TEKESiltä saa käytännön tason tukea. Tai, jos keksintö liittyy työsuhteeseen, se on ilmoitettava työnantajalle (ja jos työnantaja sattuisi ottamaan sen haltuunsa, keksijää saa edes jonkinlaisen korvauksen).

Olen käsitellyt laajemmin keksintöjen ja innovaatioiden suhdetta kirjassani ”Innovaattorin opas”. Keksijöiden kannattaa myös tutustua siihen.

Tutkimusta ohjailemaan

Tunnetusti poliittinen harkinta on inhimillisen kyvykkyyden korkein muoto. Sehän korvaa ammattitaidon, kokemuksen, älyn ja terveen järjen. Tämä tuli taas todistettua, kun Suomen hallitus päätti liikuttavassa säästämiskiihkossaan karsia tutkimusvaroja. Ja aivan erityisen pahaenteistä oli siirtää varoja strategisen tutkimuksen nimikkeelle. Tulkitsen asiaa pahantahtoisesti, koska tällaisissa asioissa pahimmat skenaariot tapaavat toteutua. Se tarkoittaa hallituksen pyrkimyksiä ja uskomuksia tukevia raportteja tuottavaa toimintaa. Tämähän on vain jatkoa jo aloitetulle linjalle. (ks. himasgate). Eikä tämä ole edes uutta (vrt. Neuvostoliiton satsaus lysenkolaiseen valebiologiaan ja natsien satsaukset eugeniikkaan ja rotuoppeihin).  

Siis, tässä oli mielipide, joten se pitää perustella. Perusteluja seuraa. 

Asian pohjustukseksi muutama sana tieteellisen työn luonteesta. Tieteellisen työn merkitys modernissa yhteiskunnassa on jatkuvasti vahvistunut, ja samalla itse tiede on laajentunut ja kehittynyt suunnattomasti. Nykyisen tieteellisen prosessin perusmalli on lainattu luonnontieteistä, mutta uusia tieteenaloja on syntynyt niin paljon, että jopa niiden luokittelu on hankalaa. Tiede on ilmiönä globaali ja varsin yhtenäinen, joten sitä on syytä myös tarkastella globaalisti. ”Kovan” tieteen ytimessä ovat luonnontieteet, teknologia, matematiikka ja lääketiede. Yksin näillä aloilla työskentelee laskentatavasta riippuen 5–10 miljoonaa tutkijaa, mukaan luettuna teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysinsinöörit. Kuitenkin nämä ”kovan tieteen” alueet tuottavat vain noin 30 % kaikista tieteellisistä julkaisuista. Suomessa tieteellistä ja teknistä tutkimusta ja kehitystyötä suorittavan henkilöstön osuus koko väestöstä on maailman korkeimpia. 

Tieteenalat ovat todellakin hyvin erilaisia. Eri tieteenaloilla ja niiden sisäisissä lähestymistavoissa vaihtelevat siis teorian luominen ja soveltaminen, tutkimusaineiston tuottaminen ja käsittely, sekä tulkinta ja merkityksen antaminen hyvin erilaisilla osuuksilla. Oli työ sitten soveltavaa tai teoreettista, se huipentuu ja tiivistyy sen tulosten esittelyksi, eli tieteellisen julkaisun kirjoittamiseksi. Julkaisut ovat tieteen ainoa konkreettinen ja kvantitatiivisesti yhteismitallinen tulos. Tieteellisiä artikkeleita julkaisee maailmassa ehkä noin 50 000 merkittäväksi laskettua kansainvälistä tieteellistä aikakauslehteä. Näiden tiukasti toimitettujen lehtien lisäksi toinen tärkeä julkaisukanava on kansainväliset tieteelliset konferenssit. Tieteelliseen tuotantoon pitää sisällyttää vielä kansallisissa lehdissä ja pienten kieliryhmien kielillä julkaistut artikkelit, tutkimuslaitosten omat julkaisusarjat, tohtoritason opinnäytteet ja monografiat eli kirjat. Verkkojulkaiseminen on myös lisääntymässä, Suomessa viranomaiset ovat laatuluokitelleet 20 000 verkkojulkaisua eli ns. open access-lehteä (sisältyy kokonaismäärään)*.

Toinen tapa arvioida tieteen tuloksellisuutta on sen käytännön sovellukset. Yleisesti ottaen tiede on tuloksellista: se on vaikuttanut yhteiskunnan modernisaatioon henkisellä ja kulttuurin tasolla, tuottanut ennen kokematonta terveyttä ja hyvinvointia, ja vaikuttanut ratkaisevasti teknologisen ja teollisen maailman syntymiseen. Mutta konkreettisten hyötyjen syntyminen on ennustamatonta, ja näyttää vaativan aikaa vuosikymmenistä vuosisatoihin. Se ei oikein sovi yhteen neljän vuoden hallituskauden kanssa. Tiedetään myös, että hyvinkin erilaisten tieteenalojen vaikeasti nähtävät keskinäiset vuorovaikutukset ovat aivan ratkaisevia. 

Tieteen vakiintuneiden käytäntöjen mukaan tulosten arvioinnin tulee olla julkista, asiantuntevaa ja puolueetonta. Arviointiin kuuluu nykyisin ennen tulosten julkaisua tehtävä vertaisarviointi. Ainoa todellinen tieteellinen kriteeri on kuitenkin laajan tiedeyhteisön hyväksyntä. Se syntyy hitaalla ja monimutkaisella tavalla, ja ilmenee lähinnä työn siteerauksen ja soveltamisen kautta. Runsaasti siteeratut työt muodostavat eräänlaisen tieteen kaanonin, eli tiedeyhteisön mielipiteen. Mutta edes vakiintunet tieteelliset käsitykset ja teoriat eivät ole koskaan lopullisia. 

Julkaisutoiminnan laajuudesta voidaan tehdä myös se johtopäätös, että vain pieni osa julkaistusta tiedosta on todella merkittävää. Koska mikään erityinen taho ei kuitenkaan voi tätä merkitystä arvioida, julkaisutoiminta on – ja sen on syytä ollakin – runsasta ja monipuolista. Lukuisat, samoista lähtökohdista tehdyt rinnakkaiset työt ovat tärkeitä. Tulos on voitava tuottaa toistettavasti ja alkuperäisestä työstä riippumattomien tekijöiden toimesta. Tieteessä korostuu myös niin sanotun nollahypoteesin hyödyllisyys. Ja myös ne lukemattomat tutkimukset, jotka eivät pysty todentamaan lähtökohtana olleita oletuksia, ovat omalta osaltaan hyödyllisiä. 

Näin tiede muistuttaa hieman kullankaivajan työtä. Hän kaivaa valtavia määriä maata ja huuhtelee sen suurilla vesimäärillä. Lopulta vaskooliin jää ehkä vain muutama arvokkaan näköinen hippu. Rahoittajan näkökulmasta tieteen hyötysuhde näyttää pieneltä ja riskit erittäin suurilta. On kuitenkin väärin pitää tieteen näennäisen heikkoa hyötysuhdetta osoituksena resursseja tuhlaavasta käytännöstä. Pikemminkin se heijastaa tiedon tuottamisen prosessin yleistä vaikeutta ja laaja-alaisuutta. 

Tieteen merkityksen kasvaessa tutkimuksen rahoitus on eriytynyt ja saanut itsenäisen roolin. Tutkimusrahoitus on samalla muuttanut luonnettaan. Kun toiminta oli aikanaan luonteeltaan vakituisten ja määräaikaisten virkojen täyttöä, sen tilalle on jo pitkälti tullut projektirahoituksen jakaminen. Jopa pysyvien tieteellisten vakanssien hoitajat joutuvat uhraamaan merkittävän osan omaa ja tutkimusryhmänsä työaikaa projektirahoituksen hankkimiseen. Rahoittajien toimintaa kuvastaa hyvin Euroopan unionin tutkimusrahoitus. Rahoitus muotoillaan suuriksi puiteohjelmiksi, ja ne puolestaan pilkotaan varsinaisiksi tutkimusohjelmiksi, niiden hankekoreiksi, ja lopulta erillisiksi projekteiksi. 

Rahoittajat kokevat edustavansa tutkimuksen yhteiskunnallista intressiä, ja he saavat mandaattinsa poliittiselta järjestelmältä. Näin tiede on oikeastaan suurelta osin politisoitunut. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Kun aikaisemmin tutkimuksen yleislinjoista on päätetty yliopistojen ja instituuttien johtokunnissa, uusi järjestys laajentaa tutkimuksen hallinnollista pohjaa. Tieteen voidaan katsoa jopa demokratisoituneen, mikä vastaa paljon paremmin nykyaikaista käsitystä asioiden hoidosta. 

Voisimme kuitenkin olla huolestuneita tietyistä sivuvaikutuksista. Tieteelle aletaan asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Kun rahoittajat kokevat olevansa poliittisessa vastuussa, ja ehkä jopa tulosvastuussa, he pyrkivät määrittelemään ohjelmia, joilla on mitattavia tavoitteita. Projektiehdotuksia tekevät tutkijat joutuvat vastaavasti määrittelemään omat hankkeensa vastaamaan näitä tavoitteita. Tuskin kukaan tutkija uskaltaa kuitenkaan luvata tieteellisiä läpimurtoja, vaikka se on kaiken tieteellisen työn perimmäinen tarkoitus. Siksi tuo tarkoitus joudutaan muuntamaan erilaisiksi lyhyen aikavälin tavoitteiksi. 

Rahoittaja pakottaa tutkijat kuvailemaan jo etukäteen projektinsa vaikutuksia. Nämä vaikutukset eivät välttämättä ole tieteen näkökulmasta kovinkaan realistisia. Tieteelle on tyypillistä pitkä aikajänne ja heikko tulosten ennustettavuus. Se sopii huonosti yhteen poliittisen rahoituksen aikaskaalaan. Rahoitusohjelmien tavoitteet ja rakenne joudutaan säännöllisin väliajoin muotoilemaan uudelleen, koska niiden hyödyllisyys poliittisina termeinä kuluu käytössä. 

Tässä prosessissa joudutaan vähitellen tilanteeseen, jossa rahoitusorganisaatiot ja tiedettä tekevien yhteisöjen varainhankkijat ovat eriytyneet ja ammattimaistuneet. Rahoittajien taustalla on erilaisia tieteen vaikutusten ja innovaatiotoiminnan teorioita. Näin rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet. Rahoituksen saajat joutuvat sovittamaan hankkeensa tähän virtuaalitodellisuuteen. He määrittelevät omat tutkimusongelmansa rahoittajien tutkimusohjelmien määrittelemällä käsitteistöllä. Itse asiassa heidän tehtävänsä on pukea usein varsin mielettömältä kuulostava rahoituskieli rationaaliselle ja täsmällisesti määritellylle tieteen kielelle. Pahimmillaan rahoitusjärjestelmä muistuttaa näytelmää, jossa näyttelijät toimivat huolellisesti maalatuissa kulisseissa. Niiden takana tieteentekijät pyrkivät kanavoimaan näiden näytelmien tuottamaa tutkimusrahoitusta omiin pitkän tähtäimen tieteellisiin strategioihinsa. Näin tieteen näennäisen heikko hyötysuhde heikkenee myös täysin aidosti, koska samalla rahoituksella pyöritetään sekä virallista että epävirallista tieteellistä tuotantoa. 

Asiaa tuntemattomasta tämä kuvaus voi tuntua liioitellulta. Jotain kuitenkin kertoo se, että ne harvat tutkijat ja ryhmät, jotka pystyvät tuottamaan tämän kaksoispelin puitteissa aitoja huipputuloksia, saavat palkinnoksi vapautuksen tästä rahoitusjärjestelmästä. 

Yllä olen referoinut omaa kirjaani ”Projektitoiminnan musta kirja”. Lukekaa lisää ja kauhistukaa.

*) korjasin julkaisujen lukumäärät vuoden 2015 tasolle, aiemmat luvut olivat yli 5 vuotta vanhoja.
 

Kesyyntymisen seurauksia

”Mutta jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen". 
 

Ketun laulu; Antoine de Saint Exupéryn kirjan ”Pikku Prinssi” mukaan A-K Bently.

Viime vuosina olen opiskellut systemaattisesti paikatakseni vanhentunutta maailmankuvaani. Listallani on ollut mm genetiikkaa ja neuropsykologiaa. Olen juuri lukenut Matt Ridleyn kirjan: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen. (Terra Cognita 2004). Se oli maailmankuvaa avartava kokemus. 

Kerron muutamia asioita, jotka vaikuttivat itseeni. Geenit ja DNA tiedettiin yleisesti jo 1960- luvulla. Mutta kun geneettinen koodi (genomi) opittiin lukemaan, huomattiin kaikenlaisia outoja asioita. Miksi suuri osa geeneistämme on samoja, kuin vaikka banaanikärpäsellä ja laakamadolla? Siis ihan kirjaimellisesti samoja sekvenssejä. Ja kuitenkin banaanikärpäsen munasta syntyy banaanikärpänen ja ihmisen munasolusta ihminen - ja onhan meillä sentään eroa. DNA ei siis kuvaa suorastaan rakennettamme, pikemminkin niitä osia joista ihminen kootaan. Ja se myös ohjaa kokoamisprosessia. Samoin geenit on aktiivisia säätelijöitä ja käyttäytymisen ohjaajia koko elämän ajan.

Kirjassa on esimerkkejä, miten esimerkiksi aivoja rakennetaan. Miten vaikkapa neuronien aksonit (hermosäikeet) osaavat kasvaessaan etsiytyä juuri tiettyihin soluihin, jotta ne muodostaisivat hyödyllisiä neuraalisia laskentakoneita. Yksi tapa miten kehitys tapahtuu on ajoitus. Kehitysprosessit käynnistetään ja pysäytetään, ympäristön ja ajan ohjaamina, juuri oikeissa kohdissa.

Kirjassa kuvattu kettutarhaesimerkki oli niin valaiseva, että se kannattaa tässä kertoa. 1960- luvulla siperialaisessa kettutarhassa koetettiin jalostaa kesyjä kettuja, niitä olisi helpompi tarhata. Itse jalostus onnistuikin hyvin. Valittiin vain aina juuri ne ketut, jotka vähiten arastelivat ihmistä. Mutta lopputulos olikin yllättävä. Kesyt ketut eivät olleet enää samoja kettuja. Ne olivat kesyjä ja leikkisiä, mutta samalla niistä tuli lyhytkuonoisia, lerppukorvaisia ja kirjavaturkkisia, ja niiden aivot olivat pienemmät kuin villillä ketulla. Eivät ne enää kelvanneet turkiksiksi. Kun tapausta on analysoitu uuden tiedon valossa, osoittautuu että kesyyntymiseen kohdistuva valinta suosii aikuistumisprosessin katkaisemista ennen aikojaan. Kesyllä eläimellä on lapsen piirteet.

Samalla esimerkki osoittaa, että ei ole "kesyysgeeniä", vaan jalostus vaikutti samanaikaisesti hyvin moneen piirteeseen - ja geeniin. Näin on yleisesti. Ajatus "yksi piirre - yksi geeni" tai "yksi tauti - yksi geeni" ei ole totta. Joskus tosin yksittäinen geenivirhe ilmenee sairautena, ja siitä tämä väärinkäsitys on kai syntynyt. Jotenkin, insinöörinä ja ohjelmoijana olen aina aavistanut tämän! Koska piirteiden rajat tulevat ihmisen tekemästä luokituksesta, ”piirre” ei välttämättä tarkoita juuri mitään.

Kesyyntyminen pätee silti yleisesti, sen mutkikkaasta geneettisestä taustasta huolimatta. Koira on pennuksi jäänyt susi. Sillä on pienet aivot ja pienempi koko - ja lauhkea luonne. Ja se on tyhmempi. Sama pätee muihin kesyihin kotieläimiin, mm. nautoihin ja sikoihin.

Sama pätee simpansseihin. Tiedetään aika tarkkaan, milloin ja miksi osa simpanssilaumasta erottui omaksi ryhmäkseen niin tehokkaasti että niistä tuli uusi laji, kääpiösimpanssit eli bonobot. Osoittautuu, että bonobot ovat kesyyntyneitä ja omaksi lajiksi lajiutuneita simpansseja. Pieniä, lauhkeita - ja hieman tyhmempiä.

Myös ihminen on jossain kehityksen vaiheessa kesyyntynyt. Seurauksena oli aivojen koon dramaattinen pienentyminen, jopa keskimäärin 20 % (fossiililöydöt). Nykyisin meillä on pienemmät aivot, ja oletettavasti olemme myös tyhmempiä. Aivojen koolla on saman lajin kohdalla tilastollinen yhteys älykkyyteen, vaikka yksilöllisiä eroja on. Einsteinilla oli pienet aivot, mutta emme kai pidä häntä tyhmänä. Kesyyntyneinä ihmisinä olemme sopuisia, leikkisiä ja sosiaalisia. Miksi näin kävi? Se saattaa liittyä neoliittiseen vallankumoukseen. Kun viljely johti pysyviin isoihin asutuksiin, aggressiiviset ja sopeutumattomat karsiutuivat, joko ne tapettiin, tai työnnettiin asutuksen ulkopuolelle.

En välittäisi tavata muinaista esi-isääni, joka oli oletettavasti isokokoinen, älykäs, aggressiivinen ja arvaamaton.

Modernismi, postmodernismi, brutalismi

Pääkaupunkiseudulla on keväällä 2015 kaksi samansävystä näyttelyä. Emmassa on näyttely ”Pop Art Design”, ja Designmuseossa taas löytyy ”Postmodernismi 1980-1995”. Tämä lienee yhteensattuma, vaikka näyttelyillä on paljon yhteistä. Näyttelyt nimittäin kertovat siitä, mitä tuli ”modernin” jälkeen. Perin kummalliselta tuntui, että pop- näyttelyssä ei vihjattu mitenkään postmodernismiin, eikä myöskään päinvastoin. Aivan kun kyseessä olisi täysin erilliset asiat. Itseni kaltainen taideharrastaja taas ei ymmärrä tällaista eriseuraisuutta. Yhteys kun on täysin ilmeinen, ainakin sellaisen ihmisen silmissä, joka ei saa leipäänsä taiteen ruotimisesta ja luokittelusta. Kummassakin näyttelyssä oli myös ilmeisiä taiteenlajin mentäviä aukkoja, palaan siihen myöhemmin.

Mutta aloitanpa oman ruotimiseni pohtimalla aluksi hieman modernismia. Se ajoitetaan alkamaan 1800-1900 lukujen vaihteessa, ja joidenkin mielestä (myös omasta mielestäni) se jatkuu yhä. Modernismi taiteessa oli mitä ilmeisin kapina perinteistä taidekäsitystä vastaan: sovinnaisuutta, klassisia muotoihanteita, klassisia aiheita ja sievistelevää estetiikkaa vastaan. Taide koettiin pysähtyneeksi ja tunkkaiseksi, eikä se ei ollut samassa linjassa vauhdilla rynnistävän edistyksen, tieteen ja teknologian kanssa. Tällainen kapinointi on tietysti ihmisille mitä luonnollisin reaktio, ja kapinan oireita ja irtiottoja on toki ollut nähtävissä edellisinä vuosisatoina. 1900- luvulla kapina yltyi vastustamattomaksi joukkoliikkeeksi. Modernismin liike levisi myös muille taiteen aloille, kuten arkkitehtuuriin, muotoiluun, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Taiteessa modernismi näkyi monenlaisina ismeinä, olen aiemmin kirjoittanut mm. konstruktivismista ja futurismista. 

 

Mutta pahat tavat istuvat lujassa. Ennen pitkää modernismi alkoi kangistua. Se vakavoitui ja alkoi kehittyä auktoriteetiksi. Meillä Suomessa erityisesti funktionalismi omaksui paavin asenteen muotoilussa ja arkkitehtuurissa. Koska modernismi oli itsekin aloittanut kapinaliikkeenä, uusi kapina oli pian vauhdissa.

Englannissa, ja erityisesti Yhdysvalloissa kaupallinen käyttötaide tuli kapinan välineeksi 1950- ja 1960- luvulta alkaen. Kaupallinen mainosgrafiikka, sarjakuva ja viihdekulttuuri eri muodoissaan pyhitettiin. Niitä pelkistettiin, kehystettiin, maalattiin klassisella tyylillä banaaleja aiheita, ja nostettiin gallerioiden seinille. Se oli rienausta ja pyhäinhäväistystä, ja se oli hauskaa. Ehkä parhaiten meillä tunnetaan monitoimimies Andy Warhal Marilyn- ja soppapurkkikuvistaan. Taidemuotoa sanottiin sen kuvaston mukaan pop- taiteeksi. Se yritti myös murtaa taiteen pyhyyttä antamalla tilaa vaihtoehtokulttuureille ja poliittisille liikkeille, ja heittäytymällä häpeämättömän kaupalliseksi. Tämä ei aivan onnistunut: populaarikuvasto kyllä säilyi, mutta kulttuurillinen jatkumo onnistui pyhittämään myös pop- taiteen. Se jäi pysyvästi gallerioiden seinille, ja pyhitettyjen artistien teoksista maksetaan edelleen miljoonia.

Pop- taide tuli voimalla ja järisyttävästi Suomeen Ars 69- näyttelyn myötä, ja myös meillä sitä alettiin tehdä kansainvälisten mallien mukaisesti. Emman Pop Art näyttely esittelee varsin kattavasti pop- taiteen klassikkoja Lichtensteinista Warholiin. Mukana on myös kiitettävästi suomalaisia tekijöitä, kuten Harro Koskisen muoviset sikaveistokset. Näyttely on siis tässä mielessä retrospektiivinen ja akateeminen. Ainakaan minussa se ei herättänyt vastaavaa löytämisen riemua kuin juuri tuo aikanaan näkemäni Ars-69, joka oikeastaan muutti Suomen taide-elämän kokonaan. Ehkä minua nuoremmat kokevat Emman näyttelyn enemmän ilmestyksenä - vaikka pop- taiteeseen onkin totuttu.

Pop herätti siis Suomessa kiivasta keskustelua. Sitä eivät vastustaneet ainoastaan perinteiset vanhoilliset piirit - ne meillä on aina keskuudessamme. Myös politisoitunut nuoriso vieroksui sitä, varmaankin amerikkalaisvaikutteiden ja kaupallisuuden takia. Tästä keitoksesta syntyi uusi kooste, postmodernismi. Kysymyksessä oli tietysti edelleen kyllästyminen moderniin, kapina sitä vastaan. Mutta se oli myös poliittisuutta vastaan. Ironista oli, että postmoderni oli ideologista, sille antoi sisällön ns. ranskalainen uusfilosofia, ennen kaikkea dekonstruktion käsite. Designmuseon näyttely esitteleekin tätä keitosta, enemmän kuitenkin muotoilun näkökulmasta. Mukana on runsaasti selvää pop- taidetta. Osa töistä on kuitenkin myös vakavampia, ne menevät perinteiseen modernismiin, ja jopa art deco tyyliin. Itse koin, että tämä kapinaliikkeenä alkanut suuntaus haluaa tässä näyttelyssä pyhittää itseään, poissa ovat leikittely, lainaukset ja häpeämättömyys. Vaikutelmaa lisäsivät videoruuduilla esiintyvät puhuvat päät, jotka otsa rypyssä pohtivat dekonstruktiota. Tosin itse pohdin myös, ovatko nämä näyttelyn akateemiset piirteet postmoderni vitsi - mutta ei, kai se oli tahatonta, freudilainen lipsahdus.

Entä ne taiteenmenevät aukot kummassakin näyttelyssä? Ensinnäkin, missä on op- taide (optinen taide), joka oli Euroopassa ja Suomessa varsin näkyvää etenkin 1970- luvulla (kirjoitinkin aiemmin Emman mainiosta Victor Vasarely- näyttelystä). Onko tämä puute taidemaailmalle tyypillistä lokerointia, ehkä op- taide pannaankin modernismin lokeroon. Itse panen sen iloisesti pop-taiteen puolelle, etenkin kun kaupallisuuskin on siinä vahvasti mukana.

Olisin myös ottanut etenkin Designmuseoon enemmän arkkitehtuurissa kukkivaa brutalismia - no oli sitä ehkä hiukan. Suomessa brutalismi, tai paremmin betonibrutalismi on käytetty lähinnä haukkumasanana joistakin tahattoman rumista ja epäonnistuneista rakennuksista. Mutta näin englantilaisen dokumenttiohjelman, joka avasi silmät. Se on tietoinen ja selkeä taidesuunta, joka ammentaa muotokieltään etenkin natsi-Saksan sotilaallisista betonibunkkereista ja linnoitusrakennelmista. Tietoisesti (betoni)brutalismia edustavaa arkkitehtuuria löytyykin juuri Suomen ulkopuolelta, erityisesti englannista. Ja kyllä, rakennukset voivat olla todella vaikuttavia, arkkitehtuuria parhaimmillaan.

Näyttelyssä olisi voinut olla mukana vaikka kuvina myös Rudolf Steinerin luomukset, vaikkapa hirviömäiset mutta vaikuttavat antroposofian temppelit, Goetheanum I ja II. Ne edustavat ehdottomasti varhaista postmodernia arkkitehtuuria liioittelemalla juuri sitä mitä modeni vihasi: pömpöösiyttä, ohjelmallisuutta, kansanomaisuutta. Myös Steiner-kattauksen tarjosi viime vuonna Emma. 

Suomessa betonibrutalismia edustaa, ilmeisen tahattomasti, Kaivokadun ns. Makkaratalo. Siihen lisättiin aikanaan, rakennusvaiheessa, luotaantyöntävästi törröttävä parveketaso betonimakkaroineen. Ilmeisesti kaupallisen ahneuden takia, jotta saatiin lisää parkkipaikkoja parvekkeelle. Mutta taloa on minusta turha yrittää suojella, sillä sen kuvottavin ja silmiinpistävin osa, Keskuskadun päällä roikkuneet ajorampit on jo vähin äänin ehditty purkaa. Pois siis koko roska.

Brutaalia Helsinkiä: Kellosaaren voimalaitos. Uljasta ja häpeämätöntä teollisuusarkkitehtuuria. (kuva kirjoittajan, 2015; saa lainata.)

Kun maailma oli litteä

Mieleeni tuli, että lapsuudessani ja nuoruudessani - puolisen vuosisataa sitten - asiat olivat aika paljon yksinkertaisempia. Monet tieteelliset läpimurrot olivat joko uusia, tai antoivat odottaa itseään. Maailmamme oli litteä - mutta emme tienneet sitä. Tässä joitain esimerkkejä.

Kosmologia: 3 K taustasäteily oli tiedossa, sen seurauksia maailmankuvalle ei vielä ymmärretty. Sama koski laajenevaa maailmankaikkeutta. Kukaan ei puhunut mustista aukoista (teoria keksittiin 1916). Eksoplaneettoihin (aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat) ei vain yksinkertaisesti uskottu.

Fysiikka: alkeishiukkasten perhe oli räjähtämässä villisti lisääntyväksi eläintarhaksi. Kvarkkeja ei tunnettu, eikä niihin liittyvää ns. standardimallia. Kanttimekaniikassa keskustelu kohdistui epädeterminismistä johdettuihin spekulaatioihin, joista ei edes teologia ollut kaukana.

Psykologia: koulun oppikirjassa esiteltiin aika tasavertaisina behaviorismi ja sen korvaajaksi ajateltu psykoanalyysi, joihin suhtauduttiin lievän viileästi. Kuvaa täydennettiin kotikutoisella kyökkipsykologialla. Usko psykoanalyysiin lujittui vähitellen ja säilyi vahvana aina 2000- luvulle asti (kyseessähän on oikeastaan uskonto).

Genetiikka: geenit ja DNA tunnettiin, mutta ne ymmärrettiin mekaanisesti, eräänlaiseksi ihmisen tai eliön rakennuspiirustukseksi. Geenien toiminnasta ja aktiivisuudesta ei tiedetty juuri mitään.

Teknologia: tietokoneet olivat 1960- luvulla valtavia sähköä ahmivia kaappeja, mutta meillä oli hyvin suuret luulot niiden kyvyistä. Nyt kanniskelemme paljon tehokkaampia koneita taskussa, mutta pidämme niitä typerinä - mitä ne ovatkin. Emme osanneet edes kuvitella internettiä emmekä matkapuhelimia. Nyt maailma ja toiset ihmiset ovat tulleet helpommin saavutettaviksi - vaikka ei välttämättä läheisemmiksi.

Ekologinen tietoisuus: se minulla oli jo 1960- luvulla, eikä sen sisältö ole juuri muuttunut (saastuminen, liikakansoitus ja kasvihuoneilmiö olivat todella jo tunnettuja). Mutta silloin meitä oli mitätön vähemmistö, nyt alkaa olla enemmistö.

Neuropsykologia: aivojen jakautuminen toiminnallisiin keskuksiin ymmärrettiin. Yleisesti vallitsi jako ”korkeisiin” aivokuoren toimintoihin ja primitiivisiin ”liskoaivoihin”. Aivopuoliskoihin liitettiin mystifioitu jako rationaaliseen puoliskoon, jota halveksittiin humanistisessa hengessä, ja luovaan puoliskoon, jota näppärät kouluttajagurut yrittivät ”stimuloida” erilaisilla tekniikoilla.

Tuskin kenelläkään yleissivistys on pelkästään koulutiedon varassa. Sitä saa tiedotusvälineistä, lehdistä ja kirjallisuudesta. Ja ainakin itse olen ajatellut, että velvollisuuteni on myös opiskella vakavissani korjatakseni maailmankuvaani.

Tiede ja teknologia muuttavat maailmaa, usein aika vauhdikkaasti. Kulttuuri ja yleinen maailmankuva muuttuvat kuitenkin aika hitaasti. Kopernikaaninen maailmankuva korvasi antiikin staattisen maailman. En ole varma, kauanko muutos vei kulttuurissa, ja miten sitä voisikaan tutkia. Mutta ehkä siihen meni pari sataa vuotta. Darwinin tunnetuksi tekemä evoluutio otti paikkansa kulttuurissa alle sadassa vuodessa. Käsitys maapallon kaltaisen planeetan ja elämän ainutkertaisuudesta universumista muuttunee muutamassa vuosikymmenessä. Joukkotiedotuksen tehokkuus levittää tietoa tieteestä entistä nopeammin.

Maailmankuva on muutakin kuin tieteellistä tietoa. Ekologinen tietoisuus merkitsee ymmärrystä planeettamme resurssien rajoista, mutta silti se leviää tuskastuttavan hitaasti.

Ja nationalismi, rasismi, suvaitsemattomuus ja uskonnollinen kiihkoilu rehottavat, myös meidän maassamme. Sitä on kyllä vaikea ymmärtää.

PS takaisin otsikkoon. Erityisesti nettikeskusteluissa tuodaan usein esille, ettei kirkko koskaan ole väittänyt maan olevan litteä. Tämä ei ole koko totuus! Jo antiikin Kreikassa maan tajuttiin olevan pyöreä (Eratosthenes jopa mittasi maan halkaisijan hämmästyttävällä tarkkuudella), ja toinen aleksandrialainen, Klaudios Ptolemaios piti planeettoja ja maata palloina, ja laati ensimmäisen karttapallon. Litteä maa oli kuitenkin varhaiskeskiajan kristityillä yleinen käsitys, jolle löytyi tukea Raamatusta, ja jota monet kirkkoisät ja teologit tukivat. Vähitellen litteä maa väistyi. Mutta 1300 - luvulla julkaistu Dante Alighierin ehdottoman ortodoksinen  runoelma "Jumalainen näytelmä" palasi litteän maan ideaan. Asia on helppo todentaa, koska teoksesta löytyy kaksikin käännöstä. Kirjasta tuli aikansa menestysteos. Se levisi lukuisina kuvitettuina laitoksina ja tuhansina kopioina ympäri Eurooppaa. Ei ihme, että monet kristityt uskoivat litteään maahan. Luullakseni kirkolla ei ollut asiaan virallista kantaa - toisin, kun kopernikaanisen maailmankuvan, kohdalla, jonka kiistämiseen kirkko kohtalokkaasti lukittui.

Olen muuten nänhyt Ptolemaioksen "Almagestin" käsinkirjoitetun kopion Vatikaanin kirjastossa. Kyllähän teki vaikutuksen!

Teollinen vallankumous jatkuu yhä

Aloitetaan lainauksella Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Se kuuluu näin: ”Hän sanoi, että elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja”. Lause on Suomeen avioituneen amerikkalaisen tutkijan. Tunne on joskus minullekin tuttu, kun luen sanomalehtiä tai seuraan radion tai television ohjelmia. Se on tunne siitä, että sellaiset asiat, jotka ovat tärkeitä ja olennaisia, ovat älyllisen keskustelun ulkopuolella. Itse asiassa ne ovat kaiken keskustelun ulkopuolella. Ne eivät ole meillä edes olemassa. 

 

Minulla on ilmiölle oma sanontani: ”Tällaista on elämä apinoiden planeetalla”.

Joukkotiedotus - käytetään nyt tällaista vanhahtavaa sanontaa - on tehokkaampaa kuin koskaan historiassa. Mutta sekä printtimedian että sähköisen median sisällöstä yhä suurempi osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin tietoon (siksi tuo sana ”joukkotiedotus” tuntuu niin hassulta). On aika valaisevaa katsoa, mitä perin köyhässä Suomessa julkaistiin 1900- luvun alussa. Kirjojen nimikkeiden määrä on häkellyttävän suuri, ja huomattava osa on tietokirjallisuutta. Sanomalehdistössä tilanne on ollut vastaava. Vielä 1960-luvulla Helsingin sanomissa oli yksi tai  kaksi toimitettua sivua, joita ei ollut omistettu uutisille tai ”asiallisille” artikkeleille. Noista sivuista lehti-ihmiset käyttivät nimeä ”hömppä”. Nyt hömppä on paisunut niin, että se muodostaa ylivoimaisen pääosan median sisällöstä.

Nyt ei pidä ajatella, että haluaisin kieltää hömpän. Se on ihmisille tärkeää viihdettä ja ajanvietettä. Se vastaa omalta osaltaan ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin, ja se jopa rakentaa sekä kansallista että globaalia ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kulttuuria. Itsekin kulutan mielelläni hömppää. Usein on tarve laittaa aivot vähäksi aikaa narikkaan.

Minua vain askarruttaa tämä eri sisältölajien suhde.

Mutta minulle tämä kansallinen dementia ei ole vain viihteen ylivaltaa kulttuurissa. Se on myös siellä, mitä sanotaan tiedoksi. Ne asiat, joista vakavissaan keskustellaan, ovat oudon nurkkakuntaisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. ”Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan”. Ja sekin ajatus on usein ihan väärin ymmärretty.

Suomessa eletään talouspoliittista kriisiaikaa. Siihen on minusta muutamia ihan objektiivisia syitä. Yksi on teollisen rakenteen muutos. Toinen syy on talouden kansainvälistyminen, eli rahan ja kaupan liikkumisen rajojen alentuminen. Kolmas on Aasian, ennen kaikkea Kiinan modernisoituminen. Neljäs on finanssijärjestelmän ongelmat. Viides on ilmasto- väestö- ja raaka-ainekriisi. Kaikki nämä muutostekijät vaikuttavat toisiinsa.

Ratkaisuksi hallitus tilasi mielettömän hintaisen raportin entiseltä ihmelapselta, ulkomailla työskentelevältä sosiologilta. Minun silmissäni hän ei ole vakava tutkija, vaan rautanaulasta soppaa keittävä silmänkääntäjä. Joka lopuksi ottaa naulankin pois ja sanoo: soppa on valmis, syökää ja tulkaa terveiksi.

Tai sitten hoetaan kuin papukaijat sanaa ”innovaatio”. No,tässä ollaan kyllä myös oikeassa. Teollinen innovaatio muuttaa todella rakenteita ja yhteiskuntaa. Mutta mitä se on? Mielestäni paljon henkistä tuhoa on synnyttänyt amerikkalainen futurologi Alvin Toffler. Erityisesti hänen ”Kolmas aalto”-kirjassa lanseeraamansa termi ”jälkiteollinen yhteiskunta” tai ”informaatioyhteiskunta”. 1980- luvulla näistä tuli tuhoisia meemejä. (Meemi on eräänlainen henkinen virus, ja aivan oma juttunsa aihe; käsitteen kehitti Richard Dawkins). En mitenkään halua vähätellä Toffleria. Hän oli etevä ja visionäärinen kirjoittaja - ja futurologina halusikin olla aikaansa edellä. Mutta ehkä häntä ei osattu lukea oikein.

Ensimmäisen kerran Tofflerin meemi iski suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun lopulla, kun Pentti Kouri selitti päättäjillemme, että teollisuus on vanhanaikaista ja todelliset arvot luodaan finansseilla. Seuraukset olivat järkyttäviä, jossain määrin kärsimme niistä yhä. Sitten, 2010-luvulla ja Nokian katastrofin jälkeen Tofflerin meemi on alkanut nostaa uudelleen päätään (vaikka Nokiaa ei tuhonnut teollisuuden loppuminen vaan katastrofaalisen epäonnistunut johtaminen). Nyt kun meemi on aktivoitunut uudelleen, puhutaan innovaatiosta niin kuin kysymyksessä olisi jokin ovela niksi, jolla keksitään uusia toimeentulon keinoja teollisuuden tilalle. Mutta ei teollinen yhteiskunta minnekään katoa. Se vain muuttuu, koska innovaatiot eli muuttuminen on sen perimmäinen luonne. Teollinen vallankumous jatkuu yhä. Tofflerin kolmannen aallon asemasta teollinen yhteiskunta on astumassa Kondratjevin uuteen sykliin, laskutavasta riippuen viidenteen tai kuudenteen. (Tämä voi kuulostaa siansaksalta, mutta en selosta tarkemmin tässä; asiaan voi perehtyä uudesta kirjastani, josta kerron seuraavaksi).

Olen ollut vuosikymmeniä innovaatiotutkija ja luennoinut innovaatioiden mekanismeista muun muassa yliopistossa. Asia on tärkeä ja asiallista suomenkielistä kirjallisuutta ei juuri ole. Siksi päätin kehittää luentoaineistoni pohjalta kirjan. Kokemuksesta tiesin, että kustantajat eivät näe tämän tapaisilla kirjoilla ”kaupallista potentiaalia”. Mutta ilokseni Gaudeamuksen silloinen kustannusjohtaja Tuomas Seppä oivalsi kirjan tarkoituksen. Olisin tietysti halunnut kirjani nimeksi ”Teollinen vallankumous jatkuu yhä”. Ilmeisen kaupallisista syistä nimeksi sovittiin kuitenkin ”Innovaattorin opas”.

Luettelen tässä lyhyesti kirjani tärkeimmät viestit. 1. teollinen tuotantotapa on modernin yhteiskunnan kulmakivi, ja se perustuu tiedon ja osaamisen hyödyntämiseen. 2. innovaatiot eivät merkitse niksikokoelmaa, vaan innovaatio on luonnonlakeja ja evoluutiota muistuttava prosessi. 3.innovaation mekanismit voidaan kuvata, ja niitä voidaan hyödyntää. 4. innovaatioiden sisältö muuttuu ajan myötä yhteiskuntien kehittyessä ja ympäristötekijöiden muuttuessa.

Aikanaan teollinen innovaatio oli keino kartuttaa yritteliäiden tehtailijoiden varallisuutta. Samalla yhteiskunnan rakenne kehittyi ja väestön hyvinvointi parani. Mutta tällä hetkellä ollaan siirtymässä vaiheeseen, jossa teollinen innovaatio muuttuu ihmiskunnan eloonjäämiskysymykseksi. Globaali väestökriisi, raaka-ainekriisi ja ilmastokriisi voidaan ratkaista vain teollisessa mittakaavassa ja valjastamalla avuksi tieteen, teknologian ja talouden resurssit. Uusia nousevia mahtitekniikoita ovat biotekniikka, materiaalitekniikka ja energiatekniikka - mutta vakiintuneita teknologioita, vaikkapa informaatiotekniikkaa tarvitaan myös. Emme ole siirtymässä teollisuuden jälkeiseen aikaan, vaan uusien teollisten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden aikaan. 

 

Tai sitten, on ratkaisulle myös vaihtoehto: romahdus. 

Vihdoinkin fuusioenergiaa (?)

Olisikohan tässä nyt mahtavin tiedeuutinen vuosikymmeniin? Yhdysvalloissa Lockheed Martin - yhtiö ilmoittaa ratkaisseensa käytännön fuusioreaktorin ongelmat (yhtiön tiedote on myöhemmin poistettu verkosta)  Mikä ihmeellisintä, he aikovat demonstroida periaatetta vuoden sisällä - ja rakentaa toimivan prototyypin viidessä vuodessa. Mikä vielä ihmeellisempää, prototyyppireaktori on pienikokoinen, luokkaa metri kertaa kolme metriä - kun nykyisissä kokeissa on päädytty kasvattamaan reaktorin kokoa riittävän plasmatiheyden saavuttamiseksi. ITER- koereaktorissa reaktorin halkaisija on kymmeniä metrejä. 

Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin. Fuusiovoimalan idea on yhtä vanha kuin ydinvoiman, ja sitä on kehitetty 1950- luvulta alkaen. Alkuaan siihen suhtauduttiin optimistisesti. Mutta käytännön toteutus on osoittautunut suunnattoman vaikeaksi. Nyt rakennetaan Etelä-Ranskaan kansainvälistä ITER- koereaktoria. Laitos on varsin mittava, ja sen kustannukset ovat luokkaa 10 miljardia euroa. Laitoksen suunnitellaan tuottavan fuusiovoimaa 400 MW teholla ainakin 8 minuutin pituisina pulsseina.

Fuusiovoimalan lupaavimmaksi polttoaineeksi (helpoiten syttyväksi) on havaittu deuterium-tritium seos (vedyn isotooppeja, joita maapallolla on saatavissa täysin riittävästi). Reaktoria pyritään käytännössä toteuttamaan kahdella periaatteella. Plasma (kuuma ionisoitunut deuterium-tritiumseos) voidaan kuumentaa fuusiolämpötilaan nopealla laserpulssilla. Tai sitten plasma pidetään koossa  magneettikenttien avulla. Siihen tuodaan ulkoista kuumennusenergiaa, kunnes fuusio alkaa ja plasma palaa itsestään. Tällaisia laitteita ovat stellaraattori ja tokamak. Tokamakia (toroidi kammio, magneettinen koossapito) pidetään lupaavimpana. Andrei Saharov ja Igor Tamm keksivät tokamakin vuonna 1951 Neuvostoliitossa, ja sellainen on myös ITERin sydämenä. Stellaraattoria tunnetaan huonommin, ja se on teknisesti mutkikkaampi.

Lockheedin tavoite on kehittää pieni reaktori, aluksi sotalaivoihin ja sukellusveneisiin. Vaikka yhtiön sivuilla ei ole riittävää tietoa hankkeen arviointiin (uutisessa vain viitataan patenttihakemuksiin), he kertovat kuitenkin, että se perustuu deuterium-tritium reaktioon ja magneettiseen koossapitoon. Uutisoinnissa esitetyistä kuvista päätellen laite voisi olla stellaraattori, tai sitten kuvilla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa.

Joka tapauksessa Lockheed-Martinin tiedote on lähes uskomaton. Se edellyttäisi ainutlaatuisen radikaalia tieteellistä läpimurtoa. Ei asia toki ihan mahdottomalta tunnu, koska reaktorin vaatima teoria - plasman käyttäytyminen ja dynamiikkaa äärimmäisissä lämpötiloissa - tuskin on läheskään loppuun tutkittu. Mutta moni asia askarruttaa. Yhtiön julkaisema video ja koko juttu muistuttaa kovin epäilyttävästi aiheesta vuosia sitten tehtyä Hollywood elokuvaa, jonka olen nähnyt.

Joten on kolme mahdollisuutta. 1. Uutinen on totta, ja reaktori saadaan aikaan, mahdollisesti huomattavasti myöhässä ilmoitetusta aikataulusta. 2. Uutinen on tietoinen huijaus (mutta miksi?). 3. Uutinen on ankka, samaan tapaan kuin vuosien takainen uutinen kylmäfuusioreaktiosta. Annan jokaisen vaihtoehdon todennäköisyydeksi 1/3.

On myös eräs selitys. Hanketta vetää Lockheedin ”Skunk works”- osasto, joka on vienyt läpi useita haastavia teknologiaprojekteja. Tällainen eristetty ja kulttuuriltaan omaleimainen ryhmä on tunnetusti altis kollektiivisille harhoille. Tieteen historiassa on useitakin tällaisia esimerkkejä.