Kun maailma oli litteä

Mieleeni tuli, että lapsuudessani ja nuoruudessani - puolisen vuosisataa sitten - asiat olivat aika paljon yksinkertaisempia. Monet tieteelliset läpimurrot olivat joko uusia, tai antoivat odottaa itseään. Maailmamme oli litteä - mutta emme tienneet sitä. Tässä joitain esimerkkejä.

Kosmologia: 3 K taustasäteily oli tiedossa, sen seurauksia maailmankuvalle ei vielä ymmärretty. Sama koski laajenevaa maailmankaikkeutta. Kukaan ei puhunut mustista aukoista (teoria keksittiin 1916). Eksoplaneettoihin (aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat) ei vain yksinkertaisesti uskottu.

Fysiikka: alkeishiukkasten perhe oli räjähtämässä villisti lisääntyväksi eläintarhaksi. Kvarkkeja ei tunnettu, eikä niihin liittyvää ns. standardimallia. Kanttimekaniikassa keskustelu kohdistui epädeterminismistä johdettuihin spekulaatioihin, joista ei edes teologia ollut kaukana.

Psykologia: koulun oppikirjassa esiteltiin aika tasavertaisina behaviorismi ja sen korvaajaksi ajateltu psykoanalyysi, joihin suhtauduttiin lievän viileästi. Kuvaa täydennettiin kotikutoisella kyökkipsykologialla. Usko psykoanalyysiin lujittui vähitellen ja säilyi vahvana aina 2000- luvulle asti (kyseessähän on oikeastaan uskonto).

Genetiikka: geenit ja DNA tunnettiin, mutta ne ymmärrettiin mekaanisesti, eräänlaiseksi ihmisen tai eliön rakennuspiirustukseksi. Geenien toiminnasta ja aktiivisuudesta ei tiedetty juuri mitään.

Teknologia: tietokoneet olivat 1960- luvulla valtavia sähköä ahmivia kaappeja, mutta meillä oli hyvin suuret luulot niiden kyvyistä. Nyt kanniskelemme paljon tehokkaampia koneita taskussa, mutta pidämme niitä typerinä - mitä ne ovatkin. Emme osanneet edes kuvitella internettiä emmekä matkapuhelimia. Nyt maailma ja toiset ihmiset ovat tulleet helpommin saavutettaviksi - vaikka ei välttämättä läheisemmiksi.

Ekologinen tietoisuus: se minulla oli jo 1960- luvulla, eikä sen sisältö ole juuri muuttunut (saastuminen, liikakansoitus ja kasvihuoneilmiö olivat todella jo tunnettuja). Mutta silloin meitä oli mitätön vähemmistö, nyt alkaa olla enemmistö.

Neuropsykologia: aivojen jakautuminen toiminnallisiin keskuksiin ymmärrettiin. Yleisesti vallitsi jako ”korkeisiin” aivokuoren toimintoihin ja primitiivisiin ”liskoaivoihin”. Aivopuoliskoihin liitettiin mystifioitu jako rationaaliseen puoliskoon, jota halveksittiin humanistisessa hengessä, ja luovaan puoliskoon, jota näppärät kouluttajagurut yrittivät ”stimuloida” erilaisilla tekniikoilla.

Tuskin kenelläkään yleissivistys on pelkästään koulutiedon varassa. Sitä saa tiedotusvälineistä, lehdistä ja kirjallisuudesta. Ja ainakin itse olen ajatellut, että velvollisuuteni on myös opiskella vakavissani korjatakseni maailmankuvaani.

Tiede ja teknologia muuttavat maailmaa, usein aika vauhdikkaasti. Kulttuuri ja yleinen maailmankuva muuttuvat kuitenkin aika hitaasti. Kopernikaaninen maailmankuva korvasi antiikin staattisen maailman. En ole varma, kauanko muutos vei kulttuurissa, ja miten sitä voisikaan tutkia. Mutta ehkä siihen meni pari sataa vuotta. Darwinin tunnetuksi tekemä evoluutio otti paikkansa kulttuurissa alle sadassa vuodessa. Käsitys maapallon kaltaisen planeetan ja elämän ainutkertaisuudesta universumista muuttunee muutamassa vuosikymmenessä. Joukkotiedotuksen tehokkuus levittää tietoa tieteestä entistä nopeammin.

Maailmankuva on muutakin kuin tieteellistä tietoa. Ekologinen tietoisuus merkitsee ymmärrystä planeettamme resurssien rajoista, mutta silti se leviää tuskastuttavan hitaasti.

Ja nationalismi, rasismi, suvaitsemattomuus ja uskonnollinen kiihkoilu rehottavat, myös meidän maassamme. Sitä on kyllä vaikea ymmärtää.

PS takaisin otsikkoon. Erityisesti nettikeskusteluissa tuodaan usein esille, ettei kirkko koskaan ole väittänyt maan olevan litteä. Tämä ei ole koko totuus! Jo antiikin Kreikassa maan tajuttiin olevan pyöreä (Eratosthenes jopa mittasi maan halkaisijan hämmästyttävällä tarkkuudella), ja toinen aleksandrialainen, Klaudios Ptolemaios piti planeettoja ja maata palloina, ja laati ensimmäisen karttapallon. Litteä maa oli kuitenkin varhaiskeskiajan kristityillä yleinen käsitys, jolle löytyi tukea Raamatusta, ja jota monet kirkkoisät ja teologit tukivat. Vähitellen litteä maa väistyi. Mutta 1300 - luvulla julkaistu Dante Alighierin ehdottoman ortodoksinen  runoelma "Jumalainen näytelmä" palasi litteän maan ideaan. Asia on helppo todentaa, koska teoksesta löytyy kaksikin käännöstä. Kirjasta tuli aikansa menestysteos. Se levisi lukuisina kuvitettuina laitoksina ja tuhansina kopioina ympäri Eurooppaa. Ei ihme, että monet kristityt uskoivat litteään maahan. Luullakseni kirkolla ei ollut asiaan virallista kantaa - toisin, kun kopernikaanisen maailmankuvan, kohdalla, jonka kiistämiseen kirkko kohtalokkaasti lukittui.

Olen muuten nänhyt Ptolemaioksen "Almagestin" käsinkirjoitetun kopion Vatikaanin kirjastossa. Kyllähän teki vaikutuksen!

Teollinen vallankumous jatkuu yhä

Aloitetaan lainauksella Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Se kuuluu näin: ”Hän sanoi, että elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja”. Lause on Suomeen avioituneen amerikkalaisen tutkijan. Tunne on joskus minullekin tuttu, kun luen sanomalehtiä tai seuraan radion tai television ohjelmia. Se on tunne siitä, että sellaiset asiat, jotka ovat tärkeitä ja olennaisia, ovat älyllisen keskustelun ulkopuolella. Itse asiassa ne ovat kaiken keskustelun ulkopuolella. Ne eivät ole meillä edes olemassa. 

 

Minulla on ilmiölle oma sanontani: ”Tällaista on elämä apinoiden planeetalla”.

Joukkotiedotus - käytetään nyt tällaista vanhahtavaa sanontaa - on tehokkaampaa kuin koskaan historiassa. Mutta sekä printtimedian että sähköisen median sisällöstä yhä suurempi osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin tietoon (siksi tuo sana ”joukkotiedotus” tuntuu niin hassulta). On aika valaisevaa katsoa, mitä perin köyhässä Suomessa julkaistiin 1900- luvun alussa. Kirjojen nimikkeiden määrä on häkellyttävän suuri, ja huomattava osa on tietokirjallisuutta. Sanomalehdistössä tilanne on ollut vastaava. Vielä 1960-luvulla Helsingin sanomissa oli yksi tai  kaksi toimitettua sivua, joita ei ollut omistettu uutisille tai ”asiallisille” artikkeleille. Noista sivuista lehti-ihmiset käyttivät nimeä ”hömppä”. Nyt hömppä on paisunut niin, että se muodostaa ylivoimaisen pääosan median sisällöstä.

Nyt ei pidä ajatella, että haluaisin kieltää hömpän. Se on ihmisille tärkeää viihdettä ja ajanvietettä. Se vastaa omalta osaltaan ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin, ja se jopa rakentaa sekä kansallista että globaalia ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kulttuuria. Itsekin kulutan mielelläni hömppää. Usein on tarve laittaa aivot vähäksi aikaa narikkaan.

Minua vain askarruttaa tämä eri sisältölajien suhde.

Mutta minulle tämä kansallinen dementia ei ole vain viihteen ylivaltaa kulttuurissa. Se on myös siellä, mitä sanotaan tiedoksi. Ne asiat, joista vakavissaan keskustellaan, ovat oudon nurkkakuntaisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. ”Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan”. Ja sekin ajatus on usein ihan väärin ymmärretty.

Suomessa eletään talouspoliittista kriisiaikaa. Siihen on minusta muutamia ihan objektiivisia syitä. Yksi on teollisen rakenteen muutos. Toinen syy on talouden kansainvälistyminen, eli rahan ja kaupan liikkumisen rajojen alentuminen. Kolmas on Aasian, ennen kaikkea Kiinan modernisoituminen. Neljäs on finanssijärjestelmän ongelmat. Viides on ilmasto- väestö- ja raaka-ainekriisi. Kaikki nämä muutostekijät vaikuttavat toisiinsa.

Ratkaisuksi hallitus tilasi mielettömän hintaisen raportin entiseltä ihmelapselta, ulkomailla työskentelevältä sosiologilta. Minun silmissäni hän ei ole vakava tutkija, vaan rautanaulasta soppaa keittävä silmänkääntäjä. Joka lopuksi ottaa naulankin pois ja sanoo: soppa on valmis, syökää ja tulkaa terveiksi.

Tai sitten hoetaan kuin papukaijat sanaa ”innovaatio”. No,tässä ollaan kyllä myös oikeassa. Teollinen innovaatio muuttaa todella rakenteita ja yhteiskuntaa. Mutta mitä se on? Mielestäni paljon henkistä tuhoa on synnyttänyt amerikkalainen futurologi Alvin Toffler. Erityisesti hänen ”Kolmas aalto”-kirjassa lanseeraamansa termi ”jälkiteollinen yhteiskunta” tai ”informaatioyhteiskunta”. 1980- luvulla näistä tuli tuhoisia meemejä. (Meemi on eräänlainen henkinen virus, ja aivan oma juttunsa aihe; käsitteen kehitti Richard Dawkins). En mitenkään halua vähätellä Toffleria. Hän oli etevä ja visionäärinen kirjoittaja - ja futurologina halusikin olla aikaansa edellä. Mutta ehkä häntä ei osattu lukea oikein.

Ensimmäisen kerran Tofflerin meemi iski suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun lopulla, kun Pentti Kouri selitti päättäjillemme, että teollisuus on vanhanaikaista ja todelliset arvot luodaan finansseilla. Seuraukset olivat järkyttäviä, jossain määrin kärsimme niistä yhä. Sitten, 2010-luvulla ja Nokian katastrofin jälkeen Tofflerin meemi on alkanut nostaa uudelleen päätään (vaikka Nokiaa ei tuhonnut teollisuuden loppuminen vaan katastrofaalisen epäonnistunut johtaminen). Nyt kun meemi on aktivoitunut uudelleen, puhutaan innovaatiosta niin kuin kysymyksessä olisi jokin ovela niksi, jolla keksitään uusia toimeentulon keinoja teollisuuden tilalle. Mutta ei teollinen yhteiskunta minnekään katoa. Se vain muuttuu, koska innovaatiot eli muuttuminen on sen perimmäinen luonne. Teollinen vallankumous jatkuu yhä. Tofflerin kolmannen aallon asemasta teollinen yhteiskunta on astumassa Kondratjevin uuteen sykliin, laskutavasta riippuen viidenteen tai kuudenteen. (Tämä voi kuulostaa siansaksalta, mutta en selosta tarkemmin tässä; asiaan voi perehtyä uudesta kirjastani, josta kerron seuraavaksi).

Olen ollut vuosikymmeniä innovaatiotutkija ja luennoinut innovaatioiden mekanismeista muun muassa yliopistossa. Asia on tärkeä ja asiallista suomenkielistä kirjallisuutta ei juuri ole. Siksi päätin kehittää luentoaineistoni pohjalta kirjan. Kokemuksesta tiesin, että kustantajat eivät näe tämän tapaisilla kirjoilla ”kaupallista potentiaalia”. Mutta ilokseni Gaudeamuksen silloinen kustannusjohtaja Tuomas Seppä oivalsi kirjan tarkoituksen. Olisin tietysti halunnut kirjani nimeksi ”Teollinen vallankumous jatkuu yhä”. Ilmeisen kaupallisista syistä nimeksi sovittiin kuitenkin ”Innovaattorin opas”.

Luettelen tässä lyhyesti kirjani tärkeimmät viestit. 1. teollinen tuotantotapa on modernin yhteiskunnan kulmakivi, ja se perustuu tiedon ja osaamisen hyödyntämiseen. 2. innovaatiot eivät merkitse niksikokoelmaa, vaan innovaatio on luonnonlakeja ja evoluutiota muistuttava prosessi. 3.innovaation mekanismit voidaan kuvata, ja niitä voidaan hyödyntää. 4. innovaatioiden sisältö muuttuu ajan myötä yhteiskuntien kehittyessä ja ympäristötekijöiden muuttuessa.

Aikanaan teollinen innovaatio oli keino kartuttaa yritteliäiden tehtailijoiden varallisuutta. Samalla yhteiskunnan rakenne kehittyi ja väestön hyvinvointi parani. Mutta tällä hetkellä ollaan siirtymässä vaiheeseen, jossa teollinen innovaatio muuttuu ihmiskunnan eloonjäämiskysymykseksi. Globaali väestökriisi, raaka-ainekriisi ja ilmastokriisi voidaan ratkaista vain teollisessa mittakaavassa ja valjastamalla avuksi tieteen, teknologian ja talouden resurssit. Uusia nousevia mahtitekniikoita ovat biotekniikka, materiaalitekniikka ja energiatekniikka - mutta vakiintuneita teknologioita, vaikkapa informaatiotekniikkaa tarvitaan myös. Emme ole siirtymässä teollisuuden jälkeiseen aikaan, vaan uusien teollisten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden aikaan. 

 

Tai sitten, on ratkaisulle myös vaihtoehto: romahdus. 

Vihdoinkin fuusioenergiaa (?)

Olisikohan tässä nyt mahtavin tiedeuutinen vuosikymmeniin? Yhdysvalloissa Lockheed Martin - yhtiö ilmoittaa ratkaisseensa käytännön fuusioreaktorin ongelmat (yhtiön tiedote on myöhemmin poistettu verkosta)  Mikä ihmeellisintä, he aikovat demonstroida periaatetta vuoden sisällä - ja rakentaa toimivan prototyypin viidessä vuodessa. Mikä vielä ihmeellisempää, prototyyppireaktori on pienikokoinen, luokkaa metri kertaa kolme metriä - kun nykyisissä kokeissa on päädytty kasvattamaan reaktorin kokoa riittävän plasmatiheyden saavuttamiseksi. ITER- koereaktorissa reaktorin halkaisija on kymmeniä metrejä. 

Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin. Fuusiovoimalan idea on yhtä vanha kuin ydinvoiman, ja sitä on kehitetty 1950- luvulta alkaen. Alkuaan siihen suhtauduttiin optimistisesti. Mutta käytännön toteutus on osoittautunut suunnattoman vaikeaksi. Nyt rakennetaan Etelä-Ranskaan kansainvälistä ITER- koereaktoria. Laitos on varsin mittava, ja sen kustannukset ovat luokkaa 10 miljardia euroa. Laitoksen suunnitellaan tuottavan fuusiovoimaa 400 MW teholla ainakin 8 minuutin pituisina pulsseina.

Fuusiovoimalan lupaavimmaksi polttoaineeksi (helpoiten syttyväksi) on havaittu deuterium-tritium seos (vedyn isotooppeja, joita maapallolla on saatavissa täysin riittävästi). Reaktoria pyritään käytännössä toteuttamaan kahdella periaatteella. Plasma (kuuma ionisoitunut deuterium-tritiumseos) voidaan kuumentaa fuusiolämpötilaan nopealla laserpulssilla. Tai sitten plasma pidetään koossa  magneettikenttien avulla. Siihen tuodaan ulkoista kuumennusenergiaa, kunnes fuusio alkaa ja plasma palaa itsestään. Tällaisia laitteita ovat stellaraattori ja tokamak. Tokamakia (toroidi kammio, magneettinen koossapito) pidetään lupaavimpana. Andrei Saharov ja Igor Tamm keksivät tokamakin vuonna 1951 Neuvostoliitossa, ja sellainen on myös ITERin sydämenä. Stellaraattoria tunnetaan huonommin, ja se on teknisesti mutkikkaampi.

Lockheedin tavoite on kehittää pieni reaktori, aluksi sotalaivoihin ja sukellusveneisiin. Vaikka yhtiön sivuilla ei ole riittävää tietoa hankkeen arviointiin (uutisessa vain viitataan patenttihakemuksiin), he kertovat kuitenkin, että se perustuu deuterium-tritium reaktioon ja magneettiseen koossapitoon. Uutisoinnissa esitetyistä kuvista päätellen laite voisi olla stellaraattori, tai sitten kuvilla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa.

Joka tapauksessa Lockheed-Martinin tiedote on lähes uskomaton. Se edellyttäisi ainutlaatuisen radikaalia tieteellistä läpimurtoa. Ei asia toki ihan mahdottomalta tunnu, koska reaktorin vaatima teoria - plasman käyttäytyminen ja dynamiikkaa äärimmäisissä lämpötiloissa - tuskin on läheskään loppuun tutkittu. Mutta moni asia askarruttaa. Yhtiön julkaisema video ja koko juttu muistuttaa kovin epäilyttävästi aiheesta vuosia sitten tehtyä Hollywood elokuvaa, jonka olen nähnyt.

Joten on kolme mahdollisuutta. 1. Uutinen on totta, ja reaktori saadaan aikaan, mahdollisesti huomattavasti myöhässä ilmoitetusta aikataulusta. 2. Uutinen on tietoinen huijaus (mutta miksi?). 3. Uutinen on ankka, samaan tapaan kuin vuosien takainen uutinen kylmäfuusioreaktiosta. Annan jokaisen vaihtoehdon todennäköisyydeksi 1/3.

On myös eräs selitys. Hanketta vetää Lockheedin ”Skunk works”- osasto, joka on vienyt läpi useita haastavia teknologiaprojekteja. Tällainen eristetty ja kulttuuriltaan omaleimainen ryhmä on tunnetusti altis kollektiivisille harhoille. Tieteen historiassa on useitakin tällaisia esimerkkejä.

Op - tulevaisuus joka meni ohi

Kävin Espoon taidemuseossa Emmassa katsomassa Victor Vasarelyn taidetta. Minulle se oli muisto menneisyydestä, ja samalla se oli häivähdys tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullutkaan. 1900- luvun moderneille taidesuuntaukselle tyypillisesti 1970- luvun op- taide, jota Vasarely oli itse vahvasti mukana luomassa, uskoi vakaasti olevansa ihmiskunnan visuaalinen tulevaisuus. Vasarely kirjoitti manifestin, jonka mukaan uusi taide uudisti maailman visuaalisen ilmeen, ja samalla se mullisti täydellisesti taiteen luutuneet valtasuhteet: se olisi taidetta kaikille, ei eliitille tai kriitikoille. 

Huippukaudellaan 1960- ja 1970- luvulla Vasarely oli etenkin Euroopassa valtavan suosittu, ehkä suurimpia nimiä, mutta on jostain syystä painunut nykyään lähes unohdukseen ja taiteen marginaaliin. Näin maailma muuttuu.

Näyttelyssä pyöri vanha mustavalkoinen filmi tästä uudesta maailmasta. Naisten muoti perustui vahvasti kontrastoituihin mustavalkoisiin seeprakuvioihin tai geometristen kuvioiden rytmisiin sommitelmiin. (Jostain syystä miesten op- muotia ei koskaan esitelty). Taide mullistaisi myös arkkitehtuurin. Kaihoisan kiehtovalta näytti tuo uusi maailma, jonka välähdyksiä itsekin muistan nähneeni nuorena. Kokonaan op- taide ei kuitenkaan mennyt maan rakoon. Meillä se näkyy Marimekon vanhassa ja uudemmassakin mallistossa.

Victor Vasarely (alkuaan Győző Vásárhelyi 1906 - 1997), oli unkarilaissyntyinen ranskalainen taidemaalari. Työskenneltyään aluksi arvostettuna graafikkona hän siirtyi vähitellen taiteilijaksi, ja kehitti abstraktin, geometristen muotojen toistumiseen ja vähittäisiin muodon ja värin muunnoksiin perustuvan taidetyylin. Erityisesti kuvataiteessa ja muodissa sitä sanottiin op- taiteeksi, koska se tuottaa katsojille vahvoja optisia illuusioita.

Mutta asiaan. 1980- luvulla näin Budapestissä laajan Vasarelyn näyttelyn. Silloin se oli yllätys, sillä Vasarely oli suomalaisessa julkisessa keskustelussa lähes tuntematon (vain op tuli muotisektorin kautta näkyville). Emman näyttely on varsin suppea, mutta palautti alkuperäisen elämyksen vahvana mieleen. Pidin tavattoman rentouttavana ja miellyttävänä katsella teoksia, joita ei tarvitse ymmärtää eikä tulkita, Joissa ei ole symboleita eikä kätkettyjä muotoja eikä tarkoituksia. Vasarely on ratkaissut, miten tehdä taidetta, joka ei esitä, selitä eikä tyrkytä, jossa ei ole mitään vaan joka vain on. Täydellistä aivojen lepoa ja nautintoa ja pieniä ihmeitä.

Tietysti Vasarelyn taiteeseen liittyy myös filosofinen puoli, jos sitä haluaa pohtia. Ehkä se heijastaa jollain lailla nykyaikaista fysiikan maailmankuvaa. Materia näyttää muodostuvan samankaltaisten osasten yhteisvaikutuksesta. Vasarelyn optiset illuusiot syntyvät pienen pienistä perusosasten variaatioista. Vaikka osat ovat samoja, niiden pienet muutokset luovat uusia muotoja. Vasarelyn taide heijastaa salaperäistä emergenssin ihmettä.

Totuus fysiikasta - ei se ihan niin mene!

Taas tulee kovaa tiedettä. Kovaakin kovempaa eli fysiikkaa. Pahoittelen, heikkohermoiset hypätköön yli.

Sattuma toi käteeni Ramo Lehden kirjan ”Tieteen rannalla” (Ursa 2005). Matemaatikko Raimo Lehti (1931-2008) oli minulle tuttu Teknillisestä korkeakoulusta vuodelta 1970. Hän luennoi minulle integraalimuunnosten kurssia. Olin huono oppilas, mutta läpäisin kurssin joten kuten. Lehti ei ollut erityisen karismaattinen opettaja, muistan hänen olleen kuiva, mutta tavattoman tarkka yksityiskohdissa. Hän käytti myös säästeliäästi viistoa huumoria. Samaan aikaan riehui kuumana yliopistojen hallinnonuudistuskiista, jossa Lehti toimi oman ilmoituksensa mukaan ”tykkimiehenä”. Se oli masentava ja hyödytön episodi, joka viilensi opiskelijoiden ja professoreiden välejä.

Seuraavan kerran törmäsin Lehden kirjoituksiin vasta 2000- luvulla. Havaitsin, kuinka hän kirjoitti tavattoman kiehtovasti ja oivaltavasti tieteenhistoriasta, erityisesti Galileosta, Kopernikuksesta ja Kepleristä. Siteerasinkin hänen tekstejään mm omilla luennoillani.

Lehdestä oli siis tullut tieteen historian ja tieteenfilosofian tutkija ja asiantuntija, ja hän oli vähintäänkin hyvin perillä tähtitieteestä. Olin hyvin vaikutettu ”Tieteen reunalla”- kirjasta. Sain siitä uusia oivalluksia. Kirjassa on lähinnä muokattuja kirja-arvosteluja ja kommenttipuheenvuoroja - mutta ne ovatkin jotain ihan erityistä! Tieteen popularisoijana hän ei välttämättä ole esimerkiksi Kari Enqvistin veroinen, koska tarkkuus ja huolellisuus tuntuvat herkästi kuivakoilta. Minä tunnistin kirjasta heti hänen kuivan tyylinsä, viiston huumorin ja tarkkuuden yksityiskohdissa.

On kiintoisaa, että, Lehti ruotii ankarasti Enqvistin kirjaa ”Olemisen portilla” - vaikka hän on useimmista asioista samaa mieltä. Hän oli löytänyt epätarkkuuksia ja laiskaa ajattelua, jokaisen tietokirjailijan syntejä. Lehti yhtyi myös Enqvistin kritiikkiin kvanttifysiikan oudoimpia tulkintoja kohtaan, itse asiassa terävöittäen kritiikkiä. Schrödingerin kissa on siis elävä TAI kuollut, ei mitään muuta (kysyin asiaa kerran lapsiltani, ja hekin olivat tätä mieltä - ja lapset ovat viisaita.) Kaikkiaan Lehti antoi Enqvistin kirjalle reilun tunnustuksen, onhan sen aihe todella kunnianhimoinen. 

Lehti ottaa myös voimakkaasti kantaa ns. postmodernia tieteenkäsitystä vastaan, osoittaen - mielestäni varsin armottomasti - sen pinnallisuuden ja väärintulkinnat. Myös reduktionismin, emergenssin ja determinismin käsitteitä Lehti ruotii ilahduttavalla innolla ja älyllä.

Lehti kurmottaa myös liian yksioikoista luonnontieteellisen metodin esittelyä. Usein esitetään, että luonnontieteellisen mallin ihannetyyppi on differentiaaliyhtälö, ja sen ratkaisut esittävät kuvattavaa ilmiötä. Lehti jos kuka tunsi differentiaaliyhtälöt. Hän toteaa purevasti, että differentiaaliyhtälöllä ei useinkaan ole ratkaisua, tai sitten ratkaisu on kelvoton kuvaamaan mitään ilmiötä. Usein mainittu esimerkki on niin sanottu kolmen kappaleen ongelma: kolme kappaletta kiertää toisiaan avaruudessa, jolloin niiden radat määrää liikevektorien alkuarvot ja kappaleiden keskeinen vetovoima. Niiden liikeyhtälöt on helppo kirjoittaa, mutta yhtälöiden ratkaisua on pidetty mahdottomana. Jo Newton sai päänsärkyä tästä ongelmasta. Ranskan tiedeakatemia lupasi jopa palkkion ongelman ratkaisemisesta.

Olen tavannut väitteen ongelman ratkaisemattomuudesta useammassakin tiedettä popularisoivassa kirjassa. Lieneekö kyseessä tieteellinen sovinismi, sillä vuonna 1912 suomalainen matemaatikko Karl Frithiof Sundman julkaisi ratkaisunsa matemaattisessa aikakausilehdessä, ja kuittasi Ranskan akatemian palkkion jopa kaksinkertaisena. Myös toinen suomalainen, Pauli Kustaanheimo on esittänyt oman ratkaisunsa. Raimo Lehti on eritellyt näitä ratkaisuja erillisissä kirjoituksissaan.

Varsinainen oivallus syntyi artikkelista, joka käsitteli Juri Baryshevin ja Pekka Teerikorven englanninkielistä kirjaa kosmoksen fraktaalirakenteista. Ja se oivallus on seuraava. Sekä populaareissa että tutkijoille suunnatuissa tieteenfilosofian esityksissä väitetään varsin yleisesti, että suhteellisuusteoria korvasi Newtonin fysiikan, ja että kvanttimekaniikka on pidemmälle kehitettyä ja oikeampaa kuin Einsteinin relativistinen fysiikka. Asia ei ole lainkaan näin. Kvanttimekaniikan tulkitsemisessa on runsaasti ongelmakohtia. Ehkä vielä kiehtovampaa on, että Newtonin fysiikka tarjoaa kosmologialle sellaisen hedelmällisen viitekehyksen mihin Einsteinin geometrinen painovoimateoria ei yllä. Yhteenvetona, näillä kolmella teorialla on sovelluskohteen mukaan vaihteleva tarkkuus ja kattavuus ilmiöiden mallituksessa. Ja mikä yhtä olennaista, kullakin näistä teorioista on kyky stimuloida ihmisen ajattelua ja ei-matemaattista keskustelua fysiikasta yhä tänäkin päivänä.

Niin että unohtakaa väite Newtonin fysiikan vanhentuneisuudesta. Ja muistakaa että suhteellisuusteoria ei ole kaikkivoipa. Ja kvanttimekaniikka - siitä ehkä kannattaisi puhua äärimmäisen varovasti.

Vapaan tahdon uudet vaatteet

Onko ihmisellä vapaa tahto? Kysymys on vanha, mutta luonnontieteiden edistys on tuonut siihen uutta särmää. Vapaan tahdon on nähty erottavan ihmisen eläimestä. Aikanaan René Descartes pohti kysymystä kovasti. Hänen mukaansa eläimet ovat koneita, jonkinlaisia heijasteautomaatteja, jotka reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin jonkun sisäänrakennetun ohjelman vaikutuksesta. Itse asiassa tällaisia koneita oli rakenneltu jo renessanssiajalta lähtien: mekaanisia androideja, ihmisiä ja eläimiä, jotka liikehtivät taitavasti ja suorittivat hyvinkin ällistyttäviä tehtäviä. Tällaiset laitteet tekivät ihmisiin tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Eipä ihme, että myös Descartes otti käyttöön koneanalogian. Mutta ihmisen kohdalla hän päätyi dualismiin. Ihminen voi olla osittain kone, mutta sen sisällä asustaa henki eli sielu - joka viime kädessä päättää asioista. Juuri tuolla haihtuvaisella ja näkymättömällä sielulla on vapaa tahto.

Tällaista keskustelua käydään myös nykyään ja ihan vakavissaan erityisesti Yhdysvalloissa, missä uskonnolliset jännitteet edelleenkin heijastuvat tiedemaailmaan. Sillä jos vapaata tahtoa ei ole, sikäläiseltä oikeusjärjestelmältä putoaa pohja. Rikollisen toiminnan takana nähdään synti, ja ilman vapaata tahtoa ihminen ei voi tehdä syntiä. Yhteiskunnan uskonnollis-eettinen ohjaus latistuu mekanismien kohtaamiseksi. ”Pakko tappaa”, sanoo rikollinen. ”Pakko tuomita”, vastaa tuomari. Vai onko, pitääkö ohjelmointivirheestä rangaista tietokonetta?

Vapaan tahdon ongelma on siis ikivanha psykofyysinen ongelma (sielu-ruumis ongelma). Yleisesti ottaen maallistunut tiede pitää ongelmaa aikansa eläneenä tai epäkiinnostavana. Mutta vapaa tahto on sitkeähenkinen käsite - niinkuin monet kulttuuriin syvälle juurtuneet käsitteet. Nyt sielun paikalle vain asetetaan näppärästi sana ”tietoisuus”.

No hyvä, mutta mitä tietoisuus sitten on? Yleisen käsityksen mukaan se syntyy aivojen neuronien toiminnasta, aivan kuin sen kuvitteellisena vastaparina oletettu aivojen heijasteautomaatti. Tässä siis yksi tai useampi neuronien järjestelmä tekee nopeasti automaattisia päätöksiä, ja eräs toinen neuronijoukko yrittää arvioida ja muokata niitä - yleensä hieman jälkijunassa. On kuitenkin kiinnostavaa, että tämä nykyaikainen kuva aivojen kaksitasoisesta kognitiivisesta toiminnasta näyttäisi toistavan samantapaista dualistista mekanismia kuin ikivanha sielu-ruumis asetelma. Onko tämä siis sattumaa, vai onko vanha kulttuurinen malli ohjannut tutkijoiden ajatuksia? En kyllä osaa sanoa.

Tämä asioiden tila johtuu siitä, että tietoisuutemme toimii hitaasti ja sen ikkuna on kovin kapea. Aivot joutuvat toimimaan pitkälle automaattiohjauksella. Tietoisuus on kuitenkin aivan keskeínen osa ihmisenä olemista. On tärkeää pohtia, miten kasvatus, kokemus, tunteet ja kulttuuri vaikuttavat tietoisuuteen ja sen mekanismien kehittymiseen ajan myötä. Aihe kiinnostaa laajasti, psykologiasta ja neurotieteistä aina taloustieteen päätöksentekoteorioihin asti. Esimerkiksi talousnobelisti Daniel Kahneman on omistanut sille elämäntyönsä.

Mutta sanapari ”vapaa tahto” ei tuo uutta valaistusta tähän pohdintaan.

Äijäksi

Kummallinen ilmiö on yleistynyt viime vuosina. Peilistä minua on alkanut katsella ruma äijän naama. Emme tosin kauheasti viitsi toisiamme tuijotella.

Mutta oivallus tästäkin syntyi. Äijäksi ei ruveta, vaan sellaiseksi muututaan vähitellen. Äijyys on ollut viime aikoina muoti-ilmiö. En protestoi enkä ivaa sitä, onhan se loppujen lopuksi sympaattinen kädenojennus sukupolvien välillä. Mutta odottakaas, waannabee-äijänkuvat. Kyllä teistäkin vielä ajan kanssa oikeita äijiä tulee.

Minun lapsuudessani äijyys ei ollut muoti-ilmiö, mutta äijät olivat jo silloin keskuudessamme. Muistan hyvin lapsuuteni äijät: lähinnä ne olivat isäni kavereita - ja isäni oli myös äijä muiden joukossa. Nuo äijät olivat äijyydessään tietysti aivan ylittämättömiä. Ne oli olleet sodassa, mutta ne ei koskaan puhuneet siitä. Niillä oli kiehtovia työkaluja ja ne osasivat tehdä salaperäisiä asioita. Äijillä saattoi olla myös haulikko, mutta kaupunkiäijät ei leveilleet sillä vaan panivat sen kellarikomeron perälle piiloon. Vain maalaisäijät ripustivat haulikon tuvan seinälle.

Ja äijät puuhasivat aina jotain. Ne korjasivat moottoreita ja kaivoivat kuoppia, ajoivat veneellä, poimivat matoja yöllä puistoista. Ne hitsasivat, myllyttivät betonia, liittivät putkia toisiinsa ja levittivät väkevältä haisevaa asfalttia. Ne kävivät tehtailla töissä ja tekivät rakennushommia. Niillä oli raskaat nuhruiset vaatteet. Ne haisivat petroolille ja tärpätille ja tupakalle. Ja äijät oli kaikki kavereita. Paitsi jotkut ilkeät ja oudot äijät. 

Vaikka äijyys ei ollut muotia, äijät kyllä ymmärsivät itsekin äijyyden päälle, ja suhtautuivat siihen humoristisesti. Eräs isän äijäkaveri sanoi kerran: ”Jokaisella reilulla miehellä on CRC:tä, ulosvetäjä ja kosankaasuvehkeet”. (sanalla äijä ei silloin ollut myönteistä vivahdetta, vaan se kuului samaan joukkoon kuin jätkä, hamppari ja sälli).

1950-luvun lopulla kävelin aamuisin kouluun Katajanokan Kruunuvuorenkatua. Keskon taloa vastapäätä oli baari, jonne mentiin kadulta portaat alas. Ikkunasta näki, että baari oli täynnä äijiä (itse asiassa ne oli ahtaajia ja merimiehiä, jotka odotteli seuraavaa satamakonttorin nimenhuutoa.) Ilma oli sininen tupakansavusta, pöydillä oli paksuja ruskeita pilsneripulloja. Seinällä oli pajatso, johon lyötiin isoja pronssinvärisiä viiden markan kolikoita. Muistan ajatelleeni: isona minäkin menen tuonne, juon pilsneriä ja pelaan pajatsoa. (Ja kas, se toteutui, mutta ei se sitten isona enää niin kivalta tuntunut).

”Henkisyys” taiteessa - vai abstraktismin häivähdys?

Hilma af Klintin (1862 - 1944) maalausten esittely Helsingissä sai osakseen kohtalaista huomiota. Mutta samalla se sai minut kummastuksen valtaan. Tuntuu siltä, ettei asioita todellakaan osata nähdä laajemmassa yhteydessä. Af Klintin maalaukset esiteltiin jonkinlaisena abstraktin taidesuunnan tiennäyttäjinä. Sellaisia ne eivät minusta ole, koska niissä on selvä temaattinen ohjelma. Niissä on henkiolentojen, ”sielujen” kuvia, sekä yrityksiä konkretisoida ja havainnollistaa filosofisia ideoita. Siis aivan päinvastainen pyrkimys, minkä itse liitän abstraktin taiteen syntyyn. 

Joten mistä af Klintin taiteen kohdalla sitten voisi olla kysymys? Minusta se liittyy aivan toisenlaiseen henkiseen virtaukseen. Kyseessä on sellainen aatesuunta, jota voisi nimittää väljästi antroposofiaksi (olkoonkin, että sen rinnalla ja sisällä kulki monenlaisia virtauksia; jopa psykoanalyysi ja marksismi kietoutuvat tähän kokonaisuuteen). Af Klintin taide pyrkii kuvaamaan ja edistämään näitä ideoita. Af Klintin kuvitustyyli ei ole minusta kovin uniikki, vaan aika lailla tyypillinen, jopa stereotyyppinen. Siihen kuuluu orgaaniset muodot (mm kasvit ja kotilot), henkiolennot, astrologis-astronominen kuvasto, ja Goethen väriopin mukaiset väripinnat. Olen kuvannut tätä taidesuuntaa Rudolf Steineria koskevassa kirjoituksessani. Epäilemättä Steinerin taide on hyvin lähellä af Klintin taidetta. Ja aivan oikein, af Klint olikin antroposofi, ja ammensi vaikutteitaan steinerilaisuudesta ja sen visuaalisesta kielestä.

Af Klintin taide synnytti muitakin ajatushyppyjä. Mieleeni tuli nimittäin Aleksanteri Ahola-Valon (1900 - 1997) taide. Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä poika piti lapsesta asti päiväkirjaa. Hän toimi taiteilijana Neuvostoliitossa, kunnes pakeni Suomeen 1930- luvulla - ja siirtyi sodan jälkeen Ruotsiin. Ahola-Valon hämmästyttäviin ja järkyttäviin elämänvaiheisiin kannattaa tutustua. Hänen päiväkirjansa on julkaistu kirjoina.

Ahola-Valo ei ollut steinerin opin mukainen antroposofi - vaikka hän varmaankin tunsi hyvin kaikki nuoruusaikansa virtaukset. Hän kehitti aivan oman filosofisen opin, AE-evohomologian, jonka hän kuvasi ”ihmisen edistystieteeksi”. Järjestelmä on varsin monimutkainen, ja hän myös laati lukuisia sitä kuvaavia maalauksia. Ne ovat oudon samankaltaisia kuin mm. Steinerin ja af Klintin maalaukset.

Sanoisin tällaista taidetta henkistyneeksi. Steiner-vaikutteinen taide ei ole sen ainoa edustaja, vaan monet new-age ihmiset ja länsimaiset itämaisten uskontojen harrastajat tuottavat samankaltaista tavaraa. Minuun se ei tee mitään vaikutusta. Luulen, että minusta puuttuu jotain. Jotta tällainen taide puhuttelisi, pitää olla oikeassa uskossa. Koen sen myös vastakkaiseksi modernille taiteelle, koska modernismin ajatus oli mielestäni juuri puhdistaa taide sekä esittävyydestä että julistamisesta.

Kansakuntien kilpailuetu: totta vai tarua?

Siitä pitäen, kun kilpailustrategioita tutkinut Harward- professori Michael Porter lanseerasi vuonna 1990 käsitteen (ja maailmankuulun kirjan) ”Kansakuntien kilpailuetu”, talouspoliittiseen keskusteluun avautui uusi maisema. Vaikka Porterin tähti talousviisauden ykkösguruna onkin himmennyt, käsitys siitä, että kansakunnat olennaisesti kilpailevat keskenään talouden areenalla on jatkuvasti vahvistunut. Erityisen vahvasti tähän käsitteeseen vedotaan juuri nyt, kun kansallinen talouspolitiikkamme näyttää epäonnistuvan täydellisesti jo kuudetta vuotta. Ja tämä on hyvä käsite, sillä syntipukkina ei olekaan harjoitettu politiikka tai talouden toimijoiden epäviisaat ratkaisut, vaan paha ulkoinen voima, muiden maiden harjoittama kilpailu. 

Täytyy heti todeta, että olen toki lukenut Porterin kirjan. Se kuului osana siihen ”sivistyspakettiin”, jonka voimalla pinttynyttä tekniikan miestä alettiin perehdyttää taloustieteen ihmeelliseen maailmaan. Toisin sanoen se oli aikanaan viiden senttimetrin pätkä tohtoriopiskelijan varsin korkeaa tenttikirjapinoa (ks. kirjoitukseni  tästä elämänvaiheesta) - ja olihan siellä toinenkin Porterin viiden sentin pinonpätkä - se alkuperäinen ”Kilpailuetu”.

Lisätäänpä vielä täysin tarpeeton kommentti: Porterkin oli tekniikan miehiä. Hänen akateeminen peruskoulunsa oli bachelorin (kandidaatin) tutkinto mekaniikassa ja lentokoneenrakennuksessa.

Kansakuntien kilpailuetu - joko ääneen lausuttuna tai hiljaisena taustaoletuksena - on toki monessa mielessä ilmaiseva. Se liittyy selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana voimistuneeseen globalisaatioon. Yritysten toimintakenttänä on myös - ainakin jossain määrin - koko maailma. Ja Euroopan unioni haluaa puolestaan nähdä Euroopan alueen EU:n jäsenmaiden yhtenäisenä toimintakenttänä. EU voidaan pitkälle nähdä yrityksenä pärjätä globaalissa taloussodassa. Ja mikä tällä hetkellä yritetään häveliäästi sivuuttaa, EU on myös kauppasodassa USA:ta vastaan - koska siellä rapakon takana ne eivät pelaa "reilusti". Onhan siellä todellakin enemmän talouden säätelyä kun Euroopassa - taas aihe josta ei ole mukava puhua. EU:n into poistaa kansallisen tason säätelyä on oudossa ristiriidassa sen kanssa että säätely näyttääkin siis kannattavan. Puhumattakaan EU tason säätelyn kummallisuuksista. Kurkkudirektiivi kun ei ole ainoa.

Nykyisen kaltaista globalisaatioastetta Michael Porter ei 1980- luvulla pystynyt edes kuvittelemaan, eikä hän tällaista kehitystä ennustanut. Todellisuus yllätti tässäkin fiktion. Jälkiviisas lisäisi vielä kommentin: olisihan hänen pitänyt.