Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy

Muisti on kummallinen kapistus. Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin ”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”. Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
 
Usein kuulee harmiteltavan ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän eroon tästä vajavuudesta.

Ei, en usko, että se on hyvä ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen. Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo, joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat tällä periaatteella.

Aivot toimivat eri tavalla. Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.

Ja on toinenkin syy, miksi ajatus apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian perusteella sen luotettavuus on todella heikko.

Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”. Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.

Leo Tolstoi ihastui tähän novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein, voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan ”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.

Sen sijaan Tšehov on jopa nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.

Oli tavattoman virkistävää lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan Muuta...

Tämä kirjoitus on oikeastaan jatkoa aiempaan kirjoitukseen.

Pölynimuristiikkaa

Pölynimuri on eräs arkielämää helpottavista innovaatioista. Se ei ole yhtä merkittävä kuin automaattipesukone, mutta aivan yhtä yleinen. Tuotteena se on mielenkiintoinen juuri yleisyytensä ansiosta. Pölynimurin kehityskaari havainnollistaa niitä mekanismeja, jotka ohjaavat yleisemminkin innovaatioiden kehitystä. Pohditaan siis hetki pölynimijöiden kulttuurihistoriaa.

Pölynimuri on vanha keksintö. Koska lihasvoimalla käyvä imuri vaati käyttäjikseen kolme riuskaa ihmistä ja bensiinimoottorilla toimiva imuri oli ikävä sisätiloissa, modernin pölynimurin tarina alkaa sähköllä toimivasta imurista.

Sattumalta pölynimuri keksitään yhtä aikaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, eli noin vuonna 1910. Yhdysvalloissa pölynimurin mallina on eräänlainen moottoroitu varsiharja. Siinä moottori on asennettu harjaosan päälle ja pitkulainen pölypussi roikkuu harjan varresta. Imuria alkoi valmistaa Hoover-yhtiö, jonka nimi tuli lähes pölynimurin synonyymiksi.

Eurooppalainen imuri on aivan erilainen, funktionalisempi ja vapaammin ideoitu. Se ei perustu varsiharja-analogiaan, vaan sen ytimenä on pönttö, johon pöly menee, ja joka sisältää myös moottorin. Pöntöstä erkanee joustava letku, jonka päässä on imuputki ja suulake. Pönttöimurin patentoi tanskalainen Nilfisk, ja muutamaa vuotta myöhemmin ruotsalainen Lux. Nilfisk menestyi imuriensa myötä, samoin myös Luxista kehittynyt Electrolux.

Innovaatioiden teoriassa puhutaan vakiintuneesta tuotetyypistä (dominant design). Kun innovaatio alkaa kehittyä, aluksi esiintyy suuri teknologioiden ja muotojen vaihtelu. Mutta jossain vaiheessa löydetään sellainen tuotteen muoto, joka on joko teollisuuden kannalta helppo valmistaa, tai johon kuluttajat ovat erityisen mieltyneitä. Se voi siis olla joko teknologian tai kulttuurin määrittämä. Tai molempien. Kun vallitseva tuotetyyppi ilmestyy, useimmat valmistajat alkavat jäljitellä sitä. Niiden on pakko. Innovaatioiden kehityksestä ja luokittelusta on lisää tietoa kirjassani "Innovaattorin opas".

Seuraava pölynimurin tuotetyyppi oli 1920-luvulla keksitty lieriöimuri. Ensimmäinen oma pölynimurini oli tätä tyyppiä. Se oli itäsaksalainen Aka Electric. Sen runkona oli tukeva pahvilieriö. Etupäätyyn oli kiinnitetty letkuliitin ja lieriön sisään menevä pölypussi, takaosassa oli moottori ja sähköjohto. Imurini oli varsin tehoton, mutta sen hirmuinen ääni jäljitteli Stuka-syöksypommittajaa. (Eräs ilmailualalla toimiva tuttavani luonnehti samaan tapaan Draken- hävittäjää: akustinen pelote).

Lieriöimurin yleistymisen takana lienee helppo valmistettavuus. Lieriö on yksinkertainen tehdä, ja sen päätyyn integroitu moottori on kätevä sähkömekaaninen kokonaisuus. Kuluttajat hyväksyivät lieriöimurin. Vain muutama valmistaja vastusti trendiä. Nilfisk, jonka pönttöimuri oli korkean laatunsa ansiosta vahva tuote. Ja amerikkalainen Hoover, joka järkytti Euroopan markkinoita 1960-luvulla esittelemällä palloimurin. Tuotteen valttina oli hauska muotoilu.

Lieriöimurin (ja palloimurin)  elinkaari jäi lyhyeksi, sillä 1970-luvulla alkoi kehittyä uusi tuotetyyppi. Imuriin haluttiin käyttöä helpottavat pyörät. Lieriöimuri alkoi litistyä, litteään runkoon kun oli pyörät helpompi kiinnittää. Kun vielä esiteltiin itsekelautuva johto, oli syntynyt uusi tuotetyyppi, jota sanon kasetti-imuriksi. Se on enemmän tai vähemmän litteä, hieman kiilamainen ja lyhyehkö kapistus, jota ei avatakaan edestä, vaan päältä. 

Kasetti-imuri on nyt Euroopassa vallitseva tuotetyyppi. Jopa Nilfisk on antanut periksi, ja alkanut valmistaa kasetti-imureita. Käytännössä kaikki kuluttajille myytävät imurit ovat tätä samaa tyyppiä, vaikka niiden hinnat vaihtelevat 200 - 500 euron luoikassa. Hintaero perustuu osin tekniikkaan ja laatuun, mutta pääasiassa se on keinotekoisesti luotua tuotevariaatiota. Keinotekoisuuteen viittaa myös järjettömän laajaksi levinnyt pölypussivalikoima. 

Onko imuri nyt saavuttanut täydellisen muotonsa? Ehkä ei vielä. Kuluttajaa turhauttaa pölypussin ostamisen vaikeus ja sen monessa imurissa hankala vaihto-operaatio. 

Muutos tulee nyt fysiikan ja teknologian puolelta. Syklonierottimet on tunnettu teollisuudessa pari sataa vuotta. Niiden avulla voitaisiin päästä eroon hankalista pölypusseista. James Dyson joutui kuitenkin tekemään tuhansia prototyyppejä, ennen kuin tyydyttävästi toimiva pölypussiton imuri oli syntynyt. Tämä on epäilemättä uusi tuotetyyppi, mutta tuleeko siitä vallitseva? Se riippuu siitä, saako imuri riittävästi jäljittelijöitä. Vaikka toisin luullaan, innovaation edellytys on imitaatio. Liian tiukasti patentoitu ja suojattu tuote ampuu omaan jalkaansa. Yksi, ja erityisesti aloittava yritys on harvoin riittävän vahva työntääkseen markkinoille uuden, poikkeavan tuotetyypin. Myös kuluttaja haluaa nähdä useita valmistajia, ennen kuin uuteen tuotetyyppiin voi todella luottaa. 

Niinpä minäkin ostin pussittoman imurin, mutta edistääkseni innovaatiota ostin jäljittelevän tuotteen. Olen siitä vaikuttunut. Se ei tosin ole yhtä laadukas kuin aito ja upeasti muotoiltu Dyson, mutta sekin on peto imemään.

Entä mitä kuuluu Amerikkaan? On hämmentävää, että hankala varsi-imuri on edelleen suosittu Yhdysvalloissa ja jopa Britanniassa. Jopa Dyson on tehnyt sykloni- imuristaan myös varsimallin. Kasetti-imuri on toki tunkeutunut vahvasti myös sikäläisille markkinoille (vaikka en helposti löytänytkään markkinaosuuksia). 

Päinvastainen ei kuitenkaan ole totta. Varsi-imuri on jokseenkin tuntematon Manner- Euroopassa ja Pohjoismaissa. Mielestäni se osoittaa, että kasetti- imuri on teknisesti ja käyttöominaisuuksiltaan ylivoimainen, mutta siitä huolimatta amerikkalaiset ja brittiläiset kuluttajat pitävät kiinni perinteisestä mallistaan. Innovaatio on siis myös kulttuuria.

 

Murra asiat voivat myöa muuttua.  Koska tämä on vanha kirjoitus, se voi katsoa myös tulevaisuuteen!

Mitä aika on?

Ajan olemuksen pohtiminen on ollut filosofien ja kirjailijoiden harrastuksena. Ja miksi ei itse kukin ole sitä joskus pohtinut. Aika on kummallisella tavalla vaikea pohdittava – koska se on meitä liian lähellä. Kellojen käyttöönotto teki ajasta konkreettista ja mitattavaa. Huomattiin myös, että aika kuluu tasaisesti ja samalla tavalla kaikkialla, missä sitä voimme mitata. Ajan mittaaminen konkretisoi myös ajassa matkustamista – sitähän on toki harrastettu ajatuksen voimalla jo ennen mekaanisia kelloja. Aikakone tuntuu olevan kellon sukulaislaite. Jokin luonnossa vaikuttava ja aikaan liittyvä mekanismi saa kellon viisarit liikkumaan. Liikuttamalla itse viisareita voisimme ehkä saada sopivasti konstruoidun kellon vastavuoroisesti vaikuttamaan ajan mekanismiin.

Emme käsitä aikaa, koska koko olemassaolomme ja ajattelumme on täysin ajasta riippuvainen. Usein puhutaan prosesseista, tai puhutaan virtauksesta. Ajattelu, muistaminen, tulevaisuuden suunnittelu, matkustaminen, puhuminen, sosiaalinen kanssakäynti, oikeastaan mikä tahansa ihmisen toiminta on ajan jäsentämää. Jo sana ”toiminta” sisältää ajan oletuksen. Romaanin tai elokuvan on oltava aikaan sidottu. Vain ajassa etenevät tapahtumat tuottavat merkityksiä. Tapamme hahmottaa maailmaa perustuu kausaalisuuteen. Tapahtumilla on järjestys, ja aiempi tapahtuma saattaa vaikuttaa myöhempään – mutta ei koskaan päinvastoin. Luonto sellaisena kun se ilmenee ja biologinen elämä, myös tiedostamaton sellainen, voidaan kuvata kausaalisuhteina ja prosesseina, ja myös ”prosessin” käsitteeseen sisältyy ajan oletus. 

Tunnemme leikillisiä määritelmiä ajalle. ”Aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa”. ”Aika kuluu, mutta se on uudistuva luonnonvara. Luonto valmistaa uutta aikaa käytetyn tilalle”. Näennäisestä järkevyydestä huolimatta tällaiset määritelmät ovat järjettömiä. Ne osoittautuvat tavalla tai toisella kehäpäätelmiksi. Ne määrittelevät vain itsensä.

 

Tiede on myös koettanut ratkaista ajan arvoitusta. Aika astui konkreettisessa hahmossa tieteen areenalle Oresmen ja Galileon muotoilemassa kinematiikassa 1600-luvulla. Matemaattisesti ottaen siitä tuli vapaa muuttuja. Newton muutti maailman dynaamiseksi järjestelmäksi derivoimalla ajan suhteen, eli keksimällä differentiaalilaskennan. Einstein otti ajan tietoisesti yhdeksi maailman luonnetta kuvaavaksi muuttujaksi. Erityinen ja yleinen suhteellisuusteoria paketoivat maailman nätiksi paketiksi, jossa aika oli mukana. Samalla Einstein tuotti hauskaa pohdittavaa maallikoille ja tieteiskirjallisuudelle: aika kun ei enää kulunutkaan entiseen tapaan tasaisesti, vaan se osoittautuikin venyväksi. 

Mutta maailma ei ollut kokonaan selitetty. Osoittautui, että hyvin pienessä mittakaavassa aika ei myöskään virtaa tasaisesti. Se ei oikeastaan virtaa ollenkaan, vaan tapahtuu jotain ihan muuta. Moderni fysiikka on tuottanut syvällisimmät ajan luonnehdinnat, joita mm Stephen Hawking on oivallisesti popularisoinut. En edes lähde selittämään niitä, koska en ymmärrä niitä. Se edellyttäisi, että opiskelisin ensin muutamia vuosia sitä matematiikkaa, jonka sisällä nuo luonnehdinnat ovat syntyneet. Ja jossain sisimmässäni on aavistus, että nuo uuden fysiikan ajan määritelmät saattavat muistuttaa leikillisiä ajan määritelmiä: nekin olisivat kehämääritelmiä – tai tautologioita. (Joku filosofi taisi sanoa, että matematiikka on kokoelma tautologioita. Niissä ei ole merkityksiä, vaan merkitys on tulkinnoissa ja selityksissä, joita ihminen niistä tekee). Noh, nyt ollaankin jo syvissä vesissä.

Kerron omasta aikaharrastuksestani. Kauan sitten aloin työssäni suunnitella automaatiojärjestelmiä, tarkemmin sanoen reaaliaikajärjestelmiä. Reaaliaikajärjestelmä on systeemi, jonka toiminnan pitää täyttää ajallisia kriteerejä. Esimerkiksi moderni Airbus-lentokone on reaaliaikajärjestelmä. Se on täysin tietokoneen ohjaama. Tietokone tarkkailee jatkuvasti pilotin ohjaussauvan liikettä, lentokoneen lentotilaa ja siivekkeiden asentoja. Sen täytyy reagoida riittävän nopeasti pilotin ohjausliikkeisiin – ja lukemattomiin muihin asioihin. Muuten kone syöksyy maahan. (olisikohan pitänyt kertoa tätä, kun niin monella ihmisellä on lentopelkoja?). Vaarattomampi esimerkki reaaliaikajärjestelmästä on pankkiautomaatti. Kun käyttäjä näpyttelee pin-koodin, automaatin täytyy ennen pitkää antaa rahaa. Muuten asiakas suuttuu hirmuisesti ja alkaa etsiä puhelinnumeroa johon voi valittaa. 

Joten nuorena insinöörinä aloin pohtia, mitä aika on. Päädyin siihen, että aika on erilaisten tapahtumien jonoja. Reaaliaikajärjestelmän ulkopuolelta tulevat herätesignaalit ovat tapahtumia. Järjestelmän sisäisen kellon naksahdukset (yleensä tietokoneessa on sellainen) ovat aivan samanlaisia tapahtumia, ei mitään periaatteellista eroa. Tietokoneen tuottamat vasteet (ohjaussignaalit) ovat tapahtumia. Tietokoneen laskenta tuottaa sisäisiä tapahtumia (esimerkiksi säätöalgoritmin yhden laskentakierroksen valmistuminen). Ja ulkomaailmasta määräytyvät vaatimukset vasteajoille (niiden erääntymiset) ovat tapahtumia. Koko homman juju on järjestellä näitä tapahtumien jonoja ohjelmoimalla tietokone tekemään sitä automaattisesti.

Jollain karkealla tavalla aikafilosofiani alkoi muistuttaa kvanttifysiikan todellisuutta. Luulen, että se auttoi minua tekemään parempia ohjausjärjestelmiä. Se myös auttoi minua ymmärtämään aikaa hieman paremmin. Mutta en oikein usko lopullisiin selityksiin. Ehkäpä tässäkin piileskelee kehämääritelmä.

”Tiedän kyllä hyvin, mitä aika on. Kunhan kukaan ei kysy sitä minulta.”
Augustinus

Monta Annaa ja sydänkäpyseni – Tolstoin naisia?

Uusi Anna Karenina- elokuva on saanut hyviä ja kohtalaisia arvosteluja. En kuitenkaan aio mennä katsomaan. Syynä ei ole elokuva, ei siinä varmaan ole mitään vikaa. Olen nähnyt muutaman Tolstoin romaanien aiheen mukaan tehdyn ns. länsimaisen elokuvan. Ne aiheuttavat outoja tunteita, ne ovat aivan perusteellisesti väärin. Koska niiden esikuva – venäläisyys ja Tolstoin romaanit – ovat valovuosien päässä, tavoittamattomia. Venäläisten tekemät Tolstoi-filmatisoinnit eivät ehkä ole suorituksina Tolstoin tasolla, mutta ainakaan ne eivät kompastu lähtötelineisiin. Mutta hyvä, jos ei ole lukenut Anna Kareninaa, mikä ettei elokuva olisi hyvin nautittava. Annan tarina on ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Elämää suurempi juttu, niinkuin tunnettu elokuvan ystävä sanoisi.

Olen siis suuri Tolstoi-fani. Luin hänen kaikki kirjansa jo nuorena, Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan useitakin kertoja. En ole kaikesta samaa mieltä, ja minusta Tolstoi on huonoimmillaan moralisoidessaan ja filosofoidessaan. Ja Kreutzer-sonaatti- novellissa ilmaistu vihamielisyys musiikkia kohtaan on aivan käsittämätöntä. Mutta huonokin Tolstoi … (jne. arvaatte lopun).

Jos haluaa tutustua lähemmin Tolstoihin, kannattaa ottaa koko rat pack, kolmen kopla: Tolstoi, Tšehov ja Gorki. Kirjailijat nimittäin tunsivat toisensa, ja Gorki on raportoinut kahdesta ystävästään suurella sydämellä. Tai oikeastaan Gorki tunsi itsensä hieman oudoksi tässä seurassa, olihan hän nuorempikin. Tšehov ja Tolstoi todella pitivät toisistaan ja kunnioittivat toisiaan syvästi. Tšehov oli vaatimaton ja hienotunteinen, mutta Tolstoin suorasukaisuus oudoksutti ujoa ja hieman estynyttä Gorkia. Kerran Tolstoi kysyi Tšehovilta: ”Irstailitteko kovasti nuorena?” Tšehov, jolla tosiaan oli nuoruudessaan ollut paljon naissuhteita, hymähteli ja nyökkäili, mihin Tolstoi vastasi: ”Minä se vasta olin väsymätön häntäheikki”. Puhuessaan usein ja mielellään naisista Tolstoi saattoi päästellä suustaan sellaisia kansankielisiä rivouksia, että Gorki oli kauhuissaan. Mutta Tolstoi halusi vain olla puheissaan mahdollisimman selkeä ja totuudenmukainen.

Tolstoi oli Gorkin silmissä kaikki kokenut ja kaiken tietävä ja ymmärtävä. Hän koki Tolstoin leikittelevän hänen sielullaan kuin olisi kiusannut kissanpoikasta. Tolstoista hän kirjoitti: ”Hän ei ole ollenkaan niinkuin kuvissa, vahva tai roteva. Vaan pieni ukon käppänä, joka on kuitenkin kuin vanha venäläinen jumala puisella istuimella, ei mahtipontinen niinkuin juutalaisten jumala, vaan ovela. Ja hänen puhetyylinsä oli tavattoman kiehtova ja vaikuttava”. 

Tšehoville Tolstoi sanoi Gorkista: ”Gorki ei ole hyvä ihminen. Naisetkaan eivät hänestä pidä, nehän haistavat hyvän ihmisen niinkuin koirat. Ja hänellä on nenä kuin ankan nokka. Gorki on aina vihainen. Niinkuin seminaarilainen joka on väkisin vihitty papiksi ja tullut vihaiseksi kaikille. Hän on kuin vieraassa maassa, urkkii kaikkia ja kantelee sitten ties mille jumalalle.” Eipä ihme että Gorkilla oli hänen kanssaan hankala olo.

Gorkin mukaan Tšehov ajatteli Tostoista: " ... kun näkee hänen silmänsä ...  liian älykkäät uskovaisen silmiksi. Olen varma että hän on ateisti. Jumalasta hän sanoo: köyhät kaihoavat hänen peräänsä, koska heillä ei ole mitään muuta. Ja rikkaat, koska heillä jo on kaikki muu”.

Tšehov oli kirjoittanut satiirisen novellin ”Sydänkäpyseni”. Siinä kuvattiin muistaakseni aika ilkeästi tyhmää naista. Mutta Tolstoi ei nähnyt novellissa mitään viistoa, vaan hän ihastui siihen ikihyväksi, luki sitä kyyneleet silmissä ja sanoi että Tšehov oli löytänyt venäläisen naisen suuren sielun. Tšehov oli aika hämmentynyt.

Tšehov kirjoitti myös novellin "Anna kaulassa". Sinä virkamiehen esimiehen sutkaus kolmesta Annasta muuttuu todeksi varsin odottamattomasti ja ikävästi. Novellin ihmis-Anna osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Anna Karenina, eikä hän todellakaan ole "sydänkäpy".

Kaikki yllä oleva on kirjoitettu, jotta tulisi selväksi, miksi minun on ollut hieman vaikeaa ymmärtää esimerkiksi sitä keskustelua, jota radiossa käytiin elokuvan ja kirjan Anna Kareninasta. Ja miten tästä kirjasta yleensä puhutaan. Olenko lukenut ollenkaan samaa kirjaa? Puhuttiin suuresta ja romanttisesta rakkaudesta ja siitä kuinka rohkeasti päähenkilöt heittäytyvät intohimonsa syövereihin, uhraten rakkauden hyväksi ensin onnensa, ja Anna lopulta henkensä. Ai kuinka se oli ihanan ihanaa. Ja tietysti tottakin mutta miksi se kuullostaa kuin olisi kirjan takakansitekstiä koko romaani?

Miten minä sitten koen tuon kirjan? Ensinnä sanon varmuuden vuoksi, että se on suuri, viisas, vaikuttava ja mahtava romaani. Ja sitten: siinä kaikkitietävä, jumalan kaltainen Tolstoi leikittelee henkilöidensä sieluilla – ja lukijan myös – kuin kissanpennuilla. Kuinka hänen ylivoimainen älynsä preparoi ja leikkelee romaanihenkilöt kappaleiksi ja panee ne mikroskooppiin. Niin, Annahan hajotetaan lopussa myös aivan fyysisesti. Annaa on sanottu täydelliseksi naiseksi, mutta ei hänen päässään näy paljon mitään liikkuvan. Vronski taas on koppava hölmö, ja Karenin turhan tutun oloinen pömpöösi tomppeli. Kareninin virkatoimien kuvaus on viiltävää. Ja Kitty ja Lev hiukan yksinkertaisia niinkuin Tolstoin ihannoimat talonpojat.

Ja kaikki tämä elämän koko kamaluus kiedotaan paksuun ja tunnevoimaiseen venäläisen kerronnan suloiseen poljentoon. Se armahtaa, niinkuin söisi hyvää borssikeittoa ja smetanaa.

Edellä aika vapaasti siteeratut henkilökuvat Tšehovista ja Tolstoista löytyvät kirjasta: Maxim Gorki: Henkilökuvia. Edistys, Moskova 1973.

Täytyypä lukea uudelleen Tšehovin ”Sydänkäpyseni”. Ehkä sitten ymmärrän paremmin naisia ja Annaa – ja Tolstoita. Saatan palata asiaan.

Kulttuuriradikaalin tunnustuksia

Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg herätti suuria intohimoja lehtiartikkelillaan, jossa hän kuvasi sankarillisia mutta turhia yrityksiään ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia. Malmbergin lähtökohta oli suvaitseva ja kulttuurille avoin. Hän ei ilmeisesti halunnut uskoa sen paremmin kulttuurin elitistisyyteen kuin sen ylettömään vaikeatajuisuuteen. Mutta kun ei. Urheat ponnistukset valuivat hiekkaan ja korkeakulttuurin portit pysyivät lukittuina. 

Voisin valottaa tapaus Malmbergia hieman toiselta suunnalta. Ongelma on ehkä mutkikkaampi kuin ajatellaan. Joten kerron omasta suhteestani korkeakulttuuriin, minulla on siitä tietoisia muistikuvia yli puolen vuosisadan ajalta. Itse olen ollut kulttuurin suhteen paljon Malmbergia ahdasmielisempi. Aloitetaanpa ihan alusta. 

Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä. Vanhemmillani ei ollut mitään suhdetta korkeakulttuuriin, mutta ei myöskään sen torjuntaa. Vanhimmat muistikuvani liittyivät radioon, jota kotonani kuunneltiin paljon. Siihen aikaan ei radiosta tullut muuta kuin niin sanottua vakavaa musiikkia. Kansakouluikäisenä muistan hyräilleeni usein radiosta kuulemiani teemoja, ja isäni joskus vitsaili minulle siitä. Sain radiosta pitkäkestoisia korvamatoja, jotka myöhemmin tunnistin George Gershwinin musiikiksi. Samaan aikaan rupesin inhoamaan niin sanottuja kansanlauluja, joissa koleaääninen mies itkuisella äänellä ja pianonpimputuksen säestyksellä jollottaa ”..riiustelen minä tämän kylän tyttöjä..”. Tämä inho on säilynyt.

Sitten tulin murrosikään ja minusta tuli kulttuuriradikaali. En tietenkään kapinoinut vanhempiani vastaan, koska he olivat kansaa, vaan opettajia ja ”kulttuuripiirejä” vastaan. Joten vaikka oopperaan ja konsertteihin sai koululaislippuja, torjuin ne ylpeänä. Ihan kaikkea kulttuuria radikaalit eivät kuitenkaan torjuneet. Meille kelpasivat jazz, elektroninen musiikki ja erilaiset poikkitaiteelliset tapahtumat. Ja tietysti rock, jossa oli 1960-luvulla kapinan aromia. Ja jopa pelimannimusiikki, joka siihen aikaan antoi korvatillikan niin sanotulle hyvälle maulle. 

Pehmenin klassiselle musiikille vähitellen, luullakseni vaimoni vaikutuksesta. Mutta aikaa se vei varmaan ainakin vuosikymmenen. Aloin käydä konserteissa, ja aina silloin tällöin tuli elämys, joka jäi mieleen. Ensimmäinen suuri elämys oli Ravelin G-duuripianokonsertto. Olin sen jälkeen päiväkausia hiukan sekaisin. Ahkerasti konsertissa käymällä tottuu keskittymään kuuntelemiseen ja samalla oppii musiikkiin liittyvää taustatietoa. Oppii säveltäjänimiä, konserttietikettiä, oppii italiankielisiä termejä niinkuin ”scherzo”, ja että sinfoniassa on usein neljä osaa, ja lopulta oivaltaa jopa, mikä on se pahuksen continuo- niminen soitin jolla niin usein soitetaan mutta jota ei koskaan näe. Sitkeästi hankittu kokemus helpottaa musiikista puhumista ja tekee jopa sellaisenkin konsertin hitusen kiinnostavammaksi, josta ei pidä.

Mutta mitä on musiikin ymmärtäminen ja oppiiko sitä? Minusta musiikissa on kysymys jossain määrin asenteesta ja tottumuksesta, mutta se ei selitä kokonaan tapaus Malmbergia. Jotkut asiat vain toimii ja jotkut ei. Musiikin ymmärtäminen on sitä että haluaa kuunnella ja pitää kuulemastaan, ei sen kummempaa. Mutta väkisin ei voi pitää. Avoin kysymys on: voiko sanoa ymmärtävänsä sellaista musiikkia, josta ei pidä. En osaa vastata.

Pitkään jatkuvaan musiikin kuunteluun liittyy mieltymysten muuttuminen. On helpointa alkaa pitää vaikka Mozartista tai Beethovenista, mutta vähitellen ne alkavat tympiä. Ainakin minua ja ainakin rutiinilla vedettyinä. Sen sijaan aloin pitää yhä enemmän atonaalisesta musiikista, kun ensin olin hoksannut, mitä se tarkoittaa. Mutta onko kaikki musiikki todella otettava vakavasti? On musiikkia, johon liittyy niin tiheä kulttuurinen häly, ettei sen pelkästä kuuntelemisesta voi oikein edes puhua. Ei kai kukaan voi nauttia John Cagen ”musiikista” kuunteluelämyksenä. Esimerkiksi koko pitkä kappale pelkkää taukoa, musiikki syntyy kun yleisö  rykii ja vääntelehtii paikoillaan. Enkä oikein tiedä, onko ns. sarjallinen musiikki ylipäätään edes oikeasti tarkoitettu kuunneltavaksi.

Oman kokemukseni mukaan tottumus siis vaikuttaa kuuntelunautintoon. Mutta on myös niin, että ihminen muuttuu vuosien kuluessa, ja eri aikoina pitää erilaisista asioista. Eivätkä kaikki ihmiset koskaan pidä samoista asioista. Tämä on helpompi havaita kirjallisuudesta. Olen lukenut uudelleen romaaneja, joihin ihastuin nuorena. Aika usein lukukokemus on ollut piinallinen. Noin vuonna 1970 luin Wittgensteinin Tractatuksen, joka oli käsittämätön ja luotaantyöntävä. 20 vuotta myöhemmin se oli helppo lukea ja mielenkiintoinen (Onko filosofia ylipäätään sitten kirjallisuutta? Tässä tapauksessa minusta se on enemmän sitä). Saarikosken kääntämää Joycen Odysseusta yritin tuoreeltaan turhaan lukea. Kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli helppo nakki. Luin sen välipalaksi painiessani Alastalon salin kanssa – ja sekin lopulta upposi. Toisaalta, lukiolaisena ihastuin Kafkaan ja rakkaus on pysynyt.

Ja sitten pääasiaan eli Saariahoon. En ole kuullut Simonen kärsimystä. Olen kyllä kuullut Saariahon lyhyempiä elektronisia teoksia, olenpa ollut konsertissakin missä itse maestro istui nappuloita vääntelemässä. Ja olen nähnyt oopperan Kaukainen rakkaus. Saariahon musiikista ei kuitenkaan ole jäänyt muistiini paljoakaan. En kärsinyt ylettömästi, mutta välillä pitkästyin hieman. Eli ei se musiikki minulla kauhean hyvin toiminut.

Kaukaisesta rakkaudesta jäi mieleeni lavastus, ja siitä syntyi muunnelma Tšehovin* ja Groucho Marxin** murjaisusta. ”Jos oopperan lavastukseen kuuluu vesiallas, homma ei ole ohi, ennen kuin solisti on rypenyt siinä”. Sääliksi kävi naisparkaa.

*) "Jos näytelmässä on kivääri, sillä on ammuttava, ennen kuin näytelmä loppuu".
**) "It´s not over until the fat lady sings".

Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen

Tässäpä nyt seuraa kirjoitus, joka ei ole lainkaan ajankohtainen – tai sitten se on aina ajankohtainen. Aihe tuli mieleeni, kun näin, että televisiossa esitetään ties monettako kertaa uusittu elokuva Aleksis Kiven Nummisuutareista. 

Aleksis Kivi on arvostetuin kirjailijamme. Ja samalla myös vähiten arvostettu. Myönnämme kernaasti, että Kivi oli ikäänkuin Suomen Cervantes. Samalla hän oli poliittinen hahmo, suomalaisuutta ajavien keulakuvakseen nostama. Hän todella osoitti, että suomen kieli on kulttuurisesti tasa-arvoinen. Kummallista ja vähän tunnettua on, että juuri Kiven aikana Suomen ruotsalaistaminen – siis ruotsinkielistäminen - oli saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Kiven ajan suomalaisuusliikkeestä alkoi käänne, jota keisari Aleksanteri II onneksemme vauhditti vuoden 1863 kieliasetuksella. Asetus teki suomen kielestä vihdoinkin tasa-arvoisen kielen ruotsin rinnalle.

Mutta kuinka moni todella on lukenut Kiven pääteosta Seitsemää veljestä nautinnokseen? Uskon että ongelmana on kouluissa tehdyn pakkosyötön ohella kirjassa käytetty vuorosanarakenne. Se rikkoo romaanimuodolle tyypillisen huolellisesti rakennettujen lauseiden jatkumon. Se on vahinko, sillä Kiven lause on todella kaunis. Nykyinen romaanimuoto on tietysti kulttuurinen tottumus, ja valitettavasti Kiven dialogityyli ei tullut tavaksi. Tunnustan kuitenkin itse nauttineeni suuresti Seitsemän veljeksen lukemattomista ihanuuksista. Mutta nyt en kirjoita niistä.

Muuten, kulttuurin pakkosyöttö ei ole vain suomalainen erikoisuus. Italialainen tuttava kertoi, että heidän kouluissaan pakkoluetaan Danten Jumalaista näytelmää. Otan osaa, se on rankka paketti. Olen nimittäin lukenut teoksen itse, vajaa 15 000 yksitoistatavuista säettä kahtena rinnakkaisena käännöksenä tekee säväyksen.

Mutta takaisin Nummisuutareihin. Se on pinnallisesti katsoen vihattava teos, ja erityisesti elokuvaversiona. Meidäthän pannaan nauramaan hassuihin vaatteisiin puetulle idiootille, joka kokee ankaran nöyryytyksen toisensa perään. Kuinka ihanan primitiivisen suomalaista! Vieroksuin koko juttua, kunnes (vuosia sitten) näin kunnollisen näytelmäversion Kajaanin kaupunginteatterissa. Se avasi silmäni Kiven tekstille!

Nummisuutarit on hurja teksti! Se koostuu pitkistä kohtauksista (valmistelut kotona, skandaali häätalossa, kohtaus metsässä, kohtaus majatalossa ja kotiinpaluu), jotka on rakennettu kellontarkasti, ne ovat kuin insinöörin luomuksia. Jokainen kohtaus alkaa seesteisesti. Sitten lämpöä vähitellen lisätään vaihe vaiheelta, kunnes kohtaus päättyy valtavaan huipennukseen. Huipennus ajoitetaan taitavasti, se tapahtuu ennen kohtauksen päätöstä. Huipennusta seuraa sitten pieni tasoittava lopetus.

Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.

Katsoja ei ehkä aivan usko näytelmän sovittelevaan loppuratkaisuun, mikä sekin lienee Kiven tarkoitus. Katuvat pahikset eivät varmaankaan muutu pysyvästi hyviksi. Ja ehkä kiiltokuvamaiset sivuhenkilöt oikeasti alkavatkin muuttua vähemmän hyviksi. Mutta luulenpa, että Eskosta tulee taitava ja ammatistaan ylpeä suutari, ja varmaan hän saa lopulta jopa hyvän vaimon.

Ikiliikkuja ja demoni pannuhuoneessa

Lukemattomissa populaaritieteellisissä artikkeleissa viitataan termodynamiikan toiseen pääsääntöön. Yleensä se esitetään siten, että lämpöä tai energiaa ei voi siirtyä matalasta lämpötilasta korkeampaan. Jos voisi, tuloksena olisi niin sanottu toisen lajin ikiliikkuja. Ja sehän ei sovi. Kosminen poliisi kun on kieltänyt kaikenlaiset ikiliikkujat. Yleensä myös korostetaan toisen pääsäännön mahtavuutta. Sen sanotaan olevan yksi niistä fysiikan laeista, jotka jokainen universumin teknistynyt sivilisaatio tuntee.

No, tämä kaikki on aivan totta. Mutta jokin tässä minua kiusaa. Nimittäin se, että termodynamiikan toinen pääsääntö esitetään usein kovin epätyydyttävästi ja sekavasti. Ehkä se on kirjoittajalle itsestään selvä, mutta lukija voi jäädä hämmennyksen tilaan. Nimittäin, istun nyt olohuoneessani. Ottamalla kymmenkunta askelta pääsen entiseen pannuhuoneeseen, joissa hyrrää maalämpöpumppu. Muutamalla napin painalluksella näen pumpun ohjauspaneelilta, että juuri nyt maan alta virtaa pumppuun noin 0,1 asteen lämpötilassa olevaa kylmänestettä, ja että pumpusta virtaa pattereihin +44 - asteista vettä. Toki pumppu kuluttaa sähköä, mutta vain murto-osan pattereihin menevän veden energiamäärästä. Enhän sitä muuten olisi ostanut. Minulla on siis toisen asteen ikiliikkuja pannuhuoneessa. Odotan vain, koska kosminen poliisi koputtaa ovelleni.

Termodynamiikan toista pääsääntöä ei tietääkseni ole pantu viralta. Minulla ei ole pannuhuoneessani myöskään Maxwellin demonia, joka voisi kätevästi ratkaista taloni lämmityksen ongelman. Maxwellin demoni on kuvitteellinen kaveri, joka säätää kylmä- ja kuumavesipiirin välistä venttiiliä. Kun venttiiliä lähestyy kylmältä puolelta keskimääräistä kuumempi – eli nopeampi vesimolekyyli, demoni avaa hetkeksi venttiilin ja päästää molekyylin patteriveteen. Kylmät molekyylit se torjuu tai laskee päinvastaiseen suuntaan. Totean nyt vain lyhyesti, että en käytä demonia, ja sitä paitsi kvanttifysiikka jopa kieltää Maxwellin demonin käytön. Koska se on hiukan hankalampi juttu, en sano siitä sen enempää.

Joten ehkä pitää katsoa tarkemmin toisen pääsäännön määritelmää. Oikeasti se pätee vain suljetussa järjestelmässä. Tämä tärkeä lisäys puuttuu liian usein populaaritieteellisistä artikkeleista. Suljetussa järjestelmässä lämpö todella siirtyy vain korkeammasta lämpötilasta matalampaan, ja lopulta kaikki lämpötilaerot tasoittavat. Mutta taloni ei olekaan suljettu järjestelmä, koska se on putkien kautta yhteydessä syvälle kallioperään. Aivan oikein, pumppu näyttää että maaperään palaava neste on 2,5 astetta pakkasen puolella. Luon talooni lämpöä jäähdyttämällä maaperää. En pode tästä suurtakaan syyllisyyttä. Taloni lämmöntarpeen kannalta geoterminen energiavarasto on ehtymätön.

Toinen suosittu tiedelehtien väite on, että laiva ei voi käyttää hyväkseen valtameren lämpövarastoja. Mutta kyllä se voisi, jos insinöörit niin säätäisivät. Trooppisella merellä laiva imisi sisäänsä 20- asteista merivettä, ja jättäisi jälkeensä kylmän veden vanan. Pienen dieselkoneen tai tuulisähkögeneraattorin käyttämä lämpöpumppu kuumentaisi pääkoneina toimivien kuumakaasumoottoreiden työkaasun. Laivakin on avoin järjestelmä, eikä sen tarvitse piitata toisesta pääsäännöstä. Miksi näin ei tehdä? En ole tehnyt laskelmia, mutta se ei ehkä vielä kannata. Polttoaine on halpaa, ja purjehtiminen on aina varteenotettava vaihtoehto.

Toisen pääsäännön hankalimmat populaaritulkinnat liittyvät informaatioteoriaan. Lämpötilaero voidaan tulkita järjestykseksi, ja sen puutetta sanotaan epäjärjestykseksi eli entropiaksi. Toinen pääsääntö voidaan lausua myös: suljetussa järjestelmässä entropia kasvaa. Informaatio on tahallaan luotua järjestystä, joten ihmisen toiminnan pitäisi vähentää kokonaisinformaation määrää. Mutta intuitio sanoo, että ihminen nimenomaan tuottaa informaatiota, eli ihmisten infosfääri rikkoo toista pääsääntöä. Myös elämä maapallolla on materian järjestyksen kasvua, eli pääsäännön vastaista. Taas kerran selitys on sama: Maa ei ole suljettu systeemi.

Talouselämän kannalta maapallo on suljettu. Teollistuneet maat ovat tosin hakeneet kasvunsa kehittymättömien maiden resursseista, ne ovat olleet Maan sisällä avoimia systeemejä. Mutta globalisaatio muuttaa koko maailmantalouden suljetuksi systeemiksi, jolloin maiden välisten erojen on pakko alkaa pienentyä.

Fysiikan soveltaminen niin monitulkintaisiin asioihin kuin informaatio tai talous on tietysti hyvin altista tulkintaeroille. Tulkinnan kannalta systeeminäkökulma on tärkeä, systeemirajan asettaminen erottaa toisistaan suljetun ja avoimen systeemin, eikä se ole aina itsestään selvää. Uskon, että systeemiteoria on tulevaisuuden mahtitiede.

Maanpäällistä älyä etsimässä

Lueskelin juuri Paul Davies'in kirjan ”Kolkko hiljaisuus” (Ursa 2012). Kirja käsittelee SETI- projektia – hanketta, joka etsii maapallon ulkopuolista älykästä kulttuuria (SETI = serarch for extraterrestrial intelligence). Oudosta nimestään huolimatta kirja suhtautuu SETIin vakavasti. Davies on pätevä ja monipuolinen fyysikko ja rohkea ajattelija. Viime vuodet hän on ollut post detection- komitean vetäjä. Komitea kehittelee strategiaa ja menettelytapoja sen varalle, että ulkoavaruuden äly todella sattuisi löytymään. Asia, joka tarkemmin ajatellen ei ole lainkaan yksinkertainen. Daviesin kirja on todellinen ja jopa ällistyttävä runsaudensarvi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, syistä, jotka kohta selitän.

Useimmille maallikoille, ja jopa useimmille tiedemiehille SETI on kummajainen. Jotain outoa scifityyppistä puuhastelua tai suoranaista hörhöilyä, johon väistämättä liitetään myös UFOt ja ET:t. Käsitys on väärä. SETI on vakava hanke, ja jotta siihen voidaan suhtautua vakavasti ja ammattimaisesti, meidän on esitettävä tärkeitä kysymyksiä elämästä ja älystä maan päällä. Tiedämmekö niistä edes tarpeeksi? Osoittautuu, että emme tiedä. SETI toimii kuin peili, josta katsomme itseämme muukalaisten näkökulmasta. Emme voi vakavissamme etsiä elämää ja älyä avaruudesta, ellemme todella tiedä, mitä ne ovat, mitä ne voisivat olla, miten ne syntyvät, ja miten ne voisivat syntyä.

Systemaattinen SETI- tutkimus käynnistyi Frank Draken aloitteesta 1960- luvun alussa, ja herätti heti paljon huomiota. Vähitellen innostus kuitenkin laantui. Ulkoisen älyn tuottamia radiosignaaleja ei ole löydetty, ja lisäksi oman aurinkokuntamme kiinnostavimmat kohteet Mars ja Venus ovat tuottaneet pettymyksen, ainakaan tuttuja elämänmuotoja ei niillä ole. On kuitenkin syitä, joiden takia kiinnostus SETIä kohtaan on kasvamassa. Ehkä Mars ei olekaan niin tyhjä kun on kuviteltu. Jupiterin ja Saturnuksen kuista löytyy rikkaita ja hyvin dynaamisia ympäristöjä, jotka saattaisivat tukea aivan erilaisia elämänmuotoja. Eniten on harpannut lähitähtien planeettojen tutkimus. Nerokkaat mittausmenetelmät ovat paljastaneet jo liki tuhat eksoplaneettaa, ja ensimmäiset Maan kaltaiset kiviplaneetat on jo löydetty ns. elämänvyöhykkeeltä (alueelta, jolla planeetoilla voi olla nestemäistä vettä). Jo omassa galaksissamme Maan kaltaisia planeettoja näyttäisi olevan valtavasti, ehkä miljoonia. Astrobiologia eli eksobiologia, eli maanulkoisen elämän tutkimus, ei enää ole hörhöilyä, vaan vakavasti otettava tieteenala.

Mutta jopa tiedoissamme omasta elämänmuodostamme on paljon aukkoja, tärkeitä asioita, joiden tietäminen auttaisi suuntaamaan SETIn ponnistukset tarkemmin. Daviesin kirja käy läpi näitä aukkoja. Niitä ovat mm: elämän synty, evoluutio, älyn alkuperä ja merkitys, tekoäly, ja galaktisen ”maantieteen” rajoitukset ja mahdollisuudet elämän synnylle, leviämiselle, ja sen kaukohavainnoinnille. Eräs esimerkki: elämä on ehkä syntynyt maapallolle useita kertoja, ja todisteet aiemmista synnyistä saattavat olla keskuudessamme. Tunnemme vain mitättömän osan mikroskooppisista elämänmuodoista, lisäksi käyttämämme geneettisen aineen tunnistusmenetelmät eivät ehkä pure jollain toisella tavalla rakentuneisiin organismeihin.

Kirjaa lukiessani koin jonkinlaisen dejavu- ilmiön. Olen itsekin kirjoittanut tässä blogissa eräistä kirjassa käsitellyistä kysymyksistä: evoluution suunnasta, pienistä vihreistä miehistä, aivojen koon ja älykkyyden suhteesta, ja älykkyyden roolista. Mutta samalla hoksasin asian, johon Davies ja ehkä koko SETI- yhteisö ei ole mielestäni kiinnittänyt riittävää huomiota. Yleinen käsitys älystä on yksilökeskeinen. Edelleen oletetaan lähes automaattisesti, että äly tarjoaa evoluutiossa menestymisedun. Siitä vedetään johtopäätös, että evoluutio tuottaisi tendenssin kasvattaa älyä – ja tuottaa lopulta riittävän kauan jatkuessaan superälykkäitä, jopa ihmisen päihittäviä rotuja.

En usko, että asia on näin. Ensinnäkin, aivojen koko ei välttämättä osoita älyä, vaan aivojen koolla on tehokkuusoptimi. Ihmisen aivot saattavat olla lähellä tätä optimia. Sitä suuremmat aivot voivat olla sekä hitaammat että tyhmemmät. Pienet aivot taas saattavat olla nopeammat, ja siksi joissakin asioissa tehokkaammat. Todistelu löytyy täältä. Toiseksi, lajien menestys ei selvästikään korreloi älyn kanssa, joten äly ei yleisesti ottaen tarjoa eloonjäämisetua. Ei niin kauan, kun älykkyys on yksilön ominaisuus.

Ihminen on erityinen tapaus. Ihmisen evoluutioon liittyy paradoksi. Biologisesti valmis Homo Sapiens syntyi noin pari sataa tuhatta vuotta sitten. Ja noin parinsadan tuhannen vuoden ajan se oli vain apina apinoiden joukossa, ei mitään sen kummallisempaa. Sitten tapahtui jotain outoa. Syntyi kieli, symbolinen viestintä, kulttuuri, ja lopulta teknologia. Kulttuurin kautta jokainen ihminen sai käyttöönsä sekä kumuloituvan historiallisen kokemuksen että lajitovereiden taidot ja kokemukset. Yksilö ylitti näin moninkertaisesti kehonsa ja muistinsa rajat. (Uusimman tiedon mukaan ihmisiä syntyi useampiakin kulttuuriin kykeneviä lähisukuisia lajeja, kuten neandertalinihminen ja denisovanihminen; on kiinnostavaa, että eräillä näistä nyt kadonneista ihmislajeista oli selvästi nykyihmistä suuremmat aivot).

Mutta on myös kulttuureja, jotka eivät rakennu symboliselle kommunikaatiolle: tieteiskirjallisuudesta tutut kyborg-kulttuurit, joita maassa edustavat yhteiskuntahyönteiset, kuten mehiläiset, termiitit ja muurahaiset. Huolimatta yksilöiden sangen vaatimattomasta älyn tasosta niistä muodostuneet yhteiskunnat toimivat hämmästyttävän tehokkaasti ja älykkäästi. Näiden kulttuurien ”rakenteellinen ohjelmointi” kehittyy hitaasti satojentuhansien ja miljoonien sukupolvien kuluessa geneettisen ja epigeneettisen kommunikaation kautta. Avaruuden vieraat kulttuurit voisivat olla myös jotain tämän tapaista. Voidaan kuvitella myös nopeampi ohjelmointiperiaate, jotain symbolisen ja geneettisen kommunikaation välimaastosta. Entä voivatko tulevaisuuden tekoälyt muodostaa myös kulttuureja? Taas kerran erinomaisen vaikeita kysymyksiä.

Tietoisuuden arvoitusta Davies ei juuri avannut. Puhumattakaan siitä, voidaanko jotain kulttuurityyppiä pitää myös tietoisena. Antonio Damasion ajatukset ovat tässä hyvin valaisevia.

Joten jos etsimme avaruudesta jotain erityistä, sitä on elämän lisäksi kulttuurit ja teknologiat. Ne voivat olla aivan erilaisia kuin kuvittelemme. Joka tapauksessa kulttuuriin tarvitaan tietyn tasoinen perusäly ja erityiset olosuhteet. Ja teknologia taas edellyttää tietynlaista kulttuuria ja olosuhteita. Itse olen sitä mieltä, että teknologia on vain eräs kulttuurin muoto.

Emme oikeastaan tiedä, millä älyn tasolla kulttuuri lähtee liikkeelle. Emmekä tiedä, tuottavatko kaikki kulttuurit teknologiaa. Emme myöskään tiedä, syntyykö teknologian jälkeen joku aivan uudenlainen yhteisöllinen ylärakenne – emmekä sitä, syntyykö tällainen mahdollinen rakenne ilman teknologista vaihetta.

Daviesin inhoamassa ”Apinoiden planeetta”- elokuvassa ydinsota tuhoaa koko ihmiskunnan. Mutta sitten jäljelle jääneiden apinoiden vähäisempi älyn taso liipaisee käyntiin kulttuurin. Syntyy apinoiden planeetta, joka kieltämättä muistuttaa aika lailla ihmisten planeettaa. Vaikka elokuvan rasistinen perusvire yrittääkin asettaa planeetalle saapuvat ihmisastronautit apinoiden yläpuolelle. Minusta tämä kieltämättä hölmö elokuva antaa ajattelemisen aihetta.

Polttavan kauniit miehet

Silmiini sattui mainos Ateneumin uudesta näyttelystä ”52 sielua”. Näyttely esittelee symbolistisen koulukunnan maalauksia. Selasin esitteen kuvia, ja mieleeni tuli ihmetys. Tiedän, että symbolismilla tarkoitetaan aivan tiettyä 1900-luvun alun maalaussuuntaa. Sana symboli viittaa varsin abstraktiin asiaan, siirrettyyn merkitykseen. Mutta symbolistien taulut olivat aivan erityisiä. Ensinnäkin, ne eivät ole abstrakteja, vaan selvästi esittävää taidetta. Toiseksi, taulut eivät ole myöskään realistisia. Ne ovat usein voimakkaan värisiä. Niissä on vahva tunnelataus, ne vetoavat johonkin, jota ei voi sanoin kuvata. Symbolismi saikin paljon vaikutteita psykoanalyysista, joka oli tuon ajan muoti-ilmiöitä. Ja toinen ilmiö oli eksotiikan ihailu. Sekin oli eräänlaista hakua arjen tuolta puolen.

Jokin asia kuitenkin kiusaa. Eikö taide ylipäätään ole symbolista? Oliko tuo nimitys vain otettu käyttöön ikäänkuin oikeuttamaan vanhakantainen ei-abstrakti taide? Taiteilijat, jotka eivät halunneet maalata abstraktisti, tarvitsivat nimen taidesuunnalleen? Toisaalta, eivätkö kaikki taidesuuntien nimet ole jossain määrin mielivaltaisia. Koko taidesuunnan käsite on epämääräinen. Tarvitsemme nimiä ja laatikoita jotta osaisimme ottaa haltuun niinkin laajan ja rikkaan toiminnan alueen kuin taiteen.

Yllä esitetty jeremiaadi on kuitenkin tässä vain aasinsilta, pons asinorum. Symbolismi nimittäin toi mieleeni tunnetun suomalaisen taiteilijan, Magnus Enckellin, joka tuli tutuksi jo koulussa ja Ateneumin näyttelyistä. Taidehistorian oppitunneilla ja oppikirjoissa hänet mainitaan symbolistina. Ja on jotain muutakin. Nuoren ihmisen herkkä mieli ei voinut olla huomaamatta samalla tiettyä vaivaantuneisuutta. Enckell haluttiin ohittaa nopeasti. Hänen mittavaan elämäntyötään kuvattiin hätäisesti ja sekavasti, ja lopulta sen päälle lätkäistiin otsikko, jonka tarkoitus oli peittää ja selittää kaikki. Peittää ja selittää juuri se mitä Enckell oli ja minkä takia hän maalasi niinkuin maalasi. Hän oli homo.

Kirjahyllyssäni on Enckelliä käsittelevä kirja, joka kuvaa myös Enckell- tutkimusta. On todella mielenkiintoista, kuinka hänestä voidaan kirjoittaa useita graduja ilman että edes vihjataan siihen, jonka jokainen Enckellin töitä nähnyt hoksaa ensi silmäyksellä. Mutta aina 1970-luvulle asti h-sanaa oli mahdoton lausua niin jalossa genressä kuin taiteentutkimus. Ei siihen voi edes vihjata, kierretään vain kuin kissa kuumaa puuroa. Lähes sananmukaisesti.

Magnus Enckellin työt ovat jääneet mieleeni voimakkaina. Niissä on paljon tunteita, ja myös viittauksia mytologiaan ja antiikkiin. Ja se on taas viittaus tiettynlaiseen henkiseen ilmapiiriin. Onhan antiikki monen ihmisen mielessä aika, jolloin suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen oli avointa ja liberaalia. Jos kohta pitäisi muistaa, että tuolloin sukupuolten tasa-arvoa ei tunnettu, ja yhteiskunta oli monella tapaa epäoikeudenmukainen. Sana "vapaamielisyys" pitää siis nähdä antiikkiin siirrettynä pienen rikkaiden  luokan oikeutena ottaa vapauksia tosiinsa, mutta erityisesti alempiarvoisiin: naisiin, nuoriin, köyhiin ja orjiin nähden.

Kun katselee Enckellin töitä, monet hänen poikamaalauksensa ovat niin eroottisia, että paatunut heterokin hätkähtää. Enckell katselee maailmaa homon silmin, ja se maailma on kaunis, värikäs ja miellyttävä, samalla kuitenkin hieman uhkaava ja pelottava. Pidän Enckellin fauneista paljon enemmän kuin Tom of Finlandin oudoista koppalakkihomoista.

Enckelliin liittyy myös piirre, joka on tunnusomainen, ja jotenkin jopa särähtävä. Enckell toi ulkomailta mukanaan poikaystävänsä. Hän oli malli, ja ilmeisesti myös jonkinlainen kotiapulainen. Suhde ei ollut mitenkään tasa-arvoinen, eikä loppujen lopuksi myöskään onnellinen. Saman tapainen suhde oli myös Leonardo da Vincin ja hänen apupoikansa välillä. Leonardo piti häntä luonaan vuosikausia, vaikka poika terrorisoi ja riisti isäntäänsä häikäilemättömästi. Mieleen tulee myös presidenttiehdokas Pekka Haavisto poikaystävineen, vaikka oikeasti en heistä mitään tiedäkään. Ei parien tietenkään tarvitse olla tasavertaiset, mutta haastava tilanne se on.