Moraalikato on arkipäivän tuttu - sen nimi on osaamiskato

Julkisessa keskustelussa on puhuttu aina silloin tällöin moraalikadosta. Se on ollut erityisen suosittu selitys, kun on uutisoitu pankkien rahanpesusta tai yritysten innosta välttää veroja. Mutta siihen on myös viitattu, kun yksityisten hoivapalvelujen laiminlyönnit ovat tulleet julkisuuteen. Moraalikadosta taidettiin puhua myös jokunen vuosi sitten, kun puolueiden vaalirahasotkut lipsahtivat yleiseen tietoon. Taisi tulla turhan korrekti ilmaus, Keskustapuoluehan siinä taisi olla se iso pukari. 

Niin, moraalikato on todella selitys, ja se näyttää pesivän erityisesti pankeissa. Vähän niin kuin tarttuva tauti. Ei sille oikein voi mitään, sillä kun puuhataan jatkuvasti rahan kanssa, ihmisen elimistö voi herkistyä moraalikadolle. Sitten virus vain lennähtää jostain ja tartuttaa ne joiden vastustuskyky on alentunut. Ehkä tauti tulee tuuletusventtiilistä tai juomavedestä. Tai sitten täysin satunnainen (tietysti) vierailija tuo sen vahingossa mukanaan.  Sillä roistojahan on olemassa. Usein tämä
asia unohdetaan julkisessa keskustelussa. 

Mutta minulla on myös toinen selitys. Siinä voikin olla takana hitaammin hiipivä prosessi. Oivalsin asian, kun katselin Lentoturmatutkinta- ohjelmaa. Se on varsin opettavaista. Usein onnettomuus sattuu juuri kaikkein kokeneimmille, heille joihin on luotettu ilman muuta. Miten näin pääsee tapahtumaan? 

Olen nähnyt sarjassa useita toisiaan muistuttavia tapauksia, joiden taustalla on niin sanottu "inhimillinen tekijä". Jollain lailla tapaukset muistuttavat toisiaan. Olen tunnistanut hieman vastaavia asioita myös omasta kokemushistoriastani, vaikka onnettomuuksia en onneksi ole nähnyt. Ilmiön nimi voisi olla osaamiskato, mutta se tuntuu olevan sukua moraalikadolle. 

Analysoidaan tyypillinen tapaus. Sen takana on valitettavan usein yksittäinen henkilö - tai enintään muutama henkilö. Mutta hän ei ole yksin, palaan asiaan kohta. Tapahtuu siis onnettomuus, jonka osatekijänä on lentäjien tekemä virhe. Asia tuntuu mystiseltä, sillä lentäjät ovat erittäin kokeneita ja arvostettuja. Heillä on usein takanaan tuhansien lentotuntien kokemus ja virheetön työhistoria. Tutkintalautakunta on ymmällään, sillä onnettomuuden takana näyttää olevan aivan käsittämätön toimenpide tai toimenpiteiden sarja. Kommentit ovat paljon puhuvia. "Miten he saattoivat tehdä näin"? "Mitä ihmettä he oikein ajattelivat"? 

Onnettomuus ei kuitenkaan synny itsestään. Sen sysää liikkeelle jokin yllättävää tilanne. Olosuhteiden äkillinen muuttuminen tai tekninen vika. Tämä alkusyy ei sinänsä ole katastrofaalinen, mutta se käynnistää tapahtumaketjun, joka päättyy tuhoon. 

Selvitettyään tapausten kulun tutkijalautakunta penkoo tarkemmin lentäjien taustaa. Huolellisempi tarkastelu paljastaa, että työhistoria ei olekaan aivan niin virheetön kuin miltä se ensin näytti. Vuosien ja vuosikymmenten ajalta paljastuu pieniä virheitä, poikkeamia tai epätavallisia merkintöjä. Ne eivät ole niin vakavia, että ne olisivat vaikuttaneet lentäjien urakehitykseen. Mutta ne kiinnittävät kuitenkin tutkijoiden huomion. 

Yleensä viimeiseksi tutkitaan toimintaympäristön laatu. Tutkitaan lennonjohtajien työkäytännöt. Tutkitaan lentokonetta huoltaneiden yhtiöiden toimintatavat. Tutkitaan lentokonetyypin vikahistoria ja sen lentokäsikirjojen ja hallintalaitteiden asianmukaisuus. Tutkitaan lentoyhtiön johtamiskäytännöt ja yhtiöiden turvallisuuskulttuuri. 

Näin onnettomuuden syy yleensä vähitellen kirkastuu: lentäjien toiminnan ja huonojen käytäntöjen yhteisvaikutus. Lentäjien tilanne on täysin ymmärrettävä. He ovat vain ihmisiä, vajavaisia ja erehtyväisiä, mutta täyttävät kuitenkin vaaditun normin. Kun he joutuvat pulmatilanteeseen, onnettomuus syntyy todennäköisimmin silloin, kun lentäjät eivät ole aivan parasta luokkaa. 

Lentäjän virhe on vain ketjun viimeinen lenkki. Vastuu tapahtuneesta leviää laajemmalle alueelle. On tapahtunut salakavala ja hiipivä osaamisen katoaminen. Lentäjän kohdalla osaaminen on voinut olla alun perin heikko. Mutta on paljon luultavampaa, että osaamisvajaus kehittyy uran aikana. Nuori lentäjä ei tietenkään ole heti täysi ammattilainen. Aluksi hän toimii kokeneiden lentäjien ohjauksessa. Hän oppii ja pätevöityy, ylenee vähitellen perämieheksi ja ehkä myöhemmin myös kapteeniksi. Jos hänellä on riittävät edellytykset, ja jos lentoyhtiön käytännöt ja kollegojen toimita on asianmukaista. 

Ja tässä kohdassa tulee mukaan moraali. Hyvien käytäntöjen jatkuva ylläpitäminen ja kehittäminen onnistuvat vain, jos yhteisössä on jatkuvasti hyvä työmoraali, lähtien lentäjistä ja ulottuen heidän esimiehiinsä ja johtajiin. Ja myös lentoyhtiön omistajiin, vaikka oikeasti epäilen, että raha on sillä tasolla jo huomattavasti laimentanut moraalisia tunteita. Myös lentäjillä itsellään on vastuu oman osaamisensa tason tarkkailemisesta, kehittämisestä ja ylläpidosta. 

Sama asia mikä todettiin lentäjistä ja lentoyhtiöistä pätee myös lentämisen arvoketjun muihin toimijoihin. Lennonjohtoon, lentokentän operoijiin ja lentoliikenteen hallinnan ylläpitäjiin. Tekniseen huoltoon. Ja lentokonetehtaisiin. Osaaminen hankitaan tietoisella toiminnalla, mutta sen säilyttämien edellyttää jatkuvaa moraalista asennetta. 

Hankittu osaaminen voi jopa kadota lentäjän työuran aikana tai lentotoimintaan osallistuvan työyhteisön elinkaaren aikana. Osaamiskadon takana on inhimillisiä tekijöitä. Rutinoituminen, mukavuudenhalu ja kiire. Ja myös se, että ala on dynaaminen. Vanhat käytännöt eivät ole riittäviä liikenteen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä. Tämä on selvää. Mutta osaamiskadon takana on myös moraalikato. Tämäkin on helppo ymmärtää, vaikeampaa on huomata, miten moraalikato saa alkunsa ja mitkä tekijät sitä ruokkivat. 

Osaamiskato ilmenee teknistyneessä yhteiskunnassa monilla tavoin. Arkipäiväisessä mutta turhauttavassa muodossaan se näyttäytyy palvelujen ja infrastruktuurin rappeutumisena. Dramaattisemmin se ilmenee erilaisissa onnettomuuksissa - kunhan emme lue mukaan luonnonkatastrofeja ja sotia. Estonian uppoaminen oli äärimmäinen esimerkki. Osaamiskato oli ilmeinen, ja sen taustalla lymyävää moraalikatoa on helppo aavistella. 

Siirrytään nyt osaamiskadon tuottamista materiaalisista onnettomuuksista aineettomaan maailmaan. Viime vuosikymmeninä ovat yleistyneet taloudelliset katastrofit, joiden lähteenä on ollut pankki- ja finanssiala. Näiden katastrofien seurauksena on syntynyt valtavaa inhimillistä kärsimystä, mutta ei pelkästään sitä. Epäsuoriin vaikutuksiin pitää myös lukea myös sairastumiset ja ihmishenkien menetykset. 

Talous on yhteiskunnassa niin suuri vaikuttaja, että talouteen liittyvien riskien hallinnan voisi olettaa kuukuvan finanssialan peruskäytäntöihin. Näin ei kuitenkaan tietääkseni menetellä. Asia on jopa aivan toisin. Talouden fokus on sen omassa kontekstissa, taloudellisessa tehokkuudessa ja tuoton maksimoinnissa. Talouden epäsuorat vaikutukset eivät ole finanssialan huolen kohteena, ja kriisit ja romahdukset ovat vain ikävä sivutuote, "collateral damage". Taloudesta siis puuttuu turvallisuusajattelu. Talous on yhteisöjen keskeinen resurssi, mutta turvallisuusajattelu on sille vierasta, se on jonkun muun murhe. Riskinoton katsotaan jopa olevan luontevaa joillekin talouden sektoreille. Lähtökohdat moraaliseen toimintaan ovat siis alusta alkaen huonot.   

Entä olisiko esimerkiksi pankkimaailma erityisen altis moraalikadolle? Rahan vaikutusta moraaliin on tutkittu lukuisissa psykologisissa testeissä. Tulokset ovat yhdensuuntaisia. Kun koehenkilöt altistetaan rahalle, heidän empaattisuutensa vähenee, ja erilaiset epärehellisyyden muodot tulevat näkyviin. Altistamista varten testeihin tuodaan mukaan rahakannustimia. Kuuluisa testi on "vangin ongelman" eri muunnokset, joissa palkkion tai tappion mahdollisuus saa koehenkilöt toimimaan sekä epäeettisesti että epärationaalisesti. Mutta sekin riittää, että koehenkilöillä teetetään ennen varsinaista testiä ylimääräisiä tehtäviä, jotka saavat heidät ajattelemaan rahaa. Yksistään rahan ajattelu ennen testiä vaikuttaa tuloksiin. 

Laboratoriokokeilla on rajoituksensa. Ne mittaavat käyttäytymistä lyhytkestoisen tilanteen aikana. Paljon vaikeampaa olisi selvittää pitkäaikaisen rahalle altistumisen vaikutuksia. Tällaisia kokeita ei ole tiedossani. Joutuu arvaamaan. Pitkäaikainen rahalle altistus joko immunisoi rahalle tai syventää rahan kielteistä moraalivaikutusta. Rahan parissa työskentelevät ihmiset eivät myöskään edusta väestön satunnaisotosta. On luultavaa, että pankkialalle hakeutuvat ihmiset, joiden elämässä korostuvat materiaaliset arvot.  

En osaa ihmetellä finanssimaailman moraalikatoa. Moraali näyttää olevan sellainen elementti, josta nykyään ei haluttaisi edes puhua. Otan esimerkin. Jo pitkään erilaiset organisaatiot ovat määritelleet itselleen arvoja, ja tuoneet niitä esille imagomarkkinoinnissa. En väitä, ettei sitä lainkaan esiintyisi pankkien kohdalla, ja arvopohjasta lähtevää imagomarkkinointiakin näkee. Mutta korkea moraali ja vastuun kantaminen ovat sanoina pannassa, niillä sanoilla tuntuu olevan liian paha kaiku. 

Ehkä kaikkien osapuolten (pankinjohtajien, poliitikkojen, tutkijoiden ja mielipidevaikuttajien) tulisi kaivaa kirjastoista esiin 1700- luvun keskeisten talousfilosofien kuten David Humen, Adam Smithin ja John Stuart Millin kirjoja ja lukea niitä. Aikanaan voimakkaasti etenevä teollistuminen ja talouden kasvu nähtiin moraalisina kysymyksinä. Tuon ajan johtavat taloustieteilijät katsoivat olevansa myös moraalifilosofeja. 

Finanssialalla näkyy selvästi moraalikadon seuraava vaihe, osaamiskato. Kuten jo tuli selväksi, moraalikato ei ole ylhäältä johdettua, vaan se on hiipivä ja huomaamaton ilmiö, jonka uhriksi joutuvat operatiiviset toimijat. Ne, jotka tekevät päätöksiä ja laativat sopimuksia. Sitten iso vahinko tapahtuu, ja kommentit ovat samanlaisia kuin lento-onnettomuuksien tutkijoilla. "Miten he saattoivat toimia noin"? "Mitä he oikein ajattelivat"?  

Antiikin maailman terminologian mukaan moraalikadon taustalla on hybris. Jos ihminen nauttii pitkään menestyksestään, hän pitää asiantilaa luonnollisena, eikä enää ponnistele kehittyäkseen. Hybris on keskeinen antiikin tragedioiden aihe. 

Myös neuropsykologiasta löydämme ilmiölle selityksen. Kun yksilö joutuu ympäristöön, joka ei ole uhkaava eikä tarjoa haasteita, hän passivoituu. Se on luonnollista, sillä vakaassa ympäristössä elävän ei kannata tuhlata resurssejaan tarpeettomaan toimintaan. 

Vanhoissa sananlaskuissa ilmiö on tunnistettu. "Laiskuus on kaikkien paheiden alku". Katolinen teologia on myös hyvin selvillä asioista. Seitsemästä kuolemansynnistä ylpeys ja laiskuus tuottavat hiipivää moraalikatoa. 

Moraalikadon pohtiminen paljastaa maailmasta ikävän piirteen. Evoluutio on valmistanut meidät selviytymään ja ponnistelemaan sen eteen. Meitä ei ole tarkoitettu viihtymään.

Kokkausta ja alkemiaa

Päätin kokeilla taikinajuuren tekoa ja juurella nostatetun leivän leipomista. Olen jo pitkään leiponut kotona hiivalla nostatettua leipää. Se on hyvänmakuista ja säilyvää. Aivan toisin kun markettien pikapaistetut leivät, jotka ovat jo seuraavana päivänä vanhoja. Ikivanha leipäjuurimenetelmä houkutteli sekä historian että potentiaalin takia. Minun ikäpolveni muistaa vielä kauhulla muovipussileipien valtakauden 1970- 1980 luvuilla. Silloin turistit raahasivat Neuvostoliitosta kasseittain sikäläistä leipää. Se oli juureen leivottua, herkullista ja säilyvää. 

Tiesin toki yhtä ja toista juurileipomisesta, myös sen että kyseessä on tämän hetken muotiharrastus. Ei haittaa, sillä asia on hyvä. Ajattelin myös että ikivanhan tradition seuraaminen on opettavaista. Ja sitä se olikin. Ja onneksi minulla oli oppaana myös kauniisti kuvitettu ja perinpohjainen kirja. Edessäni oli siis kirkas polku. 

Mutta ei se niin helppoa ollut. Nopea alustava kirjaan tutustuminen ei ollutkaan niin nopeaa. Yritin kerran toisensa jälkeen muodostaa yleiskuvaa ja sisäistää leipomisen biokemiallisen prosessin mahdollisimman hyvin. Mutta tuntui, kuin luonnontieteilijän ja insinöörin järkeni eivät olisi riittäneet. Leipominen ei ollut aueta. Syy ei varmaankaan ollut kirjan kirjoittajan. Hän oli tehnyt parhaansa: erilaisia kaavioita, vaiheittaisia kuvauksia, havainnollisia piirroksia ja valokuvia oli paljon, ja osittain ne menivät limittäin ajassa ja vaiheessa. Olihan se kyllä oli hämmentävää, mutta ei se ollut ongelman perussyy. Tällä hetkellä minulla on asian vaikeudelle parempi selitys. Leivänteon työvaiheet ovat epätarkkoja, niissä on vaihtelua, ne ovat herkkiä olosuhteille ja raaka-aineille, ja ennen kaikkea niiden tekemisessä ja edistymisen arvioinnissa tarvitaan kokemusta. 

Lopulta päätin turvautua voimallisimpaan ymmärryksen välineeseen: se on itse tekeminen. Aloin kasvattaa ja viljellä juurta. Se tuntui sujuvan varsin helposti. Kuuden päivän kuluttua minulla oli tuhdisti tuoksahtava, iloisesti kupliva ja hyvin epäilyttävältä näyttävä leipäjuuri. Haju oli moni-ilmeinen ja selvästi sukua muille vastaaville biokemian prosesseille. Se muistutti kovasti hajua, jonka opin tuntemaan syksyisessä Espanjassa Riojan alueella, missä nuori viini oli lähtenyt kuplimaan viinikellareissa. Haju ei mitenkään vetänyt vertoja ruotsalaiselle hapansilakalle. Surströmming on tyrmäävä hajupommi, jonka silmittömästi päällekäyvä löyhkä saa ilmeisesti puhtia käymisen rinnalla alkavasta mätänemisprosessista. Vastaavan hajun olen tavannut avatessani tukkeutunutta viemäriä. Leipäjuurella ei ole mitään tekemistä tällaisen aromin kanssa. 

Kirjan mukaan juuri ei olisi vielä valmis, mutta sillä voisi jo kokeilla leipomista. Vaikka tulos voikin olla epävarma. Innokkaana kokeilijana siirryin heti tähän vaiheeseen. Jätin juuren jatkamaan omaa kehityskaartaan, ja aloin tehdä taikinaa. Se sujui alussa hyvin, mutta sitten alkoivat ongelmat. Taikina oli alussa hyvän tuntuinen, mutta sen kohotus ei ollut onnistua. Jouduin odottelemaan kauan, ja samalla taikina kävi vähitellen pehmeäksi, valuvaksi ja uskomattoman tahmeaksi. Sain kuitenkin ajan kanssa vietyä työvaiheet läpi. Sotkuisen taistelun jälkeen minulla oli aivan liian pehmeä taikina. Paistoin sen padassa, koska se olisi valunut pellille tai ehkä reunojen yli. Ja kas kummaa, siitä syntyikin oikea leipä. Rapeakuorinen ja maukas, ja ilmeisesti pidentyneen leivonta-ajan takia yllättävänkin hapan. Mutta kaikkiaan oikein hyvä leipä. 

Leivontaprosessi synnytti mielessäni yllättäviä ajatuksia. Yhdistin sen alkemiaan. Ehkä on tarpeen sanoa jotain alkemiasta, jotta vertaus kirkastuisi. Alkemia syntyi antiikin maailmassa, Egyptissä ja Kreikassa. Sen vanhana taustana oli metallien ja erilaisen hyödyllisten aineiden valmistus, ja toisaalta mystiset kirjoitukset ja uskomukset. Käytännöllisten tavoitteiden lisäksi alkemistit alkoivat tavoitella korkeampia päämääriä: kullan valmistusta ja ikuisen elämän eliksiiriä. Alkemia siirtyi arabien välittämänä ja jalostamana taitona keskiajan Eurooppaan (juuri arabit antoivat sille nimen al-kimiya; arabialkemisteilta tulee myös väkiviinan nimi, al-kohl). 

Alkemian ytimessä olevat uskomukset liittyivät perusaineisiin, joista maailman ajateltiin koostuvan. Vanhimmat niistä olivat maa, vesi, tuli ja ilma. Keskiajan kullantekijät ajattelivat, että kaikki metallit koostuvat rikistä ja elohopeasta. Alkemistit yhdistelivät erilaisia aineita, heillä oli siis reseptejä. Aineita prosessoitiin, kehitettiin mutkikkaita menetelmiä, ja apuna käytettiin erilaisia laitteita: huhmareita, retortteja, tislaimia, kolveja ja upokkaita. Resepteihin ja toimenpiteisiin liittyi myös erilaisia mystisiä periaatteita.  

Alkemian yhteys ruoan säilöntään ja valmistukseen näyttää myös täysin ilmeiseltä, vaikka (mies)tutkijat eivät ole sitä juuri koskaan maininneetkaan. 

Alkemiasta pitää sanoa myös, että se ei suinkaan ollut merkityksetöntä hölynpölyä. Alkemistit tekivät kokeita ja kehittivät laitteita ja työmenetelmiä. Toiminnassa syntyi kokemusta ja luonnontieteellistä esitietoa. Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim alias Paracelsus (1493 – 1541) oli eräänlainen alkemian huonokäytöksinen rocktähti. Hän pani alulle iatrokemian eli alkemian soveltamisen lääkintään. Hän muotoili myös toksikologian eli myrkkyopin periaatteen: annos tekee myrkyn. 1600-luvulta alkaen alkemiasta jalostui vähitellen tieteellinen kemia. Vanhakantaisen okkultistisen alkemian harrastus kuoli vähitellen pois. 

Tutustuessani hapanjuurileivän tekoon tunsin yllättäen itseni alkemistiksi. Koetin saada selkoa salatieteeseen vivahtavista leipomisohjeista. Minulla oli tavoite samoin kuin alkemisteilla: miten valmistaa onnistunutta hapanjuurileipää. Ja tuon tavoitteen saavuttamiseksi piti ponnistella ja tulkita ohjeita - jotka ainakin insinöörin silmin olivat vaikeaselkoisia. Kuten jo kerroin, ymmärsin tilanteen järjelläni, enkä suinkaan syytä leipomisohjeiden antajaa. Mutta tunnetasolla olin alkemisti.   

Alkemian ja ruoanlaiton yhteys on saanut uutta puhtia internetin aikakaudella. Lapsuudenkodissani oli vanha ja arvovaltainen keittokirja. Se edusti aristotelista ainoaa sallittua ajattelutapaa. Mutta nykyään netistä ruokareseptiä etsivä joutuukin sukeltamaan erilaisten reseptien ja kokkaustraditioiden kirjavaan maailmaan. Ikäänkuin kilpailevien alkemististen koulukuntien ristivetoon. Etsitään vaikka arkinen makaronilaatikko. Reseptejä löytyy heti toistakymmentä. Osa muistuttaa toisiaan, osa taas on hyvinkin erilaisia. Pitäisi alkaa pohtia: millaista makaronilaatikkoa tavoitellaan ja mitä muuta tavoitellaan? 

Onko makaronilaatikon valmistamisessa ehkä fysiologisia tai henkistyneitä tavoitteita, jotka menevät normaalin ruoanlaiton tuolle puolelle? Millainen makaronilaatikko tai millainen hyvä elämä on reseptinlaatijan tähtäimessä? Vegaaninen versio, maidoton tai munaton versio, gluteeniton versio, hiilariton versio, makrobioottinen versio, matalan hiilijalanjäljen versio, luomuversio, klassinen italialainen, klassinen suomalainen, kevytversio, äijäversio jne. Ja kuinka paljon mukana on yksinkertaisesti väärää tietoa: virheitä, vääriä mittasuhteita ja ainesoisia, unohduksia, työvaiheiden ohittamista ja väärin tulkintaa. Tai trollausmielessä kehiteltyjä pilareseptejä.  

Palataan lopuksi juurille ja jätetään alkemia. Juurileivän teko-ohjeet yllättivät aluksi insinöörijärkeni, sillä olin valmistautunut varsin suoraviivaiseen prosessiin. Mutta sitten ymmärsin leipomisprosessin luonteen. Se meneekin insinöörityön seuraavalle tasolle. Insinöörin työ on yksinkertaista vain oppikirjojen alkeistasolla. Kun siirrytään reaalimaailmaan, teknisten ratkaisujen soveltamisen ja hallinnan tasolle, insinöörityö muuttuu kokonaan toisenlaiseksi. Siitä tulee hapanjuurileivän leipomista. 
 

Leipä nro. 2.

Kasvamisesta ja kasvattavasta musiikista

On hienoa, että Yleisradiossa on vielä juonnettuja ja journalistisia ohjelmia. Ja myös musiikkiohjelmia, eikä pelkkää soittolistojen pyöritystä. Ja on niitä hyviä journalistisia ohjelmia myös Radio Helsingissä, jonka maailmanlaajuinen kuuluvuus toteutuu internetin kautta. Niinkuin Ylen ykkösenkin. 

Kare Eskola pohti Ylessä musiikkiohjelmassaan Välilevyjä, millaista on hyvä lastenmusiikki. Voiko sellaista olla, ja pitäisikö sellaista olla. Eskola on klasarin eli niin sanotun klassisen taidemusiikin ankara ja ehdoton harrastaja. Joten hän päätyi pohtimaan lapsille sävelletyn klassisen musiikin ongelmia. Onko se ylipäätään hyvää musiikkia, ja pitävätkö lapset siitä? Eskola otti esille ehdottomasti listalle kuuluvan Prokofjevin orkesterisen sadun "Pekka ja susi". Ja muutakin musiikkia, joka voisi täyttää sekä lastenmusiikin tarkoituksen että klasarin laatustandardin. Jos oikein ymmärsin, Eskola jäi hieman ymmälle. Sekä lastenmusiikin laadun suhteen että sen suhteen, pitävätkö lapset siitä. Kysymys jäi siis auki. 

Ehkä asiaa voisi pohtia myös hieman toisesta näkökulmasta. Tekee mieli aloittaa oppimisesta. Musiikki on sisällöltään rikas ja monimutkainen kulttuurin alue. Sen harrastaminen edellyttää opiskelemista ja oppimista, siitä olen ihan varma. Mieleeni muistuu lehtijuttu, jossa nyt edesmennyt Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg koetti opetella ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia, ja ehkä jopa opetella pitämään siitä. Yritys epäonnistui, musiikin ovet eivät auenneet. Lapsen kyky oppia ja ymmärtää on yleensä suurempi kuin aikuisilla, ja lapsen kehityksessä on herkkyyskausia. Kaikki ovat varmaan kuulleet vieraiden kielten oppimisherkkyyden ikkunasta, joka alkaa sulkeutua noin kymmenennen ikävuoden jälkeen. 

Samaa asiaa on sovellettu musiikin osalta ainakin soittamiseen. Yleisesti katsotaan, että vakava soittaminen pitäisi aloittaa suunnilleen tuossa samassa iässä. Osittain käsitykseen liittyy solistisen klasarimusiikin yletön kilpailuhenkisyys ja ihmelapsimyytit. Olen toki lievästi skeptinen. Oma, ehkä perusteetonkin käsitykseni on, että useimmista musiikin ihmelapsista tulee keskinkertaisia muusikkoja. Toki huippujakin kehittyy, mutta toisaalta osa varhaisista harrastajista lopettaa homman kokonaan. Varmaan asiaa on tutkittukin, mutta en rupea kaivamaan kirjallisuudesta prosentteja esiin, asia kun on niin kovin subjektiivinen. 

En tiedä, onko tutkittu "musiikin ymmärtämisen" oppimisen herkkyyskausia. Uskon että niitä on, koska omassa mielessäni musiikin oppiminen ymmärtäminen rinnastuu kielen oppimiseen. Mahtaako asiaa olla tutkittu? Jos palataan vieraan kielen oppimisen herkkyysaikaan, se ei tarkoilta, että vieraita kieliä ei voisi oppia myöhemmin. Kyllä voi, jopa eläkeläisenä. Oppiminen on vain hieman työläämpää. Joten sama pätee varmaan musiikkiin. Ainakin tiedetään, että jotkut huippumuusikot ovat opetelleet soittamisen vasta aikuisena, ja jopa kypsällä iällä. 

Niin tai näin, Kare Eskolan ajatuksissa oli musiikin ymmärtämisen pedagoginen oppiaineisto. Pitääkö sitä suunnata erityisesti lapsille? Ja oma jatkopohdintani on, että tällainen aineisto ehkä ärsyttää tai loukkaa niitä, jotka ryhtyvät aikuisina harrastamaan musiikin kuuntelua. Eikä sitä kai heille tarjottaisikaan. 

Otan vielä yhden näkökulman. Itselläni on lapsia ja lastenlapsia, ja olen aika hyvin perehtynyt psykologiseen kirjallisuuteen. Kun lapsi varttuu, hänen viiteryhmänsä on koti ja oma perhe. Mutta tietyssä iässä, murrosiän lähestyessä, viiteryhmä muuttuu ratkaisevasti. Perheen sijalle tulee uusi viiteryhmä: vertaiset, eli kodin ulkopuolinen kaveripiiri. Muutos on radikaali ja syvällinen, ja kun se tapahtuu, vanhempien kasvattava vaikutus katkeaa. Yhteys perheeseen toki säilyy enemmän tai vähemmän, ja parhaimmillaan välit jäävät kohteliaan ystävällisiksi tai jopa lämpimiksi. Vaikka tosinkin voi käydä. Joka tapauksessa vanhempien vaikutusmahdollisuudet kapenevat. Lapsi on nyt omalla radallaan ja seuraa omia mieltymyksiään ja taipumuksiaan. Kysymys musiikkikasvatuksesta on sama kuin kaikessa kasvatuksessa: pitäisikö lapsille antaa selvä suunta ja tiedollinen pohja, ennen kuin tämä irtiotto perheestä alkaa?  

Vastaus lienee kai selvä. Varmaan pitäisi. Ainakin sitä pitäisi yrittää. Ja tämä suunta ja perusta koskee yhtä hyvin tietoja kuin kulttuurin eri muotoja. Tällaiselta pohjalta lapsi voi - halutessaan - rakentaa itselleen rikkaampaa elämää. Mutta kysymys lastenmusiikista on edelleen auki. Koska muista hyvin omat kokemukseni, voisin pohtia, miltä tällainen "pedagoginen musiikkiaineisto" lapsesta tuntuu? Onko se järkevää? 

Vastaan heti, että omien lapsuuden muistojeni mukaan en ollenkaan pitänyt lastenmusiikista. Ja muistan kyllä sen syynkin. Tajusin heti, että tuo musiikki on manipuloivaa ja opettavaista. Sitä ei tarjota lapsille heidän nautinnokseen, vaan tarkoitus on kasvattaa. Ja vastustin tällaista tarkoitusta vaistomaisesti. En osaa sanoa, olinko varhaiskypsä, kun oivalsin heti että lastenmusiikki ei ole viatonta tai pyyteetöntä. Kare Eskola esitti tällaisesta musiikista hyvän esimerkin: Melartinin säveltämä ja Matti Tuloiselan esittämä "Oravan jäljillä". Lukija ehkä tunnistaa kappaleen, jossa sanat menevät " ... sen hyppyset käpyä kääntelivät ja se irvisti vasten kuuta, lie harvoin niin iloista oravaa ..." jne. Siis "vekkuli taideruno" ja "leikkisä sävelmä" esitetään mahtipontiseen oopperatyyliin. Kappale palasi heti mieleeni, ja muistan inhonneeni sitä suunnattomasti. 

Millaiset musiikkielämykset ohjasivat itseäni taidemusiikin poluille? Kodissani oli radio, melkein aina auki. Ja oli levysoitinkin, ja suppea levyvalikoima. Mieleeni jääneet musiikkielämykset eivät olleet lastenmusiikkia. Ne olivat ikäänkuin salaa aikuisten maailmasta kähvellettyjä. Vähän sellainen tunne, kuin olisin salaa maistanut isäni viinapullosta. Joten tässä hieman herkkupaloja: 

Tšaikovsikin pähkinänsärkijä, ja erityisesti sen lyhyet tanssinumerot: perhosvalssi, makeishaltijan tanssi, ruokopillien tanssi, kiinalainen tanssi; Straussin wienervalssit; Smetanan Moldau; Don Malandon tango-orkesterin koko levy; Prokofjevin Ritarien tanssi; Pachebelin Kaanon, Gershwinin Rhapsody in blue; Griegin vuorenpeikkojen luola; Musorgskin Yö autiolla vuorella ja Näyttelykuvia. Ja paljon muita. Siis "kevyehköä" ja romanttista, mutta ehdottomasti tätä tavaraa ei ole sävelletty lapsille. 

Sitten tuli minullekin se mainittu viiteryhmän muutos. Sen myötä tuli pop, rock ja jazz, ja olin vihdoinkin musiikin suhteen omillani. Valitettavasti tuohon uuteen suuntaani ei kuulunut klasari. Jätin sen silleen - ja palasin sen äärelle vasta paljon myöhemmin. 

Mutta missä on opetus?

Helsingin satamaradat

Perinteiset vanhat eurooppalaiset kaupungit ovat kehittyneet tuotantolaitosten tuottaman vaurauden varassa. Näin alkoi kasvaa myös Helsinki 1800- luvun puolesta välistä aina 1900-luvun loppupuoliskolle asti. Helsinki oli tietenkin tärkeä hallinto- ja yliopistokaupunki, mutta sen voimanlähteinä toimivat ennen kaikkea lukuisat tehtaat ja niiden työväki. Meren äärelle syntyneet satamat ruokkivat kasvavaa kaupunkia, ja sen tavaraa ja energiaa kuljettaneina valtimoina toimivat Helsingin satamaradat. 

 

Sain ajatuksen käyttää Helsingin sisäisiä rautateitä vertauskuvana kirjoittaessani laatukirjaani Kirkastettu laatu. Keskusteluja olennaisesta. Kirjassa kaksi sen keskeistä henkilöä vaeltaa pitkin Eteläisen satamaradan linjausta ja keskustelee syvällisesti johtamisesta ja laadusta. Olen koonnut ja muokannut alla olevaan tekstiin kirjan rantaratoja koskevia ajatuksia. Syvällinen laatukeskustelu ei tähän mahdu, sen lukija toivottavasti etsii kirjastani. Radat ovat nykyisin kadonneet, mutta niiden linjaukset voi löytää kaupungista edelleen - ja niiden vaikuttavuus elää kaupungin rakenteessa ja elinvoimassa. 

Matka alkaa Helsingin ratapihalta Eduskuntatalon edestä, ja se suuntautuu Mannerheimintien alittavaan tunneliin, nykyiseen Baanaan. Tästä nimittäin alkoi Helsingin eteläinen satamarata. Minun lapsuudessani radalla vielä kulki tavarajunia, joita vetivät jotenkin hassun näköiset lyhyet höyryveturit. Rataa alettiin rakentaa jo 1890-luvulla. Se kulki kuilussa kaupungin läpi Heikinkadulta eli nykyiseltä Mannerheimintieltä Marian sairaalan luo ja sieltä se jatkoi katutasossa eteenpäin. 

Voi helposti arvata radan tarkoituksen. Aikanaan se yhdisti Helsingin eteläiset satamat valtakunnan rautatieverkkoon. Jos haluaa tehdä saman matkan oikein monta kertaa, kannattaa rakentaa rautatie. Rautatie vakioi olosuhteita ja tekee matkustamisen ennustettavaksi. Niin yksinkertaista se on. 

Rata kulki nykyisen Baanan kuilussa kohti Ruoholahtea. Nykyisin tuo kuilu ei ole lainkaan niin pelottava kuin lapsuudessani. Silloin sen päässä oli asiattoman oleskelun kieltävät uhkaavat taulut. Kuilussa majaili satunnaisesti puliukkoja. Ja joskus viikonloppua aloitteleva miesporukka availi viinapullojaan katseilta suojassa Mannerheimintien alittavassa tunnelissa. Siihen aikaan alkoholin julkinen nauttiminen oli ankarasti kiellettyä ja saattoi johtaa putkareissuun.  

Rautatiekuilu on hyvä esimerkki anakronismista. Varmaan useimmat ajattelevat vaistomaisesti, että rautatie on pantu kuiluun, jotta se ei häiritsisi kaupungin elämää ja muuta liikennettä. Mutta siihen motiiviin minä en ollenkaan usko. Kun rataa alettiin rakentaa, liikennettä oli äärimmäisen vähän, ja Mannerheimintien eteläpuolella kaupunki oli pääosin vielä rakentamaton. Autojakaan ei ollut. Niin että kuilun kaivamiseen oli aivan toinen syy. Etu-Töölö ja Kamppi ovat nimittäin mäellä. Kuilu tehtiin, ettei raskaiden tavarajunien tarvinnut kiivetä mäen yli. 

Baanan eteläpäässä Marian sairaalan kohdalla satamarata oli aikanaan haarautunut Lauttasaaren ja Jätkäsaaren suuntaan, sen päähaara puolestaan ylitti Hietalahden kääntösiltaa myöten. Sieltä se sitten suuntasi kohti Merisatamaa ja Kaivopuistoa. Sivuhaaroja ei kuitenkaan ollut alun perin suunniteltu. Satamaradan tärkein määränpää oli Eteläsatama, joka oli syntynyt molemmille puolille Eteläsatamanlahtea. Mutta rautatie oli tärkeä ja kallis resurssi, niin että oli aika luonnollista, että sitä alettiin hyödyntää monipuolisesti. 

 

Jätkäsaareen alettiinkin rakentaa suurta satamaa 1910-luvulla. Ja tietysti myös teollisuus alkoi hyödyntää rautatietä. Sinebrychoffin panimo ja monella eri nimellä toiminut telakka olivat sijainnut Hietalahdessa jo vuosikymmeniä ennen rautatietä. Ehkä Hietalahden vanhaa teollista luonnetta kuvastaa, että Polyteknillisen opiston päärakennus rakennettiin Hietalahden torin reunaan vuonna 1887. Telakkaa vastapäätä oli toiminnassa kaapelitehdas, Köydenpunojankadulla, ennen kuin tuotanto siirtyi Salmisaareen uuteen kaapelitehtaaseen 1940-luvulla. Ja silloin sinnekin tietysti vedettiin pistoraide. Se oli käytössä vielä silloin, kun olin itse kesäteekkarina tehtaalla vuonna1970. 

Satamaradan päälinjaus jatkuu entisen Merisataman alueelle. Merisatama on ollut luonnollinen satamapaikka, sillä se on pienten luotojen ja saarten suojaama. Kovin suurilla aluksilla sinne ei päässyt. Alueella oli kuitenkin aikanaan toiminut telakka, ja siellä oli ollut pienteollisuutta ja varastoja. Nykyisin alue on Eiraa ja Ullanlinnaa, Helsingin arvostetuinta ja kalleinta asuinaluetta. Satamarata kulkee hämmästyttävän erilaisten alueiden läpi. Ja näin oli erityisesti radan aktiivisen käytön aikana. Teollisuusalueet, työläisten asuinkorttelit ja rikkaiden komeat talot vuorottelivat. 

 

Merisataman hienostuneet kahvilat tuntuvat pinnallisesti ajatellen kuvastavan alueen sosiaalista muutosta. Arkisen työnteon, kalastusalusten, makasiinien ja tavarajunien vihellysten maailmasta on tullut vaurauden, joutilaisuuden ja näyttäytymisen maailma. Mutta se ei ole ollenkaan totta, sillä tuo sama vaurauden maailma oli myös aikanaan elänyt rinta rinnan teollisen maailman kanssa. Merisataman alue oli jo 1800-luvulla ollut myös kylpylöiden ja klubiravintoloiden maailmaa. Olihan siellä suuri purjevenesatama, pari pursiseuraa ja merikylpylä. 

Sanoin alussa käyttäväni satamarataa myös vertauskuvallisesti, havainnollistamassa teollisen tuotannon prosessia. Radalla tapahtuu jotain. Pinnallisesti katsoen juna vain menee eteenpäin. Mutta siinä on mukana syvällisempi ajatus. Satamarataan kuuluu sekä kiskot että junat. Kiskot kuvaavat prosessin yleistä kulkua. Mutta niitä pitkin voi kulkea erilaisia junia. Eli se itse kuljetustapahtuma, prosessin sen hetkinen suoritus, se voidaan räätälöidä kulloisenkin tarpeen mukaan. Eikä tässäkään ole vielä kaikki mitä esimerkistä saadaan irti. Prosessihan suoritetaan aina jossain ympäristössä. Satamaradan kohdalla se tarkoittaa alueen taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita. Ne vaikuttavat toisiinsa ja muuttavat toisiaan.  

Prosessin pitää olla luonnollinen. Sillä minä tarkoitan sitä, että jos asiat ylipäätään ovat mielekkäitä ja tarpeellisia, ne tapahtuvat joka tapauksessa jollain tavalla. Esimerkissämme on niin, että kun meillä on joku yhteisö, ihmisiä ja taloudellisia suhteita, niin ihmiset ryhtyvät organisoimaan kuljetuksia. Kävellään, työnnetään rattaita, kannetaan esineitä, ajetaan hevosilla ja uitetaan proomuja. Ja sitten kun tulee se suunniteltu prosessi, rautatie, niin kaikki tehostuu valtavasti. 

 

Entä puuttuuko vielä jotain? Puuttuu kyllä, ja se liittyy siihen, että prosessit vaikuttavat aina omassa toimintaympäristössään, ja se ympäristö voi muuttua. Ja kyllä se muuttuukin. Eli prosessissa täytyy tapahtua kehittymistä, sen pitää reagoida. Tietenkään tarkoitukseni ei ollut kuvailla materiaalista prosessia, vaan laadun ja johtamisen prosesseja - nehän noudattavat aivan samoja lainalaisuuksia. Entä onko satamarata hyvä vertaus? Loppujen lopuksi kiinteä rata on kohtalaisen jäykkä. Ja sen takia rata ei olekaan enää käytössä, se ei ole pystynyt vastaamaan ympäristön muutoksiin. Oikeastaan Baana on ainoa satamaradan osa, joka on pystynyt muuttumaan, se palvelee nyt uusia kaupunkielämän tarpeita. 

Satamaradan vanha linjaus jatkuu Merisatamasta Kaivopuiston reunaa kaartaen kohti Eteläsatamaa. Rataturistin on hyvä poiketa linjalta ja kiivetä Tähtitorninmäelle. Haaksirikkoisten patsaalta avautuu Eteläsataman lahti. Satamarata oli aikanaan kiertänyt lahden rantaa pitkin Kauppatorin reunaan. Siitä se jatkoi pitkin Katajanokan puoleista rantaa aina Katajanokan itäkärkeen asti. Lapsuudessani näkymä oli ollut täynnä nostokurkia. Aivan radan päässä oli laivanpurkamo. Suurista teräslaivoista polttoleikkureilla leikatut levyt lastattiin siellä tavarajunan vaunuihin ja toimitettiin jatkojalostukseen. Laivojen pikkutavara, kuten helat, kalusteet ja pienet laitteet taas myytiin sellaisenaan. Nyt nosturit ovat poissa, eikä radastakaan enää juuri näy merkkejä. Satamarata oli antanut panoksensa kaupungin kehitykseen ja poistunut historiaan. Sillä oli ollut oma elinkaarensa. Aivan kuin jokaisella prosessilla on oma elinkaarensa. Alku, kehitys, ja loppu. 

Rautatie kaupungin sydämessä. Helsingin matkailukartta 1940.

Helsingissä on ollut toinenkin satamarata. Sörnäisten rata on aikanaan kulkenut Hakaniemen torilta Pasilaan ja Arabian tehtaalle. Voisimme harrastaa kaupunkiarkeologiaa ja yrittää tunnistaa merkkejä satamaratojen linjauksista kaupunkikuvassa. Sörnäisten radan eteläisin kohta on Hakaniemen torilla, aivan ilmeisesti se on palvellut torikauppaa,  ja esimerkiksi kuljettanut myytäväksi halkoja lämmitykseen. Torilta rata jatkuu Sörnäisten rantatietä myöten, alueella on ollut suuria konepajoja. Radan varrelle syntyivät aikanaan Suvilahden voimala ja kaasulaitos, sitten uudemmat Hanasaaren voimalat. Kaasulaitos valmisti kivihiilestä kaasua ja koksia. Aikanaan suuri osa kaupunkia lämpeni koksiuunien voimalla. Kaasulaitos ei ole toiminut vuosikymmeniin, nykyisin kaupungin kaasuverkkoon syötetään paljon vaarattomampaa ja myrkytöntä maakaasua.   

Kulosaaren sillan paikkeilla rata haarautuu. Sompasaaren satamaan vei useita pistoratoja. Täällä oli aikanaan Helsingin itäinen kauppasatama. Sieltä radan pohjoinen haara kaartoi Verkkosaaren (nykyinen Kalasatama) kautta Arabian keramiikkatehtaalle. 

Sörnäisten satamaradan toinen pää suuntautui kohti Pasilan ratapihaa ja päärataa, pitkin nykyistä Junatietä ja Teollisuuskatua. Sen varrella olivat tärkeät Valtionrautateiden konepajat. Harjun kaupunginosan kohdalla oli pistoraide, tässä paikassa sijaitsee edelleen Harjun ruumishuone. Nykyisin kaunis rakennus on kulttuurikäytössä ja nuorison harrastustiloina. Ennen Harjun ruumishuone palveli työläisten kansoittamia Kallion, Hermannin ja Sörnäisten kaupunginosia. Tulee väistämättä mieleen asioiden liittyminen yhteen. Rantarata on palvellut kauppaa ja teollista tuotantoa. Mutta täällä se on tarjonnut viimeisen palveluksen vielä yhdelle tuotannontekijälle. Loppuun kuluneet työläiset saivat rauhallisen junakyydin Pasilan kautta Malmin asemalle, josta oli rakennettu pistoraide Malmin hautausmaalle. Tämä reitti oli toiminnassa yli 50 vuotta. Sen liikenne loppui vuonna 1954, jolloin myös Harjun ruumishuone suljettiin. 

On kolmaskin satamarata. 1920- luvulla Herttoniemeen rakennettiin öljysatama, ja sen takia oli tarpeen rakentaa Herttoniemen satamarata. Se haarautuu pääradalta Oulunkylän kohdalla ja suuntaa Viikin kautta kohti Herttoniemeä. Sen myötä Herttoniemen alueelle on luonnollisesti syntynyt rautatietä hyödyntävää teollisuutta. Herttoniemen teollisuusalue erottuu kaupunkirakenteesta edelleen. Sen luonnetta kuvaavat jäljelle jääneet kadunnimet, kuten Hitsaajankatu, Viilaajankatu, Sorvaajankatu, Mekaanikonkatu, Muuntajankatu tai Konemestarinkatu. Konepajojen ohella alueelle on hakeutunut autokauppoja ja autokorjaamoja. Nykyisin alue muuttuu hitaasti asuinalueeksi, ja muutosta vauhdittaa Herttoniemen metroaseman läheisyys. 

Metrolla ja Herttoniemen satamaradalla on vanhempikin yhteys. Ensimmäisen sarjan metrovaunut hinattiin Valmetin ja Strömbergin tehtailta päärataa ja satamarataa pitkin metrovarikolle. Metrolla ja Suomen rautateillä on nimittäin sama raideleveys. Tämä Viikin kautta kulkenut yhteys pääradata metroradalle katkaistiin vasta  2000-luvulla. 

Satamaratojen raiteita alettiin purkaa vuodesta 1980 alkaen, mitään ei ole jäljellä - tai ehkä joku satunnainen raiteenpätkä siellä täällä. Niiden aika on ohi, mutta yksi elinvoimainen satamarata vielä on jäljellä: sähköistetty rata Vuosaaren satamaan Itä-Helsinkiin.

Vuonna 1967 satamia hallitsivat nosturit ja satamarata.

Esineiden kokeminen ja nostalgia

... sitten ostettiin me oikein kunnon putkiradio.

Ja siitä kuuluikin sitten tosi lujasti,
kun nappuloita vain vähän sääteli.
Putket hehkuivat ja tuottivat onnea,
niin oli hirmuisesti voltteja. 

  ...

Sleepy Sleepersin kappaleesta "Metsäratio"

Teknologia näyttäytyy meille aluksi elämyksenä, ja vasta sen jälkeen tulee sen arkipäiväinen käyttö ja mahdollinen hyöty. Ja koska teknologian olemukseen kuuluu muuttuminen ja kehittyminen, tietyn teknologian kokemus katoaa lopulta ainaiseksi. Se ei koskaan toistu, sitä ei saa palautettua. Kun teknologian kokeneet ihmiset vähitellen katoavat, jotain ainutlaatuista ihmisen elämään liittyvää on kadonnut pysyvästi ja lopullisesti. 

Otan esimerkin: putkiradio. 1900-luvun alussa keksitty elektroniputki eli radioputki yleistyi kodeissa 1930-luvulta alkaen, kätkettynä putkiradioihin. Putkiradioilla kuunneltiin ennen kaikkea yleisradiolähetyksiä, jotka olivat jo melkoinen ihme sinänsä. Putkiradioiden loistoaikaa oli 1940- ja 1950- luku. 1950-luvun lopulla kehitetyt transistorit korvasivat sitten hyvin nopeasti radioputket. Suomesta löytyy kuitenkin ehkä jopa tuhansia toimintakuntoisia putkiradioita. 

Putkiradio on useimiten muodoltaan laatikkomainen, ja sen sisuksissa hehkuvat nuo salaperäiset radioputket. Radiot edustivat usein aikansa huippumuotoilua. Etupaneelissa oli tyypillisesti valaistu pitkulainen asteikkolevy ja liikuteltava osoitin. Se avulla avulla haettiin nuppia kiertämällä kuunneltava asema. Levyyn merkityt ulkomaisten radioasemien nimet jäivät monille pysyvästi alitajuntaan: Hilversum, Stockholm, Motala, Tallinn, Moskwa, Budapest...  Joissakin radioissa oli myös vihreänä tai kylmänvalkoisena hohtava virityssilmä. Se oli erikoisrakenteinen elektroniputki, joka osoitti kuunneltavan aseman signaalin voimakkuuden. 

Kuulun siihen ikäpolveen, jonka lapsuuteen liittyi läheisesti putkiradio. Muistan, millaista oli kuunnella lastenohjelmaa. Tunnustan istuneeni yleensä radion takana ja katselleeni radion sisälle. Olin ilmeisesti jo varhain kiinnostunut tekniikasta - niinkuin kai melkein kaikki lapset. Radion takaosa oli rei'itettyä kovalevyä, ja reikien läpi näkyivät salaperäisesti hehkuvat putket. Radion sisältä huokui lämmintä ilmaa, joka tuoksui heikosti bakeliitilta. Radion soittamaan musiikkiin ja puheeseen sekoittui hiljaista hurinaa. Pidin erityisesti eräästä tietystä putkesta, jonka punaisena hehkuvaa katodia ympäröi heikko sininen hohde. Myöhemmin yhdistin Sleepy Sleepersin "Metsäratio"- iskelmän sanat välittömästi tuohon lapsuuden muistoon: putket hehkuivat ja tuottivat onnea. 

Edellä koetin selittää tällaisen elämyksen ainutlaatuisuutta. Monet ihmiset ovat viehättyneitä vanhoista radioista, vaikka useimmilla ei enää olekaan muistoissaan tällaista lapsuuden kokemusta. Vanhat radiot ovat monessa suhteessa vaikuttavia. Ne edustavat hienoa teollista muotoilua, joka on toteutettu tekniikan ehdoilla. Radiovastaanottimen tulee olla "hyvä koti" herkille radioputkille. Pitää ottaa huomioon putkien tuottama lämpö ja niiden vaatima korkea käyttöjännite. Radiossa pitää olla helposti käsiteltävät sähkömekaaniset säätimet, ja sen tulee olla silmää miellyttävä asunnon kaluste. Kaikista näistä syistä putkiradio on ainutlaatuinen esine. 

Näkökulmaa voisi laajentaa. 1800- ja 1900- luvun teollisiin esineisiin liittyy muotoilun, käytettävyyden ja tekniikan yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi elämykselliseksi esineeksi. On helppoa luetella tärkeitä esinetyyppejä. Itselläni ei ole elämyksellistä suhdetta höyrykoneisiin lukuun ottamatta kohtaamisia Helsingin satamaradan tavarajunien höyryvetureiden kanssa. Henkilökohtaisemmin elämyksellisiä olivat raitiovaunut, autot, mopot ja moottoripyörät sekä erityisesti veneenmoottorit. Aikuisiän kokemusten ansiosta voisin lisätä listaan vielä vanhat tehtaat ja niiden koneet, sekä monet laboratoriolaitteet, joita olen käyttänyt. Osa niistä oli hyvinkin vanhoja, ne toivat mieleen fysiikan tutkimuslaitteiden pitkän perinteen. Kovin yleisiähän nämä viimeksi mainitut kohtaamiset eivät ihmisille ole - mutta kiinnostavasti niihin liittyy saman tapainen elämyksellisyys kuin putkiradioon. 

Vanhoihin teknisiin laitteisiin tuntuu liittyvän aivan erityinen kiinnostavuus ja lumous. Joillekin se on jopa harrastus, kuulun itsekin Tekniikan historian seuraan. Osittain kysymys on nostalgiasta, joka on tarkkaan ajatellen monisyinen ilmiö. Mutta asiassa on muutakin kuin nostalgiaa. Vanha ja ihmiskunnan palveluksessa pitkää uraa tehnyt esinetyyppi on rikas ja moniulotteinen kokonaisuus. Sen mukana kulkee väistämättä siihen kasaantunut merkityshistoria. Se siis eroaa täysin jostain uudesta ja juuri nyt suositusta esineestä, koska emme voi tietää, millainen sen merkitys on oleva. Uuden esineen me näemme pikemminkin hahmona tai muotona, sen tulevaisuus on auki. Se on väistämättä vanhaa esinettä ohuempi, harvempi, pienempi, epämääräisempi. 

Mutta on toinenkin mielenkiintoinen piirre. Vanhojen esineiden olemus saa voimakkaan panoksen sen sisältävän tekniikan fysikaalisista ja toiminnallisista piirteistä. Yleensä ne on toki myös muotoiltuja, mutta reaalimaailman kovat fysikaaliset tosiasiat jäsentävät niitä. Katsoessamme tällaista esinettä katsomme myös luonnonlakien ja luonnonjärjestyksen ilmentymää. 2000- luvun esineet ovat erilaisia. Niissä tekniikka on usein hahmotonta elektroniikkaa, joka mukautuu itseään korostamatta kaupallisten ja esteettisten muotoilupiirteiden ehtoihin. 

Olen varma, että tämä on tärkeää. Kyseessä on sama ilmiö, jonka havaitsemme kuvataiteessa. Öljyvärimaalaukset, akvarellit tai erilaisilla tekniikoilla tuotetut grafiikkalehdet ovat kaikki omanlaisiaan ja toisistaan poikkeavia, oli niiden aihe mikä tahansa. Kun tietokonegrafiikka alkoi kehittyä, siihen kohdistui suuria odotuksia. Olihan uusi tekniikka olennaisesti kaikista vapain aineen rajoituksista. Mutta kävikin toisin. Tietokonetaide ei puhuttele lainkaan samalla intensiivisyydellä - tosin sillä on tietysti omat kannattajansa. Perinteisessä taiteessa luonnonlait ja luonnolle ominaiset rakenteet rikastuttavat teoksia. Materiaaliset vihjeet antavat merkittävää tietoa maailmastamme - vaikka emme sitä edes tiedosta. 

Olisi hyvä pohtia vielä erästä alussa mainitsemaani piirrettä. Tarkoitan uuden tekniikan elämyksellisyyttä, erityisesti kun se kohdataan ensimmäistä kertaa. Se on asia, jonka tiedämme katoavan lopullisesti ja lohduttoman saavuttamattomasti kokijoiden kadotessa. Saadaanko tämä ilmiö, tieteellisessä tai tiedollisessa mielessä millään tavalla talteen? Rikastuttamaan seuraavien sukupolvien elämää ja henkisiä varantoja. Minulla ei ole varmaa vastausta. Vastaus voisi olla taide. Taiteen tekijöiden kokemat asiat tulevat aina läpi heidän teoksissaan. Minulla on yksityiskohdissaan sumea tavoite tai toivomus, että taiteen kenttä laajenisi entistä enemmän kattamaan myös tieteen ja teknologian.

Helvar malli 560, 1939. Muotoilussa näkyy art deco-vaikutteita.

Miten ajatella tarkemmin ja vähemmän väärin

Emme varmaan voi puhua ajattelusta, jos emme ota huomioon kieltä. Ajattelu tapahtuu kielen välineillä. Pystymme välittämään tietoa ja mielipiteitä, ja ilmaisemaan tahtomme ja aikeemme. Kirjoitustaito nostaa kielen avulla ajattelun aivan uudelle tasolle. Voimme pohdiskella asioita perusteellisesti, paljon laajemmin kuin pelkän muistimme varassa. Voimme filosofoida. Omalla tavallaan myös kertomukset ovat ajattelua. Erityisesti muistiin merkityt kertomukset ovat tärkeä ajattelun laji. 

Filosofit ovat kehittäneet ajattelua tuhansien vuosien ajan. Filosofia on yrittänyt kehittää täsmällisiä ajatteluun välineitä. Tarvitsemme tällaisia välineitä asioiden ja toimenpiteiden perusteluun. Retoriikka on alun perin suulliseen väittelyyn pohjautuva väline. Logiikka on myös perustelun väline. Nämä välineet toimivat hyvin, ja käytämme niitä jatkuvasti, paitsi jokapäiväisessä elämässämme, myös vaikkapa hallinnossa ja politiikassa. 

Luonnontieteille ja insinööritieteille kielelliset välineet eivät kuitenkaan ole riittävän täsmällisiä. Logiikkaa on kyllä koetettu kehittää pidemmälle. On luotu modaalilogiikkaa kuvaamaan asiantiloihin liittyviä sosiaalisia olosuhteita. Otan esimerkin epätarkkuudesta. Lause ulkona sataa ilmaisee asiantilan. Mutta se ei ole täsmällistä. Mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa sataa? Entä tarkoittaako ulkona pihalla vai vaikkapa kaupungilla? Jos sanon: Pekka sanoo että ulkona sataa, tilanne mutkistuu lisää. Mitä tiedämme Pekasta? Miksi hän sanoo näin, ja tietääkö hän sen oikeasti? Ja jos olemme lähdössä retkelle, miten lause meihin vaikuttaa? 

Logiikkaa on tehty täsmällisemmäksi formalisoimalla sitä. Mutta kovin käytännöllisiksi jokapäiväisessä elämässämme tällaiset parannetut välineet eivät ole osoittautuneet. En kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät ne olisi mielenkiintoisia. 

Kielellisten ajattelun välineiden ongelmana on itse kielen epätarkkuus. Kielen käsitteet eivät ole täsmällisiä, ja ne ovat myös subjektiivisia eli ajattelijasta riippuvia. Ymmärrämme itse käsitteet eri tavoin, ja käytämme myös kieltä keskenämme erilaisilla tavoilla. Tarkoitukseni on pohdiskella kieltä täsmällisempiä ajattelun välineitä. Mutta samalla haluan heti sanoa, että en mitenkään väheksy luonnollista kieltä. Asia on suorastaan päinvastoin. Kieli on myös täysin välttämätön työkalumme, kun käytämme seuraavaksi kuvattavia tarkkoja ajattelun keinoja. Lisäksi ymmärtäminen välittyy meille kielellisesti, ja kieli on tärkeä luovuuden lähde. Tämän sanon tärkeänä sivuhuomautuksena. 

Aloitan kuitenkin täsmällisemmän ajattelun pohtimisen siirtymällä hetkeksi kielen ulkopuolelle siis hyvinkin epämääräiselle alueelle. Sillä on toki ajattelua, joka ei tapahdu sanojen kautta. Ajattelemme mielikuvilla ja tunteilla. Kun oikein kovasti yritän, saan jonkinlaisen aavistuksen siitä, millaista se on. Pystyn jopa saattamaan itseni ainakin lyhyeksi hetkeksi tilaan, jossa ei ole minkäänlaisia sanoja tai lauseita, eikä edes asioiden nimiä ole mielessäni. Sitä vain on, tiedän että itse olen, ja se tuntuu joltakin. Tällainen tila on sanallisen kuvailun tavoittamattomissa - tietenkin. 

Uskon että tällainen ajattelu on universaalia. Näin varmaan ajattelimme ennen kielen ilmaantumista, ja näin ajattelevat monet eläimet. Ja tästä pääsemme eteenpäin. Huoneeni katossa on valaisin, jossa on kolme lamppua. Ja pöydällä vadissa on viisi omenaa. Tiedän, että lamppuja on kolme ja omenoita viisi, eikä minun tarvitse laskea niitä. Mutta jos kaadan pöydälle kourallisen pähkinöitä, en enää tiedä, montako niitä on. Pitää alkaa laskea. Ja nyt epätäsmällinen kieli alkaa luoda abstraktia aritmetiikkaa. Tämä on yleinen kuvio: kielemme auttaa rakentamaan abstrakteja työvälineitä. Sama ilmiö toistuu myös mutkikkaampien ajattelun välineiden kohdalla: otamme ne haltuumme kielen välityksellä. 

Kun tiesin että vadissa on viisi omenaa, ajattelin samalla tavalla kuin monet älykkäät eläimet, kuten apinat ja eräät linnut. Lukumäärän voi aistia laskematta. Esimerkiksi linnut tietävät, montako munaa pesään on munittava, ja apinat huomaavat, jos niiden ulottuvilla olevista herkullisista hedelmistä kähvelletään salaa yksi. Mutta tässä on raja, jota pidemmälle eläimet eivät pääse. Niiltä puuttuu käsitteillä operoiva kieli, ne eivät osaa laskea. 

Ihminen kehitti laskemista aina vain pidemmälle, koska se oli sosiaalisesti hyödyllistä. Metsästäjät oppivat jakamaan saaliinsa reilusti, ja kauppiaat selvisivät yhä mutkikkaammista kaupanteon tilanteista. Pian opittiin laskemaan yksikköhinnat ja käymään kauppaa mielivaltaisen suurilla tavaraerillä. Kun yhteiskunnan tarpeet monimutkaistuivat, myös matematiikka - sillä siitähän on kysymys - tuli monimutkaisemmaksi. Ja kielellisten resurssien turvin matematiikka alkoi kehittyä itsenäisesti. Koska ihminen on utelias ja monista asioista kiinnostunut. 

On myös toisenlaisia matematiikan lajeja. Ihminen alkoi mitata. Tilavuuksia mitattiin mitta-astioilla. Etäisyyksiä mitattiin askelilla, mittasauvoilla ja köysillä. Samoin mitattiin peltojen pinta-aloja. Merenkävijät ja tähtitieteilijät alkoivat mitata kulmia ja suuntia. En tiedä, miten ilmeiseltä tämä tuntuu, mutta tässä on kysymys aivan erilaisesta ajattelun välineestä. Toki tässä käytetään apuna aritmetiikkaa. Voimme kertoa, montako mitta astiallista mahtuu suureen tynnyriin, tai montako mittakepin pituutta on rakennuksen pituus tai matka kahden kylän välillä. Tai kuinka suuri osa ympyrän kehää jokin kulma on. Mutta aina tässä on kyse vertailusta. Jotain verrataan johonkin toiseen.  

Nyt siirryn käyttämään matematiikan kieltä. Laskemisessa eli aritmetiikassa toimitaan täsmällisillä lukumäärillä eli kokonaisluvuilla. Lukumäärät ovat aina täsmällisiä. Tässä vaiheessa olemme oppineet jo käyttämään apuna aritmetiikkaa ja olemme keksineet murtoluvut. Voimme siis sanoa vaikka: tynnyriin mahtuu kaksikymmentäkolme ja kolme viidesosaa mitta-astiallista. Mutta vertailu ei koskaan ole täsmällistä. Vaikka mittaisimme rakennuksen pituuden mittakepillä ja harpilla kuinka huolellisesti, tulos on aina epätarkka. Voimme kuvitella mittaavamme erittäin tarkalla mittakepillä ja hienosti rakennetulla harpilla, mutta tiedämme, että periaatteessa sen voisi aina tehdä paremmin. Mittaaminen eli vertaaminen tarkoittaa matematiikan kielellä sanottuna reaaliluvun muodostamista. Sen tulos on aritmeettisesti ilmaistavissa murtolukuna. Huomaamme, että reaalilukua ei koskaan voi ilmaista murtoluvulla muuten kuin vain likimääräisesti. 

Mittaamisesta eli  reaaliluvuilla laskemisesta tuli vähitellen yhä tärkeämpää. Reaalilukuja alettiin käyttää arkkitehtuurissa, rakentamisessa ja koneenrakennuksessa - vaikka reaaliluku- sanaa ei tietenkään siihen aikaan käytetty. 1600-luvulla keksittiin näppärä reaaliluvuilla laskeva laite, laskutikku, joka löytyi insinöörin taskusta aina taskulaskimen keksimiseen asti, eli 1970-luvun puoliväliin.

Pitää mainita vielä geometria. Tiedämme, mitä se on, mutta sen olemusta on vaikea määritellä. Siinä ei lasketa luvuilla, eikä myöskään mitata määriä - no jonkin verran kyllä, esimerkiksi kolmiossa on kolme kulmaa ja jana voidaan vaikka puolittaa. Geometria vertautuu laskemiseen siinä, että se on täysin tarkkaa, ja vertailuun siinä, että siinä tarkastellaan erilaisia suhteita. Myös geometria syntyi hyödyllisyyden kautta, koska sille oli käyttöä maan mittaamisessa, tähtitieteessä ja rakentamisessa. Ja myöhemmin myös koneiden valmistuksessa. Ja kuten aritmetiikka, myös geometria alkoi kehittyä ihmisen uteliaisuuden ajamana itsenäisesti. Nykyisin geometria on edelleen ajattelun apuväline, mutta tieteenä se on marginaalista ja historiallista. Sen sijasta harrastetaan muita matematiikan lajeja. 

Entä kehittyikö filosofiasta aikaa myöten mitään sen täsmällisempää? Ehkä niin voi sanoa, sillä logiikasta kehittyi täsmällinen muoto. Se löysi paikkansa nykyaikaisissa tietokoneissa. Tietokoneet suorittavat algoritmeja eli peräkkäisten toimintojen sarjoja, ja niiden suorittaminen on organisoitu täsmällisten loogisten sääntöjen avulla. Sanomme tällaisia sääntöjä ohjelmiksi. 

Teen pienen yhteenvedon. Täsmällisten ajattelun työkalujen kehittäminen johti matematiikkaan, ja se avasi välineet luonnontieteiden kehittymiselle. Täsmällisen logiikan kehittäminen synnytti tietokoneet - ja niiden kautta avautuu uudenlaisia näkymiä, kuten tekoäly. 

Olen kirjoittanut tästä aiheesta myös hieman laajemman artikkelin, joka löytyy Tieteessä tapahtuu- lehdestä. Artikkeli johdattelee kysymykseen, johon en toistaiseksi osaa vastata. Aiemmin kuvailin ihmisten ja myös eläinten universaalia ajattelutapaa, joka ei perustu kieleen eikä laskemiseen. Voisiko siitä kehittää jotain uutta ja täsmällisempää?

Makroskooppi

Maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi käsittää, tai mitä emme välittömästi voi tutkia omilla aisteillamme. Tämä alkaa olla aikamme ihmisille itsestään selvää. Mutta aina ei ole ajateltu juuri näin. Kun ihmisillä on aina ollut valtava halu tietää enemmän ja käsittää mahdollisimman paljon, asiaa on yritetty ratkaista pohdiskelulla ja filosofoimalla. Filosofointi opettaa meille paljon ajattelusta ja sen rajoista. Mutta kun filosofit koettavat saada selville asioita luonnossa vallitsevista lainalaisuuksista, tulee loputa seinä vastaan. Törmäämme biologisen hahmomme rajoituksiin: vaatimattomaan ajattelukykyymme ja suppeisiin aisteihimme.  

Pidämmekö todella itseämme mestariajattelijoina? Jos joku niin ajattelee, hänen kannattaa tutustua Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn tutkimuksiin. Ihminen on henkisiltä kyvyiltään aika lailla minkä tahansa kehittyneemmän eläimen kaltainen. Olen kirjoittanutkin asiasta aiemmin. 

Ainoastaan symbolinen kielemme on huomattavan ainutlaatuinen. Sen varassa pystymme pohdiskelemaan ja filosofoimaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Aivotutkija Chritof Koch on purkanut turhautumistaan filosofiaan suunnilleen seuraavaan tapaan: yli 2000 vuoden ajan suuret filosofit ovat olleet täysin väärässä jokseenkin kaikissa asioissa. Siksi ei pidä kuunnella heidän mielipiteitään, vaan sitä, mitä he ovat kysyneet. Sen sijaan vastaukset ovat joko vääriä tai hyödyttömiä. 

 

No hyvä. Aistimme ja käsityskykymme ovat rajallisia, mutta onneksi ihmiskunta on alkanut kehittää apuvälineitä. Alettiin mittaamaan asioita ja tarkastelemaan niitä aina vain tarkemmin. Syntyi luonnontiede, joka valjasti palvelukseensa myös vanhan ja jatkuvasti kehittyvän perinteen matematiikan, paljon tehokkaammin kuin mihin filosofia koskaan pystyi. 

 

Luonnontieteet sellaisina kuin me nyt ne ymmärrämme alkoivat kehittyä 1600 luvulla. Tähtitieteen synnyttämään huolellisen tarkkailun ja havaintojen kirjaamisen periaatteeseen liitettiin kulma-asteikkojen tarkkuuden parantaminen ja havaintojen tekoa suuresti tehostava teleskooppi.

Ei ole sattuma, että samaan aikaan teleskoopin kanssa keksittiin mikroskooppi. Keksintöjen taustalla on techne, ikivanha teknologian taito, joka on kietoutunut ihmiskunnan olemukseen paljon syvällisemmin kuin humanistit ikinä kehtaavat myöntää. Ja tässä kohtaan teknologian kasaantuvaan aarrearkkuun lisättiin lasinhionnan ja linssien valmistuksen taito. Ja näiden taitojen soveltaminen hyödyllisiin asioihin eli optiikka.  

Mikroskoopista tuli pian sekä tärkeä tutkimusväline että valistuksen voimaa todistava demonstraatiolaite, Sivistyneistö kurkisteli innostuneena mikroskooppiin. Jopa madame de Pompadourilla oli käytössään kauniisti koristeltu mikroskooppi. 

Mikroskooppi auttaa näkemään hyvin pieniä esineitä, aina atomin kokoiseen asti (atomivoimamikroskoopilla saadaan todella kuvia joissa erottuvat kohteet ovat atomin kokoluokkaa - vaikka atomin näkemisestä ei ehkä oikeastaan voi edes puhua). Mikroskooppi avaa todella meille aivan uuden maailman. Mieleeni tuli, mikä voisi olla mikroskoopin vastakohta ja mitä sillä voisi tehdä. Mikroskoopin vastakohta on tietenkin makroskooppi.  

Pian huomasin, että en ole kuitenkaan itse keksinyt makroskooppia. Sanalla on kaksikin erilaista käyttötapaa, joten käsitellään ne ensin. Mikroskooppien valmistajat kuten Leica käyttävät sanaa kuvaamaan mikroskoopin kaltaista laitetta, jolla tarkastellaan, kuvataan ja havainnollistamaan kohteita, jotka eivät ole "mikroskooppisia", vaan paljon isompia. Laitteen suurennos on noin 20-kertainen ja sen kuva ala on senttejä, tulitikkurasian kokoinen. Makroskoopeja käytetään kuvaamaan esimerkiksi biologisia näytteitä tai mineraaleja. 

  

Aivan toisenlaisen makroskoopin on lanseerannut IBM. Se tarkoittaa maapalloa koskevaa kokonaisvaltaista tietokoostetta, joka tuotetaan keräämällä ja yhdistelemällä suuri määrä erilaista tietoa. Ilmeisen hyödyllinen laite siis. 

Entä millainen sitten on oma makroskooppini? Jos mikroskooppi auttaa meitä näkemään kohteita, jotka ovat aivan liian pieniä paljaalla silmällä tarkasteltavaksi, makroskoopin pitää tehdä päinvastaista. Sen pitää auttaa meitä tarkastelemaan kohteita, jotka ovat aivan liian suuria aisteillemme: aurinkokuntaamme, galaksiamme, ja kokouniversumia. Keksin makroskoopin idean jo lapsena. Huomasin, että kun kääntää kiikarin nurinpäin ja katsoo siihen, näkökenttä kutistuu pienen kolikon kokoiseksi. Ja kun kääntää mikroskoopin nurinpäin - ja siihen katsominen ei ole aivan helppoa - näkökenttä kutistuu nuppineulan nuppiakin pienemmäksi. 

Mutta miten voisi kääntää maailmankaikkeuden nurinpäin? Mikään valoa tai muita signaaleita keräävä objektiivi ei voi kasvaa maailmankaikkeuden kokoluokkaan. Siksi makroskoopin kuva pitää koota ja yhdistellä pienenpienistä osasista. Tähtitieteilijät aloittivat makroskoopin kokoamisen jo kauan sitten. Sanomme heidän laatimiaan kuvia tähtikartoiksi. Ja nykyään kosmologit jatkavat tätä työtä aina vain suuremmassa mittakaavassa. 

Mutta vasta aikuisena, kun aloin ymmärtää modernia fysiikkaa edes pinnallisesti tajusin että makroskooppiin liittyy isompi ongelma. Se on nimittäin välttämättä myös aikakone. Kun katsomme kauas avaruuteen, katsomme myös menneisyyteen. Ongelma liittyy makroskoopin tuottaman kuvan esitystapaan. Sen tehtävähän on esittää tavattoman suuret kohteet, vaikkapa galaksimme, aistiemme tajuamassa muodossa. Mutta aistimme eivät ole sopeutumaan aistimaan kohteita, jotka ovat niin suuria, että suhteellisuusteoria vakuttaa siihen periaatteeseen, jolla ne koostetaan havaittaviksi. 

 

Olipa makroskoopin tuottama kuva koostettu miten tahansa, voimme tajuta sen ainoastaan ja enintään järjellämme. Emme voi aistia sitä. Ainakaan tähän mennessä en ole keksinyt, miten makroskoopilla voisi tuottaa aistittavia esityksiä, jotka kertoisivat olennaisen totuuden maailmasta.

Madame de Pompadourin mikroskooppi.

Hyvän äärellä

Akateemikko Georg Henrik von Wright (1916– 2003) oli kansainvälisesti merkittävimpiä suomalaisia. Jo hänen sukutaustansa on mykistävä. Hän kuului skotlantilaislähtöiseen sukuun, jonka vanha aatelinen status on epäselvä. Joka tapauksessa hänen Ruotsin sodissa kunnostautunut esi-isänsä aateloitiin 1700- luvulla. Suvun jäseniä löytyy seuraavien vuosisatojen aikana yhteiskunnan huipulta: sotilaita, virkamiehiä, taiteilijoita, teollisuusmiehiä, professoreja. Kaikkien tuntemat ja rakastamat taidemaalarit Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wright olivat samaa sukua. 

Loistava suku ei tietenkään kerro ylivoimaisesta synnynnäisestä lahjakkuudesta, ei sellaiseen kukaan enää usko. Mutta perinteet, ruotsinkielisyys, suvun maine, suvun varallisuus ja edellisten sukupolvien rakentamat tukiverkostot ovat tuupanneet yhä uusia von Wrightejä uran alkuun. Aateluus velvoittaa. Kyllä tällainen tausta antaisi kenelle tahansa itseluottamusta ja motivaatiota. Ja jos perinnöllisyyden suuresta sekoittimesta sattuu käteen tulemaan hyvät kortit, syntyy myös suuria saavutuksia hengen alalla.  

Filosofi Georg Henrik von Wrighistä tekisi mieli sanoa, että hänkin oli kaikkien rakastama. Ainakin itse kunnioitan tuota viisaan miehen perikuvaa valtavasti. Von Wright opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa maineikkaan Eino Kailan oppilaana. Hän kertoo saaneensa vaikutteita myös Rolf Nevanlinnalta ja Ernst Lindelöfiltä, jotka myös olivat sukua hänelle, ja Kailakin oli sukuun naitu. Piiri pieni pyörii - mutta en sano tätä mitenkään pahalla. Pikemmin uskon, että tällainen ympäristö tuottaa ainutlaatuista ajattelutyön intensiteettiä. 

Von Wright oli kiinnostunut matematiikasta, filosofisesta logiikasta, tieteenfilosofiasta ja historiasta, Valmistuttuaan kandidaatiksi von Wright harjoitti jatko-opintoja maineikkaassa Cambridgen yliopistossa. Hän tutustui Ludvig Wittgensteiniin. josta tuli jopa henkilökohtainen ystävä. Myöhemmin hän toimi Cambridgessä kolme vuotta filosofian professorina, ja Helsingissä vastaavassa virassa kymmenen vuotta. Hänen akateeminen uransa oli häikäisevä. Tieteellisten saavutustensa ansiosta hän on kahdentoista yliopiston kunniatohtori. Mitaleja ja palkintoja hän sai vastaanottaa lähes laskemattoman määrän. 

Olen lukenut von Wrightin yleistajuisista kirjoista teokset Minervan Pöllö, Ajatus ja julistus ja Tiede ja ihmisjärki - ja ehkä myös kirjan Logiikka, filosofia ja kieli, mutta siitä on jo aikaa. Minun on tunnustettava, että ne eivät tehneet valtavaa vaikutusta, vaan olivat "ihan ok". Minua myös häiritsi hieman hänen vieroksuva suhteensa teknologiaan ja vanhakantaiselta vaikuttava humanismi. En kuitenkaan sano tätä moitteena. Viisaskaan mies ei ehdi kaikkeen perehtyä. Filosofian viidakoissa tarpominen tuntui väsyttäneen kirjoittajaa, ja aivan varmasti myös lukijaa. 

Suhteeni von Wrightin ajatteluun muuttui lämpimämmäksi ja paljon arvostavammaksi, kun luin hänen kirjansa Hyvän muunnelmat (1963; suomennos Otava, 2001). Olin juuri kirjoittamassa filosofiaa ja käytäntöä yhdistävää kirjaa laadusta, ja minulla oli heikko aavistus, että kirjassa saattaisi olla jotain minulle tärkeää. Olin oikeassa.

Kirja perustuu von Wrightin pitämiin Gifford- luentoihin St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa 1959-1960. Gifford- muistosäätiö on järjestänyt näitä arvostettuja luentoja vuodesta 1888 niin sanotun luonnollisen teologian edistämiseksi. "Luonnollinen teologia" pyrkii löytämään uskonnolle perustaa, joka ei perustu ihmeisiin tai ilmestyksiin, eikä myöskään pyhiin kirjoihin. Von Wright saattoi siis pohtia hyvää, ilman kytkentää kristilliseen teologiaan. Hänen kirjansa on täysin maallinen, filosofiaa puhtaimmillaan ja valistuksen hengessä. Von Wright toteaa itsekin, että käsittelytapa ei ole vähimmässäkään määrin moraalifilosofinen. Hän vain pohtii, mitä eri tilanteissa tarkoitetaan, kun puhutaan ”hyvästä”. Kirjassa esitetty hyvän tarkastelu on poikkeuksellista, ja se on jäänyt filosofien keskuudessa vähälle huomiolle. Perinteisesti hyvää on totuttu tarkastelemaan etiikan ja moraalin näkökulmasta.

Kirjakaupan luettelossa (kirja on edelleen myynnissä) Hyvän muunnelmat  esitellään moraalifilosofisena teoksena. Juuri sitä kirja ei ole, ja sitä von Wright itsekin korostaa. Sama teksti löytyy kirjan takakannesta, eikä se muutenkaan tunnu kuvaavan kirjaa. Ehkä ongelma on yleinen. Takakansitekstien laatiminen lienee aivan oma kirjallisuuden lajinsa.

Pohditaan seuraavaksi, mitä von Wright hyvästä oikeastaan sanoo.  Aivan kirjan alkupuolella hän tekee hyvästä sellaisen havainnon, että sen vastakohta on varsin moniselitteinen, tilanteesta riippuva ja jopa epäselvä. Se voi olla vaikkapa huono, paha, haitallinen, epämieluisa, kelvoton. Ehkä kielessämme vaikuttaa jonkinlainen sisäänrakennettu optimismi. Pyrimme hyvään, tavoittelemme sitä, ja reagoimme herkästi ja vivahteikkaasti kun sitä ei ole. Olemme kai sittenkin sisimmässämme hyväntahtoisia.

Kirjassa pyritään tutkimaan hyvän "sisästä rakennetta”. Lähestyminen tuntuu insinöörimäiseltä, mutta yhtä hyvin sitä voisi sanoa suorasukaiseksi tai käytännölliseksi. Von Wright erittelee kirjassaan joitakin hyvän lajeja, joista voisi kuvata lähemmin kahta. Tekninen hyvä tarkoittaa sen kohteen - olion, niin kuin filosofit sanovat - kyvykkyyttä. Se on olion oma ominaisuus, joka riippuu lähinnä siitä itsestään. Sitten on välineellinen hyvä, ja se taas on yllättävän monivivahteinen asia. Välineellinen hyvä liittyy esineisiin, kuten koneisiin tai työkaluihin. Mutta olio voi olla myös vaikkapa kotieläin tai viljelyskasvi. Välineellisyys tarkoittaa sitä, että hyvä ei ole suoraan olion ominaisuus, vaan hyvän arvioinnissa on olennaista oliosta saatava hyöty.

Katsotaan nyt tarkemmin välineellistä hyvää. Von Wright kuvaa ei-moraalista hyvää, joka ei ole absoluuttista. Se on pikemminkin muuttuja, jonkun tarkasteltavana olevan olion mitta. Käytännössä jokainen välineenä toimiva olio edustaa jotain lajia. Mutta oliot voivat tilapäisesti edustaa myös muita lajeja kuin niiden varsinaista, omaa lajia. Tämä tuntuu sekavalta, mutta se selviää esimerkillä. Olkoon sinulla veitsi. Voit ehkä sanoa: tämä on hyvä veitsi. Jos veitsi on raskas, saattaisit sanoa: se on hyvä vasarana. Se ei silti tarkoita, että veitsi on hyvä vasara, puhumattakaan siitä, että se olisi vasara ylipäätään. Ja jos veitsi, joka on hyvä vasarana, on tylsä ja tuntuu huonolta kädessä, voitkin sanoa: tämä ei ole hyvä veitsi. Tässä on itse asiassa aika paljon asiaa, mutta luulen että se selveni. 

Tuodaan nyt lisää käsitteitä pohdittavaksi. Hyöty voidaan tunnistaa siitä, että sitä tavoitellaan. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään hyötyä sinänsä, se on olemassa vain suhteessa johonkin toimijaan. Joissakin tapauksissa hyötyä voi jopa mitata, mutta siinäkään tapauksessa hyödyn määrä ei kerro meille suoraan jonkun hyvän määrää. Jokapäiväisessä elämässämme arvioimme koko ajan erilaisiin kohteisiin liittyvää hyvää. Von Wright liittää hyvään tarkoitusperän, ja hyödyn tavoitteleminen on se tarkoitusperä, jota vastaan hyvää arvioidaan. Olion edustamaan lajiin voidaan liittää useita tarkoitusperiä, ja niiden taustalla taas on joku hyöty. Olio voi olla hyvä yhdessä tarkoituksessa ja huono jossain toisessa. Esimerkiksi veitsi voi olla hyvä leikkaamaan lihaa, mutta huono veistämään puuta. Siksi olio voi olla samaan aikaan hyvä ja huono. 

Voi olla useita eri tapoja, joiden kautta kukin tarkoitusperä toteutuu. Tätä toteutumisen tapaa von Wright sanoo subjektiiviseksi kontekstiksi. Tämä riippuu arvioijan tilanteesta. Siksi hyvä on subjektiivisesti koettu asia. Mutta tuota toteutumista voi myös eritellä. Voimme puhua hyväksi tekevästä ominaisuudesta (kuten veitsen terävyys). Olion käyttäjä voi olla enemmän tai vähemmän tietoinen subjektiivisista konteksteista tai hyvää tekevistä ominaisuuksista. Olion käyttäjä voi arvioida olion hyvyyttä tietoisesti (esimerkiksi suunnittelija), tai täysin vaistomaisesti (kuluttaja). 1960-luvun alun maailmassa ei puhuttu käyttökokemuksesta, mutta se sopisi tähän. 

Voi olla olemassa yksilön omaa hyötyä laajempia tarkoitusperiä, kuten taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristövaikutukset. Siksi hyvän arvottaminen ei liity vain yksilön omiin tarkoitusperiin, vaan siinä voi olla mukana myös suosittelu. Nykypäivän sosiaalisessa mediassa tämä näkyykin aika selvästi.

Voisimme puhua myös henkilökohtaisen hyvän eri lajeista. Niistä ilmeisin henkilökohtainen hyvä liittyy terveyteen. Ja terveyden rinnalla julkiseen keskusteluun on noussut hedoninen eli nautintoa tuottava hyvä. Nykyaikaa moititaan ylenpalttisesta nautinnon tavoittelusta. En kuitenkaan usko, että aikamme olisi mitenkään erityisen nautinnonhaluinen. Tällaisia syytöksiä on nimittäin esitetty ainakin niin kauan kuin ihmiskunnalla on ollut kirjoitettua historiaa. Voisin kyllä uskoa, että hedonismin muodot vaihtelevat eri aikoina, ja että hedonismia moititaan erityisesti vaurauden ja hyvinvoinnin kausina. 

Nykyään puhutaan paljon elämänlaadusta, ja sillä tarkoitetaan useimmiten terveyttä. On erikoista, että tässä on ryhdytty käyttämään sanaa ”laatu”, vaikka oikeastaan ”hyvä”- sana olisi tässä paljon luontevampi. Ehkä tässä onkin tarkoitus korostaa ihmisen halua tuottaa ja hallita terveyttä. Terveysalan työntekijät tuottavat sitä, niin kuin insinöörit tuottavat tuotteita. Näin jokamiehestäkin halutaan tehdä oman terveytensä insinööri. Siinä on esimerkki, kuinka yksinkertaisen sananvalinnan avulla neutraali terveyspuhe voidaankin muuttaa manipuloivaksi puheeksi. Tietysti hyvässä tarkoituksessa. Tässä tulee esiin laadun ja hyvän vivahde-ero. Laatu olisi teknisesti tuotettua hyvää, vastakohtana luonnostaan lankeavalle hyvälle.  

Laatu voidaan nähdä käsitteenä ja tekniikkana, jolla tehdään tuotteista ja palveluista halutumpia. Siis enemmän mielihyvää tuottavia. Von Wrightin mukaan mielihyvä on suunnilleen sama asia kuin hedoninen hyvä. Se on selvästikin tunne. Hän jaottelee mielihyvän erilaisia lajeja seuraavasti. Ensinnäkin, se voi olla pelkkä tunne. Sitten mielihyvää voi tuottaa se, että teemme sitä, mitä haluamme tehdä. Ja lopuksi, se voi tarkoittaa tyydytystä: saamme jotain, mitä olemme halunneet.

Hieman toisenlainen näkökulma avautuu käsitteistä onni ja hyvinvointi. Ilmeisesti myös onni on tunne, ja siksi se tarkoittaa hedonista hyvää. Hyvinvointi taas sisältää ajatuksen hyödystä. Siksi onneen ei välttämättä liity erityistä syytä, mutta hyvinvoinnin yhteydessä syitä voidaan kyllä eritellä. Hyvinvointia voi myös sanoa kukoistukseksi. Mutta kyllä hyvinvointiin liittyy lähes väistämättä myös onnea. Ehkä näiden välillä ei ole kauhean jyrkkää rajaa. 

Hyvään liittyy paljon monimutkaisia asioita. Onko kyky tunnistaa ja kokea hyvää samaa juurta kuin kyky valita oikean ja väärän välillä ilman että se olisi eettinen valinta? Mikä se sellainen valinta on? Vallitseeko maailmassa joku hyvän yleinen taso, ”universaali järjestys”, ja onko se yhteydessä totuuden ja oikeuden käsitteisiin? Vai onko se vain kielen tuottama harhakuva, joka tavoiteltaessa pakenee saavuttamattomiin? Mutta ehkä kieli tässä kohtaa pettää meidät ja totuus silti pysyy.

Von Wright ei juurikaan nostanut esille estetiikkaa, ehkä se ei hänen mielestään suorastaan liity hyvään. Ehkä se kuitenkin liittyy mielihyvään, sen eräänä aiheuttajana, kauneuden kokemuksen kautta. Estetiikka ei näytä olevan kovin merkittävässä roolissa kyvykkyyttä tarkoittavassa hyvässä. Joissakin tapauksissa kauneus voisi kylläkin olla hyväksi tekevä ominaisuus. Hyvään liittyi vahvasti olion tai sen käytön tarkoitusperä ja hyöty. Ne taas ovat jopa perinteisen estetiikkakäsityksen vastaisia asioita.  

Von Wright ei oikeastaan kirjoittanut hyvästä elämästä, vaikka se on yleensä filosofien asialistalla. Hän sivuaa näitä asioita kirjoittamalla hyvinvoinnista ja hyveistä. Hän ei kylläkään tarjoile lukijalle omia arvostuksiaan vaan pohdiskelee asioita monelta puolelta. Yhtenä hyvän mittana voisi pitää jonkun asian kykyä edistää ihmisen hyvinvointia. Sen sijaan hyve on mutkikkaampi juttu. Hyveen voisi nähdä ihmisen laadun osatekijänä. Mutta kun puhutaan ihmisen laadusta, aletaan mennä vakavasti syrjään aiheesta ja siirrytään moraalin alueelle.

Voidaan myös miettiä, miten hyvä voisi kuvata ihmisen elämää. Jopa valtiolla voi olla käsitys, millainen kansalaisen elämän tulisi olla, siis elämän toivottavista piirteistä. Se tuntuu kuitenkin hieman epäilyttävältä. Siinä on sama vivahde kuin hyveessä ja moraalissa. Ne tuntuvat ongelmattomilta vain sillä ehdolla, että ne ovat yksityisasioita. Elämän laadusta puhumisessa on samanlainen vivahde. Sitä ei pitäisi normittaa. 

Kirjasin tähän ne asiat, joita sain itselleni irti Hyvän muunnelmista. Minusta se oli mielenkiintoista ja asioita selventävää. Kirjan tyyli oli sekä selkeää että täsmällistä. Toisaalta sen pohdiskelut olivat välillä syvällisiä ja mutkikkaita. Jouduinkin laatimaan siitä itselleni muistiinpanoja, joissa käänsin kielelliset tarkastelut loogisiksi lausekkeiksi. Se helpotti, ainakin minua itseäni.  

Von Wright piti Hyvän muunnelmia parhaana kirjanaan, ja hän nautti sen kirjoittamisesta. Mutta kirjan vastaanotto oli hänelle pettymys, sillä se ei herättänyt akateemista keskustelua. Siksi hän ei enää jatkanut aiheen käsittelyä. Kirja ei onnistunut provosoimaan konservatiivisia uskonnollisia piirejä, siihen se oli aivan liian neutraali ja selkeä. Se kirjoitettiin myös liian aikaisin, sillä vasta lähes parin vuosikymmenen kuluttua teollisissa maissa nostettiin laatu keskeiseksi kilpailukyvyn osatekijäksi. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tekninen ja välineellinen hyvä vastaavat täsmälleen teollisuuden modernia laatukäsitystä. Siihen von Wrightillä olisi ollut paljon painavaa sanottavaa. Tämä olisi ollut vakaumukselliselle humanistille vähintäänkin outo tilanne.

Muistiinpanojani "Hyvän muunnelmista".

Nykäisyjä

Suuri entinen mäkihyppääjä Matti Nykänen on juuri kuollut. En aio kirjoittaa hänestä enempää. En oikeastaan ole urheilumiehiä, ja annan mielelläni asiantuntijoiden ja fanittajien purkaa tuntojaan. Mieleeni tuli kuitenkin vanha viisaus. Emme ymmärrä, mitä meillä on keskuudessamme ollut, hyvää ja vähennän hyvää, ennen kuin olemme sen menettäneet.

Sen sijaan aion pohtia Matti Nykäsen suuhun pantuja legendaarisia lausahduksia. Luulen, että niitä on varsinkin aikanaan levitelty sekä ihmetellen että joskus jopa pahantahtoisesti. Minulla ei ole mitään ilkeää tarkoitusta. Nuo lausahdukset ovat herättäneet minussa positiivista ihmettelyä, koska niihin tuntuu kätkeytyvän syvää viisautta. Ei Matti niitä varmaan tietoisesti syvämietteisiksi tarkoittanut, vaan pikemmin ne heijastavat hänen persoonaansa. Mutta ihmisen päässä on muutakin kuin tietoista toimintaa, todellisuus puskee jollain tapaa läpi ääneen lausuttujen sanojen. En kuitenkaan sano näitä lausahduksia freudilaisiksi lipsahduksiksi. Vaikka siinäkin on kyse tiedostamattomasta, hieman eri asia tuntuu olevan kyseessä. Joten sanon näitä sananparsia nykäisyiksi. Arvostavasti.

Nykäsen "sananlaskut" ovat toki tuttuja ja seurattuja, yli vuosikymmenen ajan. Niistä on jopa koottu kaksi kirjaa. Myös hänen persoonansa on keskusteluttanut sekä sosiaalisessa mediassa että vakavammin. Esimerkiksi "radiofilosofit" Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander ovat arvioineet ja myös arvostaneet häntä kulttuuri-ikonina, ja verranneet jopa Aku Ankkaan, toiseen suomalaisten rakastamaan hahmoon. Ja todenneet muun muassa, että ristiriitaisena hahmona hän on emotionaalisesti paljon vaikeampi kuin loppujen lopuksi aina kuiville selviävä Aku. 

En ole varma, onko minulla tähän runsauteen enää mitään lisättävää. Mutta koska asia on jotenkin kiehtova, pohdin kuitenkin hieman. Olen jättänyt pois pidemmät lausahdukset, jotka ovat selvästi retorisia, ja joilla usein on myös pyritty ottamaan niskalenkki häiritseväksi koetetusta haastattelijasta. Olen valinnut vain lyhyitä tiivistyksiä, jota eivät niinkään riipu tilanteesta, jossa ne on lausuttu. 

Elämä on laiffii

Miten moni aforisminikkari onkaan koettanut vastata kysymykseen, mitä elämä on, mikä on elämän tarkoitus. Filosofeista nyt puhumattakaan. Eikä tämä pohdinta ole suinkaan pyyteetöntä, jos niin voi sanoa. Nuo elämänselittäjät haluavat antaa hyviä neuvoja, elämänohjeita, ja myös korostaa omaa viisauttaan. En koskaan lue elämänviisauskirjoja enkä onnellisuusoppaita, minua ne jotenkin ärsyttävät. Ja ehkä Mattia ärsyttivät myös. Tämä nykäisy vihjaa, että kysymykseen ei olekaan vastausta. Veijo Meri on todennut saman asian näin: "elämä on sitä, elämä on tätä, älä kysy mitä". 

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Lause näyttä kuuluvan samaan sarjaan edellisen kanssa. Ja eikö ole turhauttavaa ja uuvuttavaa saada kuulla, miten lapsuus / nuoruus / ruuhkavuodet / vanhemmuus / laatuaika / kypsä aikuisuus / kultainen ikä / seesteinen vanhuus on sitä parasta aikaa. Voi hyvät elämänviisailijat, koettakaa nyt jo päättää! Joten siitäpä saitte. 

Elämässä on tullut takapakkia, joskus etupakkiakin

Tämän nykäisyn sisältö on aika tuttu ja itsestään selvä. Mutta miksi ihmeessä kertoa itsestään selvä asia? Joten tässäkin on ironiaa, humoristinen jatko tuntuu toteavan myös toteamuksen turhuuden. Kielellisen luovuuden lisäksi lauseessa on asiaankuuluvasti myös lievä kaksimielisyyden vivahdus. 

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus.

Sivistyneeseen kielenkäyttöön kuuluu, että ei pidä turhaan toistaa asioita. Siksi on tapana sanoa tämä asia mutkikkaammin, useammalla lauseella, vaikka lopputulos on sama. Lukija voi huvikseen koettaa rakentaa tästä ideasta korrektin lauseen. Ei oikein taida onnistua. Mutta oikeastaan yksittäisessä sanassa voi olla isompi imaisuvoima kun pidemmässä lauseessa, joka helposti tyhjentää itsensä. Joten miksei käytettäisi näin tyylikästä toistoa? 

Se on ihan fifty-sixty miten käy

Puntit on tasan, mutta asiaan liittyy muutakin. Tasapelistä tulee mieleen tasapuolisuus, ja sen sisältö ei ole välttämättä mukava. Politiikassa pannaan pääluvun takia tasapuoliseen vertailuun asiat, jotka ei mitenkään ole saman arvoisia. Siksi keinotekoista tasoittamista pitäisi rikkoa, etenkin jos vaihtoehdot ei ole vertailukelpoisia. Myös taiteilijat ymmärtävät, että pieni epätasapaino on parempi kuin kuiva symmetria. 

Huominen on aina tulevaisuutta

Tähän ei ole oikeastaan juuri mitään lisättävää. Ajatus on suorastaan aidosti syvällinen. Kuinka useasti me unohdamme, että tulevaisuus todella alkaa huomisesta, ja että me rakennamme tulevaisuuden asettelemalla niitä huomisia peräkkäin. Kun asia on tulevaisudessa, ei pitäisi ajatella, että se on kaukana tulevaisuudessa eikä siitä tarvitse välittää. Vaikutamme siihen joka hetki. 

Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi

Tässä näkyy sama metodi, jota on käytetty monessa nykäisyssä. Otetaan tuttu sananparsi ja käännetään sen toinen puoli nurinpäin. Vaikutus on yllättävä, ja lattea tokaisu muuttuu joksikin muuksi. Tämä lause koettelee aivoja, koska siinä on ikäänkuin kaksi peräkkäistä kieltoa. Vähitellen voi kirkastua uusi sisältö. Asian jättäminen tekemättä on myös teko sinänsä, ja ehkä se ei olekaan hyvä asia. 

Totuus on todellakin todellisuutta

Tämä aforismi koettelee niin sanottua totuuden jälkeistä aikaa. Sama lause vihjaa hyvin napakasti, että totuus ei ole yksinkertainen juttu, eikä sitä ole myöskään todellisuus. Ja lisäksi ne ovat kovasti eri asioita, vaikka kuulostavat samalta.

Sehän tuli kuin tähti kirkkaalta taivaalta.
Ihan puhdasta kielellistä luovuutta! Tuttu sanonta tarkoittaa yllätystä ja jopa järkytystä. Uusi muotoilu tuottaa siitä seesteisemmän ja jotenkin ajatuksia kirkastavan version.  

Kaikki lähtee siitä kun sä opit syömään lihapullat haarukalla

Asiat voi tehdä monimutkaisemmin, ja joskus se kannattaa. Mäkihyppääjä jos kuka ymmärtää kehonsa kautta, miten motoriset suoritukset rakentuu perusasioista. 

Oikeasti olen ihminen, joka kävelee ja puhuu puhelimeen.

Hieman samaa asiaa kuin edellisessä sanonnassa. Ajattelu ei ole vain abstraktia, se on vahvasti kytköksissä kehon motoriikkaan. Uusin aivotutkimus on havainnut juuri tämän saman ilmiön.  

Kyllä mä tän ymmärrän, mutta kun mun aivot ei

Taas kerran aidosti syvämietteinen aforismi. Ymmärtämistä ei aina voi selittää sanallisesti, mutta usein meillä on vahva aavistus siitä, mistä on kysymys. Itse asiassa ymmärtämistä ei koskaan voi selittää. Ymmärtäminen ja sen selittäminen ovat kokonaan eri asioita. Joskus ne kohtaavat toisensa, joskus taas eivät. 

Kysymys kuulostaa kysymykseltä

Tämä on kadunmiehen ovela versio niin sanotusta sokraattisesta kysymyksestä, ja se on käännetty vielä takaisin kysyjään. Oikeastaan aika näppärää. (Sokrateshan tunnetusti kehitti metodin ohjata keskustelua kyselemällä). 

Onpa mentaalinen olo.

Miksi oikeastaan käyttämiemme sanojen tulisi ehdottomasti olla täsmällisiä? Onhan kielellinen ajattelu joka tapauksessa epätarkkaa ja tunteenomaista. Tässä siirrytään tilanteen välittömästä asiasisällöstä toisenlaiseen ja mutkikkaampaan ajatukseen. 

SO NOT!

Käy se englanniksikin! Urheilijat ovat useasti osoittaneet luovaa vieraan kielen käyttötaitoa. Tähän on vaikea enää vastata mitään.