Ikävä mies, Steve Jobs

Steve Jobsin kuoltua hänestä on kirjoitettu kirja, ehkä useitakin, ja tehty parikin elokuvaa. Ei ihme, sen verran uurtoa hän on jättänyt planeettamme henkiseen pintaan. Ja miehellä on maine särmikkäänä persoonana joka jätti jälkeensä murrettuja ihmisiä. Ja sehän on omiaan antamaan draaman aineksia tekijöille, ovathan niin monet muut ns. merkittävät ihmiset olleet yksinkertaisesti kuolettavan tylsiä.

Kirjoitin itsekin Jobsista blogikirjoituksen, koska hänen eri elämänvaiheessa luomansa laitteet ovat jäsentäneet ikäisteni ja IT-alalla työskennelleiden ihmisten työuraa vuosikymmenien ajan. Olinkin ilahtunut kun huomasin, että uusin Danny Boylen vuonna 2015 ohjaama Jobs - elokuva noudattaa samaa ideaa. Elokuva ja oma blogikirjoitukseni siis täydentävät mainiosti toisiaan.

Elokuvan rakenneidea on minun mielestäni aivan loistava - ja samalla tuo rakenne näyttää saaneen monet elokuvan nähneet raivostumaan. Se ei suinkaan noudata elämänkertaelokuvien kaavaa, eli laahaudu päähenkilönsä elinvaiheiden kronologian kahlehtimana, ja ehkä parilla takaumalla höystäen nuoruuden päivistä kuolemaan. Sen sijaan näemme kolme pitkää kohtausta, joista kukin ajoittuu juuri ennen tärkeää tuotejulkistusta. Ensimmäisessä kohtauksessa Jobs esittelee Applen uuden Macintosh- kottaraispönttötietokoneen. Seuraavassa kohtauksessa Jobs on saanut potkut Applelta, ja esittelee mullistavan NextCube tietokoneen. Viimeisessä kohtauksessa Jobs on palannut Applelle, ja aikoo esitellä uuden iMac koneen. Itse tuotejulkistusta ei näytetä, vaan kukin kohtaus kertoo, mitä tapahtui noin 40 minuutin ajan ennen julkistustilaisuuden alkua. 

Ja siinä koko juoni! Elokuva on pikemminkin puhenäytelmä kuin elokuva. Joten tietysti kaltaiseni eurooppalainen älykkö piti siitä kovasti. Kussakin kohtauksessa on lisäksi samat henkilöt. Jobs (Michael Fassbender) raivoaa ja paasaa taukoamatta ja maanisesti. Applen markkinointijohtaja Joanna Hoffman (ihana Kate Winslett) yrittää pitää tilanteen hallinnassa. Mukana on myös Applen tekninen nero ja toinen perustaja Steve Wozniak (Seth Rogen), Applen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja John Sculley (Jeff Daniels), sovelluskehittäjä Andy Hertzeld (Michael Stuhlbarg), Jobsin entinen tyttöystävä, ei myöskään mikään kiva ihminen, Chrisann Brennan (Katherine Waterston) ja kaltoin kohdeltu tytär Lisa, jota tietysti esitti kolme eri ikäistä tyttöä. 

Elokuva on siis ennen kaikkea maineikkaan käsikirjoittajan Aaron Sorkinin ja loistavien näyttelijöiden juhlaa. Kunnes sitten, hieman ennen loppua tapahtuu jotain kamalaa. Tuottaja oli kai saanut päähänsä, että elokuvaan pitää saada onnellinen ja sentimentaalinen loppu. Siksi elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat aivan jostain toisesta elokuvasta. Eikä se tunnetusti ole ensimmäinen kerta että näin tehdään. Eikä se ole myöskään uskottavaa. Eihän se näin mene, todellisessa elämässä kusipäät pysyvät kusipäinä. Myös naisten rooli on turhan korostunut, Jobs oli enemmän kiinnostunut nörteistä ja vempaimista. Mutta Hesarin haastattelussa ohjaaja oli todennut, ettei sellainen elokuva olisi kiinnostanut ketään. 

Elokuva pohjautuu Walter Isaacsonin pätevänä pidettyyn elämänkertaan, joten firmoja ja tuotteita koskevat tiedot lienevät kohdallaan. Sen pohjalta aloin pohtia uudelleen Applen ja Jobsin tarinaa. Usein esitetään, että Jobsin päähänpinttymät ja itsepäisyys pelastivat yhtiön ja loivat legendan. Mutta saattaakin olla, että Jobs lähes tuhosi yhtiön. Sekä pönttö-Macintosh että NextCube floppasivat pahasti, ja vasta iMac veti firman kuiville. Ja selitys voi olla, että IBM:n /Microsoftin kolho ja kömpelö PC oli turhankin helppo vastustaja. Applen voitto olisi voinut olla paljon komeampi.

Omat huomioni ovat seuraavat. Apple II (joka rakensi Applen alkuperäisen menestyksen) ja Macintosh olivat täysin yhteensopimattomia. Lisäksi Apple kakkosta seuranneet legendaariset Lisa ja Macintosh tietokoneet on tehty samoilla spekseillä, mutta niillä oli eri suunnittelutiimit. Olen käyttänyt kumpaakin konetta, joten voin sanoa, että ne ovat käyttökokemuksen suhteen ja ohjelmien toiminnan yksityiskohtia myöten lähes identtisiä*. Silti ne ovat sekä laitteiston että ohjelmien osalta yhteensopimattomia. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä. Pikemminkin se on katastrofaalinen strategia.

Jobs onnistui kuitenkin luomaan itselleen hämmästyttävän henkilökultin. Hänellä oli loistava lavakarisma, ja tuotejulkistustilaisuudet muistuttivat uskonnollisia herätyskokouksia. Se käy elokuvastakin hyvin esille. Näin Amerikassa!

*) Lisa ja Macintosh- koneiden graafinen käyttöliittymä on lähes suora kopio Xeroxin Star- tietokoneen käyttöliittymästä (joka taas on lainattu yliopistoprojektista, jossa kehitettiin lasten ja vammaisten tietokonetta). Näin teknologia usein edistyy. Hyvät ideat kloonataan yhä uudelleen, kunnes ne lopulta lyövät läpi. Tunnetusti Microsoft teki puolestaan Macintoshin käyttöliittymästä huonon kopion- eli Windowsin.

Tekniikan lait tutuiksi

Teknologiakäsityksemme on viktoriaaninen. Eli elämyksellisesti se on peräisin varhaiselta tekniseltä kultakaudelta englannista 1800-luvun loppupuolelta. Se on myös steampunk - ajanjakso. Kuvittelemme, että teknologia on joukko näppäriä keksintöjä, jotka otetaan käyttöön jos ne sattuvat toimimaan. Tai sitten ei - jolloin keksinnöt on helppo nähdä naurettaviksi.

Kun olen pohdiskellut Talvivaaran kaivoskatastrofia, Olkiluodon ydinvoimalaa tai julkisen hallinnon tietohallintokatastrofeja, olen alkanut ajatella, että olisi hyvä, jos etenkin poliitikot ja virkamiehet tietäisivät teknologiasta hieman enemmän. Edes insinöörikoultuksessa tekniikkaa ei käsitellä systeeminäkökulmasta, mutta insinöörit voivat sentään oppia nämä asiat vähitellen kokemuksensa karttuessa.

Koetan kuvailla muutamaa tärkeää, mutta vähemmän tuttua piirrettä.

Teknologian kerroksisuus

Kun uusi idea tai keksintö esitellään, yleensä kuvataan vain sen ydinfunktio. Mutta tosiasiassa tarvitaan paljon muuta toiminnallisuutta ja teknisiä resursseja, ennenkuin teknologiaa voidaan hyödyntää laajasti. Nämä ylimääräiset resurssit huolehtivat muun muassa turvallisuudesta, ympäristöongelmista, ja teknologian ylläpidosta. Annan esimerkkejä.

Talvivaaran kaivoksessa rahoittajille ja viranomaisille esiteltiin vain suunnitelma, joka keskittyi malmin louhimiseen, mineraalien uuttamiseen ja metallin jalostamiseen. Huomiotta jäi vesitaloudesta huolehtiminen ja jätevesien puhdistaminen. Ne olisivat edellyttäneet huomattavia teknologisia resursseja ja vaarantaneet kaivoksen talouden.

Sähköauton akussa olennaista ei ole vain kemiallinen reaktio, joka tuottaa sähkövirran. Akkuja käytettäessä pitää varmistaa paloturvallisuus, kolariturvallisuus, elinikä, raaka-aineiden kierrätys, raaka-aineketjun ympäristövaikutukset - ja tietenkin investoinnit latausverkostoon

Auton perusfunktio on kuljettaa matkustajat paikasta toiseen. Kun otetaan huomioon mm turvallisuus, käytettävyys, päästöjen kontrolli, kierrätettävyys ja tuotannon ja materiaaliketjujen ja polttoaihehuollon vaikutukset, nähdään että perusfunktio on mitätön osa autoilun kustannuksista. 

Teknologian kypsyys ja kehityspolku

Teknologia ei juuri koskaan synny suunnitteluprosessissa "kerralla valmiiksi". Se syntyy evoluution kaltaisessa prosessissa, jossa useat sukupolvet seuraavat toisiaan. Ensimmäinen versio on yleensä epäkypsä, ja voidaan tarvita useita suunnittelukierroksia ja jopa teknologiasukupolvia, ennen kuin teknologia on tyydyttävää.

Tämä oli eräs keskeinen syy Talvivaaran ja Olkiluoto 3:n katastrofeihin 

Systeeminen mutkikkuus

Erityisesti ihminen-kone järjestelmissä esiintyy paljon luultua enemmän ihmisten ja järjestelmien vuorovaikutusta. Siksi kehitysprojektit ovat lähes aina alimitoitettuja. Joudutaan menemään edellä kuvattuihin kypsymissykleihin. Tilanne pahenee, jos jo alkuperäinen kehityssuunnitelma on kovin kunnianhimoinen. Kehitys tulisi aloittaa minimijärjestelmästä, jota vähitellen laajennetaan.

Tämä on keskeinen syy julkisten tietohallintojärjestelmien projektikatastrofeihin.

Olen koettanut tehdä näitä teknologioiden piirteitä tunnetuiksi kirjassani "Innovaattorin opas".

Jättiläisen jälkeen

Olen seurannut Talvivaaran kaivoksen vaiheita kiinnostuksella alusta alkaen - tosin vain tiedotusvälineiden kautta. Joten ilman muuta kävin katsomassa Aleksi Salmenperän "Jättiläisen". Elokuva oli hyvä, etenkin suomalaisessa sarjassa. Kannattaa se nähdä. Elokuvan tärkein oivallus on minusta tämä. Suomalaiset ovat niin rehellisiä, ettei korruptioon tarvita edes lahjontaa!

Aloitetaan parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin originaali. 

Talvivaaran katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät, eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse itsensä. 

Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki. Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen. Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.

Elokuvan draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti, riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää katastrofin. 

Aina kun näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan oikein iske.

Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.

Joka tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan, eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.

Elokuvalla on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin voi käydä.

Pieni jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.

Tietoisuus ja mieli kvanttiviidakossa

Syistä, joita en nyt käy erittelemään tartuin toiveikkaasti Tarja Kallio-Tammisen kirjaan "Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina" (Gaudeamus 2006, 2012). Ehkä on syytä ensin arvioida kirjaa yleisesti. Se perustuu väitöskirjaan, josta on tehty suomenkielinen ja yleistajuinen versio. Kirja käsittelee uuden fysiikan vaikutusta maailmankuvaamme. Sellaisena se pysyy asiassa.

Kirjan ansiona on kuvata uuden fysiikan (suhteellisuusteoria ja ennen kaikkea kvanttimekaniikka) liikkeelle laukaisemaa keskustelua maailmankuvasta, tiedosta ja ihmisestä hyvin laajasti ja perusteellisesti. Toisin kuin monet asiaa käsitelleet filosofit, tekijä tuntee myös uutta teoreettista fysiikkaa ja kuvaa sitä siinä määrin hyvin kun sitä voi asiaa tuntemattomille kuvata. Onhan tekijä sekä fyysikko että filosofi. Samasta syystä myös filosofiaa käsitellään yhtä perusteellisesti. 

Minulle kirja oli raskasta luettavaa. Se on laaja ja heikosti jäsentyvä, varmaan johtuen sen väitöskirjajuurista. Kirjassa on tavattomasti toistoa, jopa samat lauseet toistuvat yhä uudelleen. Kirjan olisi helposti voinut lyhentää puoleen. Kirjaa voi ehkä varauksin suositella niille jotka haluavat perehtyä fysikaalisesta maailmankuvasta käytyyn debattiin. Minulle se oli pettymys, koska ei siinä ollut sellaista mitä en olisi jo tiennyt. Mutta ajatuksia se kuitenkin herätti. 

Kirjassa kuvattu "maailmankuvan muutos" on todella herättänyt keskustelua. Debatti on ikään kuin jatkoa ns. psykofyysisen ongelmalle, eli vanhalle sielu- materia- dualismille. Voisi kuvitella, että filosofit saivat etenkin kvanttifysiikasta (jota he eivät yleensä ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää) uutta vettä myllyynsä. Mutta asia ei ole ihan niin. Uudesta fysiikasta hämmentyneet huippufyysikot panivat itse debatin alulle. Pääpukareina olivat Nils Bohr* ja Albert Einstein. He ottivat kiivaasti yhteen kvanttimekaniikasta, jota Einstein piti virheellisenä. Einstein jäi lopulta tappiolle ja historia osoitti, että kvanttimekaniikka vastaa havaintoja ja on jopa klassista fysiikkaa tarkempi teoria. Mutta Bohr ehti omilla mystisillä tulkinnoillaan tuottaa paljon hämmennystä. Lisää vettä myllyyn kaatoi myös yleisnero John von Neumann. Ja tietysti, koska fysiikka on hyvin matemaattista, filosofit huusivat apuun myös Kurt Gödelin ja Alan Turingin ikään kuin matematiikan painoarvoa keventämään. Lopullisen sopan keittivät pääasiassa fysiikkaa osaamattomat filosofit. Ja kohtalainen sotku siitä syntyikin. 

En esittele debatin sisältöä enkä kvanttimekaniikkaa. Kiinnostuneen kannattaisi katsoa vaikka Kari Enqvistin kirjoja. Tässä on kuitenkin syytä todeta, että klassinen fysiikka eli newtonilainen fysiikka on edelleen kätevä työkalu arkipäivän askareisiin. Suhteellisuusteoria täydentää sitä, kun mennään suuriin suhteellisiin nopeuksiin tai suuriin etäisyyksiin. Atomien ja alkeishiukkasten mittakaavassa klassinen fysiikka ei päde lainkaan, siellä toimii kvanttimekaniikka, ja oikein hyvin toimiikin. Suhteellisuusteoria taas on pääosin yhteensopimaton kvanttimekaniikan kanssa. Ja epäillään, että kvanttimekaniikka ei sekään ole ehkä ihan oikein. Fysiikan puolella asia on siis aika selvä. Ei ole voittajia, vaan kyse on tonttirajoista. Ja filosofeilla taas ... asiat on levällään kuin kuuluisat Jokisen eväät. 

Ehkä se mitä sanoin fysiikasta selittää, miksi filosofien käymä maailmankuvadebatti tuntuu jatkuvan. Fysiikka ei tarjonnutkaan yhtä ja ainoaa kompaktia fysikaalisen maailman mallia, vaan on jouduttu monimutkaisempaan tilanteeseen. Mutta miksi pitäisi olla yksi ja universaali matematiikkaan nojaava malli? Ehkä toive tällaisesta mallista on vain inhimillinen päähänpinttymä. Emme oikeasti ymmärrä maailman perustaa. Olen joskus itsekin sanonut, että luonto ei toimi ratkaisemalla differentiaaliyhtälöitä vaan jollain olennaisesti toisella tavalla. Se kehittyy ja toimii siten kun se tekee, eikä piittaa pätkääkään ihmisen viisastelusta. 

Samalla minua on ihmetyttänyt filosofien yleinen toimintatapa. Miksi aina vain mennään takaisin antiikin kreikkaan viisautta hakemaan. Näkyykö tässä humanisteille ominainen suorastaan tolkuton into vedota auktoriteetteihin, ja mitä muinaisempiin, sen parempi. Entäpä jos vain toteaisimme, että entiset filosofit eivät tienneet sitä mitä me nyt tiedämme. Jos Platon tai Aristoteles siirrettäisiin omaan aikaamme, he voisivat tulla aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Tai ehkä he elävät keskuudessamme, mutta emme tunne heitä. En kuitenkaan moiti filosofeja - sillä tunnistan myös itsessäni filosofin. Olen kiinnostunut monesta asiasta, kyseenalaistan ja olen kriittinen, ja olen myös sitä mieltä, että menneisyyden tunteminen on avain nykyisyyden ja tulevan ymmärtämiseen. 

Kirjassa minua häiritsi myös se, että siinä moneen kertaan vakuutellaan erilaisia maailmankuvakriisejä, jotka yhä kärjistyvät. "On tullut yhä selvemmäksi .. ", "tarve muodostaa yhtenäinen maailmankuva on yhä polttavampi", "kvanttimekaniikka ei ole riittävä selittämään.." Mutta onko näin todella? Kun olen seurannut fyysikkojen keskustelua, he ovat enimmäkseen rauhallisia ja sopeutuneita. He ovat jo tottuneet moderniin fysiikkaan, se ei horjuta heidän maailmankuvaansa. Heillä on aivan riittävästi puuhaa kehittää tiedettään edelleen, se ei ole todellakaan valmis. Sekä astronomia että suurenergiset törmäyttimet tuottavat dataa, joka vihjaa, että fysiikan teorioiden rakentamista on syytä jatkaa edelleen.

Kirjan ansiona on, että se korostaa fysiikasta keskustelun - siis metafysiikan ja luonnonfilosofian tärkeyttä. Fyysikot suhtautuvat siihen eri tavoin, ja osaa se näyttää ärsyttävän, mutta joka tapauksessa kaikki harrastavat sitä. Tieteestä on keskusteltava myös muulla kuin tieteen kielellä. Ei välttämättä maailmankuvasyistä, vaan koska ei ole formalismia ilman tulkintaa. Eikä pidemmän päälle tulkintaa ilman maailmankuvaa. Matemaattinen kaava on merkityksetön, vain tahroja paperilla, ellei joku selitä ihmisten kielellä, mitä se merkitsee ja tarkoittaa. 

Minua kiusasi myös kirjassa vallitseva perusolettamus, joka minusta kulki läpi tekstin. Olin kuvitellut kartesiolaisen dualismin, eli sielu- ruumis vastakkainasettelun, eli psykofyysisen ongelman jo unohtuneen vanhentuneena. Mutta ei, kirjassa tuntui vaikuttavan sielun pelastamisen näkökulma. Ehkä tämä näkökulma jopa pitää hengissä populaaria ja filosofista keskustelua fysikaalisesta maailmankuvasta. Kvanttimekaniikan vaikeasti tulkittavan formalismin saumoissa oletetaan piileskelevän jotain psyykkistä. Ei onneksi sentään jumalaa, vaikka ei sekään näkökulma ole muualta kokonaan kuollut. Vai olenkohan vainoharhainen? Olen asiasta kirjoittanutkin. Jos itsen ja tietoisuuden ongelma kiinnostaa, minä kääntyisin kyllä modernin neuropsykologian ja tekoälytutkimuksen puoleen. 

Kirja herätti vielä yhden hyvän ajatuksen. Meidän kulttuurimme perustuu pääosin luonnolliselle kielelle, ja se on myös perusta maailmankuvallemme. Mutta luonnollinen kieli on vähintään yhtä ongelmallinen kuin tieteen symbolinen kieli. Se on epäilyttävä ja luultavasti myös vakavasti "väärä". Kieli on olennaisesti oman biologisesti kehittyneen aivokoneistomme tuote, ja siksi se myös heijastaa tämän aivokoneiston tunnettuja puutteita, kuten epätarkkuutta, muistin hitautta, mitätöntä aritmeettis-loogista kykyä, tietoisen käsittelyn suppeaa alaa, ja erilaisia muita kapasiteettiongelmia. Ihminen selviytyy tietoisen kapasiteettinsa rajoituksista siten, että aivot hoitavat suurimman osan tehtävistään automaattisesti ja ilman tietoisen minämme osallistumista. Mutta rajoitusten jäljet näkyvät joka tapauksessa kielessämme.

*) muita kvanttimekaniikan kehittäjiä olivat mm. Werner Heisenberg, Erwin Schrödinger, Louis de Broglie, Max Born, Wolfgang Pauli, Paul Dirac ja Richard Feynman.

Biologiseen maailmankuvaan

Maailmankuva on tärkeämpi asia kuin kuvittelemme. Meillä on jonkinlainen maailmankuva, mutta emme oikeastaan edes tiedosta sitä - ennen kuin jokin saa meidät epäilemään sitä. Maailmankuvamme avulla osaamme suhtautua tulevaisuuteen - ja tämä koskee sekä yksilöitä että yhteisöjä. Maailmankuva ohjaa poliittista päätöksentekoa, on kysymys sitten hyvinvoinnin säilyttämisestä ja lisäämisestä, tai suhteista muihin maihin - ja nykyään myös elinympäristömme tilasta. Mutta minkälainen maailmankuva meillä on? Kuka tai mikä sen määrittää ja miten?

Tarkemmin ajatellen maailmankuvamme koostuu useista historiallisista kerroksista. Ehkä vanhin maailmankuvan kerros periytyy jo kivikaudelta. Tärkeää on ollut turvata toimeentulo. Maailmankuvaan kuuluivat käsitykset hyvistä asuinpaikoista sekä riistasta ja muista luonnon antimista. Tulevaisuuden turvaaminen. Oman ja perheen ja heimon asema, ja käsitykset maailmaa ohjaavista voimista, jumalista ja henkiolennoista.

Keskiajan Euroopassa uskonnollinen maailmankuva tuli vallitsevaksi. Ihmiskunnan tehtävä oli elää hyveellistä elämää, joka oikeastaan oli vain valmistautumista kuolemanjälkeiseen elämään. Myös kaikki käytännön toimet ja politiikka olivat alistettuja uskonnolliselle maailmankuvalle. Mutta asiat muuttuvat. Luonnontieteet, valistus ja maallistuminen tuottivat modernin maailmankuvan. Sen mukaan maailmaa eivät ohjanneetkaan korkeammat voimat, vaan luonnossa vallitsevat vakaina pysyvät luonnonlait. Niitä hyödyntää ihmiskunnan aktiivinen toiminta, jonka voiman lähteinä ovat ihmisen äly, tieto ja tiede. Ja tämän toiminnan tarkoitus oli edistää ihmiskunnan hyvää - noin karkeasti ottaen. Mutta kuka oikeataan määrittelee tällaisen hyvän? 

Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Maailmankuvan käsitteeseen liittyy myös toisenlainen rakenne, valtasuhteet. Maailmankuva ei muodosti autonomisesti, vaan siihen on aina kuulunut manipulointia. Maailmankuvaa on rakennettu tietoisesti ja jonkun suppean piirin etujen edistämiseksi. Sitä on tapahtunut jo kivikaudelta lähtien, kun heimojen ja kansojen johtajat liittoutuivat shamaanien ja pappien kanssa. Ja tietenkin sama meno jatkuu edelleen. Valistuksen ja tieteen värittämän maailmankuvan rinnalle työntyy nyt talouden värittämä maailmankuva. Epämääräinen edistyksen käsite halutaan korvata näennäisesti täsmällisemmällä taloudellisen edun käsitteellä. Ei tarvitse olla edes kauhean kyyninen huomatakseen, että tällainen kehitys on taas kerran pienen ja etuoikeutetun edunsaajien joukon manipuloimaa. Pääosa ihmiskunnan varallisuudesta on jo keskittynyt pienen vähemmistön käsiin. Mutta en halua vetää tähän mukaan pahuuden käsitettä. Sillä minusta on selvää, että nämä manipuloijat ja heidän luvuttomat myötäilijänsä toimivat hyvässä uskossa. He todella kuvittelevat, että näin maailma kehittyy ja näin sen pitää kehittyä. 

Ei se ihan niin mene. Sillä taloudellisen edun käsite on varsin tyhjä. Rikkaiden omaisuudesta merkittävä osa on vain kirjanpidollista pörssiarvoa. Jopa kansakuntien varallisuuden käsite on ongelmallinen. Ajatellaan vaikka kaikkien maailman kulutustavaroiden arvoa. Sadan vuoden kuluttua niistä suurin osa on täysin arvottomia. Tai pitäisikö sanoa, ihmisten kannalta hyödyttömiä. Toki niissä on prosessoituja raaka-aineita, mutta jopa raaka-ainevarannot ovat arvottomia ilman niitä uudelleen jalostavaa teollisuutta. Ihmiskunnan varallisuus on jotain aivan muuta. Se on ennen kaikkea potentiaalista kyvykkyyttä, joka perustuu jatkuvasti karttuvaan tietoon, osaamiseen, koulutukseen ja kehittyvään teknologiaan. 

Edellä annettu kuvaus maailmankuvan kehityksestä voi synnyttää vääriä mielikuvia. Maailmankuvaa ei voi rakentaa viime kädessä manipuloinnin kautta. Koska sillä on reaalinen tausta. Se on ihmisten ja yhteisöjen pyrkimys ymmärtää, mistä maailmassa on kysymys. Ja sen selityksenä on jo kivikaudella ihmisen esihistoriassa syntynyt polte: halu, taito ja kyky pärjätä maailmassa tietojen ja ymmärryksen turvin. Valistuksen maailmankuva seisoo siis kuitenkin vankalla perustalla. 

On hyödyllistä pohtia myös niitä tahoja, jotka kartuttavat tietoisesti maallistuvaa maailmankuvaamme. Antiikin vanhojen kaupunkikulttuurien aikana sitä rakensivat kronikoitsijat, filosofit ja historioitsijat. Sitten mukaan liittyivät luonnontieteilijät, ennen kaikkea tähtitieteilijät ja fyysikot. Toisella taholla valistuksen maailmankuvaa vahvistivat kehittyneen teknologian ja teollisuuden tuottamat ihmeet. Ne ikään kuin todistivat, että uuden maailmankuvan perusta on jollain hyvin vakuuttavalla tavalla totta. 

Mutta maailmankuva ei ole pelkästään fysikaalis-mekanistinen rakennelma. Aivan yhtä polttava oli kysymys ihmisestä: mitä me olemme, mistä me tulemme, ja minne olemme menossa. Ja tällä osastolla Darwinin teos "Lajien synty" muutti kaiken. Ihminen ei enää ollut luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Mutta jotain vanhasta maailmankuvasta jäi jäljelle. Ihminen haluttiin kuitenkin nähdä evoluution huipentumana, jopa sen eräänlaisena tarkoituksena. Ja tällainen asenne on edelleen olemassa. Mutta se osoittautuu vähitellen olevan perusteeton. Ihmisellä ei ole eläinkunnassa mitään erityisasemaa - paitsi ehkä ainutlaatuisen tehokkaana biosfääriä muokkaavana toimijana, ja pitäisi ehkä jopa sanoa tuholaisena. 

Olen vakuuttunut siitä, että seuraava vaihe maailmankuvamme kehitystä on siirtyminen kohti biologista maailmankuvaa. Ja olen myös vakuuttunut siitä, että se on ihmiskunnalle eloonjäämiskysymys. Biologia on jo ottanut fysiikan paikan maailmankuvaamme ja jokapäiväistä elämäänne voimakkaimmin muokkaavana tieteenä. Luin juuri Arno Karlen kirjan "Mikrobit ja ihminen" (Terra Cognita 2000). Se julkaistiin vuonna 1995, ja paria vuotta myöhemmin ilmestyi sen eräänlainen sukulaisteos, tosin laajemmin sosiaalisin painotuksin: Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" (Terra Cognita 2004). Nämä kirjat ovat merkkipaaluja ja näköalojen avartajia. 

Karlen kirja on nyt 20 vuotta vanha. On hämmästyttävää, että vaikka Karle ei itse ollut biologi vaan pikemminkin filosofi, kirja ei tunnu lainkaan vanhentuneelta. Varmaan siksi, että se perustuu vankkoihin ja päteviin tieteellisiin lähteisiin. Kirjassa esitellään useita mielenkiintoisia näkökulmia, joita siteeraan lyhyesti. Elämän evoluution alkuvaiheissa solumme ovat kehittyneet rinnan muiden eliöiden kanssa, ja solumme sisältävät jälkiä muinaisista symbioottisista eliöistä tai parasiiteista - esimerkiksi solujen mitokondriot ovat ilmeisesti alun perin vieraita eliöitä. Mikrobien aiheuttamat taudit johtuvat pohjimmiltaan siitä, että niiden molekyylitason biologiset mekanismit ovat samanlaisia kuin omissa soluissamme. Vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eliö ei elä ruumiissamme loisena, vaan tauti johtuu sen erittämästä myrkystä. 

Taudinaiheuttajat opittiin tuntemaan myöhään historiassa, 1800- luvulla (Louis Pasteur ja Robert Koch). Ensin löydettiin bakteerit, sitten niitä pienemmät riketsiat ja virukset. Silmin näkyvät loiseläimet olivat toki vanhoja tuttuja, mutta sitten löydettiin myös mikroskooppiset loiset ja alkueliöt. Aluksi kuviteltiin, että bakteerit ovat vihollisia jotka voidaan hävittää. Tämä ajattelu elää vieläkin, mutta valtaosa bakteereista on kuitenkin hyödyllisiä tai neutraaleja. Bakteerien hävittäminen on onneksi mahdotonta. Se olisi jopa tuhoisaa, sillä ne ovat olennainen osa ympäristöämme, ja myös osa elintoimintojamme. 

Ihmiskunta on pääosin sopeutunut taudinaiheuttajiin ja pystyy myös vastustamaan niitä. Keinoja ovat hygienia, rokotukset ja antibiootit - jotka tosin vähitellen menettävät tehonsa. Samalla ihmisen oma toiminta ja kulttuurievoluutio ovat tuottaneet ja tuottavat edelleen vakavia epidemioita. Jokainen suuri muutos: maanviljelyyn siirtyminen, antiikin suuret kaupunkikulttuurit, kansojen muuttoliikkeet, löytöretket ja teollistuminen ovat aiheuttaneet tuhoisia, jopa vuosikymmeniä jatkuneita tautien aaltoja. Kysymys ei ole vain siitä, että eri alueilla ihmisten vastustuskyky tietylle mikrobille on erilainen, mikrobien vaarallisuus tai elintavat muuttuvat mutaatioiden myötä, tai että mikrobit siirtyvät ihmisten ja eläinten mukana. On myös niin, että mikrobien isäntiä ovat myös eläimet ja muut eliöt. Mikrobit voivat elää pitkiä aikoja huomaamatta omissa turvapaikoissaan, kunnes ihmisen aiheuttama muutos, vaikkapa maanviljelys, tai metsien tai eläinlajien hävittäminen muuttavat tilanteen, ja ihmisestä tulee niille uutta elintilaa. 

Mikrobien vaikutus on laajempialaista kuin niiden aiheuttamat kärsimykset ja väestöromahdukset. Ne ovat muuttaneet historiaa. On hyvin todennäköistä, että Rooman valtakunta heikentyi ja katosi, kun suuressa imperiumissa laajalla alueella liikkuneet ihmiset saivat liikkeelle myös ennenkuulumattoman laajat, tuhoisat ja pitkään jatkunet epidemiat. Ehkä järkyttävin esimerkki mikrobien voimasta on Etelä-Amerikan valloitus. Miten muutama sata sotilasta pystyi valtaamaan maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta? Selityksenä on ennen kaikkea tuhoisa biologinen ase, valloittajan mukanaan tuomat taudit: influenssa, tuhkarokko ja isorokko. Ne iskivät hurjalla raivolla väestöön, jossa ei ollut niitä vastaan mitään vastustuskykyä.

Ehkä kirjojen keskeisin viesti on, että mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Olen minäkin aiemmin kirjoittanut tästä. Genetiikka on paljastanut, että olemme läheistä sukua muille eläimille ja jopa kasveille ja mikrobeille. Maapallolla kukoistava elämä ei olekaan kokoelma eliöitä, vaan pikemminkin elämä on planeetallemme syntynyt, hyvin moninaisissa ilmenemismuodoissa esiintyvä elämänmuoto. Tämä on tärkeä opetus, kun pyrimme selviytymään resurssikriisistä, väestön liikakasvusta ja ilmastonmuutoksesta.

DX 200 ja käsittämätön kirjajärkäle

Luin juuri tärkeän kirjan. Se käsittelee Nokian DX 200 puhelinkeskusta. Kirja on tärkeä, koska DX 200 on suunnattoman tärkeä tuote sekä Nokialle että koko Suomen talouselämälle. Valehtelematta voi sanoa, että tuote on pelastanut Nokian useammankin kerran, ja sen tuottama liikevaihto on kirjan mukaan ainakin 40 miljardia euroa. On hienoa, että tämä projekti on vihdoin dokumentoitu perusteellisesti. Kirjan nimi on "Nokian jalokivi. Tarina suomalaisesta DX 200 puhelinkeskuksesta", ja sen ovat kirjoittaneet Martin Sandelin ja Juha Partanen. Kirja on omakustanne vuodelta 2015.

Satunnaisen lukijan kannalta tilanne on ongelmallisempi. Kenelle kirja on tarkoitettu, poislukien että se on historiallinen dokumentti josta kiinnostuvat ainakin telealaan erikoistuneet tutkijat? Etenkin kirjan alkuosa, jossa kuvataan tuotekehitystyötä, on ongelmallinen. Kirjoittajat ovat kahlanneet läpi valtavan määrän teknisiä dokumentteja ja arkistomateriaalia ja haastatelleet 35 henkilöä, ja keskustelleet vähemmän muodollisesti kymmenien ihmisten kanssa. Ongelmana näyttää olevan, että kirjoittajat eivät ole itse tekniikan miehiä. Vaikka heillä on ollut kosketuspintaa Nokiaan, he ovat lähinnä toimineet journalisteina ja hallinnollisissa tehtävissä. Niinpä he eivät ole osanneet pukea tuotekehitysprosessin kuvauksia ymmärrettävään asuun. Aivan ilmeisesti asiantuntijat ovat tarkastaneet ja korjanneet tekstin. Siinä tuskin on asiavirheitä, mutta ei se silti ole juurikaan ymmärrettävää. Pieni esimerkki kuvaa tilannetta. Insinöörit rakastavat lyhenteitä (ja kokemukseni mukaan teleinsinöörit ja avaruusinsinöörit aivan erityisesti). Pahimmillaan yhdellä (1) sivulla saattoi olla 30 - 50 lyhennettä! Kirjan liitteenä on tosin lyhenneluettelo. Mutta huomasin, että siellä on selitetty vain osa lyhenteistä, ja niistäkin osa hieman oudosti. Koska olen itse asiantuntija, selvisin kirjasta. Mutta satunnaiselle lukijalle se lienee aika vaikeaa.

Olen aiemmin törmännyt vastaavaan ilmiöön. Olen lukenut historiantutkijan kirjoittaman artikkelin rautateiden sähköistyksestä- ja senkin tekniikkaosuus oli lähes käsittämätön. 

Ammattikustantaja ei olisi päästänyt tällaista kirjaa käsistään, vaan olisi toimittanut sen helpommin luettavaan asuun. Mutta ymmärrän tilanteen. Suomessa kukaan kaupallinen kustantaja ei olisi kirjaa edes julkaissut. Kymmenen vuotta sitten se olisi ehkä onnistunut, mutta ei nykyisessä taloudellisessa ahdingossa. Joten kirja piti tehdä itse alusta loppuun ja ilmeisen niukoin resurssein. Ja aivan selvästi sekä lähdemateriaali että DX 200-projekti itse (yli 2000 henkilötyövuotta) olivat musertavan laajoja. Tunnen siis myötätuntoa ja jopa ihailua tekijöitä kohtaan.

Satunnaisen lukijan onneksi kirja helpottuu loppua kohti, kun kuvataan kaupallisia kuvioita, teollisia juonitteluja ja organisaatiomuutoksia ja johtajavaihdoksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, etenkin kun tekninen ja kaupallinen läpimurto sijoittuivat kylmän sodan loppuvaiheisiin. 

Pari sanaa itse tuotteesta. Sen kehittäminen alkoi 1970-luvulla. Suomalaiset olivat tuolloin aivan teknologian kansainvälisessä eturintamassa. Nokia oli aloittanut ensimmäisenä maailmassa tietoliikenteen runkoverkkojen digitalisoinnin 1960-luvun lopussa (ja mitä oudointa, Neuvostoliitossa). Valtion sähköpaja eli Televa oli tietoliikenteessä vahvasti mukana, koska kaukopuheluliikenne oli tuolloin valtion vastuulla. Kun mikroprosessorit alkoivat yleistyä 1970-luvun lopulla, Televalla ja myös Nokialla syntyi ajatus kehittää mikroprosessoriohjattu puhelinkeskus. Ja kun oli nähtävissä että tietoliikenne olisi pian täysin digitaalista ainakin runkoverkkojen tasolla, ajatus tuntui entistä vahvemmalta. Voitaisiin siirtyä hyvin joustaviin ja täysin elektronisiin keskuksiin (Televa sulautui sitten asteittain Nokiaan).

Jälkeenpäin ajatellen projekti oli sulaa hulluutta ja sen onnistuminen suoranainen ihme. Aivan samoin kuin myöhemmin matkapuhelimissa, suomalaiset insinöörit päihittivät keskustekniikassa kansainväliset ja kokeneet jättiläisfirmat. DX 200 oli aikanaan maailman ensimmäinen kaupallinen prosessoriohjattu ja elektroninen puhelinkeskus. Onnistuneen arkkitehtuuriratkaisun ansiosta keskus on mukautunut useiden vuosikymmenien aikana teknisen kehityksen haasteisiin, ja on jatkanut elinkaartaan myös matkapuhelinverkkojen keskuksena. 

DX 200- projekti sivuaa myös omaa työuraani. Nuorena kesäteekkarina testailin Nokian uraauurtavia digitaalisia 30- kanavaisia keskittimiä Nokialla (oli muuten pirullinen vekotin). Sitten valmistuttuani, samaan aikaan kun DX 200 pääsi vauhtiin, puuhailin minäkin mikroprosessorien kanssa Strömbergillä. Muistan keskustelleeni joidenkin DX 200- ihmisten kanssa ongelmasta, joka meilläkin oli: nimittäin kuinka siirtyä näppärimmin 8- bittisistä mikroprosessoreista 16- bittisiin. Samaan aikaan koodasin Strömbergillä reaaliaikakäyttöjärjestelmän, jolle annoin nimeksi SOS. Kuten kirjasta ilmenee, Televalla tehtiin samoihin aikoihin saman tapainen käyttöjärjestelmä, jonka nimeksi tuli T Rex (Televa Real-time executive). No, se oli kyllä hauskempi nimi. 

DX 200 kehitystyö oli insinöörityön merkkipaaluja, ja tämä kirja on tietysti myös kulttuuriteko. Hieman sekavin tuntein lasken tuon liki 500-sivuisen kirjajärkäleen kädestäni.

 

Talouskriisi, kansallinen dementia ja pahat meemit

Suomen hallituksen toimet talouskriisin hoitamisessa ovat ihmetyttäneet monia, ja niitä on jo kritisoitu monesta näkökulmasta. Näyttää myös siltä, että kriisin taustalla on useiden yhteensattumien summa. Mutta taustalla voi olla myös paljon vakavampi asia. Ehkä talouselämä ajattelee ja toimii toisin kuin ennen. Toimiessani yrityskouluttajana huomasin noin viisi vuotta sitten, että yritysten kiinnostus innovaatioihin katosi. Innovaatiotoiminta ei vain kiinnostanut. Oman tulkintani mukaan yritysten toiminnan aikajänne on lyhentynyt.

Maailma toki muuttuu, mutta muutos ei ole hävittänyt talouselämän perustaa. Hyvinvoinnin ja kehityksen vahvin moottori on edelleen teollinen ja sosiaalinen innovaatio. Saamme suorastaan havainto-opetusta siitä, kuinka luovan tuhon mekanismi toimii ja karsii toimialoja, jotka eivät ole investoineet tulevaisuuteen. Onko jokin kansallinen dementia saanut meidät unohtamaan sen toimintatavan, jonka avulla Suomi nostettiin takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaiden eturiviin. Toivon, että unohdus on tilapäinen, ja että se aiheutuu vain vääristä tulkinnoista.

Julkisessa keskustelussa esiintyy vaarallisia meemejä (meemi on eräänalainen ajatusvirus, jolla voi olla hyviä tai haitallisia vaikutuksia). Näitä ovat ”jälkiteollinen” ja ”tietoyhteiskunta”. Yhteiskunnan arvontuotto on edelleen pitkälle teollista, vaikka teollisuuden rakenne on muuttumassa. Uusi raaka-ainetalous ja energian tuotanto edellyttävät teknologiaan nojaavia ja jopa teollisen mittakaavan ratkaisuja. Sama pätee voimakkaasti kehittyvään biotekniikkaan ja lääketieteeseen. Näiden kehittyvien, tieteeseen nojaavien ja aineellisten innovaatioiden työllistävä vaikutus on tietysti automaation ansiosta aiempaa vähäisempi. Mutta toisaalta materiaalisten innovaatioiden rinnalle syntyvät ja laajenevat niitä hyödyntävät digitaaliset palvelut ja infrastruktuurit. 

Niin, se digitaalisuus edustaa yhtä näkökulmaa tietoon. Mutta tietoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme eläneet vuosikymmeniä, oikeastaan koko teollisen ajan.

Aivan uutena meeminä on ilmaantunut digitalisointi, mutta eihän se uutta ole. Elektronisessa muodossa se alkoi teollisuuden automaationa yli puoli vuosisataa sitten. Kun se ulottui toimistotyöhön, havaittiin tuottavuusparadoksi. Automaatioon oli pakko mennä yhteensopivuuden ja toimintaympäristön mutkikkuuden takia. Mutta odotettua tuottavuuden kasvua ei tullutkaan.

Nyt ollaan siinä mielessä automaation uudessa vaiheessa (vaikka vanhat vaiheet edelleen jatkuvat), että automaatio alkaa koskettaa erilaisia palveluja. Samalla meillä on entistä tehokkaampia työkaluja, kuten internet ja monet sosiaalisen median työkalut. Jostain syystä tätä automaation vaihetta on siis alettu sanoa digitalisoinniksi. Aiemman kokemuksen perusteella voisi ennustaa, että pikavoittoja ei tässäkään välttämättä ole tulossa. Tuottavuusparadoksi vaanii edelleen. Ja liian suurien kokonaisuuksien tavoittelu kerralla tuottaa tunnetusti projekteja, jotka karkaavat näpeistä. Suurta taitoa ja varovaisuutta tarvittaisiin.

Teoriassa vaikeaa - mutta mitä siitä!

Kävin katsomassa Alan Turingin elämästä kertovan elokuvan ”Imitation game”. Sen innostamana luin lopultakin Andrew Hodgesin maineikkaan elämäkerran ”Alan Turing: arvoitus” (Terra Cognita, 2000). Elokuva oli hyvä, vaikka se vetikin niin sanotusti mutkat suoriksi. Joten siitä ei sen enempää (paitsi että on syytä korostaa, että elokuvassa rakennettu koodeja murtava kone,"Bombe" ei ole maineikas ”Turingin kone” - eikä Turing ole edes keksinyt sitä, vaan puolalaiset matemaatikot). Sen sijaan tuo kirja, joka on kyllä raskasta luettavaa, lumosi minut. Ja aivan erityksestä syystä.

Tähän lumoukseen on kaksi syytä. Ensin se yksinkertaisempi. Kirjassa Turing kohtaa urallaan, useimmiten henkilökohtaisesti, ne samat legendaariset tiedemiehet, joiden ajatuksiin tutustuin itse opiskellessani teknillisessä korkeakoulussa tietokonetekniikkaa, säätötekniikkaa ja niihin liittyviä aineita 1970- luvun alussa. Näitä henkilöitä olivat Ludwig Wittgenstein, David Hilbert, Kurt Gödel, Bertrand Russell, Claude Shannon, Norbert Wiener ja John von Neumann. Turingin uran aikana, karkeasti ottaen vuosina 1932- 1952 luotiin se teoriapohja, jonka varaan syntyi meidän uusi aikamme, tietokoneiden, automaation, viestinnän ja internetin aika. Turing ei suorastaan tuottanut teorian läpimurtoja, mutta oli innokkaasti mukana, ja julkaisi myös itse lukuisia teorioihin vaikuttaneita artikkeleita. (Turingin koneeseen liittyvä teoria on kuitenkin poikkeus, ja siitä kohta lisää). Tieteen edistykseen Turing toki vaikutti. Toisin kun luullaan, tiede ei voi edistyä vain nimekkäiden tiedemiesten oivallusten varassa. On olennaista, että samoista asioita kiinnostuneet tutkijat kommentoivat, korjaavat, vastustavat ja täydentävät heidän teorioitaan.

Kun itse opiskelin samoja asioita noin 30 vuotta myöhemmin, kohtasin nuo samat tutkijat ja heidän ajatuksensa. Jouduin siihen samaan taikamaailmaan, jossa Turing vaikutti itse mukana, toimijana ja pohtijana. Ja kun nyt luin Hodgesin kirjaa, sama lumouksen ja ihmeen maailma palasi elävänä mieleeni.

Turingin keskeinen saavutus, Turingin koneiden teoria, ei liittynyt niinkään tietokoneisiin, vaan puhtaaseen matematiikkaan ja matematiikan filosofiaan. Vuonna 1936 hän julkaisi artikkelin ”On computable numbers...” (Luvuista, jotka voidaan laskea). Sen tausta on asioita rankasti yksinkertaistaen seuraava. Hilbert tavoitteli matematiikan täydellistä ja ristiriidatonta järjestelmää, ja uskoi, että sellainen voidaan luoda. Gödel osoitti, että sellaista ei voi olla. Aritmetiikka ei voi olla samalla sekä ristiriidaton että täydellinen. Toinen kysymys on matemaattisten väittämien todistettavuus (Entscheidungsproblem). Todistuksessaan Gödel rinnasti väittämät reaalilukuihin. Avoimeksi jäi, voidaanko matemaattisen väitteen mahdollinen todistettavuus osoittaa jollain mekaanisella prosessilla, joka muodostuisi sarjasta täsmällisesti kuvattuja operaatioita, vähän samoin kuin shakkipelissä noudatetaan tarkkoja sääntöjä .**

Todistettavuusongelman ratkaisemiseksi Turing kuvitteli mielessään yksinkertaisen koneen, joka laskisi väittämiä vastaavia reaalilukuja. Sitten hän osoitti, että ei voida etukäteen päätellä, saadaanko laskennasta jokin täsmällisesti määritelty tulos. Se tarkoittaisi, että kone ryhtyy tuottamaan reaalilukua eli päättymätöntä desimaalilukua. Entä miten voidaan havaita, että kone tulostaa reaalilukua, eikä tee jotain muuta? Riittää, että voidaan ajatella näin tapahtuvan: konehan on matemaattinen olio, eikä mikään oikea kone. Itse koneen konstruktio, jota en lähde nyt selittämään, on täysin looginen ja aukoton - eikä se edes ole kovin mutkikas. Sen toimivuudesta ei siten jää mitään epäilystä.

Hyvin harva pystyi aikanaan ymmärtämään Turingin artikkelia, mutta vähitellen se herätti kasvavaa huomiota. Hänen kuvitteellista laitettaan alettiin sanoa Turingin koneeksi. Artikkelissa oli myös sivujuonne, joka herätti vähintään yhtä paljon huomiota. Pitäisikö jokaista tutkittavaa väitettä varten rakentaa juuri sitä tutkiva kone? Turing totesi, että voidaan rakentaa kone, joka aluksi lukee sisäänsä ongelmaa ratkaisevan koneen kuvauksen, ja alkaa sitten jäljitellä sitä. Tällaista konetta alettiin nimittää universaaliksi Turingin koneeksi. Turingin artikkelin tiivistetty tulos on siis: kaikki mitä ylipäätään voidaan laskea tarkasti, voidaan laskea universaalilla Turingin koneella***.

On toinenkin syy, miksi Hodgesin kirja lumosi minut. Se tuntuu kertovan kummallisesta lainalaisuudesta, teorian ja käytännön mutkikkaasta suhteesta. Tietokoneen kehitys ei nimittäin saanut vauhtia Turingin tekemästä kehitystyöstä. Turing ajautui mukaan kehittämään ensimmäisiä tietokoneita aivan toisesta syystä. Hänen sodan aikainen työnsä salakirjoituskoodia murtavien koneiden parissa oli perehdyttänyt hänet konkreettisella tavalla sähkömekaaniseen elektroniikkaan, ja viimeisissä murtamiskoneissa (Colossus) kokeiltiin jo elektroniputkia. Niistä saatiin hyviä kokemuksia, joten pian sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa alettiin suunnitella putkilla toimivia laskukoneita, muun muassa tykistön ballististen taulukoiden ja atomipommilaskelmien jouduttamiseksi.

Edellä kerroin, kuinka Turing oli 10 vuotta aikaisemmin esittänyt universaalin koneen idean, se olisi laskeva kone, jonka muistiin luettaisiin ensin sen toimintaa ohjaava koodi. Idean toteuttamista tietokoneessa ei kuitenkaan esittänyt Turing, vaan toinen nero, John von Neumann****. Siksi nykyisen kaltaisia tietokoneita sanotaan joskus von Neumannin koneiksi. Turing alkoi suunnitella ACE- nimistä elektronista tietokonetta, mutta hanke joutui vaikeuksiin. Hän siirtyi turhautuneena Manchesterin yliopiston tietokoneprojektiin, joka oli jo pitkällä. 500 elektroniputken demonstraatiokone (1948) oli maailman ensimmäinen toimiva elektroninen ”von Neumann” tietokone. Siitä kehittyi Mark I malli, jossa putkia oli jo 4000. Turingissa yhdistyi abstrakti teoreettinen ajattelu ja hyvin konkreettinen työtapa. Turing ei osallistunut vain teorian tasolla, vaan laatimalla ja testaamalla konekielisiä ohjelmia, ja rakentamalla ja korjaamalla elektronisia piirejä.

Teorian ja käytännön mutkikkailla suhteilla on historiansa. Mekaaninen laskukone voitaisiin helposti rakentaa hyvin konkreettista laskemisen tarvetta varten pelkästään käsityötaidon varassa. Kuitenkin varhaisen mekaanisiin hammaspyöriin perustuvan laskukoneen rakensi matemaatikko Blaise Pascal vasta 1600-luvulla. 1700- luvulla matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli ehkä ensimmäisen mekaanisen laskukoneen, joka pystyi kertolaskuun. Ehkäpä konkreettinen työ ja mekanismien kanssa leikittely ei välttämättä olekaan abstraktin ajattelun vastakohta, vaan jopa oudolla tavalla sille sukua.

Teorian ja käytännön suhde on kirjassa vieläkin monimutkaisempi. Turingin koneen idealla on lähes käsittämätön matemaattinen voima - mutta se vaikuttaa periaatteellisella tasolla, sillä ei ole juuri mitään roolia arkipäiväisten ongelmien parissa. Ehkä tuon voiman sokaisemina Turing ja hänen kollegansa antautuivat laajoihin kybernetiikkaa ja tekoälyä koskeviin spekulaatioihin. He tuntuivat olevan uskomattoman tietämättömiä edes kielitieteen tai psykologian alkeista. Turing tosin selvitteli aivojen neuronien määrää, ja päätyi jopa 10 miljardin solun arvioihin - valtava kontrasti verrattuna sen aikaisten laskentakoneiden kapasiteettiin: muutama tuhat muistipaikkaa tai elektroniputkea.

Siitä huolimatta Turing uskoi tietokoneiden supervoimiin. Hän muotoili kuuluisan Turingin testin. Ajatellaan suljettua huonetta, jossa on joko tietokone tai ihminen, ja joka kommunikoi koneella kirjoitettujen viestien kautta. Jos huoneen ulkopuolelta ei voida päätellä, onko huoneessa tietokone vai ihminen, Turingin mukaan voidaan sanoa että tietokone pystyy ajattelemaan. Turingin testiin on vaikea suhtautua, mutta harva yhtyisi päätelmään tietokoneen ajattelukyvystä, vaikka se onnistuisikin huijaamaan ulkopuolella olijoita. Testin muunnelma on ”Searlen kiinalainen huone” (John Searle on amerikkalainen filosofi). Nyt huoneessa istuu henkilö, joka lukee huoneeseen sujautettuja kiinan kielellä kirjoitettuja lappuja. Hän ei osaa kiinaa, vaan valitsee vastaukset suuresta koodikirjasta. Kirja on niin laaja ja hyvin laadittu, että vastaukset ovat järkeviä. Kysymys kuuluu: osaako tuo huone kiinaa?

Filosofiaan taipuvat lukijat voivat huvitella pohtimalla, ovatko nämä testit syvällisiä vai lapsellisia.

Palaan vielä Turingin lumottuun maailmaan, sillä jouduin sinne uudelleen ensimmäisessä työpaikassani Strömbergillä 1970- luvun loppupuolella. Yhtiössä vallitsi suuri innostus tietokoneisiin. Se oli jo suunnitellut ja rakentanut pienen sarjan järeitä Selco-1000 teollisuustietokoneita (kone muistutti pioneeriajan tietokoneita, se käsitti useita kahden metrin korkuisia instrumenttikaappeja, joiden etupaneelissa oli riveittäin värillisiä vilkkuvia lamppuja). Sen jälkeen siirryttiin niin sanottuihin minitietokoneisiin (sellainen painoi kymmenkunta kiloa ja mahtui vaikka kirjoituspöydälle). Toteutimme näillä koneilla teollisuuden automaatiojärjestelmiä. Laadimme konekielisiä ohjelmia (tarkemmin sanoen symbolista konekieltä eli assembleria). Alkuaikojen tietokoneiden tapaan ohjelmat syötettiin koneisiin paperisilla reikänauhoilla. Työ oli laiteläheistä, toisin sanoen tiesimme ja ymmärsimme pienintä yksityiskohtaa myöten, mitä tietokoneessa ja sen oheislaitteissa sekä ohjattavissa teollisuusprosesseissa tapahtui.

Mielenkiintoisin vaihe alkoi, kun siirryimme käyttämään mikroprosessoreita - ne olivat varsinaisiin tietokoneisiin verrattuina halpoja, pieniä ja luotettavia. Tässä vaiheessa tapahtui useita kertoja, että teoria ja käytäntö joutuivat ristiriitaan - ja useimmiten käytäntö voitti. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kun ehdotin esimiehelleni, että myös oma ryhmäni alkaisi käyttää mikroprosessoria. Strömberg oli jo valmistautunut, sillä se oli kehittämässä mikroprosessoreihin perustuvaa teollisuusjärjestelmää (tarvittaisiin mm. laskentayksiköitä, muistiyksiköitä ja prosessisignaalien liittämiseen tarvittavia yksikköjä). Mutta esimieheni selitti minulle, että mikroprosessori sopii vain hyvin yksinkertaisiin tehtäviin, se olisi vähän niinkuin taskulaskimen kaltainen laite. Sitä ei voisi käyttää vaativissa automaatiosovelluksissa. En uskonut. Tutkin teknisiä dokumentteja ja tein laskelmia. Huomasin, että mikro olisi jopa tehokkaampi kuin käyttämämme minitietokone. Joten pienen väännön jälkeen sain luvan käyttää mikroprosessoria. Ja käytäntö osoitti, että olin oikeassa.

Seuraava kriisi koski käyttöjärjestelmää. Minikoneissa oli yksinkertainen reaaliaikakäyttöjärjestelmä, joka helpotti merkittävästi ohjelmointia ja mahdollisti useiden ohjelmaprosessien samanaikaisen ajon. Mutta mikroihin sellaista ei ollut saatavilla. Ehdotin taas esimiehelleni, että tekisimme sen itse. Tällä kertaa hän oli suorastaan kauhuissaan. Hän selitti, että se olisi lähes mahdoton asia, se vaatisi vuosien työn, eikä ehkä edes onnistuisi (tietokonetekniikan historiassa tunnettiinkin katastrofeiksi muuttuneita käyttöjärjestelmäprojekteja). En saanut hänen mieltään muuttumaan, joten menin takaisin toimistooni ja aloin koodata sitä itse, ilman lupaa. Muutamassa viikossa se oli koodattu ja testattu - muun työn ohessa. Se oli hyvä ratkaisu, ilman käyttöjärjestelmää olisimme olleet todella pulassa.

Oli toinenkin syy miksi käyttöjärjestelmä saattoi arveluttaa. Akateemisessa tietokoneteoriassa prosessien vaihto-ongelma tunnettiin niin sanottuna pahana ongelmana, sen mutkikkuus kasvoi rajusti prosessien lisääntyessä. Mutta tiesin, että tarvitsisimme enintään parikymmentä samanaikaista prosessia. Näin pienessä mittakaavassa prosessien vaihto ei vaatinut paljoakaan ylimääräistä laskentaa.  Saatoin jättää akateemisen tieteen ennustaman riskin huomiotta. 
 
Viimeinen kriisi liittyi muistin riittävyyteen. Tunnetun lainalaisuuden mukaan ohjelmien koko pyrkii kasvamaan jatkuvasti. Siihen aikaan se ei ollut ongelma ohjelmien kirjoittajille, mutta käyttämämme 8 bitin mikroprosessorin muistialue oli rajoitettu. Olisimme voineet siirtyä tehokkaampiin prosessoreihin, mutta siihen ei vielä ollut valmiutta. Joten päätin tehdä virtuaalimuistin - ja tällä kertaa en edes yrittänyt kysyä lupaa esimieheltä. Akateeminen tietokoneteoria liitti virtuaalimuistiin ns. roskienkeruun, jota pidettiin niin ikään potentiaalisesti pahana ongelmana. Tarvittiin ohjelma, joka vapautti käyttöön aiemmin varattuna olleita muistilohkoja. Toisaalta meidän ohjelmiemme piti reagoida prosessista tuleviin signaaleihin lähes välittömästi, ei ollut mahdollista jonottaa esimerkiksi muistin vapautumista. Keksin kuitenkin toisenlaisen tavan tehdä virtuaalimuisti. Kävelin laitekehityksestä vastaavan Kari Matilaisen toimistoon, ja selitin, että tarvitsemme muistiyksiköitä, jotka voidaan aktivoida ja passivoida ohjelmakäskyllä. Samalle muistialueelle voitaisiin silloin latoa rajattomasti muistia. Hän piti ajatusta hyvänä, ja lupasi toimittaa tällaisia muistiyksikköjä siihen mennessä kun me saamme niitä tarvitsevan ohjelman valmiiksi. Lopuksi tein käyttöjärjestelmään pienen muutoksen, joka vaihtoi prosessia vaihdettaessa myös sen käyttämän muistiyksikön. Ohjelmoijan ei tarvitsisi koskaan murehtia muistin riittävyyttä. Riitti, kun ohjelmistoa koottaessa tietokoneelle "kerrottiin", missä lohkossa kukin ohjelmaprosessi sijaitsee.

Koetan vetää yhteen, mitä olen koettanut havainnollistaa. Teknologia ei välttämättä kehity tieteellisen teorian vaikutuksesta. Usein teorioissa esiintyvät periaatteelliset rajoitukset saattavat jopa hidastaa teknologian kehitystä****. Toisaalta, kuten esimerkit mekaanisista laskukoneista ja tietokoneiden alkuajoista osoittavat, teoria voi myös rohkaista ja oikeuttaa käytännön kehitystyötä. Teknologiaan liittyvä keskeinen teoriatausta myös muuttuu kehityksen myötä. Tietokoneiden alkuaikoina tarvittiin Alan Turingin kaltaisia matemaatikkoja löytämään ja muokkaamaan tietokoneiden ratkaistaviksi soveltuvia tehtäviä. Tällä hetkellä laskentateoriat ovat jääneet taustalle, ja tilalle on tullut esimerkiksi koodausteoriaa, tiedon pakkauksen teoriaa ja salakirjoituksen teoriaa.

Kohtasin työssäni vielä yhden Turingin taikamaailman piirteen. Koodeja murtava ryhmä toimi täysin autonomisesti, siinä ei ollut hierarkiaa eikä esimiessuhteita, vaan työt jaettiin kykyjen mukaan ja kaikki auttoivat toisiaan. Oma työympäristöni oli samanlainen, Samalla kun taistelimme teknisten ongelmien kimpussa, koetimme pitää huolta, että keksimämme uudet ratkaisut sopivat yhteen ja hyödyttivät koko yritystä. Johtajat eivät motivoineet eivätkä kannustaneet, vaan pysyttelivät poissa tieltä.

Hodgesin kirjan nimessä on sana ”arvoitus”. Selvästi se liittyy saksalaisen salakirjoituskoneen koodin murtamistyöhön, missä Turingin rooli oli aivan keskeinen. Koneen nimi ”Enigma” tarkoittaa arvoitusta. Mutta se voi viitata myös Turingin persoonallisuuteen, joka oli vähintään poikkeuksellinen. Myös Turingin itsemurha on arvoitus. Hän ei vaikuttanut masentuneelta eikä itsetuhoiselta, mutta toisaalta hän puhui itsemurhan mahdollisuudesta huolettomasti. On totta, että Yhdysvalloissa levisi sodan jälkeen moraalinen paniikki, ja he painostivat myös brittejä puhdistamaan homoseksuaalit ja muut epäilyttävät henkilöt valtion palveluksesta. Turing suhtautui avoimesti ja luontevasti seksuaalisuuteensa. Mutta epäilemättä painostus tuntui, ja hän sai myös poikkeuksellisen kovan tuomion "seksuaalisesta perversiosta". On myös mahdollista, että hänet murhattiin, vaikka selviä viitteitä ei ole. Jostain syystä Turingin sodanaikainen työ luokiteltiin myös sodan jälkeen äärimmäisen arkaluontoiseksi. Se pidettiin täysin salassa 20 vuotta, ja kirjan mukaan se on edelleen osittain salaista. Turingin homoseksuaalisuus, hänen persoonallisuutensa, hänen älyllinen kapasiteettinsa ja  lukuisat kontaktit ”epäilyttäviin” henkilöihin saattoivat tehdä hänestä uhkaavan turvallisuusriskin. 

Elokuvan nimi ”Imitation game” eli ”jäljittelypeli” voisi viitata ainakin kolmeen asiaan. Ensinnä se tuo mieleen Turingin testin, missä tietokone yrittää jäljitellä ihmistä. Toiseksi, se voisi viitata universaalin Turingin koneen toimintaan. Tuo konehan lukee minkä tahansa muun koneen rakennekuvauksen, ja ryhtyy sitten jäljittelemään sitä. Ja sitten sillä voidaan viitata siihen, miten homoseksuaali selviytyy vihamielisessä ympäristössä. Pitää jäljitellä ”tavallisia” ihmisiä. Mutta tällaisesta elämästä Alan Turing ei itse piitannut. Hän oli avoimesti vain oma itsensä. 

Jälkikirjoitus

Alan Turing oli harvinaisen monipuolinen ajattelija. Hänen ideansa "universaalista Turingin koneesta" vaikutti ratkaisevasti nykyaikaisen tietokoneen keksimiseen. Hän vaikutti vahvasti tekoälyn (AI) tutkimuksen käynnistämiseen 1950- luvulla. Hän pohti myös, miten kemialliset prosessit voisivat saada aikaan epäorgaanisten aineiden järjestäytymisen symmetrrisiksi muodoiksi, kuten tähdiksi, nauhoiksi ja spiraaleiksi. Vuonna 1952 hän julkaisi artikkelin "The chemical basis of morphogenesis" (muotojen syntymisen kemiallinen perusta). Sitä pidetään yhtenä teoreettisen biologian perusteoksena.

*) Jos lukija ei ole perehtynyt matematiikkaan ja logiikkaan, voi olla valaisevaa lukea hieno sarjakuvaromaani ”Logicomix” - se on myös suomennettu (Avain 2010). Siinä seikkailevat nämä Alan Turingin tärkeät kollegat - myös Turing mainitaan sen liiteosassa.

**) Tämä kuvaus on epätarkka, eikä se pysty valaisemaan hyvin vaikeaa ja syvällistä ongelmaa. Yllä mainittu ”Logicomix” johdattelee siihen kansantajuisesti.

***) Nykyiset tietokoneet ovat pääasiassa niin sanottuja von Neumann- koneita ja sen muunnelmia. Loogisesti ne vastaavat täysin universaalia Turingin konetta - paitsi että jälkimmäisessä on ääretön muisti. Oikeassa tietokoneessa sellaista ei tietenkään voi olla.
****) John von Neumann kirjoitti vuonna 1945 raportin "First Draft of a Report on the EDVAC", jossa kuvataan yleiskäyttöisen tietokoneen rakennetta. Turingin nimeä ei siinä mainita, mutta raportin keskeinen idea oli peräisin Turingin vuoden 1936 artikkelista "On computable numbers". Von Neumannin raporttia ei julkaistu, mutta sen kopiot kiersivät asiantuntijoiden keskuudessa. Sen takia tietokonetta ei koskaan voitu patentoida.

*****) Olen eritellyt teknologian ja tieteen suhteita ja teknologian leviämistä ja vaikutuksia kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

High life - hienostelua

”I am a man of wealth and taste”.

Rolling Stones: Symphaty for the devil.

Tehtyäni kesällä veneretken Viroon minua alkoi askarruttaa niin sanottu luksuselämä - eliitin elämäntyyli. Ajatus lähti venesatamista. Veneilykulttuuri on Virossa aika ohutta - se on sekä elintasokysymys että käytännön asia - veneilyolosuhteet ovat siellä aika karut, koska suojainen saaristo puuttuu lähes kokonaan. Venesatamien varustelussa ja mainonnassa on hiuksenhieno vivahdus ajatuksesta, että veneily on jonkinlaista yläluokan luksuselämää. Luulen että tuo vivahdus laimenee vähitellen pois, kunhan kokemus veneilystä ja venesatamien hoitamisesta karttuu. Joten ei siitä sen enempää - mutta ajatukset lähtivät laukkaamaan.

Kun aloitin ammatillisen urani 1970- luvulla, jouduin heti lentomatkailun pyörteisiin. Tuohon aikaan lentoliput olivat tosiaan niin kalliita, että vain työmatkalaiset tai todella varakkaat saattoivat lentää. Lentokoneissa oli ajankuluna lentoyhtiöiden julkaisemia ns. lentolehtiä: mainoksin varustettuja aikakauslehtiä, jotka oli suunnattu lentokoneissa oletetusti tavattavalle yleisölle. Ja niiden sivuilta todella avautui eräs käsitys loisteliaasta elämästä. Perusköyhään satunnaiseen työmatkailijaan ne tekivät kyllä säväyksen. Erityisesti mainosten kuvamaailma. Smokkipukuinen mies istuu valkean flyygelin ääressä. Kanteen nojailee asianmukaisen avokaulaiseen iltapukuun sonnistautunut ja kulta- tai helmikoruilla koristeltu nainen. Pianon kannella kahdessa isossa lasissa Ballantines- viskiä.

Tai ruskean ja kullan sävyinen tupakkapöytä nahkaisine nojatuoleineen, pöydällä kiiltävä hopeinen sytytin ja Benson&Hedges savukerasia. Tai Rolex- kello, tietenkin jonkun kuuluisan ihmisen ranteessa, joka selittää, että ilman Rolexia ei oikeastaan elämästä tule mitään. Toimitukselliset jutut käsittelivät usein eksoottisia lomakohteita tai ns. kuuluisien ihmisten haastatteluja (usein minulle tuntemattomia sekä ennen että jälkeen haastattelun).

Esimerkkejä sisällöstä voisin jatkaa, mutta eiköhän idea jo selvinnyt. Luksuselämä lentolehdissä on jatkunut vuosikymmeniä, tosin ehkä hieman laimentuen. Sitä ei haitannut edes Kalevi Keihäsen synnyttämä uusi lentomatkailijatyyppi. Aivan tavallisia ihmisiä, joilla lopultakin oli varaa lentää. Tuskin he lentolehtiä lukivat (nehän olivat silloin kaikki englanninkielisiä), ehkä kaikki eivät edes muistaneet lentomatkaansa.

Ja sitten hieman toisenlaista luksusta. Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa matkailleet törmäsivät siellä vapaa-aikanaan sikäläiseen käsitykseen dolce vitasta. Se oli ehdottomasti kasino, ja sen asiakaskuntana paikallisia pikkurikollisia ja prostituoituja. Lähes kaikilla mittareilla siis hyvän elämän vastakohta. Satunnainen länsimainen matkailija halusi oikeastaan pysyä siitä kaukana - kunhan eksotiikan jano oli (usein hyvinkin nopeasti) tyydytetty.

Ajatus rientää edelleen. Itä-Euroopan kasinoiden ja lentolehtien luksuselämällä tuntuu olevan jotain yhteistä. Mistä esikuvasta tällainen imago syntyy? Minusta vastaus on ilmeinen, tosin intuitiivinen. Joku voi toki kiistääkin. Minusta mallina on amerikkalaiset elokuvat yleensä, ja aivan erityisesti tunnistan tämän maailman James Bond elokuvista. Joku voisi sanoa, että Bond-leffat on vitsejä, ja niinhän ne onkin. Mutta muistan kun koulupoikana näin ensimmäisen Bond-elokuvani. Otin sen kyllä ihan todesta. Ehkäpä ne aikanaan vaikuttivat itäeurooppalaisten viattomiin mieliin samalla tavalla. Mutta että myös lentolehtien toimituskuntaan, se on kyllä outoa. Tai sitten kyynisen tietoista.

Ja lopuksi jotain ihan muuta. Neuvostoliitossa puolue pyrki - siis ainakin jotkut vilpittömät ihmiset - tarjoamaan kansalle hyvää elämää. Eräänä sen osana pyrittiin tarjoamaan myös ripaus luksuselämää. Siihen kuului muun muassa ooppera- ja balettiesitykset, joiden väliajoilla saattoi maistella aitoa kaviaaria ja venäläistä samppanjaa. Tai savusampea. Myös liköörit ja armenialaiset tai gruusialaiset konjakit kuuluivat hienoon elämään. Ja kulutustavarat, kuten radiot ja televisiot. Ja kellot, korut ja hajuvedet. Sosialistinen luksus oli jotenkin pateettinen ele, jota himmensi se, ettei neuvostotalous oikein saanut tyydytettyä edes jokapäiväisen elämän yksinkertaisia tarpeita.

Pohdittavaksi jää, onko sen paremmin lentolehtien James Bond maailma, gangsterien kasinot tai sosialistinen luksus hienoa elämää? Vai onko hieno elämä jotain muuta? Entä onko sekään hyvää elämää?

Ja vielä eräs ajankohtainen näkökulma. Länsimainen luksuselämä, James Bond elokuvien tai amerikkalaisten TV- sarjojen havainnollistama, on saanut aivan uuden ja monilukuisen yleisön. Kurjuuden, sotien ja korruption riivaamien kriisimaiden epätoivoiset asukkaat.

PS. Sosialistinen luksus ei tietenkään ole oma havaintoni. Sosiologit ovat sitä analysoineet jo vuosia sitten.