Koneen henkeä jälkiviisauden valossa

Luin uudelleen Tracy Kidderin kirjan "Koneen henki" (Kirjayhtymä 1984, alkuteos "The Soul of a New Machine" julkaistiin 1981). Luin sen koska halusin tutkia insinöörien käsityksiä omasta työstään, ja teollisuuden johtamiskäytäntöjä. Ajattelin, että vuosikymmenien etäisyys tuohon silloin niin ajankohtaiseen kirjaan avaisi aivan uusia näkymiä. Ja niin todella kävi. Kirja kertoo aika paljon sekä insinöörityöstä että johtamisesta. Ja lisäksi se kertoo yritysten ponnistuksista teknologisen muutoksen kurimuksessa. Tässä suhteessa kirjalla on vahva yhtymäkohta Nokian matkapuhelinliiketoiminnan katastrofiin. Siinä se toistaa antiikin tragedian mottoa: "jumalat lyövät sokeudella ne jotka he haluavat tuhota".

1970- luvun lopulla katastrofin koneisto oli jo käynnistynyt Yhdysvaltain tietokoneteollisuudessa, mutta kirjan toimijat eivät näe sitä. Vasta me jäljessä tulevat näemme. Ja katastrofi iski juuri kaikkein vahvimpiin - aivan kuten se iski vuosikymmeniä myöhemmin alallaan ylivoimaiseen Nokiaan. Se murjoi sellaisia aikansa mahtifirmoja kuin Digital Equipment, Data General, Control Data, Sperry Rand, Burroughs, IBM ja Xerox. Nykyiselle sukupolvelle vain kaksi viimeksi mainittua lienevät tuttuja.

Pari sanaa itse kirjasta. Se dokumentoi runsaan vuoden pituisen jakson, jonka aikana Data General kehitti uuden ja aikansa tehokkaimman 32- bittisen superminitietokoneen. Kirjoittaja Tracy Kidder vietti tuon ajan Data Generalin laboratorioissa tuotekehitysinsinöörien seurassa. Kirja oli ainutlaatuinen ja eläytyvä ruohonjuuritason kuvaus asiantuntijaorganisaatiosta. Sen ansioista hänelle myönnettiin mm. arvostettu tietokirjallisuuden Pulitzer- palkito.

Luin kirjan heti kun se ilmestyi englanninkielisenä. Se oli minua lähellä, koska juuri samaan aikaan työskentelin itsekin jokseenkin samanlaisessa työssä, Strömberg Oy:ssä, ja samaisen Data General- yhtiön teknologian kimpussa. Käytimme työssämme yhtiön tuottamia Nova- ja Eclipse- minitietokoneita, mutta olimme jo luopumassa niistä. Strömbergin johtaamistyyli muistutti Data Generalin tapaa. Se oli äärimmäisen epämuodollista: johto antoi vain suunnan, mutta ei puuttunut siihen, millä tavalla toimittiin*.  Uusi tehtäväni oli kehittää mikroprosessoripohjainen automaatiojärjestelmä puunjalostusteollisuuden tarpeisiin (ei toki yksin; minulla oli oma kahdeksanhenkinen suunnittelutiimi, ja rinnallamme työskenteli Kari Matilaisen vetämä kovoporukka, joka suunnitteli tarvittavat elektroniikkakortit koko firman tarpeisiin). Samoin oli elektroniikalle yhteinen tuotantoporukka, joka valmisti piirilevyt ja kokosi asiakkaille toimitettavat automatiikkakaapit. Tiimissäni oli kokenut teknikko, joka laati tuotannon tarvitsemat kokoonpanopiirustukset ja osaluettelot.

Oli erikoinen tunne lukea vuosikymmenien jälkeen sama kirja suomennettuna. Huomasin, että kirja oli tallentunut hyvin muistiini (olihan se minulle niin tärkeä). Mutta samalla minun oli hieman vaikea tunnistaa kirjaa samaksi, jonka olin lukenut alkukielellä. Kääntäjä oli tehnyt sujuvaa tekstiä, mutta ymmärrettävästi lyhenteet ja ammattitermit oli usein väärin tai ainakin outoja. Esimerkiksi kirjassa vilahteli usein sana "insinöörityön osaston päällikkö", kun oikea sana olisi "suunnitteluosaston päällikkö". Lisäksi minusta tuntui, että joitakin kappaleita oli lyhennetty tai pudotettu pois - vaikka voihan oma muistini myös reistailla. Mutta joka tapauksessa käännös kaivoi muististani esiin alkuperäisen kirjan, joka oli liian armottoman haalistunut ilman apua muistettavaksi.

Tämä riittäköön taustoista. Kidderin kirja on legendaarinen, koska se kuvasi tarkasti, miltä insinööriporukan toiminta ja johtaminen näytti lattiatasolta katsoen. Kyseessä on tosin vain yksi yhtiö, mutta tunnistin todella omasta työhistoriastani monet kirjassa esitellyt asiat. Ne näyttävät olevan universaaleja, ja lisäksi sellaisia, joita ei missään tapauksessa opeteta yritysjohtajien koulutusohjelmissa. Olennainen asia seuraavassa on, miltä Kidderin kirja näyttää vuosikymmenien kuluttua ja jälkiviisauden kirkastamana. 

Matala hierarkia

 

Kidderin kirjan sensaatiomaisin asia oli aikanaan matalan hierarkian idea. Alemmat johtajat olivat epämuodollisia, ihmisiä pyrittiin sitouttamaan eikä käskyttämään, ja muodollisen projektijohtamisen asemasta ihmiset saivat itse kehittää yhteistyön muodot.

Jälkiviisaus ja oma kokemukseni puhuvat hieman muuta. Luettuani kirjan uudelleen aloin ajatella, että kysymys on myös yhteiskuntien erosta. Eagle- tiimissä oli noin 30 ihmistä, jotka jakautuivat karkeasti kovoporukkaan (elektroniikka) ja mikrokakaroihin (Eagle oli ns. mikro-ohjelmoitu kone, mutta en aio selittää mitä se on). Kuitenkin tuossa porukassa oli ihmeen paljon arvoasteikkoja ja eritasoisia päälliköitä. Itse asiassa monet ihmiset valittivat jopa, ettei johto piittaa heistä (eli ei pomota tarpeeksi). Myös sitoutumisessa näytti olevan ongelmia. Oma tulkintani on, että Yhdysvalloissa vallitsee perinteisempi ja autoritaarisempi kulttuuri. Eaglen päälliköiden omaksuma vapaa tapa toimia oli intuitiivinen ja siinä tilanteessa välttämätön, mutta se aiheutti stressiä ja turvattomuuden tunnetta insinööreissä. Oma kokemukseni Strömbergiltä oli, että meillä hierarkia oli pienempi ja vapaus suurempi, eikä se aiheuttanut kitkaa**. 

Sisäinen kilpailu

Kirjan keskeinen "kätketty agenda" liittyy sisäiseen kampailuun. Alussa yhtiön johtaja de Castro ilmoittaa, että yhtiön keskeinen tulevaisuuden projekti, 32-bittinen tietokone kehitettäisiin uudessa yksikössä Pohjois-Carolinassa, Fountainhead- projektissa, jonne tulisi parhaat resurssit. Ilmoitus loukkasi syvästi yhtiön kokenutta Eclipse- ryhmää. Vähitellen ja ovelalla diplomatialla Eclipse- ryhmä alkaa kehittää omaa 32- bittistä konettaan, ja hankkeen salanimeksi tulee "Eagle".

Avoimia kysymyksiä jää. 1. Oliko kyseessä ovela veto saada aikaan yhtiön sisäinen kilpailu 32- bittisestä koneesta, 2.  Oliko kyseessä ylimmän johdon rajaton typeryys. 3. Oliko sisäisellä kilpailulla motivaatiovaikutus Eagle- ryhmään, 4. Oliko tarkoitus myös motivoida / kannustaa Fountainhead- projektia. Sen paremmin kirja kuin jälkiviisaus ei vastaa näihin kysymyksiin. 

Tuloksellisuus 

Miten Eagle- hanke toteutui teknisesti? Tärkein tulos oli, että kone saatiin aikaiseksi, ja että se lopulta läpäisi vaativat testiajot. Kidderin analyysi loppuu tähän. Jälkiviisaan on helppo arvostella. Koneen suunnittelu tehtiin kiireen takia aivan liian nopeasti. Virheitä ei juuri löydetty suunnittelun aikana, eikä pahemmin etsittykään. Siksi se piti tehdä järjestelmätestauksen yhteydessä. Niinpä testaus venyi ajatellusta muutamasta kuukaudesta moninkertaiseksi, yli vuoden mittaiseksi tuskalliseksi taisteluksi. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö monista hankkeista. Testauksen kuluessa useimmat perusosat jouduttiin muuttamaan ja korjaamaan yhä uudelleen. Tämä uuvutti ja turhautti koko tiimiä, sitä pahemmin mitä pidemmälle edettiin.

Joka tapauksessa epävirallinen Eagle- tiimi päihitti virallisen Fountainhead- projektin, joka ei oikeastaan saanut mitään aikaan. Kidder ei sano suoraan, mutta antaa ymmärtää, että menestys johtui epämuodollisesta johtamistavasta. Minulla on paljon raadollisempi selitys. Teknologian kehitys nojaa olemassa olevaan perimään paljon enemmän kuin halutaan edes myöntää. Eagle-tiimi oli tuottanut menestyneen Eclipse- tuotelinjan. Eagle oli Eclipsen laajennus, ja siinä käytettiin ilmeisesti hyväksi Eclipse- projektissa kehitettyjä piiriratkaisuja ja ideoita. Se oli siis teknologisesti kypsempi. Fountainhead sai aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Sen suunnitelmat olivat varmaankin kunnianhimoisemmat ja pidemmälle viedyt, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että  neitseellinen piirisuunnittelu toi mukanaan niin paljon virheitä, ettei testausvaihe enää niistä selvinnyt. Ja kun asiaa ilmeisesti yritettiin korjata muodollisella projektijohtamisella, se vain pahensi asiaa. 

Projektijohtamisen poissaolo

Eagle-hanketta ei todellakaan johdettu projektina. Ja tämä oli ilmeisen hyvä asia, sillä hankkeessa oli aivan liikaa epävarmuutta, jotta se olisi toiminut. Toisaalta, projektijohtamista ei tuohon aikaan ylipäätään sovellettu tuotekehityksessä. Olen pohtinut projektijohtamisen roolia kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Kidderin kirja tuo ilmi, miksi projektitoiminta ei tässä sovi. Aivan liikaa epävarmuutta ja liikkuvia osia. Projekti voi tosin olla keino tutkia hankkeen epävarmuuden tasoa ja vaikutusta. Mutta silloin ei saa olla kiire. 

Ainoa noudatettu muodollisuus, josta päälliköt pitivät tiukasti kiinni, oli ECO eli "engineering change order". Jokainen prototyyppiin tehty muutos kirjattiin tarkasti dokumenttiin. Se olikin hankkeen pelastus, muuten muutokset ja muutosten muutokset olisivat saanet aikaan hallitemattoman kaaoksen.

Pelastuspartio

Eagle- hanke todella pelasti Data Generalin (DG) - asia, jota Kidder ei kirjan päättäessään tiennyt, mutta aavisteli. Se tuotti kipeästi kaivatun 32- bittisen tietokoneen, joka olikin onnistunut ja täytti jatkuvasti kasvavat ohjelmoinnin tarpeet. Kone tosin saatiin markkinoille liian myöhään, vuonna 1980. Kilpailijan, Digital Equipment (DEC)- yhtiön VAX 11/780 tuli myyntiin vuonna 1978, ja se oli jo eräänlainen teollisuusstandardi

Tässä on vähän jargonia. Miksi "bittimäärä" on niin tärkeä? Kysymys on osaksi siitä, miten paljon tietoa käsitellään rinnakkain. Tiedon perusyksikkö tietokoneissa on 8 bitin tavu, ja se pystyy tallentamaan yhden kirjaimen tai merkin. Joten on todella tehokkaampaa hakea muistista kerrallaan kaksi (16 bittiä) tai neljä tavua (32 bittiä). Mutta vielä paljon olennaisempaa on muistin koko.  Ohjelmien kasvaessa ja osituskäytön (monta käyttäjää käyttää samaa konetta yhtä aikaa) yleistyessä tarvitaan suuria muisteja. On helpompaa toteuttaa laaja muisti, jos tietokone voi käsitellä 32 bittisiä tietoyksiköitä kerralla. Tarvitaan paljon bittejä muodostamaan laajan muistin muistipaikkojen osoitteet. Teknisistä syistä tällaiseen koneeseen voidaan rakentaa hyvin suuri, käytännössä lähes rajaton muisti. Tällaista muistia sanotaan virtuaalimuistiksi. VAX tarkoittaa "virtual access", ja myös Eagle oli virtuaalimuistikone.

Data Generalin kyvyttömyys tuoda markkinoille 32- bittinen kone oli lähes käsittämätön strateginen virhe. Eagle korjasi tilanteen viime tingassa, ja se sai kaupallisen nimen Eclipse MV/8000. Mutta se toi helpotuksen vain vähäksi aikaa. Kumpikaan yritys (DEC ja DG) ei pystynyt vastaamaan isompaan haasteeseen, eli mikroprosessoreihin. Ne eivät pystyneet siihen, koska ne olivat liian vahvasti sitoutuneet minikoneisiin ja niiden tuomaan liikevaihtoon. (Tämä ei ollut salaisuus, mainitsinkin että Eagle- projektin aikaan Strömberg oli jo hylännyt minikoneet). Yhtiöiden alamäki alkoi 1980-luvun lopussa, ja lopulta luova tuho tuhosi ne. 

Pahat johtajat - päällikkötaso 

Kirjassa kuvataan useita päällikkötason henkilöitä, jotka käyttäytyivät oudosti ja jopa työntekijöiden kannalta vihamielisesti. He sanoutuivat ehdottomasti irti "sosiaalisesta / ihmiskasvoisesta johtamisesta", ja samalla halusivat ylläpitää vaikutelmaa, että he hallitsivat tekniikan sisällön suvereenisti. Avoimeksi jää, oliko heidän tyly käytöksensä tietoista, yritys saada insinöörit ottamaan omaa vastuuta työstään. Kidderin mukaan tämä oli toimivaa, mutta se ajoi herkimmät tai heikosti motivoituneet ulos hankkeesta ja koko yhtiöstä. 

Pahat johtajat - ylin johto

Ylin johto, lähinnä toimitusjohtaja de Castro jää hämärän peittoon. Yhtiön perustajana ja huippuammattilaisena hänellä on kova auktoriteetti. Hänen todelliset toimensa jättävät ristiriitaisen vaikutelman. Hän ei pystynyt käynnistämään 32- bittisen koneen kehitystyötä ajoissa. Hän siirsi strategisen projektin erilliseen ryhmään, hyödyntämättä yhtiön kokeneimpia resursseja. Hän loukkasi ja mitätöi yhtiön menestynyttä Eclipse- ryhmää. Ja kun Eagle- projektin tulos lopulta esiteltiin hänelle, hän oli lähes vihamielinen. Pahinta oli, että hän ei ymmärtänyt mikroprosessorien haastetta (tosin Nova ja Eclipse- tietokoneet toteutettiin myös mikroprosessoriversioina, mutta tämä oli vain tekninen valinta). Olennaista on, mitä muutos vaikuttaa asiakkaiden toimintatapoihin. De Castro ei ollut tässä ainoa sokea, vaan useimmat vakiintuneet tietokoneyritykset tekivät samat virheet.

Lopputulemaksi jää, että ylimmän johdon toiminta on parhaimmillaan yhdentekevää ja pahimmillaan tuhoisaa. Ajatteleva lukija saattaa miettiä, mistä heille sitten maksetaan. 

Insinöörin ura 

Kirjassa siteerataan lausuntoa, jonka alkuperä on epäselvä. "Insinöörejä kasvatetaan kuin herkkusieniä. Pidä ne pimeässä ja syötä niille sontaa, ja ne kasvavat". Ihmiskasvoinen johtaminen onkin turhaa ja jopa häiritsevää niiden kohdalla, jotka saavat motivaationsa työn sisällöstä. Toisaalta kysymys on erilaisista uraodotuksista. Insinöörien keskuudessa on niitä, jotka odottavat tilaisuutta noustakseen organisaation portaita, siis edetäkseen erilaisissa johtotehtävissä. Mutta ongelmaksi on koettu ne, jotka saavat tyydytyksensä haasteista, ja he ovat yleensä kaikkein lahjakkaimmat. Heidän kohdallaan Kidder viittaa flipperipeliin. Projekti on kuin flipperi. Jos pelaat hyvin, saat pelata uuden pelin, joka parhaassa tapauksessa on vaativampi.

Eagle- ryhmälle Data General ei osannut tarjota uusia pelejä. Kun Eagle oli valmis, lähes kaikki sen avainhenkilöt lähtivät yrityksestä muutaman vuoden kuluessa.

*) Käsitys Strömbergin johtamistavasta 1970- luvulla ei ole vain omani, ks. Harmoinen, Martti. SAMIn tarina. ABB, Helsinki, 2002.
**)  Tässä pitäisi oikeastaan käyttää hollantilaisen teollisuussosiologin Geert Hofsteden termiä "valtaetäisyys". Hofsteden tutkimusten mukaan valtaetäisyys on Suomessa likimain maailman pienin. Valtaetäisyyden käsite valottaa mielenkiintoisesti myös Linnan "Tuntemtonta sotilasta". 

Koneiden moraali

Monet tieteiskirjallisuuden ystävät tuntevat Isaac Asimovin robottikirjat, joissa esitellään robotiikan moraaliset perusteet eli robotiikan pääsäännöt. Ja jos joku ei niitä tunne tai muista, kerrataan: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan; 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa; 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa. Myöhemmin hän lisäsi myös kaikkein tärkeimmän säännön 0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. 

Jonkinlaiset pelisäännöt olivat selvästi tarpeen, sillä niin kauan kun robotti- tai androiditarinoita oli kerrottu, ehkä jo 1600-luvun Golem- tarinoista asti, nuo kaverit olivat osoittautuneet oikullisiksi, herkkänahkaisiksi tai yksinkertaisesti pahoiksi. Syystä tai toisesta, irronneen johdon tai äkkiä heränneen kaunan tunteen tai huonon kohtelun takia ne ennen pitkää kääntyivät luojaansa eli ihmistä vastaan. Robotit ilmaantuivat nykyisellä nimellään kirjallisuuteen 1920- luvulla*, ja ne aloittivat teollisen uransa 1950- luvulla. Niistä tuli todellisuutta. Ennen pitkää robotit tulevat muuttumaan yhä älykkäämmiksi ja itsenäisemmiksi, joten kysymys robottien moraalista tulee välttämättä eteen. 

Asimov oli aikaansa edellä, sillä robotiikan pääsäännöt on muotoiltu vuonna 1941. Asimov ratkaisi moraaliongelman varsin näppärästi, vaikka hän kertomuksissaan käsitelläänkin niitä ongelmatilanteita, joihin ne sittenkin voisivat joutua. Esimerkiksi: ihminen repii robotilta käsivarren irti ja pieksee sillä toisen ihmisen hengiltä. Seuraus: kätensä menettänyt robotti saa mielenterveysongelmia. 

Asimovin oivallusten jälkeen moraali on ollut tieteiskirjallisuuden robottien vakiintunut komponentti. Usein robotit on varustettu niin sanotuilla "asimovpiireillä", jotka huolehtivat siitä, ettei perussääntöjä rikota. Mitä oikeisiin robotteihin tulee, tähän asti ne ovat olleet siinä mielessä vaarattomia, että silloin kun ne ovat olleet kyllin vahvoja aiheuttaakseen vahinkoa, ne eivät ole voineet poistua aidatuista työpisteistään tai poiketa sallituilta kulkureiteiltään. Mutta asia muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teille ilmaantuu itsestään ohjautuvia robottiautoja, tai automaattiset postihelikopterit alkavat surrata taivaalla. Pitääkö niihin asentaa asimovpiirit? 

Tässä kohtaa voisi pitää miettimistauon. Ennen kuin alamme ohjelmoida robotteihin moraalia, pitäisi varmaan olla hyvin selvää, mitä moraali on. Mutta onko se sitten selvää ihmisillekään? Aika suuri osa moraalista keskustelua, ja etenkin sellainen keskustelu jossa pohditaan myös koneiden moraalia näyttää tulevan Yhdysvalloista. Syynä lienee uskonnollisen konservatismin vahva asema, ja erityisesti sikäläisten uskonnollisten painostusryhmien aktiivinen toiminta. Siksi amerikkalainen keskustelu muistuttaa jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Älykkään analyysin sijasta paljon energiaa hukataan uskonnollisten argumenttien käsittelyyn.

Tarkastellaan moraalikeskustelun asemia. Ensimmäinen kysymys koskee moraalin alkuperää. Jos moraalin alkuperäksi oletetaan uskonto, niin kuin liki kaikki uskonnon eri lajit haluavat uskotella, kysymys robottien moraalista näyttää ratkaistulta: robotillahan ei voi olla uskontoa. Vai voiko sittenkin? Jos suunnittelisin itse robotin, voisin väittää rakentaneeni sen siten, että se voisi harjoittaa myös uskontoa. Väite uskonnollisesta robotista voi tuntua oudolta. Mutta filosofisin argumentein voidaan väittää, että asiallisesti ottaen emme voi epäillä robotin uskonnollisuutta, jos se väittää olevansa uskossa ja suorittaa uskontonsa edellyttämiä palvontamenoja. Kysymys uskonnollisesta robotista on selvästi sukua Turingin testille ja kiinalaisen huoneen ongelmalle. 

Uskonnosta lähtevä moraalin tutkimuslinja alkaa tuntua toivottoman sekavalta. Mutta onko se edes relevantti? Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja neuropsykologit alkavat jo olla varsin yksimielisiä siitä, että moraali ja uskonto ovat erillisiä ihmisenä olemisen piirteitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan on ilmeistä, että myös useilla eläimillä on käyttäytymistä, joka on perinteisesti yhdistetty moraalisiin tunteisiin.

Jos moraalista keskustellaan uskonnon viitekehyksessä, keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys sielusta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Jos taas hylkäämme moraalin uskonnollisen alkuperän, nämä käsitteet alkavat tuntua epämääräisiltä ja jopa turhilta. Ja toisaalta meidän on hyväksyttävä, että myös eläimillä voi olla tietoisuus ja jopa käsitys itsestä. Siis ennen pitkää myös robotilla, haluaisin lisätä. 

Sielun ja vapaan tahdon olemassaolon epäileminen voi herättää kiivastakin vastustusta. En lähde sitä nyt käsittelemään, olen sitä yrittänyt ruotia aiemmin. Nyt vain esittelen hieman poikkeavan argumentin. Vapaan tahdon puuttumisen katsotaan johtavan sietämättömään alkeellisen mekaanisuuden olotilaan, jopa kulttuurin ja kehityksen loppuun. En usko tähän. Elinympäristömme monimutkaisuus ja siitä tulevien signaalien ylenpalttinen virta jättävät varsin vähän tilaa vapaalle tahdolle. Vaikka se olisikin olemassa, emme voisi havaita sen osuutta tajunnassamme. Sensorisen deprivaation kokeissa, joita nykyisin pidetään epäeettisinä, älykäs eliö tai jopa ihminen asetetaan kammioon, jossa ulkoiset ärsykkeet on mahdollisen pitkälle estetty. Osoittautuu, että sielu tai vapaa tahto ei suinkaan täytä ärsykkeistä tyhjää tietoisuuden tilaa mielekkäällä tavalla, vaan hermostomme alkaa syöttää sinne aistimusten korvikkeeksi irvokkaita hallusinaatioita, ja lopulta kokeen uhri joutuu psykoottiseen tilaan. 

Miten moraaliset valinnat sitten tehdään? Nykykäsityksen mukaan ne ovat hyvin nopeita ja automaattisia hermoston reaktioita. Ihminen perustelee yleensä ratkaisujaan rationaalisesti, mutta funktionaalinen aivokuvaus osoittaa, että moraalinen valinta tehdään paljon aikaisemmin kuin tietoinen minämme uskoo sen tekevänsä. Moraali on siis vaistomainen ja tunneperäinen tieto siitä, että jokin asia on väärin tai oikein. Aivan kuten mm David Hume ja Adam Smith aikanaan profeetallisesti esittivät. 

Yhdysvalloissa keskustelu moraalista kietoutuu myös oikeuslaitoksen toimintaan. Anglosaksisessa tapaoikeudessa on voimakas moraalisen rankaisemisen ja kasvattamisen elementti. Rikos nähdään yleisesti myös syntinä, jolloin asianomistajana on kristittyjen jumala. Omassa oikeuslaitoksessamme tällainen piirre on paljon laimeampi. Toki oikeuslaitos meilläkin mielletään yleisen oikeudenmukaisuuden tunteen ylläpitäjäksi, eli silläkin on moraalinen tehtävä. Kun roboteille ryhdytään rakentamaan moraalia, joudumme välittömästi pohtimaan, ovatko ne vastuullisia teoistaan? Ja jos ovat, miten niitä pitäisi tuomita ja rangaista. Toisaalta, kun uskomuksemme vapaan tahdon olemassaoloon jatkuvasti himmenee, samat kysymykset alkavat kohdistua myös ihmiseen. Näyttääkin siltä, että tekoälytutkimuksen ja neuropsykologian edistyminen tulevat koettelemaan myös oikeusjärjestelmien perusteita. 

Katsotaan asioita käytännön kannalta. Toisin kun yleensä luullaan, robotiikalla on jo iso rooli teollisuusmaiden ihmisten elämässä. Nuo robotit eivät kuitenkaan vastaa mielikuvaamme yksilöllisistä ihmisenkaltaisista roboteista. Ne ovat järjestelmiä, jotka ohjaavat liikennevaloja ja lentoliikennettä, ne ohjaavat lentokoneita, laivoja ja junien kulkua, ne hoitavat meitä sairaaloissa, valmistavat ruokaa ja lääkkeitä, ja ohjaavat ydinvoimaloita. Niiden suunnittelijat ovat jo pitkään joutuneet pohtimaan, miten tuo toiminta olisi mahdollisimman turvallista. Vaikka asiaa ei ole tiedostettu, Isaac Asimovin luonnostelemat robotiikan pääsäännöt ovat jo pitkään olleet käytössä.

Eräs asia amerikkalaistyyppisessä robottien moraalikeskustelussa on erityisen kiusallinen. Siinä halutaan vertailla moraalisia valintoja. Psykologit ovat pitkään tehneet moraalitutkimuksia. Niiden perusidea on robotiikkaan sovellettuna seuraava. Itsestään ohjautuva auto joutuu poikkeustilanteeseen. Sen on valittava, ajaako se väkijoukkoon, jolloin auton matkustajat pelastuvat mutta jalankulkijat voivat kuolla, vai ajaako se rotkoon, jolloin auton matkustajat voivat kuolla. Tällainen ongelma on sekä ilkeä että keinotekoinen, sillä kumpikin ratkaisu on moraalisesti väärin.

En usko, että robotiikan turvallisuusongelmaa pitää ratkaista moraalin näkökulmasta, vaikka moraaliset pohdinnat voivatkin olla hyödyllisiä. Parempi lähestymistapa on turvallisuusnäkökulma, josta insinööreillä ja viranomaisilla on jo vuosien kokemus. Robotti siis toimikoon sen käytössä olevan tiedon perusteella parhaalla mahdollisella tavalla, ja Asimovin sääntöjen hengessä.

Voin kyllä palata asiaan sitten, kun robottien oikeudet yksilöinä ja kansalaisina tulevat ajankohtaisiksi.

*) Vuonna 1921 robotit ilmaantuivat maailmaan Karel Čapek:n näytelämässä R.U.R. (Rossum's universal robots). Robotti- sana tulee slaavilaisista kielistä ja tarkoittaa työläistä. Robottien luontoon siis kuuluu ihmisten palveleminen työtä tekemällä.

Kirjoituksessa on hyödynnetty ainakin seuraavia lähteitä: Harris, Sam. Moraalinen maisema : miten tiede määrittää inhimilliset arvot. Terra cognita, 2010; Gazzaniga, Michael S. Eettiset aivot. Terra cognita, 2006; Pyysiäinen, Ilkka. Uskonnollinen robotti kiinalaisessa huoneessa. Tieteessä tapahtuu 2002 : 6 ; Hume, David. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. WSOY, 1938.

Eläytyen?

Oulun musiikkijuhlat maaliskuussa. Ohjelmassa muuan muassa kamarikonsertti. Jaakko Kuusisto soittaa Johan Sebastian Bachin sooloviulupartitaa. Kaikki on kohdallaan, konserttipaikkana barokkimusiikkiin mainiosti istuva kaupungintalon raskaasti koristeltu juhlasali. Solistina huippumuusikko, ja sali jokseenkin täynnä. Huomaan kuitenkin kuuntelevani lähes vaivautuneena. Koska solisti soittaa vahvasti eläytyen, hän tekee Bachista taidetta. Tekee mieli huutaa: tuo on turhaa, soita vain se mitä nuoteissa lukee!

Tämähän on tietysti makuasia. Vaimon mielestä esitys oli hieno. Tajuan pitäväni Bachista juuri hänen musiikkinsa rakenteen takia, se on pettävän yksinkertaiselta kuulostavaa mutta erittäin mutkikasta, ja samalla jotenkin konemaista. Johtuisiko siitä että Bach sävelsi myös cembalolle ja uruille, jotka mekaanisuutena takia eivät edes oikein taivu tunteellisiin tulkintoihin. Siksi kaikki Bach on nuoteissa. Ja kuitenkin se liikuttaa syvästi. 

Vai onko asia sittenkään niin? Levyhyllyni aarteita on Glenn Gouldin Bach-boxi, mm Wohltemperierte Klavier ja Kunst der Fuge. Ostin sen aikanaan väitöslahjaksi saamallani lahjakortilla. Pidän siitä kovasti, vaikka Gould on kiistelty. Siksikö että hän tulkitsee Bachia - vai siksikö että hän ei tulkitse? Nyt en todella osaa sanoa. Tiedän vain että Gould liukenee Bachin maailmaan niin etten edes huomaa mikä on Gouldia ja mikä Bachia.  

Kirjoitin aiemmin konsertista, missä Kari Kriikku soitti klarinettia mekaanisen musiikkikoneen säestämänä, ja yritti itsekin soittaa mekaanisesti. Tulos oli tavattoman vaikuttava.

Aloittavalle muusikolle annetaan säännöllisesti neuvo: älä yritäkään tulkita tai eläytyä, soita vain nuotit. Voi kunpa he vain uskoisivat! Mutta nuori henkilö on yleensä myös romanttinen, ja "eläytyy" silti. Olen todistanut montaa vaivaannuttavaa esitystä.

Itse asiassa pidän myös konemusiikista, ja sitähän voisi pitää mekaanisena jos mitä. Esimerkiksi Kraftwerk ja Daft punk ovat loistavia. Ehkä siksi, että siinä ei esiintyvä artisti yritä tyrkyttää egoaan. Mutta tässä ei ole koko totuus. David Bowie ja Tom Waits tekevät juuri sitä - ja ovat myös loistavia. Pidän silti tuota aloittavalle muusikolle annettua neuvoa hyvänä. Se voisi hieman muunnettuna kuulua: älä edes yritä tulkita tai eläytyä - ennen kuin tiedät että olet todella hyvä.

Entäpä sitten jazz? Eikö vapaasti soittaminen tai improvisointi ole aina tulkintaa tai ainakin eläytymistä? Vaikea sanoa, mutta väitän että ei. Puhukoon esimerkki puolestaan. Samaisilla Oulun musiikkijuhlilla oli jazz-konsertti, ja lauteilla Verneri Pohjolan kvartetti. He esittivät musiikkia uudelta levyltään Bullhorn. Tuo musiikki on toki sävellettyä, mutta ei sitä konsertissa nuoteista soiteta. Tokihan nuotit on aikanaan piirretty paperille, jotta muusikot ovat voineet opetella kappaleiden idean, mutta esitys oli hyvin vapaan oloista. Konsertti oli hurjan vaikuttava ja intensiivinen, parhaita jazzjuttuja joita olen kuullut. Mutta eläytyivätkö soittajat todella?

Ehkä ainoa joka eläytyi oli rumpali Teppo Mäkynen. Hän siirtyi välittömästi jonkun vieraan planeetan outoon huvipuistoon jossa on jatkuvasti älyttömän hauskaa. Sen sijaan Verneri Pohjola keskittyi sormeilemaan trumpettiaan, kokeili luistien ja venttiilien liukkautta ja laski yhtenään vettä putken mutkasta. Ikäänkuin hän olisi ollut jatkuvasti huolissaan siitä, tuleeko torvesta ollenkaan ääntä. Antti Lötjönen käsitteli bassoaan kokeneen ja hieman rutinoituneen ammattimiehen taloudellisen tehokkailla otteilla. Ja Aki Rissanen näpelöi pianonsa koskettimia tunnollisen virkamiehen oloisena.

Siis mitä, tämäkö huippujazzia? Kyllä vain, ja minulla on eräs selitys. Ehkäpä soittajien omaksumat maneerit olivat mekaanisia sijaistoimintoja, jotka siirsivät heidän ajatuksensa pois itse musiikista. Omat soittokokemukseni tukevat tätä oletusta. Ja uusi neuropsykologia tukee myös tätä havaintoa. Aivojen tietoinen toiminta häiritsee ihmisen suorituksia. Itse asiassa tietoisuus kokonaisuudessaan on luonteeltaan automaattisia reaktioita ja toimintoja hillitsevää ja kontrolloivaa. Siksi tietoisuus on syytä siirtää soittamisesta johonkin harmittomaan kohteeseen - sitä kun on vaikeaa kytkeä kokonaan irti. Uskon että flow- kokemuksessa on kysymys juuri tietoisuuden heikkenemisestä. Tämän takia en suosittelisi muusikoille ainakaan mindfullness- harjoituksia.

Musiikin luonteen pohtiminen tuntuu siis olevan muusikoiden soitolle haitallista, mutta on toinenkin vahingollinen aivotoiminnan muoto: tietoisuus siitä että on tarkkailun kohteena. Tätä on helppo jopa tutkia. Kun kognitiivisia testejä suorittaville koehenkilöille kerrotaan, että heitä tarkkaillaan, heidän suorituksensa huononevat merkittävästi. Yleisön unohtaminen on siis tärkeä taito, mutta toisaalta uskon myös, että yleisöltä tuleva palaute - silloin kun sitä tulee - vaikuttaakin aivan päinvastoin. Siis unohda koko yleisö - ellei se tule mukaan esitykseen. Tämän näkee selvästi rock- ja jazz- konserteissa. Klassisella puolella yleisön käyttäytymistä säätelevä etiketti valitettavasti kieltää vuorovaikutuksen esityksen aikana. Vain ooppera-aarioille saa osoittaa suosiota spontaanisti.

Tässä voi olla kysymys myös kulttuurisista tottumuksista. Niillähän voi selittää mitä vain, ja tällainen selitys ei tarvitse edes todentamista. Yritän kuitenkin. Kun kuuntelee oikein vanhoja äänityksiä, niistä saa käsityksen, että musiikkimaku oli ennen erilainen. Vahva eläytyminen oli suorastaan toivottua. Erityisesti laulajat käyttivät hurjaa vibraattoa ja revittelivät oikein sydämensä pohjasta. Olisiko kulttuurissamme siis tapahtunut sadan vuoden kuluessa siirtymää hillitympään ilmaisuun, jonkinlaista hienostumista ja jopa kuivettumista. Tämän voi perustella myös kuulijapohjan muutoksella. Ennen julkisiin esityksiin tuli kaikenlaista ja sekalaista porukkaa, mutta nykyisin konserttiyleisö on homogenisoitunut ja tullut ikäänkuin ammattimaiseksi.

Ehkä joku ammattimainen musiikkisosiologi voisi tutkia tätä kaivelemalla esiin aikalaistodistuksia eri ajoilta, minä en siihen jaksa paneutua, ei ole alaani. Sen sijaan otan vertauskuvan. Eikö viineille ole tapahtunut sama asia. 1800- luvulla ja aiemminkin viinit olivat makeita, jopa makeutettuja ja maustettuja. Varsin nopeasti on siirrytty yksinkertaisiin, enimmäkseen kuiviin ja käsittelemättömiin, "luonnollisiin" viineihin. Makumme on siis hienostunut, kuivettunut, ja tullut myös hieman tylsäksi.

Kyborgeista ja kyberuhista

Kirjoitan juuri tieteellistä artikkelia, jossa joudun pohtimaan tekniikan olemusta. Olen usean vuosikymmenen tutkimustyön tuloksena pitkälle omaksunut teknologianäkemyksen, jossa teknologia nähdään kulttuurin muotona, ja jossa eräänä keskeisenä dynaamisena mekanismina toimii evoluutioon rinnastettavia prosesseja. Samaan aikaan olen tietysti tutustunut myös moneen rinnakkaiseen teknologiateoriaan, jotka olivat suosittuja erityisesti 1960- luvulla. Eräs tunnetuimmista on niin sanottu teknologian autonomisuuden teoria, jonka tunnetuin edustaja lienee ranskalainen filosofi ja teologi Jacques Ellul. Hän näkee teknologian ulkopuolisena, autonomisena ja deterministisesti kehittyvänä voimana, joka uhkaa ihmiskuntaa. Suomessa suuresti kunnioittamani, hiljan edesmennyt akateemikko Georg Henrik von Wright näyttää omaksuneen Ellulin käsityksen teknologiasta.

Muita saman tapaisia teknologiateorioita on yhteiskuntakyborgin käsite. Se syntyi 1960- luvulla Yhdysvalloissa, ja sen syntyyn lienee vaikuttaneet Korean ja Vietnamin sodat. Katsottiin että erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt valtioon kietoutunut sotilasteollinen kompleksi, joka pyrkii lietsomaan sotia maksimoidakseen teollisuuden voitot. Yhteiskuntakyborgia on tehnyt tunnetuksi erityisesti amerikkalainen radikaali akateeminen feministi Donna Haraway.

Tällaiset kriittiset autonomisen teknologian teoriat eivät enää ole teknologian tutkimuksen valtavirtaa, mutta niiden taustalla vaikuttavat ajatusmallit tuntuvat edelleen tutuilta. Taustalla on perusteltua huolta. Viimeksi tämä tuli mieleeni seuratessani keskustelua mahdollisesta kyberhyökkäyksestä yhteiskunnan infrastruktuureja vastaan. Kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin internet, jota hyödynnetään laajasti yhteiskunnan eri aloilla ja teollisuudessa. Se on siis kaikkialle ulottuva, ja on myös tunnetusti altis erilaisille pahantahtoisille hyökkäyksille.

Kun puhutaan kyberuhkasta, mieleen tulee monia kysymyksiä. Ensiksi voisi kysyä, miksi internet on sellainen kuin on, ja voisiko sille asialle tehdä jotain. Ja se toinen kysymys on, olemmeko todella niin riippuvaisia ja haavoittuvia kuin halutaan uskotella. Ja siihen lisäkysymys: miksi kyberuhkalla pelotellaan? Onko syynä aito huoli, vai onko jossain taho, joka hyötyy tällaisesta puheesta. Joten pohditaan hieman tarkemmin.

Olen ennenkin sanonut, että samalla kun internet on aikamme megainnovaatio, se oli innovaationa täysin odottamaton. Akateemiset rahasta ennustajat eli vakavasti otettavat tulevaisuuden tutkijat eivät osanneet nähdä mitään sen tapaistakaan. Ja toinen tulevaisuutta koskevan tiedon lähde, tieteiskirjallisuus osoittautui aivan yhtä tietämättömäksi. Koska kirjallisuuden kirjo ja voluumi on melkoinen, jotain tietysti löytyy. Amerikkalainen kirjailija William Gibson kyllä ennusti laajan internetin synnyn ja jopa sen seurauksia eli demokratian katoamisen ja kyberrikollisuuden jo 1980-luvun alussa ("Burning chrome", "Neuromancer"). Internet oli silloin toki jo alullaan, mutta toimi lähinnä yliopistoissa, eikä www- selainta keksittäisi vielä kymmeneen vuoteen. Mutta eihän Gibsonia uskottu. Ei yksi pääsky kesää teen. Pitää myös muistuttaa että suomalainen kirjailija Osmo Ilmari (Osmo Lampinen) esitteli langattoman wikipedian idean kirjassaan "Planeetta Logos" (1959).

Jostain syystä internetin rajua kasvua aikamme merkittävimmäksi innovaatioksi ei osattu ennakoida. Kuten totesin, tämä ei ole mitenkään uutta, teknologian ennakointi epäonnistuu jatkuvasti ja toistuvasti. Niinpä nytkin internet tuli niin sanotusti puun takaa, ja yllätti kaikki asiantuntijat.

Merkittävät innovaatiot näyttävät vyöryvän eteenpäin vastustamattomalla voimalla ja ilman selvää ohjaavaa tekijää. Siinä mielessä ne näyttävät tukevan "autonomisen teknologian" ideaa. On monta syytä, miksi meillä on vain yksi internet. Se levisi niin uskomattoman nopeasti, ettei se ehtinyt saada kilpailijoita. Se levisi myös jo olemassa olevan tietoliikenneinfrastruktuurin välityksellä. Jo pitkään olemassa olleen internetin räjähdysmäinen laajentuminen johtui helppokäyttöisen www-selaimen ja HTML- koodauskielen keksimisestä vuonna 1990. Internet on käytännössä lähinnä ohjelmistoa, joten tuotekehityssyklit ovat nopeita. Internet levisi ennen kaikkea kuluttajasovellusten kautta: nettipornon, nettikaupan, nettilehtien ja sosiaalinen median vauhdittamana. Ennen kuin poliittinen koneisto ehti edes kunnolla huolestua internet oli jo kaikkialla.

Internetin juuret ovat yliopistotutkimuksessa, ja sen takia sen tekninen pohja on hyvin yhtenäinen. Teknisesti ottaen internet on vain joukko tietoa siirtäviä ohjelmia, eli niin sanottuja internet-protokollia. Ohjelmat ovat avointa lähdekoodia, ja internetin kehitystä ohjaa vapaaehtoisten toimijoiden muodostama työryhmä. Internetin ydin on siis hyvin läpinäkyvä. Siitä on sekä hyötyä että haittaa. Internetin parantamiseen ja kehittämiseen löytyy paljon resursseja. Toisaalta myös rikolliset voivat helposti etsiä heikkouksia.

Kun internet alkoi 1990- luvulla kasvaa nopeasti, useimmat asiantuntijat ennustivat kasvun taittuvan tai internetin jopa romahtavan. Käyttäjien määrän kasvaessa liikenteen määrä kasvaisi yksinkertaisen teorian mukaan paljon nopeammin kuin verkon siirtokyky. Asiantuntijat olivat väärässä, internet on osoittautunut perustaltaan kestäväksi. Internetin ongelmat ovatkin toisenlaisia. Internetiin kytkeytyy lukemattomia hyvinkin erilaisia laitteita, eniten erilaisia tietokoneita ja älypuhelimia. Ja näihin laitteisiin voidaan verkon kautta ujuttaa haittaohjelmia. Toinen ongelma on verkon ylikuormittaminen palvelunestohyökkäyksillä - epäsuorasti haittaohjelmien avulla. Ylivoimainen enemmistö verkossa toimivia laitteita on kuluttajalaitteita, eikä niiden turvallista käyttöä ja ylläpitoa siten voida järjestää. Tämä on toistaiseksi ollut internetin perusheikkous. Voiko asialle sitten tehdä mitään? Ei mitään ratkaisevaa. Kaupallisista syistä kaikenlainen tekninen rajoittaminen ja suojaaminen on vaikeaa. Ongelma on hieman saman tapainen kuin rokotuksissa. Rokottaminen tarkoittaa päivityksistä ja tietoturvaohjelmista huolehtimista, mutta melko pienikin määrä rokotukset laiminlyöviä vaarantaa koko järjestelmän.

1990- luvulla keksittiin myös käsite "esineitten internet". Sen mukaan tekniikan halventuessa lähes kaikki kulutustavarat, vaikkapa jääkaapit, pesukoneet, leivänpaahtimet, lamput ja sähköhammasharjat kytkettäisiin internetiin. Nykyisessä tietoturvailmastossa tämä ei enää tunnukaan niin hyvältä idealta.

Tarkastellaan sitten kyberuhkia. On selvää, että infrastruktuureja ohjaavat tietokoneet ovat paremmassa valvonnassa kuin kuluttajien koneet - tai ainakin niiden pitäisi olla. Osittain nuo koneet ovat myös erilaisia, eikä kaikkia ole kytketty verkkoon. Palvelunestohyökkäykset ovat edelleen mahdollisia, mutta niihin voidaan varautua teknisillä keinoilla silloin kun se on tarpeen ja kustannustehokasta. On myös ymmärrettävää, että infrastruktuureista vastaavat asiantuntijat ovat haluttomia puhumaan julkisuudessa niistä keinoista, joilla kyberuhkiin on varauduttu. Sehän antaisi etua uhkaajille. Mutta kyberuhkista on puhuttu niin kauan, että niihin pitäisi osata varautua. Vaikka varautumisen yksityiskohdista ei tiedetä paljoa, jotain voidaan sanoa. Tiedetään esimerkiksi, että ydinvoimaloita ohjaavat tietokoneet ovat tarkoitukseensa optimoituja ja varmistettuja. Niitä ei ole kytketty internetiin. Ydinvoimalassa voi kyllä olla internetissä olevia koneita, mutta niitä ei ole yhdistetty voimalan toimintaan vaikuttaviin laitteisiin.

Kyberuhkasta käytävästä keskustelusta saa helposti sen käsityksen, että yhteiskunnat ovat ajautuneet ajopuun lailla nykyiseen internetriippuvuuteen. On totta, että etenevän innovaation hyökyä ei voi pysäyttää, vaikka yksittäiset asiantuntijat niin haluaisivat. Mutta myös innovaatio on ihmisen tekoa. Siihen sopeudutaan, ja sen aiheuttamin häiriöihin reagoidaan. Teknologian etenemiseen on aina liittynyt myös vahinkoja ja jopa katastrofeja. Usein ne ovat olleet yllättäviä, mutta yhtä usein teknologian vaarat ovatkin olleet illuusio.

Ikävä mies, Steve Jobs

Steve Jobsin kuoltua hänestä on kirjoitettu kirja, ehkä useitakin, ja tehty parikin elokuvaa. Ei ihme, sen verran uurtoa hän on jättänyt planeettamme henkiseen pintaan. Ja miehellä on maine särmikkäänä persoonana joka jätti jälkeensä murrettuja ihmisiä. Ja sehän on omiaan antamaan draaman aineksia tekijöille, ovathan niin monet muut ns. merkittävät ihmiset olleet yksinkertaisesti kuolettavan tylsiä.

Kirjoitin itsekin Jobsista blogikirjoituksen, koska hänen eri elämänvaiheessa luomansa laitteet ovat jäsentäneet ikäisteni ja IT-alalla työskennelleiden ihmisten työuraa vuosikymmenien ajan. Olinkin ilahtunut kun huomasin, että uusin Danny Boylen vuonna 2015 ohjaama Jobs - elokuva noudattaa samaa ideaa. Elokuva ja oma blogikirjoitukseni siis täydentävät mainiosti toisiaan.

Elokuvan rakenneidea on minun mielestäni aivan loistava - ja samalla tuo rakenne näyttää saaneen monet elokuvan nähneet raivostumaan. Se ei suinkaan noudata elämänkertaelokuvien kaavaa, eli laahaudu päähenkilönsä elinvaiheiden kronologian kahlehtimana, ja ehkä parilla takaumalla höystäen nuoruuden päivistä kuolemaan. Sen sijaan näemme kolme pitkää kohtausta, joista kukin ajoittuu juuri ennen tärkeää tuotejulkistusta. Ensimmäisessä kohtauksessa Jobs esittelee Applen uuden Macintosh- kottaraispönttötietokoneen. Seuraavassa kohtauksessa Jobs on saanut potkut Applelta, ja esittelee mullistavan NextCube tietokoneen. Viimeisessä kohtauksessa Jobs on palannut Applelle, ja aikoo esitellä uuden iMac koneen. Itse tuotejulkistusta ei näytetä, vaan kukin kohtaus kertoo, mitä tapahtui noin 40 minuutin ajan ennen julkistustilaisuuden alkua. 

Ja siinä koko juoni! Elokuva on pikemminkin puhenäytelmä kuin elokuva. Joten tietysti kaltaiseni eurooppalainen älykkö piti siitä kovasti. Kussakin kohtauksessa on lisäksi samat henkilöt. Jobs (Michael Fassbender) raivoaa ja paasaa taukoamatta ja maanisesti. Applen markkinointijohtaja Joanna Hoffman (ihana Kate Winslett) yrittää pitää tilanteen hallinnassa. Mukana on myös Applen tekninen nero ja toinen perustaja Steve Wozniak (Seth Rogen), Applen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja John Sculley (Jeff Daniels), sovelluskehittäjä Andy Hertzeld (Michael Stuhlbarg), Jobsin entinen tyttöystävä, ei myöskään mikään kiva ihminen, Chrisann Brennan (Katherine Waterston) ja kaltoin kohdeltu tytär Lisa, jota tietysti esitti kolme eri ikäistä tyttöä. 

Elokuva on siis ennen kaikkea maineikkaan käsikirjoittajan Aaron Sorkinin ja loistavien näyttelijöiden juhlaa. Kunnes sitten, hieman ennen loppua tapahtuu jotain kamalaa. Tuottaja oli kai saanut päähänsä, että elokuvaan pitää saada onnellinen ja sentimentaalinen loppu. Siksi elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat aivan jostain toisesta elokuvasta. Eikä se tunnetusti ole ensimmäinen kerta että näin tehdään. Eikä se ole myöskään uskottavaa. Eihän se näin mene, todellisessa elämässä kusipäät pysyvät kusipäinä. Myös naisten rooli on turhan korostunut, Jobs oli enemmän kiinnostunut nörteistä ja vempaimista. Mutta Hesarin haastattelussa ohjaaja oli todennut, ettei sellainen elokuva olisi kiinnostanut ketään. 

Elokuva pohjautuu Walter Isaacsonin pätevänä pidettyyn elämänkertaan, joten firmoja ja tuotteita koskevat tiedot lienevät kohdallaan. Sen pohjalta aloin pohtia uudelleen Applen ja Jobsin tarinaa. Usein esitetään, että Jobsin päähänpinttymät ja itsepäisyys pelastivat yhtiön ja loivat legendan. Mutta saattaakin olla, että Jobs lähes tuhosi yhtiön. Sekä pönttö-Macintosh että NextCube floppasivat pahasti, ja vasta iMac veti firman kuiville. Ja selitys voi olla, että IBM:n /Microsoftin kolho ja kömpelö PC oli turhankin helppo vastustaja. Applen voitto olisi voinut olla paljon komeampi.

Omat huomioni ovat seuraavat. Apple II (joka rakensi Applen alkuperäisen menestyksen) ja Macintosh olivat täysin yhteensopimattomia. Lisäksi Apple kakkosta seuranneet legendaariset Lisa ja Macintosh tietokoneet on tehty samoilla spekseillä, mutta niillä oli eri suunnittelutiimit. Olen käyttänyt kumpaakin konetta, joten voin sanoa, että ne ovat käyttökokemuksen suhteen ja ohjelmien toiminnan yksityiskohtia myöten lähes identtisiä*. Silti ne ovat sekä laitteiston että ohjelmien osalta yhteensopimattomia. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä. Pikemminkin se on katastrofaalinen strategia.

Jobs onnistui kuitenkin luomaan itselleen hämmästyttävän henkilökultin. Hänellä oli loistava lavakarisma, ja tuotejulkistustilaisuudet muistuttivat uskonnollisia herätyskokouksia. Se käy elokuvastakin hyvin esille. Näin Amerikassa!

*) Lisa ja Macintosh- koneiden graafinen käyttöliittymä on lähes suora kopio Xeroxin Star- tietokoneen käyttöliittymästä (joka taas on lainattu yliopistoprojektista, jossa kehitettiin lasten ja vammaisten tietokonetta). Näin teknologia usein edistyy. Hyvät ideat kloonataan yhä uudelleen, kunnes ne lopulta lyövät läpi. Tunnetusti Microsoft teki puolestaan Macintoshin käyttöliittymästä huonon kopion- eli Windowsin.

Tekniikan lait tutuiksi

Teknologiakäsityksemme on viktoriaaninen. Eli elämyksellisesti se on peräisin varhaiselta tekniseltä kultakaudelta englannista 1800-luvun loppupuolelta. Se on myös steampunk - ajanjakso. Kuvittelemme, että teknologia on joukko näppäriä keksintöjä, jotka otetaan käyttöön jos ne sattuvat toimimaan. Tai sitten ei - jolloin keksinnöt on helppo nähdä naurettaviksi.

Kun olen pohdiskellut Talvivaaran kaivoskatastrofia, Olkiluodon ydinvoimalaa tai julkisen hallinnon tietohallintokatastrofeja, olen alkanut ajatella, että olisi hyvä, jos etenkin poliitikot ja virkamiehet tietäisivät teknologiasta hieman enemmän. Edes insinöörikoultuksessa tekniikkaa ei käsitellä systeeminäkökulmasta, mutta insinöörit voivat sentään oppia nämä asiat vähitellen kokemuksensa karttuessa.

Koetan kuvailla muutamaa tärkeää, mutta vähemmän tuttua piirrettä.

Teknologian kerroksisuus

Kun uusi idea tai keksintö esitellään, yleensä kuvataan vain sen ydinfunktio. Mutta tosiasiassa tarvitaan paljon muuta toiminnallisuutta ja teknisiä resursseja, ennenkuin teknologiaa voidaan hyödyntää laajasti. Nämä ylimääräiset resurssit huolehtivat muun muassa turvallisuudesta, ympäristöongelmista, ja teknologian ylläpidosta. Annan esimerkkejä.

Talvivaaran kaivoksessa rahoittajille ja viranomaisille esiteltiin vain suunnitelma, joka keskittyi malmin louhimiseen, mineraalien uuttamiseen ja metallin jalostamiseen. Huomiotta jäi vesitaloudesta huolehtiminen ja jätevesien puhdistaminen. Ne olisivat edellyttäneet huomattavia teknologisia resursseja ja vaarantaneet kaivoksen talouden.

Sähköauton akussa olennaista ei ole vain kemiallinen reaktio, joka tuottaa sähkövirran. Akkuja käytettäessä pitää varmistaa paloturvallisuus, kolariturvallisuus, elinikä, raaka-aineiden kierrätys, raaka-aineketjun ympäristövaikutukset - ja tietenkin investoinnit latausverkostoon

Auton perusfunktio on kuljettaa matkustajat paikasta toiseen. Kun otetaan huomioon mm turvallisuus, käytettävyys, päästöjen kontrolli, kierrätettävyys ja tuotannon ja materiaaliketjujen ja polttoaihehuollon vaikutukset, nähdään että perusfunktio on mitätön osa autoilun kustannuksista. 

Teknologian kypsyys ja kehityspolku

Teknologia ei juuri koskaan synny suunnitteluprosessissa "kerralla valmiiksi". Se syntyy evoluution kaltaisessa prosessissa, jossa useat sukupolvet seuraavat toisiaan. Ensimmäinen versio on yleensä epäkypsä, ja voidaan tarvita useita suunnittelukierroksia ja jopa teknologiasukupolvia, ennen kuin teknologia on tyydyttävää.

Tämä oli eräs keskeinen syy Talvivaaran ja Olkiluoto 3:n katastrofeihin 

Systeeminen mutkikkuus

Erityisesti ihminen-kone järjestelmissä esiintyy paljon luultua enemmän ihmisten ja järjestelmien vuorovaikutusta. Siksi kehitysprojektit ovat lähes aina alimitoitettuja. Joudutaan menemään edellä kuvattuihin kypsymissykleihin. Tilanne pahenee, jos jo alkuperäinen kehityssuunnitelma on kovin kunnianhimoinen. Kehitys tulisi aloittaa minimijärjestelmästä, jota vähitellen laajennetaan.

Tämä on keskeinen syy julkisten tietohallintojärjestelmien projektikatastrofeihin.

Olen koettanut tehdä näitä teknologioiden piirteitä tunnetuiksi kirjassani "Innovaattorin opas".

Jättiläisen jälkeen

Olen seurannut Talvivaaran kaivoksen vaiheita kiinnostuksella alusta alkaen - tosin vain tiedotusvälineiden kautta. Joten ilman muuta kävin katsomassa Aleksi Salmenperän "Jättiläisen". Elokuva oli hyvä, etenkin suomalaisessa sarjassa. Kannattaa se nähdä. Elokuvan tärkein oivallus on minusta tämä. Suomalaiset ovat niin rehellisiä, ettei korruptioon tarvita edes lahjontaa!

Aloitetaan parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin originaali. 

Talvivaaran katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät, eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse itsensä. 

Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki. Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen. Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.

Elokuvan draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti, riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää katastrofin. 

Aina kun näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan oikein iske.

Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.

Joka tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan, eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.

Elokuvalla on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin voi käydä.

Pieni jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.

Tietoisuus ja mieli kvanttiviidakossa

Syistä, joita en nyt käy erittelemään tartuin toiveikkaasti Tarja Kallio-Tammisen kirjaan "Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina" (Gaudeamus 2006, 2012). Ehkä on syytä ensin arvioida kirjaa yleisesti. Se perustuu väitöskirjaan, josta on tehty suomenkielinen ja yleistajuinen versio. Kirja käsittelee uuden fysiikan vaikutusta maailmankuvaamme. Sellaisena se pysyy asiassa.

Kirjan ansiona on kuvata uuden fysiikan (suhteellisuusteoria ja ennen kaikkea kvanttimekaniikka) liikkeelle laukaisemaa keskustelua maailmankuvasta, tiedosta ja ihmisestä hyvin laajasti ja perusteellisesti. Toisin kuin monet asiaa käsitelleet filosofit, tekijä tuntee myös uutta teoreettista fysiikkaa ja kuvaa sitä siinä määrin hyvin kun sitä voi asiaa tuntemattomille kuvata. Onhan tekijä sekä fyysikko että filosofi. Samasta syystä myös filosofiaa käsitellään yhtä perusteellisesti. 

Minulle kirja oli raskasta luettavaa. Se on laaja ja heikosti jäsentyvä, varmaan johtuen sen väitöskirjajuurista. Kirjassa on tavattomasti toistoa, jopa samat lauseet toistuvat yhä uudelleen. Kirjan olisi helposti voinut lyhentää puoleen. Kirjaa voi ehkä varauksin suositella niille jotka haluavat perehtyä fysikaalisesta maailmankuvasta käytyyn debattiin. Minulle se oli pettymys, koska ei siinä ollut sellaista mitä en olisi jo tiennyt. Mutta ajatuksia se kuitenkin herätti. 

Kirjassa kuvattu "maailmankuvan muutos" on todella herättänyt keskustelua. Debatti on ikään kuin jatkoa ns. psykofyysisen ongelmalle, eli vanhalle sielu- materia- dualismille. Voisi kuvitella, että filosofit saivat etenkin kvanttifysiikasta (jota he eivät yleensä ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää) uutta vettä myllyynsä. Mutta asia ei ole ihan niin. Uudesta fysiikasta hämmentyneet huippufyysikot panivat itse debatin alulle. Pääpukareina olivat Nils Bohr* ja Albert Einstein. He ottivat kiivaasti yhteen kvanttimekaniikasta, jota Einstein piti virheellisenä. Einstein jäi lopulta tappiolle ja historia osoitti, että kvanttimekaniikka vastaa havaintoja ja on jopa klassista fysiikkaa tarkempi teoria. Mutta Bohr ehti omilla mystisillä tulkinnoillaan tuottaa paljon hämmennystä. Lisää vettä myllyyn kaatoi myös yleisnero John von Neumann. Ja tietysti, koska fysiikka on hyvin matemaattista, filosofit huusivat apuun myös Kurt Gödelin ja Alan Turingin ikään kuin matematiikan painoarvoa keventämään. Lopullisen sopan keittivät pääasiassa fysiikkaa osaamattomat filosofit. Ja kohtalainen sotku siitä syntyikin. 

En esittele debatin sisältöä enkä kvanttimekaniikkaa. Kiinnostuneen kannattaisi katsoa vaikka Kari Enqvistin kirjoja. Tässä on kuitenkin syytä todeta, että klassinen fysiikka eli newtonilainen fysiikka on edelleen kätevä työkalu arkipäivän askareisiin. Suhteellisuusteoria täydentää sitä, kun mennään suuriin suhteellisiin nopeuksiin tai suuriin etäisyyksiin. Atomien ja alkeishiukkasten mittakaavassa klassinen fysiikka ei päde lainkaan, siellä toimii kvanttimekaniikka, ja oikein hyvin toimiikin. Suhteellisuusteoria taas on pääosin yhteensopimaton kvanttimekaniikan kanssa. Ja epäillään, että kvanttimekaniikka ei sekään ole ehkä ihan oikein. Fysiikan puolella asia on siis aika selvä. Ei ole voittajia, vaan kyse on tonttirajoista. Ja filosofeilla taas ... asiat on levällään kuin kuuluisat Jokisen eväät. 

Ehkä se mitä sanoin fysiikasta selittää, miksi filosofien käymä maailmankuvadebatti tuntuu jatkuvan. Fysiikka ei tarjonnutkaan yhtä ja ainoaa kompaktia fysikaalisen maailman mallia, vaan on jouduttu monimutkaisempaan tilanteeseen. Mutta miksi pitäisi olla yksi ja universaali matematiikkaan nojaava malli? Ehkä toive tällaisesta mallista on vain inhimillinen päähänpinttymä. Emme oikeasti ymmärrä maailman perustaa. Olen joskus itsekin sanonut, että luonto ei toimi ratkaisemalla differentiaaliyhtälöitä vaan jollain olennaisesti toisella tavalla. Se kehittyy ja toimii siten kun se tekee, eikä piittaa pätkääkään ihmisen viisastelusta. 

Samalla minua on ihmetyttänyt filosofien yleinen toimintatapa. Miksi aina vain mennään takaisin antiikin kreikkaan viisautta hakemaan. Näkyykö tässä humanisteille ominainen suorastaan tolkuton into vedota auktoriteetteihin, ja mitä muinaisempiin, sen parempi. Entäpä jos vain toteaisimme, että entiset filosofit eivät tienneet sitä mitä me nyt tiedämme. Jos Platon tai Aristoteles siirrettäisiin omaan aikaamme, he voisivat tulla aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Tai ehkä he elävät keskuudessamme, mutta emme tunne heitä. En kuitenkaan moiti filosofeja - sillä tunnistan myös itsessäni filosofin. Olen kiinnostunut monesta asiasta, kyseenalaistan ja olen kriittinen, ja olen myös sitä mieltä, että menneisyyden tunteminen on avain nykyisyyden ja tulevan ymmärtämiseen. 

Kirjassa minua häiritsi myös se, että siinä moneen kertaan vakuutellaan erilaisia maailmankuvakriisejä, jotka yhä kärjistyvät. "On tullut yhä selvemmäksi .. ", "tarve muodostaa yhtenäinen maailmankuva on yhä polttavampi", "kvanttimekaniikka ei ole riittävä selittämään.." Mutta onko näin todella? Kun olen seurannut fyysikkojen keskustelua, he ovat enimmäkseen rauhallisia ja sopeutuneita. He ovat jo tottuneet moderniin fysiikkaan, se ei horjuta heidän maailmankuvaansa. Heillä on aivan riittävästi puuhaa kehittää tiedettään edelleen, se ei ole todellakaan valmis. Sekä astronomia että suurenergiset törmäyttimet tuottavat dataa, joka vihjaa, että fysiikan teorioiden rakentamista on syytä jatkaa edelleen.

Kirjan ansiona on, että se korostaa fysiikasta keskustelun - siis metafysiikan ja luonnonfilosofian tärkeyttä. Fyysikot suhtautuvat siihen eri tavoin, ja osaa se näyttää ärsyttävän, mutta joka tapauksessa kaikki harrastavat sitä. Tieteestä on keskusteltava myös muulla kuin tieteen kielellä. Ei välttämättä maailmankuvasyistä, vaan koska ei ole formalismia ilman tulkintaa. Eikä pidemmän päälle tulkintaa ilman maailmankuvaa. Matemaattinen kaava on merkityksetön, vain tahroja paperilla, ellei joku selitä ihmisten kielellä, mitä se merkitsee ja tarkoittaa. 

Minua kiusasi myös kirjassa vallitseva perusolettamus, joka minusta kulki läpi tekstin. Olin kuvitellut kartesiolaisen dualismin, eli sielu- ruumis vastakkainasettelun, eli psykofyysisen ongelman jo unohtuneen vanhentuneena. Mutta ei, kirjassa tuntui vaikuttavan sielun pelastamisen näkökulma. Ehkä tämä näkökulma jopa pitää hengissä populaaria ja filosofista keskustelua fysikaalisesta maailmankuvasta. Kvanttimekaniikan vaikeasti tulkittavan formalismin saumoissa oletetaan piileskelevän jotain psyykkistä. Ei onneksi sentään jumalaa, vaikka ei sekään näkökulma ole muualta kokonaan kuollut. Vai olenkohan vainoharhainen? Olen asiasta kirjoittanutkin. Jos itsen ja tietoisuuden ongelma kiinnostaa, minä kääntyisin kyllä modernin neuropsykologian ja tekoälytutkimuksen puoleen. 

Kirja herätti vielä yhden hyvän ajatuksen. Meidän kulttuurimme perustuu pääosin luonnolliselle kielelle, ja se on myös perusta maailmankuvallemme. Mutta luonnollinen kieli on vähintään yhtä ongelmallinen kuin tieteen symbolinen kieli. Se on epäilyttävä ja luultavasti myös vakavasti "väärä". Kieli on olennaisesti oman biologisesti kehittyneen aivokoneistomme tuote, ja siksi se myös heijastaa tämän aivokoneiston tunnettuja puutteita, kuten epätarkkuutta, muistin hitautta, mitätöntä aritmeettis-loogista kykyä, tietoisen käsittelyn suppeaa alaa, ja erilaisia muita kapasiteettiongelmia. Ihminen selviytyy tietoisen kapasiteettinsa rajoituksista siten, että aivot hoitavat suurimman osan tehtävistään automaattisesti ja ilman tietoisen minämme osallistumista. Mutta rajoitusten jäljet näkyvät joka tapauksessa kielessämme.

*) muita kvanttimekaniikan kehittäjiä olivat mm. Werner Heisenberg, Erwin Schrödinger, Louis de Broglie, Max Born, Wolfgang Pauli, Paul Dirac ja Richard Feynman.

Biologiseen maailmankuvaan

Maailmankuva on tärkeämpi asia kuin kuvittelemme. Meillä on jonkinlainen maailmankuva, mutta emme oikeastaan edes tiedosta sitä - ennen kuin jokin saa meidät epäilemään sitä. Maailmankuvamme avulla osaamme suhtautua tulevaisuuteen - ja tämä koskee sekä yksilöitä että yhteisöjä. Maailmankuva ohjaa poliittista päätöksentekoa, on kysymys sitten hyvinvoinnin säilyttämisestä ja lisäämisestä, tai suhteista muihin maihin - ja nykyään myös elinympäristömme tilasta. Mutta minkälainen maailmankuva meillä on? Kuka tai mikä sen määrittää ja miten?

Tarkemmin ajatellen maailmankuvamme koostuu useista historiallisista kerroksista. Ehkä vanhin maailmankuvan kerros periytyy jo kivikaudelta. Tärkeää on ollut turvata toimeentulo. Maailmankuvaan kuuluivat käsitykset hyvistä asuinpaikoista sekä riistasta ja muista luonnon antimista. Tulevaisuuden turvaaminen. Oman ja perheen ja heimon asema, ja käsitykset maailmaa ohjaavista voimista, jumalista ja henkiolennoista.

Keskiajan Euroopassa uskonnollinen maailmankuva tuli vallitsevaksi. Ihmiskunnan tehtävä oli elää hyveellistä elämää, joka oikeastaan oli vain valmistautumista kuolemanjälkeiseen elämään. Myös kaikki käytännön toimet ja politiikka olivat alistettuja uskonnolliselle maailmankuvalle. Mutta asiat muuttuvat. Luonnontieteet, valistus ja maallistuminen tuottivat modernin maailmankuvan. Sen mukaan maailmaa eivät ohjanneetkaan korkeammat voimat, vaan luonnossa vallitsevat vakaina pysyvät luonnonlait. Niitä hyödyntää ihmiskunnan aktiivinen toiminta, jonka voiman lähteinä ovat ihmisen äly, tieto ja tiede. Ja tämän toiminnan tarkoitus oli edistää ihmiskunnan hyvää - noin karkeasti ottaen. Mutta kuka oikeataan määrittelee tällaisen hyvän? 

Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Maailmankuvan käsitteeseen liittyy myös toisenlainen rakenne, valtasuhteet. Maailmankuva ei muodosti autonomisesti, vaan siihen on aina kuulunut manipulointia. Maailmankuvaa on rakennettu tietoisesti ja jonkun suppean piirin etujen edistämiseksi. Sitä on tapahtunut jo kivikaudelta lähtien, kun heimojen ja kansojen johtajat liittoutuivat shamaanien ja pappien kanssa. Ja tietenkin sama meno jatkuu edelleen. Valistuksen ja tieteen värittämän maailmankuvan rinnalle työntyy nyt talouden värittämä maailmankuva. Epämääräinen edistyksen käsite halutaan korvata näennäisesti täsmällisemmällä taloudellisen edun käsitteellä. Ei tarvitse olla edes kauhean kyyninen huomatakseen, että tällainen kehitys on taas kerran pienen ja etuoikeutetun edunsaajien joukon manipuloimaa. Pääosa ihmiskunnan varallisuudesta on jo keskittynyt pienen vähemmistön käsiin. Mutta en halua vetää tähän mukaan pahuuden käsitettä. Sillä minusta on selvää, että nämä manipuloijat ja heidän luvuttomat myötäilijänsä toimivat hyvässä uskossa. He todella kuvittelevat, että näin maailma kehittyy ja näin sen pitää kehittyä. 

Ei se ihan niin mene. Sillä taloudellisen edun käsite on varsin tyhjä. Rikkaiden omaisuudesta merkittävä osa on vain kirjanpidollista pörssiarvoa. Jopa kansakuntien varallisuuden käsite on ongelmallinen. Ajatellaan vaikka kaikkien maailman kulutustavaroiden arvoa. Sadan vuoden kuluttua niistä suurin osa on täysin arvottomia. Tai pitäisikö sanoa, ihmisten kannalta hyödyttömiä. Toki niissä on prosessoituja raaka-aineita, mutta jopa raaka-ainevarannot ovat arvottomia ilman niitä uudelleen jalostavaa teollisuutta. Ihmiskunnan varallisuus on jotain aivan muuta. Se on ennen kaikkea potentiaalista kyvykkyyttä, joka perustuu jatkuvasti karttuvaan tietoon, osaamiseen, koulutukseen ja kehittyvään teknologiaan. 

Edellä annettu kuvaus maailmankuvan kehityksestä voi synnyttää vääriä mielikuvia. Maailmankuvaa ei voi rakentaa viime kädessä manipuloinnin kautta. Koska sillä on reaalinen tausta. Se on ihmisten ja yhteisöjen pyrkimys ymmärtää, mistä maailmassa on kysymys. Ja sen selityksenä on jo kivikaudella ihmisen esihistoriassa syntynyt polte: halu, taito ja kyky pärjätä maailmassa tietojen ja ymmärryksen turvin. Valistuksen maailmankuva seisoo siis kuitenkin vankalla perustalla. 

On hyödyllistä pohtia myös niitä tahoja, jotka kartuttavat tietoisesti maallistuvaa maailmankuvaamme. Antiikin vanhojen kaupunkikulttuurien aikana sitä rakensivat kronikoitsijat, filosofit ja historioitsijat. Sitten mukaan liittyivät luonnontieteilijät, ennen kaikkea tähtitieteilijät ja fyysikot. Toisella taholla valistuksen maailmankuvaa vahvistivat kehittyneen teknologian ja teollisuuden tuottamat ihmeet. Ne ikään kuin todistivat, että uuden maailmankuvan perusta on jollain hyvin vakuuttavalla tavalla totta. 

Mutta maailmankuva ei ole pelkästään fysikaalis-mekanistinen rakennelma. Aivan yhtä polttava oli kysymys ihmisestä: mitä me olemme, mistä me tulemme, ja minne olemme menossa. Ja tällä osastolla Darwinin teos "Lajien synty" muutti kaiken. Ihminen ei enää ollut luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Mutta jotain vanhasta maailmankuvasta jäi jäljelle. Ihminen haluttiin kuitenkin nähdä evoluution huipentumana, jopa sen eräänlaisena tarkoituksena. Ja tällainen asenne on edelleen olemassa. Mutta se osoittautuu vähitellen olevan perusteeton. Ihmisellä ei ole eläinkunnassa mitään erityisasemaa - paitsi ehkä ainutlaatuisen tehokkaana biosfääriä muokkaavana toimijana, ja pitäisi ehkä jopa sanoa tuholaisena. 

Olen vakuuttunut siitä, että seuraava vaihe maailmankuvamme kehitystä on siirtyminen kohti biologista maailmankuvaa. Ja olen myös vakuuttunut siitä, että se on ihmiskunnalle eloonjäämiskysymys. Biologia on jo ottanut fysiikan paikan maailmankuvaamme ja jokapäiväistä elämäänne voimakkaimmin muokkaavana tieteenä. Luin juuri Arno Karlen kirjan "Mikrobit ja ihminen" (Terra Cognita 2000). Se julkaistiin vuonna 1995, ja paria vuotta myöhemmin ilmestyi sen eräänlainen sukulaisteos, tosin laajemmin sosiaalisin painotuksin: Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" (Terra Cognita 2004). Nämä kirjat ovat merkkipaaluja ja näköalojen avartajia. 

Karlen kirja on nyt 20 vuotta vanha. On hämmästyttävää, että vaikka Karle ei itse ollut biologi vaan pikemminkin filosofi, kirja ei tunnu lainkaan vanhentuneelta. Varmaan siksi, että se perustuu vankkoihin ja päteviin tieteellisiin lähteisiin. Kirjassa esitellään useita mielenkiintoisia näkökulmia, joita siteeraan lyhyesti. Elämän evoluution alkuvaiheissa solumme ovat kehittyneet rinnan muiden eliöiden kanssa, ja solumme sisältävät jälkiä muinaisista symbioottisista eliöistä tai parasiiteista - esimerkiksi solujen mitokondriot ovat ilmeisesti alun perin vieraita eliöitä. Mikrobien aiheuttamat taudit johtuvat pohjimmiltaan siitä, että niiden molekyylitason biologiset mekanismit ovat samanlaisia kuin omissa soluissamme. Vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eliö ei elä ruumiissamme loisena, vaan tauti johtuu sen erittämästä myrkystä. 

Taudinaiheuttajat opittiin tuntemaan myöhään historiassa, 1800- luvulla (Louis Pasteur ja Robert Koch). Ensin löydettiin bakteerit, sitten niitä pienemmät riketsiat ja virukset. Silmin näkyvät loiseläimet olivat toki vanhoja tuttuja, mutta sitten löydettiin myös mikroskooppiset loiset ja alkueliöt. Aluksi kuviteltiin, että bakteerit ovat vihollisia jotka voidaan hävittää. Tämä ajattelu elää vieläkin, mutta valtaosa bakteereista on kuitenkin hyödyllisiä tai neutraaleja. Bakteerien hävittäminen on onneksi mahdotonta. Se olisi jopa tuhoisaa, sillä ne ovat olennainen osa ympäristöämme, ja myös osa elintoimintojamme. 

Ihmiskunta on pääosin sopeutunut taudinaiheuttajiin ja pystyy myös vastustamaan niitä. Keinoja ovat hygienia, rokotukset ja antibiootit - jotka tosin vähitellen menettävät tehonsa. Samalla ihmisen oma toiminta ja kulttuurievoluutio ovat tuottaneet ja tuottavat edelleen vakavia epidemioita. Jokainen suuri muutos: maanviljelyyn siirtyminen, antiikin suuret kaupunkikulttuurit, kansojen muuttoliikkeet, löytöretket ja teollistuminen ovat aiheuttaneet tuhoisia, jopa vuosikymmeniä jatkuneita tautien aaltoja. Kysymys ei ole vain siitä, että eri alueilla ihmisten vastustuskyky tietylle mikrobille on erilainen, mikrobien vaarallisuus tai elintavat muuttuvat mutaatioiden myötä, tai että mikrobit siirtyvät ihmisten ja eläinten mukana. On myös niin, että mikrobien isäntiä ovat myös eläimet ja muut eliöt. Mikrobit voivat elää pitkiä aikoja huomaamatta omissa turvapaikoissaan, kunnes ihmisen aiheuttama muutos, vaikkapa maanviljelys, tai metsien tai eläinlajien hävittäminen muuttavat tilanteen, ja ihmisestä tulee niille uutta elintilaa. 

Mikrobien vaikutus on laajempialaista kuin niiden aiheuttamat kärsimykset ja väestöromahdukset. Ne ovat muuttaneet historiaa. On hyvin todennäköistä, että Rooman valtakunta heikentyi ja katosi, kun suuressa imperiumissa laajalla alueella liikkuneet ihmiset saivat liikkeelle myös ennenkuulumattoman laajat, tuhoisat ja pitkään jatkunet epidemiat. Ehkä järkyttävin esimerkki mikrobien voimasta on Etelä-Amerikan valloitus. Miten muutama sata sotilasta pystyi valtaamaan maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta? Selityksenä on ennen kaikkea tuhoisa biologinen ase, valloittajan mukanaan tuomat taudit: influenssa, tuhkarokko ja isorokko. Ne iskivät hurjalla raivolla väestöön, jossa ei ollut niitä vastaan mitään vastustuskykyä.

Ehkä kirjojen keskeisin viesti on, että mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Olen minäkin aiemmin kirjoittanut tästä. Genetiikka on paljastanut, että olemme läheistä sukua muille eläimille ja jopa kasveille ja mikrobeille. Maapallolla kukoistava elämä ei olekaan kokoelma eliöitä, vaan pikemminkin elämä on planeetallemme syntynyt, hyvin moninaisissa ilmenemismuodoissa esiintyvä elämänmuoto. Tämä on tärkeä opetus, kun pyrimme selviytymään resurssikriisistä, väestön liikakasvusta ja ilmastonmuutoksesta.