Lukemista nuorisolle ?

Koululaisten oppimistulosten romahdus tuottaa paljon keskustelua ja jälkiviisautta. Se on ilmeisen kiistatonta, mutta miten asiaan pitää suhtautua? Onko koulunkäynnillä ja koulussa opituilla asioilla enää nykymaailmassa paljoakaan merkitystä? Asiathan voi aina tarkistaa internetistä. Pitääkö ihmisen hankkia vaivalloisesti itselleen henkilökohtaista tietoa ja ymmärrystä? Eivätkö Google, ChatGPT ja niitä seuraavat vielä kehittyneemmät tietotyökalut tee henkilökohtaiset tietotaidot tarpeettomiksi? Tällainen väite on provosoiva. Sen tukena ei ole tosiasioita eikä uskottavuutta. En käy sitä tässä kirjoituksessa edes ruotimaan.

Siis kerrataan. Koulutus ja kansansivistys on ollut merkittävä aate ja vaikuttaja maamme noustessa moderniksi hyvinvointivaltioksi. Niillä on keskeinen sija kulttuurissamme, ja koulunkäynti on olennainen vaihe yksilön kasvamisessa ja ihmiseksi tulemisessa. Lisäksi siihen liittyy keskeinen arvo: kaikilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus oppimiseen. Tieto ja osaaminen ovat niukkoja resursseja, niitä pitää kehittää ja hyödyntää mahdollisimman hyvin. Tämä voi olla pienen maan kohdalla korostettu tunne.

Vedän nyt hieman mutkia suoraksi, tarkoituksena säästää tekstitilaa ja lukijani vaivoja. Totean vain, että lukutaito on keskeinen oppimisen, ymmärtämisen, tiedon tuottamisen ja sen hyödyntämisen väline. Ja juuri nyt lukutaidon on nähty olevan vakavasti vaarantunut henkinen kyky. Eritysesti painetun tekstin lukeminen on monesta syystä aivan olennaisen tärkeää.

Tarvitsemme siis kirjoja, jotka kiinnostavat kouluikäisiä lapsia ja varsinkin poikia, joilla näyttää olevan taipumusta välttää turhaa lukemista. Tosiasiassa hyviä kirjoja on kuitenkin saatavissa vaikka kuinka paljon. Paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani. Loistavia kirjoja, ja myös aivan uudenlaisia, kuten Harry Potter-kirjat tai Tolkienin eepokset – vaikka ei ne kovin uusia edes ole. Ja hyvää scifiä ja fantasiaa, jota omassa lapsuudessani oli vähän

Kun kirjoja tarjotaan lapsille tai nuorille luettaviksi, tarjoamiseen liittyy ongelma, jota mielestäni ei ole riittävästi käsitelty. Se on nimeltään tuputtaminen. Jos kirjaa suositellaan, koska se on hyödyllinen tai sivistävä tai opettavainen, se herättää nuoressa lukijaehdokkaassa suorastaan inhoreaktion. Muistan asian omalta kohdaltani, mutta tämä ei ole edes uusi havainto. Mark Twain, oikealta nimeltään Samuel Clemens, oli amerikkalainen sanomalehtimies ja kirjailija. En nyt sano, että Twain ymmärsi nuoria, sillä ymmärtäminen on nimenomaan tuputtamista. Hän tiesi, millaista on olla nuori. Kirjansa Huckleberry Finnin seikkailut (1884) esipuheessa hän lausuu: ”Jos joku yrittää löytää tästä kirjasta opetuksia, hänet asetetaan syytteeseen”.

On perin ironista, että juuri tätä kirjaa tarjoillaan nuorille opettavaisena. Joka tapauksessa kirja on loistava- ja se on oikeastaan kirjoitettu aikuisille.

Miten siis välttää tuputtaminen? Ehkä siten, että kirja, joka tuntuu kiinnostavalta on jotenkin sopimaton ja ikään kuin vahingossa itse löydetty. Itse aloin varhain lukea aikuisten kirjoja, jotta ei tuntuisi että minua manipuloidaan.

Voisinko itse kantaa korteni kekoon? Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin tietokirjoja lapsille ja nuorille. Hyvä idea, ja olenkin pohdiskellut sitä. On vain niin, että tälle kohderyhmälle tehdään jo erittäin hyviä tietokirjoja. On vaikeaa panna paremmaksi, tosin saatan kuitenkin palata asiaan.

On toinenkin vaihtoehto. Tämä on blogikirjoitus omassa sarjassaan ”Tichyn kosminen kulttuurilaari”. Olen julkaissut blogejani myös painettuina kirjoina. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, kirja on ainutlaatuinen esine, ja tarjoaa lukijalle aivan toisenlaisen elämyksen kuin sähköinen teksti. Toinen syy on, että näin tekstini tallentuvat pysyvästi kansallisbibliografiaan, myös jälkipolvien ja tutkijoiden käyttöön.

Joten kiinnostaisiko nuoria lukea näitä kirjojani? Miksikä ei. Ensinnäkin, ne on suunnattu ”aikuisille”, siis mitään ei tuputeta alentuvasti. Toiseksi, ne sisältävät lyhyehköjä esseitä. Lukukynnys on siis matala, kun ei tarvitse kahlata satoja sivuja päästäkseen selville, mistä on kysymys. Kolmanneksi, ne ovat asiatekstejä hyvin laajalla kirjolla: kulttuuria, tiedettä, taidetta, teknologiaa, kirjallisuutta, henkilöhistoriaa, filosofiaa. Ja myös hieman omia kokemuksiani. Niitä ei ole suunnattu asiantuntijoille, mutta niiden sisältö on mahdollisimman korkeaa tasoa, sekä tieteen näkökulmasta että asioiden merkityksen osalta. Olen tehnyt parhaani kirjoittaakseni ymmärrettävästi ja samalla tinkimättömästi. Ja olen ainakin yrittänyt kirjoittaa kiinnostavasti ja jopa hauskasti.

Tähän asti on ilmestynyt kolme painettua kirja nimellä Matkaseuraa, osa x. Sopimatonta ja epäajankohtaista luettavaa. Ne kattavat vuodet 2007-2020. Pienelle mutta fanaattiselle lukijakunnalleni minulla on ilo ilmoittaa, että Matkaseuraa, osa 4 ilmestyy keväällä.

Ajattelun tutkimisen oudot juuret ja oudot tulokset

Mistä ihmisen ajattelu alkaa? Useimmiten sijoitamme ajattelun päähämme. Se on jotain, mitä aivomme tekevät. Entä miten se tapahtuu? Vanhan käsityksen mukaan ajatteleva osamme on sielu. Sielu pakenee kuitenkin tieteellistä erittelyä. Sielu on ikuinen ja aineeton, mutta miten aineeton olento voi toimia aineellisen ruumiimme kanssa. Miten se saa lihaksemme liikkumaan, ja miten se saa tietoa aineellisilta aisteiltamme? Filosofit joutuivat pulaan tämän ongelman kanssa, sille ei löytynyt filosofista ratkaisua. Anatomit, lääkärit ja fyysikot eivät myöskään löytäneet todisteita sielusta. 1600- luvulla oman aikansa suuri ajattelija ja yleisnero René Descartes joutui myös antamaan periksi. Hän arveli, että sielun ja ruumiin vuorovaikutusta välittää aivoissamme sijaitseva pieni elin, käpyrauhanen. Emme tiedä, kuinka vakavissaan hän oli. Tutkimusaihe oli vielä hänen aikanaan sopimaton ja tutkijalle jopa vaarallinen.

Tutkikoon siis filosofit ihmisen ajattelua, kunhan tekevät sen varovasti ja hienotunteisesti. Anatomit ja lääkärit olivat kuitenkin jo löytäneet hermoston, joka on monin tavoin mukana ihmisen toiminnassa. Tunnettiin heijasteet eli refleksit. Kosketus, kipu ja myös sähkö voivat saada aikaan nopeita ja tahdosta riippumattomia lihasliikkeitä. Ehkä ajattelun tutkiminen alkaakin heijasteista. Onko ajattelulla ja heijasteilla jokin yhteys? Filosofit eivät pohtisi näin outoa asia. Mutta lääkärit ja fysiologit ovat pragmaattisia: ainakin heijasteita voi tutkia ja mitata objektiivisesti.

Venäläinen fysiologi ja psykologi Ivan Setšenov (1829–1905) sai rohkean idean. Entä jos hermoston ja aivojen välinen yhteys katkaistaan. Miten se vaikuttaa heijasteisiin? Ovatko ne riippuvia aivojen toiminnasta? Vai onko peräti niin, että aivot jopa tuottavat heijasteita? Hän tutki asiaa eläinkokeilla. Hän katkaisi aivoista lihaksen suuntaan johtavan hermoradan. Tapahtui jotain täysin yllättävää. Heijasteet tulivat paljon nopeammiksi. Setšenov päätteli, että ajatus hidastaa reaktioita. Hän teki lopulta todella rohkeita ja kauaskantoisia päätelmiä: "Kyky estää liikettä antaa ihmiselle kyvyn ajatella" ja "ajatus on psyykkisen refleksin kaksi ensimmäistä osaa ilman kolmatta".

Setšenovin työ ei jäänyt huomiotta, ei edes Venäjällä. Perinteisesti ajattelevat ihmiset pitivät hermoston tutkimista vaarana ihmisen henkisyydelle. Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski kritisoi ankarasti näitä ajatuksia, tosin mainitsematta Setšenovia nimeltä.

Myöhemmin toinen venäläinen, Ivan Pavlov (1849–1936) tutki automaattisia reaktioita koirilla. Hän keksi ehdollistamisen: automaattinen reaktio, tässä tapauksessa kuolan eritys, voidaan siirtää käynnistymään ruoan asemasta jostain alun perin merkityksettömästä signaalista. Tämä oli jo todella vaarallinen ajatus, sillä nyt myös aivot näyttävät osallistuvan automaattisten reaktioiden tuottamiseen. Mutta onko se todella automaattista? Emme voi kysyä koiralta, ajatteleeko se, että ”ahaa, kello soi tai lamppu syttyy, ruokaa on siis tulossa”.

Pavlovin kokeiden suoraviivainen yleistäminen johti Yhdysvalloissa behaviorismiksi sanotun psykologian suuntauksen syntymiseen. Se selittää ihmisen käyttäytymisen ja ylipäänsä koko psyyken toiminnan ehdollistamisella ja heijasteilla. Ihmisen niin sanottu henkinen elämä olisi siis pelkkää käyttäytymistä. No, jälkiviisaina tiedämme nyt, että se ei merkinnyt psykologista läpimurtoa. Behavioristit nimittäin sivuuttivat käsitteellisen ajattelun ja tunteet. Tai oikeammin, he väittivät niitä illuusioiksi. Toinen uusi psykologinen suuntaus, psykoanalyysi oli täysin eri mieltä. Heidän mielestään ihmisyyden syvin olemus oli mielen sisäisissä ja osin kätketyissä ajatuksissa.

Jälkiviisaina tiedämme nyt, että myös psykoanalyysi oli pääosin väärässä. Aivojen tutkiminen eksaktein luonnontieteellisin keinoin paljastaa aivan uudenlaisen totuuden ihmisestä. Ja yllättäen Setšenovin ajatukset yli sadan vuoden takaa osoittautuvat suorastaan profeetallisiksi. Ihmisen käyttäytyminen ja toiminta perustuu sittenkin nopeisiin ja automaattisiin reaktioihin. Mutta tehdään kuitenkin tärkeä lisäys: ei kokonaan.

Psykologit Daniel Kahneman ja Amos Twersky alkoivat tutkia ihmisen kykyä tehdä päätöksiä. Päätöksenteko on mutkikas ”henkinen” tehtävä, ja on myös mahdollista arvioida sen nopeutta ja laatua varsin objektiivisesti. Tutkimukset alkoivat tuottaa tuloksia 1970-luvun lopulla. Osoittautui, että ihmisen mielessä toimii kaksi aivan erilaista päätöksenteon mekanismia. Toinen on nopea ja automaattinen. Toinen taas on hidas ja vaivalloinen, se perustuu tietoiseen järkeilyyn ja kielelliseen retoriikkaan. Mekanismit toimivat rinnan ja osin kilpaillen, ja loppujen lopuksi tietoinen retoriikkamme selittää päätöksemme parhain päin. Haluamme toki uskoa olevamme rationaalisia.

Löytö oli mullistava ja arkijärjen vastainen, ja alamme vasta hitaasti tottua tähän maailmankuvamme mullistukseen. Kahnemanille myönnettiin vuonna 2002 taloustieteen Nobel-muistopalkinto (jaettu Vernon Smithin kanssa). Olen kirjoittanut asiasta blogissani tarkemmin (Nopeat, hitaat ja tyhmät sekä Kouluta sisäinen Zombisi).

Mutta jätetään nyt psykologian mutkikkaat teoriat ja siirrytään käytäntöön. Alkoihan ajattelun tutkiminen aivan konkreettisista asioista, eli jäsenten automaattisten liikkeiden tutkimisesta. Joten mennään konkreettiseen eli musiikin harrastukseen. Kun opettelemme jonkun instrumentin soittoa, joudumme pinnistämään aivojamme. Joudumme ajattelemaan, mihin laitamme sormemme ja miten niiden pitäisi liikkua ja miten löytää kullekin sormelle eri tilanteissa kuuluvat koskettimet tai läpät tai aukot tai kielet. Ja puhallinsoittaja kontrolloi jopa hengitystäänkin. Tämä on hyvin hidasta ja työlästä, mutta kun toistamme näitä liikkeitä, ne muuttuvat nopeammiksi ja varmemmiksi. Vähitellen nopeutemme kymmenkertaistuu ja satakertaistuu, kun hermojemme ja lihastemme toiminta tulee yhä  automaattisemmaksi, ikään kuin heijasteiksi. Ivan Pavlovin termein, kehomme ehdollistuu musiikille.

Ja kun sitten esitämme musiikkikappaletta, laulamme tai pidämme puhetta, se onkin suuressa määrin automaattista. Jos erehdymme ajattelemaan, vaikkapa ”miltähän tämä kuulostaa”, esitys hidastuu, sekoaa ja menee jopa aivan pilalle. Kuten Ivan Setšenov totesi, ”ajatus estää liikettä”.

Joten: ihmisenä oleminen on aika ristiriitaista. Suuri osa ihmisyyttä ja ihmisenä kehittymistä on oppia olemaan ajattelematta liikoja. Ja samaan aikaan ajattelu käsitteillä, kielellä ja logiikalla on kuitenkin aivan välttämätöntä. Joten sillekin pitää varata tarpeeksi aikaa, ja sitäkin pitää harjoitella.

Eikä siinä vielä kaikki. Valistusajan suuret englantilaiset filosofit kuten Adam Smith ja David Hume oivalsivat, että myös esteettiset ja moraaliset valinnat ovat tunteita, ja tunnereaktiomme ovat automaattisia ja nopeita. Nykyaikainen aivotutkimus on vahvistanut tämän havainnon. Tunteille on kuitenkin syytä varata aikaa vaikuttaa meihin, ja ne tarvitsevat tuekseen rationaalista ajattelua. Musiikissa taas tunteilla on erilainen, toissijainen, vaikka tärkeä rooli. Ne tuottavat musisointiin motivaatiota ja merkitystä.

Sosiaalinen media nostaa sen käyttäjien tunteet pintaan, ja se palkitsee reaktioiden nopeudesta. Se näkyy aika ikävällä tavalla keskustelun tunnepainoisuudessa ja laadussa. Sosiaalisissa suhteissa automaattiset reaktiomme pyrkivät kiiruhtamaan, ja rationaalisen minämme tehtävä olisi ainakin yrittää kyseenalaistaa sitä, mitä tunnereaktio ehdottaa. 

Näemme kaksi täysin erilaista kuviota. Musiikissa automaattisen toiminnan vahvistaminen ja sosiaalisissa suhteissa sen hillitseminen ovat yhtä lailla tärkeitä, ja ne molemmat edellyttävät harjoittelua.

Sosiaalisten tunnetaitojen harjoitteluksi sopii erinomaisesti kirjojen lukeminen, se opettaa myös tarvittavaa hitautta.

 

 

 Ivan Setšenov. Ilja Repinin maalaus.

 

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Ortoperspekta – unohtunutta äänentoistoa

Teknologia tuottaa valtavia kulttuurin murroksia, ja samalla kulttuuri suuntaa teknologiaa tuottamalla sen kehitykselle rahoituspohjaa. Elektroniikka on ehkä lämpövoimakoneiden jälkeen eniten kulttuuria ja yhteiskuntaa muovannut voima. Taito tallentaa ääntä synnytti niin sanotun kevyen musiikin ja äänilevyteollisuuden. Kun levysoittimet muuttuivat sähköisiksi, alettiin etsiä uusia, kuluttajia houkuttelevia tuotteita. Stereoäänityksen uskottiin tuottavan merkittävän parannuksen äänityksiin. Koska ihmisellä on kaksi korvaa, äänityksetkin pitäisi tehdä kahdella mikrofonilla ja toistaa kahdella kaiuttimella. Stereoäänilevyt kehitettiin 1950-luvun lopulla, ja stereofoniasta tuli äänen tallennuksen ja toiston standardi myös nauhasoittimissa, radiossa, televisiossa ja elokuvissa.

Stereo vaatii tavanomaiseen äänitykseen verrattuna kaksinkertaisen määrän informaatiota. Äänilevyssä tekninen ratkaisu on nerokas: vasen ja oikea kanava kaiverretaan levyn samaan uraan 45 asteen kulmassa levyn pintaan nähden. Levyn ura ei siitä levene, joten levylle mahtuu sama määrä musiikkia kuin ennenkin. Ja mikä parasta, levyä voidaan soittaa myös monosoittimella. Nauhoituksessa tämä ei onnistu, vaan kumpikin kanava nauhoitetaan nauhalle rinnakkain. Käytännössä monoääniraita jaettiin kahteen osaan, siis raita ja äänipäät tehtiin puolta kapeammiksi, mikä heikentää laatua. Vielä 1960-luvulla kaupoissa myytiin sekä että stereofonisia että tavallisia eli monofonsia äänilevyjä, mutta pian monolevyjen valmistus lopetettiin.

Äänentoistolaitteista tuli 1960-luvulla tavattoman suosittuja. Ihmiset hankkivat koteihinsa laadukkaita stereolaitteistoja. Korkealaatuinen ja mahdollisimman luonnonmukainen musiikin kuuntelu kotona oli kiehtova elämys. Suuressa maailmassa syntyi käsite high fidelity eli HIFI. Käsitteellä ei ole suomenkielistä nimeä, se voisi olla ”uskollinen äänentoisto”. Koska elektroniikka oli tuolloin kallista, stereolaitteiden rakentamisesta tuli myös monelle harrastus, joka saattoi johtaa jopa ammattiin. Ehkäpä radioamatöörit ja äänentoiston harrastajat pohjustivat suomalaisen elektroniikkateollisuuden hämmästyttävää kukoistusta mutamaa vuosikymmentä myöhemmin.

Alkuvuosien stereoäänityksissä korostettiin eri soittimien erottelua eri kanaville. Käytännössä se oli kuitenkin pikemminkin outoa kuin miellyttävää. Vähitellen siirryttiin kohti luonnollisempaa äänitystapaa. Stereofonian tehtäväksi tuli pikemminkin tuottaa musiikin kuunteluun tilavaikutelmaa, joka syntyy lähinnä äänen epäsuorista heijastuksista. Useimmissa käytännön stereoäänityksissä molemmissa kanavissa onkin enimmäkseen samaa informaatiota.

Stereon historiaan liittyy toinenkin väärinkäsitys. Kahdella kaiuttimella on mahdotonta luoda kuuntelutilaan äänitystilannetta vastaava äänentoisto – se onnistuu oikeastaan vain kuuntelemalla kuulokkeilla keinopäämikrofonilla tehtyä äänitystä. Useimmat ihmiset kokevat kuitenkin stereona toistetun musiikin miellyttävänä. Luultavasti siksi, että tilavaikutelmaa tuottavat heijastukset kuuluvat laajemmalta alueelta.

Nykyaikaisissa stereoäänityksissä molemmilla kanavilla on siis pääosin samaa informaatiota. Tekniikassa tämä seikka huomioidaan stereoradiossa ja televisiossa.. Musiikista siirretään korkealaatuisella siirtotiellä stereokanavien summaääni eli monokanava. Tilavaikutelmaa luova ääni erotetaan stereokanavilta vähentämällä kanavat toisistaan, ja koska sen informaatiosisältö on useimmissa äänityksissä pieni, sen siirto vie vain vähän arvokasta tiedonsiirtokapasiteetia.

Suomalainen elektroniikan itseoppinut pioneeri Tapio Köykkä ymmärsi nämä heikkoudet: on mahdotonta luoda soittimia erottelevaa kuunteluvaikutelmaa, joten ei edes yritetä, vaan keskitytään tilavaikutelmaan. Ja koska laajan toistoalueen kaiutin on kallis ja suurikokoinen, voidaan tulla toimeen yhdellä kaiuttimella. Tilavaikutelman luovissa heijastuksissa ei esiinny bassokomponenttia, vaan heijastukset ovat pääosin korkeataajuisia, joten ne voidaan toistaa pienellä ja halvalla kaiuttimella. Myös ihmisen fysiologia tukee Köykän havaintoa. Tilan ja suunnan aistiminen perustuu pääosin korkeataajuisiin ääniin ja niin sanottuihin transientteihin. Toki bassoäänen suunnan voi myös aistia, silloin se johtuu bassosoittimen tuottamista perusääntä korkeammista ylä-äänistä.

Tapio Köykkä kehitti tältä pohjalta ortoperspekta- äänentoistojärjestelmän. Siinä stereokanavat summataan ja muodostuva monoääni toistetaan yhdellä korkealuokkaisilla kaiuttimella. Suuntaa antava tilaääni muodostetaan vähentämällä stereokanavien signaalit toisistaan. Tämä erotusääni voidaan toistaa kahdella halvalla ja pienellä kaiuttimella, ne suositellaan sijoitettavaksi kuunteluhuoneen sivuille. Ortoperspekta- laitteita valmisti kaupallisesti vain kaksi valmistajaa, Köykän yhtiö Voimaradio Oy ja Salora. Kansainvälistä menestystä ei tullut, suuret elektroniikkajätit eivät siitä innostuneet. Mutta lukemattomat elektroniikkaharrastajat rakensivat itselleen tällaisia laitteita. Yleensä he olivat lopputulokseen hyvin tyytyväisiä. Lisäksi ortoperspektan kaiuttimien sijoittelu kuunteluhuoneeseen on varsin vapaata. Itsekin rakensin tällaisen vahvistimen ja käytin sitä vuosikymmeniä.

Miltä ortoperspekta sitten kuulostaa? Sellainen järjestelmä on oikeastaan varsin helppoa rakentaa tavallisen stereovahvistimen avulla. Olen liittänyt oheen kaavion siitä, miten se tehdään.

Monoääntä ei voi muodostaa kytkemällä stereokanavat suoraan yhteen, sellainen kytkentä saattaa jopa polttaa vahvistimen. Sen sijaan monokaiutin M voidaan toteuttaa summaamalla signaalit akustisesti. Jos harrastaa kaiuttimien rakentamista, koteloon sijoitetaan kaksi samanlaista laajan toistoalueen kaiutinelementtiä tai elementtien ryhmää, joista kumpikin kytketään omaan stereokanavaansa. Jos ei halua rakentaa erillistä kaiutinta, M-ääni syntyy myös, kun sijoitetaan kaksi erillistä kaiutinta vierekkäin mahdollisimman lähelle toisiaan ja osoittamaan samaan suuntaan.

On tärkeää, että vaiheet kytketään oikein. Silloin kaiuttimen ääni kuulostaa normaalilta ja täyteläiseltä. Jos vaiheet on ristissä, ääni muuttuu oudoksi. Bassot ja keskiäänet sammuttavat toisensa, jolloin toistettu ääni on diskanttivoittoista ja kummallisen sähisevää.

Periaatteessa monoääni M voidaan toteuttaa myös yhdellä kaiuttimella, joka kytketään kumpaankin stereokanavaan vastuksen kautta. Sen suuruus voisi olla puolet kaiuttimen nimellisimpedanssista, ja tehonkesto ja jäähdytys riittävä. Haittana on signaalin vaimeneminen.

Erotusääni muodostetaan kytkemällä kaiuttimet O kuvassa näytetyllä tavalla vahistimen kanavien niin sanottuun plusnapaan. Tämä kytkentä toimii, jos vahvistimen kanavat eivät ole niin sanotusti kelluvia. Yleensä eivät ole. Oikein kytketyistä kaiuttimista kuuluu tämä niin sanottu erotusääni, joka useimmiten kuulostaa kaikuvalta ja hieman epämääräiseltä. Jos kuunneltava musiikki on monofonista, se kuluu hyvin heikkona, koska stereokanavat eivät ole täysin samanlaisia. Jos kaiuttimet kytketään vahingossa miinusnapojen väliin, ei niistä kuulu mitään. Jos toinen johto kytketään plus- ja toinen miinusnapaan, kaiuttimista kuuluu hyvin voimakkaana monoääni.

Kuvassa sivukaiuttimet O on kytketty yksinkertaisuuden vuoksi sarjaan, se ei haittaa, koska erotusääni saakin kuulua heikommin. Kaiutinten keskinäisellä vaiheistuksella ei ole väliä, koska ne kannattaa sijoittaa ainakin muutamien metrien etäisyydelle toisistaan, silloin korkeat äänet eivät sammuta toisiaan. Jos halutaan säätää tilavaikutelman syvyyttä, mukaan kannattaa lisätä säätövastus tai potentiometri, sen tehonkeston tulee olla riittävä. Mukaan voi lisätä myös ylipäästösuodattimena kondensaattorin C, jos ei halua ohjata matalia ääniä sivukaiuttimin. Sopiva arvo voisi olla 20 - 100 mikrofaradin luokkaa. Yleensä matalia ääniä ei erotussignaalissa juuri olekaan, mutta kytkennässä on mielenkiintoinen piirre. Sivukaiuttimiin voi halutessaan syöttää myös hieman monoääntä, se voi kuulostaa miellyttävältä. Se tapahtuu stereoiden balanssisäätimen avulla.

Jos tuntuu kiinnostavalta, hauskaa kokeilua!

Laserjunalla avaruuteen

Ajankohtaiset kirjoitukset tuntuvat olevan nykyään aivan liian masentavia. On järjetön sota. Ja on uhkaavasti kiihtyvä ilmaston lämpenemisen ja lajien tuhoutumisen ekokriisi, joille kukaan ei todellakaan näytä haluavan tehdä mitään.

Mutta onneksi ihmisellä on myös kyky haaveilla ja kuvitella. Eikä se ole pelkästään eskapismia, ei oikeataan ollenkaan. Kyky haaveilla ja kuvitella on ihmiskunnan tärkeimpiä resursseja. Se on pelastanut ihmiskunnan, ja toivottavasti se pelastaa meidät myös jatkossakin.

Jossain törmäsin juuri sanaan avaruushissi, en oikein muista mistä se tuli. Ja samalla huomasin, että sen rakentamista tai edes toimintaa ei ole oikeastaan selitetty ymmärrettävällä tavalla yleistajuisessa suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Ryhdytään siis perehtymään asiaan.

Avaruushissi tarjoaa yksinkertaisen ja ympäristöystävällisen tavan päästä avaruuteen. Sen avulla voidaan viedä satelliitteja tai miksei myös ihmisiä kiertoradalle ilman kalliita, vaarallisia ja saastuttavia kantoraketteja. Idea on hämmästyttävän yksinkertainen. Geosynkronisen satelliitin ja maanpinnan väliin on asennettu vaijeri, jota pitkin kuormia voidaan kuljettaa avaruuteen ikään kuin hissillä. Miksei tällaista laitetta ole jo rakennettu? Ehkä useimmille, jotka asiasta ensi kertaa kuulevat tulee mieleen aavistus, että se ei ole käytännössä eikä ehkä edes teoriassakaan mahdollista. Ehkä koko ajatus on jollain olennaisella tavalla virheellinen.

Miten tällainen ajatus voi edes juolahtaa jonkun mieleen? Niin kuin tässä maailmassa on asian laita, kaikista oudoimmillakin ideoilla on yleensä jokin kulttuurinen tai historiallinen tausta. Ihmiset kun ovat haaveilleet tuhansia vuosia. Vanha tarina kertoo intialaisesta tai jonkun muun itäisen maan fakiirista tai taikurista. Hänellä on köysinippu, jonka hän paiskaa ilmaan. Köyden pää nouseekin ylös ja jää sieltä riippumaan, ikään kuin tyhjästä. Sitten taikurin apulainen kiipeää köyttä myöten ylös ja katoaa näkyvistä. Taikuri vyyhteää köytensä, kumartaa ällistyneelle yleisölle ja kerää palkkionsa.

Tarinassa "Jaakko ja pavunvarsi" Jaakko saa haltuunsa pavun ja istuttaa sen maahan. Pian siitä kasvaa verso, joka voimistuu ja kasvaa pituutta, kunnes se katoaa pilviin. Jaakko kiipeää vartta pitkin ylös ja kokee siellä vaarallisia seikkailuja. Tämäkin kertomus tunnetaan ympäri maailmaa, se on satoja vuosia vanha. Raamatun kertomuksessa Baabelin tornista ei rakennetakaan hissiä, vaan niin korkea torni että sen kautta voidaan nousta taivaalliseen valtakuntan.

Vakavan ehdotuksen avaruushissistä teki neuvostoliittolainen insinööri Juri Artsutanov. Vuonna 1960 hän julkaisi Komsomolskaja Pravdassa artikkelin ”Sähköjunalla avaruuteen”. Siinä selostettiin hissin toimintaperiaatetta ja arvioitiin ideaa eri näkökulmista. Ja oikeastaan venäläinen avaruuspioneeri Konstantin Tsiolkovski oli kirjoittanut siitä jo vuonna 1895. Idea ei kuitenkaan herättänyt huomiota, ennen kuin tiedelehti Nature julkaisi Artsutanovin kirjoituksen tiivistelmän seitsemän vuotta myöhemmin. Tieteiskirjailija Arthur C. Clarke havainnollisti ideaa romaanissaan ”Paratiisin suihkulähteet” vuonna 1980 (suom. 1981). Avaruushissistä oli nyt tullut yleisesti tunnettu, ja vakavasti pohdittu konsepti.

Mutta onko se mahdollinen? Jo hyvin karkeat laskelmat osoittavat, että ei ole. Artsutanovin konseptissa hissin tueksi piti rakentaa korkea torni. Voidaan kuitenkin helposti osoittaa, että jo ilmakehän ylempiin osiin ulottuva teräsrakennus murskautuisi oman painonsa alle. Myös vapaasti riippuva teräsvaijeri katkeaisi omasta painostaan muutaman kymmenen kilometrin pituisena. Edes titaanin käyttö ei pelastaisi konseptia. Kevlar-kuitu on painoonsa nähden viisi kertaa terästä lujempaa, mutta sekään ei riitä avaruushissin tarpeisiin. Synteettinen hämähäkin seittilanka olisi vielä hieman vahvempaa, mutta sen valmistusta ei edes vakavasti tutkita.

Joten avaruushissin idea ajautui nopeasti umpikujaan, se olisi ehkä periaatteessa toimiva, mutta siltä puuttuu materiaalinen perusta. Mutta loppuiko hissin tarina tähän? Ei, sillä materiaalinen perusta onkin yllättäen löytynyt. Vuonna 1991 Japanilainen fyysikko Sumio Iijima raportoi valmistaneensa hiilinanoputkia. Keksintö on mullistava, sillä hiilinanoputkilla on ainutlaatuisia sähköisiä, optisia ja mekaanisia ominaisuuksia.

Hiilinanoputki voidaan kuvata putkena jonka seinät muodostuvat kuusikulmaisten hiilimolekyylien levystä. On yksi- ja monikerroksisia hiilinanoputkia. Ne ovat erittäin pieniä, putken läpimitta on puolesta muutamaan nanometriin (millimetrin miljoonasosa). Käytännössä voidaan valmistaa millimetrien, ja jopa senttimetrien pituisia hiilinanoputkia. Sopivan polymeerin avulla niitä voidaan liimata yhteen komposiittimateriaaliksi, jonka avaruushissin kannalta kiinnostavin sovellus on nanoputkilanka. Tällaisella materiaalilla on ylivoimaisia ominaisuuksia. Sen ominaispaino on vain viidesosa teräksen ominaispainosta, ja vetolujuus on yli satakertainen teräkseen verrattuna. Massayksikköä kohti sen vetolujuus on 250 kertaa teräksen lujuus. Nämä ominaisuudet riittävät, avaruushissi voisi olla mahdollinen. Mutta mitä se voisi tarkoittaa käytännössä?

Aloitetaan avaruushissin periaatteesta, ja turvaudutaan siinä havainnolliseen mielikuvaan. Ajatellaan, että maapallon päiväntasaajan kohdalle kiinnitetään pitkän vaijerin toinen pää. Jos vaijeri olisi riittävän pitkä, maapallon pyöriessä keskipakovoima vetäisi vaijerin suoraksi. Tänä olisi kuin fakiirin köysitemppu käytännössä. Vaijeri nousisi suoraan ylös, ja sen toinen pää katoaisi kaukaisuuteen.

Mutta vaijerin pitäisi olla hyvin hyvin pitkä. Geosynkronisen satelliitin radan korkeudella, kuuden maan säteen päässä eli 36 000 kilometrin korkeudella, painovoima ja keskipakovoima vasta kumoaisivat toisensa. Käytännössä on järkevää sijoittaa kaapelin vapaaseen päähän vastapaino. Sopiva vaijerin pituus olisi 100 000 km. On kiinnostavaa pohtia miten paljon tällainen vaijerimäärä painaisi, jos se valmistettaisiin edellä kuvatusta hiilinanoputkimateriaalista. Lisäksi vaijerin pitäisi pystyä nostamaan riittävän suuria kuormia, jotta hissi olisi hyödyllinen. Eräs laskelma antaa seuraavat luvut: itse vaijeri painaisi noin 990 tonnia, mikä edellyttää lisäksi 330 tonnin painoisen vastapainon.

Tilanne näyttää käytännössä hissin rakentamisen kannalta äärimmäisen haastavalta. Kuviteltavissa olevien kantorakettien teknologialla geosynkroniselle radalle pystytään laukaisemaan enintään muutamia kymmeniä tonneja painava avaruusalus. Joten: avaruushissi on teoriassa mahdollinen, mutta sitä olisi täysin mahdotonta sijoittaa pakalleen.

Mutta ihminen on kekseliäs olento. Hissi voidaan ajatella rakennettavaksi vähän kerrallaan. Katsotaan, miten tällainen hanke viedään läpi, ja millaisia muita haasteita tulee vastaan.

Aloitetaan tärkeimmästä ja kriittisimmästä komponentista eli vaijerista. Itse asiassa varsin nopeasti ymmärrettiin, että ei ole järkevää tehdä poikkileikkaukseltaan pyöreää vaijeria. Syynä ovat mikrometeoriitit. Pääosa hissistä sijaitsee meteoriiteilta suojaavan ilmakehän ulkopuolella. Laskelmat osoittavat, että suurella nopeudella tapahtuva mikrometeoriitin törmäys olisi sekä tuhoisa että todennäköinen. Voidaanko tämä ongelma mitenkään kiertää?

Meteoriitteja ei voi torjua eikä väistää, vaan ratkaisuna on muuttaa vaijerin muotoa. Siitä on syytä tehdä ohut nauha. Eräässä ratkaisussa nauhan leveys olisi 10 cm, mutta paksuus vain 1 mikroni, siis millimetrin tuhannesosa. Tämä kuulostaa ällistyttävältä, mutta pitää muistaa, että tällaista muotoa käytettäisiin vain ilmakehän ulkopuolella. Nauha muodostuisi ohuista, epoksilla yhteen liimatuista langoista, ja langoissa yksittäisen nanoputken läpimitta olisi muutama nanometri. Nauha ratkaisee törmäysongelman: törmäys tekisi pienen vaurion, koska meteoriitti luovuttaisi ohueen nauhaan vain vähäisen osan liike-energiastaan.

Nauhan on myös oltava leveimmillään geosynkronisen radan korkeudella, koska se joutuu siellä kannattelemaan koko oman painonsa. Maanpintaa ja vastapainoa kohti nauha kapenee. Alle kymmenen kilometrin korkeudella nauha tehdään kapeammaksi ja paksummaksi, jotta se ei olisi altis myrskytuulille.

Nauhaa uhkaavat tuulten ja meteoriittien ohella muutkin luonnonilmiöt. Niitä ovat salamaniskut, maan magneettikentän aiheuttamat induktiovirrat, avaruussäteily ja auringon ultraviolettisäteily. Eräs vakava ongelma on ilmakehän yläosissa esiintyvä yksiatominen happi. Se on kemiallisesti erittäin aggressiivista, ja syövyttää nanoputkien hiiltä nopeasti, ellei nauhaa suojata sopivalla pinnoitteella.

Avaruushissin käytännössä mahdolliseksi rakentamistavaksi on ehdotettu menetelmää, jossa hissiä itseään hyödynnetään rakennustyössä. Työ aloitetaan rakentamalla aluksi hyvin kevyt hissi. Se ei pystyisi nostamaan avaruuteen varsinaisia hyötykuormia, mutta kylläkin kevyen konstruktiorobotin. Geosynkroniselle radalle lähetetään siis perinteisellä rakettitekniikalla satelliitti, johon sijoitettu ohuen kaapelin sisältävä kela painaisi noin 16 tonnia, lisäksi tarvittaisiin satelliitin muut laitteet, rakettimoottori rataoperaatioita varten ja polttoainetta, kaikkiaan yhteensä noin 20 tonnia. Tällaisen satelliitin laukaisu on mahdollista nykyisellä teknologilla.

Kun satelliitti on saatu paikalleen geosynkroniselle radalle, se alkaa purkaa kelaltaan hissikaapelia kohti maan pintaa. Kaapelin päässä on pieni paino ja paikannuslaitteet, joiden avulla kaapelin pää voidaan löytää, kun se saavuttaa maan pinnan. Sen jälkeen kaapelin pää ankkuroidaan maahan, ja satelliitti jatkaa kaapelin purkamista. Samalla satelliitti siirtyy ulommas avaruuteen ja muodostaa lopulta hissin vastapainon. Avaruushissin ensimmäinen vaihe on nyt valmis.

Seuraavaksi kaapeliin kiinnitetään maan pinnalla konstruktiorobotti, mukanaan kaapelikela seuraavaa vaihetta varten. Robotti kiipeää ylös kaapelia myöten ja liimaa samalla uutta kaapelia vahvistamaan hissin kaapelia. Robotti jää avaruuteen ja kiinnittyy vastapainon osaksi. Tämä operaatio toistetaan pari sataa kertaa, siihen kuluu aikaa useampi vuosi. Sen jälkeen hissi on riittävän vahva nostamaan avaruuteen varsinaisia hyötykuormia.

Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta tarkemmin ajatellen se ei ole ollenkaan sitä. Konstruktiorobottien ja hyötykuormien tulee liikkua riittävän nopeasti, jotta rakentaminen ja operointi eivät veisi kohtuuttomasti aikaa. Hallittavissa olevaksi nopeudeksi on arvioitu noin 200 kilometriä tunnissa. Kuorman nostaminen ylös kaapelia pitkin vaatii luonnollisesti energiaa. Kuormaan ei voida kiinnittää moottoria polttoainesäiliöineen, se painaisi aivan liikaa. Sen sijaan energia siirretään maan pinnalta voimakkaalla tarkkaan suunnatulla lasersäteellä. Kun kuorma laskeutuu alas kaapelia pitkin, se joutuu puolestaan jarruttamaan. Jarrutusenergia joudutaan poistamaan säteilemällä se lämpönä tai muuna säteilynä, muuten kuorma sulaisi.

Avaruushissi on houkuttelevaa tekniikkaa, koska se mahdollistaa halvan ja ympäristöystävällisen pääsyn avaruuteen. Sen avulla voitaisiin kuljettaa tutkimuslaitteita, miehistöjä, ja satelliitteja ja avaruusaluksia erilaisille radoille. Hissiä myöten liikkuisi säännöllisesti myös huoltorobotteja, jotka tarkastaisivat kaapelia ja korjaisivat sen vaurioita. Ja hissiä voitaisiin käyttää myös uusien avaruushissien rakentamiseen. Avaruushissiä ei kannata ankkuroida maan pintaan, vaan merellä liikkuvaan lauttaan. Se helpottaisi hissin ohjausta rakennusvaiheessa, ja sen avulla seuraavaksi mahdillisesti rakennettava uusi hissi voitaisiin kuljettaa sinne, missä sitä halutaan käyttää.

Koen kertomuksen avaruushissin suunnittelusta samalla kertaa sekä äärimmäisen kiehtovaksi että lohduttavaksi. Ajatus hissistä on yksinkertainen, mutta kun sitä aletaan tutkia, sen pienet tekniset haasteet paisuvat toinen toistaan hankalammiksi osaongelmiksi. Ja lopulta hissin suunnittelija, jonka työtä olen edellä referoinut, Bradley C. Edwards (The Space Elevator, 2003) on kehittänyt niihin sekä yksinkertaisia että päätähuimaavan outoja ratkaisuja.

Ihmiskunnalla on edessään vaikeita ongelmia, eikä avaruushissi suinkaan ole vaikein. Ne ratkeavat, kun niiden kimppuun vain rohjetaan käydä. Olkaamme toiveikkaita.

 

 

 Kuva: Rudolf Koivu.

 

Tyhjästä täytyy nyhjäistä

Filosofia kehittyi, varmaankin puhetaidon kehittämisen pohjalta, itsenäiseksi hengenviljelyn alaksi ainakin Kreikassa, ehkä noin 600 eaa. Käytän sanaa ”hengenviljely” enkä ”tiede”. Siihen on syynsä. Filosofian status tieteenä on epäselvä. Sanan ”tiede” merkitys on suomen kielessä laajempi kuin englannin kielessä, jossa se tarkoittaa luonnontieteitä. Itse pidän omaksumastamme laajemmasta merkityksestä. Tieteellä ymmärrän maailman ja tosiasioiden tutkimista, ja mahdollisimman luotettavalla tavalla. Filosofiaa pidän kielen ja ajattelun tutkimisena, ja sinänsä arvokkaana. 

Monet filosofit näkevät tehtävänsä laajemmin, luonnon ja maailmankaikkeuden tutkimisena. Se on filosofian vanha mandaatti, ja nykyisin luonnontiede on ottanut tämän tehtävän vastaan hyvällä menestyksellä. Monet filosofit eivät toisin halua luopua vanhasta läänityksestään, ja se herättää jonkin verran hämmennystä.

Filosofiasta tuli länsimaisen kulttuurin tärkeää perinnettä hieman oudolla tavalla. Roomalaiskaudella filosofinen perinne laimeni, ja lopulta katkesi valtakunnan hajotessa. Se oli kuitenkin löytänyt turvapaikan. Antiikin filosofien kirjoituksia oli jo koottu muun muassa Aleksandrian kirjastoon, jonka kokoelmat tosin tuhoutuivat ja hajaantuivat jo ennen Islamin syntymistä. Sitten islamilainen teologia kiinnostui kreikkalaisesta filosofiasta, ja 700-luvulta 900-luvulle jatkuneen käännöstyön aikana valtaosa antiikin Kreikan säilyneistä filosofisista kirjoituksista käännettiin arabiaksi. Arabimaissa vaikutti myös merkittäviä tiedemiehiä, kuten Avicienna, Averroes, al-Kindi, Alhazen, al-Jazari ja al-Khwarizmi (hänen nimestään tulee sana algoritmi). 

Islamin vetäytyessä Euroopasta oppineet löysivät uudelleen antikin kulttuurin. Syntyi antiikin harrastus. Oppineiden toiminta siirtyi luostareista yliopistoihin, joita alettiin perustaa 1000-luvulta alkaen. Vanhoja antiikin oppineiden tekstejä alettiin kääntää kreikasta tai arabiasta latinaksi. Erityisesti kirkon kanonisoiman Aristoteleen teksteistä tuli länsimaisen tieteen kulmakivi.

Antiikin filosofiassa vaikutti monia hieman erikoisia käsityksiä, joista keskiajalla kehittyi lähes uskonkappaleita. Luonnontieteen alkuaikoina tutkijat alkoivat tehdä itse havaintoja. Ne tulivat yhä tarkemmiksi, eivätkä ne vastanneet filosofien väitteitä. Tuli välttämättömäksi taistella filosofien pyhitettyjä uskonkappaleita vastaan. Kuten Galileon ja Brunon tapaukset osoittavat, tuo taistelu ei suinkaan ollut vaaratonta. Luettelen lyhyesti muutamia filosofisia päähänpinttymiä. ”Painavat esineet putoavat nopeammin kuin kevyet”. ”Maapallo ei voi liikkua”. ”Kuun takaisessa maailmassa eivät vallitse samat luonnonlait kuin maan pinnalla”. ”Heitetty esine liikkuu, koska heittäjän kädestä siirtyy siihen impetus- nimistä ainetta”.

Eräs erityinen ja haitallinen filosofinen periaate kuuluu: tyhjää ei voi olla olemassa, vaan aina täytyy olla jotakin. Tämä koskee sekä ainetta, että abstrakteja asioita. On suorastaan mahdotonta edes ajatella sellaista, jota ei ole. Tällä periaatteella on ollut outoja vaikutuksia. Aloitetaan matematiikasta.

Matematiikka lienee syntynyt laskemisesta. Siihen on ikivanha tarve. Esimerkiksi metsästäjät tai kalastajat ovat halunneen jakaa saaliinsa reilusti, ja parhaiten se onnistuu laskemalla. Laskeminen on varmaan syntynyt sillä samalla periaatteella, jolla pienet lapset opettelevat laskemaan. Jokaiselle määrälle eli luvulle pitää keksiä oma sana. Pitää siis opetella ulkoa nämä sanat, ja pitää myös muistaa, mikä sana edeltää ja mikä seuraa kutakin sanaa. Onneksi meidän ei tarvitse opetella ulkoa tuhansittain lukujen nimiä, sillä seuraava oivallus on ryhmitellä numerot. Sen jälkeen voidaan laskea myös tällaisia ryhmiä. Ja helpointa on laskea määriä erikseen kullekin sormelle. Voin kertoa, että tässä ollaan aivan matematiikan syvillä lähteillä eli lukuteoriassa.

Tämä tuntuu selvältä, mutta miksi ihmeessä numero nolla, eli ”ei mitään” on ollut niin vaikea keksiä. Syynä saattaa olla, että arvovaltainen antiikin filosofia kieltää nollan. Vaikka onhan selvää, että jos kalastaja palaa ilman saalista, sillekin asialle pitäisi olla nimi. Nollan ajatteleminen on kuitenkin ollut kiellettyä. Varmaankin kansanmiehet ja -naiset ovat käytännössä rikkoneet tätä sääntöä.

Tämä on kummallinen asiantila. Nollan puuttumisen takia ei voinut olla myöskään negatiivisia numeroita. Sellasten asioiden ajattelu on ollut kiellettyä, ja siis myös käytännössä mahdotonta. Voidaan hyvin syin ja vanhan nuolenpääkirjoituksen perusteella olla varmoja, että olemme osanneet laskea ainakin viisituhatta vuotta, ja luultavasti jopa kauemminkin. Kuitenkin vasta 600-luvulla intialainen matemaatikko Brahmagupta tuotti ensimmäisen tunnetun kirjallisen ilmaisun ja todisteen nollasta. Asiat alkoivat pian kehittyä. Persialainen matemaatikko ja tähtitieteilijä al-Khwarizmi kirjoitti Bagdadissa 820-luvulla arabiaksi teoksen Hindunumeroitten avulla laskeminen. Se esittelee tuntemamme kymmenjärjestelmän, ja tietenkin myös nollalla oli siinä paikkansa. Nolla ja negatiiviset luvut saivat myös laskusääntönsä. Negatiivisille luvuille löytyy arvokasta käyttöä kirjanpidossa: niillä alettiin merkitä velkaa.

Uusi lukujärjestelmä oli ainutlaatuisen kätevä ja helppokäyttöinen. Se korvasi kreikkalaisten hankalan tavan merkitä numeroita kirjaimilla, ja vielä hankalammat roomalaiset numerot. Sen käyttö levisi kuitenkin hitaasti, ehkä juuri siksi että se vaikutti niin monilla elämän aloilla. Uusien numeroiden etuja esiteltiin oppineille eri teoksissa. Leonardo Pisalainen eli Fibonacci kirjoitti vuonna 1202 kirjassaan Liber abaci arabialaisista numeroista ja paikkamerkinnästä. Hän mainitsee myös nollan arabialaisen nimen "zephirum". (Elias Lönnrot ehdotti suomen kielen nolla-sanaksi tyhjykkää, mutta saamme tyytyä lainasanaan).

Palataan luonnon tutkimiseen. Vanhan filosofian mukaan luonnossakaan ei voi olla mitään, mitä ei ole. Siis ei myöskään aineesta vapaata paikkaa. Periaate jalostui käsitteeksi tyhjyyden kammo, horror vacui. Siitä löydettiin jopa todisteita. Antiikin ajan insinööri Ktesibios (285-222 eaa.) osasi valmistaa mittatarkkoja pronssisylinterejä ja mäntäpumppuja. Tällainen pumppu pystyi imemään vettä. Ilmiö selitettiin tyhjiön kammon avulla. Männän liikkuessa ylöspäin sylinteriin on syntymässä tyhjiö, jollaista ei voi olla. Siksi vesi nousee sylinteriin täyttämään tyhjiön. Tyhjiön kammo ilmenee myös voimana, joka tuntuu pumpun varressa.

Tyhjiön kammo oli siis hyvin konkreettinen asia, siihen uskottiin luonnonlakina. Ilmapumpusta tuli vähitellen tutkijoiden työväline, jolla voitiin tutkia tyhjiön kammon olemusta. 1600-luvulla Evangelista Torricelli antoi ilmapumpun toiminnalle oikean selityksen. Tyhjiön tuottama voima ja pumppujen kyky imeä vettä aiheutuvatkin ulkopuolisesta ilmanpaineesta. 1650-luvulla järjestettiin kuuluisia näytöksiä, joissa 12, 16 ja jopa 24 hevosta koetti turhaan kiskoa erilleen kahta metallista puolipalloa, halkaisijaltaan noin 37 cm, joiden sisältä ilma oli pumpattu pois. Nämä niin sanotut Magdenburgin puolipallot irtosivat kuitenkin helposti toisistaan, kun pallon ilmahana avattiin.

Torricelli on lahjoittanut ihmiskunnalle ilmapuntarin ja ilmanpaineen yksikön, torrin. Hän ei kuitenkaan tarvinnut vaivalloista mäntäpumppua tyhjiön luomiseen. Hän käytti nestemäistä metallia, elohopeaa. Kun umpinaisessa putkessa elohopeapatsaan korkeus ylittää noin 76 cm, putkeen syntyy tyhjiö. Tämän ideaan mukaan kehitelty elohopeapumppu oli kekseliäs ja kätevä ja ennen kaikkea tehokas. Sitä käytettiin vielä pari sataa vuotta myöhemmin, kun sähkölampputehtaiden piti tyhjentää lamppujen kuvut ilmasta.

Kävi, niin kuin elämässä usein käy. Fyysikoiden demonstraatiot eivät saaneet ihmisiä ajattelemaan, että elämme jatkuvasti kovan ilmanpaineen puristuksissa. Sen sijaan se vahvisti vanhaa mielikuvaa siitä, kuinka tyhjiön kammo voi synnyttää valtavia voimia. Pian ajateltiin hyödyntää noita voimia käytännössä. Ihmiskunta oli astumassa voimakoneiden aikakauteen.

Eräs ensimmäisistä ideoista oli ruutimoottori, jota kehittelivät muun muassa Leonardo da Vinci ja Christiaan Huygens. Ajatuksena oli luoda tyhjiö sylinteriin räjäyttämällä siellä ruutipanos ja sulkemalla sylinteri nopeasti, jolloin siihen sovitettu mäntä tekisi työtä. Ymmärrettävästi tällainen moottori olisi tavattoman epäkäytännöllinen. Silti ruutimoottoreita kehiteltiin satoja vuosia – ilman sen kummempaa tulosta.

Historian kirjat esitelevät meille ensimmäisenä käytännöllisenä voimakoneena Thomas Saveryn ja Thomas Newcomenin höyrykoneen 1700-luvun alusta. Koneessa tyhjiö synnytetään täyttämällä sylinteri kuumalla höyryllä ja ruiskuttamalla sinne sitten vettä. Kone oli varsin tehoton, mutta joka tapauksessa se pystyi toimimaan jatkuvasti. Näiden koneiden tehtäväksi tuli tyhjentää hiilikaivoksia vedestä, se tuotti siis alusta alkaen taloudellista hyötyä. Samoihin aikoihin ranskalainen Denis Papin huomasi, että ylipaineinen höyry voisi olla jopa tyhjiötä tehokkaampaa. Hän keksi myös painekattilan ja ylipaineventtiilin. Voimakoneiden kimpussa puuhaili 1500-luvulta aina 1700-luvulle aikansa etevimpiä oppineita ja kokeilijoita. Jo mainittujen lisäksi listalle pitää vielä lisätä ainakin Galileo Galilei ja matemaatikko Gottfried Leibniz.

James Wattin kehittämä höyrykone oli jo huomattavan tehokas, ja lisäksi se muutti männän liikkeen pyöriväksi liikkeeksi. Watt hyödynsi aluksi hänkin koneessaan tyhjiötä, mutta käytti työsylinterin ulkopuolista lauhdutinta. Näin koneen toimintanopeutta saattoi nostaa huomattavasti. Jopa ensimmäiset polttomoottorit perustuivat aluksi tyhjiöperiaatteeseen. Tällaisia koneita sanottiin myös atmosfäärisiksi koneiksi, koska ne hyödynsivät ilmanpainetta.

Vähitellen Watt uskalsi nostaa koneidensa höyrynpainetta, vaikka Denis Papinin korkeapaineista tekniikkaa pidettiin vaarallisena. Papinia jopa rangaistiin räjähdyksen aiheuttamisesta. Kehityksen pyörää ei kuitenkaan voitu pysäyttää, korkeapaineiset höyrykoneet olivat ylivoimaisen tehokkaita. Teollinen vallankumous alkoi nyt edetä höyrykoneiden voimalla. Sitä valitettavasti säestivät tuhannet höyrykattilaräjähdykset, jotka vaativat tuhansia ihmishenkiä.

Tyhjiön kammo on nyt jäänyt historiaan. Mutta ehkä sitä ei ole haudattu kokonaan. Fyysikot katsovat, että tyhjimmässäkin tilassa esiintyy kenttiä, jatkuvia kvanttivärähtelyjä ja niiden tuottamia virtuaalihiukkasia.

 

Kelvotonta arkkitehtuuria

Kiasma lienee Helsingin1900-luvun lopun julkisista merkkirakennuksista monin mittarein mitattuna epäonnistunein. Tärkeäksi katsottu modernin taiteen museo haluttiin sijoittaa kaupungin lähes arvokkaimpaan paikkaan: Mannerheimin hieman kyseenalaisen ratsastajapatsaan taakse (sivistysvaltioiden ei olisi pitänyt sellaista pystyttää enää 1900-luvulla) ja postitalon eteen. Ahtaalle tontille - mutta voihan taloon aina lisätä kerroksia. Rakennuksesta järjestettiin vuonna 1992 arkkitehtikilpailu, johon tulikin miellyttävän näköisiä ja oletettavasti toimivia ehdotuksia myös suomalaisilta arkkitehdeilta. Kilpailu suunnattiinkin erityisesti suomalaisille ja Baltian maiden arkkitehdeille. 

Toteutukseen valittiin kuitenkin yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin ehdotus ”Chiasma”. Valinta oli shokki, eikä se suinkaan lieventynyt, kun rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1998. Päin vastoin, rakennus sai, ja saa edelleen ääniä Helsingin rumimmaksi taloksi. Ulkonäöltään talo on jonkinlainen sekoitus sianpotkaa ja peltistä lentokonehangaaria. Kaikki arviot eivät tosin olleet tyrmääviä. ”Talo löytää vielä arvonsa”, sanoi eräs ”asiantuntija”. No, vielä sitä ei ole tapahtunut.

Sisätilat herättävät myös ihmetystä. Kävijä saa vaellella pitkin kolkkoja ja tarkoituksettomia ramppeja ja halleja koettaessaan löytää näyttelytiloja. Toiminnallisten puutteiden lisäksi talo on myös huonosti suunniteltu ja rakennettu. Sen katto on vuotanut alusta alkaen. Koko 2000-luku korjailtiin vuotavaa kattoa ja ikkunoita. Kun suurempi peruskorjaus aloitettiin vuonna 2014, paljastui että taloa ei ole rakennettu edes suunnitelmien mukaan. Urakoitsija oli vetänyt mutkat suoriksi. Työ oli huolimatonta ja tärkeitä rakennusteknisiä osia jopa puuttui.

Mitenkä tässä nyt näin kävi? Päätös museosta tehtiin keskellä kauheaa itseaiheutettua talouskatastrofia. Ehkä haluttiin luoda jotain komeaa, joka auttaa kansakuntaa toipumaan ja unohtamaan ekonomistien ja pankkiherrojen toilaukset. Ja totta kai siihen tarvittiin ulkomainen kohuarkkitehti. Ehkä myös rakennuksen askeettinen ja ikään kuin teollinen muotokieli koettiin viittaukseksi suomalaisten harrastamaan funktionalismiin. Wow- arkkitehtuurin käsite oli jo orastamassa eri puolilla maailmaa. Ehkä pääkaupunkiin haluttiin säväyttävä maamerkki. Onnistunut esimerkki on Sydneyn oopperatalo tai Pariisin Georges-Pompidou-kulttuurikeskus. Mutta nyt ei onnistunut: liian ahdas tontti, ankea muotokieli ja ennen kaikkea liian vähän rahaa. Halpis-wow ei toimi.

Tämä arvio on subjektiivinen, se ei perustu koulutukseen tai ammatilliseen kokemukseen, vaan omiin havaintoihin, omaan järkeen ja käyntikokemuksiin. Kyllä Kiasmasta löytyy ylistäviäkin arvioita. Googlatkaa ja lukekaa niitä, ehkä se helpottaa.

Minun tarkoitukseni ei nyt ollut ryhtyä harjoittamaan jälkijättöistä arkkitehtuurikritiikkiä. Se tuli nyt pahasti eli vuosikymmeniä myöhässä. Vaikka tämä blogi ei ole edes aiottu ajankohtaiseksi, tämä on jo aika paksua. Mutta impulssi kritiikkiin on tuore. Päätin vain aloittaa historiallisella esimerkeillä. Niiden kautta voi pohtia, onko jotain opittu.

Kiasman keskeistä sijaintia on korostettu (mutta missä mielessä?) viittaamalla läheisiin Postitaloon, ratsastajapatsaaseen ja Sanomataloon. No, Sanomataloa ei Kiasmaa suunniteltaessa ollut olemassa, se nousi hieman Kiasman jälkeen. Sanomataloa ei kritiikki juuri ole noteerannut – ymmärrettävästä syystä: Hesarilla on taide- ja arkkitehtuurikeskustelun ilmaherruus. No, minusta talo muistuttaa likaista lasilaatikkoa jonka päälle on ”unohdettu” rakennustelineet. Temppu ei ole edes uusi, se nähtiin vuosikymmeniä sitten Pariisin Georges-Pompidou kulttuurikeskuksen rakennuksessa. Siellä se tosin toimii hyvin.

Vähitellen pitäisi jo päästä asiaan. Noin viikko sitten kävin Espoon modernin taiteen museossa Emmassa, joka sijaitsee entisessä kirjapainotalossa eli WeeGee-talossa. Talo on arkkitehtuuriltaan hienoa wow- arkkitehtuuria, vaikka sanaa ei suunnittelun aikana 1960-luvulla edes tunnettu. Suuri rakennus näyttää roikkuvan neljän massiivisen pylvään varassa. Museona se toimii erinomaisesti, ehkä juuri siksi, ettei sitä ole museoksi edes suunniteltu. Käykää toki talossa ja nauttikaa taiteen lisäksi myös arkkitehtuurista.

Kytkentä nykyarkkitehtuuriin on seuraava. Matkustin Emmaan metrolla, siis Tapiolan asemalle. Asema on hieman sekavan oloinen, mutta metrosta pääsee aina helposti ulos: seuraa vain ylöspäin vieviä portaita. Päätin suunnistaa Pohjantielle ja sieltä WeeGee talolle Ainoa-kauppakeskuksen kautta – ja se oli paha virhe. Rakennus nimittäin eksytti minut. Tapolan keskustan liikekeskusta, Heikintoria ”elävöitetään” rakentamalla sen sisälle ja viereen uusi liikekeskus (vaikka rahastahan siinä vain on kysymys). Heikintorin arvo on todella ajan myötä kasvanut se näyttää jopa viihtyisältä ja nostalgiselta. Samaa ei voi sanoa Ainoa-keskuksesta. Oikeastaan se ei näytä miltään, sillä tämän kaltaisia rakennuksia ei ole edes tarkoitettu katsottavaksi ulkoa päin. Sisältä Ainoa on epämääräisen ambivalentti. Siellä on erilaisia liiketiloja, ja sen käytävät kulkevat vinosti. On mahdotonta sanoa, miten rakennus sijoittuu ilmansuuntien tai Heikintorin ruutukaavan suhteen, eikä myöskään synny tuntumaa, missä suhteessa kerrosnumerot ovat maanpintaan nähden.

Aivan samat havainnot koskevat Kalasataman liikekeskusta Rediä. Redi jakautuu kahteen osaan, ”Redi” ja ”Sköne”. Tämä tieto ei kumminkaan lainkaan helpota keskuksessa navigointia. Tämäkään keskus ei näytä ulkoapäin miltään, se on osa sekavaa ja monitasoista rakennuskompleksia. Sen käytävät ovat sekä kaartuvia että vinoja, mikä hävittää mahdollisuuden ymmärtää sijaintia ulkopuolisten suuntien eli metron ja Itäväylän suhteen. Mitään ulos avautuvia ikkunoita ei ole, joten kulkija ei edes tiedä, onko hän Kaasulaitoksen puolella vai Verkkosaaren puolella rakennusta. Jos kulkija tulee rakennukseen metrolla tai bussilla ja haluaa päästä katutasoon, syntyy ongelma. Hissit tai liukuportaat eivät johda pysäkkialueelta suoraan alas, vaan pitää mennä hissillä kerrokseen x, kävellä käytäviä pitkin ja löytää toinen hissi, jolla pääsee hyvällä onnella katutason lähelle. Jos kulkija sitten löytää sen kujantapaisen mistä pääsee ulos, pitää vielä arvata, miten ulkomaailma asettuu rakennukseen nähden. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta, juuri näin minä seikkailin, kun jäin metrolla Kalasataman pysäkillä pois tarkoituksenani mennä Kalasataman terveyskeskukseen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taas Redissä, ja tapasin hämmentynen ulkomaalaisen nuoren naisen, joka oli menossa terveyskeskukseen. Ja pahus, en osannut vieläkään neuvoa. Sanoin että koettaa jotenkin löytää tien ulos rakennuksesta, sillä terveyskeskus on viereisessä rakennuksessa. Tämä ei ole läheskään kaikille terveyskeskusta etsiville selvää. Kyllä, se on viereinen talo, mutta jos kulkee metrolla, sinne pääsee vain Redin kautta.

Redin kaoottisuutta on paljon moitittu julkisuudessa. Suunnittelijat puolustautuvat sillä, että se on tarkoituksellista. He haluavat tarjota ostoskeskuksen kävijöille seikkailuja ja yllätyksiä. Kiitos kovasti, tämä tuli todella, tunnetun sanonnan mukaan, pyytämättä ja yllättäen.

Sanottakoon, jotta tulisi selväksi: tämä on kelvotonta arkkitehtuuria! Ovatko suunnittelijat lintsanneet luennolta ja luntanneet tentissä? Joten toistetaan: arkkitehdit ovat kansan palvelijoita, eivätkä vain rahan.

Nykyaika eksytti taiteilijat

Kävin Espoon Emma- museossa tutustumassa näyttelyyn ”Nykyaikaa etsimässä”. Minulla oli ihan positiivisia odotuksia. Nimihän viittaa Olavi Paavolaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Mieleeni tuli modernismi, innostus, Tulenkantajat ja muuta sellaista. Varmaan myös näyttelyn järjestäjät halusivat tuottaa tällaista mielikuvaa.

Mutta: näyttely petti odotukset. Minulle se oli ikävystyttävä, sulkeutunut sisäänpäin kääntynyt, tylsä. Minkäänlaista innostusta, kiihkoa tai hengen paloa en havainnut. Taiteilijat eivät tuntuneet olevan lainkaan kiinnostuneita nykyajasta. Tai enintään he ottivat sen vastaan uusina välineinä ja tekotapoina. Vaikka eihän siinä mitään uutta oikeastaan edes ole. Nykyaika on oikeastaan kamalan vanha asia, ainakin sellaisena miten sen näyttelyn kuraattorit luonnehti. Samat teknologiat ja mahdollisuudet ovat olleet taiteilijoiden ulottuvilla 10 vuotta, jotkut kauemminkin. Suhteellisen ahkerana näyttelyissä kävijänä olen kyllä nähnyt tätä tavaraa paljon.

Mutta mutta. Kysymys ei ollenkaan ole siitä miten taiteilijat pärjää näiden härpäkkeiden kanssa (useimmat hyvin tai ainakin auttavasti). Kysymys on siitä mitä taiteilijat saa irti tästä meidän ajasta. Eikös taiteilijoiden pitäisi olla tällaisia uusien aatteiden ja virtausten aistimisen asiantuntijoita. Ja ennen kaikkea tulkitsijoita ja uusien näkökulmien esiin kääntäjiä.

Minä koin näyttelyn ilmeen aika sisäänpäin kääntyneenä. Jotain oireellista on sinä, että katsoja joutuu turvautumaan tällaiseen antiikkiseen mediaan kuin paperille painettuihin teosten esittelyteksteihin saadakseen edes jonkinlaisen kontaktin teoksiin. Itse teokset eivät osanneet puhutella. Hyvä, en jaksanut jonottaa kokeilemaan virtuaalilaseja tai kypäriä (sinänsä tutti juttu). Olisivatkohan nekään mitenkään muuttaneet vakutelmaa.

Niinpä tulkintani on nyt seuraava. Jokseenkin kaikki taiteilijat näyttävät edustavan käsitetaidetta. Sellainen ismi on jäänyt päälle. Siinähän pyöritään hyvin mutkikkaiden ideoiden ympärillä, sellaisten jotka hädin tuskin ja aavistellen ovat ylipäätään aistittavissa. Ja kun työt ilmaisultaan eivät olleet mitenkään räväköitä, niin aika nuutunut vaikutelma siitä jää.

On minulla toinenkin tulkinta. Nykyinen kaupallinen, teknologian ja julkishakuisuuden buustaama kovaääninen ja suorastaan päälle kaatuva maailmamme on säikäyttänyt herkät taiteilijat. En todellakaan tunnistanut aikaamme esillä olleen taiteen välityksellä. Nykyajassa kaikkea on liikaa, joten valinta onkin siitä pois, omiin sisäisiin maailmoihin joissa raaka todellisuus kuuluu vain kuiskauksena. Taiteilijat ovat eksyneet nykyaikaan, eikä teknologia osaa heitä sieltä selville vesille opastaa. Älkää luottako siihen!

On kolmaskin tulkinta. MINÄ olen väärä. En vain ymmärrä, tajua, jaksa, tai jotain muuta on vialla. Pitäisikö minun ja taiteen erota toisistamme? Sitäkään en halua, en suostu, en kertakaikkiaan rupea.

Jotain on tehtävä.

 

 

Siirat, nuo asiantuntijat

Tiedättehän siirat. Nuo litteät, harmaat ja kilpimäiset ötökät, jotka viettävät huomaamatonta ja harmitonta elämäänsä kivien alla syöden lahoavia kasvinjätteitä. Mutta kun kiviä käännellään, siirat tulevat näkyville, niihin tulee eloa. Jotenkin mieleeni tuli asiantuntijat, jotka viime vuosina ovat tulleet meille tutuiksi. Myös asiantuntijat viettävät huomaamatonta ja harmitonta elämäänsä erilaisten laitosten uumenissa. Mutta nyt historian jumalat ovat käännelleet kiviä ja asiantuntijat saavat suuren tilaisuutensa. Ensin näkyviin ilmestyivät korona-asiantuntijat, ja sitten tuli kansainvälisen politiikan vuoro.

Siiroilla, siis asiantuntijoilla on oma ekologinen lokeronsa. Ne syöttävät lausuntoja korkeammille olennoille eli poliitikoille. Se on välttämätön luonnonjärjestys, poliitikot tarvitsevat tällaista ravintoa tehdäkseen päätöksiä asioista, joita he eivät tunne.

Siirojen työ ei ole aivan huoletonta, sillä ne joutuvat seuraamaan tarkasti toistensa lausuntoja. Jotta niiden toiminta olisi uskottavaa, niiden lausuntojen tulee olla riittävän samanlaisia. Liian poikkeavan mielipiteen esittäneen siiran kimppuun käydään joukolla. Se karkotetaan jonkun toisen kiven alle – tai jotain vielä pahempaa. Kansainvälinen politiikka on myös nostanut esiin aivan uuden siirojen lajin – sotilassiirat. Tunnemme ne tavallista siistimmästä harmaasta kilvestään, johon on kiinnitetty erilaisia koristeita. Sotilassiirat arvioivat käynnissä olevaa sotaa, ja ne tuntuvat myös paheksuvan sitä. Ne eivät näe tässä mitään ristiriitaa. Ne ovat kuitenkin erityisasemassa. Sillä jos siirojen oma kivi joutuisi sotaan, sotilassiirat kävisivät itse innostuneina ja iloisina sitä sotaa, ne eivät tarvitsisi siihen korkeampia olentoja.

Entä mitä korkeammat olennot eli poliitikot tekevät mielipiteillä, joita ne hankkivat siiroilta? Nähtävästi mielipiteet toimivat eräänalaisina pelinappuloina, joilla pelataan mutkikkaiden sääntöjen mukaan jotain tärkeää peliä. Koko tämän näytelmän tarkoitus on viihdyttää katsojia. Siis meitä kaikkia.

Lukija huomaa, että tämä on vertauskuvallinen kirjoitus. Kun historian jumalat ovat käännelleet kiviä, ei tee mieli enää kommentoida sitä mikä tulee näkyviin. Kaikki on jo sanottu moneen kertaan, valitkaa siitä.

Mutta huomatkaa myös: tämä kirjoitus on aivan totta.