Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Mutta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosofiaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Myös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.

Pelastetaan lukutaito ja ihmiskunnan tulevaisuus

Lukutaito on niin keskeinen kulttuurin resurssi, että emme sitä oikein edes tajua. Lukutaidon yleistyminen loi nykyaikaisen teollistuneen hyvinvointiyhteiskunnan. On kysymys sitten köyhistä ihmisistä tai köyhistä maista, ensimmäinen askel kohti hyvinvointia on aina lukutaidon edistäminen. Mutta lukutaito on ehkä hieman suppea käsite, kysymys on selvästi suuremmasta asiasta. Kysymys on mediataidoista. Ja oikeastaan koko kulttuurista. Ja oikeastaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Katsotaan asiaa hieman yleisemmästä perspektiivistä.

Eli miten lukutaito ja mediataidot ovat syntyneet? Jossain historian hämärissä ihmiset oppivat viestiään kuvilla. Emme oikein tiedä, miten se kävi. Varmaankin tällainen viestiminen syntyi jonkinlaisena ihmisen älyllisen kapasiteetin laajenemisen sivutuotteena. Tämä tapahtui jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, todisteena on säilynyt luolien seiniin ja kallioihin tehtyjä maalauksia ja kaiverruksia. Luultavasti nämä taidot olivat evoluution näkökulmasta hyödyllisiä. Ne auttoivat sukuja ja heimoja toimimaan tehokkaammin yhteistyössä.

Vähitellen aineellinen edistys alkoi yhä selvemmin kulkea rinnakkain kulttuurin ja mediataitojen kehittymisen kanssa. Hedelmällisille alueille syntyi suuria maatalousyhdyskuntia. Mediataidoille tuli yhä konkreettisempaa käyttöä. Asioita piti merkitä muistiin muun muassa verotusta ja kaupankäyntiä varten. Samalla kehittyi taito laskea. Lähi-idässä ja Välimeren alueella tilapäiseen käyttöön tarkoitettua tietoa merkittiin muistiin savitauluille ja papyrusliuskoille. Mediasta tuli kevyempää ja siirrettävämpää. Mutta mediataidot eivät olleet vain kirjanpitoa varten. Ne palvelivat myös yhteiskunnallista koheesiota. Merkittiin muistiin hallitsijasukujen kronikoita ja uskonnollisia kertomuksia.

Nyt seuraa amatööripohjalta kehiteltyä kulttuurihistoriallista spekulaatiota. Spekulaatio on tieteen näkökulmasta hyödyllistä ja jopa välttämätöntä. Se antaa aineksia hypoteeseille ja teorioille, ja ne taas kohdentavat tarkempaa tutkimusta. Varmasti tiedetään, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten Välimeren piirissä syntyi äännekirjoitus. Mikä sen merkitys oli? Luonteeltaan äännekirjoitus on  kuvilla viestintää abstraktimpaa, sen sijaan se lähensi kirjoitustaitoa kieleen ja puheeseen. Sehän taas tarkoitti, että ajatuksia ja ideoita voitiin ilmasta vapaammin, ja kronikoihin tuli mukaan draamallinen elementti. Ne eivät olleet vain hallitsijoiden sukuluetteloja, vaan niissä oli syvempiä ajatuksia. Tuolta ajalta ovat säilyneet Troijan sodan kronikat, Gilgamesh-eepos ja raamatun vanhimmat kertomukset.

Kirjoitetut kronikat eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. Niitä edelsi vuosituhansien takainen suullinen ja muistinvarainen kertomaperinne. Miten kirjoitustaito vaikutti kulttuuriin? Tiedetään, että jo antiikin Kreikassa oltiin huolestuneita kirjoitustaidon leviämisestä. Sen katsottiin tuhoavan ihmisten muistin. Nykyihmisille onkin lähes käsittämätöntä, miten laajoja aineistoja lukutaidottomat runolaulajat saattoivat pitää mielessään. Mainitsin sanan ”runo”, sillä runouteen sisältyy tekniikoita, joiden avulla muistinvaraisen aineiston hallintaa ja säilymistä tuettiin. Lukijalle voi tulla mieleen Kalevala. Aivan samasta asiasta on kysymys. Suomessa ja Karjalassa tämä perinne eli vielä 1800-luvulla.

Pidän selvänä, että kirjoitustaidon myötä kulttuurimme on menettänyt jotain olennaista. Mutta olemme myös saaneet jotain tilalle: kirjoitetun kulttuurin aarteet, joita on määrättömästi enemmän kuin kukaan pystyisi muistamaan. Tietysti tarvitaan aputekniikoita, sillä nämä aarteet eivät ole välittömästi käytettävissä. Erityisesti oppineet loivat nopeasti menetelmät kirjallisen kulttuurin hallintaan. Niitä ovat kirjastot, luettelot ja viitteet. Ja tiedämme seuraukset: tiedon varassa erityisesti tiede alkoi kukoistaa. Kronikoinnin merkityksen vähentyessä syntyi uusia tiedon kirjaamis- ja hyödyntämistapoja. Syntyi luonnontieteet ja teollinen yhteiskunta. Kirjapainon keksiminen synnytti suuren mediamyllerryksen: kirjojen saatavuus helpottui merkittävästi. Seuraava suuri mediavallankumous lähti liikkeelle, kun opittiin valmistamaan puusta paperia. Kirjojen hinnat laskivat taas kerran, ja syntyi aivan uusi ja erilainen media: sanomalehdistö. Erityisesti lehdistö laajensi kirjoitetun aineiston lukijakuntaa ja kavensi eroa eri tekstilajien välillä

Entä miten sähköinen media on vaikuttanut ja tukee vaikuttamaan. Onko meidän syytä huolestua, niinkuin kreikkalaiset huolestuivat kirjoitustaidon seurauksista? Ilman muuta uusi media toi mukanaan uusia asioita. Radio ja TV muuttivat taas kerran yhteiskuntaa. Median aikaperspektiivi muuttui, tieto oli nyt lyhytikäistä ja jopa hetkellistä. Ja medialla oli suuri ja useimmiten vahvistava vaikutus yhteiskunnalliseen koheesioon. Mutta internetmedia on oma lukunsa. Huoli voidaan ilmasta seuraavasti. On näkynyt selviä merkkejä siitä, että internet houkuttelee ihmisiä pois kirjoitetun median piiristä. Entä antaako se jotain parempaa tilalle? Tässä voi olla aihetta pessimismiin. Onhan internet toki tuottanut hakukoneet, joten se osittain korvaa kirjastoja ja luetteloja. Myös Wikipedia on kätevä, vaikka se vain jatkaa 1700-luvun ensyklopedioiden perinnettä. Mutta sähköisen median vaikutus tieteelliseen kirjoittamiseen oli suuri pettymys. Se ei mullistanut tieteellisen kirjallisuuden rakennetta eikä periaatteita, vaan näyttäytyy lähinnä jakelukanavana.

Tulkitsen uuden median vaikutuksia seuraavasti. Kirjoitetun median aikaperspektiivi on varsin staattinen. Siksi kirjallisuus yhdistää asioita aikojen yli, ja se yhdistää myös eri paikkoja. Sähköinen media on puolestaan hyvin dynaamista, se on lähes historiatonta. Siksi siltä puuttuu kyky integroida kulttuuriperinnettä ja tietoa yli sukupolvien ja kulttuurirajojen. Pitää mainita vielä aivan erityinen uhka. Romantiikan kaudella 1800-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin korostaa yksilön merkitystä. Esille nostettiin itsekseen toimivia ja ainutlaatuisen kyvykkäitä neroja. Katsottiin, että tieteen ja taiteen edistys on tällaisten yksilösuoritusten ansiota. Mikään ei voisi olla enempä väärin, sillä molemmat henkisen viljelyn alat ovat lisääntyvässä määrin yhteisöllisiä. Modernin tieteen yhä lisääntyvä mutkikkuus ja monitulkintaisuus ovat mahdoton haaste kyvykkäimmillekin yksilöille. Tämä ei tarkoita yksityisen toimijan väheksymistä. Pitää vain hyväksyä se, että kyvykkään toimijan hyödyllisyys ei johdu hänen älystään, vaan hänen erilaisuudestaan. Hän tuottaa tervetulleen häiriön kollektiivisen typeryyden valtavirtaan.

Uudelta medialta siis puuttuu kyky integroida yhteisöllistä kulttuuriperinnettä yli sukupolvien ja kultuurirajojen. Pikemminkin se tuottaa paikallisia, sosiaalisesti motivoituja ja ajallisesti rajattuja ja lyhytkestoisia vaihtoehtoisia "todellisuuksia". Juuri tätä pitää vastustaa. Kirjoitettu teksti on kulttuuriperinnettä, jota meillä ei ole varaa menettää. Lehdet ja kirjat ovat myös konkreettisia aineellisen maailman olioita. Siksi ne puhuttelevat meitä niin voimakkaasti.

Tulisi ryhtyä toimeen lukutaidon ja kirjallisen esittämisen perinteen säilyttämiseksi, ja nuorten osalta myös elvyttämiseksi. Olen itsekin tarttunut toimeen tuottamalla itse kirjallista materiaalia. Sen lisäksi olen julkaissut blogiteksteistäni kaksi kirjaa: Matkaseuraa osa 1 ja Matkaseuraa osa 2. Itse kukin voi verrata blogejani painetun sanan voimaan hankkimalla nämä teokset kirjastosta tai mistä tahansa verkkokirjakaupasta. Voin vakuuttaa (palautteen perusteella), että ero blogeihin on vaikeasti selitettävä mutta melkoinen. Kannattaa tutustua kirjan lumovoimaan.

Soturi, huora ja puolalainen putkimies

Satunnainen lukija saattaa ihmetellä otsikkoa. Tämä kirjoitus käsittelee tekoälyä. Ja otsikolle saadaan myöhemmin aivan ymmärrettävä selitys.

Tekoälystä kirjoittelu on kiihtynyt viime aikoina arvoituksellisesti. Itse olen välttänyt osallistumista kirjoitteluun, koska olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa tekoälystä. Olen siis varsin syvällä aiheessa, ja yleisen keskustelun teemat eivät mielestäni juurikaan käsittele olennaista asioita. En ole viitsinyt hajauttaa energiaani niihin suuntiin. Mutta ehkä nyt olisi jo aika. Julkinen tekoälykeskustelu on ollut jäsentymätöntä kauhistelua – enimmäkseen. Onhan toki myös esitetty asiallinen ja varsin vakava puheenvuoro, jonka yhteyttä tekoälykeskusteluun ei jostain syystä ole aina haluttu nähdä. (Cathy O'Neil: Matikkatuhoaseet. Terra Cognita 2017).

Tekoäly on eräs nimi tiedevetoiselle teknologiselle innovaatiolle, joka on ollut käynnissä pitkään. Sen synnytti sähköisten tietokoneiden kehittäminen 1950-luvulla. "Tekoäly”-sana otettiin käyttöön vuonna 1957, ja se on tuonut oman dramaattisen ja tunteisiin vetoavan sävyn teknologiaa koskevaan keskusteluun. Alussa tietokoneilla todella yritettiin jäljitellä ”inhimillisen älyn piirteitä”, kuten loogisten päätelmien tekemistä ja kielen ymmärtämistä. Aritmetiikkaa ja shakkipeliä lukuun ottamatta tietokoneiden saavutukset tällä saralla olivat kuitenkin vaatimattomia. Tekoälykeskustelu on viime aikoina virinnyt uudelleen. Tekoälyn käsite on samalla laajentunut koskemaan tietokoneiden käyttöä ihmisten apuna hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tällä tavalla laajennettu tekoäly on monimuotoinen ja pitkään jatkunut teknologiatrendi. Sillä on tietenkin aikojen kuluessa ollut sekä erilaisia nimiä että erilaisia teknisiä tunnusmerkkejä. Olemme oppineet tuntemaan ilmiön nimillä kybernetiikka, automaatio, tietokoneistuminen, digitalisaatio.

Tekoäly on totta ja tietokoneet ovat totta. Ne ovat ja tulevat olemaan ympärillämme, seurassamme ja osana yhteiskunnan infrastruktuuria. Ajattelin tarkastella tekoälyä hieman poikkeavasta näkökulmasta. Miten meidän tulisi suhtautua toimijaan, jolla saattaa olla merkittäviä ja jopa omat kykymme ylittäviä taitoja, tai joka sekaantuu elämäämme ehkä enemmän ja kavalammin kuin oikeastaan edes haluaisimme. Eli kysymys on siitä, miten tekoälyyn pitäisi suhtautua? Tämän kysymyksen takana on olettamus, joka ei ehkä ole aivan ilmeinen. Ei ole mitään yhtä tyypillistä tekoälyä, vaan on olemassa vahvistuva teknologinen trendi, joka tuottaa erilaisia fyysisiä hahmoja, käyttäytymisen piirteitä ja hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia. Voisimmeko ehkä tunnistaa erilaisia tekoälyn tyyppejä ja miettiä suhtautumistamme niihin?

Ehkä yllättävin tekoälyn laji on näkymätön. Tällainen tekoäly ei puutu asioihimme – tai jos se sen tekee, emme huomaa sitä. Se ei myöskään tyrkytä palveluksiaan, vaan mieluummin se vaikenee. Tämä tekoäly on ollut seuranamme vuosikymmeniä, ja se tekee elämästämme sujuvampaa. Asian havainnollistamiseen tarvitaan muutama esimerkki. Tekoälyn ohjaamat liikennevalot lisäävät liikenteen sujuvuutta. Voimme turhautua yksittäisen risteyksen liikennevalon toimitaan, jos emme muista, että tekoälyn vastuulla on kokonaisen kaupunginosan liikenne. Yksilö joutuu joskus odottamaan, jotta yleinen hyvä toteutuisi paremmin. Tällainen tekoäly näyttäisi siis jopa tuottavan jonkinlaista moraalista hyvää yhteisöllisyyden muodossa.

Samanlaista hyvää tuottaa tekoälyn ohjaama hissi. Emme taaskaan ymmärrä, miten hyvin meitä palvellaan. Joskus ulkomailla olen asunut korkeassa hotellissa, jonka hissejä ei ohjaa tekoäly, vaan yksinkertainen relelogiikka. Älyn puute näkyy ruuhka-ajan huonona palveluna ainakin kahdella erilaisella tavalla, riippuen releiden johdotuksesta. Ensimmäisessä tapauksessa hotellin keskikerroksissa asuvat eivät pääse hissiin. Hissit ajavat ensin yläkerroksiin, ja palaavat sitten täytenä alas ohittaen keskikerrokset. Toisessa variaatiossa hissit pyrkivät minimoimaan ajomatkaa. Ylös tulevat hissit täyttyvät jo keskikerroksiin mennessä, eivätkä koskaan pääse ylös asti. Tekoälyn ohjaamat hissit palvelevat kaikkia kerroksia tasapuolisesti. Ne varmistavat, että kukaan ei joudu odottamaan liian kauaa. Tapaamme erilaisia näkymättömiä tekoälyjä matkustaessamme ja tapaamme niitä sairaaloissa ja tehtaissa. Tai emme tapaa, sillä ne eivät halua tehdä numeroa itsestään.

Huolestunut kansalainen voisi kysyä, eikö tällainen tekoäly ole vaarallinen? Entä, jos tekoäly tekee virheen sytyttämällä risteyksessä molemmille risteäville kaduille vihreän valon? Tai entä jos tekoälyn ohjaama hissi yrittää ajaa kellarin lattian läpi? Tai entä jos se avaa kerroksen oven, vaikka hissi ei ole paikalla? Huolestunut kansalainen voi rauhoittua. Näkymättömiä tekoälyjä alettiin rakentaa vuosikymmeniä sitten. Silloin ei puhuttu ”koneiden moraalista” ja tietokoneet olivat varsin epäluotettavia. Suunnittelijat omaksuivat lähes vaistomaisesti erään robotiikan perussäännön: robotti ei saa aiheuttaa vahinkoa (ks. Koneiden moraali. Käytännössä tämä ominaisuus on saatu aikaan kerrostetun rakenteen avulla. Turvallisuuteen liittyvät toiminnat perustuvat luotettavaan teknologiaan. Tekoäly ei voi vaikuttaa turvallisuuden takaaviin laitteisiin eikä ohittaa niitä. Esimerkiksi hissikuiluun vievä ovi varmistetaan mekaanisen lukituslaitteen avulla. Tekoäly saattaa tietää, onko ovi auki vai kiinni, mutta se ei voi vaikuttaa itse lukitukseen. Aivan vastaava järjestelmä takaa ydinvoimaloiden turvallisuuden, tai ainakin estää tekoälyn sekaantumisen turvallisuuteen vaikuttaviin toimintoihin.

Seuraavana tekoälyn lajina voisimme pohtia tekoälyjen toimintaa työkaluna, avustajana tai jopa työtoverina. Nyt tekoäly on ihmisen kumppani, ja ihminen on tietoinen sen toiminnasta. Tämäkin tekoälyn laji on varsin vanha. Nyt ihminen on mukana aktiivisena toimijana, ja ainakin periaatteessa hän tekee päätöksen, uskooko tekoälyn toimivan luotettavasti ja ilman virheitä. Tämä tekoälyn laji on monen asiantuntijan mielestä huolestuttava. Onko ihmisellä perusteita arvioida tekoälyn kykyä tehdä hyödyllisiä asioita – ja onko häntä edes ohjeistettu suhtautumaan apulaiseensa kriittisesti? Taas tarvitaan esimerkkejä. Lääkärit ja insinöörit käyttävät monimutkaisia mittaus- ja analyysilaitteita. Mutta osaavatko he arvioida niiden luotettavuutta. Analysaattorit, kuvankäsittelyohjelmat ja potilasaineistot auttavat lääkäreitä tekemään diagnooseja ja suunnittelemaan hoitoja. Mutta millä perusteella koneiden tuottamaan dataan voi luottaa?

Erityisen dramaattinen esimerkki on lentokoneiden autopilotit ja muut lentämistä avustavat järjestelmät. Ne on kehitetty helpottamaan pilottien työtaakkaa ja estämään inhimillisestä virheestä aiheutuvat onnettomuudet. Ne ovat olleet myös osallisina onnettomuuksissa. Jokseenkin aina kyse on pilotin väärinkäsityksestä: hän on arvioinut kokonaistilanteen väärin, ohittanut järjestelmän suosittelemat toimenpiteet, tai jopa kytkenyt avustajansa pois päältä. Tärkeää onkin ollut kehittää pilotin ja tekoälyn välistä kommunikointia. On vaikea sanoa, kuinka paljon onnettomuuksia lentokoneiden tekoäly on estänyt. Luultavasti luku on tavattoman paljon suurempi, kuin kommunikaation virheistä aiheutuneiden onnettomuuksien määrä.

Uusi avustavan tekoälyn tyyppi käyttää hyväkseen hyvin laajoja aineistoja ja etsii niistä hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Puhutaan tiedon louhimisesta, ja käytetään sellaisia sanoja kuin big data ja syväoppiminen. Tällaiset tekoälyt ovat ilman muuta ihmistä ja suurempiakin ihmisjoukkoja kyvykkäämpiä. Voiko tällaiseen järjestelmään luottaa, jos sen tuottaman tiedon perustelu on ihmisen välittömän käsityskyvyn ulottumattomissa? Ei välttämättä eikä sokeasti. Juuri tätä ongelmaa käsittelee Matikkatuhoaseet. Erityisen mielenkiintoiseksi syväoppiminen muodostuu, kun sen avulla aletaan tuottaa valokuvia, videoita, uutisia, raportteja ja jopa kaunokirjallisia tekstejä. Mikä on tällaisen toiminnan pitkäaikainen vaikutus kulttuuriin. Insinöörit tuntevat käsitteen positiivinen takaisinkytkentä. Kun kulttuuria tuotetaan tekoälyn avulla, positiivinen takaisinkytkentä on ilmeinen. Ja insinöörit ja matemaatikot tietävät, että se tuottaa yllättäviä sivuvaikutuksia ja epävakautta.

Tarkastellaan sitten sitä tekoälyn lajia, joka näyttäytyy ihmisille aivan avoimesti tekoälynä. Näitä meillä on jo keskuudessamme. Niistä voisi käyttää nimitystä hyödylliset ja hyödyttömät idiootit. Ne ovat usein turhauttavia ja jopa ärsyttäviä. Mainitaan taas esimerkkejä. Erilaiset myyntiautomaatit, markettien puhuvat vaa’at ja automaattikassat, tietokoneissa ja älylaitteissa tavattavat ”älykkäät avustajat”, puhelinpalvelujen vastausrobotit ja interaktiiviset verkkosivut, jotka luulevat ”tietävänsä”, mitä käyttäjä haluaa. Tämä tieto perustuu esimerkiksi käyttäjän nettikäyttäytymisestä kerättyyn dataan. Otan esimerkin. Hankin klapikoneen, ja sitä varten keräsin tietoja eri kauppapaikoilla myytävistä laitteista. Tämän jälkeen sain yli vuoden ajan suunnattuja mainoksia klapikoneista. Luulisi olevan selvää, että käyttäjä ei ostele yhtenään klapikoneita. Jos joku sellaisen hankkii, hän tuskin ostaa uutta konetta koskaan.

Hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien ärsyttävyys johtuu useammasta syystä. Ensinnä, niiden palveluiden älyllinen taso on hyvin matala – halutaan, että ne palvelevat ”kaikenlaisia” asiakkaita. Toiseksi, ne ovat lähes hyödyttömiä. Sillä parhaimmillaankin ne tekevät vain sen, mitä niiden kuvittelisi tekevänkin, eli suorittavat niiden tarjoaman palvelun. Sekään ei tunnetusti aina onnistu. Lisäksi nuo idiootit ovat itsepäisiä. Ne eivät ota vastaan palautetta, eikä niitä saa käännettyä pois päältä. Nuo idiootit piileskelevät yleensä jonkun viattoman laitteen kuorien sisällä, tai netissä vaanivina palveluina. Enenevissä määrin niitä aletaan sijoittaa animoituihin avatareihin tai robottivartaloihin: puhutaan hoivaroboteista ja opasroboteista. Ehkä ajatellaan, että kömpelö robottivartalo saa asiakkaan antamaan anteeksi niiden heikot henkiset kyvyt.

Tästä päästään futuristiseen palvelurobottien kastiin, näitä meillä ei vielä ole. Konfliktit tyhmien palvelurobottien kanssa johtuvat selvästikin kommunikaatiosta. Oletamme ne älykkäämmiksi kuin mitä ne ovat. Tekoälyjen kehittyessä tähän tulee varmaan aikanaan parannus. Robotit oppivat kokemuksistaan asiakkaiden kanssa, ja oppivat tunnistamaan erilaisia asiakastyyppejä. Hieman ilkeästi ajatellen, robotit oppivat laskeutumaan asiakkaan tasolle.

Minkälainen niiden robottivartalo saattaisi olla? Jos nuo robotit olisivat hyvin kyvykkäitä, niiden vartalon pitäisi viestiä päinvastaiseen suuntaan. Sen pitäisi olla harmiton ja aseistariisuva. Siis mieluummin hieman kömpelö ja konemainen tai lelumainen. Missään tapauksessa robotti ei saisi olla kovin ihmismäinen. Pahinta olisi, jos robotti viestittäisi kehollaan olevansa jollain lailla ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Asiaa on tutkittu. Konemainen tai lelun tavoin sympaattinen robotti menettelee, mutta muistuttaessaan enemmän ihmistä robotti muuttuu kammottavaksi. Asiasta on myös konkreettisempaa näyttöä. Seksirobotteja valmistava yritys koetti tehdä robottejaan ihmismäisen viehättäviksi. Käyttökokeissa robotit joutuivat toistuvasti brutaalien pahoinpitelyjen ja raiskausten kohteeksi. Tulokseen on vaikea suhtautua, muta ehkä se kertoo jotain ikävää ihmisistä, jotka halusivat osallistua tällaisiin kokeiluihin.

Houkutteleeko tekoäly ja robotiikka esiin ihmisten pimeimpiä puolia? Ja onko se myös vaistomaista pelkoa ja vastarintaa? Eräs tieteiskirjallisuudesta löytyvä teema on palata rasismin historiaan. Roboteista tulee uusi alempi ja riistetty rotu. Tämä ajatus tuodaan esiin erinomaisessa tieteiselokuvassa Ex Machina (2015).

Hieman toinen näkökulma samaan teemaan tuodaan esiin Philip K. Dickin romaaniin perustuvassa ja niin ikään erinomaisessa elokuvassa Blade runner (1982). Siinä kysymys robottien ruumiillisen hahmon ongelmasta on ratkaistu tekemällä ne ihmisen kaltaisiksi androideiksi. Ne eivät ole ylivoimaisia eivätkä pelottavia, vaan aivan tavallisen ihmisen kaltaisia ja oman erikoisalansa mukaisesti personoituja. Robotiikan perinteen mukaan nämäkin robotit tekevät työtä, ne palvelevat ihmisiä. Tietenkin niillä on ihmistä suuremmat voimat ja äly, jotta ne suoriutuisivat paremmin tehtävissään Mutta nämä kyvyt pidetään piilossa. Elokuvassa tutustumme lähemmin kolmeen kapinoivaan androidiin: sotilas Roy, huora Pris, ja ”puolalainen putkimies” Leon. Androidit ovat alistettu luokka, ja sen takia niiden valmistaja, Tyrell yhtiö on ohjelmoinut niihin rajoitetun neljän vuoden elinajan. Silloin ne eivät ehdi järjestäytyä kapinaliikkeeksi.

Palaamme nyt takaisin ajankohtaiseen tekoälyproblematiikkaan. Onko tekoäly uhka ihmiskunnalle, sen lopullinen teknologinen tuho? Huolestuminen on ollut tekoälytutkimuksen seuralaisena jokseenkin alusta lähtien. Arvostetut tutkijat, kuten kyberneetikko Norbert Wiener ja talousmies ja tietokonetutkija Herbert A. Simon ovat kammonneet ajatusta tekoälyn ”läpimurrosta” jo 1960- luvulla. Asiaan liittyy myös goottilaisen kauhun perinne ja aina Antiikkiin asti ulottuva teknologian ja tieteen kammo: Prometheus, Ikaros, noidan oppipoika, Golem, tohtori Faust ja tohtori Frankenstein.

Esitän tästä uhasta kolme erilaista skenariota. Biologisessa skenariossa tekoäly ja robotiikka esitetään evoluution uutena vaiheena, joka on käyttänyt ihmiskuntaa kehityksensä välikappaleena. Evoluution ankarien lakien mukaan tämä kehittyneempi elämänmuoto syrjäyttää lopulta ihmisen, ja ehkä myös kaiken muun biologisen elämän. Onko tämä skenario uskottava? Ehkä ei kovin. Se näyttää perustuvan virheelliseen ideaan evoluutiosta. Evoluutioon ei liity mitään tavoitteita, eikä ole olemassa ”evoluution ankaria lakeja”, lukuun ottamatta mukautumisen periaatetta. Sitä paitsi evoluutio on tavattoman hidas prosessi. Voidaan tietenkin ajatella, että ihminen haluaa tahallaan kiihdyttää koneiden evoluutiota, mutta tuskin kuitenkaan olemassaolonsa hinnalla. Sinänsä ajatus tekniikan kehityksen ja evoluution samankaltaisuudesta on monella tapaa osuva. Skenarioon näyttää liittvän myös idea ihmisen ainutlaatuisuudesta eräänlaisena evoluution huippusaavutuksena. Biologisempi tarkastelu paljastaa ihmisen aseman omaan ahtaaseen lokeroonsa rajattuna lajina, apinana apinoiden joukossa.

Toisen skenarion nimi on singulariteetti. Käsitettä lienee käyttänyt jo John von Neumann 1950- luvulla, mutta sen teki tunnetuksi matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vinge artikkelissaan Coming Technological Singularity (1993). Suosiostaan huolimatta itse käsite on runollis-filosofisen sumea, joten voimme oikeastaan vain arvailla, mistä on kysymys. Taustalla saattaa olla Turingin universaalin koneen kuviteltu ylivoimaisuus, Turingin testin idea, ja tekoälytutkimuksen alkuvuosina vallinnut älykkyys- käsitteen mystifiointi. Koska tietokoneet joka tapauksessa kehittyvät, jonain päivänä ne saavuttavat ihmisen älykkyyden, ja silloin jotain ikävää varmaan tapahtuu. Tähän pitää lisätä, että nykyaikainen neuropsykologia on tuonut valoa ihmisen henkisten kykyjen luonteeseen: ne ovat toisaalta hyvin rajoitetut, ja toisaalta varsin hämmästyttävät. Joka tapauksessa ne ovat hyvin vähän tietokonemaisia. Joten neuropsykologia ei näytä tukevan singulariteetin ideaa.

Joka tapauksessa singulariteetilla alkaa olla jo kiire, sillä ennustajasta riippuen singulariteetti ilmaantui tai sen pitäisi ilmaantua mm. vuonna 2007, 2017 ja 2023, 2030 ja 2045. Tässä mielessä kyseessä on tyypillinen maailmanlopun ennuste: aikaraja toisensa perään ohitetaan, mutta itse ilmiö antaa odottaa itseään.

Kolmanneksi skenarioksi otan singulariteetin laajemman tulkinnan. Se on oikeastaan vielä edellistä runollisempi käsite. Yleisesti ottaen se merkitsee, että teknologiadynamiikka kiihtyy sellaiseen intensiivisyyden ja mutkikkuuden asteeseen, että se ei ole ihmiskunnan hallittavissa. Tämä vaikuttaa aika tyypilliseltä teknologisen apokalypsin teorialta. Se ei siis ole mitään kauhean omaperäistä. Teknologiassa toki näkyy eri aikoina vaaran merkkejä, ja juuri nyt sellaisia voisivat olla harkitsemattomasti sovellettu tiedon louhinta ja syväoppiminen. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani globaalista ilmasto- ja resurssikriisistä.

Länsimetroa tarkastamassa

Tichy päätti vetää insinöörin propellihatun päähänsä ja käydä tarkastamassa pääkaupunkiseudun vasta avatun länsimetron. Metroahan on jo arvioitu toimittajien ja niin sanottujen ”tavallisten espoolaisten" näkökulmasta. Joten eiköhän tällainenkin arviointi ole tarpeen. Ja toivotaan, että siitä tulee faktapohjainen.

Ensimmäinen havainto: metrohan ylittää kuntarajan (ikäänkuin sillä olisi jotain väliä) niin että lipun ostajan on otettava huomioon, aikooko myös hän ylittää kuntarajan. Uutta metrossa, muuten tuttua.

Metrot kulkevat varsin tiheään (koska pitkillä junilla ei enää voi ajaa). Silti ruuhkaa on esiintynyt ajoittain. Metron matkustajamäärä Espoossa on jo ylittänyt ennusteet, siitä huolimatta, että osa espoolaisista on vetänyt herneen nenäänsä, koska heidän matkustusaikansa Helsingin keskustaan pitenee. Tichyllä on pitkä ja hieman pahantahtoinen muisti. Täsmälleen samanlainen kohu matkustusajoista syntyi kun itäinen metro avattiin vuonna 1982. No, se asia on jo unohtunut, kun bussilinjat saatiin viriteltyä kohdalleen..

Metron kapasiteetti kärsii tietyistä suunnittelijoiden hölmöilyistä, ja erityisesti automaattiajon puuttumisesta. Siitä onkin jo tällä palstalla kirjoitettu, joten ei palata asiaan. Sen verran voi sanoa, että aikanaan metro automatisoidaan ja liian lyhyet asemat pidennetään. Tämä kun ei ole politiikkaa, vaan puhdas teknis-taloudellinen ratkaisu. Metron automatisointi on tarpeen myös matkustajaturvallisuuden takia, koska se mahdollistaa turvaportit. Raiteille ei silloin pääse putoamaan, koska junaan pääsee vain avautuvista ovista. Tämä alkaa olla jo vakioratkaisu ulkomaillakin uusilla linjoilla tai asemilla, Pietarissakin niitä näkee. Joten: aivan varmasti automatisointi on tulossa.

Siten vaan hypätään junaan! Samat junat tyyppiä M100 ja M200 ovat liikenteessä. Esteettisistä ja nostalgiasyistä Tichy pitää enemmän vanhoista Valmetin-Strömbergin rakentamista M100 junista. Niiden ajattoman designin ikuisti aikanaan muistettavasti Bomfunk MC yhtye. Hakaniemen metroasemalla kuvattiin vuonna 2000 kansainvälisesti menestynyt ja palkittu Freestyler- musiikkivideo. Maisemia ei Länsimetrossa pääse ihailemaan, junat kulkevat maan alla, joten katse itse asemiin. Uudet metroasemat ovat tyylikkäitä ja siistejä. Niissä yhdistyy moderni arkkitehtuuri ja niukasti mutta aistikkaasti käytetyt esteettiset ja taiteelliset elementit. Ei synny vaikutelmaa tuhlauksesta, mutta kuitenkin tulee rauhallinen ja miellyttävä tunnelma. Suomessa tämä näköjään osataan, jos vain halutaan. Omat suosikit olivat Lauttasaari ja Keilaniemi. Nähtävästi suunnittelussa on nyt otettu huomioon myös puhtaanapito. Vanhan metron asemat alkavat olla jo uhkaavan nuhraantuneita, pintaremontti näyttää vähintään tarpeelliselta ainakin Kampin, Ruoholahden ja Rautatientorin asemilla.

Aalto-yliopiston asema oli hillitty ja yllättävän tummasävyinen, mutta kuitenkin tyylikäs. Ilmeisesti sen ajateltiin sopivan asiallisille ja vanhoillisille tekniikan ja kaupan opiskelijoille - vai olisiko kyseessä tarpeeton ja perin vanhanaikainen klisee. Tichy jalkautui vanhan opinahjonsa kampukselle, ja oli iloisesti yllättynyt. Metroaseman yhteyteen nousee isohko rakennuskompleksi, jonka metroa laajempi käyttö jäi vielä epäselväksi. Rakennukset mukautuvat hyvin kampuksen punatiiliarkkitehtuuriin. Aivan selvästi aseman seudusta on tulossa jonkinlainen kampusta jäsentävä keskus, jota se on selvästi kaivannutkin. Ennen hiukan unelias Otaniemen kampus on nyt alkanut kihistä energiaa. Havaintoa tuki vierailu rankasti remontoidussa pääkirjastossa. Aallon kädenjälki on sisätiloista lähes kadonnut, tai ainakin kokenut metamorfoosin. Se on hieman sääli, mutta vastapainona kirjasto oli vilkas, viihtyisä, ja jopa hieman karnevalistinen. Selvästi opiskelijat olivat ottaneet sen omakseen.

Pitäisikö palata maan pinnalle, ylistystä alkaa jo tulla liikaa. Metrolla ajaminen kun tuotti yllätyksen: rata oli yllättävän kuoppainen. Ensin sitä luuli vain kuvittelevansa, mutta erityisesti Lauttasaari-Ruoholahti osuus ravisteli matkustajia. Ja sen jälkeen kohti Rautatientoria meno oli aivan tasaista. Herää paljon kysymyksiä. Onko kiskot asentanut alihankkija hukannut ammattitaitonsa, vai onko rakennuttaja unohtanut asettaa laatustandardit. Vai onko projektijohto laiminlyönyt valvonnan? Aikanaan itäpuolen metroa rakennettaessa huomattiin, että näin suuri infrastruktuurihanke korruptoi sekä virkamiehet että poliitikot. Mutta eikö ne ajat ole jo takana? Varsinaista korruptiota ei Länsimetroon olekaan liitetty – toistaiseksi. Vain poliittista suhmurointia ja kelvotonta projektijohtamista.

Taide ja konstruktio tieteessä

Tieteen ja insinööritaidon työprosessit ovat lähellä toisiaan, vaikka asiaa ei yleisesti näin ymmärretä. Insinöörityön teoreetikot haluavat nähdä sen systemaattisena suunnitteluprosessina, jossa työn kohde kuvataan haluttuina toimintoina, ja ne sitten tarkennetaan teknisiksi moduuleiksi. Tässä vaiheessa mukaan tulee teknisten tieteiden menetelmät: moduulien suorituskyky ja rakenne kuvataan ja analysoidaan kvantitatiivisin termein ja niiden rakenne optimoidaan parhaan lopputuloksen mukaiseksi. Edetään ikään kuin analyyttisen tarkentamisen kautta, abstraktista kohti konkreettista.

Onhan tämäkin totta, mutta insinööri ei yleensä etene työssään näin. Pikemminkin hän toimii intuitiivisesti. Hän tietää vaistomaisesti ja kokemuksensa pohjalta, millaisia teknologisia resursseja on käytettävissä. Siis materiaaleja, perusosia, rakenteita ja valmistusmenetelmiä. Sitten hän alkaa rakentaa luomustaan näiden perusosien varaan. Edetäänkin siis konkreettisesta kohti abstraktia, alhaalta ylöspäin. Vasta lopuksi hän siirtyy analyyttiseen metodiin, ja tarkistaa, että lopputulos toimii teknisesti, tehokkaasti ja turvallisesti. Tätä etenemissuuntaa voidaan sanoa konstruktiiviseksi: tulos luodaan sovittamalla osia yhteen.

Useimmat tieteet mielletään analyyttisiksi. Mutta konstruktiolla voi olla tieteessä myös oma roolinsa. Otetaan muutama esimerkki. Tieteellinen vallankumous lähti vauhtiin 1600- luvulla, mutta se ei merkinnyt pelkästään fysiikan, kemian ja teknologian edistystä. Siihen kuului myös elollisen luonnon tutkiminen, josta tulikin tavattoman suosittua. Kasvitieteilijät kuten Carl von Linné (1707–1778), ja biologit kuten Chrarles Darwin (1809–1882) lähtivät luontoon, keräsivät näytteitä, ja tutkivat niitä suurennuslaseilla ja mikroskoopeilla. Apunaan heillä oli taiteilijoita, ammattitaitoisia piirtäjiä, jotka laativat tarkkoja ja ihmeen vaikuttavia kuvia kasveista ja eläimistä. Ja monet tutkijat piirsivät itsekin. Jos etsitään äärimmäistä esimerkkiä, Leonardo da Vincin töissä yhdistyvät sekä analyyttinen että konstruktiivinen piirtäminen, sekä tieteessä että insinöörityössä.

Nykyään näin ei menetellä. Valokuvaus on korvannut piirtämisen. Hetkessä saadaan tallennettua suuri määrä yksityiskohtaisia kuvia. Kuinka nopeaa ja tehokasta! Mutta muuttuiko samalla itse työprosessi? Itse asiassa kyllä se muuttui, ja hyvinkin perusteellisesti. Tiedon keruu ja tallentaminen syrjäyttivät yksityiskohtien tutkimisen ja ymmärtämisen. Kun taiteilija luonnostelee kasvin osia, tai eläinten ja jopa ihmisten anatomian yksityiskohtia, hän joutuu tutkimaan jokaista yksityiskohtaa. Niiden on oltava mielekkäitä ja ymmärrettäviä, jotta kohteen kokonaisuus pystytään piirtämään luontevasti.

Voitaisiinko historian tai teknologian tutkimuksessa hyötyä samasta ilmiöstä? Sain idean tähän kirjoitukseen Mauri Kunnaksen haastattelusta. Hänen lastenkirjansa Koiramäen Suomen historia kuvittaa historiaamme Agricolasta keisarien aikaan. Hän kertoi kuinka paljon työtä hän on tehnyt tutkiessaan vanhojen rattaiden rakennetta osatakseen piirtää ne oikein. Kunnaksen lastenkirjat ovatkin yksityiskohtien juhlaa. Sama pikkutarkka tutkimustyö näkyy vaatetuksessa, työkaluissa ja rakennuksissa. Ja minusta se sekä toimii että kannattaa. Lukija saa huomaamattaan sellaista tietoa, jota hän ei edes osannut kaivata.

Tekniikan historiassa ja arkeologiassa tämä ei ole täysin uutta. Rakennusten, työkalujen ja koneiden rekonstruointi on vakiintunut käytäntö, vaikka se ei olekaan yleistä. Raahen merimuseossa on maailman vanhin säilynyt sukelluspuku: 1700-luvulla vasikannahasta, puusta, metallista ja lasisista ikkunoista valmistettu ”Wanha herra”. Muutama vuosi sitten puvusta valmistettiin tarkka kopio, jolla tehtiin koesukelluksia. Näin saatiin tietoa sekä puvun valmistamisesta, että sen käytöstä puulaivojen vedenalaisten osien huollossa.

1900-luvulle asti piirtäminen kuului tieteeseen. Piirrokset ja maalaukset olivat suorastaan tutkimuksen tuloksien asemassa, aikana, jolloin valokuvausta ei ollut. Ne olivat osa dokumentaatiota. Olen varma, että piirtäminen tuotti tutkijoille syvällistä kohteen ymmärtämistä. Se ei tietenkään ollut suoraan siirrettävissä, mutta se ilman muuta se auttoi tutkijoita.

Jotenkin minusta tuntuu, että tutkijoiden pitäisi ehkä piirtää enemmän, jos he nyt ylipäätään piirtävät lainkaan, Piirtäminen kun on ikivanha tutkimusmenetelmä, joka kannattaisi elvyttää. Ainakin uuteen aiheeseen perehtyvä opiskelija tai tutkija hyötyisi varmasti piirtämisestä.

Ymmärtäminen kuuluu tieteeseen, se on sen olennainen osa. Mutta ymmärtämiselle ei ole metodia, eikä oikein välineitäkään. Oman aikamme tekniset apuvälineet, kuvauslaitteet ja tietokoneet ovat tavattoman tehokkaita tuottamaan ja dokumentoimaan dataa. Mutta ne eivät tarjoa samanlaista ymmärtämisen tukea kuin käden taitoihin perustuvat menetelmät. Viime aikoina myös neurotieteet ovat kiinnittäneet huomiota käsien rooliin. Kädet ovat osa ajattelumme mekanismia, niiden käyttäminen kietoutuu yhteen muun kognitiivisen toiminnan kanssa. Ehkä tiedemaailman tulisi tuntea huolta ymmärtämisen välineiden säilyttämisestä ja jopa jalostamisesta pidemmälle.

Lisään tähän osuvan sitaatin, vaikka olen käyttänyt sitä aiemminkin.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".

Cyril Stanley Smith. 
 

Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypaikkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

- - - -

Jokin asia on tässä kirjassa on vaivannut minua vuosia. Kirjan alussa Muumipappa menee puutarhaan katselemaan pylvään päälle nostettua lasipalloa. Se tuntuu aiheuttavan hänelle ahdistusta. Myös minua jäi se pallo vaivaamaan. Sillä tuntui olevan jotenkin erityinen merkitys. Miksi ihmeessä Muumipapalla oli tällainen pallo puutarhassaan?

Sattumalta pääsin jäljille. En muista enää miten, mutta minun onnistui löytää nimi tällaiselle pallolle. Kyseessä on grosshandlarkulan, ”tukkukauppiaanpallo”. Se on puutarhakoriste, joka oli erittäin yleinen Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Pylvään päälle asetettu noin 30 cm läpimittainen lasipallo, yleensä hopeoitu. Ilmeisesti niitä oli myös suomenruotsalaisten porvariskotien puutarhoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Nimestä voi päätellä, että se on nimenomaan varakkaan porvarin tunnus, sillä juuri tukkukauppiaat pystyivät keräämään itselleen merkittäviä omaisuuksia.

Mikä sitten on tuon pallon merkitys muumikirjassa? Varmaankin se viittaa porvarilliseen elämään, jota vastaan Muumipappa alkaa kapinoida. Olkoon, että tuo kapina on tragikoominen. Enempää en halua tulkita, jätän sen lukijalle. Mutta ainakin pallon olemassaolo sai selityksen. 

Ymmärryksestä

Sanomme että ymmärrämme, ja sanomme että emme ymmärrä, miettimättä asiaa sen kummemmin. Ymmärtäminen on eri asia kuin muistaminen ja eri asia kuin osaminen. Voimme lukea ulkoa oppikirjoja mutta emme välttämättä osaa, jos emme ymmärrä. Ymmärtäminen on osaamisen eräs edellytys, mutta niin on myös muistaminen. Voimme myös osata ymmärtämättä. Emme ymmärrä kuinka polkupyörällä ajetaan, mutta saatamme silti osata ajaa.

Ymmärtäminen on ihmisyhteisöjen olemassaolon perusteita. Voimme olla yhdessä muiden kanssa, jos ymmärrämme ne tavat joilla yhdessä ollaan ja toimitaan. Toki pitää lisätä: ymmärrämme suuressa määrin. Samalla, niin kuin edellisestä voi päätellä, ymmärtäminen on täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi ymmärtää toisen puolesta. Voimme kuitenkin ymmärtää toisen ihmisen ymmärrystä, ainakin jossain määrin. Sitä sanotaan ”mielen teoriaksi”. Sekin on yhteisön toiminnan kannalta tärkeää. Jo pienillä lapsilla on mielen teoria, Ja jopa joillakin eläimillä. 

Mutta riittää jo filosofointi. Tarkoitukseni oli pohtia, millaisista osista ymmärrys rakentuu. Ja ilman filosofointia, eli siis esimerkkien valossa. 

Tieteellinen ymmärtäminen on sopivaa pohdittavasi, koska siihen ei liity tunnepohjaisia latauksia. Klassinen esimerkki on vaikkapa suhteellisuusteoria, ja siitä olen kirjoittanutkin. Mutta se on turhan vaikea aihe, enkä ainakaan minä osaisi puhua sen ymmärtämisestä. Otetaan jotain helpompaa: kysymys siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinkoja planeetat maata. Aina 1600-luvulle asti asiasta ei vallinnut yhtenäistä käsitystä. Tunnetusti asian ratkaisivat muun muassa Nikolai Kopernikus, Tyko Brahe, Galileo Galilei ja Johannes Kepler. Pian syntyi ratkaiseva ja oppineiden jakama ymmärrys. Mutta miten se rakentui? 

Toisin kun joskus väitetään, ymmärrystä ei rakentanut Galileon taito rakentaa teleskooppeja. Teleskooppi oli kyllä vaikuttava, koska sen avulla nähtiin sensaatiomaisia uusia asioita. Nähtiin kuun pinnanmuotoja, Planeettojen pallomaisuus, Jupiterin kuut, Venuksen vaiheet, ja auringonpilkut. Mutta maan liikettä auringon ympäri teleskooppi ei voinut osoittaa. Kaksi muuta asiaa oli siinä ratkaisevaa. Ensinnäkin, aurinkokeskeinen maailmankuva oli selkeämpi, loogisempi ja yksinkertaisempi kun maakeskeinen Ptolemaioksen maailmanjärjestys. On totta, että maakeskeinen teoria sopi paremmin arkijärkeen ja silmämääräisiin havaintoihin. Mutta se ei kestänyt tiukkaa loogista ajattelua eikä tarkempia mittauksia. Siihen jouduttiin tekemään yhä monimutkaisempia korjauksia. Ratkaiseva askel kohti aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli Tyko Brahen tekemät ainutlaatuisentarkat mittaukset. Brahella ei ollut teleskooppia, mutta hän rakennutti observatorioonsa entistä tarkempia instrumentteja, kuten suurikokoisen kulmamittauslaiteen, kvadrantin. Brahen tarkat mittaukset planeettojen radoista johtivat Kerplerin muotoilemiin matemaattisiin kiertoratalakeihin. 

Tässä näkyy selvä ja jatkuvasti toistuva kuvio. Tieteelliseen läpimurtoon tarvitaan loogista ja kriittistä ajattelua, sekä pikkutarkkoja ja objektiivisia mittauksia. Siis paljon dataa. Kannattaa huomata, että Brahe ei uskonut aurinkokeskeiseen malliin, mutta se ei estänyt häntä tekemästä työtään huolellisesti. 

Tässä näkyy vielä yksi tieteellisen ymmärryksen rakentumisen piirre. Edes Brahen mittaukset eivät olleet lopullinen todiste – mutta yhdessä Keplerin ja Newtonin matemaattisen formuloinnin kanssa ne muodostivat hyvin vakuuttavan kokonaisuuden. Ratkaiseva todiste maan liikkumisen puolesta saatiin vasta vuonna 1860. Hyvin tarkat teleskooppimittaukset osoittivat, että tähtien näennäiset paikat muuttuvat hieman eri vuodeaikoina maan kiertäessä radallaan auringon ympäri. Mutta oikeastaan kukaan ei enää silloin epäillyt aurinkokeskeistä mallia. Kului vielä sata vuotta, ja asia varmistui entistä vahvemmin avaruuslentojen myötä. 

Usein ajatellaan, että väistyvä tieteellinen teoria toimii edistyksen ja oivalluksen jarruna. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole suorastaan näin. Vanha teoria on se pohja, jonka varaan uusi ajattelu ja kokeellinen tutkimus rakentuvat. 1900-luvun alussa eetteriteoria oli se kehikko, jonka pohjalta fyysikot suunnittelivat huolellisia ja erittäin tarkkoja eetterivirtausten mittauksia, joista kuuluisin oli Michelson-Morleyn koe. Nuo kokeet eivät vahvistaneet eetteriteoriaa, niinkuin eivät Tyko Brahen mittauksetkaan vahvistaneet hänen virheellistä maakeskeistä teoriaansa. Michelson-Morleyn koe ei myöskään ollut ratkaiseva todiste suhteellisuusteorian puolesta. Se ei ollut savuava ase. Asia keksittiin toista reittiä, mutta tuo koe oli osa sitä laajempaa tieteellisen ajattelun kokonaisuutta, josta muutos versoi. 

Tieteessä uusi ajatus vahvistuu vähitellen karttuvan todistusaineiston myötä. Ja todisteet ovat sekä järkeilyä ja logiikkaa, että aihetodisteita. Yleensä täysin ratkaisevaa todistetta ei löydy – ja silloinkin kun sellainen löytyy, kaikki eivät siihen pitkään aikaan usko. Mutta asia ei ole edes näin selkeä. 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet elivät uskonkiihkon, taikauskon ja magian maailmassa. He olivat okkultismin, astrologian ja alkemian riivaamia, paljon suuremmassa määrin kuin meidän aikamme tutkijat. Ja sitä huolimatta tuosta sekasotkusta versoi vähitellen uuden ajan rationaalinen maailmankuva. 

Palataan alussa mainittuun ajatukseen. Ymmärrys on viime kädessä yksilöllistä. Tiedeyhteisössä vallitseva maailmankuva syntyy siten, että riittävä suuri määrä tieteentekijöitä vähitellen omaksuu samansuuntaisia ajatuksia. Tietenkin on vaikea määritellä, paljonko on ”riittävän suuri määrä”, ja kuinka paljon nämä ajatussuunnat voivat poiketa toisistaan. Silti tällainen kuva jaetusta maailmankuvasta lienee oikean suuntainen. Sama asia koskee muitakin kulttuurisia rakennelmia. Sillä tiedehän on toki kulttuurinen rakennelma, enkä nyt halua korostaa mitään postmodernia asennetta. Sama ymmärryksen rakentumisen mekanismi koskee muitakin kulttuurin aloja.  

Uskonnot rakentuvat aivan samalla periaatteella, mutta koska uskonnon yhteys objektiiviseen todellisuuteen on löyhä, hyvinkin erilaiset ja laajasti kannatetut uskonnot voivat kukoistaa rinnakkain pitkiä aikoja. Niinkuin ne tekevätkin. Yhteiskuntajärjestys on laaja käsite, joka kattaa poliittisten periaatteiden lisäksi hallintakoneiston, talouselämän, koulujärjestelmän, yhteiskuntamoraalin ja oikeuslaitoksen. Myös yhteiskuntajärjestys syntyy yhteisen ymmärryksen rakentumisen periaatteella. Sillä on selkeä kytkentä objektiiviseen todellisuuteen ja alueellinen ulottuvuus. Siksi näemme ympärillämme suhteellisen suuria, vakaita ja pitkäikäisiä järjestettyjä yhteisöjä. 

Jäljelle jää perusasia: miten yksilö, tavallinen ihminen rakentaa ymmärryksensä? Asiaa alettiin pohtia perusteellisesti ja aivan uudelta pohjalta 1600-luvulla ja valistusaikana, kun uskonto menetti otteensa ajattelun ohjenuorana. Muun muassa Baruch Spinoza, René Descartes, Immanuel Kant, Jacques Rousseau, Adam Smith ja David Hume pohtivat aivan uudella tavalla inhimillisen ymmärryksen rakentumista. Sitten tämä pohdinta tuntui oudosti vaimenevan. Kunnes 1900-luvun lopun aivotutkimus alkoi rakentaa ymmärryksen mekanismia vielä kerran uudelleen, nyt psykologian ja fysiologian pohjalta. Ja oman käsitykseni mukaan nyt aletaan olla jo sen verran vankalla pohjalla, että ymmärryksen ymmärtäminen on muuttumassa spekulaatiosta tieteeksi. 

En tietenkään voi enkä sen paremmin osaa kirjata tähän, mistä oikein on kysymys. Voin kuitenkin yrittää listata sen rakennusaineita: muistin mekanismi, tietoisuuden mekanismi, tunteiden mekanismi, omaelämänkerran mekanismi, motivaation mekanismit, taipumukset ja automaattiset toiminnat. Ja tietenkin kieli, joka auttaa rakentamaan merkintöjä ja tulkintoja, ja jonka varaan tiedollinen historia tallentuu, yli paikallisten ja sukupolvien rajojen Näistä muisti on ehkä tärkein, ja ennen kaikkea muistin varaan rakennettu ja tietoisuuden valaisema animoitu ja dynaaminen malli itsestä ja maailmasta. Juuri se on ymmärrys. 

Tuntuu monimutkaiselta, ja sitähän se onkin. Saatan ehkä palata asiaan jossain aivan muussa muodossa.

Ikkuna sieluun

Näköaisti kiehtoo tavattomasti sekä aivotutkijoita että havaintopsykologeja eikä syyttä. Se on ikäänkuin ikkuna ”suoraan sieluun”. Sillä käsityksemme näköaistista on ollut perin pohjin väärä. Kuvittelemme, että silmä on jonkinlainen kamera, ja olemme tietävinämme, että silmän verkkokalvolta mykiön muodostama kuva projisoituu näköhermoa myöten takaraivossamme sijaitsevaan aivokuoren näköalueeseen. Jossa tapahtuu sitten mitä? Tietoisuutemme siellä tutkiskelee tätä kuvaa. Tämä on oikeastaan pahamaineinen homunculus- teoria. Aistimme tuottavat signaaleita eräänlaiseen valvomoon, jossa istuu tämä aina valpas pikku-ukko, homunculus tai jopa sielu, ja tarkkailee monitoreja ja vetää tarvittaessa vivuista saadakseen meidät tekemään jotain.

Mitä vikaa tässä teoriassa. Ei oikeastaan muuta kuin että se ei selitä mitään. Sen sijaan että yrittäisimme ymmärtää, miten näköaisti toimii, delegoimme näkemisen ihmeen maagiselle olennolle. Mikä sitten on oikea teoria? En halua kertoa sitä, koska en oikeasti tiedä. Haluan vain poistaa magiikan tieteestä. On paljonkin selityksiä, ja tutkijat eivät ole niistä yksimielisiä. Joten aion luetella asioita, jotka herättävät ihmetystä, mutta joista en halua sanoa että sehän on ihme. Kuten olen joskus sanonut, olen paholaisen asianajaja. Yritän väittää, että ihmettä ole.

Aloitetaan tästä. Näköaistimuksemme on lähes täysin pelkkä illuusio. Me vain kuvittelemme että meillä on laaja ja erotuskykyinen näkökenttä. Vaan ei ole. Silmä on aika huono kamera. Ainoastaan tarkan näön keskuksessa foveassa on hyvä resoluutio. Fovea on niin pieni, että silmä joutuu liikkumaan jo katsoessamme tavallisen painotekstin kaksoispistettä (:). Muualla verkkokalvolla aistinsoluja on harvassa, ja mykiön tuottama kuva on täynnä kuvausvirheitä. Näköaistimus syntyy ihmeellisellä tavalla aivokuoren näköalueen ja silmän lihasten yhteistyön tuloksena. Silmä nimittäin liikkuu aktiivisesti, ja liike yhdessä näkökuoren prosessoinnin kanssa tuottaa illuusion näkökentästä. Myös verkkokalvolla tapahtuu hieman esiprosessointia.

Silmän liike on nykäyksenomaista, sitä sanotaan sakkadiliikkeeksi. Ja se on aivan olennaista koko jutussa. Aivot laskevat sekä näkökuvan kokonaishahmon että yksityiskohdat sieltä täältä otettujen ja yllättävän harvojen tilastollisten näytteiden avulla. Tuottaakseen näköaistimuksen tarvitsemaa raakatietoa silmä liikahtaa 3 - 4 kertaa sekunnissa. Joka liikahduksen jälkeen silmä on paikallaan 0,25 sekuntia, ja sinä aikana aivot prosessoivat sekä foveasta että koko verkkokalvolta tulevia signaaleja. Liikahdus on nopea, 0,005-0,08 sekuntia, ja sen aikana aivojen näköalueen prosessointi on estetty lähes kokonaan. Siksi emme lainkaan näe sakkadeja. Ne kuitenkin suuntaavat katsettamme. Osittain voimme suunnata sitä myös tahdonalaisesti, kun näemme jotain kiinnostavaa. Tämä toiminta on vain osin tiedostettua.

Silmän liike voidaan mitata erikoislaitteilla. On tehty erityisen dramaattinen testi, jossa silmän liike rekisteröidään, kun koehenkilö katsoo Ilja Repinin maalausta ”Odottamaton kotiinpaluu”. Maalaus on hyvin tunnevoimainen. Siinä Siperiaan karkotettuna ollut aktivisti palaa yllättäen perheensä luo. Ja erityisen mielenkiintoista on, miten silmän liikkeisiin vaikuttaa annettu ohje, miten kuvaa pitää katsoa. Esim. ”kuvaile perheen varallisuutta” ja ”miten kauan kotiinpalaaja on ollut erossa perheestään” tuottavat aivan erilaiset silmän liikkeet.

Havaintopsykologit ovat kiinnostuneita myös niin sanotuista näköharhoista”. Ne todistavat, että näköaistimus ei ole ”kameran kuva”, vaan aktiivinen konstruktio. Minua kiinnostaa erityisesti ns. muutossokeus. Kuvaan tehdään olennainen muutos, mutta emme näe eroa (koska olemme jo nähneet ykkösversion, ja aivomme tulkitsevat että kakkosversio on samanlainen). Tämä koe voidaan tehdä kahdella tavalla. Jos katsomme vuorotellen kahta lähes samanlaista kuvaa, mutta toiseen on tehty loogisen tuntuinen muutos, emme huomaa sitä. Esimerkiksi kun kuvassa on rivi puita, ja muutetussa kuvassa yksi puista on poistettu  ja muita siirretään aukon peittämiseki, muutosta on hyvin vaikea havaita. Vielä dramaatisemmassa testissä on vain yksi kuva, katu, jonka varrella on pysäköityjä autoja.  Se vaihdetaan nopeasti täsmälleen samanlaiseen kuvaan, mutta musta henkilöauto on vaihdettu punaiseen pakettiautoon. Kaikki koehenkilät huomaavat muutoksen heti, sehän on selvää. Mutta sitten koe modifioidaan siten, että kuvan vaihtamisen ajaksi kuvan peittää harmaa kenttä, joka on näkyvissä 0,3 sekuntia. On todella hämmästyttävää, että juuri kukaan ei huomaa auton vaihtumista! Selitys on, että harmaan kentän takia aivot joutuvat rakentamaan kuvan uudelleen, ja kuvaa verrataan muistissa olevaan kuvaan. Koe osoitaa, että kuvaa ei ole tallennettu muistiin kuvana, vaan jossain muussa muodossa.

Vielä näkemisestä. Silmillämme näkemämme ”kuva” ei ole ulkopuolellamme, vaan se on osa tietoisuutemme, se mistä sanomme ”itse” on salaperäisesti osa kuvaa. Me emme ”näe” vaan ”tunnemme” näköaistimuksen ”sielussamme”. Asia on vielä enemmän. Aivoissamme on tieto ulkopuolisesta maailmasta. Se on simulaatio, ja siksi tunnemme sen niin hyvin ja siksi osaamme liikkua ja osaamme käsitellä esineitä ympärillämme. Näköaistimus on vain osa tuota simulaatiota. Maailma on totta koska olemme rakentaneet sen itse, ja koska olemme itse osa tuota maailmaa. Ja lisäksi, myös oma kehomme on samanlainen simulaatio. Itse on myös kehossamme.

Tämä on niin iso oivallus että se ei uppoa kun sen sanoo. Itse luin tämän yhdestä Antonio Damasion kirjasta, ja kesti kauan ennenkuin se alkoi todella koko voimallaan upota minuun.

Näköaisti ei todellakaan ole sitä, että päässämme joku olio katselee silmän tuottamaa kuvaa. Näkeminen on osa tajuntaamme ja kokemustamme. Tässä on olemassa vahva todiste: Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa varhaisessa lapsuudessa sokeutunut henkilö saa näkönsä takaisin sarveiskalvonsiirrolla. Ne potilaat, jotka ovat käyttäneet aktiivisesti sokeainkirjoitusta, pystyvät välittömästi näkemään sellaiset kohteet, ja vain ne, jotka ovat heille tuttuja sokeankirjoituksen kautta. Eräät näkönsä saaneet ovat nähneet esineitä vasta sitten, kun he ovat tunnustelleet niitä käsillään. Näköaistimus ei ole absoluuttinen, vaan se kytkeytyy ihmisen kokemushistoriaan. Näön palautuminen ei ole helppoa eikä automaattista,

Ja on vielä jotain outoa. Kun suljemme silmämme, näköaistimus katoaa lähes välittömästi. Siihen ei ole oikeastaan mitään syytä, sillä tuo aistimus on joka tapauksessa aivojen näkökuoren tuottama ja se on talletettu sinne. Mutta niinkuin edellä selostettu kuvanvaihtokoe osoitti, kuvaa ei tallennetakaan kuvana. Jokin syy siihen täytyy olla. Ehkä täydellisen aistimuksen ylläpito on liian raskasta, ja neuronien kapasiteettia (joko niiden laskentakykyä tai niiden käyttämää energiaa) tarvitaan johonkin muuhun aina kun mahdollista. Näköaistimus nimittäin käyttää hyvin suuren osan aivokuorta, ehkä 20%, ja yhdessä kuutiomillimetrissä aivokuorta on 100 000 neuronia. Ehkä tämä selittää, miksi ihminen odottamattomassa tilanteessa tai äkillisessä tunnekuohussa tai ollessaan ymmällä sulkee silmänsä. Aivokuoren kapasiteetti otetaan hetkeksi muuhun käyttöön.

Tai sitten kyse on vain siitä, miten näköaisti on rakentunut evoluution kautta. Näkö on kone, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa signaalivirtaa näköhermosta. Tuo hermo puskee informaatiota paljon, ehkä 2 – 5 megatavua sekunnissa. Emme tiedä siitä mitään, koska on arveltu, että ihmisen tietoinen informaatiokapasiteetti on noin 15 bittiä sekunnissa.

Palataan silmien sulkemiseen. Näkökenttä, joka oli niin tarkka ja tunnevoimainen, katoaa silmänräpäyksessä – ja muistamme siitä yllättävän vähän. Muisti on häilyvä ja epätarkka, jos olemme itsellemme rehellisiä, meidän pitää tunnustaa että koko muistimme on epäselvä, häilyvö ja epäluotettava. Muistissamme on jonkinlaisia aistimusten haamuja, jopa vain sekunti sen jälkeen kun olemme sulkeneet silmämme. (Sisälläni asuva insinööri on valmis selittämään, miksi näin on on ja täytyy olla, mutta en anna sille puheenvuoroa, juttu menisi aivan lian pitkäksi).

Joka tapauksessa aistimustemme tunnevoimaisuus ja niihin sisältyvä henkilökohtaisuus, se että vaikka sininen näyttää niin suunnattoman ja kouraisevan siniseltä* (emme voi muistaa sitä jos emme näe sinistä juuri nyt) ja sillä on niin paljon sanottavaa meille, vaikka emme tiedä mitä. Tämä aistimusten voimakkuus ja henkilökohtaisuus on asia, josta käytetään nimeä ”kvalia”. Mutta miksi ihmeessä emme voi muistaa kvaliasta muuta kuin heikon haamun? Eräät tutkijat väittävät, että on tarpeen vetää jyrkkä linja JUURI NYT tapahtuvan aistimisen ja muistojemme välille, koska on äärimmäisen tärkeää reagoida nopeasti ympäristömme tapahtumiin. Niiden pitää olla huomioarvoltaan täysin ylivoimaisia, jotta todella toimisimme emmekä uppoaisi haaveisiimme.

Vaikka näköaistimme on siis illuusio, kuvan erotuskyvyllä - tai sen illuusiolla - on suuri merkitys. Ehkä se tuo meidät lähemmäs kvalian elämystä. Vaikkapa luontokuvassa korkea resoluutio tuottaa täyteläisemmän ja voimakkaamman vaikutuksen. Tähän perustuu myös elokuvan lumo: tarkka kuva ja iso kangas lisäävät molemmat elämyksellisyyttä. Tai voisi pohtia, miten erilaista on katsoa flaamilaisten asetelmamaalareiden** veitsenteräviä kuvia 1600 -luvulta verrattuna 2000- luvun vallitsevaan epämääräiseen ja kuvan tulkintaa häiritsevään maalaussuuntaan.

Ehkä kaipuu kvalian elämykseen selittää myös nykyisten videolaitteiden kehityssuuntia. Ihminen voi tyytyä noin kämmenen kokoiseen mobiiliruutuun, ja haluta samalla 40 – 50 tuuman tai isompiakin televisioita, mikä osoittaa aistien kummallisuuden ja joustavuuden. Suurissa televisioissa ollaan menossa kohti 4K resoluutiota (4000*4000 pistettä). Se vastaa elokuvateatterin resoluutiota. Kännykkäruudun vetovoima perustuu henkilökohtaisuuteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja isoilla TV ruuduilla jäljitellään tehostevetoisten viihde-elokuvien kokemusta (hyvä resoluutio ja kuvakoko johon voi psyykkisesti uppoutua). On tässä tottumustakin. Oma 11 tuumainen läppärini alkoi hajota, ja nyt opettelen käyttämään 15 tuumaista. Tulin hyvin toimeen pienemmällä, mutta nyt olen tottunut, enkä haluaisi sitä pienempää ruutua takaisin.

Tämä kirjoitus sai innoituksen Heikki Poroilan ideasta.

*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on. 
**)  Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi. 

Ilja Repin: Odottamaton kotiipaluu. Wikimedia commons.

Luddiitit taas vauhdissa

Koulun historiankirjoissa meille opetettiin, mitä olivat luddiitit. 1800- luvun alkupuolen englantilaisia koneensärkijöitä, jotka vastustivat teollista vallankumousta rikkomalla tekstiilitehtaiden koneita. Tarkempi asian penkominen näyttää rikkaamman kuvion. Koneensärkijöiden väitetty johtaja Ned Ludd lienee fiktiivinen hahmo. Ehkä hieman samaan tapaan kun irlantilainen ikkunansärkijä Patrick Hooligan. Ja luddiittien strategiat ja vaatimukset näyttävät sangen kirjavilta. Mutta joka tapauksessa teollistuminen herätti työläisissä levottomuutta, joka purkautui mellakoihin, ja joka johti myös työväenliikkeen syntyyn. On kiistelty siitä, olivatko juuri koneet työläisten kurjuuden syy, vai oliko syynä omistavan luokan ahneus ja rahanhimo. Eräät historioitsijat esittävät, että luddiitit olivat pikemminkin antikapitalisteja. Tai ehkä talouden ja työllisyyden heilahteluissa kyseessä oli luonnonvoimainen kehitys, jossa niin työläiset kuin insinöörit ja tehtaanomistajat olivat vain pelinappuloita.

Historiantunneilla luddiitit on kuitattu hyväntahtoisella ja hieman säälivällä hymähdyksellä. Olivatpa hassuja. Eikä koneet tosiaankaan rikkomalla lopu. Sitten asia on vaipunut liki unohduksiin. Kyllähän asiasta on keskusteltu myös Suomessa pitkin 1900 lukua. On pohdittu, aiheuttaako koneellistuminen työttömyyttä. Ja sen jälkeen on oltu huolestuneita automaatiosta. Jotenkin minusta vain tuntuu, että keskustelu on meillä ollut enemmänkin akateemista tuontitavaraa.

Syitä voi olla useita. Vuoden 1918 tapahtumat saattoivat hillitä keskustelua, aihehan on kapinanjälkeisessä Suomessa ollut arkaluontoinen. Toisaalta kapinaan lienee vaikuttanut enemmän maaseudun tilanne ja torpparikysymys. Suomi oli vielä agraarivaltio, ja kaupunkien vähälukuiset työläiset olivat suhteellisen hyvinvoivia ja koulutettuja. Viimeksi mainittu piirre tosin lisää herkkyyttä uusille aatevirtauksille. Ja ehkä sisällissota vaikuttaa muutenkin. Ehkä se sai porvarit käyttäytymään hillitymmin. Jotenkin näyttää myös siltä, että kapitalismi on kohdellut suomalaisia työläisiä helläkätisesti. Toisaalta Suomen teollistuminen 1800- luvun puolivälistä aina vuoden 2008 finanssikriisiin on ollutkin menestystarina, lukuun ottamatta yhtä tyhmyyksissämme itse aiheuttamaamme lamaa. Jaettavaa on riittänyt myös työläisille

Mutta nyt, kahdensadan vuoden hiljaiselon jälkeen luddiitit ovat taas ponnahtaneet esiin. Nyt ei rikota koneita, vaan puhutaan tekoälystä ja digitalisaatiosta. Ja nyt liikkeellä eivät olekaan tekstiilityöläiset, vaan journalistit, poliitikot ja muut ammattikommentaattorit. Ja syy on selvä. Nyt eivät uhattuna ole teollisuustyöläiset. Hehän ovat jo muutoksen veteraaneja, heidän lukumääränsä on pienentynyt tasaisesti jo muutaman vuosikymmenen, ja ne joilla edelleen on työtä, pärjäävät varsin hyvin. Mutta nyt muutos iskeekin valkokaulustyöläisiin: kaupan ja palvelujen työntekijöihin. Ja journalisteihin, joita on kuritettu jo vuosia. Luddiitit ovat tehneet luokkaretken.

Hyvä, tässä oli näyttämö. Mutta onko pelkästään uusi roolijako syy miksi meidän pitäisi kuulemma huolestua tekoälystä ja digitaalisaatiosta. Ja todella, PITÄÄKÖ oikeasti huolestua, ja mitä voisi tehdä? Ehkä asiaa on syytä katsoa tarkemmin. Muutama fakta.

Teollinen muutos on jatkunut länsimaissa jo yli 300 vuotta. Ja se on todella muuttanut maailmamme perin pohjin. Häiritseekö tässä sana ”teollinen”? Ehkä tilalle pitää laittaa sana ”taloudellinen”, tai joku muu neutraali sana. Sillä muutos toki jatkuu. Se on teknologinen, ja se on myös informaation yhä tehokkaampaa hyödyntämistä. Mutta joka tapauksessa, muutos jatkuu. Eikä tässä ole mitään uutta. Toki tietysti talouden arvontuoton rakenteet ja mekanismit muuttuvat toisen näköisiksi.

Talouden muutos on ennen kaikkea tuottavuuden kasvua. Marxin ajoista on puhuttu, miten kasvavan tuottavuuden hedelmät pitäisi jakaa. Kun koneet tekevät yhä enemmän ja yhä tehokkaammin työtä, ihmiset voisivat ehkä tehdä sitä hieman vähemmän. Työajan lyheneminen on ollut pitkä trendi. Sen jatkuminen on aivan mahdollinen vaihtoehto.

Myös robottiverosta ja vastaavista ohjaustoimista on puhuttu (tekoälyvero? xx euroa / IQ- megapiste?). Niiden ongelma on, että ne hidastavat talouden muutosta ja mahdollistavat tehottoman toiminnan jatkumisen. Globaalina ja vain globaalina se voisi mennä läpi, mutta samalla se mahdollistaisi myös tehottoman ja resursseja tuhlaavan luonnonvarojen käytön – ja se ei kyllä ole hyvä asia.

Emme elä suunnitelmataloudessa. Sitä on kyllä kokeiltu, mutta talous on aivan liian mutkikas ja oikullinen olio, jotta se onnistuisi. Sen takia talous toimii markkinaperiaatteella, jopa kiinalaisessa kommunismissa. Se taas johtaa kriisien ja nousukausien sykleihin. Niitä ovat 1900- luvun alussa nerokkaasti eritelleet Nikolai Kondratjev ja Joseph Schumpeter. Lyhyesti, homma käy seuraavasti. Kun teknologia ja informaation hyödyntäminen kehittyvät, vanhat talouden alat joutuvat ahdinkoon. Niiden rinnalle ilmaantuu ketteriä toimijoita, jotka osaavat sopeutua muutokseen. On inhimillistä ja surullista, että suurten organisaatioiden johtajat reagoivat lähes aina yksinkertaisen taloudenpidon keinoin: leikkaamalla kuluja, karsimalla toimintoja ja vähentämällä väkeä. Nämä toimet eivät auta muuttamaan toiminnan suuntaa, joten toimialan tuho on ennen pitkää edessä. Mutta samalla syntyy uutta toimintaa muualla. Juuri tätä sanotaan luovaksi tuhoksi. Työntekijöille se aiheuttaa tietysti ikävyyksiä.

Mutta eikö digitalisaatio ja tekoäly tuo mukanaan laadullisia muutoksia? Kyllä, ilman muuta! Luova tuho on laadullista muuttumista. Mutta tässä on mukana aika vanhoja asioita. Tekoälytutkumus käynnisyi jo vuonna 1956, ja kieltämättä viime aikoina on tapahtunut uutta edistystä. Digitalisaatio on jokseenkin yhtä vanha juttu, mutta kohde on uusi: palvelujen ja logistiikan automaatio. Uutta on uusi tehokas infrastruktuuri, tietoverkot.

Itse panisin toivoa siihen, että nämä uudet trendit auttavat käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin ja johtamaan taloutta herkemmin.