Kansakuntien kilpailuetu: totta vai tarua?

Siitä pitäen, kun kilpailustrategioita tutkinut Harward- professori Michael Porter lanseerasi vuonna 1990 käsitteen (ja maailmankuulun kirjan) ”Kansakuntien kilpailuetu”, talouspoliittiseen keskusteluun avautui uusi maisema. Vaikka Porterin tähti talousviisauden ykkösguruna onkin himmennyt, käsitys siitä, että kansakunnat olennaisesti kilpailevat keskenään talouden areenalla on jatkuvasti vahvistunut. Erityisen vahvasti tähän käsitteeseen vedotaan juuri nyt, kun kansallinen talouspolitiikkamme näyttää epäonnistuvan täydellisesti jo kuudetta vuotta. Ja tämä on hyvä käsite, sillä syntipukkina ei olekaan harjoitettu politiikka tai talouden toimijoiden epäviisaat ratkaisut, vaan paha ulkoinen voima, muiden maiden harjoittama kilpailu. 

Täytyy heti todeta, että olen toki lukenut Porterin kirjan. Se kuului osana siihen ”sivistyspakettiin”, jonka voimalla pinttynyttä tekniikan miestä alettiin perehdyttää taloustieteen ihmeelliseen maailmaan. Toisin sanoen se oli aikanaan viiden senttimetrin pätkä tohtoriopiskelijan varsin korkeaa tenttikirjapinoa (ks. kirjoitukseni  tästä elämänvaiheesta) - ja olihan siellä toinenkin Porterin viiden sentin pinonpätkä - se alkuperäinen ”Kilpailuetu”.

Lisätäänpä vielä täysin tarpeeton kommentti: Porterkin oli tekniikan miehiä. Hänen akateeminen peruskoulunsa oli bachelorin (kandidaatin) tutkinto mekaniikassa ja lentokoneenrakennuksessa.

Kansakuntien kilpailuetu - joko ääneen lausuttuna tai hiljaisena taustaoletuksena - on toki monessa mielessä ilmaiseva. Se liittyy selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana voimistuneeseen globalisaatioon. Yritysten toimintakenttänä on myös - ainakin jossain määrin - koko maailma. Ja Euroopan unioni haluaa puolestaan nähdä Euroopan alueen EU:n jäsenmaiden yhtenäisenä toimintakenttänä. EU voidaan pitkälle nähdä yrityksenä pärjätä globaalissa taloussodassa. Ja mikä tällä hetkellä yritetään häveliäästi sivuuttaa, EU on myös kauppasodassa USA:ta vastaan - koska siellä rapakon takana ne eivät pelaa "reilusti". Onhan siellä todellakin enemmän talouden säätelyä kun Euroopassa - taas aihe josta ei ole mukava puhua. EU:n into poistaa kansallisen tason säätelyä on oudossa ristiriidassa sen kanssa että säätely näyttääkin siis kannattavan. Puhumattakaan EU tason säätelyn kummallisuuksista. Kurkkudirektiivi kun ei ole ainoa.

Nykyisen kaltaista globalisaatioastetta Michael Porter ei 1980- luvulla pystynyt edes kuvittelemaan, eikä hän tällaista kehitystä ennustanut. Todellisuus yllätti tässäkin fiktion. Jälkiviisas lisäisi vielä kommentin: olisihan hänen pitänyt.

Jazzin syvin olemus on tuntematon

Muusikko ja ajattelija Kari Peitsamo on todennut ja laulanut: ”Jazzin syvin olemus on tuntematon”. Minusta se on laittamattomasti sanottu. 

En ole mikään jazzpuristi enkä jazzpoliisi, enkä edes asiantuntija. Kypsyin jazziin myöhään ja hitaasti, kuten muuhunkin musiikkiin (katso kulttuuriradikaalin tunnustuksia). Kuitenkin pidin jazzista vaistomaisesti. Ymmärsin myös, että siihen kuuluu paljon improvisointia ja vapaata soittamista. Aloinkin kovasti ihailla muusikoita, jotka siihen pystyivät. Oma taustani oli koulumusisointia pidemmälle ehtinyt nokkahuiluharrastus. Olin soittanut pienessä nokkahuiluyhtyeessä Mozartia - ja joskus jopa Bachia. Joten minulla oli hatara aavistus, mitä soittaminen on. 

Jazzkäsityksiini vaikutti myös suomalainen jazz 1960- luvun lopulla ja 1970- luvulla. Siihen aikaan ei jazzia opetettu musiikkikoulussa, joten ajattelin että nuo häikäisevät muusikot - Esa Pethman, Juhani Laine, Paroni Paakkunainen, Hasse Valli, Pekka Pohjola, Otto Donner, Jukka Tolonen ja monet muut, olivat itseoppineita - tosin monella taisi olla myös klassinen musiikkikoulu taustalla. Laskin myös Jimi Hendricksin jazzmieheksi - hän oli ja on kotijumalani. Mutta tämä kuohuvan ajan usein kokeellinen ja rockmusiikkia syleilevä jazz oli minulle se oikea jazz. Jotain villiä ja alkuperäistä, joka kumpuaa sielusta. 

Jazz oli myös usein kokonaisvaltainen elämys. Mieleeni painuivat Dipolin hyvin avantgardistisessa taidetapahtumassa vuonna 1967 soitettu musiikki - asiaan saattoi vaikuttaa myös, että join siellä alaikäisenä olutta. Ja Vanhalla Ylioppilastalolla muutama vuosi myöhemmin esitetty, Pentti Saarikosken runoihin perustuva teos jazzyhtyeelle ja lauluryhmälle, jonka oli kai säveltänyt Otto Donner - ja jota esitti Otto Donner treatment- niminen kokoonpano. Teoksen nimi oli ”En soisi sen päättyvän”, ja tuo ajatus tuntui varmaan kaikista konsertissa olleista olevan niin oikeaan osunut. Teos löytyy onneksi levyltä ja spotifystä. Sen tekniset ja musiikilliset puutteet ovat ilmeiset - mutta se on kuitenkin jotain aika ihmeellistä - ja tuo live-esitys oli sitä aivan erityisesti. 

Mutta kuten sanoin, tapanani on kypsyä hitaasti. Paljon myöhemmin hankin poikkihuilun, ja sitten tenorisaksofonin. Ja samalla aloin kuunnella jazzia tarkemmin., Aloin laskea tahteja, ja panin merkille teosten eri osat, joita usein merkitään kirjaimilla, A, B, C jne. Ja kun jotain alkaa analysoida, se avautuu. Ennen hieman mystinen ja käsittämättömän mutkikas jazz alkoikin jäsentyä perusosasikseen, ja osoittautui ymmärrettäväksi - ja myös soitettavaksi. Mutta ei tuo rakenteen paljastuminen silti vienyt musiikin viehätystä. Pikemminkin se syvensi sitä, koska ymmärsin entistä paremmin, mitä musiikissa ja soittajien välillä tapahtuu. 

60-luvun radikalismista minuun jäi kuitenkin tietty varauksellisuus nykypolven pitkälle koulutettuja jazzmuusikoita kohtaan, olkoonkin, että he ovat hyvin taitavia. Mutta tuo varauksellisuus voikin olla perusteeton. Siitä kertoo seuraava tapaus. 

Tänä vuonna, keskiviikkona juhannuksen jälkeen ravintola Juttutuvan lavalle kipuaa Mighty Mighty kvintettikokoonpanossa*. Väkeä ei ole kovin paljoa, ja konsertti alkaa hieman virallisen ja vakavan oloisesti. Bändiä vetävän Kari Setälän spiikki paljastaa pian, että varovaisuuteen on tietty syy: bändin trumpetisti on juuttunut ulkomaille - ja basistikin on jouduttu korvaamaan varamiehellä. Mutta homma sujuu hyvin, koska bändin aineisto perustuu pääasiassa Setälän säveltämään aineistoon, ja soittajilla on nuotit edessään. Ja nyt soittajien vahva koulutus nousee esille. He lukevat nuotteja vaivattomasti, ehkä basisti soittaa jopa prima vista - eli ensimmäistä kertaa. Ja soitto kyllä sujuu. 

Nyt joku voi kysyä, miten jazz, jonka pitäisi olla vapaata ja improvisoitua, voidaan kirjoittaa nuoteiksi? Ainakin itse ihmettelin sitä aikanaan. Voin paljastaa salaisuuden. Ensinnäkin jazzissa on tietyn mittainen peruskierto, yleensä parillinen määrä tahteja. Eli melodian peruskulku on vaikkapa 16 tahdin mittainen. Toiseksi, teokseen kuuluu sävelletty, tuon kierron mittainen teema, ja ehkä myös sävelletty B- osa - ja muitakin osia voi olla. Toki kappaleessa voi olla muunkin mittaisia osia. Sävelletyt melodiat on nuotinnettu, ja koko teoksesta on lyhennetysti merkitty rakenne, eli eri osien ja soolojen ryhmittely. Pitkäkin jazz- kappale voidaan siten nuotintaa jopa vain 1-2 lehdelle. Soolo voi olla hyvinkin vapaa, mutta yleensä sen kesto ja bassokuvio noudattavat teemaa. Tavallisesti solisti pidentää sooloaan, eli soittaa useita kierroksia. Solistit soittavat soolot joko merkityssä järjestyksessä, tai he voivat poimia omia soolovuoroja vapaasti sopimalla niistä elekielellä. Eli improvisaatio merkitsee sooloilua, usein löyhästi bassokuvion päälle, ja soolovuorojen ja teemojen vaihtelua. 

Nyt takaisin lavalle. Mighty Mighty soittaa varsin sävellettyä musiikkia, näköjään Kari Setälän teoksia. Kappale alkaa yleensä tiukasti torviduon soittamalla teemalla, sitten sooloillaan ja palataan välillä teemaan. Se tuntuu hiukan kuivalta, vaikka teemat istuvat hyvin korvaan. Vähitellen tunnelma lämpenee. Kuunteluani häiritsee hieman viereisessä pöydässä mekastava naisseurue - mutta se kuuluu kyllä asiaan klubeilla. Bändi pitää tauon, ja pohdin, lähdenkö nukkumaan vai haenko lisää olutta ja kuuntelen toisen setin. Päätän jäädä, koska musiikissa oli jotain joka jäi askarruttamaan. 

Toinen setti alkaa rennommin, ja lämpötila kohoaa edelleen. sitten tapahtuu jotain, jota jazzissa oikeastaan aina odottaa. Saksofoni soittaa pitkää ja yksinkertaista sooloa. Basisti ja rumpali pitävät nyt jatkuvasti katsekontaktia, ja alkavat lisätä tehoja. Rumpali piiskaa taitavasti minimaalista patteriaan (soitto ei ole kiinni pannujen määrästä vaan siitä mitä on kapuloiden toisessa päässä). Basisti seuraa tiukasti mukana, nyt ”oikeaoppisesti” läskibassolla. Voisin kuvata svengiä näin. Se tunne on kun painaisi auton kaasupoljinta. Meno on aina vaan kovempaa, mutta tempo ei kuitenkaan nouse. Musiikki tuntuu rullaavan ihan omien lakiensa mukaan, mutta on samalla kertaa kuitenkin hallinnassa. Tässä vaiheessa yleisökin on jo ihan sekaisin. 

Seuraavassa kappaleessa meno jatkuu. Huomaan, että aiemmin vakavat soittajat katselevat toisiaan ja hymyilevät. Näin homma sujuu. Bändi on muuttunut kollektiivisesti jyskyttäväksi onnea tuottavaksi koneeksi. Setti loppuu. Encoreksi tulee yllättäen Herbie Hancockin Cantaloupe island - legendaarinen klassikko, jota olen joskus soittanut, mutta en ole kuullut sitä ennen livenä. Klassikko saa arvoisensa käsittelyn. Enää ei revitellä, vaan jäähdytellään ja nautitaan tunnelmasta. 

Kävelen Helsingin yöhön ja Hakaniemen torin suuntaan, taivaalta virtaa vaaleanharmaata valoa. Jazzin syvin olemus on näyttänyt vilaukselta yhden puolensa.  

*) Kari Setälä – piano, koskettimet, Jorma Kalevi Louhivuori – trumpetti, flyygelitorvi, Jussi Kannaste – tenorisaksofoni, Jori Huhtala – basso, Jussi Lehtonen – rummut. 

”Minä keksin internetin!!”

Väitetään, että USA:n entinen varapresidentti Al Gore olisi kehuskellut keksineensä internetin. Ainakin meillä Suomessa tämä herutti hyvät naurut. Kuinka joku poliitikko voikin olla näin typerä. Väitehän on jo sinänsä tolkuton, ja kun se pannaan amerikkalaisen poliitikon suuhun, absurdius kasvaa kosmisiin mittoihin. Mehän haluamme mollata erityisesti amerikkalaisia poliitikkoja, koska politiikkaan liittyy niin huono karma.

Niin tosiaan, kuinka joku täysissä järjissään oleva voi kehittää jotain näin tolkutonta. Minusta ei mitenkään, joten entäpä jos asia onkin totta? Ja onhan siinä perää. 1970- luvulla USA:ssa oli käynnissä huipputekninen sotilaallinen kehitysohjelma nimeltä ARPA. Eräänä sen osana kehiteltiin tietokoneiden välistä kommunikaatioverkkoa nimeltä ARPANET. Sen idea on seuraava. Kaikissa tietoverkoissa (puhelin, telex ym.) on keskus, joka muodostaa yhteydet kommunikoivien osapuolien välille. Tuohon aikaan uskottiin vakavasti ydinsotaan, ja ydinsodan ensimmäisenä tapahtumana olisi pommittaa kaikki infrastruktuurit, myös tietoliikenne hajalle. Tarvitsisi vain pommittaa verkkojen tärkeät solmut. Ja ydinaseita oli siihen aikaan valmiustilassa aivan riittävästi. Ne olivat kauheita aikoja. 

Mutta entäpä jos keksittäisiin verkko, jossa jokainen kommunikoiva yksikkö (tukikohta, sotalaiva, lentokone, varuskunta, kaupunki, komentokeskus, ohjus) olisikin tasa-arvoinen. Verkko toimisi, vaikka kuinka monta sen solmua tuhottaisiin. Verkkoa itseään ei siten voisi tuhota. ARPANET oli tällaisen verkon prototyyppi. Ja ARPANETIN esikuva oli Hawaijilla toiminut ALOHANET. Sen idea on seuraava. Kullakin saarella on radioasema, suurilla saarilla monta. Radioasemat kuuntelisivat toisiaan, mutta ne olisivat itsenäisiä. Ja ne huutelisivat toisilleen vähän väliä: ”Aloha, täällä zz, mitä kuuluu”. Ja jos joku asema haluaisi lähettää viestin, se vastaisi: ”Aloha! Minulla olisi viesti asemalle xx”. Ja asema xx kuulisi sen ja vastaisi: ”Aloha, anna tulla!”. 

Tällainen viestiverkko toimii aivan loistavasti. Tietysti sattuu joskus, että kaksi itsenäisesti toimivaa asemaa lähettää samaan aikaan, ja viesti sotkeutuu. Mutta se ei haittaa, sillä asema yrittää pian lähettää uudelleen, ja se todennäköisesti onnistuu. Vikana on vain, että kun liikenne lisääntyy, törmäyksiä tulee yhä enemmän, kunnes verkko ei enää pystykään toiminaan. Joten tarvitaan yhteisesti sovittu menettely, miten liikennettä hallitaan. Tällaista menettelyä sanotaan (tietoliikenne)protokollaksi. Ja voidaan kehittää hajautettu protokolla, joka toimii samanlaisena kaikissa asemissa. ARPANETissä kehiteltiin tällaisia protokollia.

Sitten takaisin Al Goreen. 1980- luvulla hän toimi senaattorina, ja hänen hallinnonalaansa kuului myös sotilasprojektien rahoitus. Hän alkoi kampanjoida ARPANETin siviilikäytön puolesta, ja se siirtyikin yliopistoille tutkimus- ja tiedonsiirtokäyttöön. Ja siitä todella kehittyi nykyinen internet - sen merkitystä ei tietenkään kukaan tuolloin ymmärtänyt. En tiedä miten paljon Al Gore tunsi tuon tekniikan sisältöä. Joka tapauksessa ”I invented the internet” oli eräs hänen vaalisloganinsa vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tunnetusti hän voitti vaalit, mutta hävisi ääntenlaskennan. 

On syytä muistaa, että suurten innovaatioiden pohjana olevat ideat ovat harvoin uniikkeja. Samat asiat keksitään yhä uudelleen, kunnes ne lopulta - ja yleensä yllättäen nousevat siivilleen. Ja silloinkin niiden takana on paljon ihmisiä. Internetistä ei varmaan olisi pitkään aikaan tullut mitään kiinnostavaa. Mutta sitten sattui jotain. Euroopan ydintutkimuslaitos CERN oli rakentamassa suurta kiihdytintä, ja siihen kehitettiin tutkimuslaitetta, jota tuolloin sanottiin suureksi hadronikalorimetriksi. Samainen laite oli sitten toinen niistä laitteista, jotka vuonna 2013 löysivät Higgsin hiukkasen - ei siis mikään turha kapistus. Tuo omakotitalon kokoinen laite on täynnä ilmaisimia ja elektroniikkaa, ja sen tekninen dokumentaatio oli musertavan laaja. 

Vuonna 1990 Tim Berners-Lee sai tehtäväkseen saada tuo dokumentaatio hallintaan. Hän sovelsi kolmea sinänsä tunnettua tekniikkaa: dokumentinkuvauskieltä (SGML), hypertekstin eli linkityksen ideaa ja graafista käyttöliittymää. Tim kuitenkin epäonnistui: dokumentinhallinta oli liian kova pala. Mutta hänen aikaansaannoksensa tunnetaan nykyisin nimellä www, ja siitä tuli internetin todellinen moottori. 

Miksi Tim Berners-Lee onnistui kehittämään jotain täysin ainutlaatuista, jota ei edes tiedetty tarvittavan? Luulen, että eräs asiaan vaikuttanut seikka oli, että hänellä oli konkreettinen tehtävä. Hän ei ryhtynyt teoretisoimaan tai tekemään laskelmia, vaan saattoi toisilleen vieraat teknologiat yhteen nähdäkseen miten kokonaisuus toimii. Palaan tähän kohta.

Rupesin nimittäin miettimään, miksi MINÄ en keksinyt internetiä? Olin juuri oikeaan aikaan samojen asioiden äärellä. Työskentelin tutkimuslaitoksessa, joka oli omistautunut tietokonetieteelle. Olimme myös määritelleet strategiseksi alaksemme hajautetun tiedonkäsittelyn. Olin todella myös tutkimassa tietoliikenneprotokollia, ja eräs ajatukseni oli hajautettu häviöllinen protokolla jolla saataisiin aikaan säädettävä suuren kaistaleveyden tiedonsiirto. Tein siis samoja asioita, tiesin samat asiat kuin muutkin - mutta olin väärässä paikassa. Puuttui se tekninen ja kaupallinen ympäristö jossa asia olisi itänyt ja saanut sysäyksen oikeaan suuntaan. Ja varmuuden vuoksi sanon vielä, että oli hyvin paljon, varmaan tuhansia ihmisiä, jotka puuhailivat samojen asioiden kimpussa. 

Olin myös toisen asian äärellä. Vuonna 1983 tutkin, miten hyvin suuresta tietokannasta (tuohon aikaan enintään joitain tuhansia megatavuja) voisi kaivaa esiin nopeasti tietoa. Eräs tutkimani menetelmä oli käännetty tietokanta eli indeksointi (jota en toki keksinyt, se oli tunnettu juttu). Hylkäsin kuitenkin tuon menetelmän, koska tietokanta olisi suomenkielinen, ja suomen kielen sanojen taipuminen tuntui muodostavan ylivoimaisen esteen. Jostain syystä en älynnyt ilmeistä ratkaisua, eli kaikkien sija- ja verbimuotojen indeksointia; se olisi kasvattanut indeksikannan koon ehkä monisatakertaiseksi, joten torjuin sen varmaan epäeleganttina. Sen sijaan että olisin pannut vain laitoksen kasaan, ryhdyinkin hakemaan parempaa teoriaa - jota ei ollut. Nyt tiedän että internet- hakukoneet toimivat näin. Mutta entä jos olisinkin keksinyt hakukoneen vuonna 1983? Sille ei olisi ollut mitään tarvetta. En olisi missään tapauksessa saanut rahoitusta. Juuri kukaan ei olisi edes ymmärtänyt, mikä se on. Etenkin kun tuo edellä mainittu www oli sekin 10 vuoden päässä tulevaisuudessa.

Miksi kerron näitä asioita? En kehuskellakseni, vaan osoittaakseni, että innovaatio kulkee mutkikkaita polkuja. Pelkkä keksintö ei ole mitään. Eikä keksijä useinkaan edes ymmärrä, mitä on keksinyt. Pitää olla myös oikea paikka, oikea aika ja oikea ympäristö. Tai jos nämä ovat, sitten puuttuu se itse keksintö. Tai sitten joku sanoo, että tuohan on jo keksitty. Tosiasiassa samat keksinnöt tehdään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tähdet ovat suotuisassa asemassa... 

Olen yrittänyt kertoa kaiken mahdollisen innovaatioista kirjassani ”Innovaattorin opas”. Tai sitten siinä on vasta vain alku. Mutta jostainhan on alettava.

Ollapa mäyrä!

”Mikä eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä, hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.

Nobelin taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on kuulemma mäyrä. Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita perin juurin. No, eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!

Luin juuri Paul Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä junassa maistuisi. Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se mies sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä. Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa. Olisipa Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.

Kirjan nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin. Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria! 

Krugman luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia ideoita, jotka tosiaankin tulevat lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi. Häntä pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”. Keynesiltä Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia, joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi ja todisti asian tilastojen avulla jo 1990- luvulla. Samalla hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”: oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä. Ja 2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.

Krugman sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä. 

Toisaalta Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm. ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on - niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita henkilöverotukseen.

Tämä yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin virheisiin.

Tietysti Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan Suomessa on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän on jo pitkään vallinnut talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole välttämättä pelkästään yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja monessa tapauksessa syntyneet vahingot voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin. 

Mikä on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta. Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan - sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen (euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten maiden taloudelle lienevät siedettävät).

Tarkistin, miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi - ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!

Ymmärrämme tärähtäneitä, emme heidän aikaansa

Ensimmäinen maailmansota muutti sodankäynnin luonnetta. Kun asemiinsa kaivautunut sotilasosasto on varustautunut konekiväärein, sitä on mahdotonta voittaa. Paitsi äärimmäisin keinoin. Ja eräs keino on massiivinen, jopa tunteja kestävä kranaattikeskitys. Tällainen tulitus murentaa vähitellen linnoitusvarustukset, mutta ehkä vielä olennaisempaa on, että se murtaa sotilaiden henkisen kestokyvyn. Opittiin tuntemaan kranaattikauhu. Osalle keskitykseen joutuneita sotilaita kehittyy voimakas psyykkinen häiriötila, jonka tunnusmerkkejä ovat toimintakyvyttömyys ja todellisuudentajun hämärtyminen. Mukana on yleensä myös fyysisiä oireita, kuten vapina, hikoilu, jäsenten halvaantuminen, kuumeilu ja kouristukset. 

Suomalaiset tutustuivat uuteen intensiiviseen sodankäyntiin vasta paljon myöhemmin, talvi- ja jatkosodassa. Kranaattikauhun tartuttamista miehistä alettiin käyttää kuvaavaa nimitystä: tärähtäneet. Sodan pitkittyessä asemasodaksi ilmeni myös muita sotapsykoosin muotoja. Sota näyttää murtavan mieliä vääjäämättömästi - tapahtui se sitten nopeasti tai hitaasti. 

Ville Kivimäen Tietofinlandialla palkittu kirja ”Murtuneet mielet” kertoo näistä miehistä. Kirja on vaikuttava, se järkyttää lukijaa. Meitä liikuttaa sodan murtamien miesten kohtalo, mutta vielä enemmän meitä järkyttää se tapa, miten heitä kohdeltiin. Psyykkisiin häiriöihin, samoin kuin mielisairauksiin suhtauduttiin vielä 30-luvulla vaikeasti: vieroksuvasti, paheksuvasti ja jopa tuomitsevasti. Lisäksi upseerit, ja jopa eräät lääkärit pitivät oirehtivia yksinkertaisesti pinnareina. Tosiasiassa kuitenkin nuo miehet yrittivät kaikin voimin kestää ja pärjätä muiden mukana - kunnes se kävi ylivoimaiseksi. 

Asiallisuudestaan huolimatta (pohjana on väitöskirja) Kivimäen kirja vetoaa empatian tunteisiimme. Niinpä se vie meidät kuin aikakoneella sota-ajan tunnelmiin. Eräs asia kuitenkin vaivaa minua, eikä sitä ole tässäkään tapauksessa tuotu riittävästi esille. Lukija syyllistyy tunteittensa viemänä anakronismiin. Hän siirtyy menneisyyteen varustettuna oman aikamme valistuneella uteliaisuudella (niin ainakin toivon), ja on vapaa tuon ajan vieroksunnasta ja ennakkoluuloista. Mutta voiko hän oikeasti ymmärtää ajan henkeä? 1930- luvun virallinen eetos oli, että sotaan lähteminen on ihmisen korkein hyve ja miehen luonnollinen olotila. Sodassa hän voi vapaasti tyydyttää moraalisia ja isänmaallisia vaistojaan. Sota on siis ihanaa, ja jos taas ihminen ei pärjää sodassa, hän on turmeltunut ali-ihminen. Psyykkisesti oirehtivat todella diagnosoitiin synnynnäisesti vajavaisiksi, vähämielisiksi, luonteenvikaisiksi ja psykopaateiksi.  

Oman aikamme ihminen voi kirjan järkyttämänä huudahtaa: sota on kauheaa, sota on yhtä helvettiä. Mutta sota-aikana tällainen mielipide oli ylen harvinainen, ja ääneen lausuttuina täysin mahdoton. Rintamamiehet kyllä tiesivät mitä sota oli - mutta siitä oli mahdotonta kertoa kotirintaman ihmisille. Kivimäki tuo tämän kyllä esiin. Miesten kokemuksia ei voinut ilmaista sanoin. Niille ei ollut olemassa kieltä: ei luvallisia sanoja. Ja tämä pahensi heidän tilannettaan. Sota oli ääneen lausumaton salaisuus, jonka kanssa vain oli elettävä. 

Luulen, että anakronismin ongelma pätee laajemmin. Menneisyys on todellisuudessa meille saavuttamaton. Historian tutkijat ajattelevat analyyttisesti. Heillä on tieteen metodinsa ja valistuksen ideat, ja he tietävät tutkimastaan ajasta paljon sellaista mitä aikalaiset eivät tienneet. Mutta kuitenkin uskon, että jos heidät istutettaisiin aikakoneeseen (varmaan historian tutkijoiden salainen unelma) ja vietäisiin konkreettisesti aikaan jota he tutkivat - heillä olisi suuria vaikeuksia ymmärtää yhtään mitään. 

Juuri tästä syystä en oikein halua katsoa historiallisia elokuvia ja sarjoja. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu uskottavilta. Historia kun ei vain ole sitä, että 21. vuosisadan länsimainen kulttuuri siirretään Rooman keisariajan lavasteisiin ja oopperapukuihin. 

Mutta takaisin sodassa tärähtäneisiin ja asemasodassa hiljalleen seonneisiin. Heidän käsittelyään leimasi sodan ankarat olosuhteet. Noita miehiä ei haluttu siirtää rintaman taakse toipumaan, koska sen katsottiin antavan huonon esimerkin. Mutta ei heitä voinut linjaankaan laittaa. Miehiä siirreltiin huoltojoukkoihin, ja vain vaikeimmat tapaukset saivat hoitoa. Osa myös tuomittiin kurinpitorangaistuksiin tai ammuttiin karkureina. 

Hoitoon päässeet kohtasivat mielisairaanhoidon synkän perinnön. Hoidolla oli osin rangaistuksen luonne, hoitona oli sähköshokkeja, insuliinishokkeja tai todella väkivaltaista cardiazol- hoitoa (lääke, joka aiheuttaa äärimmäistä kauhua ja rajuja kouristuksia). Osaa potilaista kuntoutettiin simputtamalla. (on todettava, että shokkihoidot olivat kuitenkin osalle potilaista hyödyksi; näistä hoidoista sähkö on edelleen käytössä). 

Psyykkisesti sodassa vammautuneiden loppusaldo on masentava. Heitä on tilastoitu noin 18 000 (8-10% sodassa kaatuneista). Lisäksi taistelussa hermonsa menettäneet muita suuremmalla todennäköisyydellä myös kuolivat tai haavoittuivat, ja näin jäivät pois tästä luvusta. Psyykkisen vamman takia invaliditeettikorvausta saaneita on kuitenkin vain 48. 

He eivät saaneet oikeutta edes 1990-luvulla, presidentti Ahtisaaren vetoomuksesta huolimatta.

Matka oudon tuolle puolen

Espoon modernin taiteen museossa Emmassa on näyttely ”Arjen muotoilija – Rudolf Steiner 26.02.2014 - 11.05.2014”. Kiinnostuin näyttelystä, mutta se jopa ylitti odotukseni. Se oli kuin science fictionia - matka vieraalle planeetalle, missä meitä ulkoisesti muistuttavat avaruusoliot ovat luoneet oudon kulttuurin. Tai aikamatka vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, missä luonnontieteiden läpimurto on epäonnistunut ja tiede on ottanut aivan toisen suunnan. Yhteenvetona: näyttely tutustuttaa kävijän kummalliseen maailmaan, ja käynnistä tulee hiukan hassu olo, kun tietää että joillekin ihmisille juuri tämä maailma on totta. 

Itävalta-Unkarissa syntynyt Rudolf Steiner (1861 - 1926) opiskeli aluksi luonnontieteitä ja teknisiä tieteitä Wienin teknisessä korkeakoulussa. Sitten hänen filosofian alalta tehty väitöskirjansa Rostockin yliopistosta v 1891 lähti aivan omille teilleen (se on julkaistu suomeksi nimellä ”Totuus ja tiede”). Siinä Steiner oikeastaan hylkäsi tieteen ja kääntyi henkisyyden ja mystiikan poluille - höystäen toki keitoksensa tieteestä lainatuilla mausteilla. Tämä ei ole toisen käden tietoia: uteliaisuuttani luin kirjan.Se on niitä teoksia, jotka oikeastaan avautuvat vain uskoville. Steiner lähestyi teosofiaa, mutta loi sitten aivan oman aatesuuntansa, antroposofian. Sitä voidaan luonnehtia sanoilla henkisyys ja kasvu ihmisenä. Siihen liittyy myös karma, uudelleensyntyminen, luonnonhenget, enkelit ja biodynaaminen viljely. Kyseessä on ilmiselvästi uskonto, mutta steinerilaiset kieltäytyvät näkemästä itseään uskonlahkona, ja väittävät kyseessä olevan tieteellinen maailmankatsomus. Se ei kuitenkaan täytä tieteellisyyden kriteerejä. Steiner on kehittänyt teoriansa omien tutkimustensa kautta, mutta hänen tutkimusmetodinsa ei avaudu ulkopuolisille. Siinä suhteessa antroposofia muistuttaa aikansa sisaraatetta, psykoanalyysia.

Steiner ei ollut suinkaan ainoa omatekoinen profeetta, pikemminkin tällaiset harrastukset olivat ajalle tyypillisiä.  Meidän suomalaisten kannattaa panna merkille  Aleksanteri Ahola-Valo.  Tämä venäjällä toimintansa aloittanut omaperäinen  taiteilija ja ajattelija loi oman oppinsa ihmiskunnan pelastamiseksi: AE-evohomologian. Se tuntuu saaneen vaikutteita sekä tolstoilaisuudesta että antroposofiasta.

Miten on mahdollista, että steinerilaisuus jäi aatteena - ja myös steiner- pedagogiikan muodossa henkiin: marginaalisena, mutta yhteiskunnassa edelleen vaikuttavana liikkeenä. Näyttely vastaa osittain tähän kysymykseen. Steinerilaisuus syntyi aatteellisen kuohunnan aikakautena - samassa kuohunnassa syntyivät myös psykoanalyysi ja marxismi. Jollain lailla myös Nietzsche tuntuu liittyvän Sterineriin. Steiner oli kosketuksissa monien tärkeiden kulttuurin vaikuttajien kanssa. Saksalaisella kielialueella on myös oma vaikutuksensa, koska se näyttää synnyttäneen 1900-luvulle tultaessa vaikutusvaltaisimmat aatteet. Steiner ankkuroi aatteensa tieteellisiä juuria saksalaisen kulttuurin suurimpaan neroon Johann Wolfgang von Goetheen. Goethen väriopilla on steinerilaisuudessa ihmeen suuri vaikutus - vaikka sillä ei ole minkäänlaista tieteellistä arvoa*).

Steinerilaisuus siis haluaa naamioitua tieteeksi. Tosiasiassa se on valetiede. Antroposofiassa ei ole nähtävissä tieteelle ominaista edistystä, eivätkä antroposofit harjoita tieteellistä tutkimusta - ainakaan siinä mielessä, kun se yleensä ymmärretään. Sen sijaan antroposofit varjelevat oppinsa puhtautta. Sekin on uskonnon, ei tieteen piirre. Naamioitumiselle on selvä syy. Halutaan anastaa tieteeltä sen nauttimaa arvovaltaa. Kaikki eivät pidä sanasta valetiede. Halutaan puhua ”laajennetusta tieteestä”. Mutta luulen, että näillä tieteen laajentajilla on sama motiivi kuin Steinerilla: halutaan ahnehtia tieteen arvovaltaa.

Epä-älyllisyydestään ja sekavuudestaan huolimatta steinerilaisuus ja antroposofia on minun silmissäni enimmäkseen sympaattinen ja ylevä aate. Se on suvaitsevaista, se hyväksyy muun muassa kaikki uskonnot ja julistaa ihmisten tasa-arvoa. Se puhuu kasvusta ja moraalisista arvoista ja edistää hyvää. Se uskoon ihmisyyteen ylevässä mielessä ja ihanteena. Se suosii taiteita ja tieteitä. Steinerkoulut ovat luovien ihmisten kouluja.**)

Näyttelyssä käy hyvin ilmi, kuinka Steiner oli tavattoman lahjakas ja monipuolinen ihminen. Filosofisten harrastusten ohella hän oli arkkitehti ja muotoilija. Liikkeen päämajaksi hän suunnitteli omaperäisen Goetheanum- nimisen rakennuksen - se oli samalla kertaa kongressikeskus, kulttuurikeskus ja temppeli. Kun puusta rakennettu Goetheanum joutui tuhopolton uhriksi vuonna 1923, Steiner suunnitteli betonista uuden rakennuksen nimeltään Goetheanum II. Rakennus sijaitsee edelleen Sveitsin Dornachissa. Se on betonirakentamisen merkkipaaluja.

Steinerin arkkitehtuuria ja muotoilua luonnehditaan sanalla orgaaninen arkkitehtuuri. Se ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan niveltyi jugend- tyyliin ja kehitti sitä edelleen. Orgaaninen arkkitehtuuri voidaan nähdä suuntana, joka hyödyntää elollisen luonnon muotokieltä. Esimerkiksi jugendille on ominaista kasvimuotojen viljely. Laajemmin ottaen orgaaninen arkkitehtuuri pyrkii sovittamaan yhteen ihmisen luoman keinotekoisen ympäristön ja elävän luonnon. Tästä suuntauksesta ovat saaneet vaikutteita monet suuret arkkitehdit, esimerkiksi Frank Lloyd Wright, Antoni Gaudi, Le Corbusier, Eero Saarinen ja Alvar Aalto.

Steinerin suunnittelemat talot tekevät - ainakin minuun - oudon, jopa vastenmielisen vaikutuksen. Niiden biologinen olemus on kuin mielipuolisen geneettisen insinöörin laboratoriosta. Ne muistuttavat jollain lailla Antoni Gaudin rakennuksia, mutta niissä on ylimääräinen ahdistava piirre. Ehkä se johtuu niihin ympätyn uskonnollisen rakennusperinteen halusta julistaa, vaikka sitten väkisin. Mutta siinä missä vaikkapa goottilaiset kirkot ovat valoisia ja yleviä, Steinerin luomukset ovat lähes painajaismaisia. Samalla ne ovat oudosti vaikuttavia. Ne tuovat mieleen sveitsiläisen taiteilijan Hans Rudolf Gigerin biomekaanisen taiteen. Suuri yleisö tuntee sen ”Alien”- elokuvan lavasteista. Näyttelyssä on myös Steinerin suunnittelemia huonekaluja. Kirjoituspöytä ja sänky ovat jonkinlaisia kasvin ja huonekalun sekasikiöitä - minun silmissäni varsin vastenmielisiä.

Goetheanumin tulipalosta säästyi Steinerin keskeinen taideluomus: valtava puuveistos nimeltä ”Ihmiskunnan edustaja”. Se on kuvottavaa kitschiä - se ikäänkuin tiivistää antroposofian kornit piirteet.

Emman näyttely askarruttaa. Se saa pohtimaan tiedettä ja valetiedettä, uskontoa ja valeuskontoa. Steinerilaisuus on totalitaarinen oppi - vaikkakin se onkin suvaitseva. Se haluaa olla tieteellinen liike, mutta näkee oikean tieteen mahdolliseksi vain ideologian haarniskaan puettuna. Samalla se yrittää ottaa haltuunsa kaikki elämän alueet: teknologian (muotoilu, arkkitehtuuri), sivistyksen (pedagogiikka), musiikin (eurytmia), terveyden ja ravinnon (biodynaaminen viljely, väriterapia, antroposofinen lääketiede) ja elämän tarkoituksen (henkisyys ja kasvu). New age on oikeastaan vain antroposofiaa uudessa pakkauksessa. Eräs myöhemmän steinerilaisuuden outo ilmentymä on oloidi - joka myös on näyttelyssä. Tämä kummajainen ansaitsee lyhyen esittelyn. 

 

Oloidi siihen kiinnitettyine akseleineen. Tällainen laite toimii antroposofisena sekoittimena.

Oloidi on kolmiulotteinen kupera geometrinen kappale (convex hull). Se voidaan tuottaa kahden ympyrän avulla, tai geometrisena muunnoksena kuutiosta. Vaikka se on hyvin yksinkertainen, yllättävästi sen keksi vasta vuonna 1929 saksalainen keksijä ja taiteilija Paul Schatz. Oloidilla on joitain erikoisia ominaisuuksia. Silti on outoa, että siitä on tullut eräänlainen antroposofinen kulttiesine. Oloidia voidaan käyttää yksinkertaisena potkurina, tosin se edellyttää hieman hankalaa nivelmekanismia. Tällaisilla oloidi- sekoittimilla eräät biodynaamiset viljelijät hämmentelevät ravintoliuoksiaan.

*)  Goethen hyljeksitty värioppi on kuitenkin osoittautunut neurologisesti kiinnostavaksi, koska siinä hän pohtii värien aistimista.

**)  Täysin harmittomana ei steinerilaisuutta voi kuitenkaan pitää. Sen synneiksi on luettu taikauskon levittäminen, rasismi, tieteenvastaisuus, epätieteelliset ja lasten kehitystä hidastavat opetusmenetelmät ja puoskarointi.

Sivistynyt insinööri

Lainasin juuri kirjastosta kokoelman Mikko Niemen kirjoituksia, otsikolla ”Sivistynyt lääkäri”. Halusin ehkä tietää, millainen on sivistynyt lääkäri. No, ainakin vakuutuin siitä, että Mikko Niemi oli sivistynyt lääkäri. Mutta minut pysäytti juuri tuon kokoelman nimen antanut tarina. Niemi kertoi, kuinka eräs lääketieteen suuria nimiä, kanadalainen lääkäri sir William Osler (1849-1919) esitti, että lääkärikoulutukseen tulisi sisällyttää kaunokirjallisuutta. Hän oli myös pohtinut, millainen olisi luettavaksi suositeltavien teosten lista. 
 

No miksikä ei. Ovathan lääkärit monella tapaa kosketuksissa sairauksistaan hämmentyneiden ja kärsivien ihmisten ja heidän omaistensa kanssa. Miksei hyvän lääkärin pitäisi olla myös hyvä ihminen? Ehkä hyvää kirjallisuutta lukemalla voisi oppia ymmärtämään edes hieman paremmin ihmisenä olemisen monia puolia. Muistin myös edesmenneen hyvän ystäväni, joka oli syöpälääkäri. Hän oli hyvä ihminen - sen parempaa luonnehdintaa en ikinä voisi hänestä keksiä. Ja hänkin luki kirjallisuutta.

Olen siis samaa mieltä Mikko Niemen kanssa. Sitten ryhdyin tutkimaan, millainen on puolestaan sivistynyt insinööri. Google- haku suomenkielisestä aineistosta tuotti vajaat kymmenen osumaa, kaikki epäolennaisia. Esimerkiksi sivistynyt insinööri rinnastettiin joulupukkiin - molemmat taruolentoja.

Perustelu sivistyksen tarpeelle voisi olla saman tapainen kun Niemellä. Ihminen aloittaa tekniikan opiskelun kovin nuorena ja varustettuna hyvin suppealla elämänkokemuksella. Tekniikan opintojen sisältö ei lainkaan paranna tätä asiantilaa, opiskelijaelämä ehkä hieman. Esseessään ”Kirjallisuus todellisuuden hahmottajana” Väinö Linna totesi, kuinka suppea on se todellisuuden piiri, josta voimme tehdä havaintoja, niin että muu osa maailmasta on tiedostettava mielikuvituksen voimalla. Vaatimattoman kotitaustansa ja koulutuksensa takia Linna itsekin tiedosti ”sivistyksen puutteensa”, ja koetti korjata asiaa lukemalla ahkerasti. Ja myös Aleksis Kivi kehotti ihmisiä lukemaan paljon ”avartaakseen mielikuvituksensa piiriä”.

Perustelen insinöörin sivistämisen tarvetta myös ammatin luonteella. Vaikka koulutuksen painopiste on lähes yksinomaan teknisissä tieteissä, insinöörin ammatissa niiden merkitys on usein aivan toissijainen. Insinööri on työssään vahvasti ihmisten kanssa. Hän on asioiden järjestelijä, neuvottelija, diplomaatti, joskus vaikuttaja tai johtaja. Ja hänen työnsä muokkaa maailmaa, muuttaa ja tuottaa ihmisen elinympäristöjä, vaikuttaa luontoon ja jopa ihmisten hyvinvointiin. Työ on siis hieman niin kuin kuin lääkäreillä, ihmisten kanssa olemista ja jopa heidän elämäänsä puuttumista. Erona on, että lääkärin työhön liittyvät eettiset piirteet joko tiedostetaan, tai ainakin vaistotaan. Mutta insinööri saattaa helposti olla autuaan tietämätön oman työnsä eettisistä ulottuvuuksista. Emmekö siis tarvitse sivistyneitä insinöörejä?

William Oslerin esimerkin mukaan voisimme laatia suositellun kirjallisuuden luettelon. Siihen voisi kuulua kirjoja, joissa ratkotaan arvoituksia. Aivan kuten lääkärit, myös insinöörit joutuvat tekemään diagnooseja. Suosikkini ovat mm alkuperäiset Sherlock Holmes- tarinat. Samoin suosittelisin kirjoja, joissa käsitellään mahdollisimman monipuolisesti ihmissuhteita. Mutta haluaisin lisätä myös Oslerin suosituksista poikkeavaa lukemista. Haluaisin listaan kirjoja, joissa käsitellään valistuksen hengessä luontoa, tiedettä ja tekniikkaa. Esimerkiksi perinteistä science fictionia. Sitten haluaisin suositella kirjoja joista lukija voisi oppia nöyryyttä - kirjoja joissa lukijaa johdetaan harhaan ja siten osoitetaan että asiat ehkä voisivat olla toisinkin. En haluaisi listalle kirjallisuutta, joka lietsoo kansallisia ja etnisiä ennakkoluuloja. En myöskään haluaisi sinne tyypillistä eettis-uskonnollista kirjallisuutta - mielestäni se ruokkii omahyväisyyttä, tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta. Ainakin silloin kun kirjojen retorisena keinona on ”me hyvät vastaan nuo toiset syntiset”.

Mutta onkohan kirjallisuuden suosittelussa sittenkään mitään järkeä. Sillä on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät lue kaunokirjallisuutta, he eivät koe saavansa siitä mitään itselleen. Enkä silti usko että heistä tulisi vähemmän hyviä insinöörejä tai lääkäreitä.

Toisaalta haluaisin uskoa, että hyvä kirjallisuus olisi hyväksi. Se voisi olla sitä ainakin verrattuna etiikan opettamiseen oppiaineena. Etiikassahan on kyseessä viime kädessä sellaisen asian oivaltaminen, että on olemassa oikeita ja vääriä tapoja toimia. Ja että kyseessä on nimenomaan ymmärtäminen eikä tieto. Eikä ymmärrystä voi kaataa ihmisen päähän, vaan paremminkin se syntyy tunteiden ja mielikuvituksen kautta kun pohdimme omaa toimintaamme tai uppoudumme kiinnostavaan kertomukseen.

Myös moderni psykologia on alkanut valottaa motivaation ja päätöksenteon mysteeriä. Emme ole niin rationaalisia kuin ajattelemme. Saatamme myös olla eräässä mielessä varsin yksinkertaisia. Esimerkiksi kokeellinen psykologia on löytänyt ilmiöt, joita sanotaan ankkuroitumiseksi ja pohjustamiseksi. Päätöksiimme vaikuttaa, mitä olemme ajatelleet ja kokeneet ennen päätöksentekoa. Yksinkertainen esimerkki. Koehenkilöille annetaan tehtäviä, joissa joutuu pohtimaan rahaa (ja vertailuryhmille vastaava määrä neutraaleja tehtäviä). Sitten kumpikin ryhmä tekee testejä joissa tehdään eettisiä valintoja. Ilmenee, että rahaa ajatellut ryhmä on muuttunut itsekkäämmäksi.

Lopuksi paljastan, että Niemen kirjan lisäksi kirjoitukseeni vaikutti toinenkin assosiaatio. Kuuluisa amerikkalainen rakennusinsinööri Samuel C. Florman on kirjoittanut kirjan ”The Civilized Engineer”. Entä miten Flormanista itsestään tuli ”sivistynyt”? Hänen oma tarinansa on seuraava. Florman osallistui nuorena miehenä toiseen maailmansotaan teknisissä joukoissa. Hän ei joutunut taisteluihin, vaan juuttui useiden kuukausien ajaksi syrjäiselle saarelle perustettuun sotilastukikohtaan. Mitään järkevää tekemistä ei ollut. Miesjoukko kulutti aikaansa juopottelemalla ja puhumalla roskaa, aiheena naisten halventaminen, viinanhuuruisten toilailujen ruotiminen ja poissaolevien panettelu. Kuten ainakin armeijan käyneet miehet muistanevat, tällaisen kuurin vaikutus ihmiseen muistuttaa lobotomiaa. Tai kuten Harry Harrison totesi sotilaselämän lopputuloksesta (kirjassaan ”Bill, Linnunradan sankari”): ”moraali näivettyy pois tarpeettomana ja käytön puutteessa, ja aivot kutistuvat saksanpähkinän kokoisiksi”.

Entä miten Florman vältti tällaisen kohtalon? No, tukikohdassa oli onneksi suhteellisen hyvin varustettu kirjasto....

PS. Flormanin kirjaa ei ole suomennettu, mutta aina valpas Terra Cognita on julkaissut suomeksi toisen Flormanin kirjan: ”Tekniikan eksistentiaaliset nautinnot”. Suunnilleen samoja asioita siinä käsitellään, ja Florman kirjoittaa nautittavasti.

Materian pyhä vastus

Ihminen on aineen vanki. Hän on syvästi sisällä ruumiillisuudessaan, sen raskaudessa, hitaudessa, vaivoissa ja kivuissa. Kautta aikojen filosofit ovat pyrkineet vapautumaan aineen kahleista. Voisimme sanoa tuota pyrkimystä idealismiksi. Jo antiikin viisaat jalostivat sen filosofian suunnaksi, jonka tunnetuin kehittäjä lienee Plato. Tämä pyrkimys on syvällä kulttuurissamme edelleen. Koemme sen yleväksi ja jopa pyhäksi, sillä tuo jokin, jota kohti pyristelemme, on varmaankin jotain ainutlaatuista, lopullista ja täydellistä.

Tämä kaipuu aineettomuuteen on ihmisenä olemisen perustunteita, ja sillä on selvästi ollut tärkeitä seurauksia. Se on johdattanut meidät abstraktiin ajatteluun. En usko, että filosofiaa olisi syntynyt ilman tätä kaihoa. Ja se on antanut meille matematiikan, tieteet ja uskonnot. Ehkäpä pyrkimys irti ruumiista tuotti kulttuurin, tai ainakin sen eräät piirteet - epäröin tässä sanoa ”ylärakenteet” tai ”korkeakulttuurin”, koska en halua arvottaa kulttuurin osia. Ihanne tiivistyi lauseessa: ”hengen voitto aineesta”.

Kuinka vaikeaa meidän onkaan hyväksyä modernin neuropsykologian viestiä. Sitä, että se, mikä ajaa meitä ponnistelemaan kohti valoa ja vapautta: tunteet, intohimot, rakkaus ja kiintymys, oivalluksen ilo, oikeuden ja moraalin taju, ihmeen ja pyhyyden tunne - se onkin vain materiasta koostuvan koneiston eli aivojemme toimintaa. Uskon, että tämän viestin täysi tajuaminen ja omaksuminen, kaikkine sen vielä tuntemattomine kulttuurisine seurauksineen, vie ihmiskunnalta vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja.

Materia, jonka koemme vastuksena on sittenkin kaiken takana. Lisäksi se on viisas opettaja. Se ohjaa meitä arkielämässä monin tavoin. Vaikka vihjasin, että pyrkimys pois materiasta loi kulttuurin, tuo sama materia muovaa ja tuottaa kulttuuria. Parhaiten huomaamme asian, kun jätämme abstraktin viisastelun ja katsomme kulttuuria esimerkkien kautta.

Aloitetaan kuvataiteesta. Jokaisessa kuvataiteen lajissa näkyy taiteilijan työskentely materian ehdoilla, ja myös materian rajoituksia vastaan. Öljyvärit ovat joustavimpia, ja siksi niiden avulla on tuotettu jo vuosisatoja lähes fotorealistista taidetta. Toisaalta on luotu myös täysin keinotekoisia ja fantastisia maalauksia.  Ja kun modernismi kääntyi pois luonnosta, aineesta ja esittävyydestä, siihenkin tuntui sopivan parhaiten materian rajoja uhmaava öljyväritekniikka. Esimerkiksi kubistinen akvarelli on harvinaisuus.

Akvarellitekniikassa on paljon enemmän materiaalin vastusta (värien sekoittuminen, läpikuultavuus, valuminen, imeytyminen paperiin). Toiset taiteilijat ovat pyrkineet vähentämään aineen vastusta (kehittämällä guassi- ja temperatekniikat), toiset taas ovat hyödyntäneet rajoituksia. Juuri aidot, vesipohjaiset akvarellit avaavat täysin öljyvärimaalauksesta poikkeavan maailman. Myös työvälineet (siveltimet, tyynyt, ruiskut, lastat, telat ja palettiveitset) ovat sekä rajoitteita että uusia mahdollisuuksia.

Taidegrafiikka on jo teknisen vaivalloisuutena ja hitautensa takia jyrkästi maalauksesta poikkeava taiteenlaji, ja toimii täysin materian ehdoilla. Eri grafiikkatekniikat tuottavat omia ja hyvinkin poikkeavia ja kiehtovia maailmoja (mm. puupiirros, linoleikkaus, litografia, akva- ja mezzotinta, etsaus, kuivaneula, kupari ja teräspiirros).

Entä jos tekniset rajoitukset poistuvat? Aikanaan ajateltiin, että tietokonetaide olisi suuria lupaus. Koska se ei oikeastaan tunne mitään rajoituksia, sen mahdollisuuksia ajateltiin ainutlaatuisiksi. Näin ei käynytkään, vaan tietokoneella tehty taide koetaan usein kuivaksi ja hengettömäksi. Alkuvaiheen jälkeen tietokonetaide usein liittoutui materiaalisten tekniikoiden kanssa. Sitä tehdään jonkin verran, mutta sen oma luonne sekoittuu yleensä lopputuloksen tuottamisen materiaaliseen ilmaisuun. Tietokoneen runsas käyttö onkin siirtynyt elokuvaan, joka hyödyntää sen teknistä tehokkuutta lavastuksessa, animoinnissa ja leikkauksessa.

Kuvanveistossa materiaali puhuu ehkä vielä maalausta ja grafiikkaa voimakkaammin, Teollinen aika on lisännyt työstettävien materiaalien ja työstötekniikoiden kirjoa. Lisäksi teollisen optiikan, elektroniikan ja konetekniikan komponentit ovat tulleet osaksi taiteellista ilmaisua.

Entä musiikki? Muusikon työskentely on loputonta ponnistelua soittimen teknisiä rajoituksia vastaan, ja toisaalta sen mahdollisuuksien hakua. Klassinen musiikki pyrki aikanaan lieventämään rajoituksia abstraktin nuotinnoksen avulla. Orkestereihin koottiin eri tavalla soivia soittimia joiden stemmojen ja sointivärien vaihtelulla jäljiteltiin nuotintajan abstrakteja ideoita. Moderni musiikki, kansanmusiikki, jazz ja rock merkitsevät paluuta vanhempaan aikaan, soittajien rohkeampaan asettumiseen materiaalin armoille.

Ovatko materiaalin vaikutusta rajoja lieventävät tekniikat vapauttaneet vai kuihduttaneet musiikkia? Elektroninen musiikki on periaatteessa vapaata materiasta. Se ei kuitenkaan ole merkinnyt uutta ajanjaksoa, vaan luonut oman tyylin, jolla on varsin niukka kannattajakunta. Materiasta vapaus on myös näennäistä, sillä tässä musiikin tekijä onkin säveltäjä, joka työskentelee eräänlaisena ääniteknikkona. Hän joutuu painimaan musiikin tuottamiseen käytettyjen tekniikoiden kanssa. 

Musiikin esittämisen puolelta löytyy materiasta vapaa soitin, theremin. Siinä soittimelta puuttuu kokonaan materiaalinen rakenne, soittimena on esittäjän keho. Mutta tässä soittimen suunnitellut insinööri on lyönyt lukkoon materiaaliset rajoitukset: sointivärin ja sen modulointitekniikan kehon ja käsien liikkeillä. Theremin ei tuonutkaan abstraktia vapautta, vaan taas kerran uuden, materiaalisesti rajoitetun taiteen lajin. Sen esittäminen palautuu nyt ihmisen kehon rajoitusten hallitsemiseen. Olkoonkin, että soitin on karkea ja hyödyntää vain pientä osaa kehosta. Ehkä siksi therermin-musiikki myös kuulostaa kaihoisalta, se heijastaa ristiriitaa ahtaan ruumiin ja ihmisen pyrkimysten välillä.

Ehkä palaan vielä aiheeseen. Olen taitavasti sivunnut kuumottavaa sanaa ”materialismi”, mutta olen kiertänyt sen ohitse. Se on filosofisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti ladattu, tunteita herättävä aihe. Ja ehkä enimmäkseen väärin ymmärretty.

Amatööri fysiikan ihmemaassa

Fysiikka kiinnostaa, eihän sille voi mitään. Se on tieteiden kuningas - kuin uljas kotka joka kohosi siivilleen luonnontieteellisen vallankumouksen kuohuista, ja jatkaa lentoaan aina vaan korkeammalle. Fysiikka on karannut kauas arkijärjen ja koulumatematiikan tuolle puolen. Silti se kiehtoo myös ihmisiä, jotka eivät sitä oikeastaan ymmärrä. Tunnustan itsekin kuuluvani tuohon joukkoon.

Aikoinaan, kun opiskelin Otaniemessä, otin ohjelmaani kvanttifysiikkaan johdattelevan fysiikan jatkokurssin - koska se kiinnosti. En oppinut ymmärtämään kvanttifysiikkaa, mutta muistan noista luennoista vieläkin ihmeen paljon - koska ne jäivät vaivaamaan minua. Myöhemmin kuulin, kuinka Nobel-palkitulla fyysikolla Richard Feynmanilla oli tapana sanoa opiskelijoille: ”Älkää edes kuvitelko, että voitte ymmärtää kvanttimekaniikkaa. Kukaan ei ymmärrä sitä”. 

Hyväkin lohdutus. Ymmärrän sen näin: 1900- luvulla ja sen jälkeen kehitettyä fysiikkaa ei voi ymmärtää niillä tavoilla joilla yleensä asioita ymmärrämme. On vain opeteltava asiaan liittyvä matematiikka - ja se on kovaa työtä. Jokin aika sitten luin Helge Kraghin kirjan ”Kvanttisukupolvet” (Terra Cognita tietysti). Kirja esittelee modernin fysiikan 1890-luvusta nykyaikaan. Se ei ole helppo - ja sen luettuani voin edelleen sanoa etten ymmärrä kvanttimekaniikkaa ja sen jälkeisiä teorioita. 

Mutta Kraghin kirja tuotti hauskoja oivalluksia. Oma mielikuvani fysiikan historiasta osoittautui vääräksi - tai ainakin se muuttui. Tässä herkkupaloja, joista itse pidin. Ja pieni varaus: voin olla väärässäkin. 

Olin ajatellut, kuinka Michelson-Morleyn koe osoitti ettei maailmaneetteriä ole ja raivasi siten tien suhteellisuusteorialle. Vaan ei se ihan niin suoraviivaista ollut. 1800-luvun teoreettisen fysiikan suurin keksintö oli Maxwellin yhtälöt, ja se teki aikalaisiin valtavan vaikutuksen. Samaan aikaan fyysikot olivat tavattoman kiinnostuneita sähköhiukkasista. Nämä seikat motivoivat fyysikot kunnianhimoiseen ohjelmaan. William Thompson (myöhemmin lordi Kelvin) muotoili teorian, jonka mukaan sähköhiukkaset ovat itse asiassa pieniä eetteripyörteitä. Siis sähköhiukkaset ja itse asiassa kaikki aine ja koko maailma muodostuvat näistä eetteripyörteistä. Ne synnyttävät varaukset, ja myös hiukkasen massa syntyy kun hiukkanen liikkuu eetterin läpi. Eetteriteoria oli siis paljoin syvällisempi kuin vain väliaine jossa valo ja sähköaallot liikkuvat. 

Valon nopeutta mittaamalla siis yritettiin nähdä eetterituulen suunta. Koska maapallon nopeus radallaan on yli 20 km/s, se aiheuttaa valon nopeuteen muutoksen luokkaa 1/10 000. Se pitäisi olla helppo mitata, mutta tällaista havaintoa ei aiemmissa kokeissa saatu. Eetteriteorian mukaan syynä on, että eetteri takertuu osittain kiinni materiaan ja siten se ”raahautuu” materian mukana. Michelson-Morleyn koe suunniteltiin siten ettei paikallisen eetterin takertumisen pitäisi haitata mittausta. Vaikka "eetterituulta" ei  edelleenkään havaittu, tulosta ei pidetty mitenkään musertavana, ja syytä haettiin edelleen eetterin ominaisuuksista. 

 

Hendrik Lorenz johti kaavoja sille, miten nopeus eetterin suhteen vaikuttaa sähköisistä eetteripyörteistä koostuvaan materiaan. Hänen kaavansa tunnetaan Lorenzin muunnoksena. Ja koko tieteenalaa sanottiin sähködynamiikaksi. Nämä kaavat ovat edelleenkin etterihypoteesin kaatumisesta huolimatta päteviä, ne kuvaavat täsmällisesti liikkeen vaikutusta liikkuvien kappaleiden mittoihin ja ajan kulumiseen.

 

Vuonna 1905 Einstein julkaisi artikkelin, joka esitteli erityisen suhteellisuusteorian. Ja nyt selviää, miksi artikkelin nimi oli ”Liikkuvien kappaleiden sähködynamiikka”. Nimi oli aikansa tieteen valtavirtaa. Tosiasiassa Einstein ei piitannut eetteripyörteistä, hänelle materia oli todellista. Hän sivuutti tekstissä eetterin tykkänään. Hän ei myöskään perustellut kantaansa Michelson-Morleyn kokeella.

Einsteinin artikkeli löytyy netistä. Se on tietysti kirjoitettu saksaksi. Artikkeli on selkeä ja sen matematiikka on kohtalaisen helppoa. Ja ennen kaikkea: siinä ei ole minkäänlaisia filosofisia spekulaatioita. Einstein halusi nimittää teoriansa invarianssiteoriaksi - koska se antaa teoreettisen vahvistuksen valon nopeuden muuttumattomuudelle. Suhteellisuusteoria- nimen taisi antaa Nils Bohr, ja se jäi käyttöön - valitettavasti.

Myös Einsteinin toinen vuoden 1905 artikkeli löytyy netistä, ja se on yhtä selkeää tavaraa ilman spekulaatioita. Einstein kysyy artikkelin otsikossa kainosti: ”Voisikohan kappaleen energiasisältö vaikuttaa sen massaan”? Kyseessähän on ”maailman kuuluisin yhtälö”, eli E=mc². Hauskaa on, että tässä muodossa yhtälöä ei artikkelista edes löydy.

Kolmannessa vuoden 1905 artikkelissa Einstein selittää valosähköisen ilmiön. Näin hän antoi tärkeä sysäyksen kvanttimekaniikalle. Hän ei kuitenkaan keksinyt kvantittumista, vaan ansio kuulunee Max Planckille. Planck ei alkuun pitänyt kvantteja todellisina, vaan eräänlaisina laskennallisina apuneuvoina. Mutta aikaa myöten ne oli pakko ottaa vakavasti.

Vuotta 1905 on syystä sanottu ihmeelliseksi vuodeksi (annus mirabilis). Jokseenkin tuntematon Bernin patenttitoimiston virkailija julkaisee neljä artikkelia (neljäs käsitteli Brownin liikkeeksi sanottua ilmiötä), joista yksikin olisi nostanut hänet fyysikkojen eturiviin.

Tarinan jatko ei ole Einsteinin kannalta hauska. Vuoteen 1927 mennessä kvanttifysiikka, jota alettiin sanoa kvanttimekaniikaksi, oli vihdoin saanut matemaattisen muotoilunsa (Schrödinger, Heisenberg). Einstein ei koskaan hyväksynyt kvanttimekaniikkaa, jonka syntymiseen hän oli vaikuttanut. Hän oli vakuuttunut, että maailman pitää olla käsitettävä. Ja kvanttimekaniikkaa ei voi käsittää. Vuonna 1927 ja 1930 Einstein ja Nils Bohr ottivat aiheesta kiivaasti yhteen julkisessa väittelyssä. Einstein hävisi ottelun kummallakin kerralla. (Mutta yleinen suhteellisuusteoria, jonka Einstein julkaisi 1915 voi edelleen varsin hyvin).

Jälkinäytös: 1970- luvulta lähtien eräs itseoppinut eksentrikko, Kauko Nieminen, on levittänyt omakustannusjulkaisuja ”eetteripyörteistä”. Julkaisujen mukaan eetteripyörteet selittävät, paitsi maailman rakenteen, myös parapsykologian ja ufot. Raamattuakin on sotkettu mukaan. Tietoa Niemisestä löytyy googlaamalla. Ehkäpä hän löysi itsenäisesti uudelleen 1800-luvun lopun fysiikkaa innostaneen mielikuvan. Joidenkin ideoiden älyllinen viettelevyys on hämmästyttävää.