Kuinka tietokirjat rakensivat suomi-kuvaa ja sivistynyttä kansakuntaa

Mistä on aikanaan syntynyt ajatus Suomesta? Ehkä sen takana on kylmiä tosiasioita. Jossain kaukana kylmässä pohjoisessa on kaukainen tarunhohtoinen paikka, Ultima Thule. Se tunnettiin jo antiikissa, noin 300 eaa. Väitettiin, että tuolla kaukaisen pohjolan alueella asuisi ihmisiä. Ilmeisesti siellä oli jopa käyty, sillä tarun mukaan siellä paistaa aurinko vuorokaudet ympäri. Samasta syystä tarinaan ei oikein uskottu. Thule oli vain kiehtova legenda, mutta hyvin epätodennäköinen.

Legenda Thulesta oli kuitenkin sitkeä. Thule paikallistui pohjoisen Britannian saariin, Islantiin ja Norjaan. Se antoi oman sävytyksensä myös käsitykseen Suomesta, joka sai nimen Fennia tai Fennica, nimi esiintyy roomalaisella historioitsijalla Tacituksella ( 55–120). Kirjallisiin lähteisiin Fennia alkoi ilmaantua säännöllisesti 1100-luvulla. Olaus Magnus kirjoitti suomalaisista vuonna 1555 ilmestyneessä teoksessaan Pohjoisten kansojen historia. Teoksen viehättävissä kuvissa näemme suomalaisia askareissaan, metsästämässä, kalastamassa ja hiihtämässä. Pääosin kuvasto on toki oman aikansa yleisesti käytettyä aineistoa, vaatetuskin on lähinnä eurooppalaisen tyylin mukaista. Fennia esitetään myös hänen runsaasti kuvitetuissa kartoissaan, suunnilleen oikealle paikalle sijoitettuna mutta vahvasti mielikuvituksen voimin täydennettynä.

Käsitys suomalaisista on muovautunut jo Tacituksen aikanaan laatiman kuvauksen mukaiseksi. Villiä ja viheliäisen köyhää ja huonosti puettua kansaa, joka ”asuu risumajoissa”. Näin kuvattiin tuota kaukaisessa pohjolassa asuvaa umpimielistä ja itsepäistä kansaa, joka jurottaa itsekseen puhuen keskenään käsittämätöntä kieltä.

Suuri etappi Suomea käsittelevässä tietokirjallisuudessa on Johannes Messeniuksen kirjoittama kuvitettu pohjolan historia Scondia illustrata. Messenius oli sekaantunut katolisten ja protestanttien väliseen vehkeilyyn, ja hän kirjoitti teoksen vuosina 1616–1636 ollessaan vangittuna Kajaanin linnassa. Kirja ilmestyi painettuna Tukholmassa vasta 1700- luvun alussa. Teos on pitkälle mielikuvituksen tuotetta, historioitsijoiden yleisen tavan mukaan hän yritti rakentaa maalleen eli Ruotsille arvokasta menneisyyttä, ja liitti sen raamatun henkilöihin ja kertomuksiin. 15-osaisen kirjan kymmenes osa käsittelee Suomea, sen alkuperäiset lähteet ovat kadonneet. Messeniuksen muotokuva vuodelta 1611 on vanhin tunnettu suomalainen öljyvärimaalaus, se on nähtävissä Oulun tuomiokirkossa.

Suomalaiset oppineet alkoivat vähitellen kiinnostua yleisestä suomi-kuvasta. Daniel Jusleniusta (1676 – 1752) pidetään ensimmäisenä fennofiilinä. Hänen suomalaisuutta ylistävät väitöskirjansa perustuivat kuitenkin vielä tunnepohjaisiin kuvitelmiin. Suomen historian isänä pidetty Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) tarkasteli kriittisesti Suomea käsitteleviä kirjallisia lähteitä. Tulos oli varsin laiha, ja johtopäätös oli asiallisen tyly: maamme ei ollut vielä kelvollinen toimivaksi yhteiskunnaksi. Tarvittiin kansan sivistystason kohottamista ja elinkeinojen kehittämistä. Porthan piti maamme lukemattomia järviä haitallisena, ja ehdotti niiden kuivattamista.

1800- luvulla alkoi Suomessa pitkä ja intensiivinen henkisen ja aineellisen kehityksen kausi. Vaikka tuohon kauteen sisältyi nälkävuosien suuri katastrofi, sadassa vuodessa Suomen väkiluku kaksinkertaistui. Aikakauden suuria aatteita olivat nouseva kansallisuusaate, suomenkielen asemaa ajava fennomaaninen liike, valtiojärjestystä uudistava demokratialiike, raittiusliike, naisliike ja työväenliike. Kaiken pohjana oli kuitenkin kansansivistyksen ajatus – sen siemenet oli kylvetty jo edellisinä vuosisatoina. Koululaitosta piti kehittää ja ennen kaikkea kansalle piti saada hyödyllistä luettavaa.

1700- luvulla maailman merkittävimpiä sivistyshankkeita olivat ensyklopediat eli tietosanakirjat. Edistyksen ihanteiden mukaan vapaa ihminen tarvitsee laajan yleissivistyksen voidakseen toimia hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Hankkeista kuuluisin ja merkittävin oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers. Kirjan arvellaan vaikuttaneen jopa Ranskan suuren vallankumouksen syttymiseen. Ensimmäinen suomenkielinen tietosanakirja oli Agathon Meurmanin Sanakirja yleiseen siwistykseen kuuluwia tietoja varten (1883-1890). Se sisälsi 945 sivua ja noin 12 000 hakusanaa. Suuri kansallinen hanke oli 1909-1919 ilmestynyt Tietosanakirja. Sen julkaisuyhtiön takana olivat osakeyhtiöt Otava ja Werner Söderström. Tuota teosta varten suomen kieliopin isä Emil Nestor Setälä keksi sanan "tietosanakirja". Kirjassa oli 66 000 hakusanaa, ja sarjaa myytiin hämmästyttävät 16 000 kpl, mikä oli yllätys myös kustantajalle.

 

1800- luvun lopulla ilmestyi myös kirjoja, joissa oli tietosanakirjan tapaisten hakusanojen mukaan ryhmiteltyjä pidempiä artikkeleita. Tällainen oli Zacharias Topeliuksen kirjoittama lukukirja Boken om Vårt Land (1875) ja sen suomennos Maamme kirja (1876). Se kuvailee Suomea, sen maakuntia, luontoa, kansaa ja historiaa. Alempien luokkien lukukirjaksi laadittua teosta luettiin kouluissa vuosikymmeniä. Kirjan menestys löi kaikki ennätykset, sitä myytiin vuoteen 1907 mennessä uskomattomat 240 000 kappaletta.

Hieman saman kaltainen teos oli kuusiosainen tietokirjasarja Oma maa. Tietokirja Suomen kodeille (1906), jonka toimitti E.G. Palmen. Kirjassa osa artikkeleista oli ryhmitelty kalenterin mukaan, eli siinä on kuhunkin päivään liittyviä tapahtumia ja henkilöitä. Sarjasta julkaistiin samalla periaatteella kokonaan uudistettu laitos vuonna 1958.

Kirjoja siis janottiin ja niitä luettiin. Vaimoni isoäiti Lempi Katariina Korhonen, työväenluokkainen tyttö, pohti päiväkirjassaan, mitähän tekisi, jos saisi oikein paljon rahaa. Hän ostaisi kirjoja, paljon kirjoja! Ja hän haaveili myös paremmasta ”laudakosta” eli kirjahyllystä. Joulukuussa 1918 hän saikin ihmeellisen syntymäpäivälahjan: Oma maa- kirjasarjan! (Piirrä piirtojasi, elon armas käsi, 2021).

Jos kokonainen kirjasarja tuntui liian kalliilta, oli mahdollista hankkia tiiviimpää tietoa tarjoava yksiosainen tietosanakirja. Yrjö Karilaksen Pikkujättiläinen: tietokirja nuorisolle, muistikirja aikuisille ja ohjekirja itseopiskelijoille alkoi ilmestyä vuonna 1924, sen ensimmäisessä painoksessa oli 952 sivua. Vuoden 1964 laitoksessa, joka oli 19. painos, oli 1449 sivua, ja kirjan yhteenlaskettu myynti oli 300 000 kappaletta. Vuonna 1984 julkaistiin vielä nostalginen Uusi pikkujättiläinen, josta otettiin vuoteen 1991 mennessä kymmenen painosta.

1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun tietokirjat eivät kerro vain historiasta, viljelytekniikasta, luonnonoloista ja kulttuurin merkkihenkilöistä. Suomi oli nopeasti modernisoituva, teknistyvä ja teollistuva maa. Oli tarve kertoa ihmisille yleistajuisesti myös tieteestä, tekniikasta ja teollisuudesta, ja tällaisia kirjoja julkaistiin, usein ulkomaisten esikuvien mukaan. Hienoin esimerkki on kolmiosainen Keksintöjen kirja (1907, 1908). Sen toimitti Vihtori Peltonen alias kirjailija Johannes Linnankoski ”suomalaisten ja ulkomaisten asiantuntijoiden avulla”. Kirja on runsaasti kuvitettu, ja siinä on yhteensä 1700 sivua. Syvemmälle tieteen suuntaan kurotti saksalaisen professori Leo Graetzin käännetty ja Suomen oloihin mukailtu suurteos Sähkö ja sen käyttö (1922). Runsaasti kuvitettu kirja kuvaa kansantajuisesti sekä fysiikkaa että sen teknisiä sovelluksia aina sähkövoimaan, radioon ja radioaktiivisuuteen asti.

Erittäin tärkeä ja innostava kirja oli Ilmari Jäämaan vuonna 1919 julkaisema Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirja. Ilmari Jäämaa toimi johtotehtävissä sekä Nuoren Voiman Liitossa että kustannusyhtiö WSOY:ssä. Kirjassa kuvattiin lähes kaikkea sitä jännittävää ja mielenkiintoista, mikä tuohon aikaan saattoi nuoria insinöörin taimia kiinnostaa, ja siinä annettiin ohjeita erilaisten laitteiden rakenteluun. Kirja kattoi muun muassa valokuvauksen, elokuvan, sähkökoneet, puhelimen ja radion. Kirjasta otettiin yhteensä 13 lisättyä painosta, viimeinen vuonna 1958.

Nämä varhaiset tietokirjat rakensivat realistista ja modernia kuvaa maailmasta ja Suomesta. Maamme kirjassa historiankuva on toki romanttinen ja sankarillinen, mutta epätieteelliset viittaukset muinaisiin kulttuurikansoihin on jo hylätty. Emme ole ateenalaisia, emmekä myöskään ole ”valittua kansaa”. Tällaiset maininnat elävät enää vanhoissa lauluissa, virsikirjoissa ja hartauskirjoissa.  

Maamme kirjan kirjoittamisen aikaan tieteellinen maailmankuva oli vielä jäsentymässä, mikä johti virheellisiin käsityksiin ja toimiin. "Hyödyn aikakauden" ruotsalaiset teoriat ja opit eivät oikein toimineet käytännössä. Hallaa ei voi torjua soita ja kosteikkoja kuivaamalla. Ne toimivat lämpövarastoina, joten tällainen toiminta vain pahentaa pakkasvahinkoja. Myös järvien kuivatus pääsi vauhtiin: jos matalammalla korkeudella on toinen vesistö, järvi voidaan kuivata kaivamalla kanava. Se oli kuitenkin hyödytöntä, kuivatut järvet osoittautuvat maanviljelyyn kelpaamattomiksi. Kävipä kerran myös niin, että järvestä purkautuvat vesimassat veivät mennessään kokonaisen kylän.

 

Johannes Messenius

 

Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä

Minua on aina kiinnostanut biologia. Lukiossa en voinut opiskella biologiaa, koska jonkun käsittämättömän säännön takia biologia ja psykologia olivat vaihtoehtoja. Otin psykologian, koska en oikeastaan tiennyt siitä mitään. Se olikin hyvä valinta. Sitä paitsi silloin, 1960-luvun lopulla ei biologiassa näyttänyt tapahtuvan mitään kovin jännittävää. Paitsi esiteltiin munkki Mendelin pupu- ja herneristeytyksiä, jotka tuntuivat hiukan tylsiltä eikä niitä osattu kunnolla selittää.

Sitten alkoi molekyyligenetiikan kausi. DNA:n rakenne oli jo kuvattu, ja sen toimintaa alettiin selvittää. Se alkoi kiinnostaa yhä enemmän, koska olihan kyseessä todella suuri asia, koko elämän salaisuus alkoi ratketa. Ehkä se osattaisiin tutkia läpikotaisin ja selittää eksaktin tieteen tarkkuudella. En koskaan saanut aikaiseksi, että olisin perehtynyt asiaan kunnolla, lukemalla tieteellisiä artikkeleita tai ryhtymällä opiskelemaan biologiaa yliopistossa. Oli niin paljon muutakin tekemistä. Tyydyin lukemaan tiedeuutisia ja suurelle yleisölle suunnattuja tietokirjoja. Kokemuksesta tiesin jo, että luonnontiede etenee fragmentaalisesti, pieni ja erikoistunut pala kerrallaan, ja eturivin tiedeartikkelien lukeminen on kovin tylsää ja työlästä. Kokonaiskuva hahmottuu vaivalloisesti, kun artikkeleissa viittaillaan jatkuvasti toisiin yhtä fragmentoituneisiin artikkeleihin (en kritisoi vaan totean että näin sen valitettavasti täytyy mennä). Tätä kesti vuosikymmeniä, ja samalla genetiikka eteni, niin kuin sanotaan, jättiharppauksin. Jälkiviisautena voi sanoa, että minun ei tarvinnut onneksi vaivautua paneutumaan vääriksi osoittautuneisiin teorioihin.

Kun genetiikkaa seuraa pitkän ajan kuluessa populaaritieteellisen aineiston kautta, tietoihin jää kummallisia aukkoja ja ristiriitoja. Ainakin itse löysin päästäni sellaisia, ja sain niitä paikattuakin. Siinä oli suurena apuna genetiikkaa varsin laajasti esittelevä Adam Rutherfordin (ei sukua kuuluisalle fyysikolle) kirja Lyhyt historia meistä kaikista (Bazar 2019). Katsotaan tarkemmin niitä aukkoja.

Aloitetaan tutusta. Parhaiten meidät on perehdytetty DNA- molekyyliin, joka on ihmisen ja muidenkin elollisten olentojen perimän kantaja. DNA- niminen aine eristettiin kalanmädistä vuonna 1869. Vähitellen alettiin epäillä, että se olisi perimää sisältävää ainetta. Näin osoittautui olevan, kun Rosalind Franklin, James D. Watson ja Francis Crick selvittivät molekyylin rakenteen vuonna 1953. Tuo molekyyli on kuin pitkä, spiraaliksi kiertyvä tikapuu, jonka askelmina on niin sanottuja typpiemäksiä: yksinkertaisia molekyylejä nimeltään adeniini (A), guaniini (G), sytosiini (C) ja tymiini (T). Näiden emäksien järjestys on geneettinen koodi, se ohjaa DNA:n toimintaa elimistössä, ja muun muassa määrittelee, minkälainen eliö on kyseessä.

DNA-koodi on ikään kuin kirjainjono, ….ATGACGGGGAAAGCAGGGGAAGCGCTGAG … ja niin edelleen. Tässä on pieni pätkä ihmisen Chx10-geeniä, palataan geeneihin pian. Tuon emäsjärjestyksen selvittämistä eli geneettisen koodin lukemista sanotaan sekvensoinniksi. Se on aikanaan ollut suunnattoman vaikeaa, nykyään se alkaa sujua. DNA:n koodi eli genomi on siis tällainen kirjainjono. Ihmisen DNA:ssa tämän jonon pituus on noin kolme miljardia kirjainta. Aikanaan koodin koko oli paha haaste tietokoneille, nykyään genomi mahtuu helposti muistitikulle. Genetiikka onkin pitkälle erilaisten koodien kanssa puuhailua, ja tietokoneet ovat siinä täysin korvaamaton apuväline.

On pakko kertoa havainnollinen kevennys. Noin vuonna 1977 sain työpaikallani käyttöön elämäni ensimmäisen siirrettävän kovalevyn. Se oli noin telamiinan kokoinen, siviilikielellä noin neljän sentin paksuinen ja LP-levyn kokoinen kiekko. Ihmisen genomin tallentamiseen olisi tarvittu noin tuhat tällaista kiekkoa. Niiden säilytykseen olisi tarvittu pieni huone.

Jo koulussa minulle oli kerrottu, että ihmisen perimä on kromosomeissa. Mitä ihmettä ne sitten ovat? Asialla on historiallinen tausta: kun solunäytettä värjätään tietyllä tavalla, solun tuman sisällä näkyy mikroskoopilla pieniä värjäytyneitä jyväsiä. Siitä nimi: värjäytyneet kappaleet. Varsin myöhään  ymmärrettiin, että ne ovat tiukoiksi sykeröiksi kietoutunutta DNA- molekyyliä. Ihmisen DNA-molekyyli olisi suoraksi vedettynä kahden metrin pituinen. Tällä tavoin kelattuna se mahtuu tuman sisälle. DNA ei ole koko aikaa kromosomimuodossa, se kelautuu kromosomeiksi tietyssä solun elinkaaren vaiheissa.

Ihmisen kromosomit muistuttavat muodoltaan märkiä narulla kuivumassa olevia sukkia, monet ovat X-kirjaimen tapaisia. Ihmisellä niitä on 22 paria, joista toinen tulee äidiltä ja toinen isältä. Kummassakin on jokseenkin sama perimäaines, joka toimii kokonaisuutena. Lisäksi on sukupuolen määräävä kromosomipari, nimeltään XX (nainen) ja XY (mies).  Muun muassa kromosomeja ja erilaisia niiden poikkeamia ja poikkeamien vaikutuksia tutkimalla genomin toiminta on alkanut valjeta. Perimämme tulee siis vanhemmiltamme, ja tarvitsemme kummankin vanhemman puolelta tulevat perimän osat. Joskus puhutaan väistyvästä perimästä (kumpikin vanhempi tarvitaan) ja vallitsevasta, eli yksi perimän osa riittää tuottamaan vaikutuksen. Sanan vaikutus asemasta voisi sana piirre, ominaisuus tai sairaus, mutta asia on oikeastaan aika monimutkainen. Tällainen tieto perimästä on tullut historiallista reittiä, koska kromosomitutkimusta on tehty pitkään. Tietoa saatiin jo munkki Mendelin kokeista.  Kun DNA:n rakenne alkoi tarkentua,  ymmärrettiin, että tietyt DNAn osat ovat aina tietyissä kromosomeissa.

Eräs kiinnostava yksityiskohta on Y-sukupuolikromosomi. Se  tulee aina isältä. Siksi sen sisältämä perimä tulee miespuolista sukulinjaa pitkin. Se on kiinnostava tutkimuskohde. Tosin Y-kromosomi sisältää melko vähän perimää. Taas yksi aukko jota en tiennyt. On myös naispuolinen sukulinja. Nimittäin soluissa on mitokondrioiksi sanottuja jyväsiä, jotka tuottavat solun tarvitseman energian. Mitokondrioissa on myös pieni pätkä DNA:ta, ja se tulee äidin puolelta. Mitokondrio-DNA:n avulla voi siis tutkia naisen sukulinjaa. Tämäkin DNA-pätkä on aika lyhyt. Ja toinen mitokondrion mentävä aukko on tässä. Oppikirjojen kuvissa solun sisään on piirretty yleensä muutama mitokondrio-jyvänen. Montako niitä on solussa? Vastaus: paljon, muutama miljoona per solu. Mitokondrioita on siis ”helposti” saatavissa tutkijoiden tarpeisiin.

Geeni on eniten julkista keskustelua tuottava aihe. Mitä se oikein on. Aloitetaan teoriasta. Geeni on sellainen pätkä DNA:ta, johon liittyy joku toiminta - tai voisi liittyä. Usein geeni ”koodaa” jotain proteiinia – mutta ei aina, geenit myös säätelevät tosten geenien toimintaa. Parhaiten tunnettu geenin toiminta solussa saa solun tuottamaan geenin koodaamaa proteiinia. Ja proteiinit ovat mutkikkaita molekyylejä, joista kaikki elollinen koostuu. Entä kuinka suuria koodinpätkiä nuo geenit sitten ovat? Vastaus: useimmat ovat vajaat tuhat kirjainta pitkiä. Entä kuinka monta geeniä ihmisen genomissa on? Vastaus selvisi varsin myöhään, ja se kuuluu: niitä on noin 20 000. Pikainen kertolasku kertoo, että suurin osa DNA-koodia ei olekaan geenejä. Mitä ihmettä! Karkea johtopäätös on, että se on hyödytöntä. Aiemmin on puhuttu jopa roska-DNAsta. Asia ei ole näin. On vain niin, että kaikkea, mitä on genomissa, ei ymmärretä. Se ei oikeuta kieltämään sen merkitystä. Osa on historiallista, osa on jostain syystä toimimatonta, ja osa on jotain muuta. En käsittele tätä enempää, se on mutkikasta.

Kun geenien lukumäärä selvisi 2000-luvun alkuvuosina, se aiheutti tieteellisen skandaalin ja sensaation. Määrää pidettiin aivan liian pienenä, onhan esimerkiksi useimmilla kasveilla kymmeniä kertoja enemmän geenejä. Koko genetiikan arvoa tieteenä epäiltiin. Ihmettelyn takana on kuitenkin yleinen genetiikkaan liittyvä väärinkäsitys. Eräiden periytyvien tautien syynä havaittiin olevan geenivirhe. Ajateltiin: yksi geeni, yksi sairaus. Edelleen ajateltiin, että kukin geeni koodaa tiettyä ominaisuutta, kuten hiusten ja silmien väriä. Tuntui kuitenkin oudolta, että ihminen voitaisiin määritellä vain noin 20 000 ominaisuuden kokoelmana. Eikö geenejä pitäisikin olla paljon enemmän?

Ajattelussa on ratkaiseva virhe. ”Ominaisuus” ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, se on melko mielivaltaisesti valittu sana, jota olemme halunneet käyttää asiasta, jonka koemme tärkeäksi. Esimerkiksi ihmisen silmien väri on useimpien meistä mielestä "ominaisuus", ja sen katsotaan olevan periytyvä. Niin se usein näyttää olevan. Tosiasiassa silmien värin tai vaikka hiusten värin ilmaantuvuuteen vaikuttaa useita geenejä. Ehkä tästä johtuen on monissa maissa syntynyt uskomus, että romanit varastavat vaaleatukkaisia sinisilmäisiä lapsia. Eräs tällainen tapaus johti huostaanottoon, mutta geneettinen tutkimus todella osoitti, että lapsi oli niiden vanhempien lapsi, jotka häntä luonaan pitivät. Mustatukkaiset vanhemmat voivat siis saada vaaleahiuksisen lapsen. Se voi olla harvinaista, mutta mahdollista. Monien niin sanottujen ”ominaisuuksien” periytyminen on mutkikasta. On etsitty älykkyysgeeniä, mutta ongelmana on ymmärtää ylipäätään, mitä älykkyys on. Julkisuudessa on saaneet paljon huomiota myös ”rikollisgeenit”. Vankilassa olevat väkivaltarikolliset ovat todella geneettisesti hieman erilaisia kun vertailuväestö. Se ei kuitenkaan tee tietynlaisen geneettisen profiilin omistajasta rikollista.

Genetiikkaan liittyy myös toinen yleinen käsitys, joka on vanhaa perua ja kaipaa päivitystä. On ajateltu, että genomi on eräänlainen ihmisen rakennepiirustus, joka kuvaa tarkasti kaikki osat ja niiden toiminnan. Genomi on kuitenkin enemmän, se on tietokonekielellä ilmaisten sekä ohjelma (tai kone) että dataa. Genomi ohjaa ihmisen kehitystä hedelmöityneestä solusta aikuiseksi asti, ja huomattava osa toimintaa on kytkeä päälle tai päältä pois erilaisia toimintoja, jotka asiallisesti ottaen ovat toisia geenejä. Ja geenit jatkavat toimintaansa myös koko elämän ajan.

Käytännössä genetiikka on pitkälle mutkikasta tilastomatematiikkaa. Totean sen vain tässä, mutta en lähde avaamaan enempää – koska en oikeasti ole oikea asiantuntija. Sen verran voin sanoa, että genetiikkaan vetoaminen ja sen avulla perustelu pitäisi tehdä äärimmäisen varovasti ja tieteellisiin faktoihin ja asiantuntemukseen nojautuen. En ole kertonut tässä tarkempaa geenin määritelmää. Se ei ollenkaan selvä asia, ja siitä keskustellaan edelleen. Matematiikan osuus tulee hyvin esille paleogenetiikassa. DNA:n eristäminen muinaisihmisistä kuten Neanderthalin ihmisestä ei ole lainkaan pikkujuttu. Jos sitä ylipäätään löytyy, se on murentunut pikku palasiksi, ja 90% siitä saattaa olla täysin väärää perimää eli lähtöisin bakteereista ja pieneliöistä. Siksi sen koostaminen ihmisen DNA:ksi on työläs tilastollinen prosessi. Toisaalta genetiikka näkee hämmästyttävällä tavalla myös menneisyyteen. Voimme päätellä sen avulla jopa muinaisia tapahtumia.

Voisin sanoa pari sanaa tuosta Rutherfordin kirjasta, vaikka tämä ei olekaan mikään kirja-arvostelu. Ensin kritiikkiä, joka ei kohdistu niinkään kirjoittajaan vaan käännökseen. Kirjassa on useita virheitä ja jopa merkityksettömiä lauseita. Löytyy myös turhan paljon lauseita, joiden merkitys tuntuu olevan hiukan hukassa tai jopa väärin päin. Muutama outo lause saattaa olla yritys huumoriksi, ulkomainen kritiikki sanoo kirjaa hauskaksi. Kirja on ehkä ajettu ensin google-kääntäjän läpi ja sitten siistitty. Tällainen teksti on tunnistettavaa, sitä tulee jatkuvasti vastaan erilaisissa käyttöohjeissa tai vaikka nettikauppojen sivuilla. En paheksu käännösohjelman käyttöä sen enempää kuin sanakirjan. Mutta kääntäjän täytyy olla viime kädessä itse vastuussa tekstistään, ja tiedekirjan kääntäminen on vaikea laji. Mukana kirjassa on sanasto, joka on turhan suppea.

Kirjailija on sisällyttänyt tekstiinsä paljon asiaa, jopa turhankin paljon. Ja hän säilyttää henkilökohtaisen ja tuttavallisen kirjoitustavan, mikä on hyvä asia. Kirjoittaja erittelee ansiokkaasti myös genetiikan synkkää kääntöpuolta ja väärinkäytöksiä. Genetiikan liepeillä on alusta lähtien ollut eugeniikka eli rodunjalostus. Sen takana on Darwinin serkku Francis Galton, hän jopa keksi sanan eugeniikka ja edisti sitä innolla. Galton oli etevä tiedemies, joka ansioitui monella alalla. Eugeniikka osoittautui kuitenkin virheeksi, se perustui vääriin yleistyksiin ja selviin virheisiin, ja lopulta johti törkeisiin ihmisarvon loukkauksiin ja jopa kansanmurhiin. Kirjoittaja käsittelee genetiikkaa perinpohjaisesti ja vankalla tietopohjalla, onhan hän ammatissaan toimiva geenitutkija. Hän on yhtä perinpohjainen sen ongelmia ja väärinkäyttöä kohtaan. Esimerkiksi käsitteelle ”rotu” ei löydy järjellistä vastinetta todellisuudesta. Kirjoittajan äiti on intialainen, ilmeisesti se on herkistänyt rasismille.

Kirja on perinpohjainen, antaa paljon tietoa, ja tuottaa ymmärrystä. Vaikka kirja ei ole aivan kevyt lukea, vahva lukusuositus. Ja suositus ostaa se omaksi, sillä sitä ei omaksu yhdellä istumalla ja se käy hakuteoksena.

Miten diktaattoreita koulutetaan

 Hyvä ja paha hallinto ovat puhuttaneet ihmiskunttaa ikiajoista. Ainakin historiallisella ajalla, siis aikoina joina ihmiskunnalla on ollut käytössään kirjoitustaito, oppineet ja filosofit ovat pohtineet hyvää ja huonoa hallintoa, tyranniaa ja sodankäyntiä. Tällaiset pohdinnat ovat suurten kulttuurikansojen harrastuksia, Kiinan, Intian, Persian, Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan. Suurella kulttuurikansalla en välttämättä tarkoita mitään erityisen positiivista, vaan yksinkertaisesti sitä, että nuo kansat ovat väkirikkaita, ja siten ne rakentavat suuria kaupunkeja ja valtakuntia, mutta myös saavat aikaan suuria määriä tuhoa, hävitystä ja kärsimystä. 

Pienet kansat ja heimot eivät välttämättä ole tässä suhteessa sen mukavampia, ovatpa vain kvantitatiivisesti harmittomampia. Muutamia vuosikymmeniä sitten kulttuuriantropologit ihastelivat Uuden Guinean heimojen rauhallista ja harmonista elämää. Sitten eräs antropologi älysi kysyä, miksi siellä näyttää olevan niin vähän miehiä? Vastattiin, että kas kun he ovat kuolleet tappeluissa ja kahakoissa. Hillitäkseen tuota helposti leimahtelevaa perinnettä nämä heimot olivat kehittäneet äärimmäisen kohteliaan ja sovitteleva tapakulttuurin. Sitäpä kelpasi antropologienkin ihastella.

Pidämme kirjoitustaitoa siunauksena, ja sitä se tietysti onkin. Emme oikein osaa edes kuvitella kulttuuria joka ei olisi kirjoitustaitoinen. Mutta asioilla on aina kääntöpuolensa ja kääntöpuolen kääntöpuolensa. Kirjoituksia on nimittäin laadittu ennen kaikkea vallan pönkittämiseksi. Papisto tai heidän edeltäjänsä, tietäjät ja shamaanit alkoivat sementoida valtaansa kehittelemällä pyhiä kirjoituksia joiden vaalijoiksi he nimittivät itsensä. Mahtiheimot laativat kirjoituksia suuresta ja mahtavasta menneisyydestään. Ja hallitsijat palkkasivat kirjureita kirjoittamaan kronikoita, joissa ylistettiin heidän erinomaisuuttaan ja urotekojaan. Näemme tässä yleisen kuvion. Valta perustelee oikeutustaan vetoamalla menneisyyden tapahtumiin ja olosuhteisiin. Tunnistamme tämän tavan jatkuvan myös nykyaikana. Ja sitten se kääntöpuolen kääntöpuoli. Käsityksemme menneisyydestä on pitkälle sepitettä – mutta ilman sitä emme tietäisi menneestä senkään vertaa.

Ylenpalttinen muinaisten sankarien ja heidän sotaretkiensä ihailu ei tunnu terveeltä – etenkin kun nuo sankarit eivät niin sanotusti juurikaan kestä päivänvaloa. Kovin monet ihailun kohteet ovatkin tyranneja, roistoja ja kusipäitä, jotka täysin ansaitsevat alatyylisen luonnehdinnan. Esimerkiksi vielä muutama vuosikymmen sitten oppikirjat nostivat jalustalle Aleksanteri ”Suuren”. Oikean historiallinen henkilön joka on turvallisen kaukana menneisyydessä. Aleksanteri syntyi vuonna 365 eaa. Makedoniassa, ja kerrotaan, että eräs hänen opettajansa oli kuuluisa filosofi Aristoteles. Aleksanteri haaveili jo lapsena maailman valloittamisesta. Mikäpä oli haaveillessa, koska hänen isänsä oli kuningas, ja isän kuoltua hän saattoikin alkaa toteuttaa haavettaan. Yleisen käsityksen mukaan, jota historiankirjoitus meillekin syöttää, hallitsijan tehtävä on käydä sotia. Hän hyökkäsi Persian suuntaan, ja kulemma sai hallintaansa tavattoman suuria alueita. Mitä valloittaminen ja hallinta käytännössä tarkoittivat, emme oikein tiedä. Joka tapauksessa Aleksanterin väitetään perustaneen joukon kaupunkeja kuten vaikkapa Aleksandrian. 

Siinäpä oli miehellä puuhaa, kun hän vielä varsin nuorena sotaretkensä lopuksi otti ja kuoli. No, jos hän olisi kuollut retkensä aluksi, olisi tuo retki varmaan ollut aika lailla hankalampi. Aleksanteria kuvaavat kertomukset, joita edelleen voimme eri lähteistä lukea kuvastavat lähinnä silmitöntä ihailua. Niiden lähde kai tulee suoraan sylttytehtaalta. Ehkä Aleksanteri oli kuitenkin olemassa, ja arvatenkin sai aikaan paljon sotkua. Siteeraten tällaisia sankarikertomuksia on kai yhtä kohtuullista todeta, että hän kuoli ankaran juopottelun jälkeen haimatulehdukseen. Ei se yhdestä kosteasta illasta kehity, pikemminkin se vihjaa että Aleksanteri oli päissään koko sotaretkensä ajan. Kun kivut iskivät, Aleksanteri lääkitsi itseään viinillä. Nykyisen lääketieteen valossa voi sanoa että huono lääke. Voimme valita miten paljon uskomme tämän kusipään sankarilliseen elämään tai surkeaan kuolemaan.

Klassinen koulutus pyrkii kasvattamaan valtiomiehiä tai muuten vain suurmiehiä. Suomessa aina 1950-luvulle asti, ja varmaan muissakin vanhan Euroopan maissa koulutukseen on kuulunut kuolleita kieliä, jotta oppilaat voisivat mahdollisimman autenttisesti lukea jumaloiduista antikin sankareista. Kuinka tuo historiankirjoitus ihaileekaan antiikin ajan persialaissotia ja peloponnesolaissotia ja niiden sankareita ja koko tuota maailmaa jossa arvokkainta on käydä sotia ja alistaa vieraita kansoja. Näillä opeilla kasvatettiin 1900-luvun kusipäät, tiedämme kyllä ketkä. Ja heidään jälkiään seuraavat. Tarvittiin vain pieni muunnos. Lisätään tarustoon kansalliset mausteet, korvataan epäluotettavat ja valehtelevat kreikkalaiset omalla uljaalla kansalla, ja laitetaan spartalaisten tai persialaisten tilalle inha viholliskansa.

Niin kuin Kurt Vonnegut totesi monissa kirjoissaan: ”näin se käy”. Ennen kuin kaikki meni päin helvettiä.

Soittamisen outo taito

Musiikki on eräs ihmislajin omaleimainen piirre. Musiikkia on tuotettu laulamalla, mutta jo esihistoriallisista ajoista on säilynyt myös jälkiä soittimista. Huilu lienee vanhin tunnettu soitin, koska niitä on valmistettu ontoista luista, ja ne voivat säilyä pitkään. Emme voi mitenkään tietää, millainen on ollut soitetun ja lauletun musiikin suhde. Ovatko ne kukoistaneet rinnakkain? Onko laulu ollut soitetun musiikin korvike, jos soitinta ei ole ollut saatavilla? Vai onko asia päin vastoin, soittimen tehtävä onkin jäljitellä laulua? Vai ovatko soittimet olleet käytössä laulun tueksi ja tehostamiseksi? Emme mitenkään voi tietää, musiikin perinne ulottuu niin pitkälle ihmiskunnan alkuhämärään, sen pimeälle jaksolle.

Jonkinlainen ääneen lausumaton alkuoletus pitää musiikin alkulähteenä ihmisääntä ja laulua. En olisi siitä niinkään varma. Ihmiskunnalla on nimittäin muitakin ainutlaatuisia lajipiirteitä, ja eräs sellainen on voimakas viehtymys keinotekoiseen: esineisiin, työkaluihin ja koneisiin. Itse asiassa antropologit tunnistavat ja luokittelevat kulttuureja juuri niiden tuottamien keinotekoisten esineiden avulla. Keinotekoisuudessa näyttää olevan jotain erityistä, joka kiehtoo ihmistä. Osittain se on niiden funktiossa. Aseet, työkalut, tarve-esineet, soittimet ja koneet saavat aikaan asioita, joihin ihminen ei muuten pystyisi. Mutta jopa hyödyttömät esineet kuten veistokset ja maalaukset on koettu erityisiksi ja arvokkaiksi. Mutta ehkä ne eivät oikeasti olleetkaan hyödyttömiä, ne toimivat siltana yliluonnolliseen, tai niillä oli sosiaalinen tehtävä. Ehkä soittimetkin olivat hyödyllisiä, ja funktioltaan sekä sosiaalisia että hengellisiä.

Musiikin rooli ihmisten elämässä on ollut rituaalinen, mutta ehkä ihmiset ovat musisoineet myös yksityisesti ja omaksi ilokseen, tehdäänhän niin nykyäänkin. Vanhoista kuvista ja säilyneistä teksteistä voidaan päätellä, että jo muinaisista ajoista alkaen on ollut ”ammattisoittajia”, siis ihmisiä joiden tehtävä on ollut esiintyä rituaaleissa ja juhlissa. Eräissä kulttuureissa on ollut pyhitettyjä soittimia, joiden käyttäminen on ollut sallittua vain siihen erityisesti vihityille.

Luultavasti soittimet ovat olleet ihmiskunnan ensimmäisiä hienomekaanisia instrumentteja. Jotta ne toimisivat kunnolla, ne pitää valmistaa erityisen suurella huolella ja tarkkuudella, ja tarkkaan valituista raaka-aineista. Vähitellen niitä myös alettiin valmistaa tarkoitukseen kehitettyjä työkaluja käyttäen. Siinä on myös tarvittu pitkälle erikoistunutta tietoa, joka on välittynyt sosiaalisesti mestareiden ja ammattikuntien kautta. Nähdäkseni teknologian historian tutkijat eivät ole kiinnittäneet huomiota musiikki-instrumentteihin. Olisi kyllä pitänyt, mutta en ole ainakaan itse sellaista havainnut. Tieto, tarkkuus ja nykytermein sanottuna laatu ovat varmaankin olleet alkuperäisiä soitinteknologian ominaisuuksia. Vähitellen niistä tuli teknologian kehittymisen tärkeä perinne ja resurssi. Olen aiemmin kirjoittanutkin tästä aiheesta (Kätkettyjä salaisuuksia).

Oma suhteeni soittamiseen sai alkunsa koulun nokkahuilunsoitosta, kansakoulussa kuuluin yhtyeeseen, joka soitti Bachin yksinkertaisia nokkahuilukappaleita. Siitä jäi jäljelle kiinnostus huiluihin. Nuorena ja vähävaraisena opiskelijana ostin halvan käytetyn huilun (Hernals S-100). Samalla hankin modernin huilun keksijän Theobald Böhmin (1794 –1881) kirjan The flute and flute-playing in acoustical, technical, and artistic aspects. Kunnostin huilun vaihtamalla sen tyynyt ja säätämällä koneiston. Siinä työssä tulikin huilun hienomekaniikka hyvin tutuksi (ks. kirjoitus Ruuvien tarina. Huilu on minulla edelleen ja jopa soittokunnossa, tosin soitan nyt uudempaa ja paremman laatuista Yamaha YFL 311- huilua.

Muutama vuosi sitten liityin oululaiseen puhallinorkesteriin Tervakaupungin puhaltajat. Siitä tulikin minulle haaste, sillä siihen asti olin soittanut lähinnä korvakuulolta perhepiirissä, ja joskus improvisoitua jazzia oululaisessa amatööriporukassa. Saatuani paremman huilun hankin huilukouluvihon ja soittelin sen läpi kohentaakseni taitojani. Sen koommin en pariin vuosikymmeneen nuotteihin juuri vilkaissut. Soittelin omaksi ilokseni korvakuulolta. En ollut soittooni suorastaan tyytyväinen, mutta se riitti minulle. Orkesterissa tilanne on toinen. Ensinnäkin pitää osata soittaa nuoteista. Lisäksi pitää pystyä soittamaan myös ne korkeimmat äänet, joita huvikseen soitteleva ei tietenkään ole vaivautunut opettelemaan. Onneksi orkesterissa on erittäin hyviä soittajia. Niin että jos eteen laitetaan oudot nuotit, niin jotenkin vain se kappale lähtee käyntiin. Itse olen kyllä välillä eksyksissä.

Miten sitten tällaiset taidot oppii? Vastaus on helppo, harjoittelemalla. Se on hidasta, mutta onneksi se edistyy sen verran, että ei tarvitse vaipua täysin epätoivoon. Opettelussa tuli kuitenkin ilmi mielenkiintoinen asia. Nuoteista soittaminen ja korvakuulolta soittaminen näyttävät olevan kokonaan eri taitoja. Ne ovat kuitenkin jotenkin kytkettyjä. Nimittäin, kun vähitellen edistyn nuoteista soittamisessa, vanha soittotaitoni tuntuu lähes kadonneen. Olen kuitenkin toiveikas. Uskon, että kun edistyn riittävästi, vanhat taitoni soittaa vapaasti ja improvisoida varmaan vielä palaavat.

Samalla tämä sopii yhteen eräiden aiempien havaintojeni kansa. Nimittäin jotkut ihmiset jotka soittavat hyvin nuoteista ja ovat saaneet ns, klassisen koulutuksen ovatkin aika avuttomia, jos pitäisi soittaa ilman nuotteja. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, ja molemmat taidot on varmaan opeteltavissa myös yhtä aikaa. Vaikka en tunne musiikkipedagogiikkaa, tietääkseni pieniä lapsia opetetaan juuri tällä tavoin. Asialla on ilmeinen neuropsykologinen tausta. Soittaminen on liian vaikeaa tietoisesti hallittavaksi, siksi siihen pitää kehittää automaattisesti toimivat motoriset ohjelmat. Nuoteista soittaminen on yksi tapa ja vapaasti soittaminen on toinen tapa. Niille on yhteistä, että motoriset ohjelmat ohjaavat samoja lihasryhmiä, mutta niiden syötteet eli input tulee eri lähteistä. Nämä ohjelmat kehittyvät harjoittelun eli toistojen myötä, ja riippuen opettelun tavasta, jompi kumpi dominoi.

Pitää vielä lisätä, että nuo ohjelmat on tallennettu aivojen muistijälkiin, ja muistin toimintaan vaikuttaa myös noihin jälkiin kytkeytynyt tunneväritys. Opettelun pitäisi siis olla hauskaa, ja siksi yhdessä soittamalla oppii niin tehokkaasti. Varmaan minäkin edistyn. Juuri pari päivää sitten pääsin sille tasolle, että saan säännöllisesti, vaikka ei vielä sujuvasti soimaan sävelen c7 (tai c4 toisen merkintätavan mukaan). Se on korkein nuotti, joka kuuluu huilun ”viralliseen” äänialaan. Hyvä niin, sillä sävel on jo tullut vastaan nuottiviivastolla. Nyt sitä voi tervehtiä kuin vanhaa tuttavaa, ja voi yrittää jopa soittaa sen!

Maailma myönteisyyden kourissa

 On aina helpompaa myydä tuotteita, jotka herättävät myönteisiä mielikuvia. Myönteisyyden myynti on erityisen helppoa, kun myyntitavara koostuu pelkästään mielikuvista. Tällainen läpeensä positiivinen kauppatavara on jo jonkin aikaa ollut positiivinen psykologia.

Psykologian valtava läpimurto länsimaiseen kulttuuriin tapahtui Sigmund Freudin ja hänen kollegoittensa kehittämän psykoanalyysin myötä. Sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin, se koettiin eräänlaiseksi taiteiden tieteelliseksi viitekehykseksi. Sen kosketus oli erityisen vahva 1900- luvun kirjallisuudessa ja Pohjois-Amerikan elokuvateollisuudessa. Psykoanalyysin suuri suosio on jälkeenpäin ajatellen helposti ymmärrettävää. Se punoi taitavasti yhteen seksuaalisuutta ja hämärää tieteelliseltä vaikuttavaa terminologiaa. Terapian kulku taas muistuttaa kristillisen kirkon rippiä: potilas ”tunnustaa” usein seksuaalisviritteisiä syntejään papille eli analyytikolle. Yhdysvalloissa psykoanalyyttisestä terapiasta kehittyi laajaa ja harjoittajilleen hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Käsityksemme ja erityisesti mielikuvamme terapiasta ovat sille paljosta velkaa.

1900-luvun loppuun mennessä psykoanalyysin hohto oli jo suuressa määrin kadonnut, ja se oli menettänyt suurimman osan tieteellisestä statuksestaan. Sitä paitsi psykoanalyysi puhuu kovin vakavista ja ikävistä asioista. Kaupallinen maailma oli kiinnostuneempi myönteisestä kauppatavarasta. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi psykologian suuntaus, joka suorasukaisesti nimittää itseään positiiviseksi. Sen puolestapuhujana toimii Pennsylvanian yliopiston psykologian professori Martin Seligman. Positiivinen psykologia näkee itsensä jatkumona aiemmille myönteisyyttä ja henkistä kehitystä korostaville psykologian suuntauksille. Se väittää jopa nojaavansa antiikin filosofian perinteeseen, jonka mukaan ihmisen tärkein tavoite on pyrkimys hyvään elämään. Positiivisen psykologian ajatuksia on tuonut Suomeen näyttävästi filosofi Esa Saarinen. Positiiviseen psykologiaan lukeutuu myös tarkemmin fokusoituja aatesuuntia, erityisesti neurolingvistinen ohjelmointi (NLP) ja mindfulness eli ”tietoisuustaidot”. Niihin en puutu tässä tarkemmin, totean vain että tieteellistä pohjaa niillä ei ole. Ammatilliset arviot niistä vaihtelevat haitallisesta lievästi hyödylliseen.

Positiiviseen psykologiaan on kohdistunut alusta alkaen voimakasta ammatillista kritiikkiä. Esimerkiksi sen peruskäsitteitä pidetään epämääräisinä ja jopa virheellisesti määriteltyinä, ja argumentointi on sekavaa. Kritiikki ei ole juurikaan vaikuttanut liikkeen suosioon. Yhdysvaltain armeija on merkittävä positiivien psykologian soveltaja, ja positiivisten terapioiden globaaliksi liikevaihdoksia arvioitin 37 miljardia euroa vuonna 2018.

2010- luvulla positiivinen psykologia alkoi levitä Euroopan johtajien piirissä suorastaan hämmentävällä voimalla, se oli eräänlaista finanssikriisin jälkeistä terapiaa. Britannian pääministeri David Cameron intoutui mittauttamaan brittien onnellisuutta kahden miljoonan punnan kyselytutkimuksella. Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy olisi halunnut vaihtaa bruttokansantuotteen onnellisuusindeksiin. Saksan liittokansleri Angela Merkel kutsui koolle suuren hyvinvointiseminaarin. EU-presidentti Herman Van Rompuy lähetti onnellisuusoppaan The world book of happiness kahdellesadalle valtionpäämiehelle. Suomessa pääministeri Jyrki Katainen näki positiivisessa psykologiassa ratkaisun kansakunnan ongelmiin. Valtionjohto tilasi itselleen mittatilaustyönä juuri Suomen tarpeisiin räätälöidyn yhteiskunnallisen self-help-oppaan Kestävän kasvun malli. Kuriositeettina voi mainita, että kirjalla ei ole mitään tekemistä ekologisen kestävyyden kanssa. Kirjan eräänlaisena hittisanana lanseerattu ”kukoistus” on lainattu Martin Seligmanin menestyskirjasta Flourish.

2020-luvulle tultaessa Suomen poliittinen eliitti oli jo menettänyt kiinnostuksensa positiiviseen psykologiaan, mutta suurelle yleisölle suunnatut kaupalliset terapia- ja valmennuspalvelut voivat edelleen hyvin. Liike on laskeutunut poliitikkojen ja konsulttien korkealentoisten puheiden tasolta syvemmälle kulttuuriin. Siitä on tullut radion puheohjelmien ja lehtikolumnien lähes jokapäiväistä ja ilmeisen suosittua sisältöä. Varmaan radion kuuntelijat saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta, ja ilman muuta ohjelmien tekijät haluavat auttaa ihmisiä. Uskonnollisissa hartausohjelmissa psykologisoiva empatiapuhe on syrjäyttänyt uskonnollisen sisällön eli opinkappaleiden selittämisen ja sanan julistamisen lähes kokonaan. Radiossa tämä toimii, se on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena. Televisiossa tällaisia ohjelmia ei juuri olekaan. Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911–1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. Kirjastoissa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Positiivisen psykologian suosiosta voi tehdä mielenkiintoisen johtopäätöksen. Se on laajentunut suoranaiseksi kapitalistisen talousjärjestelmän yhteiskunnalliseksi ideologiaksi ja popularisoitu äärimmilleen. Ja onhan se toki houkuttelevampi ideologia kuin maanisesti hoettu ja uhkaavasti haalistuva mantra ahneuden perimmäisestä siunauksellisuudesta.

Mitä tähän voisi lisätä? Positiivisuutta ja onnellisuutta on vaikeaa ja sopimatonta vastustaa. Varmaankin ihmiset kokevat saavansa apua positiivisuuspuheesta. Tässä kohdassa usein mainitaan myös niin sanottu terapian ihme. Terapia yleensä auttaa, oli se millaista tahansa. Tämä ilmiö on vahvistettu psykologisissa kontrolloiduissa kokeissa. Se selittää hyvin terapian tarjoajien suosion ja menestyksen.

Pölynimuritiede, jatko-osa

 Olen kirjoittanut pölynimurien teknisestä evoluutiosta tässä blogissa vuonna 2013. Siis hyvänen aika, kahdeksan vuotta sitten! Silloin näytti siltä, että sähköpölynimurien historia, joka alkoi jo noin vuonna 1910, on edennyt varsin hitaasti ja yllätyksettömästi. Toki imurien muoto on pienin askelin muuttunut, mutta suuria teknisiä mullistuksia ei ole sattunut. Ainoa isompi muutos on pussittoman imurin ilmaantuminen. Brittikeksijä James Dyson korvasi pölypussin pyörre-erottimella, ja imuri saatiin, tosin suurin vaikeuksin Euroopan markkinoille 1990- luvun alussa. Kauppa oli kai konservatiivinen ja halusi myös pitää kiinni tolkuttomaksi paisuneesta pölypussibisneksestä. Edelleenkin pussittomat imurit leviävät hitaasti, pölypusseilla on ilmeisesti omat uskolliset rakastajansa.

Itse hankin pölypussittoman imurin noin 15 vuotta sitten. Olin siihen tyytyväinen, vaikka sen uudelleenkäytettävä hepa-suodatin* oli kovin hankala pudistaa. Sitten imuri hajosi. Ei kumminkaan sen hieno tekniikka pettänyt, vaan imuputken lukitus. Vaihdoin koko imurin uudempaan, sekin on pussiton, ääneltään hiljainen ja helppo tyhjentää, ja hepa-suodattimen pesaisee hetkessä. Hyvästi iäksi, pölypussi, sinä elämän ankeuttaja! Tosin huomasin kyllä, että pussittoman imurin pölysäiliö pitää tyhjentää usein, mielummin aina muutaman imurinnin jälkeen. Siihen mahtuu paljon vähemmän pöyä kuin pölypussiin, jossa pöly vielä pakkaantuu tiiviisti.

Minusta näytti ilmeiseltä, että pölynimurit on konservatiivinen tuotesaareke, jota teknologiset mullistukset eivät hetkauta. Mutta olin väärässä, muutoksia tulee, ja niin kuin usein käy, ne tulevat puun takaa eli odottamattomasta suunnasta. Siis, pölynimentätekniikka ei muuttunut, vaan imurin käyttötapa.

Vuonna 1996 pölynimureiden alkuperäisiin keksijöihin lukeutuva Electrolux esitteli ensimmäisen kaupallisen ja itsenäisesti liikkuvan robotti-imurin, Trilobiten. Koska tietotekniikka on halpaa ja skaalautuvaa, robotti-imuri ei kauaa ollut kauppojen luksusmalli. Nykyisin robotti-imureita saa jopa halvemmalla kuin varsinaisia pölynimureita. Ilmeisistä syistä robotti-imuri ei kuitenkaan tule korvaamaan tavallista pölynimuria. Se on hankala kapistus, joka jumittuu, törmäilee huonekaluihin ja esineisiin, takertuu matonhapsuihin tai vaatteisiin tai muuten vain jättää töitään väliin. Hienoimmissa malleissa on tekoälyä, joka osaa tunnistaa koirien ja kissojen ulosteet, ymmärrettävistä syistä. Näin fiksua on tekoäly, mitä käyttöä sille vielä keksitäänkään! Ilmeisesti robotti-imuri on hauska kuriositeetti, mutta sen kaveriksi pitää hommata tavallinen imuri. Kauppa kiittää.

Ja nyt seuraa kovaa tekniikkaa. Varmaan jokainen imurointia harrastanut tietää, että siinä on haasteensa. Roskat ei niin vain irtoa matolta, eikä edes lattiasta. Ja on hyvin eri tyyppisiä roskia, ehkä hankalimpia ovat karvat ja hiutalemaiset roskat. Imuriteollisuus yrittää vastata haasteeseen lisäämällä imurin imuvoimaa, eli alipainetta ja ilman virtausta. Imureita myydään kuin autoja, eli moottoriteholla. Imureissa löytyy jopa 2000 watin moottoreita. Se on valtava, suorastaan järjetön teho pölynimurissa. Kun asiakkaalle myydään suuritehoista imuria, siinä on välttämättä oltava tehonsäätö. Asiakas huomaa pian, että sitä tarvitaan, sillä liian voimakas imu saa suulakkeen imeytymään kiinni mattoihin tai kankaisiin. Euroopan Unioni puuttui järjettömään ja teknisesti perusteettomaan tehokilpailuun, ja määräsi uusille imureille 900 watin tehorajan - sekin on oikeastaan liikaa. Vihjeenä voisin kertoa, että imurin imuputken kädensijan lähellä on yleensä sormella säädettävä ohivirtausaukko. Sitä kannattaa käyttää, sillä se muuttaa imurin ominaiskäyrää: pehmeällä alustalla alipaine pienenee eikä suulake jumitu kiinni, ja kovalla alustalla ilmanvirtaus kuitenkin säilyy.

Robotti-imureissa on rajattu akkukapasiteetti ja moottorin teho. Roskien irrotustekniikassa ei siksi voida tukeutua raakaan voimaan, niin kuin sähköjohdolla varustetuissa imureissa. Ratkaisu onkin yksinkertainen: imurissa on pyörivät harjat, jotka irrottavat roskat alustasta, sitten ne imaistaan heikolla ilmavirralla pölysäiliöön. Tarvitaan vain pieni murto-osa sähkötehosta. Ja kuin ihmeen kaupalla, puhdistustulos onkin täysin riittävä!

Nyt olikin roskien keruun perustekniikka muuttunut, se on harjan ja imun yhdistelmä, joka synnytti uudenlaisen pölynimurityypin. Kuluttajat ovat nimittäin tuskaantuneet sähköjohtoihin, mutta perinteinen tehoa ahmiva imurihirviö ei sovellu akkukäyttöiseksi. Uusi imurityyppi on nyt akkukäyttöinen varsi-imuri, jossa usein on myös pölypussiton roskienkeruu. Sen suulakkeessa pyörii moottoroitu harja, joka irrottaa roskat suulakkeen imaistavaksi, ja yleensä suulakkeessa on vielä LED- rivi, joka auttaa näkemään imuroitavat roskat ja pölyn. Minäkin hommasin tällaisen imurin pieneen kaupunkiasuntooni. Kauppias kertoi, että tällaisia näppäriä akkuimureita myydään jo enemmän kuin tavallisia imureita.

Entä miten tuo pikkuimurini toimii? Mielestäni ihan hyvin. Se on helppo ottaa esiin ja laittaa käytön jälkeen takaisin komeron nurkkaan, tilaa säästävä kapine. Harjan voi pysäyttää jos pitää imuroida pitkäkarvaista mattoa tai matonhapsuja. Roskia ulos viedessä voin ottaa pölysäiliön mukaan ja tyhjentää sen jäteastiaan. Ohjekirjan mukaan akku riittää noin 150 neliön imurointiin ennen latausta. Hyvin riittää 37 neliön asuntoon.

En tiedä muuttuiko maailma uuden imuritekniikan myötä paremmaksi. Materiaaleja ja energiaa toki hieman säästyy, ja elämä on hiukkasen helpompaa.

 *) HEPA on lyhenne sanoista High Efficiency Particulate Air filter eli suritehoinen hiukkassuodatin. Jotta nimitystä HEPA saa käyttää, suodattimen tulisi poistaa yli 99,97 % 0,3 mikrometrin (µm) kokoisista hiukkasista ilmavirtauksella 85 litraa sekunnissa.

Ahdistaako uusi musiikki kulttuuri-ihmistä?

Luin eilen loppuun Osmo Tapio Räihälän uuden kirjan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Luin sen, koska pidän musiikista – kaikenlaisesta musiikista – ja myös niin sanotusta uudesta musiikista. Hassu sattuma että kirja nimettiin eilen Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Hyvä, että ehdin lukea kirjan ennen sitä. Tai sitten ei, hassu mielipide tämäkin.

Kirjan aihe on aina ajankohtainen. Niin sanottu ”uusi taidemusiikki” jakaa mielipiteitä. Tai ainakin ajatellaan, että se jakaa, en ole tästäkään ihan varma. Aihepiiri on varsin hankala. Joten avaan sitä vaikka näin. Ihmisillä on mielipide siitä, mitä on klassinen musiikki. Sen on säveltänyt joku Mozart tai Brahms, ja sitä esittää suuri, jopa satamiehinen ja -naisinen romantiikan ajan orkesteri arvokkaassa konserttisalissa arvokkaan oloisen ja usein hieman iäkkään yleisön edessä. Ja sitten kun tuo orkesteri esittää sävellyksen joka on tehty vaikka 2000-luvulla, yleisö on kauhuissaan ja pöyristynyt, koska kuunteluelämys on jotenkin häiritsevä. Jotenkin näin se menee, vai meneekö? Räihälä yrittää avata tätä vyyhteä.

Luin kirjan kiinnostuneena. Etenkin sen alkuosa oli napakka ja siitä sai paljon tietoa. Sitten kirja kävi minulle hankalaksi. Kirjan nimessä esitetyn kysymyksen käsittely näyttää edellyttävän erilaisten asioiden määrittelyä. Vähitellen määrittelyjä ja eri tyylejä ja suuntauksia ja muusikoiden nimiä alkaa tulla aivan liikaa jotta niihin voisi suhtautua. Räihälä tuntee hyvin asiansa, mutta esittelee tietonsa turhankin perusteellisesti.

Kauan sitten yleisradiossa työskenteli persoonallinen toimittaja Aune Ala-Tuuhonen, sittemmin Haarla, jolla oli tapana sanoa: ”musiikki ei tunne mitään rajoja, ah ei mitään rajoja”. Ja sitten hän soitti äänilevyn, joka osoitti, että näin asia todella on. Se oli virkistävää.

Kirjasta oppii tai ymmärtää erilaisia asioita. Esimerkiksi niin sanottu ”klassinen musiikki” ei tarkoita (Räihälän mukaan) niin sanotun ”uuden musiikin” vastakohtaa. Se on tiettynä aikana tehtyä konserttimusiikkia, jolle on tyypillistä iso orkesteri, ja jossa korostuu säveltäjän persoona ja niin sanottu teosidentiteetti. Siksi nykyään ei voi edes säveltää klassista musiikkia. Sen sijaan Räihälä haluaa puhua ”uudesta taidemusiikista”. Räihälä joutuu vetämään lukemattomia rajoja. Hän erottaa taidemusiikin, viihdemusiikin ja populaarimusiikin jyrkästi, ja sitten hieman katuu sitä. Hän erottaa tonaalisen ja atonaalisen, ja tuntuu katuvan sitäkin jakoa. Hän miettii, mitä ovat musiikin lajit ja tyylit, ja olisiko muitakin luonnehdintoja. Ja hän kuvaa erilaisia ”ismejä” jotka näyttävät tulevan mukaan 1900 luvulla.

Palaan Aune Haarlan lausahdukseen. Aikamme musiikki ei todellakaan tunne mitään rajoja. Siksi erilaisten rajojen vetäminen ja yhä tarkempien määrittelyjen laatiminen johtaa aina vain tihenevään ryteikköön, jossa on vaikea kulkea. Musiikin kehitys on aina askeleen edellä musiikin ymmärtäjää. Mutta jotain sellaista tärkeää musiikille on kuitenkin tapahtunut, jonka seuraukset kuohuttavat edelleen kuulijoita. Modernismi on henkinen liike, joka järkytti taidemaailmaa 1900- luvun alusta lähtien. Se ravisteli kaikkia taiteen lajeja, myös musiikkia. Se oli uudistamista, ja se oli ja on protestia pysähtyneisyyttä vastaan. On aivan pakallaan, että Räihälä esittelee hyvinkin tarkasti musiikin modernismin alkuvaiheet, ne saivat niin vahvoja muotoja. Tuli atonaalisuus, dodekafonia, sarjallisuus, nauhamusiikki, Darmstadtin koulukunta, minimalismi, primitivismi ja ties mitä.

Modernismin liike jatkuu edelleen, se ei todellakaan tunne mitään rajoja. Itse modernismikin voidaan kokea kangistuneeksi, jolloin aletaan puuhata jälki- tai postmodernismia. Moderni liike ei tietenkään rajoitu siihenkään, että musiikin pitäisi olla kuunneltavaa tai edes psykologisesti ymmärrettävää. Se voi olla aivan muunlaisia hahmoja. Eikä uusi musiikki välttämättä tunnusta esittämisen vakiintuneita käytäntöjä tai teoshahmon tai teosidentiteetin pysyvyyttä. Joten on siinä musiikin kuuntelijalle ja ymmärtäjälle haastetta.

Voiko siis aikamme musiikkia ymmärtää? Räihälä mainitsee Helsingin sanomien toimittajan Ilkka Malmbergin sitkeän yrityksen oppia ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia. Se ei onnistunut, ja Räihälä oivaltaa, mistä on kysymys. Saariahon musiikki ei ole sama asia kuin nykymusiikki, se on vain vähäinen viipale nykymusiikin valtavaa kirjoa. Kukaan ei koskaan pidä kaikesta. Eikä kaikkea nykymusiikkia ole edes tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Kirjassa oli myös hieman outo kohta. Siinä esitettiin, että musiikissa tavattava sidos moodeihin tai tonaalisuuteen ja pulssillisuus (siis rytmi) olisivat vain niin sanotun eurooppalaisen musiikin erikoisuuksia, eikä niitä olisi omaksuttu laajemmin. Olen kuitenkin hieman eri mieltä, luulen että näillä piirteillä on sekä biologinen että sosiaalinen pohja. Joten saattaa olla, että kun joissain nykymusiikin lajeissa niistä on luovuttu, se voi tuntua kuulijoista oudolta ja jopa epämiellyttävältä. Ehkä tässä on erä syy kirjan otsikkoon – tosin ei missään tapauksessa ainoa syy.

Räihälä on säveltäjä, ja minulle kyllä nimenä tuttu. Mutta en muista kuulleeni hänen musiikkiaan. Niinpä kuuntelin hänen oboekonserttonsa. Valitsin sen, koska YouTuben videossa oli näkyvissä myös nuotinnos. Sanon heti, että pidin siitä, tosin se oli aika pitkä, ja olisi vaatinut ehkä vielä keskittyneempää kuuntelua. Konsertto oli tyyliltään tai sävelkuvaltaan aika tutun oloinen. Sen muotokieli on saman kuuloista kuin niin monessa uudessa sävellyksessä, se oli siis siinä mielessä ”tyypillistä”. Nuotinnoksesta näki hyvin, että säveltäjä oli nähnyt vaivaa sen eteen ettei musiikissa olisi tunnistettavaa rytmiä. Oli tahtilajin vaihdoksia, synkooppeja ja triolien, pisteellisten nuottien ja tasatahtien vaihtelua. En myöskään saanut vaikutelmaa tonaalisuudesta, nuotistoon oli siroteltu tasaisesti kromaattisia säveliä, mutta ei sillä tavoin, että olisi syntynyt sävellajista poikkeamisen tuottamia särähdyksiä, joista muuten pidän.

Minä nyt tässä arvioin kirjaa, joka kuuluu oikeastaan popularisoidun musiikkitieteen lajiin ja käsittelee ”vaikeaksi” tuomittuja musiikin suuntia. Joten minun on heti sanottava, että en ole millään lailla pätevä enkä auktoriteetti. Olen sekä kuuntelijana että muusikkona amatööri. Pidän musiikista, ja pidän myös uudesta musiikista, käyn ”taidemusiikin” (Räihälän ilmaus) konserteissa ja jazzklubeilla, olen myös ollut useita kertoja Oulun Uuden musiikin lokakuu- tapahtumassa, ja kerran myös Viitasaaren Musiikin aika- tapahtumassa. Puolustaudun sillä, että minusta musiikki kuuluu kaikille, lajista riippumatta. Joten jos pidät musiikista, kuuntele sitä, soita tai laula, jos tunnet siihen vetoa, ja keskustele siitä.

Kirjoittaessani tätä tekstiä sain uuden ajatuksen musiikin teoriasta ja luonteesta. Mutta se on jo uuden kirjoituksen aihe. Palaan pian asiaan.

Johnny English ei ole hauska

Joskus vain haluaa panna aivot narikkaan. Kun on väsynyt, ei millään viitsi kirjoittaa eikä harrastaa jotain kehittävää eikä tehdä jotain hyödyllistä jne. Joten on niin syntisen mukavaa vain katsoa televisiosta jotain ihan roskaa. Ja nauttia siitä tunteesta, että tekee jotain aivan älytöntä. Niinpä eräänä iltana huomasin että televisiosta tulee agenttiparodia Johnny English, jota tähdittää ”nolojen tilanteiden mies” Rowan Atkinson. Sehän on varmaan sekä hauskaa että roskaa. Mutta erehdyin karkeasti. Elokuva ei olut tippaakaan hauska, suorastaan päin vastoin. Tuntui, kuin filmiraidasta olisi pesty pois voimakkailla liuottimilla kaikki vähänkin hauskaan vivahtava, ja lopulta voimakkaalla imurilla imaistu viimeinenkin huumorin atomi. Elokuva oli kuolettavan tylsä ja synnytti ajoittain myös voimakasta myötähäpeää. En millään jaksanut katsoa edes puoleen väliin.

Missä oikein on vika? Ehkä minulla ei vain ole huumorintajua. Näin minulle on joskus sanottu jopa ammattini perusteella: insinööri ja tutkija ei kai voi ymmärtää huumoria. Mutta onko näin? Olen testannut huumorintajuani erilaisilla elokuvilla. Testi on yksinkertainen, kuka vain voi sen tehdä. Katson hauskana pidetyn elokuvan, ja jos se on myös omasta mielestäni hauska, minulla on ehkä toivoa. Elokuva Hei, me lennetään (Airplane, 1980) on kuulemma saanut eniten ääniä, kun on etsitty maailman hauskinta elokuvaa. Oliko se minusta hauska? Kyllä vain, se on oikein hauska. Lisää elokuvia, joiden mukaan läpäisen huumorintajutestin, ovat esimerkiksi Mies ja alaston ase (1988), Poliisiopisto (1984), Haamujengi (Ghostbusters, 1984) ja Miehet mustissa (Men in black, 1997). Myös jatko-osat ovat hauskoja, tosin tunnetun ankaran luonnonlain mukaan ne eivät koskaan ole yhtä hauskoja. Ja jos mennään hivenen älyllisempään suuntaan, Blues Brothers (1980), Brianin elämä (1979) ja muut Monty Python- elokuvat, Down by law (1986), Picasson seikkailut (1978) ja Burn after reading (2008) ovat hauskoja. Ehkä riittää jo? Kai minulla sitten on huumorintajua.

Mutta mitä huumori oikein on? Asiaa on tutkittu vakavasti, jopa Sigmund Freud on kirjoittanut huumorista. Sen ytimessä on yleensä tapahtuma, joka muuttuu hauskaksi, koska se tapahtuukin jollain yllättävällä tavalla. Huumoriin tuntuu aina liittyvän jonkinlainen väärinymmärrys tai väärä tulkinta. Mukana on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen ja arkisen ja pyhän sekoittaminen. Ja huumorissa on myös pimeitä puolia, kuten solvaus, kateus ja vahingonilo. Tietääkseni akateeminen huumorin tutkimus ei ole auttanut tuottamaan parempaa huumoria. Eikä akateeminen huumorin tutkimus ole koskaan hauskaa. Pelkään pahoin, että akateemiset huumorin tutkijat ovat myös huumorintajuttomia. Ainakin mitä huumoriin tulee.

Onko huumori kansainvälistä, kulttuurirajat ylittävää? Se näyttää sitä olevan. Huumoriin kuuluva auktoriteettien halventaminen on tosin hankalaa tavaraa. Autoritääriset hallinnot eivät pidä tästä huumorin piirteestä, huumori voi olla vaarallinen ammatti. Neuvostoliitossa Radio Jerevan- vitsit saattoivat tietää linnareissua. Puhumattakaan oman aikamme profeetan pilakuvista. Huumori ei aina mene perille, tai sitten huumoria nähdään väärissä paikoissa. Suomalaisen kulttuurin puolestapuhujat ovet joskus näyttäneet Tuntematon sotilas- elokuvaa ulkomailla, ja tulos on voinut olla yllättävä. Elokuvan nähneet muistavat varmaan kohtauksen, jossa Hietanen menettää näkönsä, ja häntä kuljettava ambulanssi syttyy tuleen. Joskus tämä kohtaus voidaan tulkita hauskana. Ehkä näin käy, jos elokuvaa katsotaan poliittisen linssin läpi. Silloin kun katsoja tietää, että sodassa Suomi taisteli Natsi-Saksan rinnalla. Tuossa kohtauksessahan natsille käy hullusti.

Entä mikä menee vikaan Johnny English- elokuvassa? Siinähän pääosaa esittää todella hauskasta hahmosta tunnettu mies. Lisäksi elokuvassa irvaillaan James Bond- elokuvien kliseille melkein jokaisessa kohtauksessa. Ja aivan todella, elokuvan käsikirjoittajat ovat kirjoittaneet myös Bond- elokuvia, tuloksen pitäisi siis olla pomminvarmasti äärettömän hauska. Minusta elokuvassa epäonnistuvat sen molemmat keskeiset elementit: päähenkilön roolihahmo ja pilkan kohde.

Rowan Atkinson on luonut mainion koomisen roolin, herra Beanin, eli nolojen tilanteiden miehen. Hahmo on klassinen, sillä monen klovnihahmon tapaan Mr. Bean ei koskaan puhu. Hän esittää vahvaa ilmeilevää pantomiimiä. Mr. Bean joutuu erilaisiin pulmatilanteisiin, mutta yleensä hän selviää niistä, ja usein yllättävällä tavalla. Mr. Bean ei ole tosikko, vaikka onkin joskus yksinkertainen, ja hänessä on myös itseironiaa. Bean on kaikkiaan sympaattinen hahmo. Mutta Johnny Englishinä Bean ei ole toimiva hahmo. Ensinnäkin hän puhuu, ja siten hukkaa jo yhden vahvan tehokeinon. Hän on myös ilmeetön kivikasvo, yksioikoisen tunteeton, jopa lähes psykopaatti. Hän ei ole sympaattinen hahmo. English kyllä sählää ja törmäilee ja kulkee vääristä ovista ja sekoittaa henkilöitä toisiinsa, mutta se ei oikein riitä pitkän elokuvan tarpeisiin.

Elokuvan toinen teema on pilkata Bond- elokuvista tuttuja salaisten agenttien toimintatapoja, kuten salaisia kulkureittejä, valepukuja, salaisia kontaktihenkilöitä ja erityisesti lukuisia teknisiä härpäkkeitä. Pilkka kuitenkin menee hukkaan, sillä jo Bond-elokuvissa erilaiset agenttitemput menevät camp-huumorin puolelle, ja suuri yleisökin alkoi huomata sen. Joten Bond-maneerien pilkkaaminen on kuin piiskaisi kuollutta hevosta. Ei sekään jaksa kiskoa pystyyn kuollutta elokuvaa lopputeksteihin asti.

Emotionaalinen taso on huumorin vaikeimmin hallittavia elementtejä. Elokuvan hahmojen täytyy olla jollain tavoin sympaattisia. Johnny Englishistä on vaikea pitää. Elokuvan eräänlainen vastakohta on lähes unohtunut sarja Agentti 86 (Get Smart, 1965-1970). Sen konsepti on täsmälleen sama eli agenttielokuville irvaileminen. Elokuva pyörii kolmen hahmon ympärillä: agentti 86 alias Maxwell Smart, hänen naispuolinen kollegansa agentti 99, ja pomo, joka yrittää saada asioita hoidettua näiden sähläävien agenttien avulla. Sarjan hahmot ovat erittäin sympaattisia, näyttelijöistä näkyy, kuinka hauskaa heistä on tehdä sarjaa, ja he tuntuvat suorastaan rakastavan toisiaan. Tosielämässä agentteja esittäneet näyttelijät Don Adams ja Barbara Feldon myös avioituivat tuotannon aikana. Agenttien teknisistä härpäkkeistä irtosi jatkuvaa huumoria. Äänieriö turvasi luottamukselliset keskustelut estämällä puhujia kuulemasta toisiaan – kaikki muut kyllä kuulivat. Ja Maxwell Smartin nykyään niin nostalginen kenkäpuhelin aiheutti ongelmia soimalla aina väärässä paikassa – tuntuuko tutulta?

Sarja oli erittäin suosittu, ja poiki myös muutaman saman aiheisen elokuvan. Se oli hauska, koska se oli sympaattinen ja emotionaalisesti tasapainossa. Agenttielokuvien ja niiden parodioiden ongelma tuntuu olevan niiden maailman perimmäinen luonne. Mitä hauskaa muka on vakoilussa ja murhissa? Voisiko sen ratkaista pyhiä arvoja häpäisemällä? Johnny English ei saanut tätä yhtälöä toimimaan. Maxwell Smart kollegoineen teki siitä hauskaa ajanvietettä liioittelemalla tolkuttomasti ja hyväntuulisesti. Samalla näkyi häivähdys siitä, mistä kaikki on lähtenyt: poliitikkojen ja ”isojen poikien” tosikkomaisista ja turhista leikeistä.

Agenttien härpäkkeistä päästään vielä yhteen huumorin elementtiin, eli erilaisiin esineisiin. Esineiden pilkkaaminen ja jopa niiden tuhoaminen on edellä mainittujen agenttiparodioiden perustavaraa, ja tapaamme sitä lukemattomissa muissakin komediaelokuvissa. Airplane pilkkaa sekä lentokoneita että koko lentoliikennejärjestelmää. Esineet eivät aina ole pääosassa, mutta ne esittävät toistuvia sivurooleja. Teeman sukulainen on amerikkalaisten elokuvien autonhajoitusvimma. Entä muistaako joku kovia kokevan puhelimen Pedro Almodovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)? (Elokuva on muuten hillittömän hauska). Miksi poloista puhelinta paiskotaan toistuvasti alas parvekkeelta? Selitys on ohjaajan henkilöhistoriassa: hän oli nuorena työskennellyt puhelinyhtiössä huoltomiehenä. Aivan selvästi esineiden pilkkaaminen ja tuhoaminen saa kaikupohjaa teollisen ajan ihmisten turhautumisesta erilaisiin laitteisiin. Sen voimanlähde on vahingonilo, hyvä että se ei nyt kohdistu ihmisiin.

Ei uskontoa - nulla fidian

 Nappasin kirjakaupasta kirjan, joka kiinnitti huomioni. Alec Ryrien kirjan Unbelievers. An emotional history of doubt. Kirjan nimi kääntyy huonosti suomeksi, olen aiemminkin todennut, ettei tarkkaa käännöstä läheskään aina ole olemassa (ks. esimerkiksi kirjoitus Kieli on kulttuuriympäristö). Kirja käsittelee eurooppalaisen ateismin historiaa keskiajalta nykyaikaan. Kirjoittaja on historioitsija ja myös teologi ja vihitty pappi, ja jo kirjan alussa hän ”tunnustaa” olevansa itse uskovainen. Kirjan lähtökohdat tiedon välittämisen näkökulmasta eivät siis ole hyvät. Jo ensimmäisen luvun aikana epäilykseni alkavat saada vahvistusta, kirjoittajaa ei voi pitää objektiivisena eikä edes aivan rehellisenä. Hiukan rehellisyyttä on kuitenkin jo kirjan nimessä, ”emotional history” tarkoittaa, että hän kirjoittaa tunne edellä.

Miksi siis nappasin mukaani näin oudon kirjan? Siihen on syynsä. Minua kiinnostaa, miksi ihminen alkaa uskoa johonkin. Miksi ja miten ihminen pitää joitain asioita totena ja joitain ei. Ja vielä oudompaa voi seurata, kun mennään uskontoihin: miksi ja miten ihminen uskoo asioihin, joita hän ei pidä totena? Miten uskominen syntyy, miten se muuttuu, ja miten voi menettää uskonsa? Ajattelin, että kirja valaisee näitä asioita. Ja olin oikeassa, niin se tekeekin. Mutta ei aivan sillä tavoin kun sen kirjoittaja näyttää tarkoittavan.

Eräs kirjan keskeisiä teemoja on tieteen ja uskonnon vastakkaisasettelu. Tähän sellainen täsmennys, että englantia puhuvissa maissa ”tiede” tarkoittaa nimenomaan luonnontiedettä, meillä Suomessa on käytössä laajempi määritelmä. Mutta hyvä, puhutaan nyt jatkossa vain luonnontieteistä. Edellä mainittua vastakohtaisuutta pidetään jotenkin selkeänä asetelmana, mitä se ei ole. Kirjoittaja ei itse näytä tuntevan luonnontiedettä kovinkaan hyvin. Hän esimerkiksi toteaa, että jo 1700-luvulla olisi ollut olemassa vuosisatojen aikana kertynyt astronimien todistusaineisto sen puolesta, että maa kiertää aurinkoa. Mutta kun se vain ei ole totta. Kiistaton teleskooppihavainto aurinkokeskeisestä maailmanjärjestyksestä saatiin vasta 1860-luvulla. Jos selviä todisteita ei ollut, mitä siis oli? Oli syntynyt yleinen yhteisymmärrys sekä uskovien että ei-uskovien kesken siitä, että taivaankappaleita voi ja pitää tutkia tarkkoja havaintoja tehden. Se on siis ihan eri asia, ja samalla kuitenkin hyvin tärkeä asia. Luonnontieteisiin kohdistuva yksioikoinen ja mustavalkoinen ajattelu on kirjassa läpikäyvää.

Mielenkiintoisesti tekijä rinnastaa jumalankieltäjät litteän maan kannattajiin. En oikein tiedä mitä asiasta ajatella. Maan pallonmuotoisuus on ollut tunnettua jo antiikin ajoista. Litteän maan teoria on teologien keskiajalla kehittämä teoria, joka oli saatu aikaan Raamattua tutkimalla. Tunnetusti Danten Jumalainen näytelmä perustuu litteän maan oletukseen. Teoria eli aikansa teologian ja populaariteologian varassa. Kukaan vakava astronomi ei siihen horjahtanut, ei edes kirkon suuresti kunnioittama Klaudios Ptolemaios. Oudosti harakoille tuntuu menevän vertaus.

Kirjan suhde ateismiin on kokonaisuudessaan asenteellinen. Jollain tavalla uskonnollisuus mielletään ikään kuin luonnolliseksi olotilaksi. Ateismin syntyminen yksilössä tai yhteisössä selitetään kahdella tekijällä: vihalla tai ahdistuksella. Tämä on suorastaan kirjan lähtökohta tai hypoteesi.

Ryrie ilmoittaa erääksi kirjansa motiiviksi halun kritisoida yksinkertaista selitystä nykyaikaisen yhteiskunnan maallistumiselle. Selityksen mukaan se johtuisi siitä, että 1700- luvulta alkaen valistushenkiset filosofit ja valtiomiehet kävivät suoraan rintamahyökkäykseen kirkkoa ja uskontoa vastaan. Hän jopa luettelee tuon ”hyökkäyksen” sotamiehiä: Spinoza, Voltaire, Paine, Kant, Hume, Rousseau, Feuerbach, Schopenhauer, Nietzche. Eikä tässä ole edes kaikki. Simon Laplace kertoi Napoleonille: ”Jumala on redundantti hypoteesi”. Charles Darwin kirjoitti kokonaan uudenlaisen luomiskertomuksen, eikä tarvinnut siinä millään lailla luojan tai jumalan käsitettä. Lyhyesti: moderni yhteiskuntatiede, filosofia ja luonnontiede ohittivat tyylikkäästi kaiken jumaluuteen liittyvän tarpeettomana. Hän ei kuitenkaan usko, että siinä olisi koko totuus. En minäkään usko. 

Sitä paitsi, miksi tämä hyökkäys näyttää tuottavan väestötasolla mitattavia tuloksia vasta 1900-luvun lopulta alkaen? Ryrie esittää myös väitteen, tai oikeastaan siteeraa filosofi Charles Tayloria: keskiajalla oli käytännössä täysin mahdotonta olla uskomatta Jumalaan, koska kaikki yhteiskunnallinen toiminta ja tapa ilmaista mitä tahansa ajatuksia oli täysin uskonnon kyllästämää. Niin, edes koko sanaa ”ateismi” ei ollut vielä keksitty, joten ei kai siitä voinut edes puhua. Mutta onko asia todella näin? Lähemmässä tarkastelussa asia ei olekaan näin mustavalkoinen. Itse asiassa Jumalan kieltäminen ja uskonnon kritiikki olivat myös keskiaikaista todellisuutta, mikä tulee selväksi Ryrien tekstistä. Mutta selvästi tiede ja valistusaika lisäsivät öljyä liekkeihin.

Keskiajalta lähtien näissä kysymyksissä on käytettävissä tärkeä kirjallinen lähde, inkvisition kuulustelupöytäkirjat. Myös Ryrie hyödyntää niitä, vaikka ymmärrettävistä syistä uskovaiset eivät mielellään muistele inkvisition toimintaa. Paavi Gregorius IX perusti paavillisen inkvisitiolaitoksen vuonna 1231. Se nojasi kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430) lausuntoon, jonka mukaan uskovaiset voidaan pakottaa pysymään uskossaan. Inkvisition tehtävänä ei tosin ollut vainota ateisteja vaan kerettiläisiä. Kirkon koko historiaa on leimannut ankara taistelu erilaisia lahkoja vastaan, ja oikeastaan se jatkuu vieläkin. Sisäinen hajaannus oli kirkon toimintaa eniten uhannut ilmiö. Hajaannusta vastaan taisteltiin sanan voimalla, politikoimalla, inkvisition terrorilla, sotimalla ja myös sopimalla. Ne, jotka laillani joutuivat opiskelemaan lukiossa kirkkohistoriaa muistanevat, että monet kirkon pyhät opinkappaleet syntyivät kirkolliskokouksissa äänestyspäätöksillä.

Kirkko ei oikeastaan ottanut ateismia kovin vakavasti. Keskiaikaisten teologien esittämän virallisen totuuden mukaan vain juopot ja hullut voivat kiistää Jumalan olemassaolon. No, inkvisition haaviin jäi kuitenkin ihmisiä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, ja saattoivat myös väheksyä tällaista uskoa. Eivätkä he olleet juoppoja tai hulluja, vaan jopa arvostettuja kansalaisia. Keskiajalla lääkärit olivat omaleimainen ryhmä, ja monia lääkäreitä yhdisti välinpitämätön suhtautuminen uskontoon. Heitä ei kuitenkaan erityisesti vainottu, sillä mahtavatkin ruhtinaat ja kirkonmiehet turvautuivat hädän hetkellä lääkäriin. Eräässä 1500-luvun kertomuksessa rikas kauppias lupaa huomattavan palkkion lääkärilleen. Lääkäri ylistää hänen anteliaisuuttaan ja toteaa, ”anna lääkärille mitä lääkärille kuuluu.” Hän jättää sanomatta tähän toteamukseen usein liitetyn lopun ”Jumala kuitenkin parantaa”. Silloin kauppias kuiskaa lääkärilleen: ”en ole katolinen, en protestantti, en paavinmielinen enkä uudelleenkastaja. Mihin sinä oikein uskot, aurinkoon vai kuuhun.” Lääkäri vastaa: ”en mihinkään, olen ihminen vailla uskoa, nulla fidian. Ja tämä on suuri lahko.” Kauppias on pettynyt ja toteaa: ”eihän meillä sitten ole mitään eroa.”

Ammatissaan lääkärit näkivät ihmisen haurauden ja sielun häilyvyyden. Vaikka sielun piti olla ihmisen kestävin osa, joka säilyisi jopa kuolemassa, se saattoi muuttua aivan muuksi tai jopa kadota sairauden tai alkoholin tai rohtojen kuten hulluruohon vaikutuksesta. Lääkärit eivät kuitenkaan ryhmittyneet tämän välinpitämättömän asenteen mukaan, eivätkä he siten olleet uhkana kirkolle. Uskonto vain oli monille varsin yhdentekevä asia.

Kirkon oppi oli varsin helppo maali rationaalisille kriitikoille. Sen kaikki keskeiset kohdat olivat helposti kyseenalaistettavissa vaikkapa vetoamalla epäloogisuuteen tai todisteiden puuttumiseen. Ristiriitaisia opinkappaleita olivat kuolematon sielu, ruumiin ylösnousemus, pyhä kolminaisuus ja transsubstantiaatio eli leivän ja viinin muuttuminen lihaksi ja vereksi. Ryrie puhuukin itse asiassa eri asteisista epäilijöistä. On kiivastuksissa ja tunnekuohun vallassa kirkon oppeja tai Jumalaa loukkaavia satunnaisia herjaajia, siis huonosti käyttäytyviä. On vakaumuksellisia kieltäjiä. On eri asteisia horjujia. On lukemattomia variaatiota suhtautua skeptisesti eri opinkappaleisiin. On välinpitämättömiä, nulla fidian. Ja hän kuvaa myös erityisen ryhmän, käytännön ateistit. He hyväksyvät rauhallisesti kaikki opit ja periaatteet, mutta niillä ei ole minkäänlaista vaikutusta heidän käytökseensä tai elämäänsä. Kaikkiaan keskiajan ihmisten uskonnonvastaisissa asenteissa näyttäisikin löytyvän hyvin samanlainen kirjo kuin omana aikanamme. Dokumentteja siitä löytyy runsaasti. Erilaisten kriittisten asenteiden yleisyydestä koko väestössä ei kuitenkaan saa kuvaa. Ehkä keskiaika ei ollut aivan sellaista uskonnollista totalitarismia kuin annetaan ymmärtää, mutta monille se on ollut äärimmäisen ahdistavaa aikaa. Uskonnollinen keskustelu on myös ollut korostetun kiivasta, olihan inkvisitio toiminnassa pitkälle 1800-luvulle ja kirkossa oli jatkuvaa hajaannusta, josta pahin johti uskonpuhdistukseen – luterilaisten propagandistinen termi.

Ateismi tai uskonnottomuus ei ollut keskiaikana välttämättä piilotettua. Mahtimiesten ei tarvinnut piitata tavallista ihmistä koskevista rajoituksista. Korruptoituneet paavit olivat tietysti luku sinänsä, eikä siitä sen enempää. Keskiaikainen maallinen hallitsija Fredrik II (1194 – 1250) oli muun muassa Sisilian kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Hän oli sivistynyt ja tunnettu oppineisuudestaan ja kielitaidostaan. Mutta hän oli jotain muutakin, nykyisillä käsitteillä mitaten hän oli ateisti. Tuon ajan poliittisissa valtataisteluissa ei vertauskuvia säästelty, häntä nimitettiin antikristukseksi ja häntä syytettiin ateismista ja kerettiläisyydestä. Toisaalta hänen väitetään suunnitelleen kyynisesti oman uskonnon perustamista, jossa hän itse olisi messias. Jälkipolville jäi elämään hänen maineensa skeptikkona. Keisarin hovista lähti liikkeelle mielenkiintoinen tapahtumasarja, jolla oli laajoja vaikutuksia. Väitetään että keisarin neuvonantaja Pietro della Vigna olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa). Nämä petkuttajat olisivat olleet Mooses, Jeesus ja Muhammed. Paavi Gregorius IX syytti keisaria ateismista ja uskoi itse keisarin olevan kirjoittaja. Tällaisen kirjan olemassaolo oli tietenkin valtava skandaali, vaikka oppineet teologit vakuuttivat, että vain ”hullu tai juoppo” voisi esittää jotain sellaista. Kohu on mielenkiintoinen ja ristiriitainen, sillä miksi joku kiihtyisi hullun tai juopon houreista – ellei niissä olisi perää? Vai tarttuuko hulluus sanoista?

Joka tapauksessa kirkko ja inkvisitio etsivät kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen sen levittäjät. Pidetään kuitenkin ilmeisenä, että tätä kirjaa ei koskaan ole ollut edes olemassa. Vasta 1600-luvun lopussa ilmaantui eräs sen niminen käsikirjoitus, joka julkaistiin aikansa radikaalin filosofin Spinozan nimissä, sen oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä mutta kirja on uskontojen vastainen. Ja 1700-luvulla julkaistiin vielä kaksi saman nimistä kirjaa.

Kirkko korosti väärän ajattelun ja uskonnottomuuden pelotevaikutusta kehittämällä persoonallisen pahan, Saatanan. Siksi uskonkysymykset eivät olleet vain henkilökohtaisia, vaan juonittelua paholaisen kanssa. Niinpä väärät ajatukset eivät nousseet vain omasta ajattelusta, van ne voivat syntyä Saatanan houkuttelusta. Ateismista tuli tämän kehityksen myötä sen harjoittajalle entistä paljon vaarallisempaa. 1400-luvulla kehitettiin myös uusi noituuden teoria. Noituus, loitsiminen ja kansanparannus on ikivanha perinne, nyt se valjastettiin opillisen taistelun aseeksi. Noidan katsottiin tehneen sopimuksen Saatanan kanssa. Inkvisitio alkoikin löytää todisteita noituudesta. Katolinen kirkko ei ilmeisesti kuitenkaan harjoittanut suoranaisia noitavainoja, vaan niistä tuli protestanttisten maiden käytäntö. Syytä ilmiöön on vaikea tietää. Protestanteilla ei ollut inkvisition kaltaista painostusjärjestöä, joten otettiinko sen sijalle ja ideologisen pelottelun välineeksi noidanmetsästäjät ja noitaoikeudenkäynnit? Ryrien kirja ohittaa noitavainot kokonaan, ehkä noituus ei ollut hänelle kunniallista ateismia.

Sen sijaan kirjassa on kiinnostavia ajatuksia ateismin historiasta. Renessanssiaika tuotti eurooppalaisten oppineiden silmien eteen antiikin kreikkalaisten ja pakanallisten roomalaisten filosofien korkeatasoisia ajatelmia ihmiselämän moraalisista aspekteista ja jumaluskosta. Ne rikastivat ajattelua, eikä niihin suhtauduttu suoranaisena herjauksina, vaan jopa kunnioittavasti. Renessanssiaikaa seurasi toinen suuri murros, reformaatio. Uskonkiistassa oli kysymys nimenomaan opinkappaleista, ja keskustelun sävy saattoi olla äärimmäisen repivää. Esitettiin mielipiteitä, jotka aiempina vuosisatoina olisivat olleet kerettiläisyyttä ja herjausta. Epäilemättä tämäkin historian vaihe tuotti runsaasti materiaalia uuden ajan uskontokritiikkiin.

Jossain vaiheessa väsyin Ryrien kirjaan. Se sisältä kyllä runsaasti rikasta materiaalia, suuren henkilögallerian ja paljon erilaisia ajatuksia uskosta ja uskomisesta. Se tuntui kuitenkin menevän niin hienoihin detaljeihin, ettei niitä huvittanut seurata. Jäin kuitenkin edelleen kaipaamaan yhtä vastausta. Uskontokritiikillä, ateismilla ja erilaisilla epäilyn lajeilla on Euroopassa yllättävänkin rikas historia. Mutta miksi tuo keskustelu alkoi vaikuttaa laajasti teollisiin yhteiskuntiin vasta muutama vuosikymmen sitten? Eräs selitys on pakkokeinojen säilyminen pitkään (pakollinen uskonnonopetus, pakollinen kirkon jäsenyys, virallisten instituutioiden seremoniat ja jumalanpilkan kriminalisointi). Toinen syy voisi olla jonkinlainen kulttuurinen inertia. Kulttuuri kun on tavattoman mutkikas järjestelmä ja siinä on todella paljon erilaisia osia.