Kybernetiikan isä

”Tietokoneen näkökulmasta katsottuna sielun yksilöllisyys piilisi siis siinä, että se säilyttää tallessa aikaisemmat ohjeensa ja muistimateriaalinsa ja että se jatkuvasti kehittyy kerran asetettuja kiinteitä suuntaviivoja noudattaen.”

Norbert Wiener

Päätin vilkaista uudelleen Norbert Wienerin kirjaa Ihmisestä, koneista, kielestä, koska siihen viitataan toistuvasti, kun puhutaan tekoälystä. Kirja on kirjoitettu vuonna 1950–1952, ja se suomennettiin vasta vuonna 1969 (!). Luin sen aikanaan nuorena opiskelijana heti, kun se oli ilmestynyt. Kybernetiikka oli tuohon aikaan kuuma aihe, ja väittelimme siitä usein tovereideni kesken. Olin itsekin ottanut opiskeluohjelmaani säätötekniikkaa, systeemiteoriaa ja digitaalitekniikkaa. Olin siis ajan hermolla, ja paljon enemmän kuin moni muu. Sillä tuohon aikaan erityisesti yhteiskuntatieteilijät intoilivat kovasti kybernetiikasta. Mutta hyvin harvat ymmärsivät siitä yhtään mitään. 

Tuhon aikaan oli liikkeellä paljon muutakin tekniikan opiskelijaa kiehtovaa. Puolijohdetekniikan myötä elektroniikan suuri läpimurto oli alkanut. Olimme myös ensimmäisiä tekniikan opiskelijoiden ikäluokkia, joille oli pakollista opetella ohjelmointia. Ja ilman muuta suoritin kaikki muutkin ohjelmointikurssit, joita suinkin oli saatavilla. Algol, Basic, Fortran, APL, Simula, ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Tietenkin keskustelimme myös informaatioteoriasta, entropiasta, suhteellisuusteoriasta ja kvanttimekaniikasta. Ilma oli suorastaan sakeana uusia ajatuksia. Oli siinä ihmettelemistä opiskelijoilla, jotka oli juuri päästetty suureen maailmaan humanistis-kalevalaisista 1930-luvun henkeä huokuvista suomalaisista lukioista.

Kun nyt aloin lukea uudelleen Wienerin kirjaa huomasin, että en muistanut itse kirjasta juuri mitään. Sen sijaan kirja toi heti mieleeni sen saman sakean uusien ideoiden virran, johon aikanaan itse sukelsin. Ajattelin, että kirja olisi jollain lailla vanhentunutta tietoa. Mutta ei se ollut sitä millään perinteisellä tavalla. Sen sijaan se tuntui hyvin tutulta, sillä se esitteli tiiviissä muodossa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisia näkökohtia siinä muodossa joka on edelleen ajankohtaista – kirjan ote kun on myös futurologinen. En tuntenut oppivani kirjasta mitään uutta, kovin tuttua tekstiä se on. Ihmettelin kuitenkin sen ajankohtasuutta ja profeetallisuutta. Tietenkään kaikki asiat eivät tuntuneet olevan aivan kohdallaan, nykyaikana käytetään hieman erilaista kieltä ja painotuksia. Mutta noiden ajatusten ajattelemisesta on kulunut uskomattomat liki 70 vuotta, ja ne ovat pääosin edelleen täysin tosia ja niin ajankohtaisia, että niihin palataan toistuvasti 2000-luvun toisen vuosikymmenen lopun tekoälydebatissa.

Pitäisi kai hieman valottaa, mitä Wiener oikeastaan sanoi, sillä kaikki eivät ole kirjaa lukeneet, ja tuskin siihen rupeavatkaan. Aluksi täytyy korostaa, että kirja on runsaudensarvi, se esittelee lähes kaiken, mikä teknologisessa edistyksessä saattaisi olla yhteiskunnallisesti relevanttia. Norbert Wiener (1894 – 1964) oli amerikkalainen matemaatikko. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka väitteli 18 vuoden ikäisenä tohtoriksi matemaattisesta logiikasta. Hän opiskeli myös biologiaa ja filosofiaa sekä insinööritieteitä. Hän oli kiinnostunut myös kielitieteestä, fysiikasta, politiikasta, taiteesta ja historiasta. 

Hänen kirjansa Cybernetics (1948) oli suunnattu tiukasti asiantuntijoille, mutta hän halusi esitellä laajemmalle yleisölle kybernetiikan ja ylipäätään teknologian laajoja vaikutuksia ja niihin liittyviä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kirjassaan Ihmisestä, koneista, kielestä. Lukijaa hämmästyttää kirjan laaja-alaisuus. Se käsittelee lähes kaikkia inhimillisen elämän alueita. Sitä kuvastavat jo lukujen otsikot, kuten Edistyksestä ja entropiasta, Mukautumattomuudesta ja oppimiskyvystä, Kielen mekanismista ja kehityksestä, Organismista sanomana, Laista ja kommunikaatiosta, Kommunikaatiosta, salaisuusperiaatteesta ja politiikasta, Älymystön ja tiedemiesten tehtävistä, Ensimmäisestä ja toisesta teollisesta vallankumouksesta, Kielestä, harhaantumisesta ja häiriöistä. 

 

Toinen lukijaa hämmästyttävä ja myös ilahduttava asia on kirjan syvällinen ja perinpohjainen filosofisuus. Ja toisin kun useimmat tekniikasta ja tieteestä kirjoittavat filosofit, hän myös todella tunsi perin pohjin ne asiat, mistä kirjoitti. 

Wienerin suuri idea oli kybernetiikka. Se tarkoittaa ohjausta ja säätöä, jonka olennainen piirre on takaisinkytkentä. Se tarkoittaa, että säätöä suorittava mekanismi mittaa säätötoimien vaikutusta, ja korjaa tarvittaessa toimintaansa siten, että säädön kohde toimii tarkoituksenmukaisesti. Yksinkertainen esimerkki on termostaatin ohjaama lämmitin. Termostaatti mittaa huoneen lämpötilaa ja ohjaa lämmittimen tehoa siten, että haluttu lämpötila säilyy. Wienerin suuri oivallus oli, että tällaista säätöä esiintyy kaikissa mutkikkaissa järjestelmissä: koneissa, eläimissä ja ihmisissä. Jopa organisaatiot ja yhteiskunnat voidaan ymmärtää säädön näkökulmasta. Matemaatikkona Wiener pystyi kuvaamaan niitä ehtoja ja lakeja, joiden mukaan tällainen säätö toimii. Mutta hänellä oli myös ensi käden käytännön kokemusta. Sodan aikana hän suunnitteli ilmatorjuntatykkien ohjausjärjestelmiä. Ne pystyivät ennustamaan lentokoneen liikerataa niin, että ammuttu kranaatti osuisi useita sekunteja lukaisun jälkeen kohteeseensa. Kehitetty matemaattinen menetelmä tunnetaan edelleen Wienerin suotimena.

Toinen Wienerin erikoisala oli informaatioteoria. Hän tunsi ja ymmärsi hyvin Shannonin tilastollisen informaatioteorian, joka julkaistiin samaan aikaan kun Cybernetics. Wiener tajusi, että informaatio on keskeisessä roolissa monimutkaisissa järjestelmissä. Wiener oli keskeisiä vaikuttajia myös tekoälyn varhaisessa kehitystyössä. Kybernetiikka voidaan nähdä eräänä tekoälyn lähestymistapana. Tuon ajan kyberneettiset laitteet olivat niin sanottuja analogiasäätimiä. Mutta Wiener ymmärsi myös algoritmisen eli digitaalisen säädön mahdollisuudet, ja puhui sujuvasti ja täysin nykyaikaisesti myös tietokoneista (computers). Tämä on hämmästyttävää, sillä tietokonetta ei oikeastaan oltu vielä edes keksitty. Ensimmäinen nykyaikaisen tietokoneen kaltainen laite EDVAC valmistui vuonna 1951. Mutta ehkä se ei ollutkaan kovin outoa. Tutkijapiirit olivat aika pieniä, Wiener luonnollisesti tunsi henkilökohtaisesti alan pioneerit kuten John von Neumannin, Claude Shannonin ja Vannevar Bushin, ja tiesi hyvin, mitä oli tekeillä.

Myös tietokoneiden kohdalla Wiener osoittautuu näkemykselliseksi. Hän arveli, että kyberneettisten sovellusten lisääntyessä tietokoneet pienenevät ja halpenevat, jopa niin että sellaisen hinta olisi vain noin tuhat dollaria. Tuohon aikaan ei puolijohteista vielä tiedetty mitään. Wiener ajatteli tietokoneen rakenneosiksi elektroniputkia, joita tuohon aikaan miniatyrisoitiin.  

Tiedämme, että tekoälytutkimus lähti etenemään rinnan digitaalisten tietokoneiden kanssa. Kybernetiikka jäi vähitellen pois julkisuudesta. Mutta se jäi vaikuttamaan ja kehittymään teollisuusautomatiikassa, robotiikassa, ilmailussa, sekä sotilas- ja avaruustekniikassa – ja ylipäätään yhteiskuntamme näkymättömissä infrastruktuureissa. Tosiasiassa koko teollinen ja tekninen maailmamme on olemukseltaan kyberneettinen, siitä vain ei puhuta kybernetiikan sanastolla.  

Teknologian tutkijana Wiener esittää idean, jonka lapsellisuuttani luulin keksineeni itse. Hänen mielestään teknologiaa tulisi tutkia taksonomisesti, samalla tavalla kuin kasveja ja eläimiä. Eli tulisi selvittää kehityspolkuja ja perimää samalla tavalla kuin selvitetään eliöiden sukupuita. Joten tässä tarjoan taas, ja nyt Wienerin tukemana tätä ideaa hyödynnettäväksi.

Viime aikoina Wienerin kirja on noussut uudelleen puheenaiheeksi. Moderni biologia (Wienerin aikana ei DNA:sta tiedetty, mutta jotenkin hän lähes ennakoi sen), etologia (eläinten käyttäytymisen tutkimus) ja neuropsykologia ovat tuoneet esiin eliöiden, ihminen mukaan lukien, perusluonnetta autonomisesti toimivina säätökoneistoina.

Olemme enemmän koneita kuin luulemme olevamme. Ja samalla meillä on liiankin inhimillistettyjä tulkintoja varsinaisista koneista. Wiener halusi tutkia koneiden käyttäytymistä laboratorio-oloissa. Hän rakensi kaksi pientä autonomiseti pyörillä liikkuvaa ja itseohjautuvaa laitetta, jotka oli varustettu valokennonäöllä. Toinen oli valoon hakeutuva, jota hän nimitti ”yöperhoksi”. Toinen taas oli valoa kartteleva, ja siis nimeltään ”lude”. Lähes sattumalta toinen kyberneetikko, William Grey Walter oli rakentanut kaksi samankaltaista laitetta, joita hän nimitti ”kyberneettisiksi kilpikonniksi”. Niiden nimet olivat ”Elmer” ja ”Elsie”. Kun nämä yksinkertaiset laitteet päästettiin liikkumaan vapaasti, niiden käyttäytymisessä alettiin nähdä jopa sosiaalisia piirteitä. Tietenkään ne eivät olleet vähimmässäkään määrin sosiaalisia. Mutta ilmeisesti meillä ihmisillä on voimakas taipumus tulkita myös koneiden käyttäytymistä omien sosiaalisten normiemme mukaan.

Onnea tuottavat koneet

Entisessä elämässäni olen luennoinut tohtorikoulutettaville ja perehdyttänyt uusia tutkijoita. Minulla on siinä ollut sekä vanhanaikaisia että radikaaleja tavoitteita. Aloitetaan niistä vanhanaikaisista. Jos ihminen haaveilee väitöskirjan teosta tai haluaa työskennellä tutkimuslaitoksessa, hänen pitää ymmärtää, mitä on tekemässä.

Väitöskirjan tekeminen on kunnioitettava hanke. Sitä voi jossain mielessä verrata maratonjuoksun suoritukseen tai korkealle vuorelle kiipeämiseen. Se on vaikea ja haastava suoritus, joka edellyttää useamman vuoden valmistautumista ja pitkäaikaista vakavaa ponnistelua. Erikoista on, että se on suoritus, jossa tavoite ei ole kiinnitetty. Aina voi tehdä paremmin. Voi juosta nopeammin, ja valita aina vain korkeamman vuoren.

Tai ainahan voi mennä myös riman alta. Minusta se ei ole kovin kunniakasta. Yliopistolaitoksen pitäisi osata asettaa se rima tarpeeksi ylös ja katsoa ettei sitä aliteta. Pelkkä tieteenalan käsitteistön ja menettelytapojen hallinta ei riitä, työllä pitää olla niin sanottu kontribuutio. Tinkimätön uuden tiedon tavoittelu pelastaakin monta työtä. Se tarkoittaa, että työn pitää tuottaa selvä lisäys ihmiskunnan tietovarantoon. Sillä ihmiskunnasta tässä on kysymys. Väitöskirjat kuuluvat tieteen piiriin. Tieteessä ei ole kansallisuuksia eikä valtakunnanrajoja, eikä se kumarra rahaa tai valtaa.

Kriteerejä ja sääntöjä on vaikea asettaa, ja niiden kanssa pitääkin olla varovainen. Eli pitäisi mieluiten tulla toimeen mahdollisimman vähällä kontrollilla. Vasta ajan myötä nähdään, mikä on oikeaa ja arvokasta. Tai kuten eräs suomalainen runoilija on tiivistänyt: ”aika tallaa torakat.”

On kuitenkin ihan suositeltavaa pohtia asioita. Itse olen huomannut pari käsitettä hyödyllisiksi. Sisäinen relevanssi tarkoittaa, että asiat tutkitaan ja esitetään oikein. Siis metodit on ymmärretty oikein, matematiikkaa käytetään oikein, ja logiikka ja päättely on kohdallaan. Tarkoitus on varmistaa, että tiedon tavoittelussa ei ole tyhmiä muoto- ja ajatusvirheitä. Ulkoinen relevanssi puolestaan tarkoittaa että asia, jota tutkitaan, on tutkimisen arvoinen. Eihän tämä itsestään selvää ole, ja tässäkään ei pitäisi olla liian jyrkkä. Kuka tietää, mikä on tärkeää kymmenen vuoden kuluttua.

Tämä kaikki on ylettömän vanhanaikaista. Tasosta ja laadusta puhuminen on aina vain yhtä tarpeellista, vaikka siinä ei olekaan mitään uutta ja mullistavaa. Pidän mielelläni kiinni ikivanhoista hyveistä. Entä mitä ovat ne vihjaamani radikaalit tavoitteet? Niitä on vaikea ilmaista tarkasti, mutta voimme ehkä lähestyä niitä vertauskuvien kautta. Joten kerroin kuulijoilleni pienen tarinan runoilija Vladimir Majakovskista.

Osoittautui, että yleensä juuri kukaan kuulijoista ei ollut kuullut hänestä. Vladimir Majakovski (1893 – 1930) oli Venäjän vallankumousajan tunnetuimpia hahmoja: tulisieluinen futuristinen runoilija, agitaattori, taidemaalari ja julistegraafikko. Hänellä oli asenne, ja se on tärkeintä. Kerran Majakovskilta kysyttiin: ”mikä on runoilija”? Hän vastasi: ”runoilija on onnea tuottava kone”.

Joten tein kuulijoilleni hieman muokatun kysymyksen: ”mikä on tutkija”? Ja selitin, että mielestäni tutkijan pitää olla tietoa tuottava kone. Se riittää, siinä on oikeastaan sanottuna kaikki olennainen. Ja tämä tehtävä riittää koko loppuelämän toimintaohjeeksi. Mutta samalla kannattaa tähdätä laajempaan tavoitteeseen. Tämä tehtävä pitäisi suunnata niin, että tutkija olisi samalla myös onnea tuotava kone. Lähimmäisille ja kollegoille, mutta myös tuleville sukupolville, koko ihmiskunnalle. Tieteen tekijä on todellinen futuristi!

Sain tiedostamattoman herätteen tähän kirjoitukseen luettuani Scientific American- lehdestä Felicia Sterlingin artikkelin How Do We Know What We Know? Arvaatte vastauksen: ”it begins with “s” and ends with “cience" – and the ignorant are trying to trash it”. En muistanut lukeneeni tuota juttua, ennen kuin olin kirjoittanut edellisen kappaleen loppuun. Näinkin toimii ihmisen mieli.

Kosmiset taikurit - insinöörit

Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem (1921– 2006) osasi kirjoittaa ällistyttävän profeetallista ja syvällistä testiä. Nyt tarkastelen häntä tutkijana, joka muokkasi ideoitaan tieteiskirjallisuuden muotoon. Oikeastaan hän kirjoitti fantasioitua filosofiaa.

Lem oli laajasti lukenut: hän opiskeli aikanaan lääketiedettä ja tekniikkaa, ja eräs erikoisala oli kybernetiikka. Häntä kiinnosti myös filosofia. Norbert Wiener oli juuri kirjoittanut legendaariset kirjansa Cybernetics ja The Human Use of Human Beings, ja ilmeisesti Lem tunsi ne hyvin. Lääketieteen kautta hänellä oli syvempi ote kybernetiikkaan kuin useimmilla insinööreillä tai filosofeilla. Hänen monien kirjojensa henkilö Ijon Tichy, jonkinlainen Lemin alter ego, viihtyi hyviin hullujen kyberneetikkojen ja hullujen tiedemiesten seurassa. Lem osoittaa myös syvällistä perehtyneisyyttä teknologian filosofiaan ja etiikkaan.

Teoksessa Kyberias (1965; suom. 1982) esiintyy kaksi erikoista hahmoa: Trurl ja Klapausius. He ovat jonkinlaisia kosmisia taikureita, robotteja, keksijöitä ja ennen kaikkea insinöörejä. Heille ei juuri mikään ole mahdotonta. Lem koskettaa tässä erästä tekniikan filosofian aluetta, joka on alkanut viime aikoina kiinnittää yleisempää huomiota tekoälykeskustelun myötä. Tekniikka, eli siis insinöörit tuottavat jatkuvasti asioita, joiden pitäisi olla filosofien ja jopa terveen järjen kriteerien mukaan mahdottomia. Mutta nuo aikaansaannokset syntyvät hieman eri lailla kun on ajateltu, ja niillä voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Tämä teema on Lemillä profeetallinen, ja sitä ei ole juurikaan huomioitu.

Trurlin ja Klapausiuksen suhteelle on ominaista, että vaikka he ovat tavallaan kollegoita, he kilpailevat ankarasti siitä, kumpi on parempi, ja yleensä ikävin seuraamuksin. Mieleeni on tullut, viittaako tämä kylmän sodan asetelmaan: itä- ja länsiblokin kilpailuun. Nykyisin olen siitä varma. Lemin tekstit ovat täynnä merkityksiä ja viittauksia. Katsotaan muutama esimerkki.

Kerran Trurl keksi koneen, joka pystyy tekemään mitä tahansa jollain kirjaimella alkavaa asiaa. Ja näin tuo kone todella toimi. Klapausius keksi kysyä, osaisiko kone tehdä ”ei-mitään”? Kyllä vain, totesi Trurl ja käynnisti koneen. Ensin näytti siltä, ettei tapahdu mitään. Ehkä kone ei toimikaan. Mutta sitten he kauhukseen huomasivat, että maailma alkoi kovaa vauhtia tyhjentyä. Kone pysäytettiin heti, mutta suuri joukko ihania asioita oli jo peruuttamattomasti kadonnut. Eiköhän viittaus kylmään sotaan ole tässä ihan luultava.

Kertomuksessa Kunnon löylytys Trurl kehuskelee koneella, joka voi kopioida mitä tahansa. Klapausius kysyy sitten viattomasti, voisiko Trurl kopioida itsensä? Ilman muuta! Trurl hyppää koneeseen, ja pian siitä astuu esiin täydellinen Trurlin kopio. Siekailematta Klapausius hyökkää sen kimppuun ja alkaa piestä sitä armottomasti. Trurl protestoi, mutta Klapausius toteaa että tämähän on vain Trurlin kopio, joten sen murjomisella ei ole mitään väliä. Lukija ymmärtää että Trurl on huijannut. Rangaistukseksi hän saa ankaran löylytyksen, josta selviää vain vaivoin hengissä.

Tässä novellissa leikitään ajatuksella, että Trurlin kone olisi luonut niin sanotun filosofisen zombin. Käsite on monille tuttu tekoälykeskustelusta, mutta novellin kirjoitusaikana se ei vielä ollut yleisesti tunnettu. Ajatellaanpa, että ihmisestä tehdään täydellinen kopio. Se voi olla fyysisesti identtinen, eli atomin tarkkuudella samanlainen. Tai se voi olla funktionaalinen kopio, joka on rakennettu vaikka tyhjistä oluttölkeistä. Oluttölkkizombi olisi tietenkin epäkäytännöllinen. Se olisi suunnattoman hidas, ja lisäksi se olisi iso. Ehkä se ei mahtuisi edes aurinkokuntamme alueelle. Mutta toiminnallisesti se olisi identtinen ihmisen kanssa, kunhan tehtäisiin koon ja ajan skaalaus.

Joten kysymys kuuluu: onko tällainen zombi täysin samanlainen kuin se ihminen, jonka kopio se on? Eli onko se tietoinen, ajatteleva ja tunteva olio? Useimmat filosofit tuntuvat vastaavan: ei ole. Eivätkä he edes tee eroa oluttölkkizombin ja tarkan kopion välillä. Kumpikaan ei kelpaa. Perusteena voisi olla, että zombilla ei ole sielua, mutta nykyaikainen filosofi ei voi vakavissaan puhua sielusta. Niinpä he keksivät mutkikkaita ja lähes akrobaattisia perusteluja välttääkseen sanan ”sielu” käyttöä.

Lemillä onkin filosofeihin hieman viisto suhde. Hän toteaa eräässä novellissa: ” .. sillä mitäpä muuta filosofia on kuin yritys ymmärtää tosiasioita pidemmälle kuin mitä tiede sallii.”

Lem vaikuttaa nykyisin täysin ajanmukaiselta myös suhteessaan kybernetiikkaan. Lem oli syvästi vaikuttunut Wienerin kirjoista ja kybernetiikasta. Lemin nuoruudessa kybernetiikka edusti suurta filosofista ja teknologista ideaa.

Kybernetiikka antoi myös ratkaisevan sysäyksen tekoälyn tutkimukselle. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin tietokoneiden läpimurto, 1950-luvun puolivälissä. Koska digitaalinen teknologia oli nopeasti kehittyvä ja dynaaminen ala, vallitsevaksi tekoälyn lähestymistavaksi muodostui kybernetiikan asemasta laskentaan ja logiikkaan perustuva digitaalinen tekoäly. Tämä tilanne on kuitenkin muuttumassa, ja eräänä syynä näyttäisi olevan tekoälytutkimuksen liittoutuminen aivojen tutkimuksen kanssa.

Lem näki tarkasti myös kybernetiikan pimeän puolen. Hänen eräällä päähenkilöllään Ijon Tichyllä oli useita kohtaamisia kyberneetikkojen kanssa, ja nuo kohtaukset olivat outoja ja pelottavia. Kyberneetikot olivat usein alkemisteihin verrattavia fanaatikkoja, jotka rakentelivat kiihkeän innostuksen vallassa vastenmielisiä luomuksiaan ymmärtämättä oikeastaan lainkaan, mitä olivat tekemässä. Lemin kyberneetikot ovat avaruusajan goottilaisia frankensteineja, he leikkivät pimeillä voimilla.

Olen aiemmin kirjoittanut kirjailijoista, joilla on eräänlainen kaksoiselämä (ks. teksti Kirjallista kaksoiselämää). Heissä on oikeastaan kaksi aivan erilaista kirjallista tuotantolinjaa. Lem kuuluu selvästi tähän joukkoon. Hän sijoitti suuret teknologiset, yhteiskunnalliset ja tieteelliset visionsa vakaviin ja klassisiin romaaneihinsa: Solaris, Voittamaton, Eeden. Isännän ääni, Tales of Pirx the pilot (novelleja). Tässä hän toimi täysin tieteiskirjallisuuden parhaiden perinteiden jatkajana. Mutta skeptiset ja kriittiset ideansa ja mielipiteenä hän sijoitti fantastisiin, ironisiin ja satiirisiin teoksiin: Kyberias, Tähtipäiväkirjat, Paluu tähdistä, Rauha maassa, Futurologinen kongressi.

Lem kirjoitti lisäksi paljon tekstejä, joita on hankala edes luokitella. Koska hän ajatteli paljon.

Myyttinen Apotti

Aloitan tämän tarinan kertomuksella elävästä elämästä. Amerikkalainen IBM- yhtiö kehitti 1960- luvulla markkinoille suurtietokoneiden perheen nimeltä S/360. Koneen ainutlaatuinen piirre olisi sen käyttöjärjestelmä. Se on ohjelmisto, joka helpottaa huomattavasti koneen käyttöä. Hyvin määriteltyjä käyttöjärjestelmiä ei oikeastaan siihen aikaan vielä ollut olemassa.   

Kehityshanke oli kuitenkin vakavissa vaikeuksissa. Budjetti oli jo ylittynyt moneen kertaan, ja aikataulujen venyminen uhkasi tietokoneen kaupallista tulevaisuutta. Frederick Brooks huomasi silloin merkillisen ilmiön. Projektin miehitystä lisättiin, mutta seuraus oli odottamaton. Projekti ei siitä nopeutunut, vaan kävi suorastaan päinvastoin. Jos joku tehtävä oli myöhässä esimerkiksi kolme kuukautta ja siihen lisättiin uusia henkilöitä, tehtävä myöhästyi entistä enemmän, ehkä viisi kuukautta.  

Ilmiön on havaittu pätevän projektitoiminnassa myös yleisesti. Sille löytyy myös luonnollinen selitys. Projektissa eri henkilöiden ja ryhmien välinen tietojen vaihto vaatii paljon työtä. Kun tietoa vaihtavien osapuolten määrä kasvaa, tarvittavan kommunikaation määrä kasvaa myös, mutta vielä paljon nopeammin. Lisäksi projektissa toimivien henkilöiden kuormitus on jo ennen työvoiman lisäystä venytetty äärimmilleen. Nyt heidän tulisi vielä käyttää osa ajastaan uusien henkilöiden opastamiseen. 

 

Niinpä Brooks saattoi muotoilla kauniin ja kompaktin säännön: ”Resurssien lisäys myöhässä olevaan projektiin tai tehtävään saa sen myöhästymään lisää.” 

Tällaisten hankkeiden vaikeuksiin vaikuttaa tietenkin myös hankkeen sisältö, tai pikemminkin sisällön haastavuus, sillä kyse ei todellakaan ole ojankaivuusta tai heinänteosta. Tavoitteena oli kehittää IBM- tietokoneen käyttöjärjestelmä OS 360. Tehtävän määrittely oli sumea, sillä tuohon aikaan, 1960-luvulla, tietokoneen käyttöjärjestelmä oli aivan uusi idea. Ei ollut yleistä mielikuvaa siitä, miten helposti sellainen voidaan saada aikaan. Siksi työpaketit ja koko hanke osoittautuivat alusta alkaen väärin mitoitetuiksi. 

 

Valitettavasti projektin tulos osattiin kuitenkin hahmottaa. Ymmärrettiin hyvin, miten tietokoneen käyttöjärjestelmän piti palvella konetta ja käyttäjiä. Siksi projektia ei voitu lopettaa, ennen kuin tuo tulos oli saatu. Seurauksena oli massiivinen, tuhansien prosenttien eskalaatio. Kaikkiaan projektiin upposi 2000 henkilötyövuotta. Se on valtava määrä työtä. Jälkiviisautena voisi vielä sanoa, että ohjelmakoodin koko oli vaivaiset kaksi megatavua. Nykyaikana se on naurettavan pieni ohjelma! 

Frederick Brooks on kuvannut tilannetta klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Myyttinen henkilötyövuosi (the Mythical Man-Month). Brooks oli huomannut, että tällaisessa hankkeessa henkilötyövuodesta tulee myyttinen käsite. On vaikea tietää etukäteen, mitä sillä saa aikaan. Lisäksi se ei tottele normaalia matematiikkaa. Työpaketteja ei voi summata, kertoa tai jakaa osiin normaalilla tavalla, tulokset ovat arvaamattomia. 

Brooksin kirja ilmestyi vuonna 1975, ja siitä tuli nopeasti teknologiakirjallisuuden klassikko. Kirjasta otetaan säännöllisesti uusia painoksia, se on ns. steady-seller. Sitä myydään maailmanlaajuisesti vuosittain ehkä noin 10 000 kappaletta. Brooksin projektista on kulunut jo vuosikymmeniä, mutta edelleenkin hänen kuvaamansa ongelma on ja pysyy. Kirjasta on sanottu, että sen neuvot ovat eniten siteerattuja ja vähiten noudatettuja. 

 

Siirrytään nyt nykyaikaan. Luin hiljattain lehtiuutisen. Terveydenhuollon tietojärjestelmä Apotti tulee maksamaan 200 miljoonaa euroa enemmän kuin on suunniteltu. Rivien välistä luin, että kustannusylitystä pidettiin aika suurena. Déjà-vu! Se on ranskaa, ja tarkoittaa tunnetta: tämähän on aiemmin nähty. Aivan oikein, siinähän on taas Brooksin myyttiset henkilötyövuodet – tai oikeastaan vielä myyttisemmät eurot! 

Joten mikä on Apotin kustannusarvio, paljonko se nyt tulee lopulta maksamaan. Hankkeella on runsaat ja havainnolliset kotisivut, joilla hanketta ja sen tilaa selostettiin tarkasti tiedon välittämistä vältellen. Piti turvautua pieneen googlaukseen: uusin kustannusarvio on nyt 570 miljoonaa euroa. Kustannusten ylitys on siis mojova, ja tulee ilmi vaiheessa, jossa kaikki on suunniteltu ja toteutuskin on ”75% valmis”. Rupesin pohtimaan tarkemmin. Apotti on tietokantajärjestelmä, siis jotain aika suoraviivaista ja tuttua. Se on laaja, mutta tällaiset järjestelmät skaalautuvat hyvin. Siinä on tosin varmaan aika paljon toimintologiikkaa ja rajapintoja. Homma on pääosin työtä, joten karkeasti arvioiden hanke voisi olla kooltaan 3000 – 5000 henkilötyövuotta. Brooksin OS 360- hanke jää kirkkaasti toiseksi.

Miten tällaiseen loukkuun taas jouduttiin? Osa vastauksesta löytyy tämän kirjoituksen alkuosasta. Olen itsekin pohtinut, miksi niin monet projektit epäonnistuvat ja suistuvat raiteeltaan. Tämän pohtiminen on ollut työtäni, ja olen koonnut myös omat kokemukseni kirjaksi: Projektitoiminnan musta kirja. (Readme.fi 2011). Kirjasta löytyy paljonkin syitä siihen, miten tällaiset hankkeet joutuvat vaikeuksiin. En selosta niitä tässä sen tarkemmin, mutta tottahan siinä myös Brooksin myyttiset henkilötyövuodet käsitellään. 

 

Kuten Brooksin kirja, myös oma kirjani on steady seller. Kustantajan kirjanpidon mukaan sitä myydään edelleen muutama kappale vuodessa.

Brooksin kirjan ikoninen kansikuva -ja Apotti- hankkeen tilanne?

Arvoketjut hallintaan

Nykyaikainen talouselämä on monimutkaista. Tuotteet ja palvelut ovat harvoin peräisin yhdeltä osapuolelta. Niiden takana on kokonainen joukko toimijoita. Yritysstrategiassa arvoketjujen hallinta on keskeisiä tarkastelukulmia. Jos kyse on vain tavaran ja energian liikkeestä, puhutaan logistiikasta. Arvoketju taas koostuu vaiheista ja toimijoista, jotka tuottavat liiketypimintaan arvoa. Tavaran myyjä saattaa pohtia, pitääkö hänen uskoa kuljetukset erilliselle toimijalle. Pitäisikö markkinointi hoitaa itse, vai käyttää palvelua. Pitäisikö olla omaa valmistusta? Pitäisikö ottaa tuotevastuu, ja mitä se käytännössä merkitsisi. Pitäisikö vastata myös suunnittelusta? 

Jos arvoketju on pitkä, se merkitsee ehkä ylimääräisiä kustannuksia, sillä jokainen ketjun osa saa aina tietyn osuuden myyntituotosta. Toisaalta omat kyvyt eivät riitä kaikkeen. Erikoistunut alihankkija on yleensä hionut oman prosessinsa huipputehokkaaksi. Kun yritys ottaa omaan hoitoonsa arvoketjun osia, puhutaan vertikaalisesta integraatiosta. Mutkikas tuote tai palvelu saattaa edellyttää eritysosaamista ja tuotevastuuta, ja silloin voi olla viisasta ottaa omaan haltuun esimerkiksi tuotekehitys. 

Arvoketju ei tietenkään ole oman aikamme keksintö. Esimerkkinä voisi olla antiikin Rooman legioonien varusteiden hankkiminen. Tarkastellaan kuitenkin lähempää tapausta. Valistusaikana sai alkunsa kirjojen painamistaidon kiihdyttämä mediavallankumous. 1800-luvulla siihen liittyi sanomalehdistön levikin nopea kasvu. Valistavan lehdistön rinnalle nousi 1700-luvun lopulla poliittinen lehdistö, ja lehdistön kaupallistuminen seurasi 1800-luvulla.  

Tähän kehitykseen liittyy saumattomasti teknologia. Kirjapainon vaatimukset täytti aluksi lumppupaperi, mutta halvempia raaka-aineita etsittiin jatkuvasti. Erilaisia kasvikuituja kokeiltiin, ja 1800- luvun puolivälistä alkaen kuitumateriaalina alkoi yleistyä puu. Aluksi puusta valmistettiin mekaanisesti hienontamalla hioketta, joka soveltui hyvin halvan sanomalehtipaperin raaka-aineeksi. Pian keksittiin myös kemiallinen sellun keitto. Sellu oli materiaalina yhtä korkealaatuista kuin lumppumassa, mutta huomattavasti halvempaa.  

Myös kirjallisuuden läpimurto ajoittui 1800-luvun alkuun. Romanttinen kirjallisuus korvautui nopeasti realistisella tyylillä. Se tarttui ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Romaanimuodosta tuli tavattoman suosittua, 1800-luku oli suurten romaanien ja suurten kirjailijoiden kulta-aikaa. Romaanit levisivät sekä kirjoina että sanomalehtien jatkokertomuksina. Hieman nimien pudottelua tuolta ajalta, namedropping: se virkistää muistia ja avartaa perspektiiviä. Englannissa mm Jane Austen, Charles Dickens, Robert Louis Stevenson, Amerikasta Herman Melville, Mark Twain; Ranskasta Victor Hugo, Gustave Flaubert; Venäjältä Nikolai Gogol, Anton Tšehov, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski. 

Kirjallisuus on universaalia, ja sen virtaukset ylittävät maantieteelliset rajat. Ja tietenkin nuo virtaukset myös mukautuvat paikallisen kulttuurin olosuhteisiin. Kansoilla ja kielialueilla on omat klassikkonsa, meidän Aleksis Kivemme sopii hyvin tähän joukkoon. Lukija voi valita minkä tahansa edellä luetelluista nimistä tutustumisensa kohteeksi, ja on luultavasti vaikuttunut. Klassikoiden hehkua ei edes aika himmennä. 

Palataan 1800- luvun alkuun. Kirjallisuus ja yleisemmin kirjallinen tuotanto ei ollut pelkkää estetiikkaa ja tyylisuuntia. Se oli myös oma talouselämän tai jopa teollisuuden alansa. Ja se alkoi jo tuohon aikaan erottua arvoketjuiksi, joiden eri vaiheilla oli oma tehtävänsä. Oli alkutuotanto eli tekstien ja ideoiden synnyttäminen. Siis kirjailijat ja lehtimiehet. Oli kustannustoiminta, joka organisoi nuo arvoketjut, siihen lukeutui romaanien kustantaminen ja sanomalehdistö. Oli markkinointi, myynti ja rahoitus. Ja oli materiaaliset arvoketjut, kuten paperitehtaat ja kirjapainot. Edellä kuvattu vertikaalisen integroinnin ajatus oli luonnollisesti tuttu, ja siitä esiintyi erilaisia muotoja.  

Lukija ehkä huomasi, että ranskalasien kirjallisuuden kohdalta puuttui eräs nimi, joka on aivan keskeinen: Honoré de Balzac (1799 – 1850). Balzac otti kirjallisuuden vakavasti. Hän näki kirjallisuuden eräänlaisena tutkimuslaboratoriona, jonka tehtävänä on yhteiskunnan toiminnan tutkiminen ja kuvaaminen. Tätä tehtävää varten hän aloitti suurprojektin, la Comédie humaine. Hanke oli suurellinen, ja jäi tietenkin kesken. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa sitä varten 90 romaania. Balzac oli maaninen tekstiä suoltava ihmiskone. Aikataulun ahdistaessa hän saattoi kahdessa vuorokaudessa tuottaa kaksisataa liuskaa käsikirjoitusta, ja liuskat kiidätettiin vauhdilla kärsimättömänä odottavalle latojien armeijalle. 

Bazaciile kirjoittaminen oli syvästi henkilökohtaista. Hän kertoi, miten valtavan elämyksen hän koki, kun näki ensimmäisen kerran tekstejään painettuna. Ja hän teki parhaansa tuottaakseen samaa tavaraa aina vain lisää. Jossain vaiheessa hän perusti oman lehden, ja kirjoitti itse lähes kaikki sen artikkelit. Hän hankki myös oman kirjapainon, ja mahdollisesti suunnitteli myös omaa paperitehdasta. Ilmeisesti näistä hänen uransa vaiheista juontuvia kuvauksia löytyy hänen romaanistaan Kadonneet illuusiot. Romaani kuvaa oivallisesti sitä kehitysvaihetta, missä sanomalehdistö ja kustannustoiminta alkoivat kaupallistua. Kuvaus on inhorealistista. Näin pitkälle menevä vertikaalinen integraatio ei ollut järkevää edes Balzacin kaltaiselle ihmisdynamolle. Jatkossa hän julkaisi romaanejaan muiden omistamien kustantamojen kautta. 

Lopetan kertomukseen, jonka lähteen olen unohtanut, mutta kerron sen kuitenkin, koska se on hyvä tarina. Eräs lääkäri 1800-luvulla oli erikoistunut mielisairaiden hoitoon. Hänen lehtimiesystävänsä halusi tavata "tyypillisen hullun". Lopulta lääkäri kyllästyi ystävänsä pyyntöihin, ja lupasikin järjestää päivällisen, johon tämä kiinnostava henkilö osallistuisi. Päivällisillä oli mukana kaksi lehtimiehelle vierasta henkilöä. Toinen söi rauhallisesti ruokansa, ja toinen keskusteli vilkkaasti. Jälkeenpäin lehtimies oli kokemuksestaan pöyristynyt. "Olipa se kauhea kokemus. En koskaan unohda sen hullun ilmehtimistä ja hänen mielipuolisia juttujaan". "Taidat nyt erehtyä", vastasi lääkäri. "Se hiljainen mies oli tyypillinen hullu. Se toinen oli kuuluisa kirjailija Honoré de Balzac".

Paalujuntan kulttuurihistoriaa

En voi ymmärtää, mistä tämä blogin aihe tulee. Jotenkin minulla vain oli paalujunttaan liittyviä mielikuvia päässäni. Mutta mistä herätteestä se aktivoitui? En voi ymmärtää. Ehkä se johtuu siitä, että kävin juuri venesatamassa varmistamassa, etteivät syysmyrskyt ole riepotelleet veneen pressuja. Ja satamassahan on paaluja. 

Niin sitten kävi, että aloin järjestellä tätä asiaa mielessäni, ja ihmeen paljon siitä sain selville, pelkästään istumalla hiljaa paikallani ja mietiskelemällä. Ja sitten aloin hakea tietoa. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti historialliset paalujuntat. 
 

Paalujuntan kulttuurihistoria on hyvä esimerkki internetin historiattomuudesta. Ensi vilkaisulla ei juurikaan löytynyt tietoa vanhan ajan paalujuntista. Nykyaikaisia paaluvasarakoneita oli joissain mainoksissa esillä. Tietoa piti kaivaa muualta, painetusta sanasta. Otavan Iso tietosanakirja 1960- luvun alkupuolelta , osa MONT-PYRA esittelee paalujuntan asiallisen napakasti, ilman turhaa kontekstia tai historiaa. 

Mutta katsotaan ensin niitä muistivarastoja. Paalujunttaa tarvittiin keväisin Katajanokan venesatamassa, Upseerikerhon takana. Veneiden peräpuoli kiinnitettiin pohjaan juntattuihin paaluihin, sama järjestely on edelleen voimassa veneeni kotisatamassa Kipparilahdessa. Talven aikana sataman vesi jäätyy, ja veden pinnanvaihtelujen mukana nouseva ja laskeva jääkansi kiskoo paalut ylös. Ne voivat nousta useita metrejä. Keväällä satamaan saapuu lautta jolla on paalujuntta. Sen avulla paalut juntataan takaisin paikalleen.

Muutama vuosi sitten löysin sattumalta YouTubesta Lahden oluttehtaan mainosvideon vuodelta 1954. Siinä on junttausporukka tekemässä juurin tällaista venesataman kunnostustyössä. Paalujuntassa on korkealle nouseva teline, jonka huipussa on väkipyörä. Junttausvasaran eli järkäleen nostovaijeri kulkee väkipyörän yli ja haarautuu vetoköysiksi. Junttausporukka kiskaisee vetoköysistä nykäisten järkäleen ilmaan ja pudottaen sen paalun päälle. Ja sama toistuu, uudelleen ja uudelleen. Työtä säestää mainoksessa Kipparikvartetin esittämä laulu Junttali-poo. Tällainen työ on yksitoikkoista ja raskasta, se keskeytyy vain hetkeksi, kun siirrytään seuraavalle paalulle. Onneksi mainosfilmin lopussa rantaan saapuu kuorma-auto, josta puretaan janoisille miehille korikaupalla Lahden ykköspilsneriä. 

Vuonna 1954 Suomessa ei ollut televisiota. Mainosfilmejä kuitenkin tehtiin. Niitä esitettiin elokuvissa ennen varsinaisen filmin alkua. Elettiin elokuvan kulta-aikaa.

Junttausfilmissä junttaporukan kokoa varmaankin liioitellaan. Vetoköysiä kiskoi toistakymmentä miestä, mutta luulen, että todellisuudessa noin seitsemän miestä riitti. Muistaakseni junttausporukkaa sanottiin topparoikaksi. Tuo luultavasti venäläisperäinen sana tarkoittaa varsinaisesti junanrataa rakentavaa miesryhmää. 

 

Itse en muista nähneeni tällaista vetojunttaa toiminnassa. Sen sijaan joskus 1960-luvun alkupuolella satamaamme uitettiin lautallaan seisova dieseljuntta, ja se oli todellinen ihme. Siinä paalun päähän asetetaan vastakappale, joka on itse asiassa dieselin mäntä. Sen päälle pudotetaan junttausjärkäle, joka muodostaa sylinterin. Kun se putoaa männän päälle, sisään jäänyt ilma puristuu kokoon, ja sekaan ruiskutettu polttoaine syttyy. Juntan toimiessa järkäle pomppii paalun päällä savun pöllähdellessä. Avoimessa koneessa ei ollut äänenvaimentajaa, joten pauke oli hirmuinen.

Luulen, että tämä kone oli venäläisvalmisteinen. Muistan nimittäin lukeneeni romaanin Bakun öljykentiltä, ja siinä kerrottiin, kuinka "dieselit iskevät paaluja meren pohjaan". Kääntäjä tuskin tiesi, mistä on kysymys, mutta minulle se on selvää. Dieseljuntta on minusta mitä puhtainta steampunkkia. Sillä tarkoitetaan sekopäistä viktoriaanisen ajan tai neuvostoajan teknologiaa, joka jostain syystä on jäänyt elämään, tai jopa muuttunut vaihtoehtoiseksi tulevaisuudeksi. (katso kirjoitus Toivon kirjallisuutta: solarpunk).

Parempaa tietoa saa internetistä, kun vaihtaa englannin kieleen, suomihan on kovin pieni kielialue. Hakusanoilla "pile driver" tietoa alkaa tosiaan löytyä. Tietenkin paalujuntta on ollut aivan olennainen työväline niin kauan, kuin suurisuuntaista rakennustoimintaa on harjoitettu. Siis jo antiikin ajoista alkaen. Jo muinaiset kiinalaiset tunsivat paalujuntan. Rooman valtakunta oli tunnettu massiivisista rakennushankkeistaan. Roomalaiset käyttivät paalujuntasta nimeä festuca. Paalujen junttauksen kuvauksia löytyy esimerkiksi arkkitehti Vitruviukselta ja Julius Cesarilta. 

Venetsia rakennettiin merelle, mutaan juntattujen puupaalujen varaan. Syy on strateginen, kaupunki oli näin paremmassa turvassa hyökkäyksiltä. Kun pyhän Markuksen katedraalin vuonna 900 rakennettu kellotorni sortui vuonna 1902, havaittiin, että puupaalut olivat edelleen hyvässä kunnossa, niitä ei tarvinnut uusia. Tarkkoja paalujuntan piirustuksia alkaa ilmaantua 1400- luvulta lähtien. Ja ilman muuta Leonardo da Vinci kunnostautui myös paalujunttien suunnittelijana. 

Muinaiset paalujuntat toimivat pääosin ihmisvoimalla. Edellä kuvatun Lahden oluttehtaan mainoksen junttaporukan köysivetojuntta on hätkähdyttävästi samanlainen kuin sen eräät tuhansia vuosia vanhat edeltäjät. Suuremmilla työmailla käytettiin myös eläinten voimaa, kuten hevoskiertoa. Tällaisen junttauskoneen rakentaminen työmaalle oli vaivalloista, mutta paalujen junttaus ihmisvoimalla oli äärimmäisen uuvuttavaa työtä. Teollisen vallankumouksen myötä ilmaantuivat kuvaan voimakoneet. Paaluja alettiin lyödä maahan höyrykoneiden ja polttomoottoreiden voimalla. Vuonna 1897 ranskalaiset alkoivat käyttää puupaalujen lisäksi sisältä raudoitettuja betonipaaluja. Nykyisin se on vallitseva paalutyyppi. Myös teräspaaluja käytetään. 

Dieseljuntta keksittiin Saksassa 1920- luvulla. Edellä kuvaamani venesataman dieseljuntta on tarkoitettu pienille paaluille. Vapaasti pomppivine sylintereineen se on epätyypillinen, ja edelleen arvelen, että se oli neuvostovalmisteinen. En löytänyt sellaisesta laitteesta kuvaa. Neuvostoliitossa kyllä kehitettiin sähköllä toimiva täryjuntta 1950- luvulla.

Oikeaksi aarreaitaksi tiedonhaussa osoittautui YouTube. Sieltä löytyy runsaasti videoita paalujuntista, erityisesti sekopäisistä, savua syöksevistä steampunk- henkisistä dieseljuntista. Maailmassa näyttää edelleen olevan paljon paalutettavaa.

60- luvun jälkeen en ole itse nähnyt dieseljunttaa toiminnassa. Sen sijaan runsas vuosi sitten olin Oulussa palaamassa uimarannalta, ja polkupyörän lastenistuimessa oli kyydissä kolmevuotias tyttärenpoika. Onneksemme ajoimme rakennustyömaan vieritse, missä oli käynnissä paalujen junttaus. Vaikka kolmivuotias pitkästyy helposti ja käy levottomaksi, tämä näky vangitsi. Seurasimme lumoutuneina kolmen pitkän betonipaalun junttausta. Työvälineenä oli hydrauliikkakäyttöinen paaluvasara. Näppärästi kone poimi yksitellen paalut pinosta, asetti ne oikeaan paikkaan ja alkoi lyödä niitä maahan.

Helsingin uusklassista keskustaa alettiin rakentaa 1800- luvun puolivälissä. Rautatientorin ja Senaatintorin välinen alue oli mutaista Kluuvilahtea. Se täytettiin ja rakennukset pystytettiin juntattujen puupaalujen varaan. Siellä maassa ne paalut ovat edelleen. 

Tuleeko paalujuntasta mieleen sotilasjuntta? Vaikka mielleyhtymä on hauska, espanjankielen sana junta tarkittaa hallintoa.

Tiedonhakuun osui myös urbaani sanakirja. Sen mukaan paalujuntta on eräs rakasteluasento. Sen luonne selvinnee yllä olevasta tekstistä. En tarkistanut, löytyykö se Kama Sutrasta. Tuskin ainakaan tällä runottomalla nimellä. 

Jotain muutakin kiinnostavaa löytyi. J. R. R. Tolkienin Hobbitissa kerrotaan järvikaupungista, jossa talot on rakennettu veteen juntattujen paalujen varaan. Tolkien kyllä tiesi, mistä puhui. 5000 vuotta sitten Skotlannissa ja Irlannissa nimittäin oli tällaisia kaupunkeja, tai oikeastaan kyliä. Asumusten keltinkielinen nimi on crannog. Jonkinlaisia paalujunttia siinäkin on tarvittu, vaikka niistä ei ole säilynyt tietoa. Syy tällaiseen rakentamiseen on sama kuin Venetsiassa: turvallisuus. 

Kovasti dieseljunttaa muistuttaa aivan vastakkaisella logiikalla toimiva laite, eli tamppain. Siitä käytetään maan tiivistämiseen katuja rakennettaessa. Tällaisen vapaamäntämoottoriin perustuvan tamppaimen esitteli saksalainen Delmag- yhtiö vuonna 1939. Tämäkin kone edustaa jonkinlaista nyrjähtänyttä steampunkkia. Se on kuin yhdellä jalalla pomppiva robotti. Erityisen pelottava on sen suurin malli, 2500 kg painava Sammakko (Frosch). Sen käyttäminen on varmaan ollut suorastaan vaarallista. Samainen yhtiö valmisti, ja valmistaa edelleen myös dieseljunttia.

Delmag- tamppain on esiintynyt Rämsöön Kowan Teknolokian Päivillä, jotka valitettavasti ovat olleet tauolla. Hankkimalla jostain päivillä tuotetun CD- levyn pääsee kuuntelemaan Delmag-tamppaimen ääntä, ja muitakin mielenkiintoisia koneita. 

Delmag-tamppain. Kuva: Rämsöön Kowan Teknolokian museo.

Kirjallista kaksoiselämää

Kaksoiselämä on jännittävä käsite. Jostain syystä ihmisellä voi olla kaksi elämää – ja joskus jopa monta. Siihen on vaihtelevia syitä, mutta tärkein syy lienee, että elämän kulku jostain syystä jakautuu kahtia osiin, jotka eivät vain sovi yhteen. Niinpä nuo erilliset elämät alkavat toimia omillaan, tulla aina vain itsenäisemmiksi. Kehitys saattaa jopa eskaloitua, elämät eroavat yhä jyrkemmin, kunnes seuraa katastrofi. Katastrofi tarkoittaa, että kaksoiselämä paljastuu. Silloin toinen tai molemmat elämät tuhoutuvat. Katastrofi on ravisteleva kaikille osallisina olleille. Kaksoiselämän ylläpitäjä joutuu aloittamaan alusta, jos pystyy. Jos ei ... siitä ei liene niin paljon tietoa kuin itse kaksoiselämästä. 

Tämähän kuulostaa tosi abstraktilta ja sekavalta, mutta esimerkin voima on tässä valaiseva. Koetan siis selventää. Tavallisin kaksoiselämän muoto lienee aviollinen uskottomuus. Kaksoiselämä syntyy, kun uskoton puoliso salaa visusti toisen elämänsä. 

Salasuhteita voi olla monta, mutta yleisesti tunnetaan jopa julkisuuden henkilöitä, joiden yksi ja ainoa vakiintunut salasuhde on jatkunut vuosikymmeniä. Tällainen kaksoiselämä on yleensä epäsymmetrinen, ja se on epäreilu petetylle puolisolle – ja hieman myös sille, jonka kanssa petetään. On myös variaatioita, joissa uskoton puoliso pettää symmetrisesti, toisin sanoen väittää kaikille olevansa vapaa. Ja muutkin suhdepelin muunnokset ovat mahdollisia. Ihmisen into ja kekseliäisyys tuntuu olevan rajaton, kun on kyse seksistä. 

Tai kun on kyse rahasta. Avioliitossa pettämisen eräs muoto liittyykin rahaan. Pettävä puoliso on yleensä mies, koska yhteiskunnassamme miehellä on enemmän tällaista pelivaraa. Mies siis perustaa perheensä ulkopuolelle toisen talouden, jonne ohjaa osan rahoistaan – ja pahimmassa tapauksessa myös osan puolisonsa rahoista. Miksi hän näin toimii? Ehkä osin samasta syystä kuin seksuaalisessa petoksessa. Toisin sanoen hän haluaa hiukan omaa vapautta ja oman mahdollisen tulevaisuuden. Ehkä perhe ahdistaa, eikä kuitenkaan ole uskallusta jättää sitä. Ehkä myös säälistä puolisoa ja lapsia kohtaan eroa ei haluta tehdä. Tai silkkaa saamattomuutta ajelehditaan halujen orjana. 

Tässä taitaa olla yleinen kuvio. Kaikki varmaan tuntevat alkoholistin kaksoiselämän. Jos eivät ole itse pelissä mukana, ainakin ovat seuranneet sivusta. Alkoholisti vetää viinaa kotona, mutta työpaikalla ja mahdollisessa julkisuudessa teeskennellään raitista. Aikuisen ihmisen huumeidenkäyttö tai lääkeriippuvuus on jopa helpompi salata, koska henki ei haise ja olemus pysyy pitkään kohtalaisen normaalina. 

Kaksoiselämä kehittyy vähitellen pienestä alusta, on sitten kyse uskottomuudesta tai päihdyttävistä aineista. Ja päätyy usein katastrofiin. Se aiheuttaa jo kehittyessään kärsimystä mukana oleville. Tosin kaksoiselämän päähenkilö ei välttämättä kärsi, hän voi olla myös narsisti tai psykopaatti. Tämä selittää osan tapauksista. Avioliittohuijarit taitavat enimmäkseen olla näitä laskelmallisia persoonallisuuksia. 

Lyhyesti on syytä mainita vielä kolmas kaksoiselämän muoto. Vakoojat ja sen kaltaisia tehtäviä hoitavat joutuvat puhtaasti ammatin vaatimusten takia viettämään kaksoiselämää. Ei tällainenkaan kaksoiselämä onnellista ole. Luettelomaisesti voisi jatkaa. Monet yhteiskunnan normeista poikkeavat joutuvat tahtomattaan harrastamaan kaksoiselämää, vaikka ei siinä rikollista sävyä edes olisi. Ja kun alkuun pääsin, niin jatketaan vielä. Ehkä meillä kaikilla on hieman erilainen minuus esimerkiksi kotona ja työpaikalla. Otamme erilaisia rooleja, enemmän tai vähemmän vakavasti, riippuen siitä seurasta, missä olemme. Meillä on siis taipumusta! 

 

Kirjallinen kaksoiselämä on kokonaan toinen juttu, vaikka siinä voi olla samankaltaisia piirteitä. Kirjailija on ikään kuin kaksi kirjailijaa, hänen tuotantonsa jakautuu ja puoliskot tuntuvat elävän omaa elämäänsä. On kiinnostavaa, miksi näin käy. Ehkä nuo puoliskot eivät vain sovi yhteen, hieman samalla tavalla kuin aviollisessa kaksoiselämässä. Taas taidan puhua vertauksin ja ennusmerkein. Joten pohditaan nyt ihan oikeita ja tunnettuja esimerkkejä. 

Tove Jansson (1914–2001) tunnetaan muumikirjoistaan, ja hänet tunnetaan kuvataiteilijana. Monet evät tiedä, että hän on kirjoittanut muutakin. Muumikirjojen jälkeen hän kirjoitti muun muassa aikuisille suunnattuja novelleja, vaikka aika harvat ovat niitä lukeneet. Minua kyllä hieman harmittaa puhua aikuisnovelleista, sillä yhä hyvin aikuiset voivat, ja heidän pitäisi lukea muumikirjoja.

Oman tulkintani mukaan novelleihin tuli ajan myötä lisääntyvästi synkkiä sävyjä. Pinnallisesti katsoen novellien maailma on täysin erilainen kun muumituotannossa. Niiden maailma voi olla raastava, juonitteleva ja julma. Se satuttaa ihmisiä, pelottaa ja oudoksuttaa. Onnellista loppua ei ole, paitsi mahdollisuutena, ja sen takia ehkä jaksamme. Mukana on toki onnellisia sävyjä ja jopa fantasiaa, mutta yllättävän paljon ahdistusta ja suoranaista kauhua. Meidän ajallamme osaamme lukea novelleja entistä tarkemmin. Monet niistä kertovat homoseksuaalisuudesta, ja myös sen pimeistä puolista: salailusta ja mustasukkaisuudesta. 

Olisi väärin sanoa, että novellien maailma on vastakkainen muumikirjoihin verrattuna. Muumikirjoista löytää samat asiat, ne on vain esitetty toisella, pehmeämmällä tavalla.

Janssonin novellit ovat vaikuttavia ja levottomuutta herättäviä. Olisivatko ne tunnetumpia, jos joku muu olisi ne kirjoittanut, jääväthän ne niin selvästi muumien varjoon. Itse ajattelen, ettei tällaista mahdollisuutta ole. Novellit ovat sellaisia kuin ovat, ja ehkä juuri muumien takia.

Iain M. Banks (1954–2013) tunnetaan parhaiten niin sanotuista kulttuuri-sarjan tieteisromaaneista. Ne ovat tavattoman rikasta ja mielikuvituksellista avaruusoopperaa. "Kulttuuri" on eräänlainen supersivilisaatio, joka on ratkaissut teknologian avulla kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja ilman pakkovaltaa. Tekoälyn ohjaama maailma tarjoaa kansalaisille äärimmäisen yksilönvapauden, ja samalla yltäkylläisen ja turvallisen elämän – jos sellaista haluaa viettää. Tämä asetelma on sekä älyllisesti että filosofisesti kiehtova. 

Banks on kirjoittanut tämän tuotannon rinnalla realistista kirjallisuutta, joka on myös saanut hyvän vastaanoton. Tieteiskirjallisuudessa tällaisesta "normaalista" tuotannosta käytetään nimeä mainstream, valtavirta. Teokset on julkaistu tekijänimellä Iain Banks, eri nimi viittaakin kaksoiselämään. Läpimurtokirja Ampiaistehdas on hämmentävä, osittain fantasiaan ja kauhuun vivahtava, enkä halua pilata lukijalta yllätystä kertomalla, mikä on sen varsin häijy idea. Parhaiten tunnettu valtavirtaromaani lienee Crow Roadin käsikirjoitus. Se on rikas ja viehättävästi skottilainen sukuromaani, jossa on hieman dekkarimainen juoni. 

Philip K. Dick (1928–1982) on mielikirjailijoitani. Hän on filosofisen ja moraalisen tieteiskirjallisuuden mestari, tuotanto käsittää yli kolmekymmentä romaania ja kymmeniä novelleja. Kirjat ovat paitsi koukuttavia, myös kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ei ihme, että hänen teksteihinsä perustuu kymmenkunta elokuvaa. Niistä tunnetuin on aina niin hieno alkuperäinen Blade Runner (1982). 

Dickin valtavirtatuotanto sijoittuu hänen uransa loppupuolelle. Hänen oli vaikea löytää tällaiselle tuotannolle kustantajaa. Suurin osa julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän joukkoon kuuluu noin kymmenen kirjaa. Joskus sanotaan, että tieteiskirjallisuutta tehdään, koska se käsittelee aiheita, joita tavallinen kirjallisuus ei voi käsitellä. Dickin mainstream-kirjojen kohdalla tilanne on päinvastainen. Niiden teemoja ei mitenkään voisi käsitellä tieteiskirjallisuudessa. Noista sivumäärältään kohtalaisen suppeista teoksista on sanottu, että ne jyrisevät uhkaavasti kuin katastrofielokuva. 

Kirjossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ne kertovat tavallisten ihmisten tavallisista asioista. Ja kuitenkin niiden sisältö on kauhistuttava. Ne osoittavat, kuinka vallanhimo, seksi, kateus, pienet moraaliset horjahdukset, rasismi, naisten sortaminen ja sattuma vähitellen johtavat puistattaviin seurauksiin. Kirjat eivät käsittele mitään demonista pahuutta,vaan arkipäiväisyydestä nousevaa hiipivää pahaa, se ei tapa mutta jättää jälkensä. Tekee mieli huutaa: tällaisiako me ihmiset olemme!

Ensimmäinen Dickin valtavirtakirja, jonka luin oli varsin ohut teos In Milton Lumky Territory. Se toi oudosti mieleen Tolstoin Sota ja rauha- kirjan. Viimeksi luin kirjan The Man Whose Teeth Were All Exactly Alike. Se oli niin kauhea, että minun oli vaikea lukea sitä loppuun. Eikä siinä oikeastaan juuri mitään tapahtunut. 

Dickin mainstream- kirjat ovat jääneet jokseenkin täydellisesti hänen loistavan tieteiskirjatuotantonsa varjoon. Se on todella sääli. Niitä ei ole suomennettu.

Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia. 

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.

Toivon kirjallisuutta: solarpunk

Helsingin kirjamessuilla törmäsin uuteen kirjallisuuden lajiin: solarpunk. Siis, minulle se oli uusi, sillä sana on kuulemma ollut käytössä jo kymmenisen vuotta. Se tarkoittaa erästä spekulatiivisen fiktion tai tieteiskirjallisuuden lajia. Joskus tieteiskirjallisuus jaotellaan dystopia- ja utopiakirjallisuuteen. Solarpunk lukeutuu pikemminkin utopiagenreen. Se lähtee tosin uhkaavasta katastrofista eli oman aikamme ympäristökriisistä ja ilmastonmuutoksesta, mutta pyrkii tutkimaan fiktion keinoin positiivisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tieteiskirjallisuuden perinteen mukaisesti tiede ja teknologia ovat nytkin vahvassa roolissa, mutta myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat tärkeitä. 

 

Solarpunk muistuttaa tieteiskirjallisuuden vanhasta perinnöstä. Se on valistavaa, yhteiskunnallista ja poliittista. Toki tieteiskirjallisuuteen on aikaa myöten kehittynyt myös pulp-variaatioita, jotka ovat leimanneet lajin julkisuuskuvaa. Siihen kuuluvat tähtilaivat, sädepyssyt, mulkosilmäiset avaruushirviöt ja kirkuvat kaunottaret. Toistaiseksi solarpunk on aika vakavaa, koska se on uusi lajityyppi, ja koska sen taustalta löytyvä yhteiskunnallinen ja globaali missio ovat niin ahdistavia ja vakavia. 

Tosiasiassa solarpunk positiivisena ekofiktiona ei ole mikään uusi asia. Sen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti. Ihmisen hämmästyttävä mielikuvitus on osannut ennakoida myös epämiellyttäviä tulevaisuuden maailmoja ja visioida myös ongelmien ratkaisuja. Erona on vain, että meidän maailmassamme luonnon tuhoutuminen ja ilmastokriisi eivät ole kuviteltuja tulevaisuuden uhkia, vaan päällemme vyöryvää todellisuutta. Uutta on kuitenkin tuo nimi, solarpunk.. Se on hauska esimerkki siitä, kuinka keksitty sana voi jäädä elämään ja päästä laajaan käyttöön. 

 

Solarpunk- sana esiteltiin blogikirjoituksessa vuonna 2008, ja se oli tavallaan osa ekologista heräämistä ja ympäristöliikettä. Ehkä termin menestys ei ole aivan sattumaa, sillä se kytkeytyy vahvasti sitä edeltäviin virtauksiin. Kyberpunk esitteli synkän, uusimpaan digitaalaiseen teknologiaan perustuvan dystooppisen ja anarkistisen tulevaisuuden. Termi esiteltiin maailmalle vuonna 1986 ilmestyneessä Bruce Sterlingin kyberpunk-antologiassa Mirrorshades (suom. Peililasit). 

Kyberpunkista kehittyi pian uusi variaatio, steampunk. Sen eräänä liikkeellepanijana oli William Gibsonin ja Bruce Sterlingin vuonna 1990 julkaisema kirja Difference Engine. Kirjan ja koko tyylisuunnan innoittajana oli Charles Babbagen 1800-luvun puolivälissä kehittelemä mekaaninen laskukone, differenssikone (katso kirjoitus JosephJacquardin muotokuva). Koneen täysikokoisen versio olisi toiminut höyrykoneen voimalla, mutta konetta ei koskaan saatu valmiiksi. Steampunk kääntää kyberpunkin idean nurin. Se luo dystooppisen tulevaisuuden, jonka esikuvana on viktoriaanisen ajan Lontoo, ja jota hallitsevat elektroniikan ja tietokoneiden asemasta mekanismit ja höyryvoima. 

 

Tieteiskirjallisuus jaotellaan usein utopioihin ja dystopioihin. Toisenlainen jaottelu voisi olla: antiteknologinen tai äärimmäisen teknologinen. Hyvin yleinen antiteknologinen teema on enimmäkseen visio, jossa teknologinen yhteiskunta on syystä tai toisesta romahtanut. Seurauksena ei kuitenkaan ole onnellisuuden tila, vaan jatkuva kärsimys ja diktatorinen pakkovalta. Romahduksen syy voi olla ulkoinen, ydinsota tai ympäristömuutos, mutta romahdus voi aiheutua myös jäykästä harvainvallasta. Tällä viitataan selvästi viimeisiä aikoja eläneen Neuvostoliiton tilanteeseen. Siellähän oli havaittavissa teknologisen osaamisen ja infrastruktuurien taantuminen. 

 

Jos ajattelemme, että solarpunk on nimenomaan positiivista ympäristöfiktiota, se on kirjallisen dramaattisen rakenteen kannalta ongelmallista. On paljon helpompaa rakentaa koukuttavaa ja jännittävää fiktiota negatiivisen kautta: sodat, uhat, sorto, kärsimys ja katastrofit muodostavat helpon puitteen sankarilliselle toimintaviihteelle. Positiiviset utopiat ovatkin lähes aina kuolettavan tylsiä. Tavallisempi kirjallinen rakenne on lähteä utopiasta, ja paljastaa sen pimeä puoli, tai nostaa esiin ihanneyhteiskunnan sisäisiä kriisejä. Utopia ja dystopia näyttävät usein olevan saman kolikon kaksi puolta.

Johtuneeko lajityypin tylsyydestä, että en muista edes lukeneeni varsinaista 2000- luvun solarpunkkia. Toisaalta jonkun lajityypin puhtauden pohtiminen on jokseenkin joutavaa ja akateemiselta haiskahtavaa puuhastelua. Hyvä kirjallisuus ei anna määritelmien kahlita itseään eikä se piittaa genrerajoista. Kiinnostavampaa on minusta katsoa, millaisia tilanteita ja ratkaisuja villisti ideoita tuottava tieteiskirjallisuus voisi tarjota. 

 

Joten aloitan kirjallisuudesta, joka voisi olla solarpunkkia teemansa kautta. Iain M. Banksin kulttuuri- sarjan kirjat kertovat ääriteknologisesta yhteiskunnasta, joka on ratkaissut sekä ympäristökysymykset että sosiaaliset kysymykset teknologialla. Kulttuurin asukkaat elävät eräänlaisessa kommunistisessa utopiassa, jossa teknologia tyydyttää kaikki tarpeet, takaa äärimmäisen yksilönvapauden, tarjoaa jokaiselle lähes ehtymättömät resurssit ja suojelee kansalaisiaan vaaroilta. 

 

Miten voidaan toteuttaa samanaikaisesti näin ristiriitaisia tavoitteita? Banks vastaa,että kunhan teknologia on riittävän kehittynyttä, se kyllä onnistuu. Kuvatut ratkaisut ovatkin sekä loogisia että varsin viihdyttäviä. Kirjojen koukuttavuus johtuu kahdesta asiasta. Ensinnä, kaikki galaksimme asukkaat ja yhteisöt eivät ole kulttuurin jäseniä. Konfliktit ulkopuolisten kanssa ja niiden säätely ovat kirjan keskeisimpiä teemoja. Toinen näkökulma, jota kirja kirjalta varovasti raotetaan on, että kulttuurilla saattaa sittenkin olla myös pimeä puoli.

Miten realistisia Banksin ratkaisut ovat? Voidaanko teknologian tarjoamilla rajattomilla resursseilla ja kyvykkyyksillä ratkaista ihmiskunnan ympäristö- ja materiaalikriisi? Koetan vastata teknologian asiantuntijana ja parhaan ymmärrykseni pohjalta. Materiaalinen teknologia on vahvasti sidoksissa fysiikkaan ja luonnonvakioihin. Esimerkiksi aineen lujuus, sulamispiste ja kovuus on sidoksissa atomien elektroniverhoon ja sähkömagneettisten voimien suuruusluokkaan. Kentät, joilla Banksin kirjoissa on iso rooli, ovat hankalia hallita. Tässä on mukana sekö laskennallinen vaikeus että kenttien hallinnassa välttämättömät aineelliset struktuurit. Toisaalta esimerkiksi 5G- teknologia tulee yllättävän lähelle Banksin kuvaamaa globaalin kommunikaation toiminnallisuutta. 

 

Banks vastaa teknologiseen haasteeseen myös tekoälyn avulla. Monet asiat ovat vaikeita ja ymmärryksemme ulkopuolella, mutta tekoälyn avulla ongelmia voi ratkaista. Idean takana on teoria tekoälyn kaikkivoipaisuudesta. Kun tekoäly on pelkkää abstraktia matematiikkaa, sillä ei ole juurikaan rajoja. Tähän en kuitenkaan voi uskoa. Tekoälyn rajoitteet ovat loogisia ja todellisia, vaikka niitä ei ole sidottu materiaan. Lisäksi on myös materiaalisia rajoitteita: muistitila, tiedon käsittelynopeus ja valon nopeus. Ohitan nyt kvanttilaskennan. Kvanttitietokone on ennen pitkää totta, mutta sekään ei ole kaikkivoipa, sillä on vain hieman erilaisia rajoituksia, eräät hyvinkin jyrkkiä.

Banks toki ymmärtää teknologian rajoitukset. Hän ratkaisee ne siirtämällä tehoa, aikaa ja tilaa vaativat operaatiot tapahtumaan hyperavaruudessa. Pidän ratkaisua hyvin spekulatiivisena, vaikka se pelastaakin kirjojen logiikan. Kaiken kaikkiaan suhtaudun skeptisesti teknologian kaikkivoipaisuuteen, mutta en suinkaan teknologiaan sinänsä. Erityisesti materiaalitekniikka on todellinen runsaudensarvi, vain pieni osa sen mahdollisuuksista on käytössä. Myös sekä Iain M. Banks että kyberpunk-kirjailija William Gibson hehkuttavat materiaalitekniikan puolesta. 

 

Materiaalitekniikkaan nojaava teknologia tarjoaa riittävät resurssit ratkaista energian saanti, ilmaston lämpeneminen ja saastumisongelma, itse asiassa hyvinkin nopeasti. Tämä kysymys onkin lähinnä poliittinen - eikä se ole ollenkaan pieni ongelma. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt tätäkin aihetta. Onko ratkaisun avain esteetön kapitalismi jossain muodossa - tai sitten jotain muuta,  oikealla tavalla toteutettu ja ehkä teknologisesti tehostettu pakkovalta tai demokratia. 

 

Walesilainen tieteiskirjailija Alastair Reynolds on tunnettu monipuolisesta kovan linjan tieteiskirjallisuudesta, jossa on myös fantastisia aineksia - mutta onneksi aika vähän. Solarpunkkia lähelle tulee kirja Muistoissa sininen maa (2012). Siinä ihmiskunnan polttavimmat ongelmat on ratkaistu, ja ratkaisu on lähtenyt liikkeelle Afrikasta. Yllättävää, mutta miksikä ei näinkin voisi käydä. Afrikalla on sekä runsaat luonnonvarat, että monikulttuurisena ja etnisesti kirjavana mantereena valtavat luovat resurssit. 

Reynolds ei tarkkaan selvitä, miten tällainen muutos voisi alkaa. Eräs tekijä voisi olla panafrikkalaisuus, ajatus, että afrikkalaiset ovat yhtä ja pitävät yhtä. Kun työskentelin jonkin aikaa Etelä-Afrikassa, jotenkin vakuutuin afrikkalaisten luovuudesta ja siitä, että panafrikkalaisuus on mielentilana ihan totta. Tieteellisessä konferenssissa afrikkalaisten väliset keskustelut alkoivat suunnilleen näin: "Terve, minä olen Keniasta, mistä sinä tulet?", "Hei, minä olen Ghanasta". "Sehän on hauskaa. Mitä kiinnostavaa te olette viime aikoina tehneet?"

Toinen kysymys, mitä Reynolds on käsitellyt, on siirtokuntien rakentaminen muualle avaruuteen. Tähtienvälinen avaruusalus on valtava ontoksi koverrettu asteroidi, jolla on riittävästi tilaa viedä mukanaan matkustajien lisäksi riittävän suuri ekosysteemi (Terästuulen yllä, 2014). Niin, viime vuosikymmeninä on yhä kirkkaammin alettu ymmärtää, että ihminen ei ole riippumaton kosminen vaeltaja, vaan kriittisesti riippuvainen ekosysteemistä. Se ei koske vain ravintoa. Kehossamme on määrätön määrä pieneliöitä, emmekä ehkä pitkän päälle tule toimeen ilman niitä. Nuo eliöt siirtyvät meihin ympäriltämme. Jopa immuunijärjestelmämme vaatii toimiakseen kunnolla ulkopuolelta tulevaa biologista ja biokemiallista ohjelmointia. Joten kysymys kuuluu: kuinka suuren ekosysteemin ihminen joutuu viemään mukanaan rakentaessaan siirtokuntaa avaruuteen? Ja voiko tuollainen supistettu ekosysteemi tulla toimeen omillaan, ilman kontaktia emoplaneettaan. Rinnakkainen kysymys kuuluu: miten paljon ekosysteemimme voi supistua ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan aiheuttaman kulutuksen takia, ennen kuin se alkaa uhata koko ihmisen olemassaoloa. 

 

Biosfääri 2 - koe tehtiin 1990- luvun alussa Arizonassa. Kahdeksan ihmistä sulkeutui kahdeksi vuodeksi tiiviisti suljettuun 12 000 m2 laajuiseen lasikupuun. Koe epäonnistui, keinotekoinen ekosysteemi joutui heti epätasapainoon. Kupu ei tuottanut riittävästi happea eikä elintarvikkeita, ja hiilidioksidin määrä nousi liian korkeaksi. Osa eliöistä kuoli, jotkut taas lisääntyivät ylen määrin. Ihmisetkin olisivat luultavasti menehtyneet ilman ulkopuolelta saatua happea ja elintarvikkeita. Koe epäonnistui myös tieteellisesti, se perustui liian yksinkertaisiin oletuksiin, eikä sen tuloksia voi yleistää. Ilmeisesti tällainen koe voisi jollain lailla jäljitellä suhteellisen lyhytaikaisen siirtokunnan toimintaa. Pysyväksi olotilaksi tällainen ekosysteemi on varmasti aivan liian pieni.

Jossain on varmasti raja. Liiaksi supistettu ekosysteemi ei mahdollista ihmisen eloonjääntiä. Luonnosta on turha huolestua. Se tulee jatkamaan kehitystään ilman ihmistä, monimutkaistuen uudelleen, ja ehkä aivan uuteen suuntaan.