Filosofien kanssa kellarissa

Aivotutkimus kiinnostaa minua, ja luen alan kirjoja aina, kun on sopivaa aikaa. Se ei kylläkään ole ammattini, vaan jonkinlainen aika vakava harrastus. Ja kohde - aivot ja niiden toiminta - on toki vaikein, mitä kuvitella saattaa.

Vuodenvaihteessa tuli taas luettua muutama tiedekirja, kiitos Terra Cognitan, joka jaksaa kääntää suomeksi angloamerikkalaisten tiedekirjojen helmiä. Pystyisin kyllä lukemaan ne englanniksikin, ja neurotieteen terminologia on minulle tuttua. Mutta äidinkielellä lukeminen alentaa merkittävästi viitsimiskynnystä, ja on myös selvästi nopeampaa.

Terra Cognita on erikoistunut kääntämään kirjallisuutta, jota joskus sanotaan tieteen popularisoinniksi. Mutta luonnehdinta on hieman väärä. Meillä Suomessa on käsitys, että varsinaiset tieteelliset kirjoitukset julkaistaan tieteellisillä foorumeilla, ja ne ovat yleensä väitöskirjoja tai tieteellisten lehtien artikkeleita. Yleistajuiset kirjat luetaan popularisoinniksi. Niitä tekevät erikoistuneet, ns. tietokirjailijat. Vakavan tutkijan arvolle tällaiset kirjat eivät oikein sovi. 

Luulen, että tämä on pienen kielialueen ongelma. Onneksi meillä on Enqvist ja Valtaoja. Ja onneksi eräät taloustieteilijät, antropologit ja historiantutkijat ovat alkaneet murtaa tällaisia ennakkoluuloja. Samasta syystä luen mielummin Tiede-lehteä kuin Tieteen kuvalehteä. Tiede-lehteen nimittäin kirjoittavat ”oman toimen ohessa” monet suomalaiset eturivin tieteentekijät.

Englanninkielisessä maailmassa tilanne on hieman toinen. Huipputason tutkijat kirjoittavat usein ja mielellään omaa tieteenalaansa koskevia kirjoja, jotka on suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Kahneman kirjoittaa juuri niistä asioista, joista hän sai taloustieteen Nobelin. Toinen talousnobelisti, Paul Krugman, ei myöskään epäröi tarttua kynään, kun jokin asia alkaa kuumottamaan.

Tällaisissa tiedekirjoissa kyse ei ole vain popularisoinnista eli kansan valistamisesta (vaikka ei siinäkään ole mitään vikaa). Kysymyksessä on ennen kaikkea tieteen ideoiden ja vaikutusten pohdinta, ja kirjat on tarkoitettu suuren yleisön lisäksi myös sekä oman alan että muiden tieteenalojen asiantuntijoille. Tämä on tärkeä osa tiedettä ympäröivää, usein filosofis- ja eettissävyistä keskustelua. Se on tärkeää monestakin syystä: se vetää ihmisiä tieteen puoleen, se stimuloi uusia tieteellisiä ideoita, ja vahvistaa tieteiden välistä hedelmöittävää vuorovaikutusta. Tieteestä käytävä monipuolinen ja monella eri tasolla käytävä keskustelu parantaa tieteen yhteiskunnallista relevanssia, ja samalla se tekee tieteestä parempaa. 

Tällaiset kirjat eivät ole vain meidän aikamme ilmiö. Esimerkiksi 1700- luvun englantilasten taloustieteilijöiden tai filosofien (tuohon aikaan se oli usein sama asia) kuten Adam Smithin ja David Humen kirjoja voi hyvin lukea kuka tahansa. Ja ilman muuta helppolukuisuus koskee suuren evoluutiotutkijan Charles Darwinin ”Lajien syntyä”.

Palaan nyt neurotiedettä käsitteleviin kirjoihin. Luin juuri Joseph leDouxin kirjan ”Synaptinen itse”. Kirjassa kognition, muistin ja oppimisen perusilmiöt kuvataan ja selitetään solutasolla. Kirja on mielenkiintoinen, ja aivojen toiminnan solutason kuvaus on jo periaatteellisista syistä tärkeää, se tekee neurotieteestä eksaktin tieteen muiden luonnontieteiden tapaan. Tavallista lukijaa ajatellen leDoux tuntuu uppoutuvan turhankin syvälle yksityiskohtiin. Siksi kirjaa ei voi suositella ainakaan ensimmäiseksi kirjaksi neurotieteisiin tutustuvalle.

Aivan toisenlainen kirja on Patricia Churchlandin ”Neurofilosofia”. Hänen nimensä on minulle ennestään tuttu, ja odotukseni kirjan suhteen olivat aika korkealla. Kirja olikin hyvin kirjoitettu ja perusteellinen. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut paljoakaan. Kirjan viitekehys on nimittäin filosofinen, ja sen mukaisesti Churchland tarkastelee neuropsykologian ongelmia tai ongelmaksi olettamiaan asioita filosofian näkökulmasta.

Joten kirja antoi minulla aiheen filosofiaa kuvaavaan metaforaan, joka tuntuu pätevän yleisemminkin. Työskennellessään filosofi ikäänkuin laskeutuu hämärään kellariin, joka on täynnä muinoin kuolleiden filosofien haamuja. Ja siellä hän alkaa painia näiden haamujen kanssa milloin mistäkin kysymyksestä. Minussa Churchlandin ponnistelut herättivät kyllä kunnioitusta, mutta väkisin tuli mieleen, että monilla menneen ajan filosofeilla ei ole neurotieteen kysymyksiin paljoakaan sanottavaa.

Churchlandin kirja kannattaa silti lukea. Jo yksitään sen takia että se esittää perusteellisen ja jopa ylenpalttisen tietopaketin neurofysiologiaa ja aivotutkimusta. Se sopii jopa hyväksi johdatukseksi aivotutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Pikku miinus on kirjan ikä. Viidessätoista vuodessa on keksitty aika paljon uutta. Peilineuronit ja aivokuoren kyky simuloida sekä ympäristöä että itseä valaisee kirjan teemoja.  Churchlandin kirjassa asia oli vasta hypoiteesin asteella. Vuonna 1986 tehty kuuluisa Libetin koe ohitetaan lyhyellä maininnalla, vaikka se ravistelee perin pohjin käsitystämme "vapaasta tahdosta".

Ehkä filosofinkin tulisi hyväksyä, että menneen ajan filosofit eivät mitenkään voineet tietää niitä asioita joita me nyt tiedämme. Ehkä en ymmärtänyt kaikkea, mutta kirjasta ei minulle jäänyt käteen minkäänlaista filosofista kokonaisnäkemystä.

PS. Luin kirjan uudelleen vuonna 2017, ja korjasin arvioni myönteisemmäksi. Omassa lajissaan se on erinomainen kirja.

Puhelinromanssini - osa 2/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

(jatko-osa, täällä alku)

Vuonna 2000 siirryin omaan firmaan, ja ostin ensimmäisen oman puhelimeni. Se oli malli 8210 ”Leonardo”, tai "Kenzo". Tämä vain 80 gramman painoinen puhelin meni kevyesti paidan rintataskuun. Se oli paras puhelin, mitä minulla on koskaan ollut, ja käyttäisin sitä mielelläni vieläkin, jos sen koneisto päivitettäisiin nykyteknologiaan. Mutta valitettavasti tämä hyvin menestynyt, kaunis ja suosittu puhelin otettiin pois tuotannosta. Kysyin asiaa Nokian ihmisiltä. He vastasivat, ettei puhelimen kate ollut riittävän hyvä.

Tämän jälkeen minun ja puhelimien suhteessa alkoi kriisi - joka jatkuu yhä. Kun 8210 alkoi käydä yhä epäluotettavammaksi, hankin uudelleen henkiin herätetyn kommunikaattorin, nyt tyyppinumerolla 9300i. Se oli noin vuonna 2005. Mutta valitettavasti se oli pettymys. Se oli edelleen turhan paksu ja painava. Pahin vika oli näppäinvalon puuttuminen. Vaaleanharmaiden näppäinten valkea teksti ei näkynyt jos oli hiukankin hämärää. Myös verkon selailu oli toivottoman hankalaa. 

Positiivista oli, että tällä puhelimella pystyi käyttämään sähköpostia (ominaisuus oli myös vanhassa kommunikaattorissa). Jotain kummallista oli siinä, että vaikka matkapuhelin oli ollut jo toistakymmentä vuotta todella suosittu laite, sähköposti alkoi yleistyä vasta nyt. Minusta se on puhumisen jälkeen puhelimen seuraavaksi hyödyllisin ominaisuus. Työkäytössä tärkeämpi kuin tekstarit.

Vuonna 2007 Apple esitteli iPhone- puhelimen - ja uutuus osoittautui mullistavaksi. Se ei tosin ollut ensimmäinen laatuaan. Nokialla oli jo ollut kosketusnäyttöpuhelimia, mutta se ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Aloin etsiä seuraajaa kommunikaattorilleni. Eräs tuttavani oli hankkinut Nokian 5800 XpressMusic puhelimen (julkaistu 2008). Jostain syystä Nokia markkinoi sitä nuoriso- ja musiikkipuhelimena. Tosiasiassa se oli loistava bisnespuhelin, jossa oli kaikki tärkeät ominaisuudet (kosketusnäyttö, nettiselain, sähköposti, tekstinsyöttö, kamera). 

Toinen Nokian vaihtoehtoni älypuhelimeksi oli Linux-pohjainen N900 puhelin, jossa oli myös mekaaninen näppäimistö. Mutta samoin kuin XpressMusic, myös N900 oli minusta hieman kömpelö ja liian painava. Sitten markkinoille tuli onneksi malli X6 ”comes with music”, eli taas kerran nuorisopuhelin. Se oli näppärän kokoinen ja täysiverinen älypuhelin. Miellyin puhelimeen, sitä oli mukava käyttää. Ollessani työmatkalla Etelä-Afrikassa asensin sen navigointisovellukseen paikalliset kartat. Ne toimivat loistavasti.

  

Nyt pääsin älypuhelinten makuun, ja kun Nokia julkaisi superpuhelimen N8, hankin sen (siinä oli isompi näyttö ja loistava kamera). Puhelin palveli hyvin, etenkin kun sen Symbian- käyttöjärjestelmä lopulta saatiin kelvolliseksi Belle- ohjelmistopäivityksellä. Valitettavasti puhelimelle kävi pian hullusti. Laitoin sen auton katolle ja lähdin ajamaan. Se katosi, enkä löytänyt sitä vaikka etsin kilometreittäin ojanreunoja.

Mistä uusi puhelin? Tilanne oli masentava, sillä Nokialla oli tarjolla vain latteita vaihtoehtoja. Korvasin puhelimen edullisella mallilla X7. Mutta se osoittautuikin sekä mekaniikaltaan epäonnistuneeksi että muuten epäluotettavaksi. Sitten hankin mallin C7. Se oli huonosti tehty iPhone jäljitelmä, joka toimi epäluotettavasti. Ainoa hyvä puoli oli, että se oli halpa. 

Tragedia jatkuu. Seuraavana talvena pudotin puhelimen jäiselle kadulle, ja sen näytön lasi hajosi pieniksi paloiksi. Näytön korjaus osoittautui törkeän kalliiksi, joten tilasin netistä halvalla uuden lasin. Valitettavasti en raskinut ostaa näytönirroitustyökalua, joten, vivutessani näyttöä irti (puhelimet tehdään liimaamalla) puhelin hajosi lopullisesti. 

Mikä nyt eteen? Nokialla ei edelleen ollut muuta kelvollista kuin sen jo hylkäämä Meego-käyttöjärjestelmällä varustettu N9. Joten ostin sellaisen. Enkä katunut. Puhelin oli ylivoimainen, erinomainen, suorastaan loistava.

Mutta draama jatkuu edelleen. Lokakuussa pudotin puhelimen kivilattialle. Se putosi ikävästi kulmalleen, ja sen näyttö hajosi (onneksi olin synkronoinut sen osoitekirjan ja valokuvat tietokoneeseeni). Korjauttaminen olisi kallista, eikä puhelimeern enää saanut uusia päivitryksiä tai sovelluksia.

Laitoin varaukseen Jollan. Ostin marketista hätäavuksi halvan Symbian- peruspuhelimen, Nokia 206. Sen käyttäminen tuntui nostalgiselta, olihan sen käyttöliittymä aivan sama kuin yli kymmenen vuotta sitten. Mutta yllätys: puhelimen toiminnassa on joukko vikoja ja virheitä, joita 2000- luvun alun malleissa ei ollut. Näin vähänkö todella yhtiö piittaa peruskäyttäjistä?

Samaan aikaan kun oma suhteeni Nokian matkapuhelimeeni katkesi, päättyi myös Nokian matkapuhelinten taival (suhteeni Nokian puhelinbisnekseen oli jatkunut 30 vuotta, ja Nokian elektroniikkaryhmässä olin töissä 40 vuotta sitten).  Kun katson Nokian taivallusta, kaksi asiaa herättää huomiota. Ensinnä, Nokia kehitti valtavan määrän matkapuhelinmalleja, niitä oli yli tuhat. Vaikka joukkoon eksyi todellisia helmiä, yhtiö ei keskittynyt niiden vaalimiseen, vaan hallinnoi valikoimaansa puhtaasti taloudellisin kriteerein. Menestyneetkin tuotteet tapettiin, kun niiden tuotto ei kasvanut tarpeeksi. Toinen outo asia on Nokian sekava tapa nimetä tuotemalleja ja mallisarjoja. Se perustui puhtaasti asiakassegmentointiin. Siksi esimerkiksi älypuhelimia löytyi useista eri tuotesarjoista. Mutta tuoteinnovaatiot eivät välttämättä kehity asiakassegmenttien sisällä. Se oli Nokialle katkera opetus.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto

http://nokiamuseum.com/

Kommunikaattorin sisuskalut

Sähköisen avantgardismin ensi puraisu

Renttukirjailija Charles Bukowski on sanonut, että mikään ei voita kylmän lagerin ensimmäistä puraisua. Allekirjoitan tämän viisauden, vaikkakin kirjailijan kädessä usein vilahtanut budweiser-purkki ei vastaa minun käsitystäni oluesta.

Sama pätee avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin. Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän jäljen. 

Minulle avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.

Entä jos tuohon taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka, tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150 % tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide tai tulevaisuusfiktio.

Pari sanaa Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita. Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää, mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni. Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä hätätilanteessa”.

Kiasman näyttelyä luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää entisensä”.

Elektronisen avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia, rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.

Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.

Puhelinromanssini - osa 1/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

Suhteeni matkapuhelimiin syventyi vähitellen ja huomaamatta. Työurani kehittyi matkapuhelimen rinnalla. Ensin se oli vain joukko mielenkiintoisia projekteja, koska Nokia oli tärkeä asiakas. Mutta pian siitä tuli minulle myös henkilökohtainen työkalu. Aloin myös kiinnostua siitä, miten innovaatiot kehittyvät ja miksi. Pian suhteesta syntyi teknologinen romanssi, jossa oli myös huonot hetkensä.

Kaikki tämä alkoi vuonna 1982, kun menin työhön VTT:lle. Se oli sattumalta myös vuosi, jolloin NMT- matkapuhelinverkko avattiin Suomessa. 30 vuotta sitten, ihmisten maailmassa se on kokonainen sukupolvi.

Ensimmäinen kannettava matkapuhelin oli Mobira Talkman. Se ei juuri kiinnostanut, koska laite painoi viisi kiloa. Sitä sanottiin myös jerrykannuksi tai telamiinaksi - koska se oli yhtä ikävä raahattava kuin jalkaväen panssarimiina. Hintakin oli 35 000 silloista markkaa - ehkä nykyrahassa vajaa 10000 euroa. Valtion työntekijöille ei niitä siis hankittu - mutta jotkut ”tärkeät” asiakkaat raahasivat Talkmania mukanaan ja asettivat ne kokouksen ajaksi kokoushuoneen nurkkaan odottamaan mahdollista puhelua. Ei niitä kyllä kokouksen aikana räplätty. 

Talkman oli yritysmaailmassa ylemmän keskijohdon puhelin. Varsinaisilla johtajilla oli sihteerinsä, ja rahvaalle ei niin kallista kapinetta annettu.

Ensimmäinen käsipuhelin oli vuoden 1987 Mobira Cityman 900, eli malli Gorbatšov. Telamiina oli kutistunut tiiliskiveksi ja painoi vain 800 grammaa. Itse Gorbakin kävi tuolloin Oulussa, ja näinkin hänestä vilahduksen Teknologiakylässä. Se oli innostavaa aikaa, mutta Cityman 900 oli yhä kovin kallis.

Puhelimet kutistuivat ja halventuivat. Oulun VTT alkoi hankkia matkapuhelimia työntekijöilleen, koska jouduimme matkustamaan paljon, ja myös ulkomaille. Sain oman puhelimeni joskus 1980-90 lukujen vaihteessa. Se oli ilmeisesti Technophone 400 sarjaa, tunnistin sen kuvasta. Nokia oli juuri hankkimassa samannimistä brittiyritystä itselleen, ja puhelimessa oli Nokian tekniikkaa - tai päinvastoin. Omassa puhelimessani oli erikoissuuri akku, ja se olikin tarpeen. Jouduin käyttämään puhelinta paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Se oli siis todella hyödyllinen! Pitkän puhelun aikana se kuumeni kovasti ja hiosti korvaa.

Sitten tuli vuosi 1991 ja GSM. Sellainen olisi saatava, mutta ei Nokian mallia 1011, joka oli iso ja uskomattoman ruma puolen kilon mötikkä. Lisäksi puhelimella saattoi vastaanottaa tekstiviestejä, mutta ei lähettää niitä (joten mistä ne viestit oikein tulee?). Joten piti sinnitellä vielä jokunen vuosi NMT tekniikalla. Puhelimekseni vaihtui muistaakseni Nokian malli 101, ja nokioita ne oli kaikki jatkossakin. 

Sitten vuonna 1993 kaikki muuttui kun sain GSM mallin 2110. Puhelimien esihistoria päättyi ja siirryttiin kerralla nykyaikaan. Se oli kevyt (230 g), kaunis, ja sen mullistava käyttöliittymä on hieman mukailtuna käytössä edelleenkin. Voiko puhelin enää paremmaksi tulla? Voi kyllä, sillä seuraava puhelimeni vuonna 1997 oli 6110. Se oli 100 grammaa kevyempi ja ajattoman kaunis. Sen hillityn värisessä muovipinnassa oli mystisesti hohtava himmeä metallilakka joka oli immuuni naarmuille ja lialle. Jos se olisi ollut kahden kilometrin pituinen, se olisi ollut Iain Banksin ”kulttuurin” avaruusalus.

Minulle puhelimen piti olla pieni, kaunis ja helppokäyttöinen - ja teknisesti paras suorituskyky oli itsestäänselvyys. Olisin kovasti halunnut legendaarisen Zippo- mallin (8860). Mutta valitettavasti se ei toiminut kaikilla GSM- taajuuksilla - se olisi ollut tärkeää kun matkustettiin. Jostain syystä tuohon huipputyylikkääseen 90 gramman puhelimeen ei ollut asennettu huippukoneistoa. Markkinoille tuli myös yhtä legendaarinen 9000 kommunikaattori, mutta minulle se oli liian suuri ja painava. Siinä ei myöskään ollut kelvollista verkkoselainta, eikä GSM:n datanopeus edes riittänyt verkkoselailuun.

1990-luvun lopulla puhelimien hinnat olivat romahtaneet. Lapsille tuli ostettua mm. 5510, 3210 ja 3310 puhelimia. Värikkäitä, kestäviä ja helppokäyttöisiä.

Tuohon aikaan Nokia pyrki tekemään mahdollisimman paljon erinäköisiä tuotteita - sinänsä hyvä strategia jos rahkeet riittävät. Mutta mukaan alkoi tulla kalkkunoita, ensin muutamia, ja sitten yhä nopeammassa tahdissa. Ensimmäinen pahempi kalkkuna oli ”banaanipuhelin” 8110/ 8148. Kaikki tuttavani inhosivat sitä aivan spontaanisti. Varsinainen kalkkuna oli ”wap”- puhelin 7160. Kömpelön ja vastenmielisen ulkonäön ohella siinä oli rullaohjain, jonka edut eivät koskaan paljastuneet laajalle yleisölle. Toinen kalkkuna oli wap- protokolla, jonka piti avata internetmaailma puhelimeen. Se oli suuri pettymys. 

Yhä lisää kalkkunoita tuli 2000- luvulla. Kuten musiikki ja tekstailupuhelin 5510 (musiikin jakelua ei järjestetty), pelipuhelin NGage, ja joukoittain puhelimia joiden näppäimet oli väännelty hankaliin muotoihin tai järjestyksiin (3510, 3530, 3595, 3600, 3620, 3650, 7600 ”Mango”, 6630, 7610). Erityisen kammottava oli simpukkapuhelin 2650, lempinimeltään ”terveysside”. Nimi kertoo jotain muotoilun visuaalisesta kielestä.

Oli monta kiehtovaakin mallia. Erityisesti minua viehätti huulipuikkoa tai silmämeikkirasiaa muistuttava 7280 Sen peilimäisestä näytöstä saattoi tarkistaa silmämeikkinsä. Valitettavasti muu käyttö oli sen verran hankalaa, että hienoa tekniikkaa sisältänyt puhelin ei menestynyt, ja lempinimeksi jäi ”huorapuhelin”.

Sitten tultiin 2000- luvulle, ja alkoi uusi aika. Vaikka sitä ei silloin huomattu, Nokian tapa innovoida oli hyvää vauhtia matkalla kriisiin. Ja oma romanttinen suhteeni puhelimiin joutui myös kriisiin. Mutta se on uuden kertomuksen aihe - joka pian seuraa.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto

http://nokiamuseum.com/

Himanen, tieteenteko ja konsulttietiikka

Ei, en edes uneksi lukevani Himasen ja kumppaneiden ”tutkimusta”. Useat minua tässä asiassa pätevämmät ihmiset ovat jo kirjoittaneet siitä arvioita ja referaatteja - joten tiedän, mitä siellä suunnalla on luvassa. En siis ole motivoitu käyttämään aikaani teoksen lukemiseen. Mutta näköjään olen kuitenkin motivoitunut kirjoittamaan asiasta. Olisiko tässä jokin ristiriita? Ehkä ei kuitenkaan. Sillä on näköjään niin, että ”himasgate” ilmiönä houkuttelee esiin oivalluksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä, kuin kohun keskiössä olevan kirjoitelman kovin höttöiseksi arvioitu sisältö.

Katsotaanpa ensin, mikä on tilanne. Pääministerillä oli hyviä aikomuksia. Hän ajatteli tilaavansa tärkeän analyysin ja puheenvuoron johtavilta tutkijoilta. Mutta kaikki meni suorastaan karmealla tavalla pieleen. Jopa hankintaprosessi ja tutkimuksesta maksettu mieletön hinta kyseenalaistettiin. Ja kun tuloksetkin sitten osoittautuivat vähemmän häikäiseviksi, soppa paloi lopullisesti pohjaan.  Koko jupakka osoitti, että meillä  poliittinen ymmärrys ja todellisuudentaju ovat vieraalta planeetalta. Niitä ei koskaan kannattaisi lähteä testaamaan realiteetteja vastaan. Hyvänä tarkoituksena oli varmaan tuottaa positiivinen imagovaikutus skaalalla +20/100, mutta saatiinkin negatiivinen tulos -100/100.

Mutta tarkoitus ei nyt ole hutkia onnetonta pääministeriä, se olisi koulukiusaamista. Kyllä tässä voitaisiin pikemminkin tuulettaa tiettyjä yleisiä käsityksiä tutkimuksen tekemisestä ja asiantuntijuudesta. Ensinnäkin: tieteen eturintama ei oikeastaan koskaan voi olla laajalle yleisölle suunnatuissa tilaustutkimuksissa. Tiede edistyy vertaisyleisölle suunnatuissa töissä, joissa on ihan oma kielenkäyttönsä, omat ja tarkoin kontrolloidut metodit, ja omat fooruminsa. Olkoonkin että tämä kuulostaa kamalan elitistiseltä. Ja näin lienee myös yhteiskuntatieteissä, vaikkakin siellä kielenkäyttö pinnallisesti katsoen onkin lähellä yleistajuista virastokieltä. Joten, hyvät tohtorit ja professorit, jotka moititte julkaisua uuden tieteellisen tiedon puuttumisesta. Missä maailmassa oikein elätte? Luulitteko tosiaan, että näin tiedettä tehdään? Ei tämä tutkimus ole tarkoitettu sen paremmin opinnäytetyöksi kuin eturintaman tieteelliseksi paperiksi!

Toinen sivallus menee sitten tutkimuksen tekijöille. He joutuivat kieltämättä kohtuuttoman ja varsin yksituumaisen moiteryöpyn kohteeksi. Koska asia politisoitui. Mutta miten he puolustautuivat? Lyhyesti sanoen: he taantuivat ja heittäytyivät lapsellisiksi. He vetosivat auktoriteettiinsa: me olemme huippuja, me olemme arvostettuja, me olemme tunnustettuja. Joten ei meitä saa arvostella!! Voi hyvä ihme! Sovittaisiinko jatkossa, että sekä kritiikki että siihen vastaaminen perustuvat vain tehtyyn työhön, eivät henkilökuvaan tai vaikka kaulaliinan taiteelliseen asetteluun.

Jos tutkimus ei ollut eturivin tiedettä, mitä se oli? Kriitikot ovat arvuutelleet: pamfletti, tietokirja, vai konsulttiraportti? Minusta se on pamfletiksi ja jopa tietokirjaksi liian laaja. Joten kyseessä on lähinnä konsulttiraportti. Konsultin työt ovatkin tutkijoille varsin tuttuja. Moni professori hankkii laihan ruisleipänsä päälle mehevän viipaleen parmankinkkua tekemällä konsultointihommia. 

Onko hommassa sitten jotain väärää? Ei välttämättä, mutta asia ansaitsee myös kriittisen tarkastelun. Menestyvä konsultti pyrkii pitämään tuntilaskutuksen korkeana ja asiakkaan tyytyväisenä. Tämä ei välttämättä ole mahdoton yhtälö. Korkea tuntilaskutus viittaa arvostettuun konsulttiin, ja auttaa asiakasta hyväksyttämään ostamansa työn esimiehillään / sidosryhmällään. Viittaus himasgateen ei tässä kohdalla olekaan sattumaa.

Konsulttien rooli politiikassa ja hallinnossa on lyhyessä ajassa kasvanut merkittävästi. Asiaan on kiinnitetty huomiota, ja siitä on julkaistu myös kriittinen kirja. Himasgate heijastaa hyvin ilmiötä, se on selvästi yksi konsulttidemokratian ilmenemismuodoista.

Asialla on myös synkkä puolensa. Menestyvän konsultin toimintaohje on nimittäin tiukasti asiakasrajapinnassa. Siksi konsultti haistelee, minkälaisen raportin ja mielipiteen asiakas haluaa, ja tuottaa sitten juuri sitä, mitä häneltä odotetaan. Selvästi näin on toimittu käsillä olevassa skandaalissa. Mutta jos konsultit esiintyvät samalla myös tiedemiehinä, heidän tulisi huomata ristiriita tiedemiehen vakaumukseen nähden - sehän asettaa totuuteen pyrkimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ei Sokrateskaan turhan takia tullut myrkytetyksi.

Juustokauppasyndrooma

Italo Calvino kertoo pienoisromaanissaan herra Palomarin ongelmista juustokaupassa. Herra Palomar pitää juustoista, mutta joutuessaan hyvin varustettuun juustokauppaan hän joutuu paniikkiin. Toinen toistaan houkuttelevammat juustot lupaavat kihelmöiviä makunautintoja, mutta herra Palomar ei uskalla tehdä valintaansa. Lopulta hän päätyy ostamaan sen kaikista tavanomaisimman ja arkisimman juuston. Mutta pahinta on, että hän poistuu kaupasta häntä koipien välissä, henkisesti muserrettuna. 

Tunnen ongelman liiankin hyvin, koska kärsin siitä itsekin. Se iskee minuunkin suuren marketin juusto-osastolla - tai helsinkiläisessä kauppahallissa. Koetan tulkita herra Palomarin tuntoja itsessäni. Päällimmäisenä on avuttomuus. Tunnen juustoja niin paljon, että ymmärrän kaupan piilevät lupaukset, mutta en niin paljon, että osaisin navigoida juustomerkkien välissä kuin kala vedessä. Syy on selvä, koska juustokauppasyndrooma pahenee ulkomailla. Toinen ongelma on, että en osta juustoa vain tiettyyn tarkoitukseen, esimerkiksi jälkiruoaksi, ruoanlaittoon, aamiaisen osaksi tai TV:n ja viinilasin ääressä naposteltavaksi. Jos ostaisin, asia olisi helpompi. No, voisinhan ostaa useamman juuston. Mutta silloin sisälläni asuva saituri alkaa motkottaa, ja huomauttaa, että juustohan on oikeastaan turhuutta, ja monta juustoa aivan erityistä turhuutta. Siksi se ehdottaa enintään halpaa monikansallisen tuotannon laatujuustojäljitelmää. Silloin nolostun, koska sorrun juuri samaan kuin herra Palomar.

Viinikaupassa ilmiö on lievempi. Osaksi siksi, että tunnen eri rypälelajeja, tiedän viinien tuotantoalueita, ja osaan jossain määrin tulkita etikettien koodikieltä. Toisaalta tiedän myös viininautinnon subjektiivisuuden: kuinka se riippuu tilanteesta ja ruoasta ja mielialasta. Ja kuinka erilaisia ihmisten mieltymykset ovat. Pidän viinin mausta melkein aina, ja - noloa sanoa - vaikka valinta menisi pieleen, onhan aina jäljellä lisäbonus eli alkoholi.

Mutta kaikkein pahinta on levykaupassa. En oikeastaan edes uskalla mennä Viisikulman legendaariseen Digelius Music - levykauppaan - paitsi jos etsin jotain tiettyä levyä. Vaikka pidän lähes kaikista musiikin lajeista, kaupan levyvalikoiman laatu on tyrmäävä. En kerta kaikkiaan tunne riittävästi näitä maailmanmusiikin tai avantgardistisen musiikin ihania aarteita pystyäkseni minkäänlaiseen valintaan. Levykaupan myyjistä ei ole apua,koska en edes tietäisi, mitä kysyä. Silti kauppa kiehtoo ja vetää puoleensa. Tutkin levyjä asiantuntevan näköisenä, ikään kuin etsisin satunnaista mutta aavistamaani löytöä. Mikä huijari!

Elektroniikan komponentteja myyvässä kaupassa tai rautakaupassa on helpompaa. Tunnen tavaran, ja vaikka myytävät tuotteet myös kiehtovat mielikuvitusta, käyn liikkeissä yleensä vain silloin, kun minulla on menossa joku erityinen projekti. Pärjään myös kirja-antikvariaateissa. Niissä käy kahdenlaisia asiakkaita: jonkun erityisalan keräilijät, ja satunnaisia impulsseja metsästävät. Kuulun jälkimmäisiin, ja kirjallisuuden tuntemukseni riittää nautiskelevaan penkomiseen.

Lyhyt yhteenveto voisi olla seuraava. Nämä valintatilanteet ovat hyvin henkilökohtaisia, ja liittyvät vetovoimaisiin kulttuurin, nautinnon tai harrastamisen alueisiin. Valinta muuttuu ongelmaksi, jos asiantuntemus on riittämätön. Tilanne helpottuu, jos asiantuntemus puuttuu kokonaan, tai jos etsii aivan tiettyä kohdetta.

Entä miten ihminen käyttäytyy tehdessään ehkä tärkeintä päätöstä: elämänkumppanin valintaa? Useimmiten sitä ei onneksi tarvitse tehdä tietoisesti. Luonto, sattuma ja hormonit hoitavat asian, joka olisi aivan liian vaikeaa suorittaa tietoisena valintana. Mutta moni ihminen lykkää valintaansa, kunnes ura ja talous ovat kunnossa. Käykö silloin niin, että ihminen joutuu baarissa, tanssipaikalla tai internetin deittisivustolla herra Palomarin juustokauppaan? Mahdoton tilanne.

Tunnen myötätuntoa.

Amatöörit asialla ?

Sähköinen resepti. Potilastietojärjestelmä. Sähköisen äänestyksen kokeilu. Presidentti Obaman sairausvakuutusuudistus. VR:n matkalippujen myyntisovellus. Esimerkkejä epäonnistuneista ohjelmankehitysprojekteista on helppo poimia otsikoista. Mutta julkisuus on vain jäävuoren huippu. Yksityisellä puolella epäonnistuneet hankkeet haudataan talon sisällä, harvoin niitä lähdetään repostelemaan mediassa.

Ja isojakin ruumiita tulee. Ohjelmisto-ongelmat kaatoivat Nokian matkapuhelinliiketoiminnan. Nokian mukaan he eivät älynneet olla ohjelmatalo. Väite on naurettava. Nokian käyttöjärjestelmätiimi oli kymmenen kertaa isompi kuin se porukka, joka ohjelmoi Androidin Samsungin puhelimiin.

Mikä insinöörejä riivaa? Miksei ohjelmia osata tehdä - vai onko vika projektinhallinnassa? Selityksiä voisi tarjota, koetan tarjota kolmea: 1. projektit annetaan osaamattomille amatööreille. 2. projektien päätöksenteko on ammattitaidotonta, 3. insinööritaidon perinteistä ei osata ottaa oppia.

Vaikeat projektit joutuvat amatöörien käsiin?

Kokeneet projektitalot onnistuvat projekteissaan, koska niiden parhaat asiantuntijat pystyvät tehokkaaseen ja toimivaan projektijohtamiseen. Tähän ei voi väittää vastaan, mutta katsotaan tilannetta tarkemmin. Miksi sitten kokeneet projektitalot eivät tee näitä valtakunnan kriittisiä projekteja. Syy voin olla seuraava. Jos projekti on niin sanotusti helppo, sen määrittely onnistuu hyvin ja projektihenkilöstö pitää projektin hallinnassa. Projektista saadaan sen kuluessa täsmällisesti etenevä ja ennusteen mukaisesti tarkentuva kuva. Oikeastaan jopa projektin johtaminen on silloin jo suorastaan turhaa. Projektin kulkuhan arvattiin oikein, ja se olisi onnistunut muutenkin ja pienemmin hallintokuluin. 

Ja sitten se iso mutta. Asiansa osaava projektitalo osaa valita projekteja, jotka ovat hallittavissa, tai ne osataan muuttaa hallittaviksi. Hyvä projektitalo osaa myös rajata vastuunsa, niinpä se ei ota niskoilleen projekteja, joiden onnistuminen on epävarmaa. Joten hankalat projektit todella joutuvat usein amatöörien käsiin. Amatöörit saavat vastuulleen juuri niitä hankkeita, joita on hankala määritellä niin selkeästi, että ne voitaisiin edes siirtää projektiammattilaisille.

Tietysti on myös totta, että ohjelmistoalalla amatöörin ja ammattilaisen raja on häälyvä. Raja on häälyvä ohjelmistofirmojen välillä, mutta se on häälyvä myös niiden sisällä. On vaikea selvittää, kuka osaa ja mitä osaa ja mikä firma osaa. Se kun riippuu myös kontekstista - eli millaisesta ohjelmasta onkaan kysymys.

Ei osata johtaa eikä tehdä järkeviä päätöksiä

Uskomme mielellämme, että johtaminen perustuu johdettavien asioiden tuntemiseen. Jossain määrin se pitää paikkansa, ja se pitää paikkansa erityisesti johtamisen alemmilla tasoilla, eli kun päätetään projekteista ja johdetaan niitä. Ohjelmistopuolella sisältöjohtaminen on kuitenkin erityisen vaikeaa. Ohjelmistotekniikka on kehittynyt suuntaan, jossa dokumentointi ja strukturointi on kustannussyistä minimoitu. Ohjelmointi on tiimien sisäistä intensiivistä sosiaalista toimintaa, ulkopuolelta sitä on vaikea edes tarkkailla, saati ymmärtää.

Niinpä, kun pitäisi tehdä tärkeitä ohjelmia tai julkishallinnon ohjelmia, päätöksenteko siirtyy nopeasti organisaatiossa ylöspäin, tasolle, jossa sisällön osuudesta ei enää voi juuri puhua. Ja tulokset puhuvat puolestaan.

Insinööriperinne unohtui

Julkisuudessa esillä olleilla ohjelmistoilla on eräs yhteinen piirre. Ne toimivat osana ihmisten johtamia järjestelmiä. Teknisin termein, kyseessä ovat monimutkaiset ihminen - kone- systeemit. Tällaisten järjestelmien määrittely ja suunnittelu ovat vaativia, koska erilaisia toiminnan ja väärän toiminnan mahdollisuuksia on niin paljon. Tämä on traagista, koska tietokoneilla olisi niin suuria mahdollisuuksia parantaa ja tehostaa palveluja. Ongelma on erityisesti siinä, että kehitettävillä järjestelmillä ei juuri ole esikuvia, ja vaikka olisi, niitä ei voisi modulaarisuuden puutteen ja lisenssiongelmien takia hyödyntää. Ohjelmien evoluutio nimittäin poikkeaa teknologian valtavirrasta. Perinteinen teknologia kootaan erillisistä osista, jotka puolestaan ovat kehittyneet vähitellen pitkän kehityshistorian kautta.

”Kerralla valmiiksi” - kehitysmalli on vaarallinen, ja huonosti modulaaristen ohjelmistojen kohdalla tilanne on erityisen paha. Ohjelmistoissa tosin jäljitellään evoluutiota vaiheittain tarkentuvan kehitysmallin avulla. Toimintamallia sanotaan - mielestäni hirtehisesti - ”ketteräksi ohjelmoinniksi”. Mutta käytännössä mallille ei anneta riittävää aikaa. Ihminen-kone järjestelmissä malli edellyttää myös käytön aloittamista siinä vaiheessa, kun järjestelmä on vielä epäkypsä. Sitä vain ei voi välttää - joten ohjelmista saatavat ikävät kokemukset ovat tulleet jäädäkseen.

Olen pohdiskellut kehitysprojektien ongelmia - myös laajemmin kuin ohjelmien osalta - tarkemmin kirjassani ”Projektitoiminnan musta kirja”.

Olemme maan lapsia, olemme tähtipölyä

Kuinka usein tiede asetetaankaan inhimillisen vastakohdaksi. Kuinka tiedettä väitetään emotionaalisesti köyhäksi, ja asetetaan sen vastakohdaksi jotain joka olisi enemmän emotionaalista, mitä ikinä se olisikin: uskonnot, tarinat, runous, taiteet, tunteet. Eikö suuri Johann Wolfgang von Goethe sanonutkin: ”Harmaata kaikki teoria, vihreää vain elämän kultainen puu”.
 

Miksi suuri tiedemies ja suuri runoilija sotkee asiat näin? Vielä oudommaksi asian tekee, että tämän Saksan suurimman hengen omista tieteellisistä ansioista tunnetaan parhaiten värioppi, joka on lapsellista höpötiedettä. Ehkä hän ei ollut pohtinut tieteen olemusta syvällisesti. Mutta miksi hän sitten mustasi sen imagoa? Katso myös juttuni tiedemies Faustista, josta Goethe teki hölmön. Mahtoiko hän suorastaan vihata tiedettä?

Olen ehdottomasti eri mieltä kuin Goethe. Minun on mahdotonta ajatella tiedettä tunteettomana. Ilman tunnetta ei voi tutkia mitään eikä ymmärtää mitään. Emme edes voi ajatella ilman että tunteet ovat mukana. Tieto ja tiede ovat syvästi ja ehdottomasti tunteiden asia. 

Minusta tiede tarjoaa sekä kauneutta että tunteisiin vetoavaa ymmärrystä. Haluan esittää kaksi esimerkkiä: käsitys siitä, mistä me ihmiset ovat tulleet, ja käsitys ihmisen roolista maapallolla.

Uskonnot tarjoavat erilaisia selityksiä ihmisen synnystä. Vanhoissa maailmanuskonnoissa ihminen vain luodaan, hieman töksähtäen. Tai vanhoissa luonnonuskonnoissa hän on sukua eläimille, jotka taas joskus ovat sukua hengille tai jumalille. Luonnonuskontojen kuva on runollisempi ja tunnevoimaisempi, taidan pitää siitä enemmän. Entä millainen on luonnontieteellinen selitys?

Tieteessä ihmisen synty kietoutuu maailman syntyyn. Maailman syntyminen on ollut voimallinen, yllättävä ja äärimmäisen vaikeasti tajuttava tapahtuma. Maailma syntyi prosessina, ja se on edelleen kehittyvä prosessi. Asia vaikuttaa vastaansanomattomalta. Ihminen on ainetta,ja aine taas syntyi energiasta, ja sitten kevyemmistä osasista syvällä tähtien uumenissa. Jotkut tähdet kuluivat loppuun ja lopulta tuhoutuivat valtavissa räjähdyksissä. Ne muuttuivat pölyksi, syntyivät uudelleen, muodostivat uusia tähtiä ja planeettoja, kuten Maan, jonka pinnalla aine järjestyi elämäksi. 

Olemme tähtipölyä. Olemme tähtien lapsia. En voi kuvitella mitään kauniimpaa ja ihanampaa kertomusta.

Entä mikä on elämän tarkoitus tai ihmisen tehtävä? On suuri paradoksi, että pohdimme tätä yhä uudelleen, samalla kun yleisesti ymmärretään, että nykyaikainen tiede syntyi vasta, kun se luopui yrityksestä vastata näihin kysymyksiin. Koska se oli hedelmätöntä, ja oli parempi vastata vain siihen mihin ylipäätään voi vastata, eli kysymykseen: mitä, ja miten.

Biologia tarjoaa lisää aineksia ihmisen osa ymmärtämiseen. Elämä on prosessi, joka kasautuu. Uutta syntyi ja syntyy vanhan varassa. Syntyi elämän molekyyli DNA, joka muuttui, polveili, tuotti eliöitä jotka tulivat yhä erilaisemmiksi. Mutta sama kehityksen virta kulkee noiden eliöiden läpi. Bakteerit, kasvit, eläimet, ihmiset, kaikki kovin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaa. Olemme kaikki sukulaisia, ja elämän mutkikas prosessi tekee meidät riippuvaisiksi toisistamme. 

Tämän valossa voimme tulkita ja ymmärtää olemassaoloamme, mutta luonto tai tiede ei kerro meille, miten meidän pitää se pitää tulkita. Teemme sen itse, ja vain ymmärryksellämme ja tunteillamme. Esimerkiksi siten, että planeetallamme on vain yksi kehittyvä ja muuttuva elämänmuoto, jolla on valtava määrä ilmenemisen asuja. Ja ainakin itse olen vakuuttunut, että suuressa universumissamme kelluu muitakin elämän pesäkkeitä, ehkä jotkut hieman saman kaltaisia, mutta luultavasti ja suruksemme kuitenkin saavuttamattoman kaukana toisistamme.

Tämäkin tulkinta on hyvin kaunis.

Ei se ole mitään rakettitiedettä

Amerikan kielestä tunkee meille erilaisia sanontoja, usein vähemmän hyvin suomeen istuvia. Eräs sellainen sanonta kuuluu: ”ei se ole mitään rakettitiedettä” (alkukielinen ilmaisu: ”it's not rocket science”). Tarkoitus on varmaan sanoa ”ei se nyt niin vaikeaa ole”. Se herättää minussa usein huvittuneisuutta, jota sanonnan käyttäjä ei oikein ymmärrä.

Syy huvittuneisuuteen vaatii varmaan selityksen. Syynä on, että olen aikanaan joutunut ottamaan rakettitieteilijän roolin. Se tapahtui, kun Suomessa ryhdyttiin panostamaan avaruustekniikkaan. Suomi halusi liittyä Euroopan avaruusjärjestöön ESA:an. Ala oli suomessa aika outo, niinpä silloinen työnantajani VTT käynnisti avaruustekniikan tutkimusohjelman, ja minut pyydettiin sen johtoryhmään. Samaan aikaan aloiteltiin avaruusyhteistyötä Neuvostoliiton avaruusohjelman kanssa. Siihen aikaan Suomi harrasti tällaista blokkipoliittista tasapainoilua. ESA:an voitiin mennä vain, jos samalla oli vastaavaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ja se oli tullut mahdolliseksi, kiitos Mihail Gorbatšovin glasnost- politiikan. Avaruuspolitiikka se vasta olikin rakettitiedettä!

Eipä aikaakaan, kun jo rakentelimme tieteellisiä instrumentteja sekä Neuvostoliiton että ESA:n avaruusaluksiin. Suomi valitsi käytännöllisesti tämän teknisen rakentelun linjan, kaikista yhteistyön mahdollisista muodoista. Siinä kun voisi kehittää myös teknologista osaamista, josta ehkä koituisi muutakin hyvää. Toinen vaihtoehto, tieteenteko, olisi toki ollut mahdollista ilman ESA- jäsenyyttäkin, tiede kun on sen verran avoimempaa. Itse asiassa tiedettä jo tehtiinkin, ja olimmekin heti yhteistyössä suomalaisten avaruustutkijoiden kanssa. 

Tieteellistekninen yhteistyö on sitten oma juttunsa ja siinä on omat mausteensa. Olen kirjoittanutkin yhteistyöstä Neuvostoliiton IKI:n ja Yhdysvaltain NASA:n kanssa.

Tämä kaikki alkoi vuonna 1985. Olihan se avaruustekniikka tosiaan meille uutta. Mutta suomalainen mentaliteetti tehosi tässä parhaimmalla tavalla. Jos ei jotain tiedetty, otettiin selvää ja opeteltiin asiat, eikä jääty ihmettelemään. Ja se toimi: jälkeenpäin kehtaan sanoa, että pärjäsimme jopa paremmin kuin monet kokeneiden avaruusvaltojen rakenteluporukat.

Mutta kun avaruusinnostus oli herännyt, yliopistot ja korkeakoulut halusivat kouluttaa avaruusinsinöörejä. Joten mistä opettajat? Koska avaruusfyysikot olivat harjaantuneita ihan muihin asioihin, löysin itseni pian luennoimasta avaruustekniikkaa innokkaille opiskelijoille. Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan. Millaista olisi sen ”rakettitieteen” sisältö, jota ryhtyisin opettamaan? Minun piti se itse koostaa sopivista paloista. Joten seuraavassa aion nyt paljastaa, mitä rakettitiede on.

Aloitin kurssin eräänlaisella avaruusmaantieteellä. Selitin, millainen on mittasuhteiltaan se lähiavaruus, jossa tulisimme operoimaan, ja miten sen eri osiin pääsisi ja paljonko se veisi aikaa. Siis sisältä ulos: aurinko, sisäplaneetat, ulkoplaneetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi, lähitähdet, Linnunrata. 

Seuraavaksi ”perusrakettitiede”. Rakettimoottorin periaate ja fysiikka (impulssiperiaate ja Newtonin reaktioperiaate); Tšiolkovskin yhtälö, käytännön raketit, yksi ja monivaiheiset; sähköiset raketit ja avaruuspurjeet.
 

Sitten taivaanmekaniikan ja avaruuslennon fysiikka (Newtonin liikelait, kiertoratojen laadulliset ominaisuudet). Ja sitä täydentämään erilaiset satelliitit ja avaruusalukset: niiden tyypit, resurssit ja vakautustavat.

Ja lopuksi se sokeri pohjalla: avaruusympäristö ja siihen sopeutuminen (sekä ihmiset että laitteet). Ankara tyhjiö, eri säteilylajit, laukaisun rasitukset. Lämpösuunnittelu, materiaalitekniikka, suojaustavat. Ja lopuksi: avaruusteknisen insinöörityön eteneminen vaihe vaiheelta, laadunvarmistus ja testaukset.

Sellaista oli siis minun rakettitieteeni. Onko se siis erityisen vaikeaa? Ei minusta, vaan pikemminkin hyvin monesta asioista koottua. Vaikeampiakin asioita varmaan on. Toisaalta kaikilla aloilla on vaikeita ongelmia. Kaikki riippuu siitä, mistä ihminen syystä tai toisesta kiinnostuu. Vakava tieteen tai matematiikan tai insinööritaidon harjoittaja löytää lopulta oman alansa vaikeat tai lähes mahdottomat ongelmat. Ja ehkä ainakin uneksii ratkaisevansa jotkut niistä. 

Se on todellista rakettitiedettä.