Katastrofaalisen päätöksenteon anatomia

"Suuret projektit epäonnistuvat aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus - tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta. Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden uudelleensuunnitteluun.

Usein hankkeet kuitenkin joutuvat vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia, kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon kaikkien yhteistä etua. 

Kysymyksessä on inhimillinen ajatus- ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden" periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.

Talvivaara

Kun kaivosta perustettiin, se oli investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä varastoimalla ylimääräinen vesi. 

Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti ne pettivät.

Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa, eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran) minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.

Länsimetro

Tuore kriisi koskee Helsingin länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.

Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.

Automaation kohtalo oli ensimmäinen varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.

Metron lupaavasti uudelleen alkanut automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin. Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.

Mitä Talvivaarasta ja länsimetrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.

Filosofian kolmet kasvot

Mitä on filosofia? Useimmilla meistä lienee filosofiasta samanlainen käsitys, kuin minullakin on ollut. Se on jonkinlainen akateeminen ja pölyttynyt oppiaine. Sillä on toki kunniakas historia, mutta silti filosofia vaikuttaa aikansa eläneeltä ja aika hyödyttömältä. Filosofit sopivat enintään jonkinlaisiksi koomisiksi hahmoiksi, jotka pohtivat kaiken turhuutta. Kuten muumikirjojen Piisamirotta. Tätä kuvaa eivät paljoakaan heilauta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtavat tähtifilosofit kuten Pekka Himanen tai Slavoj Žižek. Sillä harvat yrityksemme saada jotain tolkkua heidän teksteistään eivät yleensä tuota merkittäviä oivalluksia.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Opiskelijana luin läpi Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicuksen" - enkä ymmärtänyt siitä mitään. Olin pettynyt. Erilaisista sattumuksista johtuen ryhdyin kuitenkin työni takia perehtymään teknologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan - ja sitä kautta yleisemminkin ajattelun historiaan ja tekemisen filosofiaan. Sitten, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen kaivoin uudelleen esiin Tractatuksen, ja luin sen läpi yhdeltä istumalta. Kirja oli nyt naurettavan helppo ja jopa hauska lukea. Mitä kummaa tässä oli tapahtunut?

Filosofia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa laadusta*. Eräs laatukirjan innoittaja oli Georg Henrik von Wrightin teos "Hyvän muunnelmat". Oivalsin nimittäin, että von Wrightin kirjassa käsitelty "ei-moraalinen hyvä" itse asiassa tarkoittaakin laatua. Omassa kirjassani käyn laatuaiheisia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden kanssa, joista eräs on filosofi. Minä, aiempi filosofian väheksyjä olinkin kirjoittanut filosofisen teoksen.

Joten tällä kokemuksella voisin palata alun kysymykseen: mitä on filosofia?

Vastaan kolmella tavalla. Ensiksi, filosofia on juuri sitä, mitä kuvittelemmekin sen olevan. Se on tieteen alkujuurta, tapa hankkia tietoa ajattelemalla - ja myös melkoinen joukko tällä tapaa tuotettuja ideoita. Ja koska meille tutun filosofian juuret ovat antiikin Kreikassa, filosofia on nimenomaan teoreettista pohdiskelua. Kreikkalaiset nimittäin halveksuivat kaikkea käytännöllistä, se on jotain, mikä kuuluu orjille (ei ole ihan totta, vaikka näin meille on opetettu). Tähän siis melkein sisältyy ajatus, että filosofian pitää olla hyödytöntä. Antiikin filosofia tuotti hämmästyttävän ja rikkaan tietoaarteiston - mutta 1600- luvulla kehittynyt luonnontiede otti sen paikan maailman selittäjänä. Tästä keikauksesta lienee peräisin käsityksemme, että filosofia on aikansa elänyt tiede, joka nykyisin lähinnä tutkii itseään.

Sitten vastaus kaksi: filosofia ei olekaan kuollut, vaan jatkaa olemassaoloaan. Nyt emme näekään filosofiaa lopullisen tiedon tuottajana, vaan pikemmin kielellisenä metodina. Se on eräänlaista tutkijan yksinpuhelua, missä hän kinastelee itsensä ja muiden tutkijoiden kanssa (katso kirjoitukseni "filosofien kanssa kellarissa"). Erityisen selvästi tämä tulee esiin lukiessa filosofien kirjoittamia teoksia. Mutta jokainen tieteenharjoittaja tekee sitä samaa. Tämä on erityisen silmiinpistävää ns. "vaikeissa" tieteissä, kuten fysiikassa, kosmologiassa ja neurotieteissä. Tutkijat itse eivät yleensä juuri arvosta omasta tieteestään filosofointia, mutta tekevät sitä silti. Olen varma, että esimerkiksi suhteellisuusteoriasta on kirjoitettu tekstissä mitaten paljon enemmän pohdiskelevia ja spekulatiivisia filosofisia juttuja kuin fysiikan standardin mukaisia tiedepapereita.

Vastaus kolme: filosofia ei kuulu (vain) oppineille, vaan se on yleinen ja kaikille ihmisille tyypillinen kielellinen työkalu. Se on merkitysten antamista asioille ja ideoille. Me kaikki harrastamme sitä. Filosofia tuottaa merkityksiä pukiessaan ajatuksiamme kielen muotoon. siksi se on kielellinen työkalu. Kun siis purimme aidat filosofian ympäriltä, näimme yleisemmän kuvion. Tässä tulee myös vastaan harmaa alue: missä vaiheessa yksityinen pohdinta eli filosofointi alkaa sulautua jaettuun ja kollektiiviseen dialogiin? Selvää rajaa eri tietenkään ole. Filosofia laajenee osaksi ihmiskunnan yleistä ja yhteistä kulttuuria.

Entä se kumma juttu? Miksi Tractatus oli aluksi käsittämätön, ja myöhemmin aivan selkeä? Tuskin olin itse mitenkään viisastunut. Luulen, että kysymys on osittain tottumisesta lukemaan erilaisia tekstejä. Mutta ennen kaikkea lienee kysymys asenteesta. Nuori opiskelija pyrkii kiihkeästi löytämään totuuksia - joita ei sitten valmiina löydäkään. Kokeneempana suhtauduin kirjaan avoimesti ja uteliaasti: mitähän tämä oikein on? Joten en löytänytkään valmista totuutta, vaan mielenkiintoisia ja pohtivia näkökulmia.

*) tätä kirjoitettaessa laatukirja etsii vielä kustantajaa. Sen työnimenä on "Alaston laatu" tai "Kirkastettu laatu".

Luonnon arvot, ja ihmisen

Minun lapsuudessani elokuvissa käytiin katsomassa eläindokumentteja, ja Valituissa Paloissa oli populaaritieteellisiä juttuja eläimistä. Nämä lähinnä amerikkalaisperäiset tarinat olivat läpeensä poliittisia, tai pitäisikö sanoa ideologisoituja. Eläimet esitettiin, kolonialismin perinteitä seuraten, eräänlaisina jaloina villeinä. Ne olivat turmeltumattomia, ja samalla niihin liitettiin inhimillisiä hyveitä. Usein pääosassa olivat leijonat. Ne tosin tappoivat muita eläimiä, mutta tekivät sen "tehokkaasti". Myös niiden perhe-elämä esitettiin ihanteellisena, eräänlaisena kristillisen ydinperheen mallina. Ja tietenkin eläinmaailmaan tarvitaan myös halveksittavia pahiksia, luihuja hyeenoja jotka odottavat tilaisuuttaan siepata paloja näiden aristokraattien ruokapöydästä.

Aivan oma virityksensä on amerikkalaisten eläinfilmien väännös darwinismista. Luonto nähdään kapitalismin ihannekuvana. Vahvat menestyvät, kun taas heikot syödään, tai ne pyörivät jaloissa haitallisina loisina.

Nykyisin tiedetään, että olot savannilla ovat jokseenkin toisenlaiset. Todellisia saalistajia ovatkin hyeenat. Leijonat ovat kovin usein raadonsyöjiä, jotka käyvät fyysisesti vahvempina valmiiseen pöytään. Leijonien perhe-elämä on enemmänkin matriarkaalista, eikä niiden parisuhde yleensä kestä yhtä pentuetta pidempään. Uros koettaa jopa tappaa naaraan ylivuotiset pennut, jotka ovat vieraan uroksen siittämiä. Mitä taas tappamisen tehokkuuteen tulee, tavallisen kotikissan omistaja pääsee usein seuraamaan, miten kissaeläimet käsittelevät saalistaan.

Tietenkään tämä nykyaikaisen ja kenttätutkimuksiin nojaavan eläintieteen tarjoama kuva elämästä savannilla ei paljasta lopullista totuutta eläimellisen luonnon pahuudesta. Ei, koska pahuus on luonnon kohdalla yhtä vieras käsite, kuin 1960- luvun eläindokumenttien lavastettu hyvyys ja ylevyys. Nämä kaksi erilaista tulkintaa kuvastavat joillain tapaa myös kulttuurimme kahta erilaista tapaa nähdä luonto: ihanteellisena ja moraalisena, tai turmeltuneena ja raakana. Jälkimmäinen ajatustapa näkee puolestaan ihmisten kulttuurin ihanteellisena, pakopaikkana turmeltuneesta ja eläimellisestä luonnosta. Hassua on, että molemmat mielikuvat elävät ja vaikuttavat rinnakkain.

Mennään nyt pidemmälle. Edellä kuvattu peto/saalistaja - ja saalis/kasvissyöjä- suhde koetaan usein perustavana luonnon kiertokulun mallina, kunhan siitä karsitaan moraaliset tulkinnat. Mutta asiat ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia. Luin juuri siitä, kuinka Charles Darwin lumoutui siimajalkaisten äyriäisten tutkimisesta niin paljon, että lähes unohti, että hänen pitäisi oikeastaan viimeistellä ja julkaista tiedehistorian ehkä merkittävin kirja. Darwinin tutkima eliö on meillekin tuttu laitureihin ja veneenpohjaan kiinnittyvä merirokko. Evoluution ja luonnonvalinnan periaatteet olivat Darwinille kuin tehokas työkalu, jonka kautta hän saattoi ymmärtää luontoa aivan uudella tavalla. Hän ehti kirjaamaan vain pienen osan uuden ajattelun avaamista ilmestyksistä kirjoihinsa. Mutta tämä työ jatkuu edelleen.

Loiset herättävät syystäkin ikäviä mielikuvia, mutta pahuudesta ei loisimisessa ole kysymys, vaan ekologiasta. Loissuhde on paljon mutkikkaampi kuin saalistussuhde. Esimerkiksi loisiminen voi liittyä suvunjatkamiseen, eli loinen ja isäntä ovat silloin samaa lajia. Yleensä loisijana on naaraaseen kiinnittynyt uros. Ylipäänsä näyttää siltä, että evoluutio on lisääntymisen kohdalla ollut paljon kekseliäämpi kuin ravinnon hankkimisen kohdalla. Lisääntyminen onkin luonnonvalintaan ja geneettiseen vaihteluun aivan välittömästi liittyvä prosessi.

Muutama esimerkki loissuhteista on ajatuksia herättävä. Lampaassa loisivan maksamadon elinkaaressa eräs väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava muurahainen joutuu psyykkisen manipulaation uhriksi. Jollain tavalla loinen on muuttanut muurahaisen hermostoa. Muurahainen käyttäytyy muuten normaalisti, mutta illalla se kipuaa ruohonkorren päähän ja pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa joutuvansa lampaan syömäksi - tai oikeastaan loisen munat odottavat sitä. Yleensä lammas ei kuitenkaan syö ruohonkortta ja muurahaista. Silloin muurahainen irrottaa aamun tullen otteensa ja kipuaa takaisin jatkamaan askareitaan lajitovereiden seurassa. Loisen ei kannata haitata liikaa isäntänsä elämää.

Loinen pystyy manipuloimaan psyykkisesti myös mutkikkaampia eläimiä. Toksoplasma on yksisoluinen loinen, joka loisii kissassa. Mutta pystyäkseen leviämään se tarvitsee väli-isännän. Sen munia siirtyy kissan ulosteisiin, ja sitä kautta ne joutuvat myös jyrsijöihin. Jyrsijässä loinen saa aikaan eräänlaisen mielenhäiriön. Se muuttuu pelottomaksi, ja joutuu siten lajitovereitaan helpommin kissan saaliiksi. Näin loinen on päässyt uuteen isäntään.

Myös muut eläimet voivat saada toksoplasman, vaikka eivät olekaan varsinaisia isäntiä. On havaittu, että merkittävä osa ihmisistä, 20-50% kantaa toksoplasmaa. Kyseessä on oheisvahinko, sillä ihmisen kautta toksoplasma ei merkittävästi leviä - mutta se voi aiheuttaa sikiövaurioita. On avoin kysymys, manipuloiko toksoplasma myös ihmistä psyykkisesti. On epäilyjä, että toksoplasmaa kantavat ihmiset joutuvat herkemmin onnettomuuksin, ehkä muuttuneen reaktiokyvyn takia. Myös yhteyttä skitsofreniaan on epäilty. 

Ajatus, että loiset voivat kontrolloida käytöstämme on hämmentävä. Mutta oikeastaan tämä avaa laajempia näkymiä. Elämme tavattoman mutkikkaassa biologisessa systeemissä, ja siihen kuuluu myös eliöiden välisiä riippuvuussuhteita. Jotkut ovat haitallisia, mutta suuri osa hyödyllisiä, ja osa luultavasti elintärkeitä.

Asiasta lisää: Markus Bennemanin kirjat "Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia" ja "Himokas härkäsammakko" leikittelevät ja härnäävät ajatuksella, että liitämme eläinten käyttäytymiseen inhimillisiä mielikuvia. Kirjat perustuvat kuitenkin luotettavaan ja laajaan lähdeaineistoon. Tiukemmin asialinjoilla on Juha Laakkosen "Ekologinen parasitologia". Se puolestaan muistuttaa, että suurin osa eliöistä on loisia. Vai onko kyseessä vain toinen nimi riippuvuussuhteelle?

Kulttuurien kuilujen äärellä

Tämä kirjoitus on subjektiivinen. Tulkitsen maailmaa omasta kulttuuristani käsin. Toki kulttuurissani on sellaisia käsitteitä kuin "kulttuuririippumattomuus" ja "kulttuurirelativismi". Ne kuvastavat pyrkimystä hahmottaa asioita laajemmin, kulttuuria yleisemmästä viitekehyksestä. Mutta mikä olisi sellainen viitekehys? Riittävän yleinen ja monipuolinen kuvaamaan kulttuureja - mutta kielemme ja ennen kaikkea se metaforien ja merkitysten varasto ovat juuri kulttuurin keskeistä sisältöä. Ongelma on filosofinen ja syvällinen - eikä siihen ole ratkaisua. Jopa keinotekoiset kielet ja symbolijärjestelmät kuten matematiikka ovat sisällöltään tyhjiä ilman kulttuurin käsitteistöstä nousevaa tulkintaa.

Ainoa tie ulos tästä kehässä kulkevien tulkintojen kierteestä olisi löytää sellaisia perusarvoja, jotka jaetaan kaikissa kulttuureissa. Ihmisoikeudet, tasa-arvo, yksilön koskemattomuuden kunnioittaminen, vähemmistöjen suvaitseminen, oikeus turvattuun elämään, perustarpeiden huomiointi ja tieteiden harjoittaminen. Historiasta tiedämme, että nämä arvot ovat vuosisatojen kuluessa alkaneet erottua ja korostua. Mutta siinäkin tapauksessa, että nämä arvot tunnustettaisiin kaikkialla (mikä ei todellakaan ole asioiden tila), niiden huomioon ottaminen ei ole ristiriidatonta. Maailma ei ole täydellinen, eikä ongelmiin löydetä edes periaatteessa kiistattomia ratkaisuja. Tämä toteamus pätee hyvin laajasti ihmisten välisissä suhteissa, ja myös muualla. Se ei kuitenkaan voi olla tekosyynä eettiseen passiivisuuteen. 

Tiedämme, että kulttuurit muuttuvat ja kehittyvät - ja ilmeisesti myös lähenevät toisiaan. Minkälainen kulttuuri voisi antaa ihmiskunnalle toivoa? Mielestäni tällainen kulttuuri on maallistunut ja edellä kuvattuja perusarvoja kunnioittava. Lisäksi tämän kulttuurin ominaisuuksiin pitäisi kuulua pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä muita kulttuureja. Olkoonkin, että tällainen pyrkimys on sekin kulttuurisidonnainen, ja siis ongelmallinen. Mutta tällaisen piirteen olemassaolo on parempi asia kuin että sitä ei olisi. 

Pohjoismaissa vallitseva kulttuuri muistuttaa edellä kuvaamaani, ja täysin lyhytnäköisesti, subjektiivisesti ja röyhkeästi pidän sitä tavoiteltavana mallina. Meidän tänne juurtuneiden on vaikea ymmärtää, miksi tällaisen kulttuurin omaksuminen voi olla niin vaikeaa. Emme ymmärrä (ja koulujen historian ja yhteiskuntaopin opetus ei jostain syystä huomioi asiaa), miten pitkän ja vaikean prosessin tulos tämä yhteiskuntamuoto on. Kulttuurillamme on pitkät juuret. Olemme monessa mielessä antiikin Kreikan (tieteen arvostus) ja Rooman (maallinen oikeusjärjestelmä) kansalaisia. Toisaalta taustallamme on pohjolan väestöltään vähäisten kansojen käytännönläheinen ja matalan hierarkian yhteiskuntaperinne. Yksinvaltaisen hallinnon murtuminen tapahtui Euroopassa pääosin 1500 - 1800 luvuilla, ja siihen vaikutti voimakkaasti samanaikainen maallistumisprosessi ja tieteellinen vallankumous. Kirkko joutui väistymään vallan keskiöstä, ja samalla kirkon heikentyminen vei yksinvallalta oikeutuksen. Teollistuminen ei myöskään ollut aatteellisesti neutraali prosessi, vaan se toimi ikään kuin lopullisena materiaalisena todisteena edistyksen ja tieteeseen nojaavan maallistuneen ajattelun ylivoimaisuudesta. 

Joten tiivistän vielä. Kulttuurimme on syntynyt vuosisatoja jatkuneen ja monella tavalla hämmästyttävän ja ainutlaatuisen prosessin kautta. Maailman avautuminen teknologian ja kaupan kautta levittää tätä kulttuuria tehokkaasti. Lisääntyvän yhteistyön takia kaukaisetkin kansat joutuvat omaksumaan ja hyväksymään meidän kulttuurimme piirteitä. Se on osoittautunut monessa paikassa vaikeaksi. Ongelmia on Kaakkois-Aasiassa, monissa Afrikan maissa, Latinalaisessa Amerikassa, ja viime aikoina aivan erityiseen kriisiin ovat joutuneet lähi-idän islamilaisen kulttuurin maat.

Asetamme siis kriisimaille kohtuuttomia vaatimuksia. Niiden pitäisi muutamassa vuosikymmenessä käydä läpi kehityskulku, johon meillä meni vuosisatoja. Alussa näytti ainakin ulkoisesti paremmalta. Kolonialistit ja heidän tukemansa diktaattorit panivat modernin yhteiskunnan rakenteet alulle väkivalloin. Mutta nyt nämä autoritaariset voimat ovat heikentyneet - ehkä Kiinaa lukuun ottamatta. Modernisaatio, demokratia ja maallistuminen herättävät vallanpitäjissä todellista kauhua ja paniikkia. Turvaa haetaan uskonnosta, autoritaarisesta hallinnosta ja kuvitelluista historiallisista ja uskonnollisista utopioista. 

En osaa tarjoilla ratkaisua, mutta voisimme ainakin edes yrittää ymmärtää, mistä on kysymys. Entä muodostuuko tulevaisuus jatkuvasti eskaloituvasta kulttuurien konfliktista, vai kulttuurien vähittäisestä yhdentymisestä modernin suuntaan? Uskon enemmän jälkimmäiseen, sillä sitä tukevat taloudelliset realiteetit. Toimiva teollinen ja demokraattinen yhteiskunta edellyttää tiettyjä yhteiskunnallisia käytäntöjä. En kuitenkaan välttämättä toivo kulttuurien samanlaistumista. Pikemminkin toivon, että modernin yhteiskunnan perusarvojen levitessä ja vahvistuessa yhteiskunnallisten käytäntöjen erilaiset muodot: rituaalit, visuaaliset ilmaisut, taiteet ja musiikki - ja miksei myös uskonnot - säilyvät ja kehittyvät.

Koneen henkeä jälkiviisauden valossa

Luin uudelleen Tracy Kidderin kirjan "Koneen henki" (Kirjayhtymä 1984, alkuteos "The Soul of a New Machine" julkaistiin 1981). Luin sen koska halusin tutkia insinöörien käsityksiä omasta työstään, ja teollisuuden johtamiskäytäntöjä. Ajattelin, että vuosikymmenien etäisyys tuohon silloin niin ajankohtaiseen kirjaan avaisi aivan uusia näkymiä. Ja niin todella kävi. Kirja kertoo aika paljon sekä insinöörityöstä että johtamisesta. Ja lisäksi se kertoo yritysten ponnistuksista teknologisen muutoksen kurimuksessa. Tässä suhteessa kirjalla on vahva yhtymäkohta Nokian matkapuhelinliiketoiminnan katastrofiin. Siinä se toistaa antiikin tragedian mottoa: "jumalat lyövät sokeudella ne jotka he haluavat tuhota".

1970- luvun lopulla katastrofin koneisto oli jo käynnistynyt Yhdysvaltain tietokoneteollisuudessa, mutta kirjan toimijat eivät näe sitä. Vasta me jäljessä tulevat näemme. Ja katastrofi iski juuri kaikkein vahvimpiin - aivan kuten se iski vuosikymmeniä myöhemmin alallaan ylivoimaiseen Nokiaan. Se murjoi sellaisia aikansa mahtifirmoja kuin Digital Equipment, Data General, Control Data, Sperry Rand, Burroughs, IBM ja Xerox. Nykyiselle sukupolvelle vain kaksi viimeksi mainittua lienevät tuttuja.

Pari sanaa itse kirjasta. Se dokumentoi runsaan vuoden pituisen jakson, jonka aikana Data General kehitti uuden ja aikansa tehokkaimman 32- bittisen superminitietokoneen. Kirjoittaja Tracy Kidder vietti tuon ajan Data Generalin laboratorioissa tuotekehitysinsinöörien seurassa. Kirja oli ainutlaatuinen ja eläytyvä ruohonjuuritason kuvaus asiantuntijaorganisaatiosta. Sen ansioista hänelle myönnettiin mm. arvostettu tietokirjallisuuden Pulitzer- palkito.

Luin kirjan heti kun se ilmestyi englanninkielisenä. Se oli minua lähellä, koska juuri samaan aikaan työskentelin itsekin jokseenkin samanlaisessa työssä, Strömberg Oy:ssä, ja samaisen Data General- yhtiön teknologian kimpussa. Käytimme työssämme yhtiön tuottamia Nova- ja Eclipse- minitietokoneita, mutta olimme jo luopumassa niistä. Strömbergin johtaamistyyli muistutti Data Generalin tapaa. Se oli äärimmäisen epämuodollista: johto antoi vain suunnan, mutta ei puuttunut siihen, millä tavalla toimittiin*.  Uusi tehtäväni oli kehittää mikroprosessoripohjainen automaatiojärjestelmä puunjalostusteollisuuden tarpeisiin (ei toki yksin; minulla oli oma kahdeksanhenkinen suunnittelutiimi, ja rinnallamme työskenteli Kari Matilaisen vetämä kovoporukka, joka suunnitteli tarvittavat elektroniikkakortit koko firman tarpeisiin). Samoin oli elektroniikalle yhteinen tuotantoporukka, joka valmisti piirilevyt ja kokosi asiakkaille toimitettavat automatiikkakaapit. Tiimissäni oli kokenut teknikko, joka laati tuotannon tarvitsemat kokoonpanopiirustukset ja osaluettelot.

Oli erikoinen tunne lukea vuosikymmenien jälkeen sama kirja suomennettuna. Huomasin, että kirja oli tallentunut hyvin muistiini (olihan se minulle niin tärkeä). Mutta samalla minun oli hieman vaikea tunnistaa kirjaa samaksi, jonka olin lukenut alkukielellä. Kääntäjä oli tehnyt sujuvaa tekstiä, mutta ymmärrettävästi lyhenteet ja ammattitermit oli usein väärin tai ainakin outoja. Esimerkiksi kirjassa vilahteli usein sana "insinöörityön osaston päällikkö", kun oikea sana olisi "suunnitteluosaston päällikkö". Lisäksi minusta tuntui, että joitakin kappaleita oli lyhennetty tai pudotettu pois - vaikka voihan oma muistini myös reistailla. Mutta joka tapauksessa käännös kaivoi muististani esiin alkuperäisen kirjan, joka oli liian armottoman haalistunut ilman apua muistettavaksi.

Tämä riittäköön taustoista. Kidderin kirja on legendaarinen, koska se kuvasi tarkasti, miltä insinööriporukan toiminta ja johtaminen näytti lattiatasolta katsoen. Kyseessä on tosin vain yksi yhtiö, mutta tunnistin todella omasta työhistoriastani monet kirjassa esitellyt asiat. Ne näyttävät olevan universaaleja, ja lisäksi sellaisia, joita ei missään tapauksessa opeteta yritysjohtajien koulutusohjelmissa. Olennainen asia seuraavassa on, miltä Kidderin kirja näyttää vuosikymmenien kuluttua ja jälkiviisauden kirkastamana. 

Matala hierarkia

 

Kidderin kirjan sensaatiomaisin asia oli aikanaan matalan hierarkian idea. Alemmat johtajat olivat epämuodollisia, ihmisiä pyrittiin sitouttamaan eikä käskyttämään, ja muodollisen projektijohtamisen asemasta ihmiset saivat itse kehittää yhteistyön muodot.

Jälkiviisaus ja oma kokemukseni puhuvat hieman muuta. Luettuani kirjan uudelleen aloin ajatella, että kysymys on myös yhteiskuntien erosta. Eagle- tiimissä oli noin 30 ihmistä, jotka jakautuivat karkeasti kovoporukkaan (elektroniikka) ja mikrokakaroihin (Eagle oli ns. mikro-ohjelmoitu kone, mutta en aio selittää mitä se on). Kuitenkin tuossa porukassa oli ihmeen paljon arvoasteikkoja ja eritasoisia päälliköitä. Itse asiassa monet ihmiset valittivat jopa, ettei johto piittaa heistä (eli ei pomota tarpeeksi). Myös sitoutumisessa näytti olevan ongelmia. Oma tulkintani on, että Yhdysvalloissa vallitsee perinteisempi ja autoritaarisempi kulttuuri. Eaglen päälliköiden omaksuma vapaa tapa toimia oli intuitiivinen ja siinä tilanteessa välttämätön, mutta se aiheutti stressiä ja turvattomuuden tunnetta insinööreissä. Oma kokemukseni Strömbergiltä oli, että meillä hierarkia oli pienempi ja vapaus suurempi, eikä se aiheuttanut kitkaa**. 

Sisäinen kilpailu

Kirjan keskeinen "kätketty agenda" liittyy sisäiseen kampailuun. Alussa yhtiön johtaja de Castro ilmoittaa, että yhtiön keskeinen tulevaisuuden projekti, 32-bittinen tietokone kehitettäisiin uudessa yksikössä Pohjois-Carolinassa, Fountainhead- projektissa, jonne tulisi parhaat resurssit. Ilmoitus loukkasi syvästi yhtiön kokenutta Eclipse- ryhmää. Vähitellen ja ovelalla diplomatialla Eclipse- ryhmä alkaa kehittää omaa 32- bittistä konettaan, ja hankkeen salanimeksi tulee "Eagle".

Avoimia kysymyksiä jää. 1. Oliko kyseessä ovela veto saada aikaan yhtiön sisäinen kilpailu 32- bittisestä koneesta, 2.  Oliko kyseessä ylimmän johdon rajaton typeryys. 3. Oliko sisäisellä kilpailulla motivaatiovaikutus Eagle- ryhmään, 4. Oliko tarkoitus myös motivoida / kannustaa Fountainhead- projektia. Sen paremmin kirja kuin jälkiviisaus ei vastaa näihin kysymyksiin. 

Tuloksellisuus 

Miten Eagle- hanke toteutui teknisesti? Tärkein tulos oli, että kone saatiin aikaiseksi, ja että se lopulta läpäisi vaativat testiajot. Kidderin analyysi loppuu tähän. Jälkiviisaan on helppo arvostella. Koneen suunnittelu tehtiin kiireen takia aivan liian nopeasti. Virheitä ei juuri löydetty suunnittelun aikana, eikä pahemmin etsittykään. Siksi se piti tehdä järjestelmätestauksen yhteydessä. Niinpä testaus venyi ajatellusta muutamasta kuukaudesta moninkertaiseksi, yli vuoden mittaiseksi tuskalliseksi taisteluksi. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö monista hankkeista. Testauksen kuluessa useimmat perusosat jouduttiin muuttamaan ja korjaamaan yhä uudelleen. Tämä uuvutti ja turhautti koko tiimiä, sitä pahemmin mitä pidemmälle edettiin.

Joka tapauksessa epävirallinen Eagle- tiimi päihitti virallisen Fountainhead- projektin, joka ei oikeastaan saanut mitään aikaan. Kidder ei sano suoraan, mutta antaa ymmärtää, että menestys johtui epämuodollisesta johtamistavasta. Minulla on paljon raadollisempi selitys. Teknologian kehitys nojaa olemassa olevaan perimään paljon enemmän kuin halutaan edes myöntää. Eagle-tiimi oli tuottanut menestyneen Eclipse- tuotelinjan. Eagle oli Eclipsen laajennus, ja siinä käytettiin ilmeisesti hyväksi Eclipse- projektissa kehitettyjä piiriratkaisuja ja ideoita. Se oli siis teknologisesti kypsempi. Fountainhead sai aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Sen suunnitelmat olivat varmaankin kunnianhimoisemmat ja pidemmälle viedyt, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että  neitseellinen piirisuunnittelu toi mukanaan niin paljon virheitä, ettei testausvaihe enää niistä selvinnyt. Ja kun asiaa ilmeisesti yritettiin korjata muodollisella projektijohtamisella, se vain pahensi asiaa. 

Projektijohtamisen poissaolo

Eagle-hanketta ei todellakaan johdettu projektina. Ja tämä oli ilmeisen hyvä asia, sillä hankkeessa oli aivan liikaa epävarmuutta, jotta se olisi toiminut. Toisaalta, projektijohtamista ei tuohon aikaan ylipäätään sovellettu tuotekehityksessä. Olen pohtinut projektijohtamisen roolia kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Kidderin kirja tuo ilmi, miksi projektitoiminta ei tässä sovi. Aivan liikaa epävarmuutta ja liikkuvia osia. Projekti voi tosin olla keino tutkia hankkeen epävarmuuden tasoa ja vaikutusta. Mutta silloin ei saa olla kiire. 

Ainoa noudatettu muodollisuus, josta päälliköt pitivät tiukasti kiinni, oli ECO eli "engineering change order". Jokainen prototyyppiin tehty muutos kirjattiin tarkasti dokumenttiin. Se olikin hankkeen pelastus, muuten muutokset ja muutosten muutokset olisivat saanet aikaan hallitemattoman kaaoksen.

Pelastuspartio

Eagle- hanke todella pelasti Data Generalin (DG) - asia, jota Kidder ei kirjan päättäessään tiennyt, mutta aavisteli. Se tuotti kipeästi kaivatun 32- bittisen tietokoneen, joka olikin onnistunut ja täytti jatkuvasti kasvavat ohjelmoinnin tarpeet. Kone tosin saatiin markkinoille liian myöhään, vuonna 1980. Kilpailijan, Digital Equipment (DEC)- yhtiön VAX 11/780 tuli myyntiin vuonna 1978, ja se oli jo eräänlainen teollisuusstandardi

Tässä on vähän jargonia. Miksi "bittimäärä" on niin tärkeä? Kysymys on osaksi siitä, miten paljon tietoa käsitellään rinnakkain. Tiedon perusyksikkö tietokoneissa on 8 bitin tavu, ja se pystyy tallentamaan yhden kirjaimen tai merkin. Joten on todella tehokkaampaa hakea muistista kerrallaan kaksi (16 bittiä) tai neljä tavua (32 bittiä). Mutta vielä paljon olennaisempaa on muistin koko.  Ohjelmien kasvaessa ja osituskäytön (monta käyttäjää käyttää samaa konetta yhtä aikaa) yleistyessä tarvitaan suuria muisteja. On helpompaa toteuttaa laaja muisti, jos tietokone voi käsitellä 32 bittisiä tietoyksiköitä kerralla. Tarvitaan paljon bittejä muodostamaan laajan muistin muistipaikkojen osoitteet. Teknisistä syistä tällaiseen koneeseen voidaan rakentaa hyvin suuri, käytännössä lähes rajaton muisti. Tällaista muistia sanotaan virtuaalimuistiksi. VAX tarkoittaa "virtual access", ja myös Eagle oli virtuaalimuistikone.

Data Generalin kyvyttömyys tuoda markkinoille 32- bittinen kone oli lähes käsittämätön strateginen virhe. Eagle korjasi tilanteen viime tingassa, ja se sai kaupallisen nimen Eclipse MV/8000. Mutta se toi helpotuksen vain vähäksi aikaa. Kumpikaan yritys (DEC ja DG) ei pystynyt vastaamaan isompaan haasteeseen, eli mikroprosessoreihin. Ne eivät pystyneet siihen, koska ne olivat liian vahvasti sitoutuneet minikoneisiin ja niiden tuomaan liikevaihtoon. (Tämä ei ollut salaisuus, mainitsinkin että Eagle- projektin aikaan Strömberg oli jo hylännyt minikoneet). Yhtiöiden alamäki alkoi 1980-luvun lopussa, ja lopulta luova tuho tuhosi ne. 

Pahat johtajat - päällikkötaso 

Kirjassa kuvataan useita päällikkötason henkilöitä, jotka käyttäytyivät oudosti ja jopa työntekijöiden kannalta vihamielisesti. He sanoutuivat ehdottomasti irti "sosiaalisesta / ihmiskasvoisesta johtamisesta", ja samalla halusivat ylläpitää vaikutelmaa, että he hallitsivat tekniikan sisällön suvereenisti. Avoimeksi jää, oliko heidän tyly käytöksensä tietoista, yritys saada insinöörit ottamaan omaa vastuuta työstään. Kidderin mukaan tämä oli toimivaa, mutta se ajoi herkimmät tai heikosti motivoituneet ulos hankkeesta ja koko yhtiöstä. 

Pahat johtajat - ylin johto

Ylin johto, lähinnä toimitusjohtaja de Castro jää hämärän peittoon. Yhtiön perustajana ja huippuammattilaisena hänellä on kova auktoriteetti. Hänen todelliset toimensa jättävät ristiriitaisen vaikutelman. Hän ei pystynyt käynnistämään 32- bittisen koneen kehitystyötä ajoissa. Hän siirsi strategisen projektin erilliseen ryhmään, hyödyntämättä yhtiön kokeneimpia resursseja. Hän loukkasi ja mitätöi yhtiön menestynyttä Eclipse- ryhmää. Ja kun Eagle- projektin tulos lopulta esiteltiin hänelle, hän oli lähes vihamielinen. Pahinta oli, että hän ei ymmärtänyt mikroprosessorien haastetta (tosin Nova ja Eclipse- tietokoneet toteutettiin myös mikroprosessoriversioina, mutta tämä oli vain tekninen valinta). Olennaista on, mitä muutos vaikuttaa asiakkaiden toimintatapoihin. De Castro ei ollut tässä ainoa sokea, vaan useimmat vakiintuneet tietokoneyritykset tekivät samat virheet.

Lopputulemaksi jää, että ylimmän johdon toiminta on parhaimmillaan yhdentekevää ja pahimmillaan tuhoisaa. Ajatteleva lukija saattaa miettiä, mistä heille sitten maksetaan. 

Insinöörin ura 

Kirjassa siteerataan lausuntoa, jonka alkuperä on epäselvä. "Insinöörejä kasvatetaan kuin herkkusieniä. Pidä ne pimeässä ja syötä niille sontaa, ja ne kasvavat". Ihmiskasvoinen johtaminen onkin turhaa ja jopa häiritsevää niiden kohdalla, jotka saavat motivaationsa työn sisällöstä. Toisaalta kysymys on erilaisista uraodotuksista. Insinöörien keskuudessa on niitä, jotka odottavat tilaisuutta noustakseen organisaation portaita, siis edetäkseen erilaisissa johtotehtävissä. Mutta ongelmaksi on koettu ne, jotka saavat tyydytyksensä haasteista, ja he ovat yleensä kaikkein lahjakkaimmat. Heidän kohdallaan Kidder viittaa flipperipeliin. Projekti on kuin flipperi. Jos pelaat hyvin, saat pelata uuden pelin, joka parhaassa tapauksessa on vaativampi.

Eagle- ryhmälle Data General ei osannut tarjota uusia pelejä. Kun Eagle oli valmis, lähes kaikki sen avainhenkilöt lähtivät yrityksestä muutaman vuoden kuluessa.

*) Käsitys Strömbergin johtamistavasta 1970- luvulla ei ole vain omani, ks. Harmoinen, Martti. SAMIn tarina. ABB, Helsinki, 2002.
**)  Tässä pitäisi oikeastaan käyttää hollantilaisen teollisuussosiologin Geert Hofsteden termiä "valtaetäisyys". Hofsteden tutkimusten mukaan valtaetäisyys on Suomessa likimain maailman pienin. Valtaetäisyyden käsite valottaa mielenkiintoisesti myös Linnan "Tuntemtonta sotilasta". 

Koneiden moraali

Monet tieteiskirjallisuuden ystävät tuntevat Isaac Asimovin robottikirjat, joissa esitellään robotiikan moraaliset perusteet eli robotiikan pääsäännöt. Ja jos joku ei niitä tunne tai muista, kerrataan: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan; 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa; 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa. Myöhemmin hän lisäsi myös kaikkein tärkeimmän säännön 0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. 

Jonkinlaiset pelisäännöt olivat selvästi tarpeen, sillä niin kauan kun robotti- tai androiditarinoita oli kerrottu, ehkä jo 1600-luvun Golem- tarinoista asti, nuo kaverit olivat osoittautuneet oikullisiksi, herkkänahkaisiksi tai yksinkertaisesti pahoiksi. Syystä tai toisesta, irronneen johdon tai äkkiä heränneen kaunan tunteen tai huonon kohtelun takia ne ennen pitkää kääntyivät luojaansa eli ihmistä vastaan. Robotit ilmaantuivat nykyisellä nimellään kirjallisuuteen 1920- luvulla*, ja ne aloittivat teollisen uransa 1950- luvulla. Niistä tuli todellisuutta. Ennen pitkää robotit tulevat muuttumaan yhä älykkäämmiksi ja itsenäisemmiksi, joten kysymys robottien moraalista tulee välttämättä eteen. 

Asimov oli aikaansa edellä, sillä robotiikan pääsäännöt on muotoiltu vuonna 1941. Asimov ratkaisi moraaliongelman varsin näppärästi, vaikka hän kertomuksissaan käsitelläänkin niitä ongelmatilanteita, joihin ne sittenkin voisivat joutua. Esimerkiksi: ihminen repii robotilta käsivarren irti ja pieksee sillä toisen ihmisen hengiltä. Seuraus: kätensä menettänyt robotti saa mielenterveysongelmia. 

Asimovin oivallusten jälkeen moraali on ollut tieteiskirjallisuuden robottien vakiintunut komponentti. Usein robotit on varustettu niin sanotuilla "asimovpiireillä", jotka huolehtivat siitä, ettei perussääntöjä rikota. Mitä oikeisiin robotteihin tulee, tähän asti ne ovat olleet siinä mielessä vaarattomia, että silloin kun ne ovat olleet kyllin vahvoja aiheuttaakseen vahinkoa, ne eivät ole voineet poistua aidatuista työpisteistään tai poiketa sallituilta kulkureiteiltään. Mutta asia muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teille ilmaantuu itsestään ohjautuvia robottiautoja, tai automaattiset postihelikopterit alkavat surrata taivaalla. Pitääkö niihin asentaa asimovpiirit? 

Tässä kohtaa voisi pitää miettimistauon. Ennen kuin alamme ohjelmoida robotteihin moraalia, pitäisi varmaan olla hyvin selvää, mitä moraali on. Mutta onko se sitten selvää ihmisillekään? Aika suuri osa moraalista keskustelua, ja etenkin sellainen keskustelu jossa pohditaan myös koneiden moraalia näyttää tulevan Yhdysvalloista. Syynä lienee uskonnollisen konservatismin vahva asema, ja erityisesti sikäläisten uskonnollisten painostusryhmien aktiivinen toiminta. Siksi amerikkalainen keskustelu muistuttaa jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Älykkään analyysin sijasta paljon energiaa hukataan uskonnollisten argumenttien käsittelyyn.

Tarkastellaan moraalikeskustelun asemia. Ensimmäinen kysymys koskee moraalin alkuperää. Jos moraalin alkuperäksi oletetaan uskonto, niin kuin liki kaikki uskonnon eri lajit haluavat uskotella, kysymys robottien moraalista näyttää ratkaistulta: robotillahan ei voi olla uskontoa. Vai voiko sittenkin? Jos suunnittelisin itse robotin, voisin väittää rakentaneeni sen siten, että se voisi harjoittaa myös uskontoa. Väite uskonnollisesta robotista voi tuntua oudolta. Mutta filosofisin argumentein voidaan väittää, että asiallisesti ottaen emme voi epäillä robotin uskonnollisuutta, jos se väittää olevansa uskossa ja suorittaa uskontonsa edellyttämiä palvontamenoja. Kysymys uskonnollisesta robotista on selvästi sukua Turingin testille ja kiinalaisen huoneen ongelmalle. 

Uskonnosta lähtevä moraalin tutkimuslinja alkaa tuntua toivottoman sekavalta. Mutta onko se edes relevantti? Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja neuropsykologit alkavat jo olla varsin yksimielisiä siitä, että moraali ja uskonto ovat erillisiä ihmisenä olemisen piirteitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan on ilmeistä, että myös useilla eläimillä on käyttäytymistä, joka on perinteisesti yhdistetty moraalisiin tunteisiin.

Jos moraalista keskustellaan uskonnon viitekehyksessä, keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys sielusta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Jos taas hylkäämme moraalin uskonnollisen alkuperän, nämä käsitteet alkavat tuntua epämääräisiltä ja jopa turhilta. Ja toisaalta meidän on hyväksyttävä, että myös eläimillä voi olla tietoisuus ja jopa käsitys itsestä. Siis ennen pitkää myös robotilla, haluaisin lisätä. 

Sielun ja vapaan tahdon olemassaolon epäileminen voi herättää kiivastakin vastustusta. En lähde sitä nyt käsittelemään, olen sitä yrittänyt ruotia aiemmin. Nyt vain esittelen hieman poikkeavan argumentin. Vapaan tahdon puuttumisen katsotaan johtavan sietämättömään alkeellisen mekaanisuuden olotilaan, jopa kulttuurin ja kehityksen loppuun. En usko tähän. Elinympäristömme monimutkaisuus ja siitä tulevien signaalien ylenpalttinen virta jättävät varsin vähän tilaa vapaalle tahdolle. Vaikka se olisikin olemassa, emme voisi havaita sen osuutta tajunnassamme. Sensorisen deprivaation kokeissa, joita nykyisin pidetään epäeettisinä, älykäs eliö tai jopa ihminen asetetaan kammioon, jossa ulkoiset ärsykkeet on mahdollisen pitkälle estetty. Osoittautuu, että sielu tai vapaa tahto ei suinkaan täytä ärsykkeistä tyhjää tietoisuuden tilaa mielekkäällä tavalla, vaan hermostomme alkaa syöttää sinne aistimusten korvikkeeksi irvokkaita hallusinaatioita, ja lopulta kokeen uhri joutuu psykoottiseen tilaan. 

Miten moraaliset valinnat sitten tehdään? Nykykäsityksen mukaan ne ovat hyvin nopeita ja automaattisia hermoston reaktioita. Ihminen perustelee yleensä ratkaisujaan rationaalisesti, mutta funktionaalinen aivokuvaus osoittaa, että moraalinen valinta tehdään paljon aikaisemmin kuin tietoinen minämme uskoo sen tekevänsä. Moraali on siis vaistomainen ja tunneperäinen tieto siitä, että jokin asia on väärin tai oikein. Aivan kuten mm David Hume ja Adam Smith aikanaan profeetallisesti esittivät. 

Yhdysvalloissa keskustelu moraalista kietoutuu myös oikeuslaitoksen toimintaan. Anglosaksisessa tapaoikeudessa on voimakas moraalisen rankaisemisen ja kasvattamisen elementti. Rikos nähdään yleisesti myös syntinä, jolloin asianomistajana on kristittyjen jumala. Omassa oikeuslaitoksessamme tällainen piirre on paljon laimeampi. Toki oikeuslaitos meilläkin mielletään yleisen oikeudenmukaisuuden tunteen ylläpitäjäksi, eli silläkin on moraalinen tehtävä. Kun roboteille ryhdytään rakentamaan moraalia, joudumme välittömästi pohtimaan, ovatko ne vastuullisia teoistaan? Ja jos ovat, miten niitä pitäisi tuomita ja rangaista. Toisaalta, kun uskomuksemme vapaan tahdon olemassaoloon jatkuvasti himmenee, samat kysymykset alkavat kohdistua myös ihmiseen. Näyttääkin siltä, että tekoälytutkimuksen ja neuropsykologian edistyminen tulevat koettelemaan myös oikeusjärjestelmien perusteita. 

Katsotaan asioita käytännön kannalta. Toisin kun yleensä luullaan, robotiikalla on jo iso rooli teollisuusmaiden ihmisten elämässä. Nuo robotit eivät kuitenkaan vastaa mielikuvaamme yksilöllisistä ihmisenkaltaisista roboteista. Ne ovat järjestelmiä, jotka ohjaavat liikennevaloja ja lentoliikennettä, ne ohjaavat lentokoneita, laivoja ja junien kulkua, ne hoitavat meitä sairaaloissa, valmistavat ruokaa ja lääkkeitä, ja ohjaavat ydinvoimaloita. Niiden suunnittelijat ovat jo pitkään joutuneet pohtimaan, miten tuo toiminta olisi mahdollisimman turvallista. Vaikka asiaa ei ole tiedostettu, Isaac Asimovin luonnostelemat robotiikan pääsäännöt ovat jo pitkään olleet käytössä.

Eräs asia amerikkalaistyyppisessä robottien moraalikeskustelussa on erityisen kiusallinen. Siinä halutaan vertailla moraalisia valintoja. Psykologit ovat pitkään tehneet moraalitutkimuksia. Niiden perusidea on robotiikkaan sovellettuna seuraava. Itsestään ohjautuva auto joutuu poikkeustilanteeseen. Sen on valittava, ajaako se väkijoukkoon, jolloin auton matkustajat pelastuvat mutta jalankulkijat voivat kuolla, vai ajaako se rotkoon, jolloin auton matkustajat voivat kuolla. Tällainen ongelma on sekä ilkeä että keinotekoinen, sillä kumpikin ratkaisu on moraalisesti väärin.

En usko, että robotiikan turvallisuusongelmaa pitää ratkaista moraalin näkökulmasta, vaikka moraaliset pohdinnat voivatkin olla hyödyllisiä. Parempi lähestymistapa on turvallisuusnäkökulma, josta insinööreillä ja viranomaisilla on jo vuosien kokemus. Robotti siis toimikoon sen käytössä olevan tiedon perusteella parhaalla mahdollisella tavalla, ja Asimovin sääntöjen hengessä.

Voin kyllä palata asiaan sitten, kun robottien oikeudet yksilöinä ja kansalaisina tulevat ajankohtaisiksi.

*) Vuonna 1921 robotit ilmaantuivat maailmaan Karel Čapek:n näytelämässä R.U.R. (Rossum's universal robots). Robotti- sana tulee slaavilaisista kielistä ja tarkoittaa työläistä. Robottien luontoon siis kuuluu ihmisten palveleminen työtä tekemällä.

Kirjoituksessa on hyödynnetty ainakin seuraavia lähteitä: Harris, Sam. Moraalinen maisema : miten tiede määrittää inhimilliset arvot. Terra cognita, 2010; Gazzaniga, Michael S. Eettiset aivot. Terra cognita, 2006; Pyysiäinen, Ilkka. Uskonnollinen robotti kiinalaisessa huoneessa. Tieteessä tapahtuu 2002 : 6 ; Hume, David. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. WSOY, 1938.

Eläytyen?

Oulun musiikkijuhlat maaliskuussa. Ohjelmassa muuan muassa kamarikonsertti. Jaakko Kuusisto soittaa Johan Sebastian Bachin sooloviulupartitaa. Kaikki on kohdallaan, konserttipaikkana barokkimusiikkiin mainiosti istuva kaupungintalon raskaasti koristeltu juhlasali. Solistina huippumuusikko, ja sali jokseenkin täynnä. Huomaan kuitenkin kuuntelevani lähes vaivautuneena. Koska solisti soittaa vahvasti eläytyen, hän tekee Bachista taidetta. Tekee mieli huutaa: tuo on turhaa, soita vain se mitä nuoteissa lukee!

Tämähän on tietysti makuasia. Vaimon mielestä esitys oli hieno. Tajuan pitäväni Bachista juuri hänen musiikkinsa rakenteen takia, se on pettävän yksinkertaiselta kuulostavaa mutta erittäin mutkikasta, ja samalla jotenkin konemaista. Johtuisiko siitä että Bach sävelsi myös cembalolle ja uruille, jotka mekaanisuutena takia eivät edes oikein taivu tunteellisiin tulkintoihin. Siksi kaikki Bach on nuoteissa. Ja kuitenkin se liikuttaa syvästi. 

Vai onko asia sittenkään niin? Levyhyllyni aarteita on Glenn Gouldin Bach-boxi, mm Wohltemperierte Klavier ja Kunst der Fuge. Ostin sen aikanaan väitöslahjaksi saamallani lahjakortilla. Pidän siitä kovasti, vaikka Gould on kiistelty. Siksikö että hän tulkitsee Bachia - vai siksikö että hän ei tulkitse? Nyt en todella osaa sanoa. Tiedän vain että Gould liukenee Bachin maailmaan niin etten edes huomaa mikä on Gouldia ja mikä Bachia.  

Kirjoitin aiemmin konsertista, missä Kari Kriikku soitti klarinettia mekaanisen musiikkikoneen säestämänä, ja yritti itsekin soittaa mekaanisesti. Tulos oli tavattoman vaikuttava.

Aloittavalle muusikolle annetaan säännöllisesti neuvo: älä yritäkään tulkita tai eläytyä, soita vain nuotit. Voi kunpa he vain uskoisivat! Mutta nuori henkilö on yleensä myös romanttinen, ja "eläytyy" silti. Olen todistanut montaa vaivaannuttavaa esitystä.

Itse asiassa pidän myös konemusiikista, ja sitähän voisi pitää mekaanisena jos mitä. Esimerkiksi Kraftwerk ja Daft punk ovat loistavia. Ehkä siksi, että siinä ei esiintyvä artisti yritä tyrkyttää egoaan. Mutta tässä ei ole koko totuus. David Bowie ja Tom Waits tekevät juuri sitä - ja ovat myös loistavia. Pidän silti tuota aloittavalle muusikolle annettua neuvoa hyvänä. Se voisi hieman muunnettuna kuulua: älä edes yritä tulkita tai eläytyä - ennen kuin tiedät että olet todella hyvä.

Entäpä sitten jazz? Eikö vapaasti soittaminen tai improvisointi ole aina tulkintaa tai ainakin eläytymistä? Vaikea sanoa, mutta väitän että ei. Puhukoon esimerkki puolestaan. Samaisilla Oulun musiikkijuhlilla oli jazz-konsertti, ja lauteilla Verneri Pohjolan kvartetti. He esittivät musiikkia uudelta levyltään Bullhorn. Tuo musiikki on toki sävellettyä, mutta ei sitä konsertissa nuoteista soiteta. Tokihan nuotit on aikanaan piirretty paperille, jotta muusikot ovat voineet opetella kappaleiden idean, mutta esitys oli hyvin vapaan oloista. Konsertti oli hurjan vaikuttava ja intensiivinen, parhaita jazzjuttuja joita olen kuullut. Mutta eläytyivätkö soittajat todella?

Ehkä ainoa joka eläytyi oli rumpali Teppo Mäkynen. Hän siirtyi välittömästi jonkun vieraan planeetan outoon huvipuistoon jossa on jatkuvasti älyttömän hauskaa. Sen sijaan Verneri Pohjola keskittyi sormeilemaan trumpettiaan, kokeili luistien ja venttiilien liukkautta ja laski yhtenään vettä putken mutkasta. Ikäänkuin hän olisi ollut jatkuvasti huolissaan siitä, tuleeko torvesta ollenkaan ääntä. Antti Lötjönen käsitteli bassoaan kokeneen ja hieman rutinoituneen ammattimiehen taloudellisen tehokkailla otteilla. Ja Aki Rissanen näpelöi pianonsa koskettimia tunnollisen virkamiehen oloisena.

Siis mitä, tämäkö huippujazzia? Kyllä vain, ja minulla on eräs selitys. Ehkäpä soittajien omaksumat maneerit olivat mekaanisia sijaistoimintoja, jotka siirsivät heidän ajatuksensa pois itse musiikista. Omat soittokokemukseni tukevat tätä oletusta. Ja uusi neuropsykologia tukee myös tätä havaintoa. Aivojen tietoinen toiminta häiritsee ihmisen suorituksia. Itse asiassa tietoisuus kokonaisuudessaan on luonteeltaan automaattisia reaktioita ja toimintoja hillitsevää ja kontrolloivaa. Siksi tietoisuus on syytä siirtää soittamisesta johonkin harmittomaan kohteeseen - sitä kun on vaikeaa kytkeä kokonaan irti. Uskon että flow- kokemuksessa on kysymys juuri tietoisuuden heikkenemisestä. Tämän takia en suosittelisi muusikoille ainakaan mindfullness- harjoituksia.

Musiikin luonteen pohtiminen tuntuu siis olevan muusikoiden soitolle haitallista, mutta on toinenkin vahingollinen aivotoiminnan muoto: tietoisuus siitä että on tarkkailun kohteena. Tätä on helppo jopa tutkia. Kun kognitiivisia testejä suorittaville koehenkilöille kerrotaan, että heitä tarkkaillaan, heidän suorituksensa huononevat merkittävästi. Yleisön unohtaminen on siis tärkeä taito, mutta toisaalta uskon myös, että yleisöltä tuleva palaute - silloin kun sitä tulee - vaikuttaakin aivan päinvastoin. Siis unohda koko yleisö - ellei se tule mukaan esitykseen. Tämän näkee selvästi rock- ja jazz- konserteissa. Klassisella puolella yleisön käyttäytymistä säätelevä etiketti valitettavasti kieltää vuorovaikutuksen esityksen aikana. Vain ooppera-aarioille saa osoittaa suosiota spontaanisti.

Tässä voi olla kysymys myös kulttuurisista tottumuksista. Niillähän voi selittää mitä vain, ja tällainen selitys ei tarvitse edes todentamista. Yritän kuitenkin. Kun kuuntelee oikein vanhoja äänityksiä, niistä saa käsityksen, että musiikkimaku oli ennen erilainen. Vahva eläytyminen oli suorastaan toivottua. Erityisesti laulajat käyttivät hurjaa vibraattoa ja revittelivät oikein sydämensä pohjasta. Olisiko kulttuurissamme siis tapahtunut sadan vuoden kuluessa siirtymää hillitympään ilmaisuun, jonkinlaista hienostumista ja jopa kuivettumista. Tämän voi perustella myös kuulijapohjan muutoksella. Ennen julkisiin esityksiin tuli kaikenlaista ja sekalaista porukkaa, mutta nykyisin konserttiyleisö on homogenisoitunut ja tullut ikäänkuin ammattimaiseksi.

Ehkä joku ammattimainen musiikkisosiologi voisi tutkia tätä kaivelemalla esiin aikalaistodistuksia eri ajoilta, minä en siihen jaksa paneutua, ei ole alaani. Sen sijaan otan vertauskuvan. Eikö viineille ole tapahtunut sama asia. 1800- luvulla ja aiemminkin viinit olivat makeita, jopa makeutettuja ja maustettuja. Varsin nopeasti on siirrytty yksinkertaisiin, enimmäkseen kuiviin ja käsittelemättömiin, "luonnollisiin" viineihin. Makumme on siis hienostunut, kuivettunut, ja tullut myös hieman tylsäksi.

Kyborgeista ja kyberuhista

Kirjoitan juuri tieteellistä artikkelia, jossa joudun pohtimaan tekniikan olemusta. Olen usean vuosikymmenen tutkimustyön tuloksena pitkälle omaksunut teknologianäkemyksen, jossa teknologia nähdään kulttuurin muotona, ja jossa eräänä keskeisenä dynaamisena mekanismina toimii evoluutioon rinnastettavia prosesseja. Samaan aikaan olen tietysti tutustunut myös moneen rinnakkaiseen teknologiateoriaan, jotka olivat suosittuja erityisesti 1960- luvulla. Eräs tunnetuimmista on niin sanottu teknologian autonomisuuden teoria, jonka tunnetuin edustaja lienee ranskalainen filosofi ja teologi Jacques Ellul. Hän näkee teknologian ulkopuolisena, autonomisena ja deterministisesti kehittyvänä voimana, joka uhkaa ihmiskuntaa. Suomessa suuresti kunnioittamani, hiljan edesmennyt akateemikko Georg Henrik von Wright näyttää omaksuneen Ellulin käsityksen teknologiasta.

Muita saman tapaisia teknologiateorioita on yhteiskuntakyborgin käsite. Se syntyi 1960- luvulla Yhdysvalloissa, ja sen syntyyn lienee vaikuttaneet Korean ja Vietnamin sodat. Katsottiin että erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt valtioon kietoutunut sotilasteollinen kompleksi, joka pyrkii lietsomaan sotia maksimoidakseen teollisuuden voitot. Yhteiskuntakyborgia on tehnyt tunnetuksi erityisesti amerikkalainen radikaali akateeminen feministi Donna Haraway.

Tällaiset kriittiset autonomisen teknologian teoriat eivät enää ole teknologian tutkimuksen valtavirtaa, mutta niiden taustalla vaikuttavat ajatusmallit tuntuvat edelleen tutuilta. Taustalla on perusteltua huolta. Viimeksi tämä tuli mieleeni seuratessani keskustelua mahdollisesta kyberhyökkäyksestä yhteiskunnan infrastruktuureja vastaan. Kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin internet, jota hyödynnetään laajasti yhteiskunnan eri aloilla ja teollisuudessa. Se on siis kaikkialle ulottuva, ja on myös tunnetusti altis erilaisille pahantahtoisille hyökkäyksille.

Kun puhutaan kyberuhkasta, mieleen tulee monia kysymyksiä. Ensiksi voisi kysyä, miksi internet on sellainen kuin on, ja voisiko sille asialle tehdä jotain. Ja se toinen kysymys on, olemmeko todella niin riippuvaisia ja haavoittuvia kuin halutaan uskotella. Ja siihen lisäkysymys: miksi kyberuhkalla pelotellaan? Onko syynä aito huoli, vai onko jossain taho, joka hyötyy tällaisesta puheesta. Joten pohditaan hieman tarkemmin.

Olen ennenkin sanonut, että samalla kun internet on aikamme megainnovaatio, se oli innovaationa täysin odottamaton. Akateemiset rahasta ennustajat eli vakavasti otettavat tulevaisuuden tutkijat eivät osanneet nähdä mitään sen tapaistakaan. Ja toinen tulevaisuutta koskevan tiedon lähde, tieteiskirjallisuus osoittautui aivan yhtä tietämättömäksi. Koska kirjallisuuden kirjo ja voluumi on melkoinen, jotain tietysti löytyy. Amerikkalainen kirjailija William Gibson kyllä ennusti laajan internetin synnyn ja jopa sen seurauksia eli demokratian katoamisen ja kyberrikollisuuden jo 1980-luvun alussa ("Burning chrome", "Neuromancer"). Internet oli silloin toki jo alullaan, mutta toimi lähinnä yliopistoissa, eikä www- selainta keksittäisi vielä kymmeneen vuoteen. Mutta eihän Gibsonia uskottu. Ei yksi pääsky kesää teen. Pitää myös muistuttaa että suomalainen kirjailija Osmo Ilmari (Osmo Lampinen) esitteli langattoman wikipedian idean kirjassaan "Planeetta Logos" (1959).

Jostain syystä internetin rajua kasvua aikamme merkittävimmäksi innovaatioksi ei osattu ennakoida. Kuten totesin, tämä ei ole mitenkään uutta, teknologian ennakointi epäonnistuu jatkuvasti ja toistuvasti. Niinpä nytkin internet tuli niin sanotusti puun takaa, ja yllätti kaikki asiantuntijat.

Merkittävät innovaatiot näyttävät vyöryvän eteenpäin vastustamattomalla voimalla ja ilman selvää ohjaavaa tekijää. Siinä mielessä ne näyttävät tukevan "autonomisen teknologian" ideaa. On monta syytä, miksi meillä on vain yksi internet. Se levisi niin uskomattoman nopeasti, ettei se ehtinyt saada kilpailijoita. Se levisi myös jo olemassa olevan tietoliikenneinfrastruktuurin välityksellä. Jo pitkään olemassa olleen internetin räjähdysmäinen laajentuminen johtui helppokäyttöisen www-selaimen ja HTML- koodauskielen keksimisestä vuonna 1990. Internet on käytännössä lähinnä ohjelmistoa, joten tuotekehityssyklit ovat nopeita. Internet levisi ennen kaikkea kuluttajasovellusten kautta: nettipornon, nettikaupan, nettilehtien ja sosiaalinen median vauhdittamana. Ennen kuin poliittinen koneisto ehti edes kunnolla huolestua internet oli jo kaikkialla.

Internetin juuret ovat yliopistotutkimuksessa, ja sen takia sen tekninen pohja on hyvin yhtenäinen. Teknisesti ottaen internet on vain joukko tietoa siirtäviä ohjelmia, eli niin sanottuja internet-protokollia. Ohjelmat ovat avointa lähdekoodia, ja internetin kehitystä ohjaa vapaaehtoisten toimijoiden muodostama työryhmä. Internetin ydin on siis hyvin läpinäkyvä. Siitä on sekä hyötyä että haittaa. Internetin parantamiseen ja kehittämiseen löytyy paljon resursseja. Toisaalta myös rikolliset voivat helposti etsiä heikkouksia.

Kun internet alkoi 1990- luvulla kasvaa nopeasti, useimmat asiantuntijat ennustivat kasvun taittuvan tai internetin jopa romahtavan. Käyttäjien määrän kasvaessa liikenteen määrä kasvaisi yksinkertaisen teorian mukaan paljon nopeammin kuin verkon siirtokyky. Asiantuntijat olivat väärässä, internet on osoittautunut perustaltaan kestäväksi. Internetin ongelmat ovatkin toisenlaisia. Internetiin kytkeytyy lukemattomia hyvinkin erilaisia laitteita, eniten erilaisia tietokoneita ja älypuhelimia. Ja näihin laitteisiin voidaan verkon kautta ujuttaa haittaohjelmia. Toinen ongelma on verkon ylikuormittaminen palvelunestohyökkäyksillä - epäsuorasti haittaohjelmien avulla. Ylivoimainen enemmistö verkossa toimivia laitteita on kuluttajalaitteita, eikä niiden turvallista käyttöä ja ylläpitoa siten voida järjestää. Tämä on toistaiseksi ollut internetin perusheikkous. Voiko asialle sitten tehdä mitään? Ei mitään ratkaisevaa. Kaupallisista syistä kaikenlainen tekninen rajoittaminen ja suojaaminen on vaikeaa. Ongelma on hieman saman tapainen kuin rokotuksissa. Rokottaminen tarkoittaa päivityksistä ja tietoturvaohjelmista huolehtimista, mutta melko pienikin määrä rokotukset laiminlyöviä vaarantaa koko järjestelmän.

1990- luvulla keksittiin myös käsite "esineitten internet". Sen mukaan tekniikan halventuessa lähes kaikki kulutustavarat, vaikkapa jääkaapit, pesukoneet, leivänpaahtimet, lamput ja sähköhammasharjat kytkettäisiin internetiin. Nykyisessä tietoturvailmastossa tämä ei enää tunnukaan niin hyvältä idealta.

Tarkastellaan sitten kyberuhkia. On selvää, että infrastruktuureja ohjaavat tietokoneet ovat paremmassa valvonnassa kuin kuluttajien koneet - tai ainakin niiden pitäisi olla. Osittain nuo koneet ovat myös erilaisia, eikä kaikkia ole kytketty verkkoon. Palvelunestohyökkäykset ovat edelleen mahdollisia, mutta niihin voidaan varautua teknisillä keinoilla silloin kun se on tarpeen ja kustannustehokasta. On myös ymmärrettävää, että infrastruktuureista vastaavat asiantuntijat ovat haluttomia puhumaan julkisuudessa niistä keinoista, joilla kyberuhkiin on varauduttu. Sehän antaisi etua uhkaajille. Mutta kyberuhkista on puhuttu niin kauan, että niihin pitäisi osata varautua. Vaikka varautumisen yksityiskohdista ei tiedetä paljoa, jotain voidaan sanoa. Tiedetään esimerkiksi, että ydinvoimaloita ohjaavat tietokoneet ovat tarkoitukseensa optimoituja ja varmistettuja. Niitä ei ole kytketty internetiin. Ydinvoimalassa voi kyllä olla internetissä olevia koneita, mutta niitä ei ole yhdistetty voimalan toimintaan vaikuttaviin laitteisiin.

Kyberuhkasta käytävästä keskustelusta saa helposti sen käsityksen, että yhteiskunnat ovat ajautuneet ajopuun lailla nykyiseen internetriippuvuuteen. On totta, että etenevän innovaation hyökyä ei voi pysäyttää, vaikka yksittäiset asiantuntijat niin haluaisivat. Mutta myös innovaatio on ihmisen tekoa. Siihen sopeudutaan, ja sen aiheuttamin häiriöihin reagoidaan. Teknologian etenemiseen on aina liittynyt myös vahinkoja ja jopa katastrofeja. Usein ne ovat olleet yllättäviä, mutta yhtä usein teknologian vaarat ovatkin olleet illuusio.

Ikävä mies, Steve Jobs

Steve Jobsin kuoltua hänestä on kirjoitettu kirja, ehkä useitakin, ja tehty parikin elokuvaa. Ei ihme, sen verran uurtoa hän on jättänyt planeettamme henkiseen pintaan. Ja miehellä on maine särmikkäänä persoonana joka jätti jälkeensä murrettuja ihmisiä. Ja sehän on omiaan antamaan draaman aineksia tekijöille, ovathan niin monet muut ns. merkittävät ihmiset olleet yksinkertaisesti kuolettavan tylsiä.

Kirjoitin itsekin Jobsista blogikirjoituksen, koska hänen eri elämänvaiheessa luomansa laitteet ovat jäsentäneet ikäisteni ja IT-alalla työskennelleiden ihmisten työuraa vuosikymmenien ajan. Olinkin ilahtunut kun huomasin, että uusin Danny Boylen vuonna 2015 ohjaama Jobs - elokuva noudattaa samaa ideaa. Elokuva ja oma blogikirjoitukseni siis täydentävät mainiosti toisiaan.

Elokuvan rakenneidea on minun mielestäni aivan loistava - ja samalla tuo rakenne näyttää saaneen monet elokuvan nähneet raivostumaan. Se ei suinkaan noudata elämänkertaelokuvien kaavaa, eli laahaudu päähenkilönsä elinvaiheiden kronologian kahlehtimana, ja ehkä parilla takaumalla höystäen nuoruuden päivistä kuolemaan. Sen sijaan näemme kolme pitkää kohtausta, joista kukin ajoittuu juuri ennen tärkeää tuotejulkistusta. Ensimmäisessä kohtauksessa Jobs esittelee Applen uuden Macintosh- kottaraispönttötietokoneen. Seuraavassa kohtauksessa Jobs on saanut potkut Applelta, ja esittelee mullistavan NextCube tietokoneen. Viimeisessä kohtauksessa Jobs on palannut Applelle, ja aikoo esitellä uuden iMac koneen. Itse tuotejulkistusta ei näytetä, vaan kukin kohtaus kertoo, mitä tapahtui noin 40 minuutin ajan ennen julkistustilaisuuden alkua. 

Ja siinä koko juoni! Elokuva on pikemminkin puhenäytelmä kuin elokuva. Joten tietysti kaltaiseni eurooppalainen älykkö piti siitä kovasti. Kussakin kohtauksessa on lisäksi samat henkilöt. Jobs (Michael Fassbender) raivoaa ja paasaa taukoamatta ja maanisesti. Applen markkinointijohtaja Joanna Hoffman (ihana Kate Winslett) yrittää pitää tilanteen hallinnassa. Mukana on myös Applen tekninen nero ja toinen perustaja Steve Wozniak (Seth Rogen), Applen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja John Sculley (Jeff Daniels), sovelluskehittäjä Andy Hertzeld (Michael Stuhlbarg), Jobsin entinen tyttöystävä, ei myöskään mikään kiva ihminen, Chrisann Brennan (Katherine Waterston) ja kaltoin kohdeltu tytär Lisa, jota tietysti esitti kolme eri ikäistä tyttöä. 

Elokuva on siis ennen kaikkea maineikkaan käsikirjoittajan Aaron Sorkinin ja loistavien näyttelijöiden juhlaa. Kunnes sitten, hieman ennen loppua tapahtuu jotain kamalaa. Tuottaja oli kai saanut päähänsä, että elokuvaan pitää saada onnellinen ja sentimentaalinen loppu. Siksi elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat aivan jostain toisesta elokuvasta. Eikä se tunnetusti ole ensimmäinen kerta että näin tehdään. Eikä se ole myöskään uskottavaa. Eihän se näin mene, todellisessa elämässä kusipäät pysyvät kusipäinä. Myös naisten rooli on turhan korostunut, Jobs oli enemmän kiinnostunut nörteistä ja vempaimista. Mutta Hesarin haastattelussa ohjaaja oli todennut, ettei sellainen elokuva olisi kiinnostanut ketään. 

Elokuva pohjautuu Walter Isaacsonin pätevänä pidettyyn elämänkertaan, joten firmoja ja tuotteita koskevat tiedot lienevät kohdallaan. Sen pohjalta aloin pohtia uudelleen Applen ja Jobsin tarinaa. Usein esitetään, että Jobsin päähänpinttymät ja itsepäisyys pelastivat yhtiön ja loivat legendan. Mutta saattaakin olla, että Jobs lähes tuhosi yhtiön. Sekä pönttö-Macintosh että NextCube floppasivat pahasti, ja vasta iMac veti firman kuiville. Ja selitys voi olla, että IBM:n /Microsoftin kolho ja kömpelö PC oli turhankin helppo vastustaja. Applen voitto olisi voinut olla paljon komeampi.

Omat huomioni ovat seuraavat. Apple II (joka rakensi Applen alkuperäisen menestyksen) ja Macintosh olivat täysin yhteensopimattomia. Lisäksi Apple kakkosta seuranneet legendaariset Lisa ja Macintosh tietokoneet on tehty samoilla spekseillä, mutta niillä oli eri suunnittelutiimit. Olen käyttänyt kumpaakin konetta, joten voin sanoa, että ne ovat käyttökokemuksen suhteen ja ohjelmien toiminnan yksityiskohtia myöten lähes identtisiä*. Silti ne ovat sekä laitteiston että ohjelmien osalta yhteensopimattomia. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä. Pikemminkin se on katastrofaalinen strategia.

Jobs onnistui kuitenkin luomaan itselleen hämmästyttävän henkilökultin. Hänellä oli loistava lavakarisma, ja tuotejulkistustilaisuudet muistuttivat uskonnollisia herätyskokouksia. Se käy elokuvastakin hyvin esille. Näin Amerikassa!

*) Lisa ja Macintosh- koneiden graafinen käyttöliittymä on lähes suora kopio Xeroxin Star- tietokoneen käyttöliittymästä (joka taas on lainattu yliopistoprojektista, jossa kehitettiin lasten ja vammaisten tietokonetta). Näin teknologia usein edistyy. Hyvät ideat kloonataan yhä uudelleen, kunnes ne lopulta lyövät läpi. Tunnetusti Microsoft teki puolestaan Macintoshin käyttöliittymästä huonon kopion- eli Windowsin.