Madon eleganssi

 Olipa kerran pikkuruinen mato, jolla oli äärettömän vaikea tieteellinen nimi: Caenorhabditis elegans. Tuo eliö on ihmiselle harmiton, noin yhden millimetrin pituinen ja kosteassa maassa elävä sukkulamatoihin kuuluva eläin. Ilmeisesti tutkijat kyllästyivät kirjoittamaan sen nimeä, kun se joka tapauksessa menisi aina väärin. Puhuattakaan tuon nimen lausumisesta! Niinpä sen nimi lyhennettiin mutkattomasti muotoon C. elegans. Meillä taas otettiin käyttöön jotenkin sympaattiselta kuulostava suomennettu nimi: eleganssimato.

Mitä väliä! Miksi murehtia jonkun madon hankalaa nimeä? On sillä väliä, koska mato on tärkeä. Se on eräs biologiassa käytetty malliorganismi. Koska eliöitä on tavattoman paljoin, on hyödyllistä, että tutkimusta keskitetään valittuihin lajeihin. Näin tieto ei hajaannu, vaan päästään paljon syvemmälle madon salattuun elämään. Ja aika paljon siitä jo tiedetään. Aikuinen mato muodostuu 959 solusta. Sillä on eriytynyt hermosto, joka käsittää 302 neuronia, ja jopa niiden keskinäiset kytkennät tunnetaan. Koko madon genomi luettiin jo 25 vuotta sitten. Matoa koskeva tieto kootaan kaikille avoimeen tietokantaan: wormbook.org. Ja onhan kiinnostavia tuloksia saatu, eleganssimato on tuottanut ystävilleen ainakin kolme Nobelin palkintoa.

Entä miksi sitten on niin tärkeää tuntea todella syvällisesti muutamia valikoituja eliölajeja? Siksi, että se koskee meitä kaikkia! Olemmehan me kaikki maapallon eliöt sukua toisillemme.

Eleganssimato tuli mieleeni, kun luin tuoreen tiedeuutisen. New Yorkin yliopiston (NYU) tutkimusryhmä on havainnut, että myös muiden kehon osien solut ”muistavat”. Artikkeli julkaistiin Nature Communications - lehdessä. ”Tutkimuksemme osoittaa, että muutkin solut kuin aivosolut voivat oppia ja luoda muistoja”, tutkimuksen pääkirjoittaja Nikolay Kukushkin sanoo tiedotteessa. Hankkeessa tutkittiin mm ihmisen munuaisten soluja. Teknisesti tutkimus oli varsin monimutkainen, enkä edes osaa selittää sen yksityiskohtia. Solut altistettiin erilaisille kemiallisille signaaleille – aivan kuten aivosolut altistuvat välittäjäaineille, kun opimme uutta tietoa. Munuaissoluissa saatiin aikaan samanlaisia muistin toimintaan liittyviä ilmiöitä kuin hermosoluissa.

Tuloksilla on selvästikin käyttöä lääkinnässä. Esimerkiksi solut alkavat muistaa lääkeaineita, joille ne altistetaan, ja näin voivat torjua niiden vaikutusta. Sopivalla lääkinnän ajoituksella muistamistoimintaa voidaan vahvistaa tai heikentää.

Mutta miksi kyky muistaa on kehittynyt muillekin soluille kuin neuroneille? Kyky voi toki olla hyödyllinen, mutta miten se on syntynyt? Ehkä selitys löytyy evoluutiohistoriasta. On havaittu, että edellä kuvaamani eleganssimato toimii elinympäristössään ”älykkäästi”. Madot osaavat karttaa ympäristöjä, jotka tuntuvat epämukavilta, jos vaikka lämpötila on huono tai maaperä on kemiallisesti haitallista. Ja toisaalta madot luikertavat suorastaan parvittain sinne, missä ravintoa on saatavana. Ja varmaan tuo kyky on osittain opittua. Eli kun ruokaa löytyy, on hyvä muistaa, miltä se tuntui, seuraavalla kerralla ruoka voi löytyä helpommin.

Mutta eleganssimato on jo mutkikas eliö, sillähän on erillinen hermosto. Joten seuraava oletus on, että muistaminen kehittyi jo varhaisemmille eliöille, joilla ei vielä ollut erillistä hermostoa. Kyky aistia ympäristöä ja muistaa näitä aistimuksia on eliölle hyödyllinen, joten luonnonvalinnan takia tällainen kyky rikastuu jälkeläisissä. Näin muistista tuli jo varhain osa solujen kykyvarantoa.

Muutama huomautus. Aivan selvästi olen tässä suorastaan eläytynyt eleganssimadon ja sitä yksinkertaisempien eliöiden kokemuksiin. Miksipä ei. Toki jokainen eliö kokee omassa mittakaavassaan, omien resurssien puitteissa. Mutta jotenkin ajattelen, että juuri kokemisesta on kysymys. Tietenkään madon elämykset eivät ole samalla tavalla tietoisia kuin omamme. Toisaalta tietoinen kokemisemme on vain mitätön osa oman hermostomme toimintaa, muisti mukaan lukien.

Toinen huomautus koskee evoluutiohistoriaa. Tiedämme siitä niin paljon, koska kaikki varhaisemmat eliöiden kehitysmuodot eivät katoa. Monet elävät edelleen jossain muodossa keskuudessamme. Se on elävää historiaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Kuoleman tarkoitus

Vanha, usein filosofiaan yhdistetty kysymys kuuluu: ”mikä on elämän tarkoitus”. En nyt vastaa siihen, en edes ole varma siitä, onko se ylipäätään järjellinen kysymys. Sitä paitsi olen jo käsitellyt asiaa mielestäni riittävän onnistuneesti (blogikirjoitus). Sen sijaan esitänkin toisen kysymyksen: ”mikä on kuoleman tarkoitus”. Ja toisin kun edellä esitettyyn, tähän todella voidaan vastata järkevästi, ja jopa ilman filosofista saivartelua.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun luin Tiina Raevaaran tuoreen kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia ( Like 2024). Raevaara on koultukseltaan biologi, ja tieteellisen tuotannon ohella hän on julkaissut sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Pidin kirjasta. Raevaaran asiantuntemustausta tulee hyvin esiin, ja hän on sujuva kirjoittaja. Ja mikä parasta, hän perustelee mielipiteitään tutkimustiedolla, sisällyttää kirjaansa lähdeluettelon, ja viittaa lähteisiin korrektilla tavalla. Silti teksti juoksee nautittavasti, kirja ei ole tippaakaan tylsä tai kuiva.

Tämä onkin asia, mihin haluaisin kiinnittää huomiota. Tietokirjailijoita on monenlaisia. Varsinaiset tieteentekijät kirjoittavat usein myös popularisoituja, laajalle yleisölle suunnattuja tekstejä. Heidän kirjojensa uhkana on niiden liian läheinen sukulaisuus tieteelliseen tekstiin. Tuloksesta saattaa tulla vaikeaselkoista ja paperinmakuista. Tällaisille kirjoittajille suosittelisin: lukekaa kaunokirjallisuutta, lukekaa hyvin erilaisia kirjoja, ja lukekaa klassikoita. Hyvä kirjallinen tyyli nimittäin tarttuu, ihminen on mukautuva eläin. Ja miksei voi kokeilla myös kaunokirjallisuuden kirjoittamista, tai vaikka runojen. Tällainen asenne ei olekaan niin harvinaista kuin kuvittelisi. Monet vakavat ja menestyneet tieteentekijät tekevät myös kaunoa. Ja jotkut ovat jopa menestyneet myös sillä saralla.

Omien havaintojeni mukaan myös toimittajat tekevät mielellään tietokirjoja. Hehän ovat kirjoittamisen ammattilaisia, se työ heiltä sujuu, mutta toisaalta heiltä puuttuu tiedon etsimisen ja todentamisen osaaminen - tai ainakin se on hieman toisenlaista journalistiikassa. Tietokirjailijan motivaatio voi olla innostus, harrastus tai aatteen palo. Mutta olipa kirjailijan tausta mikä tahansa, haluaisin, että he perustelevat esittämiään asioita. Onko se varmennettua tai osittain varmennettua tutkimustietoa, vai onko se kansanperinnettä tai huhutietoa, spekulaatioita, tai jopa kirjailijan omia mielipiteitä tai tunteenomaisia uskomuksia. 

Kaikkea saa olla ja pitääkin olla. Mutta vetoan sekä kirjailijoihin että kustantajiin, että kirjat selkeästi toisivat esiin esitettyjen asioiden painoarvon, esimerkiksi varmuus-, uskottavuus-, toivottavuus- tai vältettävyysasteikoilla. Se tarkoittaa tekstin selkeyttä, sekä sitä, että kirjoissa on ilmoitettu tiedon lähteet, viitattu niihin, ja kirjaan on lisätty tärkeimpien käsitteiden hakemisto. Raevaaran kirjasta ne löytyvät, ja omissa kirjoissanikin on aina nämä rakenneosat. Jossain määrin ne ovat mukana jopa blogikirjoituksissani ja niistä tekemissäni kirjoissa. Ja kuitenkin: viime aikoinakin olen lukenut useita tietokirjoja, joissa nämä elementit puuttuvat jopa kokonaan.

Pitää toki muistaa, että on olemassa monenlaisia tietokirjoja. Se on syytä pitää mielessä sekä kirjoittaessa että lukiessa. On tiedekirjoja, tietokirjoja, mielipidekirjoja, oppikirjoja, pamfletteja, kokemuskirjoja, elämänkertoja ja tarinallisia kirjoja. Eivätkä rajat ole jyrkät, joten tarkkoja sääntöjä tai ohjeita ei voi antaa. Mutta suosittelen lämpimästi terveen järjen käyttöä. Kirjoittajalle ajoittaista epäröintiä: mitä oikeastaan olen tekemässä. Ja lukijalle: mistähän tässä kirjassa on pohjimmiltaan kysymys.

Palaan nyt Raevaaran kirjaan. Se on tutkimustietoon pohjaava ja asiallisesti rakennettu tietokirja, missä kirjoittaja samalla tuo esille omaa henkilökohtaista suhdettaan tällaiseen tietoon. Aivan loistavaa, juuri näin tietokirjailijan pitää tehdä, ja tässä kohdassa tietokirja eroaa tiedekirjasta. Kirja tarjoaa erilaisia näkökulmia, se valaisee oivallisesti "ikuisen elämän tavoittelun"  kulttuurihistoriaa.

Jokohan nyt pääsisin varsinaiseen kritiikkiin. Olen jo edellä tuonut esiin kirjan ansioita: rakenne, ymmärrettävyys, kiinnostavuus, selkeys ja luettavuus ovat kohdallaan. Kirjan loppupuolella ote tuntuu kuitenkin hajoavan. Kirjailija alkaa lisääntyvässä määrin pohtia omia tuntojaan. Kuolemisen ajatus tuntuu vaivaavan häntä, mutta vähempikin käsittely olisi riittänyt. Lukijalle se näyttäytyy toiston tunteena ja jopa tyhjäkäyntinä. Loppuosaa olisi voinut reilusti tiivistää, kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua tähän. Niin, nykyisessä kirjamaailman kannattavuusahdingossa moni kirjailija alkaa ajatella, että kustannustoimittaja onkin taruolento, siitä kuulee, mutta se ei näyttäydy.

Nyt palaan otsikkoon. Lupasin kertoa,mikä on kuoleman tarkoitus. Olisin luullut, että asia olisi biologille selkeä? Ehkä se on, mutta siinä voi olla emotionaalista vaikeutta. Joten koetan lohduttaa sekä kirjailijaa että lukijoitani. Kuolemaa tulisi ajatella lajin näkökulmasta, ei yksilön. Silloin ymmärrämme, että kuolema liittyy läheisesti suvulliseen lisääntymiseen. Jokainen uusi yksilö on koekappale, jonka selviytymistä testataan. Kuolema on siis välttämätön vaihe ylläpitämään jatkuvaa uusien yksilöiden testaamista. Sen kautta kehitymme ja muutumme, kun olosuhteet muuttuvat.

No hyvä, mutta jää muutama kysymys. Miksi ihmisen elinaika on juuri tietyn pituinen? Itse ajattelen, että kyseessä on investointi, ihmisen elimistöön on asennettu resursseja elinkaaren ajaksi. Esimerkiksi DNA:n resurssit sallivat tietyn määrän kopiointeja – mutta ei enempää kuin on tarpeen. Luonto on säästeliäs ja optimoiva. Sama koskee varmaan muitakin rakenteellisia resursseja. Entä miksi luonto ei ole kehittänyt elämän päättävää mekanismia lopettamaan elinkaari täsmällisesti, kuten vaikkapa kyttyrälohella? Tai scifin harrastajat muistavat, kuinka Blade runnerissa Tyrell-yhtiön replikantteihin on asennettu kolmen vuoden elinikä. ”Time to die”: repliikki pelastaa päähenkilön – mutta vain rajoitetuksi ajaksi. Oma veikkaukseni on, että tällainen mekanismi olisi investointi, jolla on oma hintansa, ja se olisi myös ilmeisen turha. Luonnon ratkaisu on antaa elimistön rappeutua, kun sen resurssit alkavat ehtyä. Sanomme tätä vanhuudeksi. Eihän se toki yksilön näkökulmasta kauhean mukavaa ole.

Entä miten luonto valitsee kullekin lajille optimaalisen elämän pituuden. Uskon, että tämäkin on evoluution tuottama valinta. Monet pienet nisäkkäät ovat lyhytikäisiä, kuten vaika hiiret tai päästäiset. Yleensä isommat eläimen elävät pidempään. En oikeastaan osaa spekuloida, miksi näin on, mutta tähän kehitys on johtanut. Enkä edes osaa spekuloida, miksi jotkut papukaijat tai kilpikonnat ovat erittäin pitkäikäisiä. On kuitenkin olemassa minua miellyttävä, ja mielestäni myös uskottava spekulaatio. On poikkeuksellisen pitkäikäisiä eläimiä, kuten elefantti, ihminen, ja eräät valaat, joille on yhteistä erittäin suurikokoiset aivot, ja erityisesti niiden kuorikerros, neocortex. Mihin näin suuria aivoja tarvitaan, kun pienemmilläkin näköjään tulee toimeen? Eräs vastaus on tässä: aivokuoressa sijaitsee tärkeä osa eläimen tai ihmisen muistia. Ja sosiaalisilla pitkäikäisillä eläimillä kattava ja laaja muisti on evoluutioetu. Muistiin tallentuu jatkuvasti uutta tietoa, ja talletustilan pitää riittää koko elämän ajaksi. Toki aivoissa toimii myös tehokas tiivistys- ja unohtamismekanismi, mutta vähitellen muistisisällön laatu joka tapauksessa huononee. Niinpä muistin riittävyys määrittää sopivan eliniän. 

Tätä teoriaa tukee myös naaraiden hedelmällisyyden päättyminen, vaikka lähes puolet elämää on vielä jäljellä. Naaraat ovat yhteisöjen tärkeitä muistivarastoja, ja ihmisellä lajin säilyminen tarkoittaa yhteisöjen säilymistä. Siksi naaraita kannattaa suojella synnytyksen vaaroilta, samalla ne vapautuvat hyödyntämään tehokkaammin tallennettuja osaamisvarantoja, Olemme laji, jota ovat johtaneet ja suojelleet vanhat viisaat naaraat. Tähän joku voisi huomauttaa, että ihmiskunta on tuottanut myös patriarkaatit. Aivan oikein, mutta niiden kohdalla on kysymys kulttuurievoluutiosta ja huomattavasti lyhyemmästä aikajänteestä. Kulttuurievoluutio ei välttämättä ole biologisesti tarkoituksenmukaista. Sen rakenteet testataan suhteessa tosiin kulttuurirakenteisiin, lajin säilymiselle ei siinä ole erillistä kannustinta.

Voisin tehdä yhteenvetoa. Tieteen valossa kuoleman tarkoitus on selvä: se palvelee suvullisesti lisääntyvien eliöiden evoluutioprosessia, ja on suorastaan sen olennainen osa. Toisaalta luonnontieteeseen ei oikeastaan edes kuulu tarkoituksen etsiminen, vaan ainoastaan ilmiöiden käsitteellistäminen ja niiden mekanismien selvitys. Minun itseni kohdalla käy kuitenkin niin, että tiedon valo poistaa pelkoa ja valaisee hämäriä nurkkia. Siksi en koe eksistentiaalista ahdistusta kuoleman takia - enkä elämänkään. Samalla kuitenkin ymmärrän, että merkityksen etsiminen on ihmisen mielen olennainen toimintatapa. Ja se on jopa enemmän: se kytkee ihmisen mielen tieteeseen nojaavaan maailman ymmärtämiseen. Ilman sitä tiede olisi vain tyhjää leikkiä numeroilla.

 

Havaintoja Teuvo Kohosesta

Kuten monet panivat merkille, fysiikan Nobel-palkinnon saivat tänä vuonna John Hopfield ja Geoffrey Hinton. Ehkä nuo nimet eivät sano mitään. He kehittivät 1980- luvun alkupuolella keinotekoisten hermoverkkojen teoriaa (ANN, artificial neural networks). Tuohon aikaan työskentelin VTT:n tietokonetekniikan laboratoriossa, ja myös saman aihepiirin kimpussa. Olin tutkimassa uusia laskentarakenteita, ja nämä herrat olivat jo silloin minulle nimeltä tuttuja, ja heidän työnsä myös. En kyllä heitä koskaan tavannut. No, tuosta ajasta on kulunut jo 40 vuotta, hieman myöhässä tunnustus usein tulee. Ars longa,vita brevis. Suomalainen akateemikko ja tekoälyn tutkija Teuvo Kohonen (1934–2021) teki keskeiset tieteelliset työnsä juuri samaan aikaan kuin mainitut nobelistit, ja aivan samalla alalla. On arveltu, että jos Kohonen olisi ollut elossa, hän olisi ehkä ollut jakamassa palkintoa.

Oma työurani on muutaman kerran sivunnut Teuvo Kohosen tekemisiä. Emme ole työskennelleet yhdessä, mutta nuo sivuamiset ovat muulla tavalla kiinnostavia. Kerron nyt niistä.

Työskentelin vuodesta 1975 aina 80-luvun alkupuolelle Strömbergin Pitäjänmäen tehtailla Helsingissä. Tuo aika oli hyvin innostunutta ja omalaatuista. Tietokoneiden tekniikka kehittyi juuri silloin voimakkaasti, ja Strömberg oli siinä isolla panoksella mukana. Yhtiö näki tietokoneet liiketoiminnalleen tärkeänä teknologiana. Se halusi soveltaa niitä sekä sähkövoimatekniikassa että teollisuuden automatisoinnissa. Se oli jo vuona 1970 kehittänyt Strömberg-1000- nimisen prosessitietokoneen, niitä rakennettiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta. Tuo kone oli kookas järkäle, se käsitti kolme kahden metrin korkuista instrumenttikaappia, ja etupaneelissa oli useita rivejä värikkäitä vilkkuvia lamppuja. Elektroniikan nopea kehitys teki koneesta pian vanhanaikaisen. Yhtiö siirtyi käyttämää amerikkalaisen Data General- yhtiön Nova- minitietokoneita, tuollainen kone painoi viitisen kiloa ja mahtui hyvin kirjoituspöydälle. Strömbergillä tehtäväkseni tuli soveltaa noita koneita mekaanisen puunjalostusteollisuuden automatisoinnissa.

Eräänä päivänä aloin ohjelmoida sahatavaran lajittelulaitoksen automaattiohjausta. Laitosta ohjaamassa oli ollut pieni Suomessa rakennettu prosessitietokone, ja sain tutkittavaksi sen teknisiä dokumentteja, ehkä niistä olisi jotain apua. Tietokoneen nimi oli S-ODA, ja nuo tekniset dokumentit oli piirretty siististi lyijykynällä, muistaakseni ruutupaperille. Muutamissa näkyi suunnittelijan tai hyväksyjän nimi, Teuvo Kohonen. Nimi oli minulle silloin tuntematon. Myöhemmin kysyin asiasta Kohoselta, mutta hän ei jostain syystä halunnut puhua siitä. Olen yrittänyt löytää tietoja S-ODA -nimisestä tietokoneesta, mutta mitään ei ole löytänyt. Kone perustui transistorilogiikkaan ja siinä oli ferriittirengasmuisti, luultavasti se oli rakennettu 1960-luvun lopulla. Tämä ensimmäinen sivuaminen Teuvo Kohosen uran kanssa noin vuonna 1977 on siis täysin oman hataran muistini varassa. Mutta miksi ihmeessä keksisin jotain tällaista?

Luodaan nyt vilkaisu 1960-70- lukujen tietokoneiden maailmaan. Suomi oli luovinut sinne hieman vaivalloisesti. Oli perustettu Valtion matematiikkakonekomitea. Komitean mielestä valtakunnassa ei ollut niin paljoa laskettavaa, että tietokonetta kannattaisi ostaa, mutta koulutusmielessä kannattaisi sellainen rakentaa. Säästösyistä hankittiin saksalaisen elektroniputkilla toimivan tietokoneen piirustukset. Projekti oli katastrofi, osoittautui että saksassa ei edes ollut toimivaa prototyyppiä, ja piirustuksetkin olivat virheelliset. Kun "elektroninen sarja-komputaattori" ESKO (1954-60) vihdoin valmistui, se toimi epäluotettavasti ja oli jo vanhentunut. Väärä konteksti, akateemiset matemaatikot kuvittelivat, että tietokone on jonkinlainen laskukone. Mutta insinöörit tiesivät paremmin. Ehkä he olivat lukeneet Norbert Wienerin kirjan kybernetikasta.

Suuri yleisö muistaa Teuvo Kohosen neuroverkkojen ja tekoälyn tutkijana, ja häntä pidetään myös aivotutkijana. Tällaiselle uralle päädytään usein hieman erikoisella tavalla. Suuri osa aivotutkijoista ei ole lääkäreitä, fysiologeja tai psykologeja, vaan muun muassa insinöörejä. Kohonen kulki tätä reittiä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1957, väitteli tohtoriksi 1962 kokeellisesta fysiikasta, ja toimi Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan laitoksella elektroniikan professorina vuodesta 1965. 

Tuohon aikaan laitoksella aloitettiin ensimmäisen suomalaisen tietokoneen kehitystyö. ESKOsta oli opittu, nyt kone suunniteltiin nimenomaan teollista automaatiota varten ja prosessien tietokonesäädön tutkimiseen. Siinä käytettiin transistoroitua logiikkaa, ja siinä oli ferriittirengasmuisti. Hanketta veti Teuvo Kohonen, ja sai nimen Reflac (reflex arithmetic computer). Kone valmistui vuonna 1967. Se ei niinkään perustunut laskukonemalliin, vaan unkarilaissyntyisen matemaatikon John von Neumannin ja ehkä myös Alan Turingin ideoihin (ks.kirjoitus Teoriassa vaikeaa ...). Myös Strömberg Oy osallistui tähän hankkeeseen, ja muutaman vuoden kulttua Aslak Savonjousi vei läpi Strömberg-1000 prosessitietokoneen kehitystyön. Koneesta tuli erinomainen, ja siinä oli paljon ainutlaatuisia ominaisuuksia. Edellä mainitsemani salaperäinen S-ODA tietokone näyttäisi myös syntyneen Reflac-hankkeen ilmapiirissä, en kuitenkaan ole löytänyt tarkempaa tietoa.

Teuvo Kohonen asetti seuraavat tavoitteensa korkeammalle. Tietokoneen tehokkuutta rasittaa eräänlainen pullonkaula. Tietokoneen yleisin tehtävä on käsitellä muistissa olevaa dataa. Mutta dataa on yleensä paljon, ja se pitää siirtää prosessoriyksikköön vaivalloisesti, pieni pala ei tavu kerrallaan. Olisi helpompaa jos dataa voisi hakea suoraan muistista ilman, että se pitää ensin tutkia prosessorissa. Kohonen alkoi tutkia assosiatiivisia eli sisältöhakuisia muisteja, joista dataa haetaan suoraan sen sisällön perusteella. Tämän linjan rinnalle tuli pian toinen idea: entä jos muistisolut pystyisivät myös itse käsittelemään dataa.

Palataan vielä työhöni Strömbergillä. Pian tapahtui seuraava tietokonesukupolven vaihdos: siirryimme minitietokoneista mikroprosessoreihin. Yhtiö kehitti mikroprosessoria hyödyntävän hyvin kompaktin prosessitietokoneen, jonka nimeksi tuli Selma (tästä tietokoneesta ei näytä löytyvän mitään tietoa internetistä). Tietokoneessa oli runsaasti tuloliitäntöjä, joiden kautta se vastaanotti eri tyyppisiä anturisignaaleja ohjattavasta prosessista, ja oli myös lähtöliitäntöjä ohjaustoimintoja varten. Ja mikä parasta, kun ohjelma saatiin valmiiksi, se ”poltettiin” pysyvästi koneen muistipiireihin. Ei enää tarvinnut sählätä reikänauhojen kanssa, niin kuin kaikissa aiemmissa tietokoneissa.

Oma tiimini kehitti tarvittavat ohjelmistorakenteet: ohjelmakirjastoja, käyttöjärjestelmän, ja jopa virtuaalimuistin. Jälkeenpäin ajatellen se tapahtui ihmeen nopeasti. Teimme tietokoneen avulla muistaakseni kymmenkunta prosessinohjaussovellusta, mm sahoille vaneritehtaille ja paperitehtaille. Muut tiimit käyttivät Selmaa muun muassa tietojenkeruujärjestelmissä ja vaihtovirtamoottoreiden ohjaussovelluksissa.

Vuonna 1982 tapahtui yritysjärjestely, jonka takia päätin siirtyä työskentelemään VTT:lle. Aloin tutkia uudenlaisia tietokoneiden laskentarakenteita. Jo edellisessä työpaikassani sain idean tietokoneesta, joka reagoisi suoraan prosessista tuleviin signaaleihin, ilman mutkikasta ja hankalasti ohjelmoitavaa kontrollirakennetta. Tällainen kone olisi hyvin tehokas, ja sen periaate muistutti myös sitä tapaa, jolla eläinten ja ihmisten aivot toimivat (olin jo alkanut seurata tiiviisti aivotutkimusta). Strömberg ei innostunut asiasta, heillä oli jo toinen Selma- tietokoneen jatkokehityshanke, joka oli pidemmällä.

Laskentarakenteiden tutkimuksen kautta, 1980- luvun alkuvuosina, löysin Kohosen tutkimukset assosiatiivisista muisteista, se oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Samalla törmäsin myös hänen kehittämiinsä itseorganisoituviin karttoihin (SOM). Ne olivat keinotekoisia neuroverkkoja, kussakin verkon solmussa paikallisesti toimiva algoritmi sai verkkoon syötetyn datan järjestymään kaksiulotteisiksi kartoiksi.

Olin Kohosen kanssa kirjeenvaihdossa, ja pohdin myös siirtymistä työhön hänen tutkimusryhmäänsä. Se ei kuitenkaan toteutunut. Vähitellen osoittautui, että Kohonen, samoin kun Hinton ja Hopfield, olivat paljon aikaansa edellä. Vasta internetin sisältämät valtavat datamäärät mahdollistivat sovellukset, joissa itseoppivia neuroverkkoalgoritmeja ajetaan perinteisissä tietokoneissa. Uranuurtajien ennakoimat mikropiiritason toteutukset eivät toteutuneet, eikä niitä ole vieläkään näköpiirissä.

Mietin vielä, mitä opittavaa tästä kaikesta voisi olla. Usein ajatellaan, että teoreettinen tiede olisi jotain hyvin abstraktia ja matemaattista, ja kun se tuottaa tuloksia, insinöörikunta alkaa käyttää sitä johonkin hyödylliseen. Mutta usein käykin niin, että juuri konkreettinen työ teknologian kimpussa saa aikaan ratkaisevia oivalluksia. Käytännön fysikaalinen maailma asettaa rajoituksia, jotka testaavat ja karsivat liian suoravivaiset teoreettiset ideat. Tämä näyttää soveltuvan Teuvo Kohoseen, hän oli perin pohjin perehtynyt tietokoneiden rakenteeseen, ja oli myös suunnitellut niitä. On muitakin esimerkkejä. Alan Turingin konkreettinen työ salakirjoitusta murtavien koneiden parissa tuotti luultavasti paljon sellaista, jota hän hyödynsi teoreettisessa työssään. Matemaatikko John von Neumann kirjoitti hyvin teknisiä muistioita tulevaisuuden tietokoneesta nimeltä EDVAC. Luultavasti Teknillisen korkeakoulun Reflac- ryhmä ja Strömberg-1000 tietokoneen suunnittelijat tunsivat ne, tai niihin liittyviä kirjoituksia.

Neuromiete: uusi sarja

Olen ajatellut aloittaa blogini sisällä eräänlaisen minisarjan. Se ilmesty satunnaisesti, ja sisältää ajatuksia, joita kehittyvä neuropsykologia ja aivotutkimus minussa herättää – erilaisista syistä. Ajattelin myös olla rohkeasti spekulatiivinen, mutta kuitenkin säilyttäen kytkennän tieteeseen. Siis, se mitä aion esittää, on mielestäni totta, mutta ei aina voida aukottomasti todentaa. Voin menetellä näin, koska minulla ei ole painolastina ajatuksia kangistavaa akateemista asemaa tai sellaisen omaavista henkilöistä muodostuvaa verkostoa, jonka ärsyttämistä pitäisi varoa.

Samalla olen hieman huolestunut, sillä nykyään etenkin sähköinen media ja jopa vakiintuneet ja arvostetut kustantajat suoltavat julkisuuteen ällistyttävää hölynpölyä. Joten vakuutan, että kaikki mitä kirjoitan, on totta, niillä ehdoilla ja varauksilla, jotka tekstiini liitän, ja joita tarkkaavainen lukija voi itse punnita. Silti tekstini tulevat hukkumaan kirjavaan ja enimmäkseen heikkolaatuiseen tekstitulvaan ja disinformaatioon. Ei auta, otan sen riskin.

Miksi tällainen aihe? Siksi, että se kiinnostaa minua. Olen seurannut alaa 45 vuotta varsin kiinteästi. Luen sekä laajemmalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia, että niitä samoja tiedejulkaisuja, joita alan tutkijat lukevat ja kirjoittavat. Pystyn omaksumaan tällaista tietoa, sillä minulla on tekniikan alan korkeakoulututkinto monista aivotutkimusta sivuavista aiheista, kuten säätö- ja systeemiteoria, elektroniikka, informaatiotekniikka ja laskentatiede. Lisäksi olen väitellyt tohtori, ja olen opettanut tohtorikoulutettaville tutkimusmetodiikkaa. Ei tämä ole kehuskelua, koetan vain vakuuttaa lukijat taustani luonteesta. Ja onhan minulla myös ammatillista taustaa. Olen vuosikausia työkseni suunnitellut ja ohjelmoinut teollisuusautomatiikkaa, siis ympäristöön reagoivia ja ajattelevia koneita. Tämä luonnehdinta ei ole niin outo kuin miltä se näyttää. Jos seuraatte mukanani, tulette sen huomaamaan.

Miten kaikki alkoi? Ystäväni antoivat minulle 30-vuotislahjaksi venäläisen neurologin, A. R. Lurijan kirjan The working brain. Se avasi minulle maailman, joka lumosi minut täysin. Aivot ovat jotain paljon oudompaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella! Siitä alkaen luin enemmän tai vähemmän säännöllisesti alaa koskevia kirjoja ja artikkeleja, ja tilasin myös työpaikkani lehtikierrosta, mitä oli saatavissa. Esimerkiksi Scientific American on aina julkaissut myös laadukkaita artikkeleita aivotutkimuksesta, jälkeenpäin muistan jopa joitakin myöhempien nobelistien tekstejä. Sitten siirryin VTT:lle ja toimin pitkään laskentarakenteiden tutkijana. Eräs alan teema on vertailla biologisia ja teknisiä laskentarakenteita. Silloin, 1980-luvulla, ANN (artificial neural networks, keinotekoiset hermoverkot) ja koneoppiminen olivat jo kuumia juttuja.

Entä pitääkö olla lääkäri tai fysiologi ymmärtääkseen aivoja? Tässä kappaleessa siteeraan lyhentäen omaa kirjaani Robottipuisto. 2000-luvun alussa Arizonan Tucsonissa pidettiin aivotutkijoiden konferenssi, jossa pohdittiin tietoisuutta. Lisäsin aineistoon joitakin tunnettuja asiantuntijoita, ja otoksen kooksi tuli 34. Ei kovin tieteellinen otanta, mutta kertoo jotain, kun selvitin tutkijoiden taustat. Vain kymmenen eli vajaat 30 prosenttia oli tullut alalle luonnollista reittiä: aloittamalla lääketieteestä ja fysiologiasta, ja erikoistumalla aivoihin. Psykologeja oli yllättävän vähän, noin kymmenen prosenttia, he kyllä olivat syventyneet neuropsykologiaan. Filosofit olivat omintakeinen ryhmä, heitä oli jopa 25 prosenttia. Selvästi filosofit katsovat mielen tutkimisen olevan osa filosofian laajaa kenttää. He pitäytyvät tonteillaan, tosin eräät nimittävät itseään neurofilosofeiksi (sellaista opintoalaa tai tutkintoa ei ole). Mielenkiintoisin tausta on tutkijoilla, jotka ovat siirtyneet aivojen tutkimiseen aivan toisesta suunnasta. Heitä oli aineistossa eniten, noin 45 prosenttia. Heidän perusopintojensa alat olivat matematiikka (9 %), fysiikka ja kemia (18 %), biologia (3 %) tekniikka ja insinööritieteet (9 %) ja jopa hallinto- ja taloustieteet (6 %). Tulee mieleen, että he ovat eräänlaisia käännynnäisiä, jotka ovat vaihtaneet kovan tieteen humaanimpaan ihmismielen tutkimiseen. Totuus näyttää olevan kokonaan toisenlainen. He eivät suinkaan ole hylänneet kovan tieteen maailmaa, vaan kokevat oman erikoisosaamisena arvokkaaksi ja tärkeäksi resurssiksi, jolla on paljon annettavaa aivojen tai psykologian tutkimukselle. Heidän julkaisuihinsa tutustuminen vahvistaa asian. Insinööri katsoo ihmisen mieltä insinöörin silmin ja fyysikko fyysikon silmin.

No noin, tämän valossa olen siis aivan tyypillinen aivotutkija, vaikka en olekaan aloittanut varsinaista tieteellistä julkaisutoimintaa. Ja pitää vielä todeta, että aivotutkimus on tulkitseva tiede. Aivot on käsittämättömän monimutkainen järjestelmä, siitä ei voida muodostaa samalla tavalla teknistä ja tyhjentävää kuvausta kuin vaikkapa tietokoneesta. Siksi aivotutkimus yhdistää neuroanatomista tietoa, mittaus- ja kuvauslaitteilla saatua haurasta signaalitietoa, havainnoinnilla ja psykologisilla kokeilla saatua käyttäytymistietoa, sekä tutkittavien aivojen omistajan omaa subjektiivista raportointia

Jotain olen kuitenkin aiheesta kirjoittanut. Robottipuisto (2023) on laajalle yleisölle suunnattu tietokirja. Se käsittelee perusteellisesti ihmisen mieltä ja aivoja eri näkökulmista, ja ottaa vertailukohdakseen koneellisen älykkyyden. Niin, mitä oikein onkaan äly, tai vaikka vapaa tahto? Kirja pyrkii sen tekemään selväksi. Se on ehkä paras kirja, mitä olen koskaan kirjoittanut.  Seuraava kirjani Neurojohtaja ilmestyy keväällä 2025. Se soveltaa aivotutkimuksesta saatua tietoa johtamiseen, johtamisoppeihin ja organisaatioihin.

Palataan siihen mitä alussa sanoin, tämä sarja alkaa nyt ja jatkuu pian.

Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Tuntematon Aleksis Kivi?

Hiukan myöhässä tulee tämä teksti, Kiven päivää vietettiin torstaina 10.10. ja samana päivänä julistettiin tämän vuoden kirjallisuusnobel. Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, mutta onko hän edelleen tuon nimityksen arvoinen? Itse luin Kiven romaanin Seitsemän veljestä aikanaan koulussa, en kyllä muista millaisen vaikutelman se teki. Myöhemmin luin sen iltasatuna omille lapsilleni, ja huomasin, että kyllä, se toimii! Lapsilla kun ei ollut niskassaan oman sukupolveni ennakkoluuloja.

Ehkä Seitsemää veljestä rasittaa, että dialogit on kirjoitettu näytelmän tapaisesti vuorosanamuotoon. Nykylukijaa se saattaa oudoksuttaa, mutta ääneen luettaessa kirja toimii yllättävän hyvin. No, nykyään olemme alkaneet ymmärtää, että hiljaa lukeminen, ääneen lukeminen ja luennan kuunteleminen ovat neuropsykologisesti aivan eri juttuja. Kaikki ovat arvokkaita, mutta ne ovat eri asioita. Minulla on nyt vuosikymmenien kokemus tuosta kirjasta, ja onhan se maineensa arvoinen. Kirja on hurja, dramaattinen, yllättävä, surullinen ja hauska, ja lopussa seesteinen ja sovinnollinen. Kirjan kohokohta on Simeonin alkoholinhuuruinen uni. Lukekaa ja ihmetelkää. 

Juonen voisi tiivistää: metsäläiset kohtaavat sivistyksen, ja lopulta voittavat, ottamalla sen haltuunsa. Kirja myös kommentoi aikojen takaa viime aikoina käytyä Kärpästen herra- keskustelua. Yhdessä kertomuksen vaiheessa veljekset kyllä ovat villiintyneitä metsäläisiä, mutta vähä vähältä Kivi osoittaa, kuinka alkavat kehittyä ne tärkeät psykologiset rakenteet, joiden ansiosta veljekset pystyvät toimimaan yhteisönä järkevästi ja kohtuullisen sopuisasti, vaikka he ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Ei tapahdu mitään sellaista kuin William Goldingin kirjassa. Uskon, että Kivi on tässä enemmän oikeassa.

Kiven persoonasta on monenlaisia käsityksiä. Hän ei suinkaan ollut hyljeksitty yksinäinen nero, vaan sai ystäviltään ja ehkä sukulaisiltakin tukea elämänsä eri vaiheissa. Hän sai kouluopetusta ja opiskeli yliopistossakin. Fennomaanit tukivat hänen kirjallista uraansa, osana kielitaistelua. Oli myös onnellista, että Charlotta Lönnqvist otti hänet suojelukseensa. Totta, hän kuoli sairaana ja heikkona, mutta diagnoosista ei ole selkoa, niitä voivat olla vakava masennus tai psykoosi, syfilis, tai vaikka neuroborrelioosi, emme voi tietää. Kivestä on tehty muutama elämänkerta, jotka olen lukenut. Oma suositukseni: älkää lukeko! On kuitenkin kiinnostavaa, että kivi suuntasi jo nuorena hyvin määrätietoisesti kirjailijan uralle, vaikka taloudellisesti varmempia vaihtoehtoja olisi varmaan ollut.

Myös näytelmäkirjailijana Kivi oli aivan loistava. Omat silmäni avautuivat vasta, kun näin Kajaanissa Nummisuutareista aivan huikean esityksen. Olen kirjoittanut siitä aikanaan blogikirjoituksen: Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen.

Viime kesänä näin Kivi-juhlilla Nurmijärvellä ensi kertaa elämässäni Kiven näytelmän Karkurit. Ja se oli todella hieno, silmiä avaava ja liikuttavakin esitys. Pari sanaa siitä, koska se on aika tuntematon. Näytelmä on ajankohdaltaan ja historialliselta taustaltaan aika epäselvä, joka tapauksessa se sijoittuu hieman vanhempaan aikaan. Siinä kaksi nuorta miestä, Tyko ja Pauli ovat olleet sotavankeudessa Venäjällä. He ovat karanneet ja vaeltaneet Suomeen, siitä näytelmän nimi. He palaavat kotikartanoihinsa vuosien jälkeen, ja kaikenlaista ikävää on tapahtunut ja tapahtumassa. Näytelmässä on sukuviha kahden suvun välillä, ja erilaisia juonitteluja. Suvut ovat aatelissukuja, se selittää hieman oudot tavat kuten kartanonomistajien kaksintaistelun ja muut miekkailukohtaukset. Tyko ei halua paljastaa itseään, vaan naamioituu ranskalaiseksi tiedemieheksi, voidakseen koetella (mahdollista) morsiantaan. Aika huono idea, se käy kyllä ilmi.

Mistä ihmeestä voisi olla kysymys? Ehkä nuoret miehet ovat olleet Napoleonin sotaretkellä Venäjällä, se selittäisi pitkän karkumatkan ja idean naamioitua ranskalaisiksi. Ja kävihän ranskalaisia oppineita Suomessa tutkimusmatkoilla. No, näytelmän ei tarvitse olla historiallisesti tarkka. Joka tapauksessa, kaikki päättyy loppujen lopuksi sekä onnettomasti että onnellisesti. Se tuo mieleen Romeon ja Julian, selvästi Kivi on Shakespearensa lukenut.

Joka tapauksessa, on hauskaa, että tuotakin näytelmää joskus esitetään. Odottelen innolla muiden näytelmien esillepanoa. Kivi on tälläkin alalla taituri.

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja onnea Suomen kirjallisuudelle, nyt sitä tarvitaan!

Pahat kirjat

Kirjoitettu kieli on ihmiskunnan peruresurssi. Ehkä ihmislaji olisi olemassa ilman kirjoitustaitoa, mutta on vaikea kuvitella, millaista kulttuuria se tuottaisi. Ehkä eläisimme kaikki samanlista elämää kuin muutamat vielä nykyaikana elävät metsästäjä-keräilijäkansat. Enkä nyt mitenkään tarkoita, että se olisi huonoa tai ikävää elämää. Ekosysteemille se varmasti olisi hyväksi.

Mainitsin jo sanan ”kulttuuri”. Minua ja varmaan monia muitakin ärsyttää sana ”korkeakulttuuri”. Toki kirjallisuus yleensä luetaan korkeakulttuuriin, jos tällaista sanaa halutaan käyttää, mutta jako ”korkeaan” ja ”matalaan” on kyseenalainen. Asiallisempi näkemys on, että kulttuuri tarkoittaa sellaista suunnitelmallista ihmisen toimintaa, josta jää säilyviä jälkiä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Se on ihmisen lajityypillistä toimintaa, joka syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Voimme jättää kulttuurikäsitteen ulkopuolelle eläinten pesät ja tunnelit ja pesäkolot tai hämähäkin seitit, ne ovat geneettisesti välittyvien taipumusten ohjaamia yksilösuorituksia. Rajatapaus on yhteiskuntahyönteisten, kuten muurahaisten pesät, mutta niiden ja muiden eläinten tuotosten perusrakenne ohjautuu kuitenkin geneettisesti ja on hitaasti muuttuva.

Eksyinkö ehkä aiheesta? Halusin vain korostaa,että kirjallinen kulttuuri on keskeinen ihmiskunnan resurssi. Se kirjallinen ”korkeakulttuuri”, jonka tunnemme, syntyi vasta muutama sata vuotta sitten, kun syntyi painoteollisuus, kustannustoiminta, ja kirjailijoiden ja kriitikoiden ammatti-identiteetit. Mutta kirjoitetut tekstit ovat olleet tavattoman arvostettuja ja erityisiä ehkä 3000 vuotta, tai kauemminkin.

Kirjallisuus on varhaisista ajoista lähtien tukenut tai kritisoinut yhteiskunnan valtarakenteita kansojen uskontoja, uskomuksia ja historiakäsitystä. Siksi kirjallisuutta, tai oikeammin kirjoja on haluttu aina myös kontrolloida. Varmaan jo antiikin kreikassa muodostui käsitys myös pahoista tai vältettävistä kirjoista. Olihan silloin lukuisia kiisteleviä filosofisia koulukuntia, ja varmaan kiistelyyn liittyi myös kirjoitusten paheksumista tai jopa kieltoja. Tuomittiinhan Sokrateskin kuolemaan mielipiteidensä takia, vaikka hänellä ei edes ollut kirjallista tuotantoa. En nyt lähde etsimään ja luetteloimaan vanhoja kiellettyjä kirjoja, aihe on mediaseksikäs ja siitä on kirjoitettukin useita kirjojakin. Pohdin kuitenkin aihetta hieman.

Kirjan kieltäminen perustuu sellaiseen ajatukseen, että kirjat ovat tärkeitä. Ne voivat vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, arvoihin tai jopa käytökseen. Tämähän on oikeastaan erittäin hyvä asia. Kirjallisuudella todella on merkitystä, se on tärkeää. Voisimme ajatella, että tällainen tilanne on vallinnut useimmissa maissa aina 2000-luvun toiselle vuosikymmenille. Sen jälkeen digitaalinen media ja internet ovat kasvavassa määrin marginalisoineet kirjallisuutta. Nykyään kirjojen kieltäminen ei enää ole kauhean hyvä asia. Kirjojen voimaan ei enää uskota – ja kirjojen kieltäminen ei muutenkaan ole nykyaikaan sopiva toimenpide. Se on suorastaan sopimatonta.

Toinen kirjojen kieltämiseen vaikuttava asia on yhteiskuntien autoritäärisyys. Useimmissa menestyneissä valtioissa on vallalla demokratia. Auktoriteettiin on vaikea vedota, koska liberaali poliittinen järjestelmä jakaa vastuuta ja valtaa laajalle alalle, kieltämiselle on vaikea löytää konsensusta. Mutta on myös autoritäärisiä hallintoja, maalliset diktatuurit ja uskonnolliset diktatuurit ovat taipuvia ja jopa innokkaita kieltämään myös kirjoja. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, tarvitsee vain seurata uutisia. Kirjojen kieltämistä voi tapahtua myös demokraattisina pidetyissä maissa. Siihen tarvitaan silloin vahva autoritäärinen yhteisö.

Yhdysvalloissa on mahdotonta kieltää kirjojen lukemista tai julkaisemista, se loukkaisi yksilön vapauksia. Mutta uskonnolliset konservatiivit ovat löytäneet porsaanreiän, kirjat voidaan kieltää ainakin valtion ylläpitämissä kouluissa. Tämä ei loukkaa yksilönvapautta, koska kenenkään ei ole ”pakko” käydä valtion koulua. Usein kiellot koskevat myös kirjastoja. Kielletyiksi ovat joutuneet muun muassa Darwin, Mark Twain, Jules Verne, useat biologian oppikirjat, ja ylipäätään kirjat, joissa on liberaalia sisältöä tai tieteellistä sisältöä tietyistä luonnontieteen tai fysiikan teemoista. Listoja kielletyistä ja poistetuista  kirjoista löytyy internetistä. Ne ovat tyrmistyttäviä, kiellettyjä kirjoja on tuhansittain, ja juuri nyt listat kasvavat kiihtyvällä vauhdilla. 

Toisaalta kirjojen ostamista ei voida kieltää. Listojen ylläpitäjät tarjoavat myös verkkokirjakauppojen sivustoja ja kehottavat tilaamaan kielletyt kirjat niiden kautta. Vanhastaan kieltojen syynä on ollut myös seksuaalinen aineisto. Monen kirjan kohdalla on tosin todettu, että Raamatussa on enemmän tällaista materiaalia. Kiellon syy on outo myös Yhdysvalloissa, missä pornografisen materiaalin tarjonta on ylenpalttista. Nykyisin seksiä paljon vaarallisempaa on neutraali tieto ihmisen seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta.

Palataan hieman takaisin, Eurooppaan ennen Ranskan vallankumousta. Kirjojen kiellon edellytyksenä on autoritäärinen kontrolli, ja kristillinen kirkko on pitänyt yllä henkistä ylivaltaa yli tuhat vuotta, toki tehostaen sitä maallisen hallinnon väkivallalla. Aiemmin kiistat ovat olleet uskonkiistoja. Vanhoja kirjoituksia on koottu hyväksyttyjen tekstien kokoelmiin, kaanoneihin. Ulkopuolelle jää joukko arveluttavia tekstejä, niitä sanotaan joskus apokryfisiksi. Nimi tarkoittaa oikeasti kätkettyä. On ajateltu, että jotkut kirjat ovat kyllä uskonnollisesti tärkeitä, mutta sen verran kuohuttavia, että niiden lukeminen on ollut sallittua vain vihityille papeille. Siksi kirjoja on säilytetty lukituissa tiloissa temppeleissä. En tiedä, onko tällaista käytäntöä oikeasti ollut. Eräs tunnettu apokryfinen kokoelma on Musta raamattu. Sitä on kyllä vapaasti saatavissa, vaikka ei kirkoista.

Katolisen kirkon kuuluisa kiellettyjen kirjojen luettelo, eli Index (librorum prohibitorum) sai alkunsa vuonna 1529. Sitä ylläpidettiin aina vuoteen 1948, jolloin siinä oli noin 4000 kirjaa, joukossa suuri määrä hyvinkin tunnettuja teoksia. Luettelon merkitys velvoittavana tai lainomaisena ohjeena poistettiin vuonna 1966, mutta kirkko säilytti moraalisen velvoitteen kontrolloida kirjallisuutta omassa piirissään. Kirkolla oli toki käytössään myös oma ajatuspoliisi eli inkvisitio. Sen toiminta alkoi paavin bullan eli määräyksen perusteella jo vuonna 1184 ja uudelleen 1231. Uudella ajalla inkvisitio toimi vielä Espanjassa ja Italiassa 1800- luvun alkupuolelle asti. Virallisesti inkvisitiota ei ole lakkautettu, vaan sen toimintaa valvova virasto on jatkanut eri nimillä. Inkvisitio suuntautui ennen kaikkea harhaoppien torjumiseen, eikä se suorastaan vainonnut kirjallisuutta, ellei kyseessä ollut kerettiläiset teokset. Toki inkvisitio kuulusteli Galileoa, ja määräsi hänen ja Kopernikuksen kirjat tuhottaviksi.

Vaikka kirkko ei suorastaan toiminut kirjallisuutta vastaan, oli kuitenkin eräs poikkeustapaus. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II (1194 – 1250) oli maallistunut ja tunnettu oppineisuudestaan. Väitettiin että keisari tai hänen neuvonantajansa olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa), eli Mooses, Jeesus ja Muhammed. Inkvisitio etsi kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen levittäjät. Ehkä kirjaa ei koskaan ole ollutkaan. 1600-luvun lopussa ilmaantui saman niminen käsikirjoitus radikaalin filosofin Spinozan nimissä, oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä. Mutta aika oli jo muuttunut.

Inkvisitio ei tutkinut noituutta, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, se oli jopa pariinkin kertaan kiellettyä. Noituutta ei pidetty vakavana harhaoppina, vaan pikemminkin taikauskona. Sen sijaan protestantit ottivat asiakseen noitavainot. Inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum) muodostuikin todelliseksi noitavainojen yllyttäjäksi ja käsikirjaksi. Joten siitä päästäänkin haitallisiin kirjoihin. Kramerin kirjan voi ajatella vaatineen tuhansia ihmishenkiä.

Kirjaa voi pitää haitallisena, jos se yllyttää ja motivoi vainoihin ja murhiin. Kirjan haitallisuuden arviointiin ei tarvita autoritääristä hallintoa tai diktaattoria. Se voidaan tehdä, ja se pitäisikin tehdä harkinnan ja yleisten moraalisten periaatteiden avulla. Noitavasara on epäilemättä haitallinen kirja, mutta pelkkä ilkeä teksti ei tee siitä haitallista. Kirjalla pitää myös olla vahva linkki laajasti hyväksyttyyn kultturiseen institutioon tai rakenteeseen. Tässä tapauksessa se oli linkitetty katoliseen kirkkoon. Ja ihmiset todella uskoivat yleisesti, että kirja oli osa kirkon ohjeistusta ja käytäntöjä - vaikka sillä ei ollut mitään virallista asemaa.

Saman tapainen haitallinen kirja on Hitlerin Mein Kampf.  Kirjoittaja olisi voinut olla joku yksittäinen sekopää, ja tuskin mitään pahaa olisi tapatunut. Mutta sitten Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Hän sai seuraajiksen miljoonia ihmisiä, jotka vannoivat hänen nimeensä. Noitavasara ja Mein Kampf ovat siksi todistetusti haitallisia kirjoja. 

Mutta sitten tullaan jo harmaalle alueelle. Ovatko de Sade ja Nietzche kirjoittaneet haitallisia kirjoja? Nyt voisi perusteeksi tulla yleinen moraalin yleisluontoinen horjuttaminen. Ja voisi myös kysyä, onko tässä tapauksessa pikemminkin kyse tietynlaisesta ihmiskuvasta. Onko ihminen perusluonteeltaan saman lainen kuin herra Jekyll, R. L. Stevensonin kirjassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Siinä Jekyll on keksinyt seerumin, joka poistaa moraaliset estot. Ilmeisesti pahuus ja huono käytös ovat jotain vastustamattoman ihanaa, ja kun estot poistetaan, ihminen rientää juoksujalkaa irrottelemaan ja toteuttamaan alhaisia vaistojaan. Vain rangaistuksen pelko ja usein häilyvä moraali pitävät meitä aisoissa.

Ei, en oikein pidä tätä ihmiskuvaa oikeana, eikä sitä tee myöskään moderni psykologia. Entä jos kirjan kieltämisen syy onkin siinä kuvatut ihan vain luonnolliset seksihalut. Varoittava moraaliton kirja oli aikanaan D. H. Lawrencen romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928). No herttanen sentään, kirjahan on viehättävä. En näe siinä mitään pahuutta.

 Vielä jää jäljelle poliittisesti epäilyttävät kirjat. Marxin pääoma, Leninin ja Engelsin kootut, Maon punainen kirja tai Ayn Randin ”objektivismi”. Mitä niihin nyt sanoisi. Tuskinpa ne saavat satunnaista lukijaa kiihottumaan poliittisesti ja ryntäämään barrikadeilla. Tosiuskovaiset voivat toki niihin viehättyä. Mutta miten näitä nyt kontrolloisi?

Ja nyt tunnustan, että olen ohittanut islaminuskoisten tai muunuskoisten tai ei-eurooppalaisten pahat kirjat. Kaikkea ei voi saada!

 

Loistava Vaaskivi

Olen tiennyt, että Tatu Vaaskivi on ollut jonkinlainen kirjailija 1900-luvun alkupuolelta. Hänen tuotannostaan ja kirjailijanlaadustaan minulla on ollut laimea ja jotenkin pölyttynyt vaikutelma. Koulussa, eli 1960-luvulla, hänestä ei hiiskuttu mitään. Mistä ihmeestä tämä nuiva vaikutelma on syntynyt? Ehkä se on suodattunut jonkinlaisesta kulttuurin taustakohinasta, kaukaa sivuavista vihjauksista lehdissä tai radiossa. Joka tapauksessa se merkitsee sitä ikävää tosiasiaa, että Vaaskivi oli painunut kulttuurin marginaaliin jo minun lapsuudessani. Ei merkittävä eikä tärkeä. Nykypäivän nuorille ihmisille hän lienee vielä etäisempi. Arvaisin että ehkä yksituhannesta tai kymmenestä tuhannesta tunnistaa edes nimen.

Tämä kaikki muuttui kohdaltani tänä vuonna, ”yhdellä rysäyksellä”, kun luin kaksi hänen kirjoistaan. Olin shokeerattu, niin kuin kirjoituksen otsikosta voisi arvata. Valitsin tuon otsikon myös kunnioittaakseni yhtä hänen kirjaansa, Loistava Armfelt.

On syytä antaa kirjailijasta hieman elämänkertatietoja. Tatu Vaaskivi, entinen Wahlstén, syntyi Helsingissä vuonna 1912, ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän opiskeli lehdistöalaa Helsingin kansalaiskorkeakoulussa. Vuona 1930 hän sai paikan sanomalehti Kalevan toimitusharjoittelijana, ja alkoi toimia kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 1935 hänet pyydettiin Suomalainen Suomi - lehden päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi Helsinkiin. Hän oli Suomen johtavia kriitikkoja ja esseistejä. Hän liikkui tottuneesti pääkaupungin boheemeissa kulttuuripiireissä. Hän avioitui runoilija Elina Vaaran kanssa. 1930- luvulla alkanut kirjallinen tuotanto käsittää esseitä, tutkielmia, elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Vaaskivi kuoli vuonna 1942, vain 30 vuoden iässä.

Vaaskiven monipuolinen kirjallinen tuotanto heijastaa poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta, tarkkaa psykologista silmää ja vilkasta mielikuvitusta. Hänen kynänsä on sujuva: teksti luistaa vaivattomasti ja nautittavasti. Kirjallinen tuotanto käsittää 16 teosta, ne ovat aiheeltaan vaihtelevia, ja lajityyppeinä ovat tutkielmat, elämänkerrat, kertomukset ja historialliset romaanit. Epäilemättä jokaisen teoksen luomiseen on liittynyt intensiivistä ja syventyvää tutkimustyötä.

Tämän päivän lukijalle kiinnostavimpia ovat historialliset romaanit. Kerron hieman vaikutelmistani teoksista Loistava Armfelt ja Pyhä kevät, koska olen ne lukenut. Armfelt on tosin vielä kesken. Lisäksi aion lukea kaksiosaisen teoksen Yksinvaltias.

Loistava Armfelt kertoo suomalaisen aatelismiehen Kustaa Mauri Armfeltin (1757-1814) elämästä ja matkoista pitkin Euroopan ruhtinashoveja. Hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, kuninkaan murhan jälkeen hän pakeni ulkomaille. Kirja ei muodosta yhtenäistä kertovaa romaania, pikemminkin se on sarja ajassa eteneviä kohtauksia Armfeltin elonkaaren varrelta. Ja millaisia kohtauksia: ne ovat kuin kimaltavia, värikkäitä jalokiviä, täynnä tarkkoja ja koomisiakin havaintoja. Romaanin suolana ovat lukuisat merkkihenkilöt, joita päähenkilön matka sivuaa, esimerkiksi Potjemkin, Katariina II, Fredrik Suuri, Sprengtporten, Maria Antoinette, Ludvig XIV, Aleksanteri I. Henkilökuvat piirretään tarkasti, oivaltavasti ja jopa lievällä huumorilla ja myötätunnolla.

Varakas aatelinen syntyperä tai erityisasema hovissa – yleensä se oli sama asia – toimivat tuohon aikaan eräänlaisena klubin jäsenkorttina, joka oikeutti saamaan majoitusta ja kestitystä.  Ja vastaavasti se velvoitti myös tarjoamaan kestitystä. Ja jos tämä ei riittänyt, matkustavat aateliset majoittuivat seurueineen loistohotelleihin tai kylpylöihin (joitakin on edelleen jäljellä merkkinä mennestä loistosta). Oleskelu saattoi venyä pitkäksi, jolloin lasku oli valtava; sellaista ei tietenkään voi esittää aateliskollegalle, vaan oman lähtömaan hoville, jos omat rahat eivät riitä. Muuten vallitsi eräänlainen yläluokan keskeinen solidaarisuus, jota saattoivat tosin joskus häiritä valtioiden väliset ristiriidat ja poliittiset juonittelut. Tällaisessa verkostossa Armfelt liikkui.

Eräs asia tulee mieleen. On kirjoitusajankohtaan nähden ymmärrettävää, että kirjaa vaivaa lievä anakronismi. Se korostaa turhaan päähenkilön suomalaisuutta. Tuohon aikaan Suomi oli vain hädin tuskin olemassa, Euroopassa se tuskin tunnettiin tuolla nimellä. Se oli Ruotsin itäinen kolkka, ja ennen kaikkea hyvin syrjäinen, vain Venäjän läheisyys teki alueesta jossain määrin kiinnostavan.

Pyhä kevät sijoittuu Jeesuksen elämän loppuvaiheisiin, Rooman hallitsemaan Juudean provinssiin, joka sijaitsee Palestiinan eteläosassa. Kirjassa joukko seurueita tai karavaaneja vaeltaa kohti Jerusalemia osallistuakseen pääsiäisen juhlintaan. Erityisen tarkan huomion saavat Pontius Pilatus ja Herodes Antipas seurueineen, Kapernaumin synagoogan esimies Jairus ja hänen uskonkiihkoinen liturginsa Simon, sekä Jeesus opetuslapsineen. Jeesus on romaanissa jossain määrin taustahahmo, hänet kuvataan etäisenä ja hieman töykeänä, tosin myös ehdottomana auktoriteettina.

Romaanin tärkeä kuvauksen kohde on Juudean maa, sen luonto eläimineen ja kasveineen, ja ennen kaikkea kirjava väestö: juutalaiset eri lahkoineen, kreikkalaiset ja egyptiläiset, roomalaiset virkamiehet ja sotilaat sekä syyrialaiset ja persialaiset ja muut vanhojen kansojen rippeet. Ja karavaanitietä saapuvat kauppiaat. Tulihan tuolle alueelle Damaskoksen kautta tärkeä karavaanireitti, idän silkkitie, jota pitkin saapui ihmeellisiä mausteita, kalliita hajusteita ja ennen kaikkea silkkiä. Nuo idän ihmeet värittivät Juudean elämää, mutta toki tuo kauppatavara laivattiin pääasiassa Roomaan varakkaille kansalaisille.

Kirjassa lukijan ihmettelevien silmien eteen avautuu kirjava ja vilkas panoraama: puheensorinaa eri kielillä, värikkäitä vaatteita ja päähineitä, eksoottisia tuoksuja ja makuja, upeita rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, sekä myös jännitteisiä kohtauksia eri toimijoiden välillä. Täysin erilainen kuva, kuin se, jonka olemme saaneet Raamatusta. Epäilemättä Vaaskivi on tehnyt huolellista tutkimustyötä, mutta hän myös laajentaa kuvausta ottamalla mukaan henkilökohtaiset tunteet, pyrkimykset ja kokemisen. Ja muutakin, eräässä kohtauksessa seurue yöpyy joen rannalla, kun kauhea hirviö, ilmeisesti krokotiili hyökkää muulin kimppuun. Ja aivan totta, selvittelin asiaa ja opin, että aikanaan krokotiileja on tavattu nykyistä laajemmalla alueella välimeren pohjukassa, siis ehkä myös Palestiinassa. Monia kauniita kasveja ja kasvustoja kuvaillaan myös: Vaaskivi oli kiinnostunut kasvitieteestä ja keräili itsekin kasveja.

Rooman näkökulmasta katsoen Juudea oli varsin rauhallinen pieni provinssi. Pilatus oli kuitenkin tyytymätön pestiinsä Juudean maaherrana eli prefektinä. Häntä huolestutti juutalaisten ylenpalttinen kiihkoilu. Se tosin koski enimmäkseen pyhien kirjojen tulkintoja. Pilatus oli tehnyt karkeita virheitä loukkaamalla juutalaisten uskonnollisia tunteita, kuten tuomalla legioonan sotamerkkejä Jerusalemiin ja ryöstämällä temppelin varoja. Vaaskivi kuvaa kirjassaan juutalaisten eri lahkoja. Meille ovat tutuimpia farisealaiset, jotka olivat suhteellisen maltillisia, mutta vetosivat vanhimpiin kirjoihin ja perimätietoon. Pidämme heitä Jeesuksen vastustajina, mutta oikeastaan Jeesus oli uskonasioissa juuri heitä lähellä. Saddukeukset kiistivät farisealaisten uskon enkeleihin, henkiin ja ylösnousemukseen, poliittisesti he olivat maltillisia. Essealaiset olivat jyrkän konservatiivisia ja kannattivat askeesia ja selibaattia. Selootit kannattivat aktiivista vastarintaa ja väkivaltaa roomalaisia vastaan. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa roomalaisten järkevä politiikka oli tasapainoilua eri uskonsuuntien kanssa.

Vaaskivi oli suunnitellut kolmiosaista suurteosta Jeesuksen elämästä, mutta työ katkesi hänen kuolemaansa, ja Pyhä kevät julkaistiin postuumisti. On vaikea arvata, millainen koko teos olisi ollut, rima kun oli asetettu jo todella korkealle. Onneksi Pyhä kevät on täysin vapaa uskonnollisesta tunteilusta: se on seesteinen ja ihana kirja, jossa on myös paljon tietoa.

Lukiessani näitä kahta kirjaa mieleeni tuli väistämättä Mika Waltarin historialliset romaanit, tosin Vaaskiven tekstiin pitää keskittyä tarkemmin, jotta sen ulottuvuudet aukeavat. Varmaan Waltarikin oli Vaaskivensä lukenut. Viimeisiin romaaneihinsa Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset Waltari ymppäsi uskonnollista pohdintaa, nämä kirjat eivät olekaan kovin mukavaa luettavaa. Vaaskivi ei onneksi tähän vaiheeseen päässyt.

Vaaskivi kuoli vain 30-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elämän viime vuosina hänen vointinsa heikkeni, eivätkä hänen elintapansa olleet mitenkään terveelliset. Häneen sopii niin moneen nuorena kuolleeseen taiteilijaan liitetty sanonta: hän roihusi kirkkaalla liekillä, ja paloi nopeasti loppuun.

Dinosauria

Dinosaurukset ovat kiehtovia, ja erityisesti lapset rakastavat niitä aivan spontaanisti. Ajatella, että on ollut olemassa tuollaisia ihmeotuksia, lähes lohikäärmeitä tai hirviöitä! Ja onhan se aikuisillekin jännittävä ajatus. Elämme ihmeellisessä maailmassa, ja näköjään tuo maailma on aikanaan ollut vietä ihmeellisempi. Dinosauruksien kiehtovuutta lisää ihmeen runsas lajikirjo. Tunnetaan kahdella jalalla juoksevia tai hyppiviä dinosauruksia, varpusen kokoisista aina tonnien painoisiin jättiläisiin. Jotkut taas kävelevät neljällä jalalla. On suuria ja pieniä lentävä otuksia, aina pienen purjelentokoneen kokoisiin asti. Merissä uivat kalamaiset ichtyosaurukset ja valtavat plesiosaurukset ja mosasaurukset. Ja kuten nykyisinkin tuntemamme maaeläimet, myös dinosaurukset voivat olla lauhkeita kasvissyöjiä, ahnaita lihansyöjiä tai vikkeliä pesärosvoja.

Minua kiehtoo myös dinosaurusten kulttuurihistoria. Ne ovat ilmestyneet omaan maailmamme ihmisen harjoittaman sinnikkään tutkimustyön tuloksena. Ensimmäinen outo fossiili, piikki tai kynsi, löytyi vuonna 1820. Piain fossiileja löytyi enemmän, ja arveltiin, että ne olivat peräisin suurista tuntemattomista muinaiseläimistä. 1840-luvulla noille eläimille annettiin yhteisnimi dinosaurus: kauhea lisko, eli hirmulisko. Tästä alkoi niiden maine kasvaa, ne olivat jotain hurjaa, outoa ja pelottavaa.

Ensin löydetty dinosaurus sai nimen iguanodon, ”liskon hammas”. Monet fossiilit olivat vain peniä paloja, joten dinosaurusten rekonstruointi perustui pitkälle myös mielikuvitukseen ja vertailuun tunnettujen eläinten anatomiaan. Niinpä iguanodon koki vähitellen melkoisen muodonmuutoksen. Se muuttui nelijalkaisesta köntystäjästä enemmän kaksijalkaiseksi otukseksi, ja ensin löydetty piikki siirtyi kuonon kärjestä jonkinlaiseksi peukaloksi.

Tunnettujen dinosaurusten määrä kasvaa jatkuvasti, nykyisin niitä on noin tuhat lajia. Dinosaurukset olivat planeetan mahtilaji, niiden valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten, ja päättyi noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Ne hallitsivat maalla vedessä ja ilmassa. Voisi sanoa, että ne olivat erittäin onnistuneita ja sopeutuvia eläimiä. Tieto dinosauruksista on karttunut vähitellen, se on pala palalta rakentuva kertomus. Kuten iguanodonin esimerkki kertoo, aikanaan on syntynyt useita väärin konstruoituja lajeja, ja myös tietomme dinosaurusten elintavoista on muuttunut. Koska niiden nauttima julkinen suosio on ollut jatkuvaa, käsityksemme dinosauruksista on sekoitus vanhaa ja uutta, väärä tietoa, ja myös oikeaa. Lähes jokainen ilmestyvä uusi dinosauruskirja tai elokuva sisältää edelleen myös suuren määrän vanhoja virheitä - se on hyvä muistaa. Suorastaan ikoninen asetelma on esittää tyrannosaurus taistelemassa stegosaurusta vastaan. Sellaista ei vain ole koskaan tapahtunut, nuo eläimet elivät aivan eri aikakausina.

Tarkastellaan hieman, miten tuo kuva on muuttunut. Aloitetaan yleisestä anatomiasta. Vanhan ja ehkä edelleen vaikuttavan mielikuvan mukaan dinosaurukset ovat primitiivisiä ja kömpelöitä. Ei sinne päinkään, sillä niiden evoluutiossa raajat, jotka alkumuodoissa osoittivat sivulle, kääntyivät vähitellen suoraan alas, jolloin ruumiin painoa ei tarvinnut kannatella lihasvoimin. Dinosauruksista tulikin ketteriä liikkujia. Entä niiden älykkyys ja kyvykkyys? Nyt aion paljastaa asian, jota kaikki eivät ehkä tiedä. Kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Eräs ryhmä, Aves, elää edelleen keskuudessamme. Ne ovat pienehköjä, ketteriä, höyhenpeitteisiä, ja useimmat lentotaitoisia. Me sanomme niitä linnuiksi.

Linnut antavat varsin hyvän käsityksen siitä, millaisia muinaiset dinosaurukset olivat. Tarvitsee vaikka katsoa maalintujen jalkoja: ne ovat aivan samanlaiset kuin useimmilla dinosauruksilla. Ja lintujen kävely on luultavasti hyvin samanlaista kuin dinosaurusten. Suuret lajit kuten tyrannosaurus askelsivat tietenkin hitaampaan tahtiin. Ja joillakin muinaisdinosauruksilla oli lintujen tapaan myös nokka. Varmaankin monet dinosaurukset vaikuttivat pikemminkin valppailta ja ketteriltä kuin kömpelöiltä.

Entä olivatko dinosaurukset tyhmiä? Populaari tietokirjallisuus korostaa niiden aivojen pientä kokoa, etenkin verrattuna ruumiin painoon. Mutta kuvastaako aivojen koko suoraan älykkyyttä? Otetaan esimerkki nisäkkäiden maailmasta. Simpansseja pidetään eläinmaailman älykköinä. Toisaalta myös kaledonianvaris on erittäin älykäs lintu. On havaittu, että kaledonianvaris päihittää älyllään kirkkaasti simpanssin. Se ratkaisee simpanssia etevämmin pulmatehtäviä, valitsee sopivia työkaluja, ja jopa valmistaa niitä. Ja kuitenkin sen aivot mahtuvat teelusikkaan, kun taas simpanssi ilmeisesti tarvitsee muutaman sadan gramman painoisia aivojaan johonkin muuhun kuin ongelmanratkaisuun. Olen pohtinut älykkyyden olemusta, ilmenemistä ja edellytyksiä uudessa kirjassani Robottipuisto.

Ne jotka ovat nähneet elokuvan Jurassic park muistavat varmaan ahdistavan kohtauksen, missä velociraptorit vaanivat kahta lasta laboratoriossa. Ajatellaanpa noita hirmuliskoja linnun kaltaisiksi. Ne olisivat siis hyvin valppaita, nopeita, ketteriä ja ovelia. Lapsilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Elokuvassa liskot olivat tosin liian suuria, ja ulkonäöltään pikemminkin deinonychuksia. Nykytiedon mukaan velociraptorit olivat höyhenpeitteisiä. Luultavasti monet dinosaurukset kulkivatkin höyhenissä, vaikka fossiileissa ei tällaisia piirteitä juuri säily.

Dinosaurusten tutkimus eteni vähä vähältä kahdensadan vuoden aikana, se oli alussa paljolti arvailua, mutta nykyään jo hyvin järjestynyt ja monipuolista tietoa sisältävä eläintieteen haara. Vaikka tieto joudutaan keräämään usein hyvinkin vähäisistä sirpaleista, tuloksena on tasaisesti edistyvä tieteenala. Tulokset on luonut kansainvälinen ja laaja tutkijajoukko, ja alueellisista ja kulttuurieroista huolimatta lopputulos on vaikuttava. Kuvamme dinosauruksista tarkentuu jatkuvasti, uusimpana lisäyksenä on dinosaurusten tasalämpöisyys ja monien lajien höyhenpeite. Lopputulos kumoaa vakuuttavasti postmodernien filosofien väitteet tieteen sosiaalisesta konstruoinnista ja väittämien mielivaltaisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta. Kyllä, tiede todella etenee sosiaalisena konstruktioprosessina, mutta ei: tulos ei ole mielivaltainen, vaan yllättävän yhtenäinen ja vakaa.

Alaa tekisi mieli verrata maailmankartan kehittymiseen. Kun eurooppalaiset rohkaistuvat purjehtimaan Atlantin yli, alkoi karttojen nopea kehitys. Jo 1600-luvulla alettiin julkaista ihmeen tarkkoja karttoja, joissa mantereiden ääriviivat olivat jo jokseenkin oikean näköisiä. Vaikka paikanmäärityksessä välttämättömät kronometri ja sekstantti saatiin käyttöön vasta 1700-luvulla. Kartanpiirtäjien työskentelyä ohjasivat laadultaan vaihtelevat matkakertomukset ja laivojen lokikirjat. Vaikka outojakin karttoja tehtiin, keskimäärin karttojen tarkkuus parani. Vasta 1900-luvulla ilmavalokuvaus ja avaruuslennot todistivat, että kartanpiirtäjät olivat osuneet oikeaan. Jonkinlaisen joukkoälyn johdattamina.