Rakkaudesta teknologiaan

Eräs Suomen viisaista miehistä (ei mitään ironiaa tässä!) Osmo Soininvaara on muistaakseni useammassakin yhteydessä maininnut raidetaksin tai ”horisontaalisen hissin” suurkaupunkien – ja pienempienkin – lopullisena liikenneratkaisuna. Kyseessä on automaattisesti toimivien vaunujen järjestelmä. Järjestelmän etuna on yksilöllisiin kuljetustarpeisiin vastaaminen. Tietokoneohjaus takaa tasaisen kuormituksen ja reittien optimointi pitää liikenteen minimissään. Pidemmillä reiteillä, kuten esikaupunkien ja kaupunkien välillä, vaunut kytkeytyvät virtuaalijuniksi, jotka puretaan taas kohdetta lähestyttäessä.

Liian hyvää ollakseen totta? Taitaa kyllä olla. Idea on yleisesti tunnettu ja hämmästyttävän vanha. Donn Fichter esitteli idean jo vuonna 1953, ja alan tutkimus käynnistyi välittömästi. Erästä koejärjestelmää alettiin kehittää Ranskassa vuonna 1967, tarkoituksena ratkaista Pariisin liikenneongelmat. Koko hanke epäonnistui surkeasti, ja epäonnistumisen syyt on analysoitu. Tieto ei ehkä ole tavoittanut kaikkia.

Ehkä olisi syytä pohtia, miksei raidetaksista tullut mitään. Asiaa helpottaa, että tunnettu ranskalainen sosiologi Bruno Latour on kuvannut seikkaperäisesti hankkeen täydellistä epäonnistumista kirjassaan ”Aramis or the Love of Technology”. Toinen viisas suomalainen, Esko Valtaoja on tosin nimittänyt Latouria ”hämärän matkamieheksi”. Olen eri mieltä. Hän on terävä ja kriittinen tieteen ja teknologian tutkija. 

Joten asiaan. ”Aramis” ei viittaa muskettisotureihin, vaan se on projektin nimilyhenne. Englanniksi tämän kaltainen raidetaksi kulkee edelleen nimellä PRT (personal rapid transit system). Hankkeen kehittäjäksi valittiin Matra- niminen yhtiö. Se oli äärimmäisen pätevä ja hyvin resursoitu ilmailu- avaruus- ja sotilastekniikkaa toimittava yhtiö (nykyisin sen toiminnat on sulautettu EADS-konserniin). Hanke oli epäilemättä pätevissä käsissä. Mutta se ei auttanut. Hallitus uhrasi projektiin kahdenkymmenen vuoden aikana 500 miljoonaa frangia, mutta koejärjestelmä ei koskaan läpäissyt toiminnallisia testejä. 

Projekti epäonnistui usealla eri tasolla. 1. teknologia ei ollut vielä hankkeen edellyttämällä tasolla, ja projektissa yritettiin liian suurta laadullista harppausta, 2. konsepti oli sosiaalisesti ja psykologisesti hankala, kun pieniin ohjaajattomiin vaunuihin joutuisi satunnaisesti toisilleen vieraita ihmisiä. 3. hankkeelle ei saatu poliittista tukea, koska se kilpaili useiden muiden liikennemuotojen kanssa, 4. hanke asetti radikaaleja muutostarpeita yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelulle, mikä olisi vaatinut poliittista yksituumaisuutta, 5. hanke uhkasi autoteollisuutta ja sen infrastruktuuria, 6. yksityisauton suosio ja haluttavuus oli etenkin 60- ja 70- luvulla huimassa kasvussa, äänestäjien tuki ei olisi ollut todennäköinen.

Pannaanko siis nyt piste raidetaksin kehityshankkeille? Ei ehkä sittenkään, mutta Aramiksen kohtalosta tulee ottaa oppia. Sillä tosiasiassa PRT elää edelleen. Maailmalla on toiminnassa 3-4 järjestelmää, tyypillisesti ne hoitavat liikennettä lentokenttien terminaalien välillä, tai lentokentän ja kaupungin välistä yhteyttä. Kehityshankkeita on käynnissä kymmenkunta eri puolilla maailmaa, ja useita järjestelmiä käynnistynee lähitulevaisuudessa.

Miltä näyttää PRT, vaikkapa Helsingissä puolen vuosisadan oppimisprosessin ja tunnettujen epäonnistumisien valossa? Esitän oman arvioni.

Kiskoilla kulkeva PRT tulee liian kalliiksi ja on joustamaton, sen sijaan vaunut liikkuvat kumipyörillä. Kiskojen puuttumisen takia vaunut tulevat olemaan akkukäyttöisiä, ja tämä teknologialäpimurto onkin jo käynnissä. Vaunut ovat automaattisia ja ohjaajattomia, teknologia (GPS, konenäkö, tutkat, tekoäly) on jo olemassa. Sosiaalinen hyväksyntä syntyy, kun tietty perhe tai ryhmä saa vaunun matkan ajaksi kokonaan omaan käyttöönsä, kyydin veloitustavasta on jopa runsauden pula (pankkikortti, älypuhelin, NFC lippu jne). Järjestelmästä voitaisiin käyttää nimitystä robottitaksi, koska läheisimmin se muistuttaa juuri automaattista taksia ilman kuljettajaa.

PRT näyttää siis olevan mahdollinen ehkä 10- 20 vuoden aikajänteellä. Mutta miksi se tulisi? Vastaus lienee aika selvä: hyvä palvelutaso, turvallisuus, saasteettomuus, tehokkuus, kaupunkien viihtyisyys.

Mitä muuta Aramis opetti? Ehkä sen, että meillä on taipumus yliarvioida ei-digitaalisten teknologian kehitysvauhtia, ja aliarvioida digitaalisten teknologioiden kehittymistä. Ja sen, että epäonnistumiset eivät välttämättä katkaise teknologian kehityspolkua. Ja sen, että teknologia ohjaa yhdyskuntasuunnittelua enemmän kuin uskallamme myöntää, mutta se ei voi ohjata sitä, ennenkuin se on olemassa. PRT syntyy autojen muovaamaan yhdyskuntarakenteeseen. Siksi sen täytyy olla yhteensopiva sen kanssa. On myös selvää, että PRT ei korvaa metroa, raitiovaunuja ja lähijunia, vaan täydentää niitä.

Dante ja varhainen science fiction

Dante Alighieri laati kuuluisan runoelmansa "Jumalainen näytelmä" (La divina commedia) vuosina 1308 - 1321. Teoksen aihe on raskas, teologiaan vahvasti ankkuroitu. Sillä on ollut valtava merkitys Italian kirjallisuudelle ja kirjakielelle. Ylipäätään se on eräs ihmiskunnan kulttuurin suuria monumentteja, todellinen järkäle. Useimmat "Jumalaisen näytelmän" tulkinnat ovat teologisia ja kulttuurihistoriallisia. Kokonaan vaille huomiota on jäänyt se näkökulma, että teos on oikeastaan varhaista science fictionia, ja kirjoitettu noin puoli vuosituhatta ennen lajityypin varsinaista syntyä. Jätän nyt syrjään sekä runoelman syntyyn vaikuttaneet asiat ja sen teologiset tulkinnat, ja koetan valottaa science fiction- näkökulmaa.

Voisimme kuvata tieteiskirjallisuutta siten, että se yhdistää tieteellisen tiedon kaunokirjalliseen muotoon. Yleensä tieteiskirjallisuudessa havaitaan myös pyrkimyksiä. Se haluaa esitellä tieteellisiä ideoita suurelle yleisölle, ja ylipäätään edistää tiedetä. Toinen tieteiskirjallisuuden elementti on käsitellä moraalisia teemoja. Kolmantena piirteenä voisi mainita fantasian. Vain faktoihin pitäytyvä tieteiskirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan, se olisi myös kuivaa ja niukkaa. Fantasian keinoin voidaan valottaa vielä tutkimattomia mahdollisuuksia, mutta myös pohtia tiedon ja moraalisten valintojen seurauksia.

Danten aikana luonnontiedettä sellaisena kun me sen tunnemme ei vielä ollut edes olemassa. Mutta tiedon idea oli toki olemassa, ja jopa hyvin vahvana. Tieto vain oli erilaista. Se oli kietoutunut lähes erottamattomasti teologiaan. Raamatun uskottiin olevan kirjaimellisesti totta. Raamattu oli jopa paljon enemmän. Se oli ihmisten käyttöön uskottu viisasten kivi, kaiken tiedon perimmäinen lähde, josta viisautta voitiin ammentaa.

Tietoon viittaa myös kirjaan upotettu numeromystiikka, joka otettiin keskiajalla hyvin vakavasti. Kolme on raamatussa pyhä luku. Kirjassa on kolme osaa, ja jokaisessa 33 laulua, siis 99 laulua. On myös alkulaulu, joten laulujen määrä on sata, eli 10*10. Helvetissä ja kiirastulessa on kummassakin 9 piiriä, taivaassa 9 taivasta. Ja kussakin paikassa on lisäksi osa joka täydentää ne täydelliseksi luvuksi 10. (Säkeiden määrä lauluissa ei näytä noudattavan kaavoja; mahdolliselle lukijalle vihjeeksi tai varoitukseksi, että pikaisella laskulla säkeitä näyttäisi olevan koko teoksessa noin 15 000.

”Jumalaisessa näytelmässä” popularisoidaan muutakin kuin teologista tietoa. Se esittelee maantiedettä, piirtää tunnetun maailman rajat Lähi-idästä Gibraltariin ja viittaa maailman rakenteeseen, jonka keskiössä, jonkinlaisena maanalaisena systeeminä, oli suppilomainen teologinen rakennelma, päällekkäin asetellut helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Löytöretkien aika oli vasta edessä, joten tunnetuin viitattu tutkimusmatkailija oli Homeroksen Odysseus.

Kolmas elementti on historia. Kirjassa tapaamme suuren joukon historiallisia henkilöitä, raamatun henkilöitä, antiikin viisaita, ja Danten ajan vaikuttajia, joita emme edes tunnista. Kirjassa pohdiskellaan heidän tekojaan ja niiden seurauksia.

Kirjan selkeänä tendenssinä on toisaalta selventää ja toisaalta oikeuttaa katolisen kirkon moraalijärjestelmä. Erityisesti helvetti ja kiirastuli havainnollistavat taivaallista järjestystä ja oikeutta. Useimmille nykypäivän lukijoille Danten maailmanjärjestys näyttäytyy kuitenkin sekä kohtuuttomana että äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Tietenkin se heijastaa myös keskiaikaista ajattelua. Meidän aikamme paljon lempeämmän teologian valossa kirjaa voidaan pitää jopa äärimmäisenä dystopiana. 

Vertauskohteena tulee mieleen hiljan edesmennyt tieteiskirjailija Iain M. Banks, joka teoksessaan ”Pintakuvio” kuvaa virtuaalitodellisuuden avulla ylläpidettyjä helvettejä ja niiden takana olevaa valtapoliittista kuviota. Banksin helveteissä meno on aivan yhtä raakaa kuin Danten helvetissä ja kiirastulessa. Epäilemättä "Jumalainen näytelmä" on ollut tässä Banksin esikuvana. "Pintakuviossa"  moraalinen kysymys kuuluu: onko oikein ylläpitää helvettejä? Kysymyksen voi tietysti kohdistaa myös uskonnolliseen kulttuuriperintöön.

Fantasia on ilman muuta Dantella tärkeässä roolissa. Epäilemättä hän panee omiaan, mutta runomittaisessa kaunokirjallisessa teoksessa se on tietysti sallittua. Kirja ei ole historiallisesti todenmukainen, ja ilmeisesti ei myöskään tiukasti ottaen teologisesti oikeaoppinen.

Pari sanaa kirjan juonesta. Se on eräänlainen ”road movie”. Minämuotoon kirjoitetussa teoksessa kertoja eksyy kiirastorstain iltana uhkaavan jylhään maastoon ja joutuu leijonan ahdistamaksi. Sattumalta hän eksyy paikkaan, josta avautuu pääsy maanalaiseen helvettiin. Pelastajaksi näyttämölle ilmaantuu roomalainen oppinut runoilija Vergilius (70 -19 eaa.). Kertojan uteliaisuus saa hänet suostuttelemaan Vergiliuksen oppaaksi, ja kaksikko aloittaa pitkän vaelluksen helvetin ja kiirastulen kautta kohti paratiisia. Taivaan portilla Vergiliuksen korvaa oppaana vahvasti ihannoitu nainen, Beatrice. Hän on ilmeisesti Danten saavuttamaton nuoruuden rakastettu, ja samalla uskonnollisen kaipuun kohde. Freudilla voisi olla tähän naseva kommentti.

Jos lukija nyt tästä intoutuu tutustumaan itse teokseen, muutama opastava sana on paikallaan. Ensinnäkin teos on mitallista runoa. Sen runomitta on nimeltään tertsiini. Sen idea käyn ilmi kuuluisasta alkusäkeistöstä, tässä Eino Leinon suomennoksena:

”Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.”

Säkeistö muodostuu siis kolmesta säkeestä, joissa kussakin on yksitoista tavua. Lisäksi ensimmäisen ja kolmannen säkeen loppusoinnun pitäisi rimmata seuraavan säkeistön keskimmäisen säkeen kanssa. (Eino Leino huomasi tämän olevan kuitenkin liian vaikeaa. Loppusointuja ei olekaan systemaattisesti otettu suomennettuun runoelmaan).

Runomitta on nykyajan lukijalle ensimmäinen voitettava este. Proosateksti ja romaani olivat toki tunnettuja jopa jo ennen Danten aikaa. Proosaa ei kuitenkaan siihen aikaan arvostettu. On syytä muistaa, että runomuoto on vain tehokeino ja tyylillinen asia. Vähitellen siihen tottuu, joten aikaa myöten runomitta ei häiritse lukukokemusta. Se jopa tehostaa tekstin kauneutta ja vaikuttavuutta.

Teoksesta on laadittu kaksi käännöstä. On Eino Leinon kauniisti ja runollisesti riimittelemä, ja myöhempi Elina Vaaran ehkä tarkempi, mutta arkinen ja töksähtelevä käännös. Suosittelen lämpimästi Eino Leinon versiota.

Nykylukijalle on jokseenkin haastavaa, ehkä suorastaan mahdotonta sukeltaa vaikeaselkoiseen teokseen ilman luotettavaa opasta. Lukijakin tarvitsee oman Vergiliuksensa. ”Jumalaisesta näytelmästä" on kirjoitettu laajoja selitysteoksia. Mielestäni tekstiin tutustuvalle riittää kuitenkin ainakin aluksi Elina Vaaran käännökseen liitetyt runsaat tekstikommentit. Lukija tarvitsee siis kaksi opusta: Vaaran version selitysten takia, ja Leinon version lukunautinnon takia.

Hauskaa tutkimusmatkaa!

Luovuus ahdistaa

Lukemattomia ovat ne kirjat ja lehtijutut, jotka käsittelevät luovuutta. Kaikki haluaisivat olla luovia. Luovuus on arvostettua ja luovia ihmisiä ihaillaan. Lapsiakin valmennetaan luovuuteen. Luova tila on ihmeellinen nirvanankaltainen tila jossa ajatukset virtaavat, kaikki onnistuu, ja aika ja paikka katoavat. Suorastaan kadehditaan niitä, jotka saavat tehdä luovaa työtä.

Ei ehkä kannattaisi kadehtia. Katsotaanpa asian toista puolta.

Luovuuden silmiinpistävä piirteitä on sen itseisarvo, luovuus tuottaa jo itsessään ilmeistä mielihyvää. Tämä on ilmeisen totta ja hyvin dokumentoitua. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ”flow”. On luonnollista, että evoluutio on kehittänyt ihmislajille tällaisen ominaisuuden. Muussa tapauksessa luova työ olisi paradoksi. Luovan toimijan olisi vaikeaa saada motivaatiota työn tuloksesta, jota hän ei välttämättä edes kokonaan osaa ennustaa, puhumattakaan siitä, että hän voisi olla varma työn onnistumisesta.

Mutta valitettavasti flow on kovin harvinainen, epävakaa ja satunnainen vieras. Sen sijaan luovuuteen liittyy takuuvarmasti se kaikki muu. Se vähemmän kiva.

Luovuuden nautinnollisuus, silloin kun se ilmenee, kertoo meille jotain. Se merkitsee, että ennen oivallusta on vallinnut jännitystila, joka on koettu vähintäänkin kiusalliseksi. Jännitystila voidaan luoda tietoisesti, se voi aiheutua annetusta tehtävästä. Silloin se on lyhytkestoinen. Mutta jännitystila voi olla myös yleisluontoisempi, syvällisempi ja pysyvämpi. Se voi liittyä kokonaiseen maailmankuvaan pikemmin kuin yksittäiseen ongelmaan. Usein kysymys on siitä, että jokin asia vain jää vaivaamaan. Asiat voitaisiin järjestellä toisin, tehdä tosin, saada ihmiset ymmärtämään jokin asia paremmin. Tällainen sisäsyntyinen epävarmuuden kokeminen on tyypillistä luovalle ihmiselle. 

Tarkemmin ajatellen luovuus on tasapainottelua epävarmuuden ja itsepetoksen välillä. Ihminen havaitsee vihjeitä siitä, että asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Tulisiko silti antautua mukavuudenhalun valtaan ja hylätä häiritsevät signaalit vai lähteä tutkimaan niitä? On esitetty ajatus, että luovuus liittyykin eräänlaiseen sielulliseen säröön, syvälle juurtuneeseen epävarmuuden tunteeseen. Ehkä luovat ihmiset eivät välttämättä ole kaikkein onnellisimpia ihmisiä.

Oivallusta edeltävä jännitystila ei koostu pelkästään siitä, että on olemassa joku ratkaistava ongelma tai yleisempi tarve. Tarvitaan myös intuitio. Se on jonkinlainen esioivallus, käsitys siitä, että ongelma on ratkaistavissa. Mutta onko se sitä oikeasti? Käytännössä ei, vaikka unohdammekin helposti väärän intuition. Koska intuitio on niin kovin usein väärä, siinä ei voi olla mitään parapsykologiaan viittaavaa. Pikemminkin intuitio näyttää syntyvän ihmisaivojen voimakkaasta pyrkimyksestä kokonaisvaltaiseen asioiden hahmottamiseen.

Luomiseen liittyy myös suoranaista ahdistusta. Tässä tilassa oleva ihminen ei tiedä, miten toimia ja miten ajatella. Silti on selvää, että asiat eivät voi jatkua entisellään. Voi hakea turvaa jo olemassa olevasta ja kokeilla totuttuja ratkaisuja ja ajatuksia. Ei siksi, että uskoisi niiden toimivan,vaan siksi, että jotain on tehtävä ahdistuksen purkamiseksi. Tässä vaiheessa on mahdollista kokeilla erilaisia variaatioita, muutella toimintatapaa, ajatella hieman toisin. Radikaalien ratkaisujen ja vähittäisten variaatioiden vuoropuhelu näyttää liittyvän luovaan ongelmanratkaisuun. Variaatiot saattavat vievä kohti radikaalia ratkaisua, mutta asia saattaa olla myös päinvastoin. Lisäksi emme voi koskaan tietää, onko radikaalia ratkaisua ylipäätään olemassa. Mutta jo sellaisen ratkaisun mahdollisuus on ylimääräinen lisä luovuuden tuskaan.

Epävarmuuden ja ahdistuksen tila purkautuu luovan työn toiseen vaiheeseen, jossa ratkaisu ilmaantuu tai se rakennetaan. Mutta emme varmasti tiedä, miten tähän tilaan siirrytään. Väitetään, että ratkaisun periaate kirkastuu äkillisesti kuin salamanvalon välähdyksessä. Mutta on paljon tavallisempaa, että ratkaisu alkaa hahmottua vähitellen ja etenee useiden välivaiheiden kautta. Usein oivalluksena saatu ratkaisu ei loppujen lopuksi johda mihinkään. Konstruktiivisessa tehtävässä, esimerkiksi sävellystyössä tai teknisessä suunnittelussa, oivallus merkitsee vain ratkaisun etenemislinjojen selkiintymistä ja varsinaisen luovan työn käynnistymistä.

Ahdistusta lisää myös jatkuva uudistumisen tarve. Ihmisellä on pyrkimys toistaa kerran opittuja asioita, mutta toistetun suorituksen arvo kuluu ja arkipäiväistyy. Luova työ voi olla hieno rakennus, taideteos tai sävellys. Kun tällaista työtä jäljitellään, se tehdään hieman muunnettuna yhä uudelleen. Jossain vaiheessa työn arvostus kuitenkin himmenee. Silloin taiteilijaa tai arkkitehtiä vaaditaan ”uudistumaan”. Toistuvasti tehdyn luovan työn tuloksella on taipumus muuttua tyyliksi. Tyylin yksittäiset ilmentymät menettävät uutuusarvonsa, mutta säilyttävät kuitenkin osan tyyliin liittyvästä alkuperäisestä arvosta. tuoreena ja omaleimaisena.

Luovuus ei ole ilmaista, vaan näyttää liittyvän vaivannäköön ja aktiivisuuteen. Joutilaisuus saattaa olla hyödyllistä lisäämällä oivallusta edeltävää ahdistusta, mutta itse luova prosessi näyttää syntyvän toiminnasta. Toiminnan ei toki tarvitse olla henkistä, vaan oivallukset syntyvät usein liikkuessa. Yleinen havainto on, myös, että ratkaiseva oivallus ei ole sen paremmin kielellinen kuin kuvallinen. Oivalluksen orastava hahmo on sellaisessa hermostollisessa tilassa, joka ei ole vielä ottanut esimerkiksi sanallista tai kuvallista ilmiasua. Tällaisen vielä muotoa vailla olevan ajatuksen tietoiseksi saattamista voidaan tehostaa toiminnalla. Esimerkiksi kirjoittaminen on tunnettu luovuutta stimuloiva prosessi, se pakottaa ajatukset sanalliseen muotoon. Muita keinoja ovat tekstin kääntäminen kielestä toiseen ja piirtäminen.

Uskomme, että luovuus on kulttuurisidonnainen käsite, ja että se on pelkästään ihmislajin ominaisuus. Mutta jos ulotamme luovuuskäsitteen luontoon, luovuuden tuottama uusi asia merkitsee lajin eloonjäämistä ja kehittymistä. Tässä mielessä myös evoluutio on luovaa ja elämää ylläpitävää. Yksilön voi tulkita toimivan luovasti niin kauan kun toiminta auttaa lajin säilymisessä. Ihmisen kulttuurisidonnaisen luovuuden voidaan siten nähdä kehittyneen evoluutiopohjalta. 

Tämä ajatusmalli tukee sitä havaintoa, että luovuus on hyödyllinen käsite. Emme tiedä, miten uusi syntyy, mutta tarvitsemme tuolle uuden synnyttämiselle nimen.

Lisää tietoa luovuudesta taiteessa, tieteessä ja insinöörityössä löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Halveksitut esineet kätkevät itseensä kulttuurin ytimen

Ihmisten läheinen suhde tavaraan, esineisiin, on pitkään ollut ironisoitua, väheksyttyä ja halveksittua. Esinekeskeisyyden vastakohdaksi ja tavoiteltavaksi ihanteeksi halutaan mieluimmin asettaa henkiset arvot ja kulttuuri. Mutta tämä kaikki on aivan väärin. Juuri arkipäivän esineet ovat tärkeintä ja parasta mitä meillä on. Ne ovat kulttuurin syvintä ydintä. Juuri esineet tekevät meistä ihmisistä ihmisiä.

Voi olla oikeutettua suhtautua kriittisesti tiettyihin tavarakulttuurin muotoihin ja kulutuskäyttäytymisen outoihin puoliin. Mutta esineistä olemme pääsemättömissä. 

Meidän on aluksi vaikea ymmärtää, miksi asia on juuri näin. Ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, miten tähän tilanteeseen on jouduttu. Miten tämä ilmeinen kulttuurinen lukutaidottomuus on hankittu ja säilytetty näin kauan huolimatta tieteen ja kulttuuritutkimuksen edistysaskelista?

Joskus esineet kuitenkin saavat niille kuuluvan arvon. Kun antropologit ja arkeologit tutkivat muinaisia kulttuureja, jotka eivät ole jättäneet kirjallista jäämistöä, he tunnistavat ja nimeävät kulttuurit esineiden avulla. Tunnemme tämän omasta esihistoriasta: on ollut vasarakirveskulttuuri ja kampakeraaminen kulttuuri. Mutta kun tutkijat löytävät kirjallista aineistoa, tutkimustraditio ja metodi heitetään menemään. Esineiden lahjomattomien todisteiden sijalle otetaan kronikoitsijoiden ja historioitsijoiden sievistelyt ja valheet.

Kulttuurin korostaminen aineettomana asiana lienee vanhaa perua. Antiikin Kreikassa oli tapana väheksyä käytännön taitoja. Erityisesti filosofiassa asetettiin näkymätön ja abstrakti ideoiden maailma konkreettisen ja koetun edelle. Jotenkin asia tuntuu liittyvän myös henki-aine dualismiin, joka näyttää kulkevan meille tuttujen, lähi-idän seudulta nousseiden uskontojen kylkiäisenä. Taas kerran aineeton korotetaan aineellisen edelle. Ja kun kulttuuri alkoi eriytyä omaksi käsitteekseen, sekin haluttiin nähdä henkisenä.

Kulttuurille on monia määritelmiä, mutta haluaisin nähdä sen operatiivisena. Kulttuuri on keinomme ylittää yksilön suppean ja ajallisesti rajatun tiedollisen kapasiteetin rajat. Kulttuuri saattaa ihmiskunnan yhteisesti saavutettua tietoa ja ymmärrystä yksilöiden ulottuville. Koetan valaista esineiden roolia kulttuurissa soitinten avulla. Se tuli minulle konkreettiseksi oman kokemushistorian kautta. Kerron tämän tapauksen.

Pari vuotta sitten aloin kärsiä ääreishermoston oireista. Minulla oli vaikeuksia liikkumisessa ja myös käsien käytössä. Kengännauhojen solmiminen ja paidan napitus olivat lähes mahdottomia asioita. Ja minua masensi kovasti, etten pystynyt enää soittamaan huilua ja saksofonia. Liimasin huiluuni pieniä kumin ja korkin kappaleita ohjaamaan kömpelöitä sormiani, ja joitakin mekanismeja lukitsin pois käytöstä. Näin rajoitetulla soittimellakin oli vaikea soittaa.

Sitten sain diagnoosin ja pääsin kaularangan leikkaukseen. Toipuessani huomasin sormieni tunnon ja toiminnan paranevan. Otin pois soittoa helpottaneet apuvälineet. Puhdistin liiman soittimesta ja kiillotin sen hopeapinnan. Tunsin että soitin parani alennustilastaan, ja oma alennustilanikin koheni. Soittimen kaikki mahdollisuudet olivat taas käytössäni. Se havainnollisti, kuinka huiluun on tiivistynyt pitkällinen soitinrakentajien ja muusikoiden kokemus. Tällaisella soittimella on oma arvokkuutensa, ja saatoin nyt antaa sen sille takaisin. Huilullani ei ole vetoavaa kaupallista tyyppinimeä, se on proosallisesti vain  Yamaha YFL 311. Se ei ole aivan klassinen soitin, mutta siinä yhdistyvät vanha huilunrakennustaito huippuluokan tekniseen laatuun ja valmistustaitoon.

Opin ymmärtämään soittimen laadun merkityksen kokemuksen kautta. Kun kiinnostuin huilunsoitoista, en raskinut hankkia kallista soitinta, koska en ollut varma, miten soittoharrastus kehittyisi. Siksi ostin halvan käytetyn ja nikkelipintaisen huilun ja opettelin sen avulla soittotekniikan. Onneksi vaimoni halusi antaa minulle syntymäpäivälahjan. Hän neuvotteli musiikkikaupassa ja päätyi lopulta nykyiseen huiluuni. Hyväksyin lahjan, vaikka sen hinta sai hiukseni nousemaan pystyyn. Uusi huilu oli ihana, mutta sen ominaisuudet avautuivat vasta vähitellen, taitojen karttuessa. Aloittelevan soittajan on siis lähes mahdotonta arvioida soitintaan. Se tulee tutuksi vasta pitkällisen ja monimutkaisen prosessin kautta. Ja tämä prosessi on jollain lailla koodattu tähän fyysiseen esineeseen, soittimeen.

Seikkailuni saksofonien parissa on saman tapainen. Ostin halvalla lähes romukuntoisen kiinalaisen tenorisaksofonin. Sen omistaja, eräs Nokian insinööri, ei saanut siitä kunnolla ääntä. Korjasin sen soittokuntoon säätämällä koneiston ja vaihtamalla tyynyt. Pian aloin kuitenkin kaivata laadukkaampaa soitinta. Kävin kokeilemassa klassikoita, Selmereitä, mutta en ollut vakuuttunut. Sisälläni asuva insinööri ja paholaisen asianajaja panivat vastaan. Joten satsasin laatuun jota saatoin ymmärtää, ja vaikka hinta hieman kirpaisi, soitin on nyt "proosallisesti"  Yamaha YTS 62. (Ja jos jotain vielä kiinnostaa, tarvittiin lisää säätöä. Vaihdoin siihen Otto Link New York suukappaleen, johon vaihdoin Van Doren V16 kielenkiristimen).

Mutta nyt olemme jo syvemmällä soitinten kulttuurissa. Viulujen kohdalla klassisten soitinten arvostus nousee lähes käsittämättömälle tasolle. Useissa kokeissa ja tutkimuksissa on havaittu, että taitavan mestarin valmistaman modernin soittimen äänenväri ja soitettavuus voivat olla klassikkosoitinten tasolla. Silti todella menestyneet artistit pyrkivät hankkimaan tai vuokraamaan vanhan arvosoittimen, stradivarin, guarnerin tai amatin. Tällaisen viulun soittaminen on aivan selvästi paljon enemmän kuin vain teknisen laitteen käyttöä. Se on osallistumista soittimen kulttuurihistoriaan.

Yamahan huilu ei kanna minulle tällaisia merkityksiä. Tunnen kyllä huilun kulttuurihistoriaa, mutta en tunne tai tiedä henkilöitä jotka soittavat juuri Yamaha YFL 311 huilua. Puhallinsoittimet eivät myöskään vanhetessaan jalostu, niinkuin jousisoittimille luullaan tapahtuvan. Puhaltimet kuluvat, kolhiintuvat, ja niihin kertyy vaikeaasti poistettavaa likaa. Mutta kuitenkin: siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että innostuisin alkamaan sähkökitaran soittamisen, hankkisin varmaankin Fender Stratocasterin. Koska ensinnäkin tietäisin, että soitin on korkealaatuinen. Tietäisin sen jo siinä vaiheessa, kun en vielä osaisi itse sitä arvioida, kun omat taitoni eivät vielä riittäisi soittimen kanssa kommunikointiin. Mutta tietäisin myös, että monet ihailemani muusikot ovat soittaneet juuri sitä soitinta, ennen kaikkea Jimi Hendrix. Soittaminen olisi siis samalla jonkinlaista vuorovaikutusta näiden muusikoiden kanssa. Ei suoraan, koska monet ovat jopa jo kuolleita. Vaan vuorovaikutusta sen kulttuurisen struktuurin kanssa, johon he liittyvät. Ja myös sen struktuurin rakentamista.

Tämä on hirveän monimutkaista, aavistuksenomaista, intuitiivista ja herkkää. Mutta samalla olen varma, että se on hyvin tärkeää ja olennaista. Se on maailman suurimpia asioita.

Mikä ihmeen Haitz'in laki?

Elektroniikkaan perehtyneet – ja monet muutkin – tuntevat Mooren lain. Se on nimetty Intelin entisen pääjohtajan Gordon Mooren mukaan. 1960- luvun lopulta lähtien se on ennustanut elektroniikan ja tietokoneiden tehon jatkuvan kasvun – ja pitää edelleen lupauksensa. Se on kuuluisin kokeellinen teknologiaa koskeva ”luonnonlaki”. Ja se toi mukanaan digitaalisen vallankumouksen: läppärit, kännykät, tabletit ja muut arkipäivän ihmeet.

Mutta harva tuntee Haitz'in lain. Tämä on kertomus siitä, kuinka löysin Haitz'in lain. Aavistelin sitä ennen kuin löysin sille nimen ja tarkan muotoilun – ja se tuotti minulle suurta hupia.

 

Reilu kymmenen vuotta sitten elektroniikan tarvikkeita myyviin kauppoihin ilmestyi valkoisia ja ihmeen kirkkaita valodiodeja eli LED- komponentteja. Kokeilin niitä itsekin. Pian ne ilmaantuivat myös taskulamppuihin. LED oli pitkään ollut harmiton ja vaatimaton elektroniikan lisäke. Niitä oli käytetty merkkivaloina ja näytöissä. Ne olivat punaisia ja keltaisia, joskus vihreitä. Sinisen LEDin valmistamista pidettiin lähes mahdottomana, valkoisista puhumattakaan. Joten kirkkaat valkoiset LEDit tuntuivat melkein ihmeiltä. 

Samaan aikaan olin valmistelemassa luentoa teknologian dynamiikasta. Mieleeni juolahti, että ehkä tässä olisi uuden innovaation itu. Aloin tutkia asiaa, ja seurasi joitain hyvin hauskoja päiviä. Hain käsiini valaistustekniikkaa koskevia teknologiaennusteita. Ja kas kummaa. LED puuttui niistä tykkänään. Sitä ei katsottu varteenotettavaksi teknologiaksi. Niinpä lisäsin valkoisen LEDin tekniset arvot näihin käyriin, ja havaitsin, että kas vain, se haastaa jo hehkulamput. 

Tarvittiin vielä toinen piste. Kuinka tehokkaiksi LEDit voivat tulla? Tämän pisteen otin fysiikasta. Täydellinen LED muuttaa kaiken sähkön valoksi. Mutta onko se mahdollista? Ehkäpä on, koska puolijohteet ovat lähellä fysiikan perusasioita. Varmuuden vuoksi pudotin tehokkuuden puoleen, ja piirsin tämänkin pisteen valaistustekniikan käyrille. Alkoi näyttää vahvasti siltä, että valaistustekniikan megainnovaatio on käynnistymässä, ja se voidaan jopa ennustaa. Vuonna 2004 esittelin tämän ajatuksen ja täydennetyt valaistustekniikan käyrät oppilailleni.

Mutta yksi asia oli arvauksen varassa: mikä on kehityksen dynamiikka? Itse arvasin kehityksen aika nopeaksi, koska puolijohdetekniikka on hyvin hallittu teollisuuden ala. Mutta onko myös lamppuja ja valaisimia valmistava teollisuus valmis lähtemään kehityksen kelkkaan? Vuosi vuodelta arvaukseni tulos vahvistui. Valaistuksen megainnovaatio todella vyöryy eteenpäin. Olen jo tehnyt sen päätöksen, etten osta enää yhtäkään pienoisloistelamppua kotiini, vaan ainoastaan LED-lamppuja. Enkä ole katunut.

Tämän vuoden alussa löysin ilmiölle nimen. Ronald Haitz tavallaan jatkoi siitä mihin minä olin lopettanut. Hän keräsi teollisuustilastoja ja analysoi niitä. Tuloksena hän saattoi esitellä valodiodien kehitystä koskevan luonnonlain, jota on alettu kutsua Haitz'in laiksi. Sen pääpiirteet ovat: LED-komponentista saatava valovirta kymmenkertaistuu kymmenessä vuodessa, ja tietyn valovirran tuotantokustannukset putoavat vastaavassa ajassa 1/20 osaan. Myös valotehokkuus parantuu ja ylittää 200 lumenia wattia kohti vuonna 2020. Valotehokkuutta rajoittaa kuitenkin se fysikaalinen tilanne, jossa kaikki lamppuun viety sähkö muuttuu valoksi. Tuo raja on 638 lumenia wattia kohti 550 nm aallonpituudella.

Aikaa myöten yleisölle paljastui myös näytelmän todellinen sankari, Shuji Nakamura, ottaessaan vastaan suomalaisen Millenium-palkinnon vuonna 2006. Myös tämä on hauska kertomus. 

Mainitsin jo, että sinisen LEDin valmistusta pidettiin lähes mahdottomana. Mutta ei täysin. Elektroniikkainsinöörin koulutuksen saanut tohtori Nakamura tiesi, että tarvittiin puolijohde, jonka valenssivyössä on sinistä aallonpituutta vastaava energia-aukko. Tunnetuista puolijohteista siihen kävisi indiumgalliumnitridi.

Maailmassa on joukko yrityksiä, jotka valmistavat fyysikoiden ja kemistien kokeissaan tarvitsemia erikoisia aineita. Joten tilataan vaikkapa 100 grammaa indiumgalliumnitridiä. Mutta yksikään yritys ei halunnut ainetta toimittaa. Sen valmistaminen kun oli liian hankalaa. 

Mikä nyt eteen? Moni olisi lopettanut siihen, mutta Nakamura päätti kehittää indiumgalliumnitridin valmistusmenetelmän. Ja loppu on sitten historiaa. (Ja se valkoinen valo saadaan päällystämällä sinistä valoa tuottava puolijohdesiru sopivalla loisteaineella). 

Nyt menen eteiseen, ja napsautan valot päälle. Minulla on eteisessä kauniilla lasivarjostimella varustettu valaisin 1920-luvulta, mutta se on kovin pieni. Jos laitan siihen isomman kuin 20 watin hehkulampun, se käy liian kuumana. Nyt siinä on pieni 4 watin LED-lamppu, joka antaa 330 lumenin valovirran. Se vastaa noin 35 watin hehkulamppua, ja valaisin ei ole edes haalea!

Tiede - herkkä mutta sitkeä kulttuurin kukka

Lehdistössä on tuotu esiin korkeiden viranomaisten ja poliitikkojen väheksyvä asenne tieteeseen. Tutkimustuloksista poimitaan päättäjiä miellyttäviä detaljeja piittaamatta niiden merkityksen kannalta olennaisesta taustatiedosta, ja ohitetaan surutta epämiellyttävät faktat. EU- komissaari varoittaa tutkimustiedon lukemisesta. Pääministeri ohjailee määrältään kohtuuttoman tutkimusrahoituksen tuttavalleen, korvaten vertaisarvioinnin poliittisella harkinnalla. Ja hallitus haluaa varata rahoituspotin tukemaan hallitukselle mieluista tutkimusta.

Tämä on hirmuista ja jopa pelottavaa. Koska tiede on jotain hyvin tärkeää. Valistuksen kaudella ja sen hedelmänä syntyneellä teollisella ajalla tieteestä tuli modernin valtion tunnusmerkki ja jopa osa sivistystä. Tieteen nähtiin tuottavan tärkeitä teknisiä ja lääketieteellisiä sovelluksia – ja jopa ihmisyhteisöt ja talous muuttuivat tieteellisen tutkimustyön kohteiksi.

Tiede on kuitenkin paradoksi. Tiedejärjestelmän ylläpitoa ja rahoitusta perustellaan tieteen hyödyllä. Tieteen kyky edistää hyvinvointia ja suunnata yhteiskunnan kehitystä on yleisesti hyväksytty fakta. Mutta paradoksi on tässä: hyväksymme tieteen hyödyllisyyden yleisenä puitteena, mutta kun mennään yksittäisten tutkijoiden ja hankkeiden tasolle, hyödyn korostaminen korruptoi ja lamauttaa tiedettä. Tiede näyttää toimivan parhaiten autonomisena, sisäisesti ohjattuna, ja silloin, kun se toimii omien intressiensä ohjaamana. Tässä suhteessa se muistuttaa hämmästyttävästi toista kulttuurin elementtiä – taidetta.

Vaatimus autonomisesti toimivasta tieteestä ei ole ristiriitainen. Se ei kiistä tiedon merkitystä tiedon tuottamisen ohjauksessa. Kysymys on siitä, että tieteellinen intressi suuntautuu monimutkaisen kulttuurisen ja sosiaalisen motivaatiorakenteen ohjaamana. Tämä rakenne on monelta osin tiedostamaton. Sitä on vaikea pukea kielelliseen muotoon, puhumattakaan sen pukemisesta välittömien hyötyvaikutusten kuvaukseksi. Meillä on kuitenkin syytä uskoa, että tämä vaikeasti kuvattava motivaatiorakenne on toimiva. Ehkä voimme lähestyä sitä negatiivisten esimerkkien kautta.

Galileon päivien jälkeen vallanpitäjät ovat olleet varovaisia tieteen suitsimisessa. Kirkko kun sai siinä pahasti näpeilleen ja menetti suuren osan uskottavuuttaan. Tiedämme kuitenkin muutaman varottavan poikkeuksen: natsien hallitseman Saksan ja Neuvostoliiton. Valtion diktatuuri johti molemmissa maissa tiedemiesten joukkopakoon tai joutumiseen vangituiksi tai surmatuiksi. Saksassa tiedemiehiä alettiin vainota aluksi rodullisin perustein. Neuvostoliitossa vaino perusteltiin enimmäkseen poliittisesti, mutta siihen liittyi myös proletaarinen epäluulo koulutettujen asiantuntijoiden lojaalisuutta kohtaan. Henkilötasolle ulottuva vaino johti molemmissa maissa tieteellisen suorituskyvyn laskuun, koska valtiot menettivät lahjakkuusreservejään.

Suoraa vainoa lamauttavampaa ja salakavalampaa voi kuitenkin olla sellainen tieteen tekemisen kontrolli, joka ilmenee tieteen tavoitteiden asettamisena ulkopuolelta käsin. Tavoitteita olivat Saksassa arjalaisen rotuopin tukeminen ja rotuopin sovellusten kehittäminen. Biotieteet ja lääketiede korruptoituivat irvokkaiksi rotu- ja yli-ihmisprojekteiksi. Neuvostoliitossa tieteen tuli palvella aatetta, ja sen metodiikan tuli olla joko yhteensopiva ”dialektisen materialismin” kanssa, tai peräti siitä kehitelty.

Ulkoa päin tuleva tavoitteiden asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit. Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai osoittamalla tutkimusasetelman hedelmättömyyden. Tiukassa poliittisessa ohjauksessa lähtökohtien arvostelu ei kuitenkaan ole mahdollista. Siksi joudutaan myös toiseen ulkoisen kontrollin muotoon: tiedon kriteerien kontrollointiin. Yleensä silloin nostetaan esiin vetoaminen kanonisoituun auktoriteettiin eli aiemmin tehtyyn tutkimukseen, joka on tukenut hyväksyttyjä tavoitteita. Auktoriteetilla on eniten vaikutusta aloilla, joilla teorioiden todentamiseen ei voi soveltaa loogis-matemaattisia menetelmiä: historiantutkimus, humanistiset tieteet ja taloustiede. Neuvostoliitossa matematiikka ja fysiikka olivatkin vähiten kontrollin turmelemia tieteenaloja.

Natsien ja Neuvostoliiton harjoittama tieteen kontrolli romahdutti näiden valtioiden tieteellisen tason hämmästyttävän nopeasti ja perusteellisesti. Natsien hallintoa kesti vain kymmenisen vuotta, mutta Saksa menetti – ehkä pysyvästi – asemansa tieteen ja teknologian johtavana maana. Neuvostoliitto kesti pidempään. Eräs arvio on, että tieteen korruptointi korruptoi koko Neuvostoliiton ja joudutti sen loppua.

Tieteen tilanne on kuitenkin kaiken kaikkiaan lohdullinen. Tieteen ulkopuolelta tuleva kontrolli on pystynyt hidastamaan tieteellistä edistystä vain poikkeustilanteissa ja tilapäisesti. Näyttäisi siltä, että tieteen sisäiset käytännöt ovat vahvat ja tiede on hyvin rokotettu kontrolliyrityksiä vastaan. Tämä pätee suuressa mittakaavassa ja keskiarvona. Mutta tieteelle tulee sallia mahdollisuus myös erehdyksiin ja harhapolkuihin.

                               --- 

Tieteen asema on nyky-yhteiskunnassa keskeinen. Tieteen olemuksen ja kehityksen pohtiminen auttaa myös ymmärtämään, miten yhteiskunta, talous ja teknologia kehittyivät nykymuotoonsa. Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Filosofiaa, idiootti !

Helsingin sanomissa (11.3.2013) kiinnitettiin huomiota kouluopetuksen ongelmaan. Himas-skandaalin arveltiin nakertaneen filosofian statusta. Pahempaa on, että oppilaat eivät halua opiskella filosofiaa kirjoittaakseen siitä ylioppilaskirjoituksissa esseen – vaan terveystietoa! Koska filosofia on muka vaikeaa ja terveystieto muka helppoa. Mutta oppilaathan todella ovat oikeassa! Jos tällainen porsaanreikä tarjotaan, miksi sitä ei sitten käytettäisi? Joten jos asiantilaa pidetään huolestuttavana, suunnattakoon kritiikki sinne, missä se on paikallaan. Tyhmiä eivät ole oppilaat, vaan ylioppilastutkinnon suunnittelijat.

Kyllä minäkin olen huolissani filosofian heikosta arvostuksesta. Mutta koska en pidä koululaisia tyhminä, vaadin porsaanreiän tukkimista. Kysymys ei ole ollenkaan siitä, että filosofia on yleissivistävä aine, jota olisi hyvä tuntea. Kysymys on ajattelun taidoista, joita voidaan opettaa. Ja kysymys on vielä enemmästä: siitä, miten osaamme suhtautua tietoon ja siitä tehtyihin erilaisiin tulkintoihin. 

Filosofiasta ajatellaan herkästi, että se on jäänne muinaisuudesta. Mutta mielikuva on väärä. Filosofia on tärkeämpää kuin koskaan, koska tiedosta tulee yhä tärkeämpi vaikuttaja, ja tiedon määrä lisääntyy jatkuvasti. Samalla lisääntyy tiedon tarve, ja tiedon kanssa työskentelevien ja sitä hyödyntävien ihmisten lukumäärä. 

Ja nyt sanottakoon, että olen täysin tietoinen siitä, etten ole mikään ammattifilosofi. En oikeasti väitä tietäväni, mitä filosofia on tai millaista sen opetuksen pitäisi olla. Ja minusta se on hyväksi, emme silloin jumitu toisarvoiseen saivarteluun. Joten ehdotan, että filosofian opetus uudistetaan vastaamaan paremmin yhteiskunnan muuttuneita tarpeita. Tällainen oppiaine vetäisi luonnostaan oppilaita puoleensa ilman ylimääräisiä keppejä tai porkkanoita. Sen tulisi olla kriittisyyteen kannustava ja monipuolisesti eri näkökulmia käsittelevä.

Kurssin alussa olisi kulttuurihistoriallinen jakso, eri oppineita ja heidän ideoitaan valaiseva.Tähän liittyy myös maailmankuvan muutokset ja sen eri variaatiot. Historiallinen osuus voisi kuitenkin olla nykyistä suppeampi.

Tiede, metafysiikka ja filosofia muodostavat vielä nykyäänkin tiukasti yhteenkietoutuneen kokonaisuuden. Tätä voidaan käsitellä tietoteorian ja tieteenfilosofian kautta. Myös teknologian rooli tässä prosessissa tulee huomioida. Tieteellisen tiedon muodostumisen prosessi ja tiedon arviointi on syytä käsitellä erityisen tarkasti. Eri julkaisukanavien toimintatavat ja roolit tehdään tutuiksi. Samoin tiedon tulkinta ja yhteiskunnallinen ja poliittinen käyttö. 

Tieteen käytännöt ylittävät tieteenalojen rajoja, ja ovat eri aloilla pääpiirteissään samankaltaisia. Silti on syytä esitellä tieteenalojen kartasto. Kysymykset moni- ja poikkitieteellisyydestä ovat erityisen kiinnostavia.

Filosofiaan kuuluu perinteisesti myös etiikka, kysymykset oikeasta ja väärästä, sekä kaiken tarkoitusta käsittelevät eksistentiaaliset kysymykset. Näitä asioita on käsiteltävä jo filosofisen perinteen takia, ja koska ihmiset joka tapauksessa etsivät niihin vastauksia. Myös uskonnot esittävät filosofisia ja eksistentiaalisia ideoita. Rajaus siihen suuntaan on kuitenkin tehtävä. Uskontojen tarkempi esittely on laajuussyistä parempi siirtää toiseen oppiaineeseen.

Mikä olisi oikea nimi tällaiselle oppiaineelle? Jos ”filosofia” tuntuu pölyttyneeltä ja viime tapausten valossa helposti kyseenalaistettavalta, voitaisiin toki keksiä kuvaavampi ja ajanmukaisempi nimitys.

Kerrataan. Uudistettu filosofian oppiaine käsittelee seuraavia kysymyksiä: miten ihminen voi tietää, mistä tietoa saadaan, miten tietoon voi luottaa, kertooko tieto meille oikean ja väärän eron, ja miten tietoa voi ja pitää soveltaa. Nämä kysymykset eivät ole helppoja. Ei tiede eikä filosofia voi antaa niihin lopullisia vastauksia. Mutta juuri näiden asioiden pohtiminen on olennaista.

Grafeeni on aineellinen realiteetti

Euroopan unionin miljardin euron satsaus grafeenin tutkimukseen läpäisi hyvin uutiskynnyksen, onhan mukana myös suomalaisia ja Nokia. Hanke on kaikin puolin hyvä. Samalla se on terveellinen muistutus siitä, että innovaatioyhteiskunnallakin on vahvat kytkennät aineellisesti niukkaan todellisuuteen.

Elämme helposti yltäkylläisyyden illuusion vallassa: teknologisella yhteiskunnalla on rajattomat resurssit toteuttaa erilaisia innovaatioita. Todellisuus on kokonaan toisenlainen. Koko teknologinen edistys on ollut hidasta ja vaivalloista ponnistelua erilaisten raaka-aineiden tuotantotapojen kehittämiseksi. Ja se on tapahtunut piilossa julkisuudelta tutkijoiden ja teollisuuden laboratorioissa. Kuitenkin edistyksen seuraukset ovat olleet mullistavia. Olemme kokeneet teräksen, petrokemian ja puolijohteiden tuottamat uudet aikakaudet. Onko nyt alkamassa molekyylihiilen käytön aikakausi? Grafeeni edustaa juuri sitä.

Tarvetta nykyistä varmemmalle aineelliselle perustalle on. Yhteiskunnat vaurastuvat ja maapallon väestö lisääntyy edelleen, ainakin vielä joitakin vuosikymmeniä. Haasteeseen on olemassa myös teknologisia ratkaisuja, eikä meillä edes ole varaa jättää niitä käyttämättä. On päästävä eroon harvinaisista ja myrkyllisistä raaka-aineista. Ne ovat olleet vaarallisia oikopolkuja. Jäljelle jäävän -raaka-ainepohjan tulee olla uudistuva ja materiaalikierrolla ei saa olla haitallisia ympäristövaikutuksia. Myös energiatekniikassa uudistustarpeet ovat mittavat.

Hämmästyttävästi grafeeni ja muut molekyylihiilet tarjoavat kaikkeen tähän ratkaisuja. Hiiltä on maapallolla yllin kyllin ja se on myrkytöntä. Grafeeni on ainutlaatuisen lujaa, ja sillä on hämmästyttäviä sähköisiä ja optisia ominaisuuksia. Materiaalitutkimusta ja valmistustekniikkaa on silloin tällöin pidetty vanhentuneina aloina, mutta ne ovat olleet ja ovat edelleen tulevaisuuden rakentajia.

Entä lunastaako EU:n tutkimushanke kaikki grafeeniin pannut toiveet? Kukaan ei osaa sanoa, mutta edistystä tapahtuu varmasti. Grafeenin lisäksi tärkeitä tutkimuskohteita ovat muut molekyylitekniikan alat ja orgaanisten molekyylien teknologia ja lääketiede. Nämä tutkimusalat ovat Suomellekin erinomaisia tulevaisuuden hyvinvoinnin rakennuspalikoita. Meillä on korkea koulutustaso, asiantuntijoiden osuus väestöstä on maailman suurin, ja meillä on monipuolinen teollinen struktuuri. Tätä etua ei saa päästää käsistä. Suomen menestys elektroniikassa oli yllätys, jota kukaan ei osannut ennakoida. Kannattaa varautua uusiin yllätyksiin.

Ainoa asia joka tässä huolestuttaa on lyhytnäköisyys. Kun julkinen valta panee tutkimusrahaa johonkin kolme tai viisi vuotta, ajatellaan että asia on sitten selvä. Ja jos ei ”kansantaloudelle merkittävää innovaatiota” tule, pannaan rahat johonkin aivan muuhun.

Ei se niin mene. Tämä on materiaalifysiikan perustutkimusta! Sitä tehdään vuosikymmenien perspektiivillä, ei vuosien. Jopa tuotekehityksessä viisi vuotta on mitätön aika. Chester Carlson tappeli kuivakopioinnin kimpussa yli 20 vuotta, ennenkuin tärppäsi. Missä me nyt oltaisiin ilman xerokopioita? Istuisimme luolissa ja nyppisimme kirppuja toistemme turkeista.

Toivotan tiederahoituksesta vastaaville suurta kärsivällisyyttä!

Lisää innovaatioyhteiskunnan realiteeteista voi lukea uudesta kirjastani!

Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy

Muisti on kummallinen kapistus. Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin ”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”. Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
 
Usein kuulee harmiteltavan ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän eroon tästä vajavuudesta.

Ei, en usko, että se on hyvä ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen. Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo, joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat tällä periaatteella.

Aivot toimivat eri tavalla. Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.

Ja on toinenkin syy, miksi ajatus apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian perusteella sen luotettavuus on todella heikko.

Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”. Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.

Leo Tolstoi ihastui tähän novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein, voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan ”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.

Sen sijaan Tšehov on jopa nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.

Oli tavattoman virkistävää lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan Muuta...

Tämä kirjoitus on oikeastaan jatkoa aiempaan kirjoitukseen.