Vapaa tahto – mitä väliä?

Keskustelu vapaasta tahdosta on jäänyt jumiin, se on takertunut teologis-filosofisiin saivarteluihin. Nykyisen jumin tarkan paikan merkitsi jo aikanaan ranskalainen filosofi ja tiedemies René Descartes (1596 –1650). Häneltä puuttui kuitenkin rohkeus ajatella asiaa loppuun asti. Se on ymmärrettävää, sillä hän pelkäsi inkvisitiota ja Galileon kohtaloa. Olen aiemmin kirjoittanut suhteestamme ”vapaaseen tahtoon” (ks. Vapaan tahdon raunioilla). Tuo kirjoitus kumoaa erään vanhan argumentin: vapaan tahdon puuttuminen johtaisi äärimmäiseen mekaaniseen determinismiin, kohtalomme olisi ennalta määrätty syntymästä hautaan. Noin sata vuotta sitten fyysikot kuitenkin osoittivat, että näin ei todellakaan ole! Jos ajan kulun voisi pysäyttää johonkin pisteeseen, ja käynnistää sen sitten siitä toistuvasti uudelleen, se kehittyisi joka kerralla eri tavalla.

Otan nyt toisen valaisevan näkökulman. Vapaalta tahdolta näyttävä hermostomme toiminta onkin oikeastaan jatkumo eri asteisia ilmiöitä. Kuvaan sitä seuraavassa, siteeraten lyhentäen kirjaani Robottipuisto (Momentum 2023).

”Tunnetasolla vapaa tahto on ilman muuta olemassa. .. Ajattelemme vapaata tahtoa käytettävän, kun tehdään päätöksiä. ..”Päätös” ei välttämättä tarkoita selvästi erottuvaa hetkeä. .. Kun liikumme, syömme, lepäämme tai työskentelemme, elämämme on jatkuva ketju pieniä päätöksiä. ... liikutamme kättämme, suuntaamme kävelyämme käännämme katsettamme mielemme mukaan. On aina olemassa joku hetki, jolloin liike tai muu toiminto käynnistetään, ja hermostomme määrää tuon hetken. Elämämme on jatkuvaa pienten ja suurten päätösten virtaa. Päätösten merkitykset muodostavat jatkumon, on mahdotonta asettaa selvää rajaa ”mikropäätösten” ja ”olennaisten päätösten” välille. Tämä elämämme päätöksiä vaativien tilanteiden vuo on ylivoimainen tietoisen mielemme kyvyille, emme mitenkään voi harkita jokaista mikropäätöstä. Näyttääkin siltä, että aivot eivät ole tietoisuuden ohjaama muisti-, ajattelu- ja päättelykone, vaan joukko automaattisia prosesseja, joista emme tiedä juuri mitään”.

Toinen näkökulma on, että aivomme rakentavat maailmasta aktiivisesti toimivan mallin. Se mitä sanomme tietoisuudeksi on perimmäiseltä luonteeltaan selittäjä. Se rakentaa aistihavainnoista ja kehon automaattisista reaktioista jatkuvan ja loogisen kertomuksen, jonka sankarina ja itsenäisenä toimijana on yksilön mieli. Tämän selittäjän tärkeä resurssi on aivojemme muistin jatkuvasti karttuva tieto- ja kokemusvaranto. Koska sen käyttö on hidasta, se ohjaa lähinnä selitystoimintaa, korjaten tai muuttaen tai puolustellen käyttäytymistämme. Automattinen koneistomme on kuitenkin jo hoitanut kiireelliset tehtävät.

Voisin tiivistää: vapaa ja tietoinen toimintamme koostuu kahdesta osasta. Sen ytimenä on biologisessa evoluutiossa vähitellen muodostunut ja geneettisesti kehoomme tallentunut automaattisten reaktioiden mutkikas, nopeasti ja tehokkaasti toimiva mekanismi, joka ohjaa sekä motoriikkaamme että ajatteluamme. Tämän toiminnan varhaisia ja alkeellisia muotoja ja syitä niiden syntymiselle kuvaa blogikirjoitukseni (ks. Madon eleganssi).

Sen rinnalla toimii kulttuurillinen kerros: selitysmekanismi, joka tuottaa elämämme jatkuvan ja muistiimme rakentuvan sankaritarinan.

Tässä kuvattuun tietoisen toiminnan malliin liittyy kuuluisa koe, eli aivotutkija Benjamin Libetin tutkimusryhmän vuonna 1983 raportoimat havainnot. Koehenkilöiden tekemät päätökset näkyvät aivosähkökäyrässä noin puoli sekuntia tai enemmänkin etukäteen, ennen kun koehenkilö kokee tehneensä päätöksen. Libetin koe on herättänyt valtavaa huomiota, ja lukuisissa kirjoituksissa ja jopa kirjoissa sen tuloksia on pyritty kumoamaan ja kiistämään. Koska sen voidaan ajatella kieltävän "vapaan tahdon” olemassaolon.

On selvää, että tietoisen toiminnan mekanismia on erittäin vaikeaa tutkia, Libetin koe lienee parhaita yrityksiä. Joka tapauksessa, se on yhteensopiva yllä kuvaamani ”tietoisen toiminnan” selityksen kanssa.

Tämä selitys on aivan liian outo ja radikaali, jotta sen voisi noin vain yllä kuvatusta tekstistä omaksua. Laajempi pohjustus löytyy Robottipuisto-kirjasta ja sen lähdeaineistosta.

Materiaalifysiikkaa, idiootti!

Outo ja pitkä sana: materiaalifysikka. Mitä se oikein mahtaa tarkoittaa? Ilmeisesti se on jonkinlaista fysiikkaa. Ja uskomme toki tietävämme, mitä fysiikka on. Sehän tutkii maailmamme ominaisuuksia, ja se käsittelee ainekappaleita, alkeishiukkasia, voimia, kenttiä ja geometrioita, ja myös sähköilmiöitä ja säteilyä. Fysiikan tärkein työkalu on matematiikka, sen avulla fyysikot rakentelevat teorioitaan. Siinä he pyrkivät kompakteihin ja oikeaksi todistettuihin ratkaisuihin, joita he usein kutsuvat ”kauniiksi”. Fyysikot ovat tieteen ihailtuja supersankareita, heidän nimensäkin saattavat olla monille tuttuja, ne kuuluvat oman aikamme tarustoon: Newton, Maxwell, Einstein, Bohr, Heisenberg, Schrödinger, Hawking ja niin edelleen.

Aivan toisin on materiaalifysiikan laita. Ja kuitenkin voisin väittää, että materiaalifysiikka on – enkä molekyylibiologian rinnalla - aikamme tärkein tiede. Emme kuitenkaan osaa nimetä alan kuuluisia tieteentekijöitä. Ehkä joku saattaa vielä muistaa Shuji Nakamuran, Milleniumpalkinnon ja Nobel-palkinnon saajan, jonka mainetta wikipedia tosin himmentää liittämällä hänen nimeensä sanan ”keksijä”. Nakamura lahjoitti ihmiskunnalle pitkäikäiset ja energiaa säästävät LED-lamput, mutta silti hänen nimensä on jo vaipumassa unohduksiin. Pikemminkin pidämme edelleen sähkövalon keksijänä Edisonia, mikä taas ei ole ollenkaan totta (ks. Lies, inc.).

Jossain ihmistiedon Arkadiassa on ilmeisesti päätetty, että tieteet pitää jakaa ”puhtaisiin” eli jumalaisiin, ja ”soveltaviin” eli arkisiin tieteisiin. Niinpä on ilmeistä, että fysiikka on ”puhdasta” ja materiaalifysiikka ”soveltavaa”, ja siksi vähemmän kunnioitettavaa. Ehkä tämä jako selittää materiaalifysiikan ja sen harjoittajien näkymättömyyden. Voi olla, että tieteen, kuten fysiikan ja matematiikan puhtaus johtuu siitä, että ne ovat olennaisesti hyödyttömiä. Aivan niin kuin todellinen taide. Hyötyyn tähtäävät tieteet, kuten materiaalifysiikka, ovat vähempiarvoisia ja tahrautuneita.

Ja nyt teen rohkean spekulaation. Uskon, että tällainen ihmistiedon jaottelu on ikivanhaa. Se juontaa juurensa antiikin ajan Kreikasta, missä muun muassa filosofia ja runous olivat puhtaita, jaloja ja yleviä, jumalten suosimia. Kun taas käytännöllinen tieto, eli käsityöläisten, rakentajien, insinöörien ja teknikoiden taidot olivat vähäarvoisia, koska ne ovat hyödyllisiä. Tämä liittyy suoraan Prometheus-myyttiin. Tämä hellämielinen titaani lahjoitti nämä taidot ihmiskunnalle, ja sai ottaa vastaan jumalten raivon.

Mitä tähän jaotteluun pitäisi sanoa? Älkää uskoko siihen! Ehkä tällaisesta arvottamisesta johtuu, että jos yrittää etsiä hakukoneella määritelmää tai kuvailua materiaalifysiikalle, löytää suuren määrän lajeja, rajauksia ja kuvauksia. Esimerkiksi materiaalifysiikka ei ole sama kuin materiaalitiede. En ymmärrä, miksi ei muka? Totta, myös fysiikalle löytyy joukko alalajeja, mutta ne eivät ole yhtä hämmentäviä. No, ei nyt lähdetä kahlaamaan tällaisessa saivartelussa. Tiede ei kumminkaan pysy laatikoiden sisällä, pikemminkin rajojen ylitys ja sekoittaminen on hedelmällistä.

Mennäänpä itse asiaan. Materiaalifysiikka on englanniksi ”solid state physics” eli ”kiinteän olomuodon fysiikka”. Se tutkii olennaisesti kiinteiden aineiden sisäisiä ominaisuuksia, sen eräs osa on kristallografia, ja usein siinä joudutaan menemään nesteiden ja kaasujen rajapinnalle. Nesteiden fysiikkaan liittyy virtauksen teoriat, sihen sekoittuu jotenkin kemiaa, ja mielestäni siinä on myös materiaalifysiikan piirteitä. Kaasujen fysiikka rajautuu eräin osin plasmafysiikkaan, ja loput on kineettistä kaasuteoriaa, aerodynamiikkaa, termodynamiikkaa ja ehkä jotain muuta. Joten tässä on pelikenttä jolla toimitaan, enkä nyt ruodi sitäkään pidemmälle. Ehkä ylläoleva kuvaus vihjaa, että aika monimutkaista tämä on – niinkuin on aina kun on kyse todellisesta maailmasta. Tämä mutkikkuus tuo mieleen teknologian ja insinööritieteet. Mielleyhtymä on oikea, materiaalifysiikassa tutkimus, kokeilut ja hyödyntäminen sulautuvat teknologiaan.

On huomattava kontrasti, että vaikka materiaalifysiikka tieteenä tuntuu häilyvältä, sen sovellukset ovat mullistaneet koko yhteiskunnan. Materiaalifysiikka on se tiedollinen pohja, jolta ponnistavat elektroniikan sovellukset, kuten radio- ja tv-laitteet, videot, tietoverkot, kännykät ja tietokoneet. Ja viime vuosina mukaan on tullut energiaan perustuva toiminta, kuten aurinkopaneelit ja akut.

Katsotaan asiaa esimerkkien valossa. Puolijohdeteollisuus synnytti modernin elektroniikan ja ns. tietoyhteiskunnan (hieman ristiriitainen nimi, sillä jo varhaisempi teollistuminen perustui tietoon). Se on tietenkin myös materiaalifysiikan riemuvoitto, jos niin voi sanoa. Mitättömän pienet hippuset piitä tai muuta puolijohteeksi kutsuttua kiteistä ainetta käsittelevät tietoa ja tuottavat valoa ja radioaaltoja. Nämä tekniikan ihmeet havainnollistavat myös erästä materiaalifysiikan piirrettä. Esimerkiksi puolijohteet olivat tunnettuja jo 1800-luvun lopulla, mutta niiden luonnetta ei ymmärretty. Vasta kvanttimekaniikka antoi ratkaisevan kehityssysäyksen. Näin edellä kuvattu jaottelu puhtaaseen ja sovellettuun fysiikkaan osoittautuu turhaksi. Rajojen ylittäminen voi tuottaa yllättäviä seurauksia.

Kun tohtori Nakamura kehitti kirkkaiden valkoisten LED-komponenttien valmistusmenetelmän 2000-luvun alussa, siihen ei oikein uskottu (ks. Haiz'in laki). Nyt LED-lamput ovat vallitseva valaistusteknologia.

Tai otetaan toinen esimerkki. Sähköä tuottavat aurinkokennot tai -paneelit perustuvat puolijohteisiin. Niiden kehitys tuntui polkevan paikallaan vuosikymmeniä. Hyötysuhde oli matala ja hinta korkea. 1960- luvulta lähtien niitä käytettiin erikoissovelluksissa, kuten valokennoissa, satelliiteissa ja meriviitoissa ja majakoissa. Uudella vuosituhannella materiaalifysiikan edistyminen on muuttanut tilanteen. Paneelien massatuotanto on alkanut, ja hyötysuhde kaksin- tai kolminkertaistunut. Nyt aurinkoenergian kokonaiskapasiteetti Suomessa on noin 1000 MW, siitä huomattava osa omakotitalojen ja uusien talojen katoilla. Ja kymmenessä vuodessa kapasiteetin ennustetaan kymmenkertaistuvan.

Sähköautojen läpimurto on juuri alkamassa. Vuonna 2011 litiumakku oli tunnettu, mutta sitä ei juuri edes kuviteltu auton energianlähteeksi. Asia askarrutti mieltäni, ja tein hieman laskelmia kemian perustietojen pohjalta. Tulos oli, että energiatiheys yli 1 kWh/kg on saavutettavissa. Toinen arviointimenetelmä, teknologiadynamiikka, kertoi, että se saavutetaan noin 2025 - 2030 (ks. Paremmat sähköautot...).

Eräs huoli liittyy akkumateriaalien saatavuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin. Odotan, että materialifysiikka on tässäkin ratkaisijana. Litiumia ei välttämättä edes tarvita, vaikka sitä onkin varsin helposti saatavana. Se ehkä korvataan tavallisella ruokasuolalla, ja nykyakuissa käytetyt harvinaiset metallitkin on korvattavissa.

Eräs materiaalifysiikan haasteita on sen monimutkaisuus, poikkitieteellisyys ja vahva kytkentä teknologiaan. Itse asiassa insinööritieteet ja materiaalifysiikka ovat monella tavalla samankaltaisia. Ja ne käyvät käsi kädessä.

Niin että jos nuori tieteentekijä etsii kovia haasteita, niitä saattaisi löytää juuri sieltä. Elektroniikassa, aurinkopaneeleissa ja LED-valoissa materiaalifysiikka tuotti laadullisen ja määrällisen hyppäyksen. Samaa voisi odottaa energian varastoinnin kohdalla. Sitä tarvitaan pelastamaan planeettamme.

(Joku saataa ihmetellä, mistä tulee tämän kirjoituksen haastava otsikko. Sehän on viittaus slovenialaiseen kohufilosofiin Slavoj Žižekiin (filosofiaa, idiootti!), hän tuli tunnetuksi 2000-luvun alussa. Ehkä myös materiaalifysiikka tarvitsisi hänen kaltaistaan herättäjää!)

Tuottavuusparadoksi

On luonnollista ja ihmiselle suorastaan lajityypillistä, että pyrimme parantamaan ja tehostamaan toimintamme. Meillä on hyvä muisti. Muistamme, miten aiemmin olemme toimineet, ja meillä on kyky suunnitella tulevaisuutta. Metsästäjä ja kalastaja oppivat onnistumisistaan ja virheistään. Maanviljelijä ja hedelmäatarhuri koettavat seuraavalla satokaudella onnistua paremmin. Haluamme myös päästä vähemmällä. Sanotaan, että laiskuus on paheiden äti. Mutta se on myös tehokkuuden äiti.

Teollisella ajalla toiminnan tehostaminen johti radikaaleihin mullistuksiin, koko yhteiskunnan arvontuotto alkoi perustua raaka-aineiden ja tavaroiden tehokkaaseen tuottamiseen. Manufaktuureissa opittiin järjestelemään työ tehokkaalla tavalla. Koneinsinööri Frederick Taylor (1856-1915) keksi tieteellisen työntutkimuksen, ja nosti työntekijöiden työpanoksen riiston aivan uudelle tasolle. Vastaavasti pehmeämpi työpsykologia pyrki lieventämään ratinalisoinnin tuomia mielenterveyden ongelmia. Suureen kuvaan pitää vielä lisätä teknologiset mullistukset: voimakoneiden käyttöönotto ja automatisointi. Sekä ammattiyhdistysliike, joka syntyi puolustamaan työtekijöiden oikeuksia.

Nyt olemme tilanteessa, missä tuottavuutta pyritään nostamaan tietotekniikan avulla. Poliitikot ovat puhuneet innostuneesti ”digiloikasta”, ja puhuvat ehkä vieläkin. Vaikka kehitykseen alkaa tulla mukaan ristiriitaisia ja jopa tympeitä sivumakuja. Onko digiloikka totta ollenkaan, vai olemmeko sen sijaan putoamassa digikuoppaan? Tehostaako se yhteiskuntaa ollenkaan? Vai ovako digiloikan takana olevat teknologian tuottajat kaapanneet arvontuoton lisäyksen omaan taskuunsa?

Esitän pohdinnan alustukseksi tärkeän näkökulman. Yhteiskunnan toiminta, ja etenkin sen tehokas toiminta perustuvat ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ja tämä vuorovaikutus on tavattoman monimuotoista ja monimutkaista. Viestimme toistemme kansa symbolisesti, eli välitämme puhutun kielen avulla tietoa vallitsevista asioiden tilasta, sekä erilaisia toivomuksia, pyyntöjä ja vihjeitä. Mutta samalla viestimme myös tunnetasolla ja viittaamme näkymättömiin rakenteisiin, valtasuhteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisyhteisöjen toiminta on siis kirjoitettu myös rivien väliin. Ja sinne on kirjoitettu paljon enemmän, kuin kuvittelemmekaan.

Otan esimerkin entisestä työpaikastani muutaman vuosikymmenen vuoden takaa. Asiantutijatyötä tekevät joutuvat matkustamaan paljon. Prosessi on sunnilleen seuraava. Ensin laaditaan matkasuunnitelma tai matkalupa-anomus. Siinä matkan tarkoitus ja kulku kuvataan, yleensä 5-10 riviä tekstiä. Sitten matkustaja käy sen kanssa sihteerin luona, joka hankkii matkaliput ja varaa majoitukset. Matkalta palattuaan matkustaja laatii matkalaskun, jossa eritellään matkan vaiheet ja niihin liittyvät kulut. Lasku toimitetaan kulukuittien kanssa sihterille, ja asia on sillä selvä. Laskun perusteella matkan kulut viedään organisaation talousjärjestelmään ja matkustajalle hyvitetään päivärahat ja hänen osuutensa kuluista.

Sitten taloushallinto otti käyttöön matkalaskuohjelman, jolla matkustaja hoiti laskutuksen suoraan itse. Valitettavasti se oli vaikeakäyttöinen ja jäykkä. Useimmiten sen käyttö ei edes onistunut, vaan painittuaan aikansa järjestelmän kanssa matkustaja joutui käymään matkaa läpi sihteerin kanssa, joka tavalla tai toisella sai lopulta matkan syötettyä talousjärjestelmään. Matkalaskuohjelma perustui jäykkiin oletuksiin: mikään ei saa matkan aikana muuttua, matkalla voi olla vain yksi ulkopuolinen rahoittaja, matka ei voi liittyä useamman projektin tarpeisiin ja matkaan ei saa ydistää useita tapahtumia. Elämä on kuitenkin yllättävää ja monimutkaista, eikä se suju ohjelmoijien oletusten mukaisesti. Kaiken tuloksena matkan tilitys vaati moninkertaisen määrän työtä aiempaan verrattuna, ja myös kallispalkkainen matkustaja joutui käyttämään siihen paljon omaa aikaansa. Osoittautui, että matkalaskuohjelmaa oli ”mahdotonta” korjata. Henkilöstön piti vain opetella elämään sen kanssa. Virallisesti eli johdon näkökulmasta kaikki oli hyvin. Oli siirretty nykyaikaisen työkalun käyttöön, joka hoiti tilityksen automattisesti.

Esimerkistä on kulunut jo pitkä aika, mutta minusta tuntuu, että se on edelleen sekä tyypillinen että ajankohtainen. Olen kuullut aivan samankaltaisia kertomuksia lääkäreiltä, jotka ponnistelevat terveydenhuollon järjestelmien kanssa. Paljon työaikaa kuluu asioiden järjestelyyn ja kirjaamiseen. Aiemmin hallinnolliset työt hoiti avustava henkilökunta vuosien sujuvalla rutiinilla.

En nyt väitä, ettei tällaisista järjestelmistä olisi hyötyä. Ilman muuta nykyään saadaan talteen paljon sellaista tietoa, jota ennen oli mahdoton kerätä. Mutta voisi kysyä, millä hinnalla se tapahtuu. Ja tähän pitää vielä lisätä, että samalla uudet ohjelmistot  näyttävät tuovan mukanaan sekä toimintariskejä että turvallisuusriskejä.

Kokonaan toinen asia on, että tällaisten järjestelmän rakentaminen näyttää olevan yllätävän vaikeaa ja kallista. Joskus tietojärjestelmähankkeet jopa epäonnistuvat jouduttuaan umpikujaan, tai ne hylätään, koska ne eivät täytä vaatimuksia.

Kertaan vielä, mistä tämä näytää johtuvan. Organisaatiot, kuten työyhteisöt, ovat itsestään mukautuvia ja oppivia. Niiden toimintaa säätelee kirjoitettujen ja kirjaamattomien periaatteiden verkosto. Ja juuri se ”rivien väliin” kirjattu ohjeisto on sekä hyvin monimutkaista että vaikea saada näkyväksi. Kun organisaatio alkaa tehostaa toimintaansa tietojärjestelmien avulla, tuo näkymätön ohjeisto ei tule siihen mukaan. Lopputulos on, että käyttöönotetun tietojärjestelmän rinnalle kehittyy aivan uudenlainen sosiaalinen verkosto ja kulttuuri, joka koettaa tulla toimeen tuon järjestelmän kanssa.

Lopetan muutamaan kysymykseen. Missä on digiloikka, vai onko sitä ollenkaan, vai onko se oikeataan digijarru? Mitä tapahtuu huoltovarmuudelle? Millaisia ovat toimintariskit ja turvallisusriskit? Entä mitä tapahtuu, kun mahdolliset epäystävälliset toimijat käyvät digiyhteikunnan kimppuun tekoälyn voimin?

Madon eleganssi

 Olipa kerran pikkuruinen mato, jolla oli äärettömän vaikea tieteellinen nimi: Caenorhabditis elegans. Tuo eliö on ihmiselle harmiton, noin yhden millimetrin pituinen ja kosteassa maassa elävä sukkulamatoihin kuuluva eläin. Ilmeisesti tutkijat kyllästyivät kirjoittamaan sen nimeä, kun se joka tapauksessa menisi aina väärin. Puhuattakaan tuon nimen lausumisesta! Niinpä sen nimi lyhennettiin mutkattomasti muotoon C. elegans. Meillä taas otettiin käyttöön jotenkin sympaattiselta kuulostava suomennettu nimi: eleganssimato.

Mitä väliä! Miksi murehtia jonkun madon hankalaa nimeä? On sillä väliä, koska mato on tärkeä. Se on eräs biologiassa käytetty malliorganismi. Koska eliöitä on tavattoman paljoin, on hyödyllistä, että tutkimusta keskitetään valittuihin lajeihin. Näin tieto ei hajaannu, vaan päästään paljon syvemmälle madon salattuun elämään. Ja aika paljon siitä jo tiedetään. Aikuinen mato muodostuu 959 solusta. Sillä on eriytynyt hermosto, joka käsittää 302 neuronia, ja jopa niiden keskinäiset kytkennät tunnetaan. Koko madon genomi luettiin jo 25 vuotta sitten. Matoa koskeva tieto kootaan kaikille avoimeen tietokantaan: wormbook.org. Ja onhan kiinnostavia tuloksia saatu, eleganssimato on tuottanut ystävilleen ainakin kolme Nobelin palkintoa.

Entä miksi sitten on niin tärkeää tuntea todella syvällisesti muutamia valikoituja eliölajeja? Siksi, että se koskee meitä kaikkia! Olemmehan me kaikki maapallon eliöt sukua toisillemme.

Eleganssimato tuli mieleeni, kun luin tuoreen tiedeuutisen. New Yorkin yliopiston (NYU) tutkimusryhmä on havainnut, että myös muiden kehon osien solut ”muistavat”. Artikkeli julkaistiin Nature Communications - lehdessä. ”Tutkimuksemme osoittaa, että muutkin solut kuin aivosolut voivat oppia ja luoda muistoja”, tutkimuksen pääkirjoittaja Nikolay Kukushkin sanoo tiedotteessa. Hankkeessa tutkittiin mm ihmisen munuaisten soluja. Teknisesti tutkimus oli varsin monimutkainen, enkä edes osaa selittää sen yksityiskohtia. Solut altistettiin erilaisille kemiallisille signaaleille – aivan kuten aivosolut altistuvat välittäjäaineille, kun opimme uutta tietoa. Munuaissoluissa saatiin aikaan samanlaisia muistin toimintaan liittyviä ilmiöitä kuin hermosoluissa.

Tuloksilla on selvästikin käyttöä lääkinnässä. Esimerkiksi solut alkavat muistaa lääkeaineita, joille ne altistetaan, ja näin voivat torjua niiden vaikutusta. Sopivalla lääkinnän ajoituksella muistamistoimintaa voidaan vahvistaa tai heikentää.

Mutta miksi kyky muistaa on kehittynyt muillekin soluille kuin neuroneille? Kyky voi toki olla hyödyllinen, mutta miten se on syntynyt? Ehkä selitys löytyy evoluutiohistoriasta. On havaittu, että edellä kuvaamani eleganssimato toimii elinympäristössään ”älykkäästi”. Madot osaavat karttaa ympäristöjä, jotka tuntuvat epämukavilta, jos vaikka lämpötila on huono tai maaperä on kemiallisesti haitallista. Ja toisaalta madot luikertavat suorastaan parvittain sinne, missä ravintoa on saatavana. Ja varmaan tuo kyky on osittain opittua. Eli kun ruokaa löytyy, on hyvä muistaa, miltä se tuntui, seuraavalla kerralla ruoka voi löytyä helpommin.

Mutta eleganssimato on jo mutkikas eliö, sillähän on erillinen hermosto. Joten seuraava oletus on, että muistaminen kehittyi jo varhaisemmille eliöille, joilla ei vielä ollut erillistä hermostoa. Kyky aistia ympäristöä ja muistaa näitä aistimuksia on eliölle hyödyllinen, joten luonnonvalinnan takia tällainen kyky rikastuu jälkeläisissä. Näin muistista tuli jo varhain osa solujen kykyvarantoa.

Muutama huomautus. Aivan selvästi olen tässä suorastaan eläytynyt eleganssimadon ja sitä yksinkertaisempien eliöiden kokemuksiin. Miksipä ei. Toki jokainen eliö kokee omassa mittakaavassaan, omien resurssien puitteissa. Mutta jotenkin ajattelen, että juuri kokemisesta on kysymys. Tietenkään madon elämykset eivät ole samalla tavalla tietoisia kuin omamme. Toisaalta tietoinen kokemisemme on vain mitätön osa oman hermostomme toimintaa, muisti mukaan lukien.

Toinen huomautus koskee evoluutiohistoriaa. Tiedämme siitä niin paljon, koska kaikki varhaisemmat eliöiden kehitysmuodot eivät katoa. Monet elävät edelleen jossain muodossa keskuudessamme. Se on elävää historiaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Kuoleman tarkoitus

Vanha, usein filosofiaan yhdistetty kysymys kuuluu: ”mikä on elämän tarkoitus”. En nyt vastaa siihen, en edes ole varma siitä, onko se ylipäätään järjellinen kysymys. Sitä paitsi olen jo käsitellyt asiaa mielestäni riittävän onnistuneesti (blogikirjoitus). Sen sijaan esitänkin toisen kysymyksen: ”mikä on kuoleman tarkoitus”. Ja toisin kun edellä esitettyyn, tähän todella voidaan vastata järkevästi, ja jopa ilman filosofista saivartelua.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun luin Tiina Raevaaran tuoreen kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia ( Like 2024). Raevaara on koultukseltaan biologi, ja tieteellisen tuotannon ohella hän on julkaissut sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Pidin kirjasta. Raevaaran asiantuntemustausta tulee hyvin esiin, ja hän on sujuva kirjoittaja. Ja mikä parasta, hän perustelee mielipiteitään tutkimustiedolla, sisällyttää kirjaansa lähdeluettelon, ja viittaa lähteisiin korrektilla tavalla. Silti teksti juoksee nautittavasti, kirja ei ole tippaakaan tylsä tai kuiva.

Tämä onkin asia, mihin haluaisin kiinnittää huomiota. Tietokirjailijoita on monenlaisia. Varsinaiset tieteentekijät kirjoittavat usein myös popularisoituja, laajalle yleisölle suunnattuja tekstejä. Heidän kirjojensa uhkana on niiden liian läheinen sukulaisuus tieteelliseen tekstiin. Tuloksesta saattaa tulla vaikeaselkoista ja paperinmakuista. Tällaisille kirjoittajille suosittelisin: lukekaa kaunokirjallisuutta, lukekaa hyvin erilaisia kirjoja, ja lukekaa klassikoita. Hyvä kirjallinen tyyli nimittäin tarttuu, ihminen on mukautuva eläin. Ja miksei voi kokeilla myös kaunokirjallisuuden kirjoittamista, tai vaikka runojen. Tällainen asenne ei olekaan niin harvinaista kuin kuvittelisi. Monet vakavat ja menestyneet tieteentekijät tekevät myös kaunoa. Ja jotkut ovat jopa menestyneet myös sillä saralla.

Omien havaintojeni mukaan myös toimittajat tekevät mielellään tietokirjoja. Hehän ovat kirjoittamisen ammattilaisia, se työ heiltä sujuu, mutta toisaalta heiltä puuttuu tiedon etsimisen ja todentamisen osaaminen - tai ainakin se on hieman toisenlaista journalistiikassa. Tietokirjailijan motivaatio voi olla innostus, harrastus tai aatteen palo. Mutta olipa kirjailijan tausta mikä tahansa, haluaisin, että he perustelevat esittämiään asioita. Onko se varmennettua tai osittain varmennettua tutkimustietoa, vai onko se kansanperinnettä tai huhutietoa, spekulaatioita, tai jopa kirjailijan omia mielipiteitä tai tunteenomaisia uskomuksia. 

Kaikkea saa olla ja pitääkin olla. Mutta vetoan sekä kirjailijoihin että kustantajiin, että kirjat selkeästi toisivat esiin esitettyjen asioiden painoarvon, esimerkiksi varmuus-, uskottavuus-, toivottavuus- tai vältettävyysasteikoilla. Se tarkoittaa tekstin selkeyttä, sekä sitä, että kirjoissa on ilmoitettu tiedon lähteet, viitattu niihin, ja kirjaan on lisätty tärkeimpien käsitteiden hakemisto. Raevaaran kirjasta ne löytyvät, ja omissa kirjoissanikin on aina nämä rakenneosat. Jossain määrin ne ovat mukana jopa blogikirjoituksissani ja niistä tekemissäni kirjoissa. Ja kuitenkin: viime aikoinakin olen lukenut useita tietokirjoja, joissa nämä elementit puuttuvat jopa kokonaan.

Pitää toki muistaa, että on olemassa monenlaisia tietokirjoja. Se on syytä pitää mielessä sekä kirjoittaessa että lukiessa. On tiedekirjoja, tietokirjoja, mielipidekirjoja, oppikirjoja, pamfletteja, kokemuskirjoja, elämänkertoja ja tarinallisia kirjoja. Eivätkä rajat ole jyrkät, joten tarkkoja sääntöjä tai ohjeita ei voi antaa. Mutta suosittelen lämpimästi terveen järjen käyttöä. Kirjoittajalle ajoittaista epäröintiä: mitä oikeastaan olen tekemässä. Ja lukijalle: mistähän tässä kirjassa on pohjimmiltaan kysymys.

Palaan nyt Raevaaran kirjaan. Se on tutkimustietoon pohjaava ja asiallisesti rakennettu tietokirja, missä kirjoittaja samalla tuo esille omaa henkilökohtaista suhdettaan tällaiseen tietoon. Aivan loistavaa, juuri näin tietokirjailijan pitää tehdä, ja tässä kohdassa tietokirja eroaa tiedekirjasta. Kirja tarjoaa erilaisia näkökulmia, se valaisee oivallisesti "ikuisen elämän tavoittelun"  kulttuurihistoriaa.

Jokohan nyt pääsisin varsinaiseen kritiikkiin. Olen jo edellä tuonut esiin kirjan ansioita: rakenne, ymmärrettävyys, kiinnostavuus, selkeys ja luettavuus ovat kohdallaan. Kirjan loppupuolella ote tuntuu kuitenkin hajoavan. Kirjailija alkaa lisääntyvässä määrin pohtia omia tuntojaan. Kuolemisen ajatus tuntuu vaivaavan häntä, mutta vähempikin käsittely olisi riittänyt. Lukijalle se näyttäytyy toiston tunteena ja jopa tyhjäkäyntinä. Loppuosaa olisi voinut reilusti tiivistää, kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua tähän. Niin, nykyisessä kirjamaailman kannattavuusahdingossa moni kirjailija alkaa ajatella, että kustannustoimittaja onkin taruolento, siitä kuulee, mutta se ei näyttäydy.

Nyt palaan otsikkoon. Lupasin kertoa,mikä on kuoleman tarkoitus. Olisin luullut, että asia olisi biologille selkeä? Ehkä se on, mutta siinä voi olla emotionaalista vaikeutta. Joten koetan lohduttaa sekä kirjailijaa että lukijoitani. Kuolemaa tulisi ajatella lajin näkökulmasta, ei yksilön. Silloin ymmärrämme, että kuolema liittyy läheisesti suvulliseen lisääntymiseen. Jokainen uusi yksilö on koekappale, jonka selviytymistä testataan. Kuolema on siis välttämätön vaihe ylläpitämään jatkuvaa uusien yksilöiden testaamista. Sen kautta kehitymme ja muutumme, kun olosuhteet muuttuvat.

No hyvä, mutta jää muutama kysymys. Miksi ihmisen elinaika on juuri tietyn pituinen? Itse ajattelen, että kyseessä on investointi, ihmisen elimistöön on asennettu resursseja elinkaaren ajaksi. Esimerkiksi DNA:n resurssit sallivat tietyn määrän kopiointeja – mutta ei enempää kuin on tarpeen. Luonto on säästeliäs ja optimoiva. Sama koskee varmaan muitakin rakenteellisia resursseja. Entä miksi luonto ei ole kehittänyt elämän päättävää mekanismia lopettamaan elinkaari täsmällisesti, kuten vaikkapa kyttyrälohella? Tai scifin harrastajat muistavat, kuinka Blade runnerissa Tyrell-yhtiön replikantteihin on asennettu kolmen vuoden elinikä. ”Time to die”: repliikki pelastaa päähenkilön – mutta vain rajoitetuksi ajaksi. Oma veikkaukseni on, että tällainen mekanismi olisi investointi, jolla on oma hintansa, ja se olisi myös ilmeisen turha. Luonnon ratkaisu on antaa elimistön rappeutua, kun sen resurssit alkavat ehtyä. Sanomme tätä vanhuudeksi. Eihän se toki yksilön näkökulmasta kauhean mukavaa ole.

Entä miten luonto valitsee kullekin lajille optimaalisen elämän pituuden. Uskon, että tämäkin on evoluution tuottama valinta. Monet pienet nisäkkäät ovat lyhytikäisiä, kuten vaika hiiret tai päästäiset. Yleensä isommat eläimen elävät pidempään. En oikeastaan osaa spekuloida, miksi näin on, mutta tähän kehitys on johtanut. Enkä edes osaa spekuloida, miksi jotkut papukaijat tai kilpikonnat ovat erittäin pitkäikäisiä. On kuitenkin olemassa minua miellyttävä, ja mielestäni myös uskottava spekulaatio. On poikkeuksellisen pitkäikäisiä eläimiä, kuten elefantti, ihminen, ja eräät valaat, joille on yhteistä erittäin suurikokoiset aivot, ja erityisesti niiden kuorikerros, neocortex. Mihin näin suuria aivoja tarvitaan, kun pienemmilläkin näköjään tulee toimeen? Eräs vastaus on tässä: aivokuoressa sijaitsee tärkeä osa eläimen tai ihmisen muistia. Ja sosiaalisilla pitkäikäisillä eläimillä kattava ja laaja muisti on evoluutioetu. Muistiin tallentuu jatkuvasti uutta tietoa, ja talletustilan pitää riittää koko elämän ajaksi. Toki aivoissa toimii myös tehokas tiivistys- ja unohtamismekanismi, mutta vähitellen muistisisällön laatu joka tapauksessa huononee. Niinpä muistin riittävyys määrittää sopivan eliniän. 

Tätä teoriaa tukee myös naaraiden hedelmällisyyden päättyminen, vaikka lähes puolet elämää on vielä jäljellä. Naaraat ovat yhteisöjen tärkeitä muistivarastoja, ja ihmisellä lajin säilyminen tarkoittaa yhteisöjen säilymistä. Siksi naaraita kannattaa suojella synnytyksen vaaroilta, samalla ne vapautuvat hyödyntämään tehokkaammin tallennettuja osaamisvarantoja, Olemme laji, jota ovat johtaneet ja suojelleet vanhat viisaat naaraat. Tähän joku voisi huomauttaa, että ihmiskunta on tuottanut myös patriarkaatit. Aivan oikein, mutta niiden kohdalla on kysymys kulttuurievoluutiosta ja huomattavasti lyhyemmästä aikajänteestä. Kulttuurievoluutio ei välttämättä ole biologisesti tarkoituksenmukaista. Sen rakenteet testataan suhteessa tosiin kulttuurirakenteisiin, lajin säilymiselle ei siinä ole erillistä kannustinta.

Voisin tehdä yhteenvetoa. Tieteen valossa kuoleman tarkoitus on selvä: se palvelee suvullisesti lisääntyvien eliöiden evoluutioprosessia, ja on suorastaan sen olennainen osa. Toisaalta luonnontieteeseen ei oikeastaan edes kuulu tarkoituksen etsiminen, vaan ainoastaan ilmiöiden käsitteellistäminen ja niiden mekanismien selvitys. Minun itseni kohdalla käy kuitenkin niin, että tiedon valo poistaa pelkoa ja valaisee hämäriä nurkkia. Siksi en koe eksistentiaalista ahdistusta kuoleman takia - enkä elämänkään. Samalla kuitenkin ymmärrän, että merkityksen etsiminen on ihmisen mielen olennainen toimintatapa. Ja se on jopa enemmän: se kytkee ihmisen mielen tieteeseen nojaavaan maailman ymmärtämiseen. Ilman sitä tiede olisi vain tyhjää leikkiä numeroilla.

 

Havaintoja Teuvo Kohosesta

Kuten monet panivat merkille, fysiikan Nobel-palkinnon saivat tänä vuonna John Hopfield ja Geoffrey Hinton. Ehkä nuo nimet eivät sano mitään. He kehittivät 1980- luvun alkupuolella keinotekoisten hermoverkkojen teoriaa (ANN, artificial neural networks). Tuohon aikaan työskentelin VTT:n tietokonetekniikan laboratoriossa, ja myös saman aihepiirin kimpussa. Olin tutkimassa uusia laskentarakenteita, ja nämä herrat olivat jo silloin minulle nimeltä tuttuja, ja heidän työnsä myös. En kyllä heitä koskaan tavannut. No, tuosta ajasta on kulunut jo 40 vuotta, hieman myöhässä tunnustus usein tulee. Ars longa,vita brevis. Suomalainen akateemikko ja tekoälyn tutkija Teuvo Kohonen (1934–2021) teki keskeiset tieteelliset työnsä juuri samaan aikaan kuin mainitut nobelistit, ja aivan samalla alalla. On arveltu, että jos Kohonen olisi ollut elossa, hän olisi ehkä ollut jakamassa palkintoa.

Oma työurani on muutaman kerran sivunnut Teuvo Kohosen tekemisiä. Emme ole työskennelleet yhdessä, mutta nuo sivuamiset ovat muulla tavalla kiinnostavia. Kerron nyt niistä.

Työskentelin vuodesta 1975 aina 80-luvun alkupuolelle Strömbergin Pitäjänmäen tehtailla Helsingissä. Tuo aika oli hyvin innostunutta ja omalaatuista. Tietokoneiden tekniikka kehittyi juuri silloin voimakkaasti, ja Strömberg oli siinä isolla panoksella mukana. Yhtiö näki tietokoneet liiketoiminnalleen tärkeänä teknologiana. Se halusi soveltaa niitä sekä sähkövoimatekniikassa että teollisuuden automatisoinnissa. Se oli jo vuona 1970 kehittänyt Strömberg-1000- nimisen prosessitietokoneen, niitä rakennettiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta. Tuo kone oli kookas järkäle, se käsitti kolme kahden metrin korkuista instrumenttikaappia, ja etupaneelissa oli useita rivejä värikkäitä vilkkuvia lamppuja. Elektroniikan nopea kehitys teki koneesta pian vanhanaikaisen. Yhtiö siirtyi käyttämää amerikkalaisen Data General- yhtiön Nova- minitietokoneita, tuollainen kone painoi viitisen kiloa ja mahtui hyvin kirjoituspöydälle. Strömbergillä tehtäväkseni tuli soveltaa noita koneita mekaanisen puunjalostusteollisuuden automatisoinnissa.

Eräänä päivänä aloin ohjelmoida sahatavaran lajittelulaitoksen automaattiohjausta. Laitosta ohjaamassa oli ollut pieni Suomessa rakennettu prosessitietokone, ja sain tutkittavaksi sen teknisiä dokumentteja, ehkä niistä olisi jotain apua. Tietokoneen nimi oli S-ODA, ja nuo tekniset dokumentit oli piirretty siististi lyijykynällä, muistaakseni ruutupaperille. Muutamissa näkyi suunnittelijan tai hyväksyjän nimi, Teuvo Kohonen. Nimi oli minulle silloin tuntematon. Myöhemmin kysyin asiasta Kohoselta, mutta hän ei jostain syystä halunnut puhua siitä. Olen yrittänyt löytää tietoja S-ODA -nimisestä tietokoneesta, mutta mitään ei ole löytänyt. Kone perustui transistorilogiikkaan ja siinä oli ferriittirengasmuisti, luultavasti se oli rakennettu 1960-luvun lopulla. Tämä ensimmäinen sivuaminen Teuvo Kohosen uran kanssa noin vuonna 1977 on siis täysin oman hataran muistini varassa. Mutta miksi ihmeessä keksisin jotain tällaista?

Luodaan nyt vilkaisu 1960-70- lukujen tietokoneiden maailmaan. Suomi oli luovinut sinne hieman vaivalloisesti. Oli perustettu Valtion matematiikkakonekomitea. Komitean mielestä valtakunnassa ei ollut niin paljoa laskettavaa, että tietokonetta kannattaisi ostaa, mutta koulutusmielessä kannattaisi sellainen rakentaa. Säästösyistä hankittiin saksalaisen elektroniputkilla toimivan tietokoneen piirustukset. Projekti oli katastrofi, osoittautui että saksassa ei edes ollut toimivaa prototyyppiä, ja piirustuksetkin olivat virheelliset. Kun "elektroninen sarja-komputaattori" ESKO (1954-60) vihdoin valmistui, se toimi epäluotettavasti ja oli jo vanhentunut. Väärä konteksti, akateemiset matemaatikot kuvittelivat, että tietokone on jonkinlainen laskukone. Mutta insinöörit tiesivät paremmin. Ehkä he olivat lukeneet Norbert Wienerin kirjan kybernetikasta.

Suuri yleisö muistaa Teuvo Kohosen neuroverkkojen ja tekoälyn tutkijana, ja häntä pidetään myös aivotutkijana. Tällaiselle uralle päädytään usein hieman erikoisella tavalla. Suuri osa aivotutkijoista ei ole lääkäreitä, fysiologeja tai psykologeja, vaan muun muassa insinöörejä. Kohonen kulki tätä reittiä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1957, väitteli tohtoriksi 1962 kokeellisesta fysiikasta, ja toimi Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan laitoksella elektroniikan professorina vuodesta 1965. 

Tuohon aikaan laitoksella aloitettiin ensimmäisen suomalaisen tietokoneen kehitystyö. ESKOsta oli opittu, nyt kone suunniteltiin nimenomaan teollista automaatiota varten ja prosessien tietokonesäädön tutkimiseen. Siinä käytettiin transistoroitua logiikkaa, ja siinä oli ferriittirengasmuisti. Hanketta veti Teuvo Kohonen, ja sai nimen Reflac (reflex arithmetic computer). Kone valmistui vuonna 1967. Se ei niinkään perustunut laskukonemalliin, vaan unkarilaissyntyisen matemaatikon John von Neumannin ja ehkä myös Alan Turingin ideoihin (ks.kirjoitus Teoriassa vaikeaa ...). Myös Strömberg Oy osallistui tähän hankkeeseen, ja muutaman vuoden kulttua Aslak Savonjousi vei läpi Strömberg-1000 prosessitietokoneen kehitystyön. Koneesta tuli erinomainen, ja siinä oli paljon ainutlaatuisia ominaisuuksia. Edellä mainitsemani salaperäinen S-ODA tietokone näyttäisi myös syntyneen Reflac-hankkeen ilmapiirissä, en kuitenkaan ole löytänyt tarkempaa tietoa.

Teuvo Kohonen asetti seuraavat tavoitteensa korkeammalle. Tietokoneen tehokkuutta rasittaa eräänlainen pullonkaula. Tietokoneen yleisin tehtävä on käsitellä muistissa olevaa dataa. Mutta dataa on yleensä paljon, ja se pitää siirtää prosessoriyksikköön vaivalloisesti, pieni pala ei tavu kerrallaan. Olisi helpompaa jos dataa voisi hakea suoraan muistista ilman, että se pitää ensin tutkia prosessorissa. Kohonen alkoi tutkia assosiatiivisia eli sisältöhakuisia muisteja, joista dataa haetaan suoraan sen sisällön perusteella. Tämän linjan rinnalle tuli pian toinen idea: entä jos muistisolut pystyisivät myös itse käsittelemään dataa.

Palataan vielä työhöni Strömbergillä. Pian tapahtui seuraava tietokonesukupolven vaihdos: siirryimme minitietokoneista mikroprosessoreihin. Yhtiö kehitti mikroprosessoria hyödyntävän hyvin kompaktin prosessitietokoneen, jonka nimeksi tuli Selma (tästä tietokoneesta ei näytä löytyvän mitään tietoa internetistä). Tietokoneessa oli runsaasti tuloliitäntöjä, joiden kautta se vastaanotti eri tyyppisiä anturisignaaleja ohjattavasta prosessista, ja oli myös lähtöliitäntöjä ohjaustoimintoja varten. Ja mikä parasta, kun ohjelma saatiin valmiiksi, se ”poltettiin” pysyvästi koneen muistipiireihin. Ei enää tarvinnut sählätä reikänauhojen kanssa, niin kuin kaikissa aiemmissa tietokoneissa.

Oma tiimini kehitti tarvittavat ohjelmistorakenteet: ohjelmakirjastoja, käyttöjärjestelmän, ja jopa virtuaalimuistin. Jälkeenpäin ajatellen se tapahtui ihmeen nopeasti. Teimme tietokoneen avulla muistaakseni kymmenkunta prosessinohjaussovellusta, mm sahoille vaneritehtaille ja paperitehtaille. Muut tiimit käyttivät Selmaa muun muassa tietojenkeruujärjestelmissä ja vaihtovirtamoottoreiden ohjaussovelluksissa.

Vuonna 1982 tapahtui yritysjärjestely, jonka takia päätin siirtyä työskentelemään VTT:lle. Aloin tutkia uudenlaisia tietokoneiden laskentarakenteita. Jo edellisessä työpaikassani sain idean tietokoneesta, joka reagoisi suoraan prosessista tuleviin signaaleihin, ilman mutkikasta ja hankalasti ohjelmoitavaa kontrollirakennetta. Tällainen kone olisi hyvin tehokas, ja sen periaate muistutti myös sitä tapaa, jolla eläinten ja ihmisten aivot toimivat (olin jo alkanut seurata tiiviisti aivotutkimusta). Strömberg ei innostunut asiasta, heillä oli jo toinen Selma- tietokoneen jatkokehityshanke, joka oli pidemmällä.

Laskentarakenteiden tutkimuksen kautta, 1980- luvun alkuvuosina, löysin Kohosen tutkimukset assosiatiivisista muisteista, se oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Samalla törmäsin myös hänen kehittämiinsä itseorganisoituviin karttoihin (SOM). Ne olivat keinotekoisia neuroverkkoja, kussakin verkon solmussa paikallisesti toimiva algoritmi sai verkkoon syötetyn datan järjestymään kaksiulotteisiksi kartoiksi.

Olin Kohosen kanssa kirjeenvaihdossa, ja pohdin myös siirtymistä työhön hänen tutkimusryhmäänsä. Se ei kuitenkaan toteutunut. Vähitellen osoittautui, että Kohonen, samoin kun Hinton ja Hopfield, olivat paljon aikaansa edellä. Vasta internetin sisältämät valtavat datamäärät mahdollistivat sovellukset, joissa itseoppivia neuroverkkoalgoritmeja ajetaan perinteisissä tietokoneissa. Uranuurtajien ennakoimat mikropiiritason toteutukset eivät toteutuneet, eikä niitä ole vieläkään näköpiirissä.

Mietin vielä, mitä opittavaa tästä kaikesta voisi olla. Usein ajatellaan, että teoreettinen tiede olisi jotain hyvin abstraktia ja matemaattista, ja kun se tuottaa tuloksia, insinöörikunta alkaa käyttää sitä johonkin hyödylliseen. Mutta usein käykin niin, että juuri konkreettinen työ teknologian kimpussa saa aikaan ratkaisevia oivalluksia. Käytännön fysikaalinen maailma asettaa rajoituksia, jotka testaavat ja karsivat liian suoravivaiset teoreettiset ideat. Tämä näyttää soveltuvan Teuvo Kohoseen, hän oli perin pohjin perehtynyt tietokoneiden rakenteeseen, ja oli myös suunnitellut niitä. On muitakin esimerkkejä. Alan Turingin konkreettinen työ salakirjoitusta murtavien koneiden parissa tuotti luultavasti paljon sellaista, jota hän hyödynsi teoreettisessa työssään. Matemaatikko John von Neumann kirjoitti hyvin teknisiä muistioita tulevaisuuden tietokoneesta nimeltä EDVAC. Luultavasti Teknillisen korkeakoulun Reflac- ryhmä ja Strömberg-1000 tietokoneen suunnittelijat tunsivat ne, tai niihin liittyviä kirjoituksia.

Neuromiete: uusi sarja

Olen ajatellut aloittaa blogini sisällä eräänlaisen minisarjan. Se ilmesty satunnaisesti, ja sisältää ajatuksia, joita kehittyvä neuropsykologia ja aivotutkimus minussa herättää – erilaisista syistä. Ajattelin myös olla rohkeasti spekulatiivinen, mutta kuitenkin säilyttäen kytkennän tieteeseen. Siis, se mitä aion esittää, on mielestäni totta, mutta ei aina voida aukottomasti todentaa. Voin menetellä näin, koska minulla ei ole painolastina ajatuksia kangistavaa akateemista asemaa tai sellaisen omaavista henkilöistä muodostuvaa verkostoa, jonka ärsyttämistä pitäisi varoa.

Samalla olen hieman huolestunut, sillä nykyään etenkin sähköinen media ja jopa vakiintuneet ja arvostetut kustantajat suoltavat julkisuuteen ällistyttävää hölynpölyä. Joten vakuutan, että kaikki mitä kirjoitan, on totta, niillä ehdoilla ja varauksilla, jotka tekstiini liitän, ja joita tarkkaavainen lukija voi itse punnita. Silti tekstini tulevat hukkumaan kirjavaan ja enimmäkseen heikkolaatuiseen tekstitulvaan ja disinformaatioon. Ei auta, otan sen riskin.

Miksi tällainen aihe? Siksi, että se kiinnostaa minua. Olen seurannut alaa 45 vuotta varsin kiinteästi. Luen sekä laajemmalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia, että niitä samoja tiedejulkaisuja, joita alan tutkijat lukevat ja kirjoittavat. Pystyn omaksumaan tällaista tietoa, sillä minulla on tekniikan alan korkeakoulututkinto monista aivotutkimusta sivuavista aiheista, kuten säätö- ja systeemiteoria, elektroniikka, informaatiotekniikka ja laskentatiede. Lisäksi olen väitellyt tohtori, ja olen opettanut tohtorikoulutettaville tutkimusmetodiikkaa. Ei tämä ole kehuskelua, koetan vain vakuuttaa lukijat taustani luonteesta. Ja onhan minulla myös ammatillista taustaa. Olen vuosikausia työkseni suunnitellut ja ohjelmoinut teollisuusautomatiikkaa, siis ympäristöön reagoivia ja ajattelevia koneita. Tämä luonnehdinta ei ole niin outo kuin miltä se näyttää. Jos seuraatte mukanani, tulette sen huomaamaan.

Miten kaikki alkoi? Ystäväni antoivat minulle 30-vuotislahjaksi venäläisen neurologin, A. R. Lurijan kirjan The working brain. Se avasi minulle maailman, joka lumosi minut täysin. Aivot ovat jotain paljon oudompaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella! Siitä alkaen luin enemmän tai vähemmän säännöllisesti alaa koskevia kirjoja ja artikkeleja, ja tilasin myös työpaikkani lehtikierrosta, mitä oli saatavissa. Esimerkiksi Scientific American on aina julkaissut myös laadukkaita artikkeleita aivotutkimuksesta, jälkeenpäin muistan jopa joitakin myöhempien nobelistien tekstejä. Sitten siirryin VTT:lle ja toimin pitkään laskentarakenteiden tutkijana. Eräs alan teema on vertailla biologisia ja teknisiä laskentarakenteita. Silloin, 1980-luvulla, ANN (artificial neural networks, keinotekoiset hermoverkot) ja koneoppiminen olivat jo kuumia juttuja.

Entä pitääkö olla lääkäri tai fysiologi ymmärtääkseen aivoja? Tässä kappaleessa siteeraan lyhentäen omaa kirjaani Robottipuisto. 2000-luvun alussa Arizonan Tucsonissa pidettiin aivotutkijoiden konferenssi, jossa pohdittiin tietoisuutta. Lisäsin aineistoon joitakin tunnettuja asiantuntijoita, ja otoksen kooksi tuli 34. Ei kovin tieteellinen otanta, mutta kertoo jotain, kun selvitin tutkijoiden taustat. Vain kymmenen eli vajaat 30 prosenttia oli tullut alalle luonnollista reittiä: aloittamalla lääketieteestä ja fysiologiasta, ja erikoistumalla aivoihin. Psykologeja oli yllättävän vähän, noin kymmenen prosenttia, he kyllä olivat syventyneet neuropsykologiaan. Filosofit olivat omintakeinen ryhmä, heitä oli jopa 25 prosenttia. Selvästi filosofit katsovat mielen tutkimisen olevan osa filosofian laajaa kenttää. He pitäytyvät tonteillaan, tosin eräät nimittävät itseään neurofilosofeiksi (sellaista opintoalaa tai tutkintoa ei ole). Mielenkiintoisin tausta on tutkijoilla, jotka ovat siirtyneet aivojen tutkimiseen aivan toisesta suunnasta. Heitä oli aineistossa eniten, noin 45 prosenttia. Heidän perusopintojensa alat olivat matematiikka (9 %), fysiikka ja kemia (18 %), biologia (3 %) tekniikka ja insinööritieteet (9 %) ja jopa hallinto- ja taloustieteet (6 %). Tulee mieleen, että he ovat eräänlaisia käännynnäisiä, jotka ovat vaihtaneet kovan tieteen humaanimpaan ihmismielen tutkimiseen. Totuus näyttää olevan kokonaan toisenlainen. He eivät suinkaan ole hylänneet kovan tieteen maailmaa, vaan kokevat oman erikoisosaamisena arvokkaaksi ja tärkeäksi resurssiksi, jolla on paljon annettavaa aivojen tai psykologian tutkimukselle. Heidän julkaisuihinsa tutustuminen vahvistaa asian. Insinööri katsoo ihmisen mieltä insinöörin silmin ja fyysikko fyysikon silmin.

No noin, tämän valossa olen siis aivan tyypillinen aivotutkija, vaikka en olekaan aloittanut varsinaista tieteellistä julkaisutoimintaa. Ja pitää vielä todeta, että aivotutkimus on tulkitseva tiede. Aivot on käsittämättömän monimutkainen järjestelmä, siitä ei voida muodostaa samalla tavalla teknistä ja tyhjentävää kuvausta kuin vaikkapa tietokoneesta. Siksi aivotutkimus yhdistää neuroanatomista tietoa, mittaus- ja kuvauslaitteilla saatua haurasta signaalitietoa, havainnoinnilla ja psykologisilla kokeilla saatua käyttäytymistietoa, sekä tutkittavien aivojen omistajan omaa subjektiivista raportointia

Jotain olen kuitenkin aiheesta kirjoittanut. Robottipuisto (2023) on laajalle yleisölle suunnattu tietokirja. Se käsittelee perusteellisesti ihmisen mieltä ja aivoja eri näkökulmista, ja ottaa vertailukohdakseen koneellisen älykkyyden. Niin, mitä oikein onkaan äly, tai vaikka vapaa tahto? Kirja pyrkii sen tekemään selväksi. Se on ehkä paras kirja, mitä olen koskaan kirjoittanut.  Seuraava kirjani Neurojohtaja ilmestyy keväällä 2025. Se soveltaa aivotutkimuksesta saatua tietoa johtamiseen, johtamisoppeihin ja organisaatioihin.

Palataan siihen mitä alussa sanoin, tämä sarja alkaa nyt ja jatkuu pian.

Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Tuntematon Aleksis Kivi?

Hiukan myöhässä tulee tämä teksti, Kiven päivää vietettiin torstaina 10.10. ja samana päivänä julistettiin tämän vuoden kirjallisuusnobel. Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, mutta onko hän edelleen tuon nimityksen arvoinen? Itse luin Kiven romaanin Seitsemän veljestä aikanaan koulussa, en kyllä muista millaisen vaikutelman se teki. Myöhemmin luin sen iltasatuna omille lapsilleni, ja huomasin, että kyllä, se toimii! Lapsilla kun ei ollut niskassaan oman sukupolveni ennakkoluuloja.

Ehkä Seitsemää veljestä rasittaa, että dialogit on kirjoitettu näytelmän tapaisesti vuorosanamuotoon. Nykylukijaa se saattaa oudoksuttaa, mutta ääneen luettaessa kirja toimii yllättävän hyvin. No, nykyään olemme alkaneet ymmärtää, että hiljaa lukeminen, ääneen lukeminen ja luennan kuunteleminen ovat neuropsykologisesti aivan eri juttuja. Kaikki ovat arvokkaita, mutta ne ovat eri asioita. Minulla on nyt vuosikymmenien kokemus tuosta kirjasta, ja onhan se maineensa arvoinen. Kirja on hurja, dramaattinen, yllättävä, surullinen ja hauska, ja lopussa seesteinen ja sovinnollinen. Kirjan kohokohta on Simeonin alkoholinhuuruinen uni. Lukekaa ja ihmetelkää. 

Juonen voisi tiivistää: metsäläiset kohtaavat sivistyksen, ja lopulta voittavat, ottamalla sen haltuunsa. Kirja myös kommentoi aikojen takaa viime aikoina käytyä Kärpästen herra- keskustelua. Yhdessä kertomuksen vaiheessa veljekset kyllä ovat villiintyneitä metsäläisiä, mutta vähä vähältä Kivi osoittaa, kuinka alkavat kehittyä ne tärkeät psykologiset rakenteet, joiden ansiosta veljekset pystyvät toimimaan yhteisönä järkevästi ja kohtuullisen sopuisasti, vaikka he ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Ei tapahdu mitään sellaista kuin William Goldingin kirjassa. Uskon, että Kivi on tässä enemmän oikeassa.

Kiven persoonasta on monenlaisia käsityksiä. Hän ei suinkaan ollut hyljeksitty yksinäinen nero, vaan sai ystäviltään ja ehkä sukulaisiltakin tukea elämänsä eri vaiheissa. Hän sai kouluopetusta ja opiskeli yliopistossakin. Fennomaanit tukivat hänen kirjallista uraansa, osana kielitaistelua. Oli myös onnellista, että Charlotta Lönnqvist otti hänet suojelukseensa. Totta, hän kuoli sairaana ja heikkona, mutta diagnoosista ei ole selkoa, niitä voivat olla vakava masennus tai psykoosi, syfilis, tai vaikka neuroborrelioosi, emme voi tietää. Kivestä on tehty muutama elämänkerta, jotka olen lukenut. Oma suositukseni: älkää lukeko! On kuitenkin kiinnostavaa, että kivi suuntasi jo nuorena hyvin määrätietoisesti kirjailijan uralle, vaikka taloudellisesti varmempia vaihtoehtoja olisi varmaan ollut.

Myös näytelmäkirjailijana Kivi oli aivan loistava. Omat silmäni avautuivat vasta, kun näin Kajaanissa Nummisuutareista aivan huikean esityksen. Olen kirjoittanut siitä aikanaan blogikirjoituksen: Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen.

Viime kesänä näin Kivi-juhlilla Nurmijärvellä ensi kertaa elämässäni Kiven näytelmän Karkurit. Ja se oli todella hieno, silmiä avaava ja liikuttavakin esitys. Pari sanaa siitä, koska se on aika tuntematon. Näytelmä on ajankohdaltaan ja historialliselta taustaltaan aika epäselvä, joka tapauksessa se sijoittuu hieman vanhempaan aikaan. Siinä kaksi nuorta miestä, Tyko ja Pauli ovat olleet sotavankeudessa Venäjällä. He ovat karanneet ja vaeltaneet Suomeen, siitä näytelmän nimi. He palaavat kotikartanoihinsa vuosien jälkeen, ja kaikenlaista ikävää on tapahtunut ja tapahtumassa. Näytelmässä on sukuviha kahden suvun välillä, ja erilaisia juonitteluja. Suvut ovat aatelissukuja, se selittää hieman oudot tavat kuten kartanonomistajien kaksintaistelun ja muut miekkailukohtaukset. Tyko ei halua paljastaa itseään, vaan naamioituu ranskalaiseksi tiedemieheksi, voidakseen koetella (mahdollista) morsiantaan. Aika huono idea, se käy kyllä ilmi.

Mistä ihmeestä voisi olla kysymys? Ehkä nuoret miehet ovat olleet Napoleonin sotaretkellä Venäjällä, se selittäisi pitkän karkumatkan ja idean naamioitua ranskalaisiksi. Ja kävihän ranskalaisia oppineita Suomessa tutkimusmatkoilla. No, näytelmän ei tarvitse olla historiallisesti tarkka. Joka tapauksessa, kaikki päättyy loppujen lopuksi sekä onnettomasti että onnellisesti. Se tuo mieleen Romeon ja Julian, selvästi Kivi on Shakespearensa lukenut.

Joka tapauksessa, on hauskaa, että tuotakin näytelmää joskus esitetään. Odottelen innolla muiden näytelmien esillepanoa. Kivi on tälläkin alalla taituri.

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja onnea Suomen kirjallisuudelle, nyt sitä tarvitaan!